torstai 30. marraskuuta 2017

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN
160s.
Otava 2010
Alkuteos: L'étranger 1942
Suomennos: Kalle Salo

Klassikoista on aina omanlaistaan lähteä kirjablogiin kirjoittamaan, Nobel-palkituista sellaisista puhumattakaan. Tuntuu, että ensinnäkin kaikki mahdolliset ajatukset, tulkinnat ja näkökulmat on aivan varmasti jo jossain joskus ajateltu, ja toisaalta tuntuu myös, että kun kirjaa on tutkittu, käännelty ja väännelty vuosikymmeniä, palkittu, parjattu ja kehuttu, luen sen kuitenkin itse jotenkin väärin, tieteellisesti kestämättömästi tai ihan vain paljastan hupsuuteni, kun en ole tajunnut mistään mitään. Kyllä, se jo Hemingwayn kohdalla kokemani kirjallinen harrastelija-alemmuuden tunnehan se täällä todennäköisesti taas päätään nostaa, mutta yritän nyt kampata sen ja muistuttaa, että kai sitä kaiketi tällaistenkin teosten kohdalla on oikeus omaan tulkintaan, kun sitä on omien aikalaiskirjojenkin kanssa.

" 'Te olette nuori ja minun nähdäkseni sellainen elämä teitä varmaan miellyttäisi.' Myönsin, mutta sanoin, että pohjimmiltaan asia on minulle yhdentekevä. Hän kysyi sitten, eikö elämänmuutos minua kiinnostanut. Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ole minusta lainkaan hullumpaa. "

Camus'n teosta tuntemattomille pieni alkukertaus: Sivullinen on romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä Mersault'sta, joka ensin menettää äitinsä ja sen jälkeen tulee tappaneeksi miehen. Samalla sekä ympäristö kamppailee Mersault'n oletetun tunteettomuuden ja laskelmoivan kylmyyden kanssa kun taas Mersault itse kamppailee ymmärtämättömäksi tulemisen ja omanlaisensa tunteellisuuden kanssa. Aina kun ei vain ihan täysin kykene sanoittamaan sitä, mitä sanoitettava olisi.

Tapahtumia kuvataan koruttomasti, toteavan lakonisesti, sivusta katsoen. Se on toki eräänlainen tarina nuoresta miehestä, mutta ennen kaikkea se on olemassa olon sietämättömän merkityksellisyyden tuskaa sotien jälkeisessä yhteiskunnassa. Mersault'ia kuvaillaan monissa lähteissä yhdeksi välinpitämättömimmäksi ja apaattisimmaksi kaunokirjalliseksi henkilöksi, mutta itse luin häntä hieman eri tavalla: koin vahvasti, että hän oli lähinnä merkityksettömyytensä maailmankaikkeuden rinnalla täysin ymmärtänyt ihminen, sellainen, jonka yksittäisillä teoilla, sanoilla tai tunteilla tuskin on minkäänlaista merkitystä minkään kannalta. Miksi vaivautua kiusaamaan itseään niinkään inhimillisillä asioilla kuin tunteilla, kun ei niillä olemassaolon kannalta ole mitään väliä.

Kylmän ja tunteettoman oloinen Mersault aiheuttaa turhautumista ja pakottavaa käännyttämisen tarvetta ihmisissä hänen ympärillään, halua ravistella ja saada aikaiseksi jonkinlaista reaktiota. Hän onkin kuin viileästi toimiva yhteiskunta, itse yhteiskunta, joka porskuttaa menemään pienistä kansalaisistaan, tai ehkä Mersaultin tapauksessa yksittäisistä tuntemuksistaan huolimatta. Kävi miten kävi, näin nämä asiat vain ovat, minkäs sille mahtaa. Itseasiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Niin kai se kaikessa koruttomuudessaan todella on.

Ja samalla taas ei ole. En toki näin kyynisen viileään elämänkatsomukseen itse samaistu, mutta tavallaan koen, ettei Mersault saati tämä pienoisromaani lopulta kyynisen viileä välttämättä edes ollutkaan. Se, että tunteitaan ei osaa ilmaista niin, että muut niitä automaattisesti osaisivat tarkoituksenmukaisesti tulkita, ei niitä kaiketi lopulta mihinkään kadota. Kukapa meistä ihan aidosti, oikeasti todella osaisi motiivinsa ja vaikuttimensa täysin täydellisesti sanallistaa? Ja sen ehkä Camus'n taitavan tekstin ääressä ymmärrän paremmin kuin olisin ehkä itse osannut ajatellakaan. Eihän sitä merkitsemättömyyttäkään käy kieltäminen, ei etenkään kun ei itsekään sen kummemmin usko kohtaloihin, jumaliin saati yhden ihmisen erityisyyteen noin maailmankaikkeuden näkökulmasta. Toki ihan tällaisiin mittasuhteisiin oma ajatusmaailma ei taivu, ja tunneihmisenä ottaa tällaisetkin ajatukset hyvinkin erilaisina, mutta hurjan mielenkiintoinen teos tämä oli lukea, ajatuksia herättävä ja jopa ehkä muokkaava. Se olemassa olon silkka tyhjänpäiväisyyskin kun on lopulta ihan lohdullinenkin asia, asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, eikä niitä olisi voinut omalla toiminnallaan estää tai jälkikäteen toisenlaiseksi muuttaa. 

Sivullinen muualla kirjablogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen & Yöpöydän kirjat

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

MARRASKUUN SUPERLUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS & KOOSTE

Kun ulkona sataa tiskirätintuntuisia räntähiutaleita, ilma on harmaa ja pieni koirakin on haettu kotiin toipumaan isosta leikkauksestaan, en ehkä parempaa tekemistä (ja tapaa vältellä vuoden viimeisiä esseitä) keksi kuin osallistua jo kolmannen kerran tänä vuonna lukumaratonille. Tätä superlukumaratonia emännöi jälleen kerran Carry On Reading -blogin Henna, ja tuttuun tapaan ideanahan on siis lukea niin paljoin kuin suinkin 24 tunnin sisällä ehtii niin, että ainakin osa lukemisesta osuu tälle marraskuun 26. päivän puolelle. Ihan muutaman kirjan olen tässä marraskuussa ehtinyt muutenkin lukea, mutta tuskinpa hurjasti haittaakaan, jos ehdin vielä muutaman enemmänkin. 


Sunnuntai 26.11. kello 12:15 Lukeminen alkakoon! Mukana on iso kuppi höyryävää kahvia ja lämmin huopa, perussunnuntaitarvikkeet siis. En ole tehnyt kummempia lukusuunnitelmia, kirjaston kirjoja löytyy hyllystä aikamoinen pino, mutta toivoisin keskittyväni nyt erityisesti noihin kesken oleviin, eli Albert Camus'n Sivulliseen, Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaaniin sekä Joan Didionin Iltojen sinessä -kirjaan. Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on kesken myös, sitä voisin yrittää jatkaa vielä myös, jos intoa riittää. Olisin ehkä kaivannut rinnalle myös jotain novellikokoelmaa, mutta sellaista ei tällä hetkellä kotoa lukemattomana löydy. Hmm, kirjasto ei kyllä kovin kaukana olisi, jos siellä vaikka jossain välissä piipahtaisikin.
x

14:46 Ja kun ihan himpun sain katseltua ympärillenin, bongasin Tove Janssonin Bulevardi - ja muita kertomuksia -kokoelman, joka vallan mainiosti täyttää sen novellikokoelman mentävän kaipuun tämän lukuhaasteen kohdalla. Luinkin siitä ensimmäisen tarinan, Bulevardin, jonka jälkeen siirryin Camus'n pariin saaden tuon pienen klassikon luettua loppuun. Reipas alku, sujuisipa joskus tenttikirjojenkin lukeminen tällaisella tahdilla. Mutta nyt hetki taukoa ja hieman ruokaa tähän väliin.
Luettuna 101 sivua
x

18:02 Käytiin kiertelemässä tässä välissä pienen potilaan kanssa asuintalomme, ja palattiin sisälle syömään vähän rääppiäismeiningillä kaikenlaista satunnaista, mitä jääkaapista sattui löytymään. Syödessä luin Bulevardista novellit Klisee sekä Kaupungin lapsi, jollain tapaa nuo noin 1935 kirjoitetut ovat niiin Tovea, ja silti jotain erilaista. Ihana niitäkin päästä lukemaan. Kirjoittelin välissä myös luonnokseen päällimmäiset ajatukset Sivullisesta, ja siirryin Didionin Iltojen sinen pariin. En tiedä miksi sen alku oli jollain tapaa tuntunut hieman vieraalta, nyt reilu 70 sivua myöhemmin olen varsin hurmioitunut. Ihana kun saa luettua ihan kunnon pätkissä, pääsee hurjasti syvemmin näiden tarinoiden sisään.
Luettuna 203 sivua
x

20:15 Pidin hieman pidemmän tauon lukemisesta, kunnes palasin saattamaan loppuun tuon Didionin Iltojen sinen. Se sujuikin hurjan hyvin, mutta selvästi alkaa olla hieman ylikuormittunut fiilis tuolla pääkopassa, koska normaaliin tapaan lukuhetken jälkeen aloitettu blogipostaus vilkkuu tyhjyyttään. Ei sillä, että sitä juuri nyt olisi edes välttämätöntä kirjoittaa, mutta taidan pitää tässäkin välissä lisää taukoa, jotta ehdin jollain tapaa sisäistää nämä kaksi jo tänään loppuun asti luettua kirjaa. Olen ylipäätään lukenut varsin monta teosta tässä marraskuun aikana, omaan tahtiin yli tuplamäärän, enkä halua, että ne lopulta vain puuroutuvat mielessä, menevät sekaisin ja kadottavat yksilöllisen hienoutensa. Nyt voisin vaikkapa ihan vain hetken nollailla aivoja TV:n parissa, ehkä luen vielä hetken ennen nukkumaanmenoa.
Luettuna 247 sivua
x

23:42 Jäinkin Sohvaperunat-maratonin sijaan kuuntelemaan Ompun suosittelemana Sivumennen-podcastin uusinta jaksoa, jossa käsiteltiin #metoo-kampanjaa, Laura Gustafssonin Pohjaa sekä Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaania, joten periaatteessa pitäydyttiin kuitenkin hieman maratonhenkisesti kirjallisuuden parissa. Samaan syssyyn jumiuduin hurjan mielenkiintoisen Twitter-keskustelun myötä pidemmäksi aikaa konellee jumittelemaan kuin ehkä oli tarkoitus, mutta onpahan saatu nyt hyvin ainakin nollailtua edellisten kirjojen jälkifiiliksiä seuraavaan siirtyessä. Ennen nukkumaanmenoa luin vielä pitkästä aikaa Äärimmäisen onnen ministeriötä, hetki meni päivitellä itsensä kartalle kuka olikaan kuka ja mistä lähtöisin. Mutta nyt, nukkumaan, huomiseen siis taas!
Luettuna 278 sivua


Maanantai 27.11. kello 10:21 Luin aamutuimaan kaksi Toven kertomusta, Kirjeen ja Laiturielämää. En jotenkin meinaa päästä näihin Bulevardin kertomuksiin samalla tavalla sisälle kuin Janssonin uudempaan tuotantoon, mutta toisaalta olen muutenkin pitänyt ehkä eniten noista uudemmista, 90-luvulla kirjotetuista eniten teksteistä. Mielenkiintoista tätä varhaistuotantoakin on tosin lukea! Saa nähdä ehdinkö vielä tänään lukea, vai jäikö maratoonailut pääsääntöisesti nyt eiliselle, sillä kohta olisi luvassa varianssianalyysia ja muuta SPSS-kivaa, mutta onhan tässä nyt onneksi tullut jo jonkin verran sivuja käänneltyä!
Luettuna 306 sivua
x

11:44 Vielä ehdin hetken ennen yliopistolle lähtemistä lukea, nappasin vuoroon tällä kertaa Harrowerin Tietyissä piireissä. Ihan hurjasti en nyt enää sitä ehtinyt lukea, mutta luulen, että sen pariin näistä kesken olevista todennäköisemmin seuraavan kerran maratonin jälkeenkin palaan.
Luettuna 322 sivua
x

Y H T E E N V E T O

Tällä kertaa en taida tehdä erikseen koontipostausta, vaan vedetäänpä tähän loppuun vielä yhteen luetut sivut ja kirjat. Tuo hieman päälle 300 sivua on näemmä minulle se oikein tyypillinen maratonlukumäärä, syyskuussa luin 385 sivua, kesällä 317. Oikein sopiva määrä, en edes hurjasti suurempia lähtenytkään tavoittelemaan. Parasta maratonissa oli jälleen se, että tuli kunnolla keskityttyä lukemiseen ja täytettyä tyhjät hetket todella kirjoilla, sekä se, että sain hieman tuota jumittavaa luettavien pinoa purettua, viisi yhtaikaa kesken olevaa alkaa jo luoda muuten itsessäänkin hieman lukupaineita. Mutta tässäpä vielä koontia.

L O P P U U N L U E T U T  K I R J A T

Albert Camus : Sivullinen, 77 sivua. Camus'n aloitin jo päivää ennen maratonia, ja sen saikin helposti tämän aikana loppuun luettua. Mielenkiintoinen, syvä ja monikerroksinen kirja, josta tulee vielä oma postauksensa lähiaikoina. Ihana lukea pitkästä aikaa hieman klassisempaa ja vanhempaakin kirjallisuutta kuin lähivuosina julkaistut, taidan todella ensi vuodeksi ottaa suuremmaksikin tavoitteeksi jatkaa hieman enemmän tällä linjalla.

Joan Didion : Iltojen sinessä, 122 sivua. Ihana, kaunis ja viiltävän haikea. Tästä tulossa myös oma postaus, mutta ehdoton positiivinen yllätys. Alku tuntui hieman haastavalta, mutta tämä maratonin aikana luettu osuus vei todella mennessään.

K E S K E N  O L L E E T  ( J A   J Ä Ä N E E T )

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, 31 sivua. Tämän aloitin jo edellisellä maratonilla, ja romaani kaipaa ehdottomasti keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä lukemisensa kanssa. Mukava kun sain kuitenkin hieman sitä taas eteenpäin, luulen tosin, että loppuunsaattaminen vaatii joululomaa ja pidempää lukurauhaa.

Elizabeth Harrower : Tietyissä piireissä, 16 sivua. Tätä oli tarkoitus lukea enemmänkin, mutta Didion meni tällä kertaa edelle. Luulen silti, että saan tätä piakkoin jatkettua, kiinnostava kirja, vaikka alkuun tämän(kin) suhteen hieman epäilevä olin.

A L O I T E T U T  K I R J A T

Tove Jansson : Bulevardi ja muita kertomuksia, 76 sivua. Mitä on lukumaraton ilman Tovea! Tämän toisistaan irrallisia tarinoita on ihana jatkaa, kun sain viimein puolisen vuotta kesken olleen Viestin loppuun luettua. Nämä menevät jatkossakin aamupalaseurana, sunnuntai-iltojen iloina ja paksujen romaanien välissä.

Yhteensä luettu 322 sivua

Kiitos maratonista järjestäjille! Seuraava järjestetään jo joulukuussa, kun halukkaat voivat viettää välipäivinä oikein supersuperlukumaratonia yhteensä seitsemän päivän ajan. Itse luulen, että se väli täyttyy tällä kertaa jostain muustakin kuin lukemisesta, mutta ehkä joskus taas ensi vuonna maratoneillekin mukaan. :-*


perjantai 24. marraskuuta 2017

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : VIHAN JA INHON INTERNET

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : 
VIHAN JA INHON INTERNET
147s.
Kosmos 2017

Niemisen & Vehkoon sarjakuvamuotoon kirjoitettu teos internetin vihapuhekulttuurista on yksi vuoden tärkeimpiä teoksia. Se nostaa puheenaiheeksi sen asian, josta ihan oikeasti pitäisi olla huolissaan laajemminkin, se tuo rohkeasti keskusteluun sen, mitä moni ei uskalla tehdä, sillä internetin trollit ja häiritsijät pitävät huolen siitä, että vastaisku masinoidaan varsin nopeasti. Vihan ja inhon internet esittelee alkuun vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, taiteilijoita, ihan tavallisia Twitterin käyttäjiä. Se pyrkii keskustelemaan trollien ja vihapuheen kirjoittajien kanssa, ja antaapa se lopulta myös ohjeita, miten selvitä, jos tietosi on vuodettu internetin alareunalle, jos olet joutunut maalittamisen uhriksi. Se on hieno, tärkeä, ajankohtainen ja hyvin toivottavasti se saisi olla myös varsinainen mediatapaus. Tavallaan minun ei sitä tarvitsisi lukea, minulle tämä ilmiö on tuttu, mutta jos joku keksii, miten saamme esimerkiksi miesoletettumme ja ilmiöstä tietämättömät tämän teoksen pariin, ideat otetaan vastaan enemmän kuin mielellään.

Ja kyllä kirja hurjasti ajatuksia toki minussakin herätti. Hieman ehkä irrallisina, mutta menkööt. 

Valkoisen heteromiehen yksinäisyys. Kuten kirjakin toteaa, "valkoinen heteromies" on nyt murroksen partaalla kun hänenelle on iskostunut tunne, että hänen etuoikeuttaan horjutetaan oikein huolella, ja se aiheuttaa kovinkin primitiivisen puolustusreaktion, sen, jossa naiset joutavat  mielikuvissa joukkoraiskauksen uhreiksi ja pelon avulla hiljennetyiksi. Monen muutenkin pahoinvoivan henkilön defenssit toki on jollain tasolla, jos nyt ei edes ymmärrettäviä, ainakin rakenteellisesti olemassaololtaan todennettavissa, mutta mikä silti saa heidät rynnistämään tällaisella vauhdilla toisten kimppuun ja ennen kaikkea, miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miten poliisi ja syyttäjät voivat kerrasta toiseen sanoa, ettei uhka vaikuta todelliselta? Täytyykö Suomessakin jälleen kerran jotain tapahtua, että ongelma suostutaan näkemään? Eikö vihapuhepalstoilla masinoidut polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin riitä, pitääkö niiden hyökkäyksien vielä kohdistua suomalaisoletettuun naiseenkin? Kenen kohtalo on lopulta viimein sen puuttumisen arvoinen? 

Feministikuplista. Vihapuhe koskee hurjan suurta prosenttia verkkokävijöistä ihan sukupuoleen katsomatta, mutta rankimmillaan, raiskausfantasioillaan ja kalukuvilla se kohdistuu voimallisimmin naisiin. Siksi onkin hurjan huolestuttavaa, että se huolestuttaa lähinnä feministejä. "Tappouhkaukset Pettersson ilmoittaa poliisille, mutta rikosilmoituksista ei ole koskaan seurannut muuta kuin ilmoitus esitutkinnan lopettamisesta." Tämä on ihan käsittämätöntä. Minkä muun takia tällainen ilmiö ylipäätään on niin mahdollinen, jollei se ole virkavallan täydellinen puuttumattomuus, rakenteellinen hyväksyntä? Toki teos avaa myöhemmillä sivuillaan myös puuttumisen vaikeutta, mutta kyllähän tämänkin ilmiön ympärillä on suurin osa päättäjistä aivan hiljaa. Ärähtää ehkä, jos omaa vaimoa on häiritty, mutta silloinkaan ei osaa nostaa keskustelua yleiselle tasolle, ei rohkene miesoletettuna puolustaa koko toista sukupuolta. 

Twiittasin tämän jokin aika sitten, mutta tiedättekös, jos jollakulla on vielä tarvetta nähdä kuviteltuja ääripäitä siellä, missä niitä liikkuu vain yksi, haluaisin muistuttaa, että nämä "eiollamitäännatseja!!"-natsit ovat koulukiusaajia, ja nämä tässä kirjassakin esiintyvät naiset muiden ääneen pienemmän puolta pitävien "suvakkien" lisäksi ovat niitä, jotka kiusattuja nousevat puolustamaan. Ja tiedättekö, keitä "tolkun ihmiset" ovat? Niitä, jotka hiljaisella puuttumattomuudellaan kiusaamisen mahdollistavat. 

Julkisesta puhumisesta. "Sanotaan, että jos puhuu julkisesti, pitää kestää seuraukset." Ja höpövitunhöpö. Jos joku sanoo internetissä, lehdessä, televisiossa tai vaikka kadulla jotain sellaista minkä kanssa et ole samaa mieltä tai mistä et pidä, se ei tarkoita sitä, että saat heittää käytöstapasi romukoppaan. Ennen kaikkea tämä koskee tässä kontekstissa asiapuhumista, mutta ihan samalla se koskee myös vaikkapa tositelevisiotähtiä, jotka menevät kolmeksi viikoksi juomaan alkoholia eristettyyn taloon. Se, että he ovat sinne menneet itse, ei tarkoita sitä, että kenelläkään on oikeus taantua kiusaajaksi. Tämä tuntuu kuitenkin unohtuvan ihan hurjan monelta, ja vaikka se ehkä tietyllä tavalla saattaa lievimmillään olla keskustelupalstojen/anonyymien sovellusten ryhmäläyhäämistä ja selän takana armotonta haukkumista, perustellaan tällä pahimmillaan vihapuhettakin. Kun kohdetta ei osata nähdä oikeana ihmisenä, jonkun äitinä, siskona, veljenä, lapsena, ystävänä, lihana ja verenä, voi tälle muka huutaa mitä tahansa. Kirjassa tuli useampaan otteeseen ilmi, että lopulta vihapuhe harvoin on täysin henkilökohtaista, se on vain pahanolon purskahteluita aina sopivimman kohteen niskaan, mutta jotain tämän maan tunne- ja empatiakasvattamisessa on mennyt pahasti vinksalleen, koska on hyvin yleinen ajattelutapa, että itsensä esille laittanut ihminen on täysin hyväksyttävä purkautumisen kohde. Ja kun näin ajattelee ihan pelottavan moni vihapuhetta arkisemmassakin kontekstissa, luo se hyväksymisen ilmapiiriä myös kovempien puheiden ympärille.

Joku suomalaisessa turvallisuuden ilmapiirin rakentamisen peruspilareissa on saanut nyt osumaa, ja tuntuu, että sitä halkeamaa yrittää tällä hetkellä paikata huomattavasti pienempi joukko kuin sitä toisella puolella muut suuremmaksi takovat. Sama rakenteellisen puuttumattomuuden kulttuuri, joka häilyy koulukiusaamisilmiön ympärillä, leijuu nyt tässä, ja siksi vihapuheen kitkemiseen tarvittaisiin huomattavasti suurempia kampanjoita, hankkeita ja työryhmiä. Tiesittekö, että esimerkiksi poliisin tohinalla perustettu vihapuhetyöryhmä koskee vain kansanryhmää kiihottamista vastaan tehtyjä vihanpurkauksia, ei siis esimerkiksi lainkaan näitä tappouhkauksia ja raiskausfantasioita, joita sen voisi kuvitella pyrkivän kitkemään? Jos ilmiötä ei edes tunnuta tunnistavan, tuntuu toivottomalta toivoa sille jotain tehtävän.

Ja siksi aiheen ympärillä pitääkin olla rummutusta. Keskustelua, kirjoja, tällaisia kannanottoja ja esiintuloja oman vihapuheen kanssa. Maria Petterssonin tapaan tehtyjä vihapuheen arvostelukilpailuja, sitä, että me emme suostu vaikenemaan, teitte te mitä tahansa. Mutta siihen tarvitaan tukea, myös niiltä, joita tämä ei itseään juuri nyt henkilökohtaisesti koske tai koskee vain välillisesti. Tämä on meidän yhteinen työmaa, jotta jokaisella olisi turvallisempaa olla, elää ja käyttää puheenvuorojaan. En tiedä kuinka monesta kirjasta vuoden sisällä on ok näin sanoa, mutta jaettaisiinpa tämä kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille.

Kirjasta muissa blogeissa: Bookishteaparty
Helmet-lukuhaaste 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

LYHYTARVIOITA MINNA CANTHISTA PEKKA KYTÖMÄKEEN

Vaikka lähtökohtaisesti minulla onkin yleensä aika paljon asiaa kirjasta kuin kirjasta, ihan jokaisesta ei sentään kokonaista postausta  synny. Joskus kirja ei itse ole sen arvoinen, joskus taas siitä on jo kaikki sanottu, ja tuntuu, ettei omani siihen päälle enää oikein lisää mitään. Mutta koska kunnianhimoisesti tahdon kuitenkin blogata kaikista lukemistani kirjoista, en halua esimerkiksi että blogistani tulee perusteettoman hehkutuksen tyyssija, tuon mielelläni ilmi myös ei-niin-mairittelevia ajatuksia, jos se tuntuu jollain tapaa perustellulta. Tästä toki voi montaakin mieltä olla, mutta itselleni tämä on se tapa, josta pidän ja jonka haluan jatkossakin säilyttää. Joten nyt, etenkin kun Helmet-haaste alkaa muutenkin olla jo loppusuorallaan, kokosin yhteen postaukseen tässä vuoden mittaan kertyneitä kirjoja, joista ei omaa postaustaan ole syntynyt, syystä tai toisesta. 


TUOMO K. SILASTE : WARKAUS 1918
164s.
Mediapinta 2012
Luettu toukokuussa 2017


Helmet-haasteen kotipaikkaan liittyvä kirja herätti hurjan mielenkiinnon, ja käännyinkin Varkauden kaupunginkirjaston puoleen löytääkseni jotain luettavaa aiheeseen liittyen. Pidin vielä tärkeänä lukea nimenomaan varkautelaisten kirjailijoiden kirjoja, kun sellaisia kerran löytyi, mutta hyvin pieneksi jäi valikoima silti. Aloitin tähän itseasiassa ensin aivan toisen teoksen, mutta se oli niin, no, kehno, etten saanut sitä kovin pitkälle edes väkisin. Tämä Silasteen kirja oli jo hieman lupaavampi, ja koska sisällissota liittyy todella vahvasti oman paikkakuntani historiaan, oli luonnollista siihen aiheeseen myös tässä tarttua. Kirja itsessään oli aika harrastelijatasoista tekstiä, ja se paikoin tuntui siksikin varsin haasteelliselta lukea, mutta tarina oli silti kiinnostava. Jos henkilöhahmot ja tapahtumat olisivat olleet hieman moniulotteisempia, olisin saattanut jollekin tätä vaikkapa suositellakin. Ihan mielenkiintoinen teos, kunpa tuosta kotikaupungista joku kirjoittaisi oikeasti laadukastakin kaunokirjallisuutta, lukisin sitä takuulla!

Helmet-haaste 2017: 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja



PEKKA KYTÖMÄKI : VALO PILKKOO PIMEÄÄ
76s.
Sanasto 2016
Luettu marraskuussa

"Kirjassa esiintyvien
eläinten mielipiteet
ovat niiden omia
eivätkä välttämättä
edusta lajin
virallista
kantaa"

Joensuun pääkirjaston suositushyllystä napattu pieni mainio runoteos oli hauska välipala! Ja koko blogihistoriani ehkä toinen runokokoelma, jonka ylipäätään luen. Yksi vuodessa, tämänhän määrän voisi vaikka ensi vuonna yrittää tuplata! Sympaattinen ja helpohko kokoelma eläinmaailmasta ja sen vierestä, paikoin kovinkin oivaltava. Ehkä jäin kaipaamaan hieman enemmän sitä oivaltavuutta, mutta sainkin jo Goodreadsissa vinkin Kytömäen aiemman kokoelman sitä olevan enemmän, täytyy etsiä sekin käsiin! Tämä on sellainen, jonka voisin ostaa joululahjaksi vaikka miten monelle eri ystävälle. Sopii erityisen hyvin marraskuun pimeiden hetkien ilahdutukseksi. 

Helmet-haaste 2017: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja


MINNA CANTH : KÖYHÄÄ KANSAA
133s.
Julkaisuvuosi:1886
Äänikirja Yle Areenasta
Kuunneltu marraskuussa

Olen kantanut tässä vuoden mittaan ties kuinka monta suomalaista klassikkokirjaa kirjastosta kotiin ja sinne lukemattomina takaisin. Eilen kun en mihinkään muuhun osannut tarttua, laitoin Areenan podcastin taustalle soimaan ja kuuntelin itseasiassa koko pienoisromaanin yhdeltä istumalta. Ja huh. Tässä kohti ehkä pitäisi vähän nolostella, kun myöntää, ettei ennen ole Canthia lukenut tai kuunnellut, mutta koska sellaisiin en suostu, sanon vain, että olipa vahva tutustuminen yhteen maamme tärkeimmistä kirjailijoista.

Kaikessa kurjuudessaan ja realistisuudessaan tämä yli 130 vuotta sitten kirjoitettu teos olisi voinut käytännössä kuvailla tätä päivää, ja se tuntui ehkä kaikkein raa'immalta. Ehkä meillä ei ihan näin yksin kerjuulla tänä päivänä tarvitse käydä (vaikka tosin tässä kohti voi toki pohtia muun muassa leipäjonoja), mutta tunnistan tuon herrasluokan ajatusmaailman köyhyydestä edelleen pelottavan hyvin. Että niskasta itseään vain kiinni, ei rahalla terveyttä ja hyvinvointia saa. Paitsi että milläpä ne sitten saisi, jos ei rahalla? Kuten Canth jo vuosisata sitten sanoi, haepa siinä työtä ja ole yhteiskuntakelpoinen ahkera pieni muurahainen, kun jokainen ajatuksesi on selviämisessä ja ruoanhankkimisessa. Tämä oli niin vahva kuvaus köyhyydestä, kurjuudesta, hyvinvointieroista ja mielenterveydestä, että voisi väittää kuuluvan perusyleissivistykseen  jokaisen tämä lukea. Vaikka kai se sitä jo onkin, vaikka itse olen onnistunut jostain syystä 30 vuotta tätä kiertelemään liian kaukaa. Jotain huonoa näemmä on siinäkin, ettei yläasteellani ja lukiossani harrastettu pakkoluettuja kirjoja.

Helmet-haaste 2017: 03. Suomalainen klassikkokirja



TOVE JANSSON : VIESTI
325s.
WSOY 1998
Alkuteos: Meddelande
Luettu kesäkuusta marraskuuhun


"Minusta on niin kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikea olla onnellinen"

Viestin nappasin luettavakseni kesäkuisessa lukumaratonissa, ja sain sen loppuun vasta eilen. Janssonista nyt saisi helpostikin omankin postauksensa, mutta koska Viestissä on lähinnä jo muissa kokoelmissa julkaistuja novelleja yhteen koottuna, koen, että luen ja "arvostelen" (eli hehkutan kritiikittä tässä tapauksessa) ne mielummin alkuperäisissä konteksteissaan. Esimerkiksi Reilua peliä on jo omana itsenään niin upea ja tärkeä, etten ihan täysin edes hyväksy sen pätkiä tällä tavalla irralleen otettavan.

Ehdottoman onnellinen ja vilpittömän rakastunut olen kuitenkin tämän kokoelman ennen muualla julkaisemattomiin novelleihin, jotka tätä varten ovat suomennetutkin. Nämä vuonna 1998 julkaistut novellit sijoittuivat tässä kokoelmassa aivan alkuun ja vielä muutama loppuunkin, ja etenkin Päättäjäispäivä, josta yllä oleva lainauskin on, nousi ehkä elämäni tärkeimmäksi novelliksi. Tietenkin. Ja siis tätä tarkoittaa kritiikitön hehkutus, mutta mitään varsinaisesti rakentavaa en tästä osaa sanoa. Enkä nyt haluakaan. Jotain kun vain tahtoo rakastaa sen kummemmin sitä paloiksi pistämättä, ja sekin lienee ainakin välillä sallittua.

Helmet-haaste 2017: 13. Kirja "kertoo sinusta"

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA


JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA
213s.
Fabriikki Kustannus 2017
Alkuteos: Arde el monte de noche
Suomentaja: Laura Vesanto

Kun on syksyn mittaan ensinnäkin löytänyt Fabriikki kustannuksen hienot käännösteokset (Pikku Pippuri, Uiden kotiin & Intohimon saari) sekä onnistunut koukuttumaan itsensä pieniin saariin keskellä valtameriä (Intohimon saari & Tristania), on mahtavaa törmätä taas yhteen kirjaan, jossa kaksi lähiaikojen innostusta kohtaavat toisensa. Tällä kertaa kyseessä on kirjallisuutta Päiväntasaajan Guineasta sekä pieni kyseiseen valtioon kuuluva Annobónin saari Atlantin valtameren ympäröimänä. Joten suuret ovat toiveeni, vahvat odotukseni.

"'Toma suguewa' tarkoittaa 'vetäkää', mutta yhtä hyvin se voisi olla myös 'vedä' tai 'vetäkäähän nytä tai jopa 'vetäkää, hyvät herrat''. Tiedättekö, miksi sanat voi kääntää niin monella tapaa? Siksi että sillä kielellä, jolla laulua lauletaan, ei voi teititellä, mutta mestari puhuttelee kaikkia niin kunnioittavasti, että on kuin hän teitittelisi. Ja koska hän pyytää niin kunnioittavasti, miehet vetävät. Hän pyytää laulaen, ja minusta se on maailman kaunein laulu, sillä kun sen kuulen, palaavat muistot mieleeni, haikeat muistot kotimaasta."

Yössä vuori roihuaa on romaani, jossa suullinen tarinankerronta perinne yhdistyy kirjoitettuun kieleen, ja kertoja tuntuu aidosti kertovan, ei kirjoittavan tarinaansa sen loputtoman tuntuisilla sivuilla. Pieni saari on eristynyt ja kaukana mantereesta, sen vesissä ui valtava määrä kaloja, joita ryöstävät niin ystävävaltiot kuin rosvoavatkin maat, mutta välillä itse saarelaisten on mahdotonta kalastaa, koska kaikki muoviroskatkin on jo sidottu siimoiksi ja aikoja sitten käytetty loppuun. Saaren elämä pyörii paitsi kalastukset, myös maanviljelyn ympärillä, ja kun eräänä päivänä huolimattomuus kohtaa kuivan maan, tuhoaa metsäpalo ensin viljelykset ja sen jälkeen koleraepidemia kaataa valtavan määrän koko saaren väestöstä. Ja koska taikausko ja usko tietynlaiseen tapahtumaketjujen tarkoituksellisuuteen vallitsevat pienessä yhteisössä, on jokainen tapahtuma enne tai rangaistus jostain.

Jos kaipaat kepeää ja helppoa kirjallisuutta, ei ehkä siinä tapauksessa kannata ainakaan heti tarttua Ávila Laurelin käännösteokseen. Kerronta on poukkoilevaa, ja se tosiaan etenee kuin allekirjoittaneen puhe; se aloittaa jostain, kertoo toisen jutun välissä, siitä tulee mieleen kolmas, jonka kautta ehkä päästään palaamaan toiseen ja kun itse olit jo unohtanut, mistä tarina alunperin lähti liikkeelle, palaa se siihen vaivihkaa. Ja samalla kun se tuntuu kutkuttavan tutulta ja omaleimaiselta, se myös vaatii paljon, vaatii keskittymään ja paneutumaan kirjaan, johon ei olla edes lukuja tai varsinaisia kappalejakoja laitettu. Vaikka tämä teos oli vain 213 sivua pitkä, se tuntui huomattavasti sivujaan pidemmältä ja vaativammalta. 

Ja silti siinä oli jotain taianomaisen koukuttavaa, etten osannut laskea sitä käsistäni kun kerran olin aloittanut. Alku kuvaa saaren kanootinveistoperinnettä niin, että tuntuu, kuin olisin mukana raahaamassa valtavaa kanoottia itsekin viidakosta lähimpään, tosin silti kovin kaukana olevaan, rantaan. Se todella herättää saaren ja sen yhteisön eloon, tuo eteen taas kerran sellaisen maailman, johon ilman kirjallisuutta ei millään tapaa olisi mahdollista päästä osalliseksi. Ja vaikka se on ehkä omalta osaltaan hieman haastavakin, on sen loppuun saaminen sitäkin palkitsevampaa. Ja vaikka täytyy myöntää, että ilman marraskuista lue 30 sivua päivässä -haastetta tämä olisi todennäköisesti tullut päätökseensä vasta jouluna, oli jokainen tietoinen päätös lukea tätä oikeasti pienen vaivan arvoista. 

Jos kiinnostuit tästä, mutta tuntuu hieman raskasvetiseltä, kokeile Chigozie Obioman Kalamiehiä. Siinä yhdistyy hieman samanlainen kerronta enemmän juonivetoiseen tarinaan, mikä tekee seuraamisesta helpompaa. Kalamiehet on hieno teos, valitsinpa sen itse viime vuoden vahvimmaksi käännöskirjaksikin. Ja jos taas kiinnostuit tästä, eikä tunnu lainkaan raskasvetiseltä, lue tämä. Ja lue sen lisäksi Tsitsi Dangarembgan Tambu, siinä on paljon samaa vahvuutta kuin tässä. 

Yössä roihuava vuori muissa blogeissa: Pieni Kirjasto, Lukuisa, Mummo matkalla & Kirjapolkuni

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

KIRJALLINEN LOPPUVUOSI JA LUKUVINKKITOIVEITA

Oksan hyllyltä -blogissa oli jokin aika sitten hauska Kirjallinen loppuvuosi -haaste, joka jonkin verran on muitakin kirjablogeja kiertänyt ja erityisesti ilmeisesti kirjavlogien puolella ollut enemmänkin esillä. Ja koska mikäänhän ei toki ole hauskempaa kuin kysymyksiin vastaaminen (ja muutaman esseen välttely), ajattelin tähän vapaasti suomennelluilla kysymyksillä vastata itsekin. Aina mahtuu väliin muutama hauska #booktag!


Mitä tänä vuonna aloitettuja kirjoja haluaisit saada loppuun?
Olen kohta puoli vuotta lukenut Tove Janssonin Viesti -novellikokoelmaa, joka olisi ihan hauska loppuunkin vielä saada. Onneksi se on sellainen, jonka nauttiminen pienissä erissä ei kuitenkaan latista tunnelmaa lainkaan, päinvastoin kasvattaa sitä mukavasti. Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on toinen, jonka ehdottomasti haluaisin saada luettua loppuun. Muuten mennään aika fiilispohjalla, kesän lopuksi niin sanotusti nollasin kaikki keskeneräiset, mutta etenemättömät, taito on näemmä malttaa myös jättää kesken, jos ei täysin omalta tunnu. Laskin nimittäin, että tällä vuosilukutahdilla ehtinen lukea kasikymppiseksi mennessä enää vain 2000 kirjaa. Tai onhan se toki jo aika monta, mutta se on myös aika monta vähemmän kuin maailmassa kirjoja on. Joten käytetään sekin aika sitten lähinnä hyviin kirjoihin.

Onko sinulla mitään syksyisiä kirjoja loppuvuodelle luettavaksi?
En ole kummoinen vuodenaikalukija, minuun uppoaa kirjat enemmän fiiliksen kuin vallitsevan vuodenajan mukaan, ja voin aivan hyvin lukea kesällä talvesta ja talvella keväästä. En edes keksi yhtään varsinaisesti syksyistä kirjaa, apua! Paitsi Harry Potterit, niissä on aina alkuun mukavan syksyinen fiilis. Voi että, jos lukisikin ne taas uudelleen, edelliskierroksestakin kun alkaa olla jo kolme vuotta. HMM!

Mitä kirjajulkaisuja loppuvuodelta odotat eniten? Onko sellaisia enää tulossa?
Ei taida juurikaan olla, ennemminkin voisin hieman aktivoitua noiden jo julkaistujen lukemisessa, jotka vielä vuoroaan odottavat. Jostain syystä ne vain ovat kaikki varsinaisia paksukaisia, ja kirjatenttien ja kirjallisuuslukupäiväkirjakurssien keskellä tuntuu keveämmältä lukea lyhytlukuisia ja ohuempia kirjoja, jotka jo aloittaessa tietää ehtivänsä saada loppuun lähiviikkojen eikä vain lähikuukausien aikana. 


Mitkä kolme kirjaa haluaisit lukea vielä tämän vuoden puolella?
Hyvä kysymys, apua! Minulla on tapana listata tällaisiin kysymyksiin aina sellaisia kirjoja, joita en sitten lopulta edes saa luettua, olen niin fiiislukija, että kaikenlaiset suunnitelmallisuudet tuntuvat lähinnä ahdistavilta. Vapaamuotoisesti voisin heittää tähän Johanna Vehkoon & Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin, Lauri Mäkisen 50/50 -romaanin  & Karri Miettisen Viides maamme-kirja teokset, mutta toisaalta voin lukea ihan mitä tahansa muutakin. Hah.

Millä kirjalla olisi vielä mahdollisuus yllättää, ja nousta koko vuoden suosikkikirjaksi?
No noilta kahdelta edellämainitulta odotan huomattavan paljon, ja siksi niihin osittain ehkä onkin vähän haastava tarttua. Royn Äärimmäisen onnen ministeriölläkin lienee tähän sarjaan potentiaalinsa, ja ehtiihän tässä vielä useammankin yllätyksen lukea, jospa se vaikka olisi jonkin vanhemman kirjallisuuden parissa. Helmet-haasteesta puuttuu esimerkiksi kohta suomalainen klassikkokirja, joten siihen voisi kasata hieman paineita, jos löytäisi klassikon josta tulee yksi vuoden parhaista? 

Onko sinulla jo lukusuunnitelmia vuodelle 2018?
Ei sentään. Olen maailman epäsuunnitelmallisin lukija noin muutenkin, tuonnehan on vielä hurjan pitkä aikakin. Ehkä ylipäätään taidan asettaa vuositavoitteeni taas 40-50 kirjaan, ja toivoa ehtiväni sen verran vuodessa lukemaan, mitä hyvänsä se sitten onkin. Jos olen oikein optimistinen, olisi ihana lukea pitkästä aikaa lisää vanhempia klassikoita ja ylipäätään vanhempaa kirjallisuutta. Ja vieläkin enemmän käännettyä, voisin aloittaa vaikka maailmanvalloitushaasteen kanssa vähän enemmän tosissani alkuvuodesta alkaen.


Ja hei tähän loppuun kaipaisin teiltä vielä apua! Helmet-haaste alkaa olla loppusuoralla, mutta muutama kohta aiheuttaa päänvaivaa! Mitä te olette lukeneet tai suosittelisitte noin muuten kohtiin 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 39. Ikääntymisestä kertova kirja & 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja? Pää lyö ihan tyhjää, saa auttaa! Ja juu, tiedän kyllä, että oseanilaiseen käy australialainenkin kirjailija, mutta miksen keksi sieltäkään ketään, ketä ehdottomasti kannattaisi lukea. Vinkit siis otetaan vastaan enemmän kuin mielellään, kiitos! :-* (Etenkin, jos ne ovat lyhyehköjä, sillä loppuvuosi kutkuttelee jo nurkan takana, haha!)

maanantai 13. marraskuuta 2017

MARIANNA KURTTO : TRISTANIA

MARIANNA KURTTO : TRISTANIA
330s. 
WSOY 2017

Kirjoitin lokakuussa Liksomin Everstinnaa koskevassa postauksessani, että Suomessa kirjoitetaan lähinnä kahdenlaista kaunokirjallisuutta: Everstinnan edustamaa inhorealistista sota-ajan kirjallisuutta, jossa visvat valuvat ja perkeleet pääsevät irti, ja sitten sitä hennonkaunista, putoavan herkkää ja eteerisen kaunista, että tuntuu kuin jokainen sanavalinta olisi niin merkityksellinen, ettei sitä ole voinut pakahtumatta kirjoittaa. Ja voi kyllä, tähän kategoriaan tipahtaa suoraan Marianna Kurton, aiemmin runoteoksia julkaisseen kirjailijan esikoisromaani. Sinne se putoaa ääntä päästämättä, koska tässä maailmassa kaikki on niin herkkää ja pehmeää, että tömähdyskin rikkoisi illuusion täydellisestä kauneudesta.

"Martha on kahdeksantoista vuotta, hänen maailmansa läpimitta on kaksitoista kilometriä ja hän tuntee sen. Kaikki perheet, kaikki eläimet ja jokaisen talon kylässä, jossa jokainen ikkuna osoittaa samaan suuntaan: pohjoiseen, josta tulee lämpö ja valo ja suuret reiteiltään eksyneet laivat."

Tristan da Cunha on pieni tulivuorisaari keskellä eteläistä Atlantin valtamerta. Sen 264 asukasta elävät eristäytynyttä elämäänsä, valitsevat puolisonsa siitä vähästä mistä voivat, kasvattavat lampaitaan ja elävät merelle, joka armotta heitä ympäröi. Toiset, kuten Lise ja Bert, ovat tyytyväisiä, ankkuroituneita, toiset, kuten Lars, lähtevät, koska eivät pysty elämään itsensä, saarensa eivätkä merensä kanssa, jättäen toiset odottamaan ilman vastauksia. Ja silti jääneet haaveilevat muustakin, lähteneet kaipaavat takaisin. Lokakuussa 1961 tulivuori kuitenkin yllättäen purkautuu, ja työntää sisältään laavan ja tuhkan lisäksi myös vaiettuja salaisuuksia ja väärinymmärryksiä yli säilyketehdaiden ja valtamerien.

Kuten sanottu jo alussa, Kurton kieli on kaunista, pehmeää ja hurjan taitavaa. Se soljuu, laskeutuu puroina, tarvittaessa laavajokinakin, ja pysähtyy vasta kun saavuttaa meren viilentävän esteen. Se koukuttaa, ja vie tarinaansa eteenpäin, avaa salaisuuksia ja vaiettuja asioita lähteneiden ja jääneiden näkökulmasta, elää elämiään rinnakkain tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Se luo tunnelmansa ja ihmissuhteensa taitavasti, pitää otteessaan ja kääntelee heitä myös armottomasti ja odottamattomasti, rakentaen tulevaa rauhallisesti.

Kielen kauneus on ihana asia, se tekee oikeutta äidinkielelemme, muuntaa sen taiteeksi ja herkkyydeksi. Silti siinä on omat vaaransa, pahimmillaan se myös etäännyttää, vie pois tarinoista ja saa tunteet tuntumaan epätosilta, kun kaikki on suloista ja pehmeää silloinkin kun kuuluisi olla raakaa ja armotonta. Minulla tämän tarinan kanssa hieman nimittäin kävi niin, se jäi kauas, ulottumattomiini, koska se oli kiedottu niin taitaviin sanoihin, että tapahtumat niiden taustalla eivät tuntuneet enää merkityksellisiltä. Kun joku taistelee hengestään, ja silti runonomaisesti viimeisinä hetkinään pohtii aivan jotain muuta, tuntuu, etteivät nämä ole oikeita ihmisiä, oikeita ihmistarinoita, ja harvoin sitä itse samaistuu paperinukenohuisiin, keksityntuntuisiin kohtaloihin. Olisinkin kaivannut rohkeutta, heittäytymistä, vielä vahvempaa ilmaisua, sitä, että myös tapahtumien aika ja paikka olisi naulattu enemmän kulisseihinsa. Nyt oikea, säänpieksemä tulivuorisaarikaan ei päässyt täysin oikeuksiinsa, eikä päässyt 60-lukukaan, kun nämä asiat olisivat voineet tapahtua missä tahansa, milloin tahansa. Ja se jäi hieman harmittamaan, sillä vaikkapa Suomeen ja tähän päivään siirrettynä tämä tarina olisi vain ollut keskinkertainen, eikä sen juonikuviotkaan olisi kantaneet tarpeeksi. Siksi sen juurruttaminen, tapahtumapaikkojen kasvattaminen ja todeksi muuttaminen olisivat ainakin minulle olleet tärkeitä, luoneet ympäristöllään sen, mikä muuten jäi jo monesti kerrotun tuntuiseksi, joukostaerottumattomaksi.

Vaan eihän tämä kuitenkaan missään nimessä huono, tylsä tai suosittelemattomien pinoon joutava kirja ollut, ei missään nimessä. Itse en vain oikein siitä saanut sen täyttä voimaa irti, ja yritän pohtia miksi. Se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide, ja uskon vahvasti, että vahvuus tämän kauniuden takana aukeaa muille paremmin, ja tiedän useammankin lukijan lähipiiristäni, kenelle tätä uskaltaisin suositella. Kunnianosoitus suomen kielelle se ainakin on, ja onhan sekin jo hurjasti.

Tristania on kuitenkin muita lähinnä ihastuttanut, sellaisia arvioita löytyy muun muassa täältä: Lumiomena, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Täysien sivujen nautinto

perjantai 10. marraskuuta 2017

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT

CRISTINA SANDU : VALAS NIMELTÄ GOLIAT
265s.
Otava 2017
Arvostelukappale

Tänään on se hieno päivä, kun suomalainen kirjallisuuskenttä pöhisee Finlandia-ehdokkaista. Ehdottelin itse Twitterissä aiemmin tällä viikolla palkintoehdokkaiksi Annastiina Stormin Me täytytään valosta -esikoista, Rosa Liksomin Everstinnaa, Marianna Kurton Tristaniaa, Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (ja juu, tiedän kyllä, ettei ole romaani, mutta tämän ohittaminen tieto-puolella kismittää) sekä Cristina Sandun Valasta nimeltä Goliat. Ja koska en aidosti uskonut tänäkään vuonna ehdokaslistaan, joka koostuisi muista kuin varsin geneerisista peruskirjailijoiden kirjoista, oli ilo varsin suuri kun aamulla huomasin Sandun tuonne mukaan nousseen. Joten, toisin kuin suunnittelin, julkaisenkin postauksen tästä kirjasta jo tänään, enkä vasta ensi vikolla. 

"Kun istun bussissa, tällä kertaa matkalla käräjäoikeuteen, Susi on vielä hengissä. Hän on kenties pakottanut silmänsä hetkeksi tv-ruutuun, mutta antaa pian periksi ja vajoaa peittojen sisään."

Alba on nuori tulkkina toimiva helsinkiläinen, suomalainen, romanialainen. Hänet on herätetty henkiin upealla ja varmalla kerronnalla, taianomaisella koukutuksella, joka vie mukanaan ennen kuin edes kyytiin huomaa hypänneensä. Hän on tämän tarinan kertoja, mutta hän on myös sen keskiössä, vierellä, sivussa ja yläpuolella, tarkkailemassa perhettään vuosikymmeniä ennen syntymäänsä, ennen kuin hänen isänsä oli edes ottanut ensimmäisiä askeleitaan. Hän on myös rakastunut ja riutunut menetetyn perässä, hän elää arkeaan kirjoittaen näkymättömiä kirjeitä Albertille, kuvaten Kätilöopistoa ja Kalasataman romanileirin viimeisillään raskaana olevaa tyttöä, kaksosia odottavaa paperitonta, jonka kielen hän osaa omasta lapsuudestaan. Hän on keskellä kaikkea, mutta silti se pieni lintu, joka seuraa sivusta valppaana muiden elämää ja toimia odottaen, että vielä on joskus hänenkin vuoronsa laulaa.

Sandun esikoisteos on mieletön. Se on mieletön, koska se on esikoinen, ja silti niin valmiin ja varman oloinen, että voisi kuvitella Sandun kirjoittaneen jo vuosia. Se on mieletön, koska siinä on ihan vähän jotain samaa kuin kovasti rakastamani Pajtim Statovcsissa, myös Sandu herättää henkiin sitä itäeurooppalaista tarinankerrontaa, kommunismia, taruja ja kertomuksia, mutta onnistuu silti olemaan vahva oma itsensä, ei toisinto jostain jo olemassa olevasta, aiemmin julkaistusta. Ja se on mieletön, koska se on niin monisyinen, täyteläinen ja hurjan moneen suuntaan paisuva, ja se pysyy silti kasassa, on ehjä, tasainen ja vahva. 

Alba on yhtaikaa Suomi ja Romania, hänen äitinsä on täältä, isänsä kauempaa. Hän on kasvanut kahdessa maassa, kahteen kieleen, elänyt lapsuuden kesiä Punaisessa kylässä, joka itsepäisesti kasvaa kiinni Romanian pääkaupunkiin. Hän elää ja hengittää kahta kulttuuria, mutta hän näkee myös sen kasvattaman railon vanhempiensa suhteessa toisiinsa, isovanhempiensa lapsiinsa, serkkunsa suhteessa uuteen kotimaahansa Amerikassa. Hän on tavallinen, sivusta katsova ja valpas, ja silti hän on eksoottinen, vaaleahiuksinen, taivaasta pudonnot enkeli. Ja hänet on kirjoitettu sellaisella varmuudella, että voisin vannoa hänen olevan jossain aivan oikeastikin.

Sandu kokoaa tarinaansa kahdessa aikatasossa, siinä, jota päähenkilö Alba elää, ja siinä toisessa, jossa hänen isänsä kasvaa kommunistisessa Romaniassa, jonottaa tuntikaupalla varpaat kylmyydestä tunnottomina oman isänsä ja veljiensä kanssa kaupunkiin valtavan teltan edessä, jonottaa nähdäkseen Valaan, suuren ja tarunomaisen, joka on kulkenut balsamoituna matkaansa pitkin Euroopan, keräten pennejä, saaden ihmiset maksamaan ennennäkemöttömästä. Sandu kuljettaa henkilönsä myös taitaen eteenpäin, luo syvyyttä tuo tarinoita pikkuhiljaa yhteen. Ja siinä hän onnistuu erinomaisesti.

Nostalgia on saanut pauloihinsa koko Alban suvun jo aikoina, kun hän ei ollut itse vielä ajatuskaan kenenkään silmäkulmissa. Se repii rikki tai saa jäämään juurilleen, vaikka talo kirjaimellisesti lahoaisi alta. Se saa sellaisetkin asiat kasvamaan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, jotka arkisemmin kohdattuina olisivat kaikkea tavanomaisesta mitäänsanomattomaan. Se saa ihmiset muuttamaan lottovoiton perässä luvatun onnen maahan, mutta rakentamaan sinne itselleen alkuperäisen kodin pienoiskoossa. Ja se saa rakkauden tuntumaan kaikkein valtavimmalta, sillä sitähän tarinoiden rakkaus aina on, nostalgista ja menetettyä, sellaista jota arki ei ole päässyt puhaltamaan rikki.

Cristina Sandu on onnistunut kirjoittamaan tämän vuoden hienoimman kotimaisen teoksen, niin uskaltaisin tässä marraskuun kohdilla jo väittää. Hän on tehnyt sen, koska tämä on esikoinen, ja sen varmuus jo siksi niin suuri asia, mutta hän on tehnyt sen myös siksi, että hän onnistuu herättämään jotain sellaista henkiin, jonka kokemista ja näkemistä ei voi ilman kirjallisuutta itse elää. Hän osoittaa, että minä olen totaalisen väärässä väittäessäni, että Suomessa osataan kirjoittaa vain sodasta, masennuksesta ja perheväkivallasta. Ja tämä, jos mikä on asia, jossa olen väärässä enemmän kuin mielelläni.

Kirjasta muualla: Reader, why did I marry him? & Anun ihmeelliset maailmat
Helmet-haaste 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi 

tiistai 7. marraskuuta 2017

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI
315s.
Fabriikki Kustannus 2015
Alkuteos: La Isla de La Pasión (1989)
Suomennos: Laura Vesanto

Tänä syksynä pieni turkulainen kustantamo Fabriikki on ollut varsin vahvasti edustettuna kirjablogissani, ainakin heidän käännöskirjojensa määrään nähden. Ensin luin hauskan ja edelleen erityisen mainiona pitämäni Alain Macbanckoun Pikku Pippurin, sen jälkeen lukuhetkensä jälkeen hieman jopa parantuneen Deborah Levyn Uiden kotiin -pienoisromaanin. Jokin noissa kahdessa viehätti yhdessäkin, sillä edelliseltä kirjastoreissulta tarttui mukaan taas kaksi saman kustantamon käännöstä, ja nyt lukuvuorossa Restrepon Inhtohimon saari houkuttelevan aiheensa puolesta.

"Paholaisrausku pistää häntä, huusi Victoriano; varmaankin meduusoja, kirkui Faustinon vaimo. Lapset huusivat. Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät avuttoman Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme."

On vuosi 1904 ja meksikolainen kapteeni Ramón Arnaud on juuri laskenut jalkansa pienen atollisaaren valkoselle hiekalle. Hän on nuoren vaimonsa ja tuoreen tukikohtansa sotilaiden kanssa keskellä itäistä Tyyntä valtamerta Clippertonin saarella, sillä samaisella, jonka nimeksi vuosisatoja aiemmin oli annettu kohtalokas Intohimon saari. Arnaud on toilaillut aiemmalla sotilasurallaan kerran jos toisenkin itsensä korkealta aina vain uudelleen alkuun, mutta tämän alun hän päättää olevan viimeinen, se paikka, jossa hän maataan palvelee ja tukikohtaansa suojelee ranskalaisilta. Vielä hän ei aavista saaren, Meksikon sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan kääntyvän vuorotellen kaikki häntä vastaan, ei näe sitä tulevaisuutta, josta yhdeksän vuotta myöhemmin hänen vaimonsa ja nälkiintyneet lapsensa haaksirikkoisina pelastetaan muiden unohtamina. Nyt saari on hänelle uusi alku, sen kolmetoista palmua, kallionkiellekkeet ja tuhannet suulat ja taskuravut jotain, jonka avulla hän voi kunniansa palauttaa.

Restrepon jo 1980-luvulla kirjoittama ja viimein muutama vuosi sitten suomeksi käännetty teos yhdistelee eri kerronnan tasoja, tosipohjaisia tapahtumia, faktoja ja fiktiota sumeilematta yhteen, ja saa luotua hurjan mielenkiintoisen romaanin, jota ei käsistään malta päästää. Pääosin kerronta painottuu Clippertoninsaarelle, mutta välillä se seikkailee metakertojan mukana nykypäivässä, 1980-luvun Meksikossa saarella eläneiden lasten nykyisyydessä tai heidän sukulaistensa luona valottamassa tapahtumien luonnetta heidän näkökulmistaan, vaihdellen sitä aina sen mukaan, kuka milloinkin sattuu tarinaa kertomaan, ja piipahtaapa se välillä myös 1700-luvun Intohimon saarella, jonne pahamainenen merirosvo Clipperton käy saaliinsa piilottamassa. Se luo jotenkin niin taitavan veijarimaisen, kujeilevan ja härnäävän epäluotettavan kertojan, että jo se pitää pauloissaan, ja kyllä tämän romaanin kielikin on hienoa, sellaista, että rikinhajuiset laguunit ja saaren yli pyyhkäisevät hurrikaanit voi todella tuntea itsekin. Se tässä kirjassa onkin ehdottomasti upeinta, tuon kertojan lisäksi siis, se realistisuus ja tunne siitä, kuin eläisi jotenkin itsekin autiosaarella 1900-luvun alun hahmojen kanssa. Söisi taskurapuja ja taistelisi keripukkia vastaan kookosvedellä, joka oli ainoa tuore asia koko pienellä atollisaarella. 

Olen jo hetken jälleen kärsinyt ihan pienimuotoisesta lukujumista, mutta kokenut, että nyt se on ennenkaikkea johtunut siitä, että kesken on liian hyviä, taitavia ja keskittymistä vaativia kirjoja ja oma keskittymiskyky taas kaikkien tenttien keskellä kovinkin olematon. Olen kaivannut jotain kepeämpää, menevämpää ja helpompaa luettavaksi, ja Restrepon Intohimon saari olikin siihen vallan mainio kirja. Ei se silti mitään totaalista hömppää ole, mutta viihdyttävän hienosti kirjoitettu, hieman kuin Bea Uusman Naparetki, mutta henkilöhahmot aidosti eloon herätettyinä. Jotenkin niin todellinen ja taitavasti rakennettu, että moni muu kalpenee rinnalle. Ja ehkä sillä sille antaakin hieman anteeksi loppupuolen kummallisen notkahduksen, sen pienen, mutta hyvin häiritsevän juonikäänteen, joka lopulta tuntui vain todella turhalta mässäilyltä ja raiskausfantasioilta liittymättä silti päätarinaan oikeastaan tarpeeksi hyvin lainkaan. Jonkin muun kirjan kanssa tuo olisi saattanut pilata pahemminkin koko lukukokemusta, mutta nyt sen pystyy suurinpiirtein työntämään taka-alalle ja leikkimään vaikka, ettei sitä ollutkaan. Sen verran tarttuva, mielenkiintoinen ja hieno kokonaisuus tämä tällaisena kirjana muuten nimittäin oli.

Intohimon saaresta muissa kirjablogeissa: Kirjapolkuni, Kohtaamisia, Unelmien aika & Eniten minua kiinnostaa tie

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

ELENA FAVILLI & FRANCESCA CAVALLO : ILTASATUJA KAPINALLISILLE TYTÖILLE

ELENA FAVILLI & FRANCESCA CAVALLO : 
ILTASATUJA KAPINALLISILLE TYTÖILLE
200 s.
S&S 2017
Alkuteos: Good Night Stories for Rebel Girls: 
100 Tales of Extraordinary Women (2016)
Suomennos: Maija Kauhanen
Arvostelukappale

Kun keväällä selailin syksyn kirjakatalogeja, ehdottomasti suurin kiinnostukseni heräsi syksyllä julkaistavaa Kapinallisten tyttöjen iltasatukokoelmaa kohtaan. 100 suurta naista ja 60 eri kuvittajan upeat teokset jokaisesta, voisiko tässä vaiheessa hurjasti parempaa toivoakaan?

"Tuli mitä tuli, älä pelkää vaikeita hetkiä.
Niistä syntyvät parhaat asiat.
-Rita Levi Montalcini"

Favilli & Cavallo ajattelivat, että maailma on liian täynnä satuja, joissa nainen on olemassa vain suhteessa mieheen, ja istuu sankarin paikan sijaan taustalla, nostamassa heidän itsetuntoaan ja osoittamassa miehen aidon paikan perheen ja yhteiskunnan päänä. Johan tuo kuvio nähdään Disneyn prinsessaelokuvissakin, jossa kuka tahansa prinsessa seikkailuistaan huolimatta elää vain ajatukselleen prinsisstä, siitä valkoisella ratsulla pelastavasta, ja oli tuo random suutelija sitten kuka tahansa prinssiasemaan päässyt höppänä, jonka luonteella tai muullakaan suurinpiirtein merkittävällä ei ollut mitään väliä, hänen kanssaan eletään aina elämä onnellisena loppuun saakka. Tuohon tarpeeseen tämä lastenkirjailijakaksikko päätti vastata, ja he perustivat joukkorahoitushankkeen, jonka 20 025 osallistujan turvin he saivat rakennettua tämän satukirjan, sen, jossa naiset kerrankin ovat pääosassa.

Kirja esittelee 100 upeaa naista aina ennen ajanlaskun ajoista vuonna 2007 syntyneeseen transtyttöön. Kattaus on ihailtavan monipuolinen, kuvitus on uskomattoman upea ja idea kirjasta tulee todella tarpeeseen. Ajattelin ensin, että olisin mielummin lukenut kymmenestä supernaisesta pitkän tarinan kuin sadasta lyhyen, mutta lopulta juuri tuo valtavan suuri kattaus ja pintaraapaisut jokaisesta naisesta toimivat kuitenkin paremmin, toivat sanomaa perille siitä, että meillä on tosiaan ollut vahvoja, rohkeita, kapinallisia ja upeita naisia pitkin maailmanhistorian rinnallamme. Kirjan rakenne ja tarinat toimivat, ainakin siihen asti, kun sitä lukee vain ilolauluna upeille naisille, niille, jotka voivat olla ihan mitä tahansa.

Mutta koska minä olen kaikessa pohdinnassani minä, on kaikessa aina mutta.

Näitä kun nimittäin voi lukea myös hieman syvemmin kuin vain ilolauluna, ja yhtäkkiä tuossa kauniissa kappaleessa onkin pieni riitasointu. Nimittäin vaikka 100 upeaa, ehdottomasti tarinansa ansainnutta naishahmoa esitelläänkin vaikuttavasti, on tarina harmillisen usein aina sama: miehet/yhteiskunta eivät uskoneet, että hän voi, mutta hän voikin. 

Eli jälleen kerran, naiset ovat olemassa suhteessa miehiin sekä miehiseen yhteiskuntaan ja sen odotuksiin. Tavallaan voisi sanoa, että tietysti, ovathan kaikki olemassa suhteessa toisiin, jos asiaa haluaa oikein halkoa. Mutta kuinka usein tarinoiden miehet ovat olemassa suhteessa naisiin? Kuinka usein heidän tarvitsee pohtia voiko heistä tulla ihan mitä ikinä tahansa? Pintaa syvemmin rapsuttaen kun tuntuu, että jälleen kerran lapsille tarjotaan sitä yhtä ja samaa tarinaa: perusajatus on, että naiset eivät voi, mutta jos oikein taistelee, niin kyllä kapinallinen ehkä sittenkin saattaa! Kunhan olet tarpeeksi rohkea ja vahva, niin taivaat aukeaa, mutta tavallisten tyttöjen paikka on silti edelleen siellä, missä tyttöjen paikka nyt on.

Kukaan ei esimerkiksi uskonut, että Hilary Clinton voisi olla presidenttiehdokas, mutta Clinton sanoi, että "tytöstäkin voi tulla", ja hänestä tuli. Ja samalla hän taas asetti kielen voimalla presidenttiyden lähtökohtaisesti miehen tehtäväksi. Frida Kahlokin oli taiteilijana kantaaottava, monipuolinen ja upea, ja silti hänen alle sivunmittaisessa luvussaan yksi Kahlon elämän merkkipaaluista näytti olevan naimisiin meneminen, eli tadaa, oman prinssin löytäminen. Nyt hänellä on mies, joten Kahlokin oli viimein kokonainen nainen. Puhumattakaan siitä, että Williamsin sisarusten tarina alkoi siitä, että olipa kerran mies, joka myi tacoja heidän harjoitustenniskenttänsä lähellä, ja päättyi siihen, että tyttöjen isä ja tämä satunnainen tacosetämies tulivat ylpeiksi. Niin kenen tarina tämä nyt sitten olikaan?

Yhteiskunta rakentuu kielen ja tarinoiden varaan, siinä Favilli & Cavallo ovat ehdottomasti oikeassa. Ja siksi minä olisinkin odottanut tältä kirjalta hieman enemmän. Se on toki jo paljon, ja sen kuvaukset ovat upeita, esille nostamat naiset ehdottoman tärkeitä, 1990-luvulla syntyneistä keksijöistä poliitikkoihin, mikä on ihan mieletöntä. Mutta silti, silti olisin toivonut, että tämä olisi ollut ajatusketjussaan himpun pidemmällä, himpun terävämpi ja himpun rohkeampi. Olisi toivonut, että  tausta-ajatus ollut enemmän tasa-arvossa, eikä naisissa, jotka pärjäsivät miesten maailmassa. Sillä sanoessaan, että "tyttökin voi olla" / "poikakin voi olla", on tehtävä asetettu alunperin sen toisen sukupuolen omaksi. Ja näin vahingossa vahvistetaan sitä, mitä kuviteltiin vastustavansa. 

Joten pieni pyyntö. Seuraavan kerran kun teette satukirjaa kapinallisille lapsille, jotka viisveisaavat sukupuolirooleista, tehkää se kaikille. Opettakaa tytöille, että he voivat olla poikien rinnalla ihan mitä tahansa ja opettakaa pojille, että he voivat olla tyttöjen rinnalla ihan mitä tahansa, ilman, että ovat automaattisesti suhteessa sitä toiseen sukupuoleen. Ottakaa mallia Peppi Pitkätossusta, joka ei ole millään tavalla olemassa suhteessa miessukupuoleen, vaan suhteessa omaan itseensä. Ja tehkää tarina, jossa oletusarvo ei ole se, että nainen on miehen alla. Olkaa oikeasti kapinallisempia, sukupuoleen katsomatta.

Helmet-haaste 2017: 22. Kuvitettu kirja

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

MARRASKUUN MIETTEET

 

x Helsingin kirjamessut menivät, ja ne olivat mainiot. Parhaita tapoja viettää niitä yksipäiväisinä on sunnuntain rauhallisuus, kun väki on väljentynyt ja messuesittelijätkin jo hieman väsähtäneet myymiseen. Tunnelma on ihanan kaikkensa antanut, mutta silti kierreltävää ja kuunneltavaa löytyi hieman joka nurkalta. Ostin itselleni vain kaksi kirjaa, Pulitzerillakin palkitun Kuudennen sukupuuton sekä Williamsin Butcher's Crossingin ihan vain siltä varalta, että tällä hetkellä hyllyssä olevan kappaleeni omistaja kenties joskus tahtoo omansa takaisin. Ja tuo todella oli niin hyvä kirja, etten voisi tehdä kenellekään sitä, että ihan vahingossa vain sen omaan hyllyyni unohtaisin.

x Marraskuu on lukuhaastekuukausi! Yhden haasteen mukaan tulisi lukea päivässä vähintään 30 sivua kirjallisuutta, mikä kuulostaa oikein säälliseltä määrältä, ja juuri sellaiselta, joka pitäisi lukuvirettä yllä koko kuukauden. Ja kai tähän lasketaan tenttikirjallisuuskin?! Nimittäin marraskuussa vietetään myös ainakin kirjainstagramin puolella #nonfictionnovember'ia, johon tekisi mieli osallistua, mutta saa nähdä miten hyvin se soljuu kaiken muun tieteellisen julkaisun väliin. Tosin nonfictioniahan sekin on, sanan varsinaisessa merkityksessä.

x Superluin viime kuussa viikon sisään neljä kirjaa, ja myöhemmin vielä yhden siihen päälle, nyt on tehnyt mieli ottaa hieman rauhallisemmin. Olen kyllä lukenut, pieneksi mytyksi kääriytyneenä yliopiston kirjaston nojatuoleissa katsellen ohikiirehtiviä opiskelijoita valtavista ikkunoista, kirjoittanut lukupäiväkirjaa, kritisoinut ja problematisoinut, mutta lähinnä kurssikirjallisuutta taasen. Onneksi kaikki tähän astiset kirjat ovat kiinnostaneet, vaikka nyt ehkä ihan himpun verran eksyneenoloisena olenkin tässä viime viikot pyörinyt kvantitatiivisen tutkimuksen syventävällä kurssilla. Etenkin kun siitä peruskurssistakin alkaa olla kepoisesti himpun vajaa seitsemän vuotta aikaa, hieman on kuulkaa äspeeäsässät ja normaalijakaumat hukassa.

x Ensilumi tekee onnelliseksi, se puuterisen pehmeä, johon voi työntää nenänsä ja heittäytyä selälleen kierimään. Koirani Elvin siis. Vaikka kyllä minäkin ehkä enemmän lumesta kuin pimeydestä pidän. Mutta se pitäminen ei tosiaan ole mitään verrattuna tuon pienen pystykorvan tuntemaan rakkauteen, eilenkin jouduin vetämään tyypin suurin piirtein selällään asemalta kotiin. Matkalla joku kysyi, onko koirani pentu, ja juu, onhan se. Mieleltään. Vielä yhdeksänvuotiaanakin. 

x Tekisi mieli pukea tuo kuvan uusi, & Other Storiesista ostettu villapaita koko ajan päälle. Siis ihan koko ajan. Tällä menolla siinä on reikä ennen kuin lumet sulavat maasta.