VAPAA

LEA YPI : VAPAA –

KUINKA KASVOIN AIKUISEKSI MAAILMAN LUHISTUESSA

303s.

Atena 2023

Alkuteos: Free: Coming at Age at the End of History, 2021

Suom. Riina Vuokko

Pyydetty arvostelukappaleena

1980-luvun lopussa Albania on yksi Euroopan suljetuimmista maista, tiukan sosialistinen valtio, kipeä kuriositeetti liberalismin valtaamassa lännessä. Kun ympäriltä hajoaa sosialismi- ja kommunistitasavalta jos toinenkin, alkaa poliittinen kuohunta Enver Hoxan kuoleman jälkeen heiluttaa myös Albanian yhtenäisyyttä. Lea Ypi, filosofi ja Marx-tutkija, kasvoi keskellä tuon pahimman kuohunnan, vietti lapsuuttaan suunnitelmatalouden ja yhden totuuden keskellä, perheessä, joka oli kummia sattumuksia ja erikoisia henkilöhistorioita täynnä.

Lea Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuva muistelmateos on hieno kurkistus 1990-luvun alun ja loppupuoliskon kuohuntaan, sosialististen valtioiden hajoamiseen ja arkeen, jossa kaiken jonottaminen on ehdotonta arkea. Ypi kirjoittaa muistelmiaan aikuisuudestaan käsin, mutta lapsen näkökulmasta; viehättävä lapsikertoja ymmärtää asioita ihanan vinosti, ja lukija saa kerran jos toisenkin hoksata yhtymäkohtia ennen lapsi-Ypia. Ypi kokee kuitenkin ensisijaisesti olevansa vapaa: hän saa valita mistä suunnasta lähestyy tänään kotia koulun jälkeen, hän saa valita mitä leikkii ystäviensä kanssa, hän saa valita missä kerhoissa käy koulun jälkeen. Ypi on kasvanut reippaaksi pikku-Toveriksi, joka uskoo järkkymättä järjestelmänsä erinomaisuuteen, länsimaiden raakaan kilpailuhenkeen, sosialismin solidaarisuuteen sekä Enver-setään, diktaattoriin ja hallitsijaan, jonka varaan Albanian sosialismi on rakentunut. Siirtymää odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta siirtymän sosialismista kommunismiin korvaakin hieman kaoottinen siirtymä sosialismista markkinatalouteen. Mitä maailmasta on enää jäljellä, kun kaikki lapsena uskottu ei yhtäkkiä enää pidäkään paikkaansa? Ja ketä Ypin vanhemmat, nuo Enver-sedän kuvaa ikuisesti kehystävät, mutta esille saamattomat henkilöt historioineen oikein edes ovat?

"Meillä kotona oltiin valmiita myöntämään, etteivät kaikki säännöt olleet yhtä tärkeitä ja että ajan myötä jotkin lupaukset menettivät merkityksensä. Siinä mielessä perheenjäseneni olivat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, samanlaisia kuin koko muu yhteiskunta ja samanlaisia kuin valtiotkin. Osa varttumisen haasteesta olikin siinä, että piti saada selville, mitkä säännöt olivat ajan myötä lieventyneet, mitkä jääneet tärkeämpien velvollisuuksien jalkoihin ja mitkä puolestaan pysyivät muuttumattomina."

Lea Ypin Vapaa on kaunis kasvutarina sosialistisen maan sydämestä. Lea elää onnellisen lapsuuden yhdessä vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa, ja tälle matkalle maailman muutoksiin myös lukija pääsee mukaan. Jostain syystä kustantamo on kuitenkin päättänyt nostaa kirjan kanteen Financial Timesin lainauksen, jossa kirjan kerrotaan olevan "taianomainen, ajaton ja äärimmäisen tärkeä kirja siitä, millaista elämä todella oli kommunismin ikeessä." ...kaunista ja tavanomaista? Rauhallista ja onnellista? Normaalia? Aivan samanlaista - eräällä tavalla - kuin kapitalismin "ikeessä", erilaisella pohjatarinalla vain?

No, ymmärrettävää lie, että jenkkiläinen Financial Times uskoo varsin sinisilmäisesti oman liberalistiskapitalistisen järjestelmänsä paremmuuteen, mutta nosto kannessa on oikeastaan varsinainen paradoksi, kun sukeltaa syvemmälle itse kirjaan. Se, miten Ypi opetetaan lapsesta asti ajattelemaan yhden totuuden olevan oikeampi kuin muut, on itseasiassa tismalleen sama tarina, mihin nykylapset länsimaissa opetetaan – korvataan tosin vain sosialismi kapitalismilla. Koska sosialismi, vainoharhaiset diktaattorit ja puolueet ovat meille vieraampia, on meidän helpompi vain istua kotona ja kauhistella yhteiskuntajärjestelmää kuin nähdä omamme valuvikoja. Satuun kun se markkinatalouskin perustuu, satuun vapaudesta, kollektiivin sijaan vain yksilön vapauden. Vapaus on kuitenkin täysin suhteellinen käsite, ja kyllä, vaikka sosialismin nimissä vangittiin ja kuoli yksi jos toinenkin toisinajattelija, ei kapitalisminkaan kädet verettömiä ole – meillä kuolonuhrit ovat vain kaukana globaalissa etelässä, vaarallisissa vaatetehtaissa valmistamassa sinunkin paitaasi ja kaivoksissa louhimassa materiaalia minunkin puhelimeeni, heidät on huomattavasti helpompi unohtaa. Joten niinpä Ypin kirja osuu tärkeään kohtaan: se kysyy, mitä vapaus todella on, ja miksi meidät kerta toisensa jälkeen opetetaan uskomaan, että juuri meidän järjestelmämme olisi korjaamattomana juuri se kaikista parhain? Kuka täällä oikeastaan aivopesee ja ketä? Mitä menneiltä sosialistisilta valtioilta voisi oppia, ottaa omaksi ajassa, jossa vapaus on oikeastaan täydellinen abstraktio, jossa yhteiskunnallinen hallinta opettaa meitä haluamaan ihan vain itsensä toivomia asioita? Ja: olemmeko me oikeasti vapaita, jos kaikki eivät ole vapaita? Onko vapautta se, että kenellä tahansa on oikeus tulla turvaan, vai todella se, että politiikkamme upottaa jatkuvasti satoja ja satoja siirtolaisia Välimereen kuolemaan, koska meillä on "vapaus" tehdä niin? Me kauhistelemme jatkuvasti raakalaismaisia diktatuureja ja kommunismia, mutta kun ihminen yrittää päästä sen "ikeestä" pois, olemme ensimmäisenä sulkemassa rajojamme ja rakentamassa muurejamme. Sitäkö vapaus siis todella on, kysyy myös Ypi.

"Ehkä liikkumisen vapaudella ei koskaan ollut oikeasti merkitystä. Sitä oli ollut helppo puolustaa silloin kun joku muu teki likaisen työn ja ylläpiti vankiloita. Mutta mitä arvoa on poistumisoikeudella, jos saapumisoikeutta ei ole? Olivatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävänä oli pitää ihmiset sisällä, eivät silloin jos ihmiset haluttiinkin pitää ulkona?"

Ypin muistelmat ovat hieno ja ajankohtainen teos, mutta ei siten kuten kannessa luvataan, vaan ennemminkin ylipäätään yhteiskunnallisen katseen herättelijänä. Lapsikertoja ja viehättävä musta huumori tekee lukukokemuksesta kevyen ja helpohkon, joskin myös samalla hieman etäisen, sillä vasta epilogissa Ypi antaa oman ajatuksensa ja äänensä tulla aidosti kuuluviin. Sitä olisin kaivannut lisää, aikuis-Ypillä olisi ja on todennäköisesti valtavasti annettavaa, mitä yhteiskuntafilosofiaan ja sosiologiaan tulee. Täytyy vain toivoa, että hän kirjoittaa vielä lisää.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Albania

Helmet-lukuhaaste 2023: 02. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

EASY BEAUTY

CHLOÉ COOPER JONES : 

EASY BEAUTY

270s.

Virago 2022

Chloé istuu baarissa kahden tuttavansa, Jayn sekä Colinin kanssa. Baari alkaa hämärtyä hänen ympäriltään, Chloé alkaa rakentaa itselleen neutraalia tilaa, turvahuonetta, seinä seinältä hän pystyttää sen, laskee kahdeksaan, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan, alusta uudelleen ja uudelleen. Hän etäännyttää itsensä keskustelusta, jota käydään. Miehet ympärillä käyvät keskustelua, josta on pakko dissosioitua pois pysyäkseen jokseenkin järjissään. Colin argumentoi järkkymättömästi, että ainoa eettinen päätös olisi ollut abortoida Chloé jo ennen syntymäänsä. Ainoa eettinen ja moraalisesti oikea näkemys on, ettei Chloéta olisi olemassa ollenkaan.

x

Yhdysvaltalainen Chloé Cooper Jones on filosofian professori, kirjoittaja ja matkustaja. Hän on katoilevan isän tytär, järkkymättömänä vierellä pysyvän äidin ja samanlaisen aviomiehen vaimo. Hän on kuusivuotiaan Wolfgangin äiti. Hän on äkäinen, häilyvä, dissosioiva, uusia kokemuksia jahtaava, epävarma, mieluummin noviisi kuin missään erityinen asiantuntija. Hän on kaikkea, mitä ihminen nyt kolme-nelikymppisenä on, hukassa, turvassa, etsimässä, perillä. Mutta muulle maailmalle hän on vain yhtä ainoaa; hän on yhtä kuin hänen synnynnäinen ruumiillinen vammansa. 

Chloé Cooper Jonesin Easy Beauty lähtee liikkeelle ensimmäisessä kappaleessa kuvatusta tilanteesta, kahden Jonesin lailla filosofian laitoksella jatkotutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan keskustelusta siitä, onko Cooper Jonesin elämä oikeastaan lainkaan elämisen arvoista. Keskustelu on yllättävä ja uusi näkökulma Chloén elämään, muttei sinällään mitään yllättävää: kun henkilö on näkyvästi vammainen, ei hänen autonomiansa, yksityisyytensä ja ajatusmaailmansa ole enää hänen, vaan se on koko ympäristön riepoteltavissa. Ruumiista tulee vammaisen identiteetti, ja samalla vapaata riistaa, eettinen kysymys ja luennoilla käytävä pohdinta. Vammaisen elämä on poliittinen kiistakappale, ja moraalinen dilemma. Elämisen arvoinen elämä vamman kanssa on ainoastaan hypoteettinen kuriositeetti, josta kaikilla on mielipide. Josta kaikilla saa olla mielipide. Kaikilla, paitsi vammaa itse kantavalla.

“But I’m not helpless, I’m struggling. People don’t always recognize the difference.”

Cooper Jonesin selkäranka, lantio ja jalat olivat vinossa ja eri tavoin kehittyneet jo kohdussa. Hän syntyi outona, vammaisena, epänormaalina maailmassa, jossa normaali on määritelty niin kapealla tavalla, että harva oikeastaan edes onnistuu syntymään siihen mahtuvien normien sisällä. Mutta kun vamma on näin selkeä – ja ennen kaikkea ulospäin näkyvä – tulee siitä annettu identiteetti, jonka kieltämisen ympärille Jonesin koko elämä alkaa muodostua. Muiden mielipiteiden, hedelmättöminä häntä pitävien lääkärien, kauhistelevien ohikulkijoiden, tuijottavien lasten ikeiden alla Cooper Jones yrittää jollain tapaa löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa häntä ei koskaan suostuta näkemään kokonaisena. Samalla hän tekee väitöskirjaa kauneudesta, Bernard Bosanquetin helpon kauneuden käsitteen innoittamana hankalammasta kauneudesta ja problemaattisista ihmismielen kiinnostuksenkohteista, yrittäen kuitenkin viimeiseen asti kiistää aiheensa ja oman identiteettinsä – annetun tai otetun – risteämät.

Easy Beauty on upea omaelämäkerrallinen essee niin elämästä vamman kanssa kuin ableismista, oman paikkansa etsimisestä ja vanhempien jalan jälkien tutkimisesta. Cooper Jones yhdistää omiin kokemuksiin upeasti niin filosofista teoriaa kuin perhe-elämän kiemuroita, ja kokonaisuus kasvaa yhdessä Jonesin kanssa eräänlaiseksi henkiseksi kasvukertomukseksi, jossa pyristellään irti niistä annetuista korteista, joiden itse kukin herkästi antaa ohjata elämäänsä valintoineen. Miten elää tässä, kun muualla voi olla koko ajan jotain muuta? Miten minusta voi tulla mitään muuta kuin omista vanhemmistani? Entä mitä kaikkea minä itseasiassa edes olen, jos ulkoa lapsesta asti minuus on rakentunut stereotypioiden ja ableismin varaan? Cooper Jones tutkii omaa matkaansa vahvemman toimijuuden äärelle lempeästi, kärsivällisesti ja silti itseään juurikaan säästelemättä. Hän näyttää kipukohtansa ja epävarmuutensa, raottaa sitä todellisuutta, jota normien ulkopuolelle kehollisesti jäävä joutuu päivästä toiseen kohtaamaan sekä yksilötasolla että rakenteellisena syrjintänä. 

Cooper Jones ei ole valinnut osaansa, hän ei ole asettunut uhriasemaan, vaan hänet on lapsesta asti työnnetty sinne. Milloin muiden asenteet ovat kummunneet säälistä (ja sen taustalla kulkevasta ylemmyydentunteesta) ja milloin taas näkyvästä ihmettelystä ja inhosta, asetelma on yhteiskunnan luoma, mutta eräänlainen taistelu, vastaanlaittaminen aina individualistisessa yhteiskunnassamme yksilön tehtävä.  Cooper Jones kirjoittaa omastaan äärimmäisen kauniisti, yhtaikaa objektiivisesti että subjektiivisesti. Vaikka Easy Beautyn voi lukea myös selviytymistarinana, se ei ole sitä sellaisessa HS Visio -narratiivissa, jossa vamma kannatti ja opetti Jonesin arvostamaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta yhtään sen pyhemmältä jalustalta kuin kukaan muukaan. Vamma ja erityisesti yhteiskunnan suhtauminen siihen on ihan uskomatonta paskaa, mutta Cooper Jones voi kuitenkin valita itse sen, ottaako hän muiden paskaa enää omansa päälle. Ja sellaisena oppina tämä kirja on aivan äärimmäisen upea – oman toimijuuden ja autonomian aarrekarttana maailmassa, joka yrittää riistää sitä ominaisuuksiemme mukaan sitä keneltä enemmän ja keneltä vähemmän.

"We'd not been given perfection, not godliness, not symmetry, not gracious measurement, not a bad hand, nor a curse; we'd not been given anything other than a life to spend together; our lives, not easy or free from pain; we'd been given only a real life, dreadfully normal and sublime, and I would no longer betray its beauty by wishing it otherwise.”  

Helmet-haaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi

KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs