KUKA KUULUU KAANONIIN? – KOLME KLASSIKKONAISTA 1900-LUVUN ALUSTA

VIVIAN GORNICK : TOISISSAMME KIINNI

228s.

Gummerus 2021

Alkuteos: Fierce Attachments, 1987

Suomennos: Arto Schroderus

Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

SIMONE DE BEAUVOIR : EROTTAMATTOMAT

168s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Las inseparables, 2020

Suomennos: Lotta Toivanen

Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

TOVE DITLEVSEN : NUORUUS

190s.

S&S 2021

Alkuteos: Ungdom, 1967

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Länsimaisen kirjallisuuden klassikkokaanon on tunnetusti varsin miehinen. On miesten tarinoita miehistä. On miesten tarinoita kasvamisesta. On miesten tarinoita taiteilijuudesta. On miesten tarinoita rakkaudesta. On miesten tarinoita ystävyydestä. Ja lista jatkuu. Mies on neutri, yleissukupuoli, se jonka tarinat on totuttu lukemaan tarinoina ihmisyydestä. Miehen tarinat ylittävät sukupuolen, mieheen voi samastua kuka tahansa. Mies kirjoittaa ja kuvaa maailmaa, ja näiden silmien kautta olemme tottuneet itsekin kulttuuriamme lukemaan.

Niinpä joululomareissulle mukaan ottamani naisten kirjoittama kirjakolmikko on varsin herättävä trio. Eikä siksi, että ne ovat naisten kirjoittamia. Vaan siksi, että ne on klassikoita vuosien takaa, klassisten ajattelijoiden kuvauksia taiteilijuudesta, rakkaudesta, lapsi-vanhempisuhteesta, ystävyydestä. Mutta ne eivät ole samanlaisessa maailmanmaineessa kuin aikalaisensa. Ne ovat jääneet piiloon. Ja vielä 2020-luvullakin me kuvittelemme, että ei edes ole naisten kirjoittamia klassikoita. Ei ole naisten kirjoittamia kasvutarinoita. Ei ole naisten kirjoittamia lapsi-vanhempikuvauksia. Ei ole tarinoita ei-romanttisesta rakkaudesta, ystävyydestä. 

Ei kai, kun emme ole nostaneet niitä. 

Nämäkin kirjat on kirjoitettu alunperin vuosina. 1967, 1954 sekä 1987. Mutta mitä muuta niillä on yhteistä kuin Toinen sukupuoli kirjailijana? Ne on kaikki julkaistu suomeksi vasta herran vuonna 2021.

x

Vivian Gornickin (synt. 1935) muistelmateos Toisissamme kiinni sijoittuu sekä noin 40-luvun Bronxiin että 80-luvun Manhattanille, Simone de Beauvoirin (synt. 1908) autofiktiivinen pienoisromaani Erottamattomat 191-0 ja 1920-lukujen Ranskaan sekä Tove Ditlevseniin (synt. 1917) Nuoruus toisen maailman sodan alle Kööpenhaminaan. Gornick & Ditlevsen ponnistelevat kohti kirjailijuutta ja kirjoittajuutta köyhistä oloista, työläisperheistä ja siirtolaiskortteleista, Beauvoir taas Pariisin älymystöpiireistä Sylvie-hahmonsa kautta. Kaikissa teoksissa yhdistyy kuitenkin hurjan hienolla tavalla se vastakkainasettel konservatiivisten arvojen, naisten aseman ja toisaalta itsenäisyyttä tavoittelevan työnteon välillä ajassa, jossa ainoastaan avioliitto on nähty keinona olla jotain. Olla suhteessa mieheen, mutta sentään (taloudellisesti) turvassa. Beauvoir kirjoittaa siitä erityisesti ystävysten Sylvien ja Andréen välisten ristiriitojen kautta, Gornick & Ditlevsen taas vahvempana henkilökohtaisena pyristelynä pois omasta kasvuympäristöstä. Millaista ylipäätään on ollut olla nainen, työtä tekevä ja itsensä elättävä aikana, jolloin naisella on juuri ja juuri ollut mahdollisuus edes käydä ravintolassa toisen naisen seurassa? Millaista on olla sukupuolensa edustaja, kun muut aikalaistaiteilijat, mies-sellaiset, ovat neutreja, ja normi?

Kolme niin erilaista, mutta silti sävyltään yhteennivoutuvaa kirjaa raottaa aikaa ja maailmaa noin sadan vuoden takaa, paikoista, joihin pääsee lähinnä kirjojen sivuilla. Paljon tästä ollaan toki menty eteenpäin, ja silti näidenkin enemmän tai vähemmän feministiajattelijoiden kamppailu perheen ja uran välillä tuntuu hurjan ajankohtaiselta. Beauvoirin maailmassa omaa puolisoaan ei saanut edes itse valita, mikä aiheuttaa traagisia kohtaloita sekä syviä haavoja 1900-luvun alun nuoriin, konservatiivisissa perheissä kasvaneisiin naisiin uuden alun kynnyksellä. Eikä näennäisen vapaamielinen 1950-luvun Amerikkakaan ihan kauheasti kauempana ole, vaikka niin kovin sitä maailmalla onkin halunnut uskotella, sen Gornick muistuttaa kirjassaan oivallisesti. Kumpikin näistä kirjoista käsittelee myös rakkauskäsityksen ongelmallisuutta, Gornick äitinsä kautta, rakkaudelle uhrautuvan ja leskeydestään elinvoimansa saavan vahvan 1900-luvun alussa syntyneen naisen näkökulmasta, Beauvoir taas ylipäätään romanttisen rakkauden ja konservatiivisen uskonnon ristiriitojen keskeltä.

Äitejä ja tyttäriä, kahden naisen välisiä ystävyyksiä, mahdollisia kihlattuja ja taiteilijuuteen kasvamista. Sitä kaikkea nämä kolme upeaa teosta ovat omilla tavoillaan, omilla painoituksillaan, ja ne jättävät suuren jäljen omasta ajastaan. Kiinnyn itse erityisesti Ditlevsenin kerrontaan, mutta eivät kaksi muutakaan siitä kauas jää. Päin vastoin, jokaisella teoksella on omat vahvuutensa, ulottuvuutensa ja taikansa, ja yhdessä ne muodostavat hyvin vahvan historiallisen kuvauksen omien aikojensa yhteiskunnallisista, ja silti niin henkilökohtaisista kiemuroista. Nämä kolme hienoa kirjailijaa kertovat niistä itsestäänselvyyksistä, mistä normina pidetyn sukupuolen ei ole tarvinnut erikseen taistella. Niistä kulmista, jotka on leimattu liian henkilökohtaiseksi, jotta ne kiinnostaisivat suurta yleisöä, tai niistä, joita on aiemmin pidetty vain hömppänä. Beauvoir kuvaa uskomattoman kauniilla tavalla kahden naisen välistä ystävyyttä, ihastumista ja rakkautta – tavoilla, jotka on normaalisti varattu vain romanttisen rakkauden kuvaamiseen. Gornick kirjoittaa viiltävän hienosti äiti-suhteesta, joka ei täytä pyhää odotusta Madonna-äidin kuvasta. Ja Ditlevsen avaa pohjoismaista köyhälistöä, työläistaustaa ja sen normatiivisia askelkuvioita, jotka tahtovat jatkuvasti tulla taiteilijuuden tielle.

Ja se jos mikä tuntuu tämän päivän lukijana erityisen tärkeältä: tiedostaa sekä oma että muiden historia, nähdä mistä ja millaisten taisteluiden kautta tähän päivään on tultu. Asiat etenevät, aaltoilevat, ottavat takapakkia ja palaavat taas kehityksen tielle, mutta mikään tästä ei ole automaattista, valmiiksi annettua. Uudistukset, tasa-arvo, naisten oikeudet, ne ovat kaikki vaatineeet vaikka minkälaisia henkilökohtaisia uhrauksia, erilaisia aina ajasta riippuen, ja silti poliittisessa mielessä hyvin samanlaisia, jos sattuu olemaan henkilö, joka kulkee oman aikansa normistoa vastaan. Normit eivät vain muutu, niitä muutetaan. Ja ilman tämän muutosaallon historian tuntemusta myös moni nykyajatus, mantra ja normi kolisee tyhjyyttään. Olemme pitkässä, ajallisesti yhtenäisessä jatkumossa, ja vaikka kehitys on ollut toki sadassa vuodessa huimaa, on silti välillä varsin turhauttavaa, että naiset 1920-luvun Pariisissa, 1930-luvun Kööpenhaminassa sekä 1950-luvun New Yorkissa taistelevat samasta tilasta, omasta huoneesta, omasta oikeudesta tulla nähdyiksi itsenäisinä itseinään kuin me vielä osin taistelemme 2020-luvulla.

TOINEN PAIKKA

RACHEL CUSK : TOINEN PAIKKA

223s.

S&S 2021

Alkuteos: Second Place, 2021

Suomennos: Kaisa Kattelus

Pyydetty arvostelukappaleena

Vuosia aiemmin nainen on törmännyt taidemaalarin teoksiin galleriassa ohikulkumatkalla, ja tunnistanut niissä jotain syvästi itsestään. Pitkän ajan kuluttua hän kutsuu taiteilijan, L:n, luokseen marskimaalle, jonne hän on yhdessä miehensä Tonyn kanssa rakentanut sivutalon, toisen paikan, jota ajoittain myös taiteilijaresidenssinä pidetään. Pitkän kirjeenvaihdon jälkeen L viimein taipuu paikalle, mutta mikään ei mene kuten nainen olisi kuvitellut.

Toinen paikka etenee naisen näkökulmasta, eräälle Jeffersille kerrottuna tarinana siitä, mitä marskimaalla tapahtuu. Riveille mahtuu niin nainen itse, hänen kumppaninsa Tony, taiteilija L seuralaisineen kuin naisen tytär uuden heilansa kanssa. Tämä kuusikon ympärille kiertyy upea vyyhti näennäisen pieniä tapahtumia, jotka kuitenkin tavalla tai toisella muuttavat jokaisen elämän.

Rachel Cuskin tänä vuonna ilmestynyt ja jo suomennettukin uutuus on uskomattoman upea kirjallinen tapaus. Cusk on toki jo entuudestaan yksi lempikirjailijoitani Ääriviivat-trilogian myötä, mutta tässä uutukaisessaan hän ylittää jopa itsensä. Cusk kirjoittaa tapansa mukaan jotenkin erityisen tarkalla sivustakatsojan tavalla, keinoin, jotka näyttävät enemmän kuin ensisilmäyksellä uskoisi. Vaikka romaanissa tapahtuu vähän, se on kokonainen maailma, se on kaikkea taiteesta ja taiteen kokemisesta taiteilijuuteen mutta ennen kaikkea naiseudesta naisen asemaan: teoksen kertoja on aina itse vain Toinen, se toisella sijalla, toisella paikalla kulkeva, itseään neutrina pidettyyn miessukupuoleen heijastuma. Kertoja on tottunut tietynlaiseen jakoon, mutta L:n kautta eteen tulee ristiriita, joka tekee tämän kaiken entistä näkyvämmäksi. Ja kaiken tämän kautta Cusk on jälleen sellaisilla tasoilla, etten ihan hetkeen muista näin paljon itseänikin liikuttanutta lukeneeni.

Cusk on ehdottomasti yksi taitavimpia kirjailijoita, jonka tuotannon pariin olen viime vuosina löytänyt. Katteluksen suomennoskin on vallan upea: se säilyttää Cuskin herkän, mutta purevan kielen, jonka jokainen lause on yhtaikaa helpostilähestyttävä, mutta silti niin painavan osuva, että lähes jokaiselta sivulta tekee mieli alleviivata jotain. Tiedostan kritiikittömyyteni, jota myös rakkaudeksi voisi tässä tapauksessa kutsua, mutta tämä vain on jotenkin niin osuvaa, niin henkilökohtaista ja silti suurta. Viivyttelin kirjan parissa melkein kaksi kuukautta, säästelin ja pidin lähellä, ja nyt sen loputtua tekisi mieli palata sen pariin jo heti uudelleen.

Niin, ja kirjan kannen maalaus on Henni Alftanin tuotantoa, ja se kaikessa upeudessaan kuvaa kirjaa niin monella eri tasolla, ettei tähän onnistuneempaa kantta ehkä olisi osattu luodakaan. Hieno, moniulotteinen kokonaisuus kaiken kaikkiaan, yksi vuoden upeimpia lukukokemuksia.

Helmet-haaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

AIVAN KYYRYSSÄ

HEIDI BACKSTRÖM & LAURA HAKANEN : 

KYYRY – KIRJA KOTISEUTUVIERAUDESTA

141s.

Avain 2021

Kyyry on tunne, jossa ryhti putoaa, mieli muuttuu hieman harmaaksi, omanarvontunne lähtee livohkaan ja minäpystyvyyden tunne katoaa jonnekin maan uumeniin. Kyyry yllättää aina, sillä silloinkin kun ollaan onnistumisten äärellä, se kuiskaa sisäisellä äänellä, että huijasit kuitenkin. Tai muistuttaa että et sinä silti mitenkään erityinen ole. Ettei nyt vain ylpistytä. Olla olevinaan. Kyyry on tunne, jotain sisäistettyyn häpeään rinnastettavaa, ja se on niin äärimmäisen yksityinen, että sen kanssa on yksin. Silloinkin, kun kaikki ympärilläkin ovat kyyryssä.

Kyyry on taas kirja, jonka tuosta ylläolevasta tunteesta kotiseutuvierauteen yhdistettynä ovat kirjoittaneet kaksi pienistä yhteisöistä tullutta kirjailijaa, Heidi Backström sekä Laura Hakanen. He ovat olleet kyyryssä pitkään – ja kyllästyneet siihen. Niinpä kaksikko lähti tutkimaan kyyryä laajemmin, kasvumpäristön vaikutusta, pienten tehdaspaikkakuntien ja maalaiskylien ahtaan ilmapiirin seurauksia, seurauksia siitä, miltä tuntuu kasvaa kun ei mahdu ympäristön asettamiin kapeisiin normeihin, ei tyydytä kulttuurihimoaan viikonlopun mainoskanavien viihdeohjelmilla ja ABC:n ravintolaillallisilla. Ollaan olevinaan.

Olen kasvanut itsekin aina kyyryssä. Tuntenut, etten kuulu joukkoon, ollut yksinäinen ja ulkopuolinen ystävienkin keskellä. Olen aina tuntenut, että minun pitää pienentyä, jotta kelpaan, minun pitäisi aina olla hieman vähemmän. Hiljempaa, pienempi, vähemmän kärkäs, vähemmän periaatteellinen. Mukautuvampi, tyytyväisempi, eikä missään nimessä niin kriittinen. Niinpä halusin aina pois. Pois pieneltä tehdaspaikkakunnalta, pois kaupungista, jossa olen aina sen ja sen lapsi, lapsenlapsi, sisko tai ystävä. Se, jonka lukioikää määrittää se, millainen olin ala-asteella ja se, kenestä tykkäsin yläasteella. Tunteesta, jossa koko ikäluokkansa tunsi, jos ei suoraan rinnakkaisluokalta niin ainakin jonkun ystävänsä kautta.

Backströmin & Hakasen kirja sukeltaa kotiseutuvierauden kokemukseen varsin monipuolisen asiantuntijakattauksen, omien näkökulmien sekä kokemusasiantuntijahaastatteluiden avulla. Se avaa yksityistä ja salattua – ja juuri sitä kautta niin yhteistä kokemusta siitä, miltä tuntuu olla erilainen paikassa, joka peräänkuuluttaa nimenomaan vaatimatonta samanlaisuutta. Kun oma yhteistö ei tarjoa minkäänlaista esikuvaa erilaisuudesta, kun tavallisuus on suurin valttikortti. Kaikille elämä automarketin kassavastaavana ei kuitenkaan riitä, kaikille auto, omakotitalo ja avioliitto ei ole niitä omia asioita. Joskus sen tietää jo kasvaessa, joskus vasta kun on kokeillut sitä kaikkea, eikä silti ole jostain kumman syystä tyytyväinen.

Lähdin itse kotipaikkakunnaltani heti lukion jälkeen, pakkasin tavarani ja muutin Osloon au pairiksi. Norjalaisvuoden jälkeen suuntasin kohti unelmieni kaupunkia Helsinkiä, sitä samaa, johon olin päättänyt jo kutosluokan luokkaretkellä muuttavani. Helsinki olisi iso, se olisi paikka, jossa saisi luoda itsensä uudelleen. Saisin olla kuka tahansa, saisin olla vapaa aiemmista odotuksista. Saisin aloittaa alusta, saisin olla minä.

Kyyryn tarinoita yhdistää se sisäistetty häpeä, joka tiukkoja normeja ja odotuksia vaalivat yhteisöt lähes jokaiseen aiheuttavat. Ne kasvattavat häpeän lisäksi syyllistämällä, pienentämällä, vaientamalla, antamalla ymmärtää että poikkeavuus on vika eikä voimavara. Kyyryn haastateltavat ovat eri ikäisiä, eri puolilta Suomea, ja silti kokemus on yhteinen. Suomessa odotus kotiseuturakkaudesta on kuitenkin suuri, joten erilaisuuden lisäksi vielä halu myös pysyä poissa tuntuu joltain, jota kuuluu hävetä, jota ei ainakaan saa sanoa ääneen. Poispääsy voi olla vapautus, mutta toisaalta kyyry seuraa herkästi myös mukana, pahimmillaan koko loppuelämän.

Ja sain minäkin lopulta, olla minä. Se tosin vaati kymmenen vieraalta ja juurettomalta tuntunutta vuotta Helsingissä. Se vaati kahta paluuvuotta pienemmälle paikkakunnalle opiskelemaan. Ja se vaati paluuta Helsinkiin, uudestaan, uutena alkuna, yli 3-kymppisenä. Monille kyyryyn vetää kotiseutu, minulle se tuntui koko Suomelta. Tätä kirjaa lukiessanikin huomasin, että ihan samaa tunnetta kotiseutuvieraudesta en jaa (olenhan savolainen, eli yksi vahvimpiin heimoidentiteetteihin kuuluva?), mutta jos laajensinkin ilmiön kuulumattomuuden tunteesta ylipäätään suomalaisuuteen, tiesin tasan mistä puhutaan. Sillä lopulta on ihan sama, missä, millaisessa, minkä kokoisessa ja laajuisessa yhteisössä elää, jos siinä ei tule hyväksytyksi. Sitä käy kaikkialla, kaikille, ja se on kaiken normaalina pidetyn, normalisoidun, pimeä ja haitallinen puoli. Se eristää ja saa meidät pysymään kyyryssä, kaukana täydestä potentiaalista. Se on jotain ylisukupolvista, jotain perisuomalaista, kyseenalaistamatonta.

Mutta tarvitsisiko sen olla? Erilaisuus sisäistyy yksilön häpeäksi, mutta muutos on yhteisöissä. Tunnistamalla sen haitalliset toimintatavat niitä voidaan muuttaa. Sukupolvi kerrallaan. Olemalla olevinaan.

Helmet-haaste 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

OLGA TOKARCZUK : 

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

255s.

Otava 2020

Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on roikkunut lukulistallani jo tovin, odottelin kirjaa pitkään kirjastojonossa, ja tartuin siihen nyt pienen lukutauon ja intensiivisen Keltainen kirjasto -lukuhaasteen jäljiltä. Odotin trilleriä, lukuromaania, jotain helppoa ja vetävää, ja sainkin paljon enemmän.

Tokarczukin tumma, nokkela ja herkullinen kirja lähtee liikkeelle kun Janinan, pienessä puolalaiskylän syrjässä asuvan astrologian kautta maailmaa hahmottavan hieman höpsähtäneenä pidetyn vanhemman rouvashenkilön naapuri Outolintu tulee hakemaan Janinaa katsomaan kolmannen naapurin, Isojalan ruumista. Janina on jossain maailman laidalla, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, sivullisena tarkkailijana mökissä rikkaiden kesähuviloiden talvivahtina Tsekin rajalla, yli-ikäisenä ja täysin ohitettuna hahmona pienessä patriarkaattisessa kyläyhteisössä. Tarina lähtee liikkeelle Isojalan kuolemasta, mutta pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Tokarczukin vahva romaani on viehättävä, erikoislaatuinen ja aivan omanlaisensa, eikä kirjailijan Nobel-palkintoa tarvitse lainkaan ihmetellä. Juonivetoisten trillerien ystäville tämä voi olla varsin outo pala, mutta tällaiselle jännärigenreä kiertelevälle se oli lähes tulkoon täydellinen kirja, korkeatasoinen sukellus ihmisen ja luonnon suhteeseen, valtaa, toislajisuuteen, ystävyyteen ja eläinten kostolta näyttäviin sarjamurhiin. 

Tokarczukin voisi helpostikin nähdä ottavan kantaa heikompien puolesta, nostavan tiettyjä moraalikysymyksiä tarkempaan tarkasteluun kirjallisuuden avulla. Mikä on oikein ja kenelle, kenen kuolema meitä kiinnostaa ja milloin tappaminen on sallittua. Kenellä on oikeus elää – ja toisaalta, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan? Tokarczuk on rakentanut henkilöhahmonsa, päähahmo-Janinan etenkin, niin taiten, että hienompaa kaunokirjallista hahmoa saa hetken hakea. Minä-kertojan avulla lukija pääsee mukaan Janinan ajatuksiin, logiikkaan, taitaviin huomioihin, maailmaan, jota keski-iän ylittäneet, höpsähtäneiksi leimatut naiset tuomitaan elämään, näkymättöminä, yhteiskuntien reunamilla. 

Tekopyhyys, yhteiskunnan normien kaksois-, kolmois- ja varmaan myös neloisstandardit saavat kyytiä, kun Tokarczuk pyörittelee tarinaansa eteenpäin. Tavallaan kirjasta haluaisi sanoa vaikka mitä, pohtia sen kerroksellisuutta, moraalia, ystävyyttä, luontosuhdetta, ties mitä, ja tavallaan vain tekisi mieli jättää sen arvoituksellisuus, eksentrinen maailma sellaiseksi, ja antaa jokaisen kokea se itse. Hieno, kummallisen kaunis teos, joka jättää jäljen.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Puola

Helmet-lukuhaaste: 31. Jännityskirja tai dekkari