tiistai 14. elokuuta 2018

8 + 1 VINKKIÄ BOOKSTAGRAMMAAJALLE (JA KUINKA JÄTÄN NE ITSE TOTEUTTAMATTA)


Kirjainstagram tuli alunperin blogin sivuun, viereen tukemaan näitä kirjoituksiani täällä (sekä pois omalta henkilökohtaiselta instagram-tililtäni, koska siellä kaikki kirjajutut lähinnä karkotti seuraajia, haha). Puolisentoista vuotta puuhaa harrasteltuani täytyy todeta, että siitä on ehkä nyt viimeisen puolen vuoden aikana kasvanut isosiskoaan suurempi. Pääpuuha, jolle blogi tuntuu enää hieman sivujuonteelta, joltain, joka tukee kuvia ja puhdasta visuaalista ähkyä.

Sen kunniaksi olenkin jo jonkin aikaa koonnut pientä listaa siitä, mistä ja miten kannattaa aloittaa, jos haluaa mukaan bookstagram-skeneen. Nopeaa, helppoa ja olevinaan vaivattomampaa kuin bloggaaminen, kuvittelin ennen. Mutta palkitsevaa ja reaaliaikaisempaa myös, parhaimmillaan. Tässäpä siis 8+1 vinkkiä bookstagrammailuun. Ihan vain jotta voitte tiedostaa ja unohtaa jokaisen. Sillä yhtä ja oikeaa tapaa ei ole, tietenkään.


01 Nimimerkillä on väliä. Jos haluaa jäädä mieleen, kannattaa sen liittyä kirjallisuuteen, mutta jotenkin muutenkin kuin kirja/book/reads-sanalla, sillä ne löytyvät lähes jokaisen nimimerkistä. Kansainväliseen meininkiin tähtäävälle englanninkielinen on varmasti helpompi, suomalaiset taas tarttuvat herkemmin omankielisiin. Ja sitten taas toisaalta: ihan sama. Omani on suomeksi, mutta sekoittelen kuvateksteissä iloisesti englantia ja suomea ilman minkäänlaista logiikkaa. Usein käytän kumpaakin, ja toisaalta storyissa taas lähinnä suomea. Ihan miltä milloinkin tuntuu, ja sekin on aivan ok. Loistavia esimerkkejä taitavista sekoittelijoista on muun muassa @tarinannuppuja-Ulla sekä @vanamonkukkka-Linnea.

02 Kuvia ottaessa muista valo valo valo. Sitäkin voi korjata kuvankäsittelysovelluksilla, mutta vain rajallisiin määriin asti. Kuvakulmat, somisteet, ulkona otetut kuvat ynnä muut ovat sitten niitä, joilla rakennetaan omaa tyyliä, eikä yhtä oikeaa ole olemassa. Vaihtelu ja monipuolisuus virkistää, ja silti otan itse aina kuvani lähinnä suoraan ylhäältä päin. Tykkää ketkä tykkää, pääasia, että oma visuaalinen silmä viihtyy. Itse kuvien tyylejä pyöritellessä kannattaa pysähtyä omien lempikuvien äärelle ja tarkastella mikä niitä yhdistää: onko se tietty sävy, tunnelma, kuvakulma, minimalismi vai boheemi värirunsaus? Inspiraatiota saa aina ottaa muilta, mutta kopiointi on vain oman ajatuksen laiskuutta, eikä johda pidemmän päälle mihinkään hyvään. Valoa ja tunnelmaa käyttää ihanasti esimerkiksi @blackbookspage-Cikita.

03 Feedin yhteinäisyys. Uudet seuraajat tulevat katselemalla henkilökohtaista sivuasi, muuten sen näet lähinnä sinä. Kauniilla ja yhteinäisellä feedillä tuntuu kuitenkin olevan väliä, sillä se on käyntikorttisi seuraajia hamutessa. Yhtenäinen filtteri, valo tai kuvanmuokkaustapa helpottavat, silmä lepää seesteisen ja harkitun edessä aivan eri tavalla kuin sekavan ja keskenään riitelevän. Ja silti: kauneus syntyy myös epätäydellisyydestä, ja liian harkittu on herkästi myös tylsä. Sellaista on myös  herkästi tylsä ylläpitää, ja siksi luovuin yhtenäisyydestä itse keväällä. Pyrin edelleen pitämään sitä edes suuntaa-antavasti (eli yhtenäisyyden näen lähinnä minä itse hahah), mutta elämänmakuisuus menee minulla tällä hetkellä harkitun edelle. Ja se jos mikä on antanut aivan uutta pontta ja inspiraatiota ylipäätään tehdä koko puuhaa. Ihania yhtenäisiä ja kauniita feedejä löytyy esimerkiksi @stefiereads'ilta sekä @kenyan_librarylta, suloinen, mutta kaunista boheemiutta ja monipuolisuutta taas suomalaiselta Tessalta, @in_search_of_peter_panilta.

04 Iskevät kuvatekstit. Instagram on niin vahvaa visuaalista tykitystä, että olet erityisen onnistunut, jos saat jonkun aidosti pysähtymään kuvasi äärelle. Kuva on siinä tietenkin avainasemassa, mutta kuten ehkä olet huomannut, kuvatekstistä näkyy vain pieni osa, ja jos sille toivoo lukijoita, on se aloitettava jollain tapaa nasevasti. Itse laiminlyön tätä erityisen paljon - lähinnä siksi, että suurin osa kirjoitussyyhyistä tulee edelleen purettua tänne blogin puolelle. Jos kuitenkin kaipaat kommentointia ja keskustelua, on mielenkiinto herätettävä pienessä tilassa ja pian. Kiinnostavimpia juttuja instagramiin tarjoilee tekstien muodossa kauniiden kuviensa ohella esimerkiksi @anniinasbooks.

05 Aktiivisuus. Aktiivisuus tuntuu olevan usein tärkeiden asioiden listalla, mutta itse olen tästä hieman eri mieltä. Ehkä olen jo hieman vanha, mutta en minä seuraa muiden postausvälejä, säännöllisyyttä tai epäsäännöllisyyttä. Toki jos kuvia tulee kerran kuussa ja kommentteja ei koskaan, on uusia seuraajia varmasti haastavampi saada, mutta itseäni häiritsee enemmän "anteeksi kun tänään ei tule kuvaa" -postaukset kuin se, ettei tänään tule kuvaa. Mutta kuten missä tahansa, omaan tahtiin säännöllisesti tehtynä asiat toki lähtevät rullailemaan paremmin. Ja jos tiliään kasvattaa haluaa, ei sitä alusta asti kannata laiminlyödä, tietenkään. Kunhan tahti tulee luonnostaan, on vilkkaampikin tahti ok (mutta ei liian vilkas, unfollaan itse hyvin herkästi henkilöt, jotka postaavat päivittäin useita kertoja päivässä), mutta pääasia että itsellä on sen kanssa hyvä ja stressitön olla. Ihania, säännöllisen epäsäännöllisiä ja välillä lomailevia tilejä on muun muassa @novels_and_coffeebeans.

06 Algoritmit. Instagramin algoritmit toimivat hassusti, vaikka nykyään onneksi sovellus taas ilmoittaakin, jos olet onnistunut selaamaan kaikki kahden päivän aikana julkaistut kuvat läpi (eli lähtökohtaisesti kenenkään kuvien ei pitäisi kadota feediisii, ellet sitten seuraa useita satoja eri tilejä). Algoritmejä tuntiessa voi kuitenkin maksimoida parhaansa mukaan kuvien näkyvyyden, joten niiden suhteen on väliä milloin kirjan postaa, mihin kohti aihetunnisteet laittaa (kuulemma kuvatekstiin, ei kommentteihin) ja minkälaisia käyttää (#bookstagram-tagin takana on miljoonia kuvia, ja siellä tuskin kovin korkealle nousee, ellei kuvalla ole satoja tykkäyksiä ensimmäisten tuntien sisällä. Kuulemani mukaan myös vaihtelevat tägit postausten välillä vähentävät instagramin oletusta siitä että olet botti), onko kuvalla paikkatägi ja kommentoidaanko sitä paljon. Liiallinen algoritmeilla pelaaminen näkyy kuitenkin läpi. Jos jokaisessa kuvassa on kommentteja houkutteleva kysymys, mutta aloittaja ei viesteihin vastaa, tuntuu turhalta edes kommunikoida. Algoritmit on mitä on, ja kulkee miten kulkee, niistä ei liikaa kannata välittää.

07 Yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys ei tule ilman omaa aktiivisuutta, mutta on yksi bookstagramin parhaita puolia. Kommentointikynnys on instagramissa ehdottomasti blogia matalammalla, ja kun keskustelet itse aktiivisesti muiden kuvissa, saat heistä helpommin myös seuraajia itsellesi. Ig:ssa saa myös kuplauduttua ihanasti pelkkään kirjamaailmaan seuraamalla pelkkiä kirjaihmisiä pelkällä kirjatilillään. Ihanaa ja pumpulinpehmeää, kun on paikka, jossa puhutaan vain ihanista ja pumpulinpehmeistä asioista. Tekee ihan hyvää sekin, toisinaan. Ihanan kirjallisia ja keskustelevia bookstagram-ihmisiä ovat esimerkiksi @bookishteaparty-Katri, @ireadlikephoeberuns-Mira sekä @sivutiella-Sirri.

08 Persoonallisuus. Onnistunut instagram-habitus syntyy, kun jollekulle tulee feedissään vastaan kuvasi, ja hän tietää jo nopealla vilkaisulla, että se on juuri sinun. Persoonallisuus syntyy maneereista, omista tavaramerkeistä, pienistä jutuista, joita juuri sinä teet niin kuin teet. Persoonallista otetta voi toki rakentaa, ja inspiraatiota siihen voi ottaa muilta, mutta lopulta se syntyy myös asioista, joita et ole itse huomannutkaan: tietyistä suosimistasi kuvakulmista, sanavalinnoista ja tavasta olla. Ihan kuin sosiaalisen median ulkopuolellakin, muut näkevät sinut hyvin erilaisena kuin itse olet. Siksi kaiken muun esittäminen ja tietoinen tehtailu näyttäytyy vain epäloogisena ja epäsinuna. Kun on oma itsensä ja toteuttaa omaa visuaalista silmäänsä hivelevää tapaa tehdä mitä tekee, löytyy sen mukana ne seuraajatkin, jotka nimenomaan sinun tyylistäsi aina pitävät. Ihania, omaleimaisia instagram-tilejä ovat muun muassa @cozydaysz, @pienikirjasto, @lukuisa & @lookingthroughpages.

+ Älä silti stressaa, tee pakottavia aikatauluja, kyttää feedin yhtenäisyyttä saati tykkäyksiä ja seuraajia tai vertaile itseäsi muihin. Kyllä, instagram on täynnä toinen toistaan harkitumpia ja täydellisimpiä kirjatilejä, joissa jokainen yksityiskohta on mietitty viimeisen päälle, kuvat sointuvat keskenään toisiinsa ja tilejä seuraa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Jos harrastuksesi on lähinnä harrastus, eikä tavoitteesi ole nousu kansainväliseksi tähdeksi, anna muiden olla ja tehdä kuten tekevät. Itse seuraan henkilökohtaisesti mieluiten vain pieniä tai keskikokoisia tilejä, ja pieni epätäydellisyys on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ylihiottu ja kliininen. Pienemmissä piireissä myös kanssakäyminen on aidompaa ja oikeasti lähellä, siellä on jäljellä se kaikista tärkein: ilo ja rakkaus kirjojen ympärillä.

Lisää bookstagram-kuvia: @mitaluimmekerran

tiistai 7. elokuuta 2018

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS
398s.
Tammi 2010
Alkuteos: Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage (2001)
Suomennos: Kristiina Rikman

Munron novellit ovat olleet minulle aina hieman haastava kohta. Olen aina tunnistanut näiden laadun, rakastanut osittain heti luettuani, mutta vuosien mittaan unohtanut täysin mitä luin, ja mikä pahinta: unohtanut, mitä tunsin kun luin.

Huomasin jokin aika sitten bookstagramin ihmeellisessä maailmassa hieman samaa sivuavan keskustelun (olen parahiksi unohtanut myös senkin, kenen tilillä kommentointia käytiin. Saa ilmiantaa itsensä, jos tunnistaa, niin kreditoin oikeaa suuntaa!), puhe oli nimittäin juuri lyhyistä novelleissa ja siitä, miten niitä harvoin muistaa luettuaan. Ja jos niitä ei muista, pitää omaa muistamattomuuttaan jonkinlaisena merkkinä yhdentekevyydestä, mieleenpainumattomuutta itselleen sopimattomuutena.

Tämä oli erityisen hieno keskustelun, eniten ehkä siksi, että tunnistin siitä täysin itseni, paitsi (Munron) novellien myös runojen osalta. Luen, nautin, tunnelmoin, mutta luettuani en osaa enää kertoa mitä tai mistä luin. Romaanien kanssa niin ei ole: kykenen palaamaan tarkastikin jokaisen lukemani kirjan maailmaan, väittäisin. Muistan mistä pidin, mistä en, millaiseksi olen kuvitellut päähenkilöt ja minkä väriseltä kirjojen maailmat jälkikäteen tuntuvat. Se aistirunsaus tuntuu pakahduttavalta, tuntuu, vaikka kirja olisi ollut keskinkertainen tai huonokin. Mikään ei unohdu, jää painumatta mieleen.

Mutta kun kyse on (Munron) novelleista, minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan, mistä, miten ja millaisia tarinoita on aiemmin kerrottu. Olenko pitänyt niistä vai jäänyt ulkopuoliseksi. Oliko tunnelma vangitseva vai sivusta seuraava. Tuntuivatko maailmat tosilta. Taitavaksi ne olen tunnistanut, joten suvereenisti olen tainnut sanoa pitäneeni. Mutta jos muistijälkeä ei ole, voiko kirjasta silloin olla muka täysin tykännyt?

"Meidän maatilamme oli pieni - yhdeksän eekkeriä. Se oli tarpeeksi pieni jotta pystyin tutkimaan sen viimeistä nurkkaa myöten, ja kaikki oli niin omanlaistaan etten oikein osaa sanoakaan miten. On helppo käsittää, mitä erityistä oli rautalankaverkkovajassa, jossa pitkät, vaaleat hevosenraadot roikkuivat julmissa koukuissa, tai kovaksi tallautuneessa veren kyllästämässä maassa, missä elävistä hevosista oli tullut rehulihaa. Mutta oli siellä muutakin, niin kuin kivet molemmin puolin pihaton suuta, joilla oli minulle paljonkin sanottavaa, vaikkei niiden luona ollut mitään merkittävää tapahtunutkaan."

Tämän Munron jälkeen väittäisin, että voi. Yksittäisiä tarinoita voi rakastaa, koska niitä rakasti tässä hetkessä, lukiessa, niitä sivujen kautta eläessä. Kokoelman kaikista ei tarvitse pitää voidakseen pitää osasta, kaiken ei tarvitse jäädä mieleen jonkinlaisen tunnelman säilyäkseen. Jotkut kirjat tuntuvat suurilta niitä lukiessa, jotkut vuosia lukuhetken jälkeen. Se, että ne tuntuvat keskenään erilaisilta, ei tee niistä toisiaan huonompia. Toisenlaisia vaan. Ja sitäkin tekee välillä varsin hyvää sietää, erilaisia tapoja tuntea jotain tarinoita kohtaan.

Vihan, ystävyyden ja rakkauden keskiössä oli muistot ja muistaminen, parisuhteet ja avioliitot. Ne järkiliitot, joita lapsena ei osattu ihaillen omien vanhempien kanssa tarkkailla, koska välit olivat lähinnä olleet etäisen kohteliaat ja ne, joita ei osata elää hetkessä, koska arjen kohdattuaan taika hienoimmastakin katoaa, jos sitä ei osaa vaalia. Munron vahvat, mutta silti elämässä hauraastikin kiinni olevat hahmot pyörivät inhimillisten halujen ja kiusauksien ympärillä, tempautuvat mukaan hetken huumaan tai saavat kuulla, ettei diagnoosi olekaan yhtä toivoton kuin henkisesti oltiin ehditty jo varautua. Munro kutoo pieniä hetkiä eri naisten elämistä uskomattomalla taidolla, sillä vaikka kunkin seurassa piipahdetaan vain pienen ajan ja muutaman kymmenen sivun verran, tutustuu heihin kuin olisi pidemminkin saanut vierellä kulkea. Munrolla on upea taito antaa sanoja ilmiöille, joiden olemassaolon on tiennyt, mutta ei koskaan sen kummemmin ole niitä saanut raameihin itse laitettua.

Tästä novellikokoelmasta mieleen jäi erityisesti kolme tarinaa, Nokkoset, Se mitä muistetaan sekä Karhu tuli vuoren takaa. Niiden tunnelma oli käsinkosketeltava, kaunis ja hauras, rakkaus, ystävyys ja viha jotain, jonka tiesi olemassa olevaksi, muttei ollut itse vain koskaan osannut aiemmin sanoittaa. Munro kertoo yhtaikaa niin täyteläisen kauniisti ja silti etäältä, lempeästi ja tapahtumat oikeisiin mittakaavoihinsa laittaen mitään mitätöimättä. Pienin on usein kaikkein kauneinta, yksityisin tärkeintä ja ohikiitäneet, merkityksettömiltä tuntuneet hetket mielen suurimmiksi kasvattamia. Aivan kuin Munron kerrontakin. Siksi sanon urheasti nytkin pitäneeni, tunteneeni tärkeiksi, rakastaneeni jopa osittain, silläkin uhalla, etten vuoden päästä muista näistä tarinoista enää ainuttakaan. Mutta onneksi ne voi sitten vaikkapa lukea ja löytää uudelleen, mikä ihana taika sekin nyt lopulta oikeastaan onkaan.

Muualla muun muassa seuraavissa blogeissa: Pieni kirjasto, Luettua elämää, Reader, why did I marry him? & Kirjakuiskaaja

keskiviikko 1. elokuuta 2018

KESÄ- JA HEINÄKUUN KOOTUT


Mikä kesä.


Onhan se täällä vieläkin, on on. Mutta silti, touko-, kesä- ja heinäkuuta taaksepäin ajatellen tuntuu, että se on ollut ikuisuuden, ja se on ollut se elämäni kesä, sellainen jollaiseksi jokainen seuraava tulee aina huhtikuisin ajateltua. Se on ollut täynnä retkiä, auringonlaskuja, pientä humaltumista, ex tempore -juttuja ja ennen kaikkia hetkessä elämistä. Hetkiä, jolloin on niin onnellinen, ettei edes muista pelätä tulevaa, mennyttä tai jotain kosmista rangaistusta siitä, ettei muista pelätä.

K E S Ä K U U N  L U E T U T



H E I N Ä K U U N  L U E T U T


H E I N Ä K U U N  O S T E T U T

F. Scott Fitzgerald : Kultahattu
Liv Strömquist : Kielletty hedelmä
Liv Strömquist : Nousu ja tuho
Liv Strömquist : Prinssi Charlesin tunne
Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

Etenkin heinäkuussa kirjat tuntuivat jotenkin sivuseikalta, mikä on kenties varsin virkistää 62 tänä vuonna luetun teoksen jälkeen. Luin myös hyvin pitkästä aikaa keskittyneesti kerrallaan vain yhtä teosta, eniten 1Q84:sta ja nautin siitä upottavasta maailmasta, jossa ei jatkuvasti särpitä suuntaan jos toiseen. Pitkissä kirjoissa on taikaa, harmi vain kun tämän nimenomaisen teoksen maagisuus ei oikein auennut minulle asti.

Kesän tärkeimmiksi kirjoiksi näistä on noussut ehdottomasti Clinen Tytöt sekä Kekkosen Kotiin, Janssonin Kuvanveistäjän tytär ja Nelsonin Argonautit taas päässeet jopa jollekin mystiselle elämäni suurimmat kirjat -listalle aivan heittämällä. Muuten luin lähinnä keskinkertaista, mutta sitähän se on: täydellistä löytää harvoin tarpomatta myös tavallisuuden suossa. 

Sellaista arjenkin kai kuuluu olla, jotta nämä kirjat ja  kesät tällaisinaan tuntuvat tältä. Mutta oli kesä ollut minkälainen tahansa, on elokuun ensimmäisessä aina ollut jotain maagista. Paitsi siksi, että siihen päivään on ollut lapsuudesta asti kaikkein jännittävin herätä, vaihtuuhan ikäni kohdalla aina numero yhtä suurempaan, mutta myös siksi, että kesä yhtaikaa vielä on, mutta siinä on jo jonkinlainen aavistus muutoksesta, uudesta ja tulevasta. Taas jostain, joka tuntuu kutkuttavalta ja erilaiselta. Elokuutkin kuulostavatkin erilaiselta, täydelliseltä hiljaisuudelta metsän keskellä, mökillä, jossa linnut ovat vain hiljenneet ja jäljellä on enää haavanlehtien havina. Tuoksuvat kuumalta ja kostealta iholta, näyttävät täydeksi paahtuneilta. Pakahduttavat, ja kääntyvät kohti syksyä, kohti jotain uutta ja alkavaa.