torstai 30. elokuuta 2018

PAOSSA, TURVASSA VAI VÄLITILASSA - LAURI AHTINEN : ELIAS


 
LAURI AHTINEN : ELIAS
106s.
S&S 2018

Elias on sarjakuvaromaani nuoresta yksin Suomeen pakoon tulleesta pojasta, joka käy koulua, opettelee Suomen kansalliseläimiä ja odottaa huonetoverinsa kanssa Migriltä turvapaikkapäätöstä. 

Elias on sarjakuvaromaani meren yli tulemisesta, menneisyydestä, jossa on ollut vain sotaa ja toivottomuutta. Hajujen ja äänten paljoudesta, jossa ihmiseltä on viety mahdollisuus perusturvaan ja etuoikeus unelmoida.

Elias on sarjakuvaromaani Suomessa olemisesta, turvasta ja siitä, miten joka välissä joku sanoo, että olisit iloinen kun olet hengissä/Suomessa/tässä/mitä vain. Hymyilisit vähän, vaikka uutiset tulvivat kannanottoja, että ei meille mahdu, ei meille saa tulla. Olisit tyytyväinen, vaikka kadulla huudetaan n-sanaa, raiskaajaa ja käsketään palata sinne mistä on tultukin. Olethan elossa. Huolimatta siitä, millaista elossa oleminen on, onko se todella elämistä vai välitilaan jumiutumista.


Suomi on maa, joka pakkokäännyttää pakolaisia takaisin kuolemaan, ja Suomi on maa, joka kohtelee heitä lukuina, numeroina, rasitteina ja lainsäädännöllisinä yksityiskohtina muistamatta inhimillisyyttä, ihmisyyttä, tunteita ja tunteettomuutta. 

Suomi on maa, jossa kaikki erilainen on uhkaa, jossa oma paha olo käännetään ulos päin, puretaan heikommassa asemassa oleviin ja kaadetaan puolustuskyvyttömien niskaan. Suomi on maa, jonne ei muka mahdu, mutta joka samalla itse omilla toimillaan aiheuttaa sen sopeutumattomuuden, jonka uhkakuvia maalailee alusta asti. Torjuu, ja muka yllättyy, kun toinen on tuntenut itsensä torjutuksi ja toimii sen mukaisesti.

Suomi on maa, jonka pakolaiskeskustelua hallitsee nuivuus ja jossa salonkikelpoinen rasismi tai ainakin välinpitämättömyys on saanut oikein valtionjohdolta asti aivan oman nimen: tolkullisuus. Suomi on maa, jossa heikomman puolustajat pyritään erilaisin vallankeinoin hiljentämään, jotta maailman raadollisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta omastaan ei tarvitisi antaa mitään pois.

 x

Kaikkea tätä ja niin paljon muutakin Ahtisen vastikään ilmestynyt sarjakuvaromaani jätti miettimään. Se on taidokkaasti tehty tarina yhdestä maahan yksin tulleesta, haastatellen monia vastaavia sekä alansa asiantuntijoita. Se ei syyttele eikä osoittele sormilla, ja silti se ottaa kantaa ja uskaltaa haastaa hämmentävänä vellovaa ajattelukulttuuriamme. Se tekee sen yhden yksittäisen, tunteisiin vetoavan ja harvinaisen hyvin epätoivoa ja turtuneisuuden tunnetta kuvaavan kerronnan kautta, ja se tekee sen vallan taitavasti. Se jättää tarpeen keskustella, tehdä enemmän, olla entistä vahvemmin heidän puolellaan, jolle meiltä aivan varmasti riittää annettavaa, vaikka millä mitalla.

Tämän sarjakuvaromaanin näkisin mielelläni mukana äidinkielen opetuksessa, yläkoulun tunneilla, miksei toisen asteen oppilaitostenkin. Se on sinällään helpostilähestyttävä, mutta silti rohkean avoimeksi jättävä, juuri sellainen, joka jättää enemmän pohdittavaa kuin valmiiksi pureskeltu. Nuoremme ovat viisaita, he osaavat käsitellä tämänkaltaista sarjakuvataidetta. Kunpa sen tematiikkaa osattaisiin käsitellä hieman vanhempienkin keskuudessa yhtä avoimesti ja edes jonkinlaisin empatiatuulahduksin.

maanantai 27. elokuuta 2018

KENEN TARINOILLE OLEMME TOTTUNEET KUMARTAMAAN? - SUKUPUOLENA IHMINEN -PROJEKTI


(kuva: Vesa Tyni / sukupuolenaihminen.fi)

Sukupuolena ihminen -projektissa on nimensäkin mukaisesti kyseessä ihmiset ja sukupuoli, ja se on jatkunut Suomessa jo kolme vuotta. Projektin takana olevat ihmiset ovat halunneet luoda paikan, jossa ääneen pääsee eri ikäiset transsukupuoliset ihmiset ympäri maan. Sen tarkoitus on antaa transsukupuolisille ihmisille tilaa ja ääntä, väistää hetkeksi sivuun ja antaa heidän omien tarinoiden saolla pääosassa, eikä tällä kertaa tulla kerrotuiksi toisten kautta tai suhteessa cis-sukupuolisuuteen. Suora lainaus sivuilta kertoo, että "emme voi puhua toisten äänellä, mutta voimme puhua heidän puolestaan niin, että heidän omalle äänelleen tulee lisää tilaa. Haluamme haastatteluin ja valokuvin kertoa, millaista on olla transsukupuolinen nykypäivän Suomessa: mitä sukupuoli tarkoittaa kenellekin, miten muut ihmiset suhtautuvat, mitä toivoo ympäröivältä yhteisöltä, miltä transsukupuolisuus tuntuu."

Yksi projektiin osallistunut henkilö on Zoe, 43-vuotias transnainen. Hän tiesi jo nuorena, ettei jollain tapaa sovi perheeseensä, hän kasvoi kulttuurissa, jossa tunteelle väärään sukupuoleen syntymisestä ei ollut tilaa. Tila oli cis-sukupuolisilla heteroilla, heteronormatiivisuudessa, ja myös nekin vähäiset tarinat, jotka transsukupuolisuudesta oli kerrottu, kerrottiin aina joko cis-sukupuolisen kautta tai suhteessa heihin. Ja niin kerrottiin Suomessa suurella volyymilla ensin myös hänen tarinansa. 

"Hän kertoi mulle heti alussa, kun hän ryhtyi kirjottamaan tästä kirjaa. Me sovittiin, ettei hän käytä siinä mun muistojani tai ajatuksiani, ja niin se tehtiin. Hän luki kirjan mulle ääneen toukokuussa 2017, ennen sen julkaisua. Mä en tiennyt, mitä sanoa. Sanoin että se on kaunis. 

 Hän sanoi että se on täynnä rakkautta, mutta musta se ei tunnu siltä. Hän on sanonut monta kertaa, ettei rakasta mua enää, että mä olen hyväksikäyttänyt häntä, että mä olen pettäjä ja tuhoaja. Siksi mä en voi ymmärtää, miten se kirja on täynnä rakkautta. Eikä se kirjan nimi pidä paikkaansa: mä en ikinä kadonnut. Mä en kadonnut."
- Zoe

Zoe, tai kuten Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -autofiktiivisen romaanin lukeneet hänet tuntevat, Lili ei todella koskaan kadonnut. Hän muuttui, toki, kuten moni meistä muuttuu vuosien varrella, pitkien avioliittojen keskellä. Kadottaa itsensä toisten odotuksiin tai ottaa suuren askeleen ja on vihdoin rehellinen itselleen. Ja kuten kahden ihmisen suhteessa yleensä, on usein suuri muutos toiselle järkytys. Shokki, jopa. Se on toki inhimillistä, mutta joskus surukin täytyy osata suhteuttaa, kanavoida rehellisiin uomiinsa. Sillä ongelmalliseksi tällainen surukerronta muuttuu sitten, kun siitä tehdään cis-heteronaisen tragedia. Puhumattakaan siitä kun mukaan tulee raha, haastattelut suurissa medioissa, haltioitunut ihailu kirjablogisfäärissä ja kirjamessuilla, kustantamon mainonnassa. Kun tragedia onkin yhtäkkiä cis-naisen, etuoikeutetun, sen, jonka ei koskaan ole tarvinnut sisintään yhteiskunnan rakenteiden takia piilottaa. 

Tämä haastattelu on tärkeä. Se on merkityksellinen, ja se pysäyttää pohtimaan kenen tarinoita meidän kulttuurissamme on totuttu kuulemaan ja kenellä on oikeus kertoa tarinoita toisista. Miksi on ongelmallista, että suremme yhdessä sen etuoikeutetun surua, koska se tuntuu tutummalta, vaikka se onkin saanut alkunsa toisen kokemuksia käyttäen. Toista vain itsensä kautta peilaten.

Haastattelu on myös merkityksellinen, koska se nostaa ainakin itselleni suuren kysymyksen siitä, missä menee eettisen ja aidosti moninaisuuden puolella olevan markkinoinnin rajaviivat. Miksi on oikeasti äärimmäisen ongelmallista myydä kirjaa jo takakansitekstissä jälleen kerran cis-naisen inhimillisenä tragediana. Kuten jo aiemmin kyseistä kirjaa käsittelevässä postauksessa totesin, ihmeellisyys ja traagisuus ovat tällä kertaa ihan jossain muualla kuin Ahavan autofiktiivisen romaanihenkilön puolison muuttumisessa omaksi itsekseen. Sellaisena se kuitenkin myytiin, ja sellaisena sen suuri yleisö osti. Sen oikeellisuutta olisi todella hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, etenkin jos (ja toivottavasti kun) ajattelee olevansa aidosti moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolella. Jos tarinoista myy vain jo valmiiksi valta-asemaltaan korkeamman tarina, ja jos näitä tarinoita edelleen kritiikittä kumarretaan, voiko rakenteetkaan koskaan muuttua?

Lukekaa siis Zoen koko haastattelu täältä, oli Ahavan teos teille tuttu tai ei. Lisätietoa Sukupuolena ihminen -projektista löydät täältä. Suosittelen seikkailemaan kyseisillä sivuistoilla pidempäänkin. Ajatuksen kanssa.

(EDIT 9.9. lisäisin pienen sisältövaroituksen kommentteihin, etenkin niille, joille tämä transasia on henkilökohtainen ja herkkä.

Minut tekee äärimmäisen surulliseksi se, miten sekä tämä keskustelu täällä että samankaltainen keskustelu mediassa pyörähtää aina yhden ja saman navan ympärille; ja se napa on valkoisen heteromiehen/-naisen napa. Nimittäin jos edes puolet tästä puolusteluun käytetystä energiasta käytettäisiin aidosti siihen, kenestä nytkin keskustelu avattiin: transsukupuolisesta ihmisestä ja hänen asemastaan yhteiskunnassa, olisi tasa-arvokeskustelumme jo jonkinlaisilla siedettävillä asteilla. 

Tämä oli Zoen tarina. Ei avaus Ahavan kirjasta. Ja se on mennyt harmillisen monelta valitettavasti ohi.)

sunnuntai 26. elokuuta 2018

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN
224s.
Otava 2018
Alkuteos: Det var vi 2017
Suomennos: Jaana Nikula
Arvostelukappale 

Itken kirjojen kanssa hyvin harvoin. En siksi, etten olisi kovinkaan herkkä, ei lainkaan. Eikä siksikään, etteikö lukukokemukset liikuttaisi, sitä ne suurimmaksi osaksi tekevät. Jostain syystä, en täysin tiedä itsekään mistä, en kuitenkaan pääse lukiessani sellaiselle tasolle, että tuntisin kirjan hahmojen surut, ilot ja pelonsekaiset ajatukset. Tunnistan, mutta en tunne puolesta. 

Mutta silloin kun itken, itken niin sanotusti huolella. Ja kuten ehkä arvata saattaa, tämä kirja kuuluu juuri tähän nimenomaiseen kategoriaan. Minun itkettäjiini. Kyynelkanavien avaajiin, kirjoihin, joita oikeasti elin.

"Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitisisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, etten eläisi kunnon elämää."

Olimme kerran pääsi todella yllättämään. Olen saanut tämän kirjan yllätyksenä postilaatikosta, kustantajan pyytämättä lähettämänä arvostelukappaleena. Ajattelin, että tämä on joko hieman hömppää tai sitten laskemoitu myyntimenestys, onhan kyseessä syöpään suhteellisen nuorena sairastuneen maahanmuuttajanaisen tarina. Kyllähän sellainen myy - lukea nyt mukava pieni selviytymiskertomus, jossa takuulla on onnellinen loppu ja mitä kaikkea muuta oikein sympaattista. Vähän hoitoja ja kaljuuntumista, sellaista, joka on omasta arjesta tarpeeksi kaukana, ettei siitä tarvitse kärsiä, mutta sellaista, johon oikein mainiosti muka-samaistuu, vaikka samalla tulee lähinnä onnelliseksi, kun omassa elämässä kaikki on tosi ok.

Mutta ei. Sellainen kirja Olimme kerran ei ollut, ei ainakaan minulle. Se oli vihainen, katkera, rikkinäinen ja ihan helvetin kipeä. Se oli niin itsekeskeinen, että pisti vihaksi, ja silti kaikki sen sapekkaat tunnemyrskyt tuntuivat niin valtavan inhimillisiltä, että omatkin kielletyt, pois suljetut tunteet olivat kerrankin sallittuja. Kerrankin olemassa. Nahid on yksi kirjallisuuden historian - siis minun lukemani kirjallisuuden historian, tokikin - raivostuttavampia, moniulotteisimpa ja kompleksisimpia hahmoja, ja juuri siksi rakastan häntä yli kaiken. Rakastan sitä, miten aito, inhimillinen, herkkä ja tarvitseva hän on. Paljas. Sellainen kuin ihminen kuoleman edessä on, kuoleman, joka voi ottaa muodon kasvaimista tai epäonnistuneista vallankumoushaaveista.

Olimme kerran ei ole mikään hyvänmielen parantumistarina, eikä se myöskään ole mikään liikuttava kertomus sankarillisesta maahanmuutosta, jossa kaikki muuttuu napista painamalla paremmaksi kun turvapaikka vauraasta länsimaasta tipahtaa kohdalle. Se näyttää pakolaisuuden, pakoon lähtemisen kaikki puolet harvinaisen rehellisesti, ja se tekee aiheelleen erityisen hyvää. Toki välillä pysähdyn itse pohtimaan, onko se jopa liiankin rehellinen, ei kai tästä nyt joku saa pönkitystä omille ennakkoluuloilleen, vahvistusta stereotypioilleen, mutta sitten palaan takaisin siihen suurimpaan vahvuuteen, jonka kirja sivuillaan kantaa: maahanmuuttajuus ei ole teema, sisältö tai rakenne, se on jotain luonnollista ja normaalia, jotain elämään kuuluvaa siinä missä muilla se saattaa olla traumaattinen isä-tytärsuhde tai lapsuus uskonnollisessa yhteisössä. Se vain on. Ei selitä mitään, ei ole syy mihinkään. Ihmiset ovat yksilöitä, heidän kohtalonsa ovat heidän omiaan, oli heidän juurensa missä tahansa.

Vaikka kirja on toki kertomus myös äiti-tytärsuhteesta, ennen kaikkea äidin odotusten ja toiveiden näkökulmasta, pidin itse erityisesti Hashemzadeh Bonden tavasta kuvata päähenkilön omaa sisäistä kamppailuaan niin syöpää kuin menneisyyden haamujakin vastaan. Ne loivat pohjan Nahidin ihmissuhteille, tytärsuhteellekin, mutta ennen kaikkea ne loivat inhimillisen tarinan, jossa elämä ei anna aina sitä, mitä siltä eniten toivoo. Kun kukaan ei kanna huolia puolestasi, vaikka miten toivoisit, kun maailma pysyy vain omilla hartioillasi silloinkin kun tahtoisit levätä. Kun vahva täytyy olla silloinkin, kun elää elämänsä viimeisiä hetkiä. 

Se on raastavaa, mutta niin järisyttävän todellista, että hetkittäin unohdin lukevani. Tuntui kuin olisin elänyt vieressä, ja se jos mikä tuntuu valtavalta. Joltain, mihin harva kirja todella sanoillaan pystyy. Lukekaa siis tekin tämä. Piditte tai ette, tämä ei mitään pois vie. Antaa, enimmäkseen, ja upeita, raastavia hetkiä antaakin.


keskiviikko 22. elokuuta 2018

NAISIA JALUSTALLA - ELINA TUOMI : ITSENÄISIÄ NAISIA & IDA SALMINEN & RIIKKA SALMINEN : TARINOITA SUOMALAISISTA TYTÖISTÄ



ELINA TUOMI : ITSENÄISIÄ NAISIA - 70 SUOMALAISTA ESIKUVAA
155s.
S&S 2018
Arvostelukappale


IDA SALMINEN & RIIKKA SALMINEN : TARINOITA SUOMALAISISTA TYTÖISTÄ, JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA
215s.
S&S 2018
Arvostelukappale

Favillin & Cavallon viime syksynä julkaistu Iltasatuja kapinallisille tytöille on aiheuttanut Suomessa tarinabuumin suurnaisistamme, ja se on vallan mielenkiintoinen buumi se. Nyt elokuussa S&S-kustantamo julkaisi kaksin kappalein tarinoita itsenäisistä naisista ja suomalaisista tytöistä, kun sekä Tuomen että Salminen & Salmisen lapsille ja nuorille suunnatut kirjat maamme merkkinaisista ilmestyivät. Myöhemmin syksyllä Intolta on vielä tulossa joukkorahoituskamppiksen kautta alkunsa saanut Sankaritarinoita tytöille -kirja, joten pulaa kotimaisista versioista ei siis ainakaan pääse syntymään. 

Sain nyt alkuun nämä kaksi S&S:n kirjaa arvostelukappaleeksi, ja aiheen samankaltaisuuden vuoksi käsittelen niitä nyt hieman epäreilusti yhdessä. Luin kumpaisenkin tällä viikolla muutaman päivän sisään, ja toisin kuin epäilin, ei edes tullut ähky! Ei, vaikka kirjat eivät juurikaan olleet etukäteen keskustelleet keskenään, vaan suuri osa esitellyistä naisista oli keskenään samoja. Tuomen & Salmisten lähestymistavat olivat kuitenkin sen verran erilaisia, että kaksi kirjaa mahtui lukuun aivan mainiosti rinnakkain. Ehkäpä ne siis mahtuvat yhdessä tähän postaukseenkin.

Maassamme on järjettömän suuri joukko suuria naisia, jotka ovat muuttaneet maailmaa, mutta eivät ole saaneet sen kunniaksi ansaitsemaansa huomiota. Vastaavista miesoletetuista on kirjoitettu koko maailman sivu, tehty lehtijuttuja ja elämäkertoja. Merkkimiehet eivät unohdu historiankirjoista eivätkä opetussuunnitelmista, ja samalla Suomessa edelleen liputetaan tasan yhdelle naiselle: Minna Canthille. Sekä Tuomi että Salmiset ovat lähteneet korjaamaan tätä epäkohtaa, ja he ovat tehneet sen varsin ansiokkaasti.

Kritisoin itse syksyllä jonkin verran tuon italialais-amerikkalaisen esikuvakirjan diskurssia, muun muassa sitä, kuinka usein kirjan tarinoissa naista kuvattiin suhteessa mieheen tai siihen, että "kyllä tyttökin voi", joka jo kaikessa paradoksaalisuudessaan ottaa mukaan keskusteluun epätasa-arvoisuuden, koska se pitää sisällään olettamuksen, että oikeastaan silti ammatti X on tarkoitettu miehille. Tätä samaa tarkastellessa suomalaissiskot olivat selvästi tietoisempia tästä kielellisestä vallasta, ja kotimaisista kirjailijoista saa olla ylpeä: he kritisoivat tällaisen keskustelun lisäksi myös esimerkiksi nais-etuliitettä sekä ylipäätään ajatusta tyttöjen ja poikien erilaisuudesta. 

Aivan puhtain paperein nämä suomalaisteokset eivät kuitenkaan tehtäväänsä läpäisseet. Se, onko täydellisyyden vaatiminen nyt oikeastaan edes reilua, on toki keskustelu erikseen, enkä tavallaan myöskään haluaisi kritisoida kritiikin vuoksi. Siksipä pohjustankin seuraavat ajatukseni näin: nämä kirjat ovat hienoja, ja on mahtavaa, että ne ovat olemassa. Niillä on ehdottomasti paikkansa ja aikansa, ja ne herättelevät tärkeää keskustelua ja nostavat esiin ihmisiä, joiden olisi suonut nousseen esiin jo aiemmin. Mutta koska liikkumattomat kivet sammaloituvat ja niin edes päin, haluaisin viedä kirjojen kautta keskustelun vielä seuraavalle askeleelle. Nimittäin herättivät ne ristiriitaisiakin ajatuksia, jotain, mitä olisi hyvä pureskella hieman eteenkinpäin.


(Ylempi kirja Salminen & Salminen, alempi kirja Tuomi)

Kummankin kirjan, sekä Itsenäisten naisten että Tarinoiden suomalaisista tytöistä, naiskuva nimittäin taipuu yllättävänkin yksimuottiseksi. Hyvä, kirjoihin kelpaava nainen on vahva, ei välitä muiden mielipiteistä, mutta hän on kuitenkin myös vaatimaton (eihän Äitee, Siiri Rantanen edes järjestänyt mitalijuhlia, vaikka hiihdossa kultaisimman mitalin itselleen nappasikin). Maailmaa muuttavat naiset eivät anna periksi, he ovat määrätietoisia, he todennäköisesti työskentelevät niin sanotulla miesvaltaisella alalla tai ovat vähintään alansa pioneereja kovissa tieteissä kuten fysiikassa tai tietotekniikassa. Ja meissä kaikissa pitäisi olla ripaus tätä tai tuota naista, kuulemma. Pitäisikö, todella? Eikö näin kapean naiseuden ihailu ole jo hieman vastoin näiden kirjojen kaunista perusideaa? Eikö yksi muotti ole hieman vaarallinen tapa lähteä rakentamaan kuvaa ihailtavista naisista?

(Ja mikä muuten minulle henkilökohtaisesti ehkä eniten säräytti yksikuvaisuudessa, etenkin Tuomen Itsenäisissä naisissa, on se, miten naisia kuvataan hämmentävän usein suhteessa perheeseensä sekä etenkin lapsiinsa. Se tuntuu lyhyissä, sivunmittaisissa kuvauksissa harvinaisen irralliselta. Voitaisiinkohan 2010-luvulla viimein määritellä nainen muutenkin kuin parisuhdestatuksensa, lapsimääränsä tai lapsettomuutensa kautta? Jos on vain sivu tilaa, onko todella se perhe-ura-perhe-perhe-keskusteltu aivan välttämätöntä laittaa lähes jokaiselle mukaan? Eikö naista voi nähdä muuten kuin suhteessa perheeseensä/perheettömyyteensä?)

Toinen ongelma piilee mielestäni ylipäätään tässä erityisen paljon ajassa kiinni olevassa sankarikuvauksessa: vaikka liiankin moni näistä naisista oli itselleni vieraita, on heistä kuitenkin niin moni myös tuttu, että on helpohko väittää, että Suomessa saa ihailua puoleensa suhteellisen hyvin sukupuolesta riippumatta, kunhan menestyy ja vaikkapa taidoiltaan hieman yli muiden. Kiillottaa mainetta ja mainitaan ulkomaisessa lehdistössä. Se on tosiaan ihan ymmärrettävää, sillä onhan poikkeuksellista aina helppo ihailla, mutta ihan mielenkiinnosta kysysin: milloin tavallisuus ja keskinkertaisuus tulee olemaan kiinnostavaa? Se hiljainen puurtaminen siellä kaiken taustalla? Milloin ihmisen mittaa mitataan inhimillisyydellä eikä vain aikaansaannoksilla? Milloin vaikkapa ihan vain mielenterveysvaikeuksien kanssa kamppailu, ei edes niiden voittaminen, on kertomisen arvoinen asia? Saati se tasa-arvotyö, jota tehdään kollektiivisesti, ei yksilöt edellä?

Menestymisen ihailu on myös varsin tyypillinen esimerkki kapitalistisesta yhteiskunnasta ja sen äärimmäisestä yksilökeskeisyydestä, mikä on osaltaan hieman ristiriidassa kirjan sanoman kanssa. Etenkin kuin useampikin näistä naisista tituleeraa itse itseään antikapitalistiksi. Hieman tarkkanäköisyyttä olisin siis lisäksi toivonut naisten taustojen kanssa, sillä lähes poikkeuksetta esitellyt naiset olivat vähintäänkin ylempää, valkoista keskiluokkaa, joiden taustan aikaansamaa etuoikeutta ja parempaa asemaa ei tarinoissa tai menestymisen taustalla otettu riittävästi huomioon. Kun on valmiiksi korkealta, on sieltä on helpompi ponnistaa latvaan asti, aivan eri mittakaavan taistelut ovat niitä, jotka raivaavat tiensä juuristosta eteenpäin.

Ja lopulta, molempia kirjoja leimasi myös sama, hämmentävä diskurssi: naisten pääsemättömyyttä tiettyihin asemiin selitettiin "maailman olleen siihen aikaan sellainen" ja myöhemmin avautuvia mahdollisuuksia taas yksioikoisesti todeten, että "maailma oli muuttunut tarpeeksi". Esimerkiksi näin: "Vuoden vierivät ja maailma muuttui. 'Nytkö kaikki ovatkin kiinnostuneita ympäristönsuojelusta ja kasvissyönnistäkin?', Heidi hämmästeli. 'Tämä on oikeastaan ihme!'" (Ida Salminen : Tarinoita suomalaisista tytöistä, s. 168). Osittain tämä menee lastenkirjamaisuuden piikkiin, satukirjamaisuuteen, jossa ei yksinkertaisesti ole tilaa selittää tilanteita enempää auki. Mutta kyllä sitä jotenkin silti toivoisi, että kun tehdään kirjaa maailmaa muuttaneista naisista, heidän vaikutuksensa maailman muuttumiseen huomioitaisiin myös yksityiskohdissa. Ei maailma muutu, sitä muutetaan. Ja sen muuttajille olisi suonut myös näissä vastaavissa lausahduksissa ne krediitit, jotka heille kuuluivat.

No juu. Vaikka esimerkiksi oman etuoikeutetun aseman tiedostamisesta/tiedostamattomuudesta olisi ihana jatkaa vielä vaikka viisitoista kappaletta, feministinen ränttäys päättynee tähän. En halua jättää mahdollista tänne asti selvinnyttä lukijaa nimittäin tunteeseen, että nämä kirjat olisivat vääränlaisia tai epäonnistuneita, en missään nimessä. Pidin näistä kumpaisestakin, Tuomen kirjan kuvitukset ovat ennennäkemättömän kauniita ja voisin vuorata niillä vaikka kokonaisen seinän asunnostani. Puhumattakaan niistä keskusteluista ja julkisista esiintymisistä, joihin kyseinen kirjailija-taiteilija on tämän teoksensa myötä päässyt. Salmisen & Salmisen kirja taas oli ottanut rohkeasti etäisyyttä esikuvaansa, ja laajensi naisten tarinoita yhtä sivua pidemmälle, lisäsi mukaan upeaa tarinallisuutta ja  syvyyttä. Ja etenkin sille kirjalle haluaisin ojentaa myös erityismaininnan tavasta olla kuvaamatta naisia lapsiensa tai lapsettomuutensa kautta. Tuntuu hämmentävältä, että sen voisi ajatella olevan vielä tässäkin ajassa poikkeuksellista ja rohkeaa, mutta sitäkin lämpimämmältä se minusta tuntui.

Nämä kirjat ovat tällaisenaan erityisen mainioita, ja keskustelun herättäjinä vieläkin merkityksellisempiä. Yksi naisiin pureutuva kirjasyksy ei kuitenkaan maailmaa vielä muuta, jos tämän ajatellaan riittävän, ja siksi toivoisin jatkossa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen yhä enemmän moninaisuutta, monimuotoisuutta ja tarinoita sekä itsenäisistä että hieman riippuvaisistakin naisista, miehistä ja ei-binäärisistä ihmisistä. Toivotaan siis, että tämä on alku jollekin, ei vain markkinarako tällä hetkellä myyvälle. Edes Suomi ei ole vielä tasa-arvon suhteen valmis, mutta onneksi meillä maailmanmuuttajia riittää, kun vain toisillemme sen tilan osaamme antaa. Sukupuoleen, suuntaumuksiin tai mihinkään muuhunkaan sisäiseen monimuotoisuuden olemukseen katsomatta.

Sekä Sivutiellä-Sirri & Bookishteaparty-Katri ovat kirjoittaneet Itsenäisistä naisista todella hyvät ja lempeän kriittiset postaukset, suosittelen lukemaan. Salmisen & Salmisen kirjasta en vielä löytänyt muita blogiarvioita!

sunnuntai 19. elokuuta 2018

SAMANTA SCHWEBLIN : HOUREUNI

SAMANTA SCHWEBELIN : HOUREUNI
121s.
Like 2018
Alkuteos: Distancia de rescate 2014
Suomennos: Einari Aaltonen
Arvostelukappale

Kesälomani kääntyy kohti loppuaan, vietän viimeisiä viikkoja mökillä ennen Joensuuhun paluuta. Käyn välissä piipahtamassa Helsingissä, viettämässä ystäväpariskunnan häitä Porvoossa, ja lähtiessä hätäännyn ja huomaan, ettei mukanani ole tarpeeksi kirjoja mökille, metsän keskelle, kaiken rauhaan. Nappaan mitä eteen sattuu, katsomatta ja miettimättä, pohtimatta mitä ehkä tekisi mieli lukea. Valinnat ovat satunnaisia, ja pino vaikuttaa mökillä hieman epämääräiseltä, ei lainkaan luonnon helmassa luettavalta.

Oikeastaan olen lukemassa Kytömäen Kultarintaa, mutta koska se on alkanut hieman tökkiä, valitsen epämääräisyyskasastani jonkun, ja tällä kertaa se on arvostelukappaleena postilaatikostani pudonnut Schwebelinin Houreuni. Se kiinnosti keväällä, oli jo hetken lainassakin, mutta unohtui ja jäi. Kultarinta puudutti kuitenkin niin pahasti, että jotain muuta oli luettava välissä, ja niinpä jäin koukkuun tämän kirjan painajaismaiseen, kuumeunimaiseen tunnelmaan ja luin laiturilla tietämättä oikein edes mitä.

"Miksi äidit tekevät sitä?
Mitä?
Yrittävät ennakoida kaiken ja luovat pelastusetäisyyden.
Se johtuu siitä, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotain kauheaa. Isoäitini teki sen selväksi äidilleni tämän lapsuudessa, äitini iskosti käsityksen minuun, ja minun tehtäväni on pitää huolta Ninasta."

Houreunen alkuperäinen nimi kääntyy suomeksi pelastusetäisyydeksi, ja pelastusetäisyys kirjaa kuvaakin paremmin. Jos en olisi tuota käännöstä aiemmin tiennyt, olisin todennäköisesti lukenut kirjankin erilailla: enemmän houreunena, viimeisen hetken sekavina ajatuksina, joista ei tahdo saada kiinni niin niiden kokija kuin kokemuksesta lukevakaan. Tavallaan tieto oli siis pelastus, sillä pelastusetäisyytenä tämä kirja oli kipeä, mutta jollain omaleimaisella tavalla myös kaunis.

Helppo tämä ei silti ollut. Schwebelin tiputtaa lukijansa suoraan keskelle painajaismaista unta antamatta juurikaan apua tai avaimia tarinan ratkaisemiseen. Käänteiden yhteensulauttaminen vaati keskittymistä ja rivien välin tarkkaa lukemista, ja silti luulen, että tämä on sen verran omalaatuinen teos, että sen syvin olemus aukeaa jokaiselle hieman erilaisena. Se oli sen verran vaativa, että jätti tavallaan myös etäälle, työnsi pois, ja silti samaan aikaan nurinkurisesti veti puoleensa, vaati yrittämään ja ylittämään itseään. Ei se ylivoimainen ollut, hieno ja hiottu, yksi taitavampia lukemiani pitkään aikaan, mutta silti niin omanlaisensa, että aina jostain kiinni saatuaan se katoaa unenlailla eteenpäin, lähtee karkuun ja jättää yhtä hämmentävän tunteen kuin kuumeunesta herätessä voi vain olla. Sen taitavuudesta kertoo sekin, että vaikka jostain syystä yksi epärelevantti inhokkiasia kaunokirjallisuudessani on unien kuvaaminen (ihan oikeasti, ketä kiinnostaa toisten unet? Paitsi tietysti kaikkia, ketkä kuuntelevat kun kerron omistani, hmm.), ei unenomaisuus, painajaisunimaisuus tässä häirinnyt lainkaan. Se jopa antoi paljon, sai pohtimaan toden, kuvitellun ja alitajunnan väliä sellaisissa mittakaavoissa, etten hetkeen moisiin olekaan uppoutunut. Siksi se niin hienolta tuntuukin, kun se antaa itselleen ja itsestäänkin jotain. Nyrjähtäneesti, mutta antaa kuitenkin.

Houreuni on ollut ehdolla Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2017, eikä se todella ole ollut sitä suotta. Kirjan omaleimaisuus polttaa kuin vahva kahvi, se ottaa enemmän kuin antaa. Kun jossain palaset loksahtavat paikalleen, se palkitsee, kuten parhaimmat ja monikerroksisimmat yleensä. Vaikka oma lopputunnelmani on lähinnä hämmentynyt ja sekava, on se sitä yllättävän kutkuttavasti, jopa nautinnollisesti. Todennäköisesti tulen muistamaan tämän kirjan hyvin pitkään, mutten uskalla sanoa, mitä siitä puolen vuoden päästä pidän. Ehkä rakastan, ehkä suosittelen omaleimaisimpien lukemieni joukossa. Aika näyttää, millaiseksi tämän tarina hiljalleen päässäni kasvaa.

(PST! Haluaisitko lukea tämän kirjan? Ajattelin antaa tämän arvostelukappaleen eteenpäin seuraavalle luettavaksi, joten jos olet kiinnostunut, klikkaile itsesi instagram-tililleni @mitaluimmekerran ja käy kommentoimassa kuvaan, jossa tämä kirja esiintyy. Jos halukkaita on useampia, arvon kirjan kaikkien kommentoineiden kesken!)

Lue koko maailma -haaste: Argentiina

tiistai 14. elokuuta 2018

8 + 1 VINKKIÄ BOOKSTAGRAMMAAJALLE (JA KUINKA JÄTÄN NE ITSE TOTEUTTAMATTA)


Kirjainstagram tuli alunperin blogin sivuun, viereen tukemaan näitä kirjoituksiani täällä (sekä pois omalta henkilökohtaiselta instagram-tililtäni, koska siellä kaikki kirjajutut lähinnä karkotti seuraajia, haha). Puolisentoista vuotta puuhaa harrasteltuani täytyy todeta, että siitä on ehkä nyt viimeisen puolen vuoden aikana kasvanut isosiskoaan suurempi. Pääpuuha, jolle blogi tuntuu enää hieman sivujuonteelta, joltain, joka tukee kuvia ja puhdasta visuaalista ähkyä.

Sen kunniaksi olenkin jo jonkin aikaa koonnut pientä listaa siitä, mistä ja miten kannattaa aloittaa, jos haluaa mukaan bookstagram-skeneen. Nopeaa, helppoa ja olevinaan vaivattomampaa kuin bloggaaminen, kuvittelin ennen. Mutta palkitsevaa ja reaaliaikaisempaa myös, parhaimmillaan. Tässäpä siis 8+1 vinkkiä bookstagrammailuun. Ihan vain jotta voitte tiedostaa ja unohtaa jokaisen. Sillä yhtä ja oikeaa tapaa ei ole, tietenkään.


01 Nimimerkillä on väliä. Jos haluaa jäädä mieleen, kannattaa sen liittyä kirjallisuuteen, mutta jotenkin muutenkin kuin kirja/book/reads-sanalla, sillä ne löytyvät lähes jokaisen nimimerkistä. Kansainväliseen meininkiin tähtäävälle englanninkielinen on varmasti helpompi, suomalaiset taas tarttuvat herkemmin omankielisiin. Ja sitten taas toisaalta: ihan sama. Omani on suomeksi, mutta sekoittelen kuvateksteissä iloisesti englantia ja suomea ilman minkäänlaista logiikkaa. Usein käytän kumpaakin, ja toisaalta storyissa taas lähinnä suomea. Ihan miltä milloinkin tuntuu, ja sekin on aivan ok. Loistavia esimerkkejä taitavista sekoittelijoista on muun muassa @tarinannuppuja-Ulla sekä @vanamonkukkka-Linnea.

02 Kuvia ottaessa muista valo valo valo. Sitäkin voi korjata kuvankäsittelysovelluksilla, mutta vain rajallisiin määriin asti. Kuvakulmat, somisteet, ulkona otetut kuvat ynnä muut ovat sitten niitä, joilla rakennetaan omaa tyyliä, eikä yhtä oikeaa ole olemassa. Vaihtelu ja monipuolisuus virkistää, ja silti otan itse aina kuvani lähinnä suoraan ylhäältä päin. Tykkää ketkä tykkää, pääasia, että oma visuaalinen silmä viihtyy. Itse kuvien tyylejä pyöritellessä kannattaa pysähtyä omien lempikuvien äärelle ja tarkastella mikä niitä yhdistää: onko se tietty sävy, tunnelma, kuvakulma, minimalismi vai boheemi värirunsaus? Inspiraatiota saa aina ottaa muilta, mutta kopiointi on vain oman ajatuksen laiskuutta, eikä johda pidemmän päälle mihinkään hyvään. Valoa ja tunnelmaa käyttää ihanasti esimerkiksi @blackbookspage-Cikita.

03 Feedin yhteinäisyys. Uudet seuraajat tulevat katselemalla henkilökohtaista sivuasi, muuten sen näet lähinnä sinä. Kauniilla ja yhteinäisellä feedillä tuntuu kuitenkin olevan väliä, sillä se on käyntikorttisi seuraajia hamutessa. Yhtenäinen filtteri, valo tai kuvanmuokkaustapa helpottavat, silmä lepää seesteisen ja harkitun edessä aivan eri tavalla kuin sekavan ja keskenään riitelevän. Ja silti: kauneus syntyy myös epätäydellisyydestä, ja liian harkittu on herkästi myös tylsä. Sellaista on myös  herkästi tylsä ylläpitää, ja siksi luovuin yhtenäisyydestä itse keväällä. Pyrin edelleen pitämään sitä edes suuntaa-antavasti (eli yhtenäisyyden näen lähinnä minä itse hahah), mutta elämänmakuisuus menee minulla tällä hetkellä harkitun edelle. Ja se jos mikä on antanut aivan uutta pontta ja inspiraatiota ylipäätään tehdä koko puuhaa. Ihania yhtenäisiä ja kauniita feedejä löytyy esimerkiksi @stefiereads'ilta sekä @kenyan_librarylta, suloinen, mutta kaunista boheemiutta ja monipuolisuutta taas suomalaiselta Tessalta, @in_search_of_peter_panilta.

04 Iskevät kuvatekstit. Instagram on niin vahvaa visuaalista tykitystä, että olet erityisen onnistunut, jos saat jonkun aidosti pysähtymään kuvasi äärelle. Kuva on siinä tietenkin avainasemassa, mutta kuten ehkä olet huomannut, kuvatekstistä näkyy vain pieni osa, ja jos sille toivoo lukijoita, on se aloitettava jollain tapaa nasevasti. Itse laiminlyön tätä erityisen paljon - lähinnä siksi, että suurin osa kirjoitussyyhyistä tulee edelleen purettua tänne blogin puolelle. Jos kuitenkin kaipaat kommentointia ja keskustelua, on mielenkiinto herätettävä pienessä tilassa ja pian. Kiinnostavimpia juttuja instagramiin tarjoilee tekstien muodossa kauniiden kuviensa ohella esimerkiksi @anniinasbooks.

05 Aktiivisuus. Aktiivisuus tuntuu olevan usein tärkeiden asioiden listalla, mutta itse olen tästä hieman eri mieltä. Ehkä olen jo hieman vanha, mutta en minä seuraa muiden postausvälejä, säännöllisyyttä tai epäsäännöllisyyttä. Toki jos kuvia tulee kerran kuussa ja kommentteja ei koskaan, on uusia seuraajia varmasti haastavampi saada, mutta itseäni häiritsee enemmän "anteeksi kun tänään ei tule kuvaa" -postaukset kuin se, ettei tänään tule kuvaa. Mutta kuten missä tahansa, omaan tahtiin säännöllisesti tehtynä asiat toki lähtevät rullailemaan paremmin. Ja jos tiliään kasvattaa haluaa, ei sitä alusta asti kannata laiminlyödä, tietenkään. Kunhan tahti tulee luonnostaan, on vilkkaampikin tahti ok (mutta ei liian vilkas, unfollaan itse hyvin herkästi henkilöt, jotka postaavat päivittäin useita kertoja päivässä), mutta pääasia että itsellä on sen kanssa hyvä ja stressitön olla. Ihania, säännöllisen epäsäännöllisiä ja välillä lomailevia tilejä on muun muassa @novels_and_coffeebeans.

06 Algoritmit. Instagramin algoritmit toimivat hassusti, vaikka nykyään onneksi sovellus taas ilmoittaakin, jos olet onnistunut selaamaan kaikki kahden päivän aikana julkaistut kuvat läpi (eli lähtökohtaisesti kenenkään kuvien ei pitäisi kadota feediisii, ellet sitten seuraa useita satoja eri tilejä). Algoritmejä tuntiessa voi kuitenkin maksimoida parhaansa mukaan kuvien näkyvyyden, joten niiden suhteen on väliä milloin kirjan postaa, mihin kohti aihetunnisteet laittaa (kuulemma kuvatekstiin, ei kommentteihin) ja minkälaisia käyttää (#bookstagram-tagin takana on miljoonia kuvia, ja siellä tuskin kovin korkealle nousee, ellei kuvalla ole satoja tykkäyksiä ensimmäisten tuntien sisällä. Kuulemani mukaan myös vaihtelevat tägit postausten välillä vähentävät instagramin oletusta siitä että olet botti), onko kuvalla paikkatägi ja kommentoidaanko sitä paljon. Liiallinen algoritmeilla pelaaminen näkyy kuitenkin läpi. Jos jokaisessa kuvassa on kommentteja houkutteleva kysymys, mutta aloittaja ei viesteihin vastaa, tuntuu turhalta edes kommunikoida. Algoritmit on mitä on, ja kulkee miten kulkee, niistä ei liikaa kannata välittää.

07 Yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys ei tule ilman omaa aktiivisuutta, mutta on yksi bookstagramin parhaita puolia. Kommentointikynnys on instagramissa ehdottomasti blogia matalammalla, ja kun keskustelet itse aktiivisesti muiden kuvissa, saat heistä helpommin myös seuraajia itsellesi. Ig:ssa saa myös kuplauduttua ihanasti pelkkään kirjamaailmaan seuraamalla pelkkiä kirjaihmisiä pelkällä kirjatilillään. Ihanaa ja pumpulinpehmeää, kun on paikka, jossa puhutaan vain ihanista ja pumpulinpehmeistä asioista. Tekee ihan hyvää sekin, toisinaan. Ihanan kirjallisia ja keskustelevia bookstagram-ihmisiä ovat esimerkiksi @bookishteaparty-Katri, @ireadlikephoeberuns-Mira sekä @sivutiella-Sirri.

08 Persoonallisuus. Onnistunut instagram-habitus syntyy, kun jollekulle tulee feedissään vastaan kuvasi, ja hän tietää jo nopealla vilkaisulla, että se on juuri sinun. Persoonallisuus syntyy maneereista, omista tavaramerkeistä, pienistä jutuista, joita juuri sinä teet niin kuin teet. Persoonallista otetta voi toki rakentaa, ja inspiraatiota siihen voi ottaa muilta, mutta lopulta se syntyy myös asioista, joita et ole itse huomannutkaan: tietyistä suosimistasi kuvakulmista, sanavalinnoista ja tavasta olla. Ihan kuin sosiaalisen median ulkopuolellakin, muut näkevät sinut hyvin erilaisena kuin itse olet. Siksi kaiken muun esittäminen ja tietoinen tehtailu näyttäytyy vain epäloogisena ja epäsinuna. Kun on oma itsensä ja toteuttaa omaa visuaalista silmäänsä hivelevää tapaa tehdä mitä tekee, löytyy sen mukana ne seuraajatkin, jotka nimenomaan sinun tyylistäsi aina pitävät. Ihania, omaleimaisia instagram-tilejä ovat muun muassa @cozydaysz, @pienikirjasto, @lukuisa & @lookingthroughpages.

+ Älä silti stressaa, tee pakottavia aikatauluja, kyttää feedin yhtenäisyyttä saati tykkäyksiä ja seuraajia tai vertaile itseäsi muihin. Kyllä, instagram on täynnä toinen toistaan harkitumpia ja täydellisimpiä kirjatilejä, joissa jokainen yksityiskohta on mietitty viimeisen päälle, kuvat sointuvat keskenään toisiinsa ja tilejä seuraa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Jos harrastuksesi on lähinnä harrastus, eikä tavoitteesi ole nousu kansainväliseksi tähdeksi, anna muiden olla ja tehdä kuten tekevät. Itse seuraan henkilökohtaisesti mieluiten vain pieniä tai keskikokoisia tilejä, ja pieni epätäydellisyys on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ylihiottu ja kliininen. Pienemmissä piireissä myös kanssakäyminen on aidompaa ja oikeasti lähellä, siellä on jäljellä se kaikista tärkein: ilo ja rakkaus kirjojen ympärillä.

Lisää bookstagram-kuvia: @mitaluimmekerran

tiistai 7. elokuuta 2018

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS
398s.
Tammi 2010
Alkuteos: Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage (2001)
Suomennos: Kristiina Rikman

Munron novellit ovat olleet minulle aina hieman haastava kohta. Olen aina tunnistanut näiden laadun, rakastanut osittain heti luettuani, mutta vuosien mittaan unohtanut täysin mitä luin, ja mikä pahinta: unohtanut, mitä tunsin kun luin.

Huomasin jokin aika sitten bookstagramin ihmeellisessä maailmassa hieman samaa sivuavan keskustelun (olen parahiksi unohtanut myös senkin, kenen tilillä kommentointia käytiin. Saa ilmiantaa itsensä, jos tunnistaa, niin kreditoin oikeaa suuntaa!), puhe oli nimittäin juuri lyhyistä novelleissa ja siitä, miten niitä harvoin muistaa luettuaan. Ja jos niitä ei muista, pitää omaa muistamattomuuttaan jonkinlaisena merkkinä yhdentekevyydestä, mieleenpainumattomuutta itselleen sopimattomuutena.

Tämä oli erityisen hieno keskustelun, eniten ehkä siksi, että tunnistin siitä täysin itseni, paitsi (Munron) novellien myös runojen osalta. Luen, nautin, tunnelmoin, mutta luettuani en osaa enää kertoa mitä tai mistä luin. Romaanien kanssa niin ei ole: kykenen palaamaan tarkastikin jokaisen lukemani kirjan maailmaan, väittäisin. Muistan mistä pidin, mistä en, millaiseksi olen kuvitellut päähenkilöt ja minkä väriseltä kirjojen maailmat jälkikäteen tuntuvat. Se aistirunsaus tuntuu pakahduttavalta, tuntuu, vaikka kirja olisi ollut keskinkertainen tai huonokin. Mikään ei unohdu, jää painumatta mieleen.

Mutta kun kyse on (Munron) novelleista, minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan, mistä, miten ja millaisia tarinoita on aiemmin kerrottu. Olenko pitänyt niistä vai jäänyt ulkopuoliseksi. Oliko tunnelma vangitseva vai sivusta seuraava. Tuntuivatko maailmat tosilta. Taitavaksi ne olen tunnistanut, joten suvereenisti olen tainnut sanoa pitäneeni. Mutta jos muistijälkeä ei ole, voiko kirjasta silloin olla muka täysin tykännyt?

"Meidän maatilamme oli pieni - yhdeksän eekkeriä. Se oli tarpeeksi pieni jotta pystyin tutkimaan sen viimeistä nurkkaa myöten, ja kaikki oli niin omanlaistaan etten oikein osaa sanoakaan miten. On helppo käsittää, mitä erityistä oli rautalankaverkkovajassa, jossa pitkät, vaaleat hevosenraadot roikkuivat julmissa koukuissa, tai kovaksi tallautuneessa veren kyllästämässä maassa, missä elävistä hevosista oli tullut rehulihaa. Mutta oli siellä muutakin, niin kuin kivet molemmin puolin pihaton suuta, joilla oli minulle paljonkin sanottavaa, vaikkei niiden luona ollut mitään merkittävää tapahtunutkaan."

Tämän Munron jälkeen väittäisin, että voi. Yksittäisiä tarinoita voi rakastaa, koska niitä rakasti tässä hetkessä, lukiessa, niitä sivujen kautta eläessä. Kokoelman kaikista ei tarvitse pitää voidakseen pitää osasta, kaiken ei tarvitse jäädä mieleen jonkinlaisen tunnelman säilyäkseen. Jotkut kirjat tuntuvat suurilta niitä lukiessa, jotkut vuosia lukuhetken jälkeen. Se, että ne tuntuvat keskenään erilaisilta, ei tee niistä toisiaan huonompia. Toisenlaisia vaan. Ja sitäkin tekee välillä varsin hyvää sietää, erilaisia tapoja tuntea jotain tarinoita kohtaan.

Vihan, ystävyyden ja rakkauden keskiössä oli muistot ja muistaminen, parisuhteet ja avioliitot. Ne järkiliitot, joita lapsena ei osattu ihaillen omien vanhempien kanssa tarkkailla, koska välit olivat lähinnä olleet etäisen kohteliaat ja ne, joita ei osata elää hetkessä, koska arjen kohdattuaan taika hienoimmastakin katoaa, jos sitä ei osaa vaalia. Munron vahvat, mutta silti elämässä hauraastikin kiinni olevat hahmot pyörivät inhimillisten halujen ja kiusauksien ympärillä, tempautuvat mukaan hetken huumaan tai saavat kuulla, ettei diagnoosi olekaan yhtä toivoton kuin henkisesti oltiin ehditty jo varautua. Munro kutoo pieniä hetkiä eri naisten elämistä uskomattomalla taidolla, sillä vaikka kunkin seurassa piipahdetaan vain pienen ajan ja muutaman kymmenen sivun verran, tutustuu heihin kuin olisi pidemminkin saanut vierellä kulkea. Munrolla on upea taito antaa sanoja ilmiöille, joiden olemassaolon on tiennyt, mutta ei koskaan sen kummemmin ole niitä saanut raameihin itse laitettua.

Tästä novellikokoelmasta mieleen jäi erityisesti kolme tarinaa, Nokkoset, Se mitä muistetaan sekä Karhu tuli vuoren takaa. Niiden tunnelma oli käsinkosketeltava, kaunis ja hauras, rakkaus, ystävyys ja viha jotain, jonka tiesi olemassa olevaksi, muttei ollut itse vain koskaan osannut aiemmin sanoittaa. Munro kertoo yhtaikaa niin täyteläisen kauniisti ja silti etäältä, lempeästi ja tapahtumat oikeisiin mittakaavoihinsa laittaen mitään mitätöimättä. Pienin on usein kaikkein kauneinta, yksityisin tärkeintä ja ohikiitäneet, merkityksettömiltä tuntuneet hetket mielen suurimmiksi kasvattamia. Aivan kuin Munron kerrontakin. Siksi sanon urheasti nytkin pitäneeni, tunteneeni tärkeiksi, rakastaneeni jopa osittain, silläkin uhalla, etten vuoden päästä muista näistä tarinoista enää ainuttakaan. Mutta onneksi ne voi sitten vaikkapa lukea ja löytää uudelleen, mikä ihana taika sekin nyt lopulta oikeastaan onkaan.

Muualla muun muassa seuraavissa blogeissa: Pieni kirjasto, Luettua elämää, Reader, why did I marry him? & Kirjakuiskaaja