maanantai 29. huhtikuuta 2019

ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA


ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA
♥ ♥ ♥  ♥ 
270s.
Tammi 2019
Alkuteos: Anything Is Possible
Suomennos: Kristiina Rikman
Arvostelukappale

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton valloitti sydämeni aivan viimeisen päälle. Se oli yksi henkilökohtaisesti tärkeimpiä kirjoja, joita viime vuonna luin, ja jollain tapaa rakastin sitä täysin kritiikittä, vaikka en osaa täysin selittää edes miksi. Ehkä tärkeimpiä ei tarvitsekaan osata, ne vain osuvat johonkin, joka säilyy hetkestä toiseen, vuodesta seuraaviin, ja pysyy mukana, vaikka mitä muuta välissä ehtisikin lukea.

Kun Tammelta ilmestyi tänä keväänä Stroutin Amgash-sarjan "jatko-osa", itsenäinen novellikokoelma Lucy Bartonin lapsuuden kaupungin sisältä ja liepeiltä, olin varsin innoissani. Olin kuullut tästä hieman ristiriitaisia ajatuksia etukäteen, mutta varsin pian saapumisensa jälkeen se lukuvuoroon minulla kuitenkin pääsi.

"Hän oli lapsellinen vaikka oli kokenut jo kaikenlaista eläessään, ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin, jos yleensä ymmärtävät.

Kaikki on mahdollista -novellikokoelma tosiaan palaa sinne, mistä Lucy Barton on lähtöisin, niihin ihmisiin, joista hän äitinsä kanssa edellisessä kirjassa sairaalavuoteellaan puhuu. On rutiköyhä lapsuuden perhe, Kauniit Nicelyn sisaret, Tommy, joka vielä vuosien jälkeenkin muistelee työtään koulun vahtimestarina, ja sitä pientä Lucya, joka lämpöpatterin alle käpertyneenä nukkui luokkahuoneessa koulupäivän jälkeen. Novellikokoelma on viisas ja lempeä, se tuo esiin ihmisyyden eri puolia ja kutoo yhteen ihmisverkon, jossa jokainen tuntuu tuntevan naapurustonsa, muttei lopulta välttämättä edes tunne itseään. Köyhyys ja amerikkalaisen yhteiskunnan pienten kaupunkien kääntöpuoli tuntuu ja ratisee, kuin jalan alle liiskautuva torakka. Sen Strout osaa, ja se näistä tarinoista vahvoja tekee.

Stroutin novellit ovat kauniita, ja vaikka edellistä teosta vertasinkin jotenkin alicemunromaiseksi, tässä hän viimeistään karistaa olaltaan yhdennäköisyyden ja ottaa tyylinsä entistä vahvemmin haltuun. Stroutin hahmot ovat vahvoja, elämänmakuisia ja monin tavoin kaukana siitä tyypillisimmästä amerikkalaisesta narratiivissa, jossa american dream ja rikastuminen typistyvät ainoaksi sankaruuden ansaitsemaksi kuvaukseksi ihmisyydestä. Strout kuvaa hahmonsa kokonaisina ja viallisina, ja juuri se tekee heistä lämpimiä ja aidontuntuisia. Ja sitä tunnetta rakastan, aitoutta ja tunnelmaa, joka todennäköisesti pienessä kaupungissa todella vallitsee. Sen Strout taitaa, taitavammin kuin kovin moni muu.

Jos minua joku tässä novellikokoelmassa kuitenkin hieman harmitti, oli sen liiankin vahva limittäytyminen Nimeni on Lucy Bartoniin. Tiedän, että tämä on varmasti varsin subjektiivinen harmitus, mutta siinä missä Lucyssa rakastin rohkeaa alleviivaamattomuutta ja ilmavaa tapaa jättää asioita lukijan tulkittavaksi, sortui Strout tässä selittämään paitsi Bartonissa selittämättömäksi jätetyn, myös näiden tarinoiden keskinäiset risteyksensä ja lankansa hieman liiankin kanssa. Se osin jo harmitti tämän teoksen itsenäisestä näkökulmasta, mutta eniten se häiritsi edellisosan näkökulmasta: Nimeni on Lucy Barton on minulle niin tärkeä kirja, että olisin halunnut hänen säilyvän siinä hetkessä, sillä newyorklaisella sairaalasängyllä hamaan loppuun saakka ilman, että häntä olisi revitty enää minkään tarinan sivujuonteeksi, takaisin konkreettiseen elämään.

Sillä konkreettiselta tämä tarina tuntui, kauniin aidolta ja todelta. Tiedän, että varmaankaan monia muita Stroutia lukevia ei sinällään varmaan juurikaan harmita, että hän käyttää yhtä jo aiemmin tavattua hahmoa uudelleen, mutta minulle se oli omalla tavallaan jopa pettymys. Lucy on tosiaan niin suuri, ja niin rakas, että tuntuu, että hänen sörkkimisensä sörkkii myös omaa aiempaa lukukokemusta. Juuri sitä rakasta ja selittämätöntä, ja siksi se sörkkiminenkin tuntuu siltä. Erityisen raskaalta, mutta silti selittämättömältä.

Mutta pienestä henkilökohtaisesta pettymyksestä huolimatta tiedän, että nämä tarinat tulevat kasvamaan. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä, sillä luota siihen, että vaikka nyt vähän ristiriitaiset ajatukset onkin, tulen näihin väläeleisiin, mutta sitäkin voimakkaampiin tarinoihin mielessäni palaamaan kerran jos toisenkin. Tiedän jo nyt, että annan Stroutille anteeksi Lucyyn palaamisen, ja annan anteeksi sen, että hän selitti liikaa. Sillä niin kauniita, kuulaita ja elämänmakuisia nämäkin novellit olivat, että haluan vielä näitäkin vähän selittämättömästi rakastaa. Vioistaan huolimatta.

Amgashin maisemia muissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirja vieköön! & Lumiomena

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

HUHTIKUUN LYHYITÄ – TYÖSTÄKIELTÄYMISTÄ, LAURA LINDSTEDTIÄ, EMMA PUIKKOSTA, RAINBOW ROWELLIA & AGATHA CHRISTIETÄ

Onpas vierähtänyt (omien mittapuideni mukaan) kauan edellisestä varsinaisesta kirja-arviopostauksesta! Gradupuuhat ja muut kouluhommat ovat kieltämättä vieneet tavallista enemmän aikaa näin huhtikuun ja päättyvän lukuvuoden kunniaksi, mutta olen minä silti ehtinyt lukea, ei vain ole luetuista huvittanut kirjoittaa. Ja mitä kauemmin lukukokemuksesta on, sitä vähemmän enää kirjasta on sanottavaa. Siitäkin huolimatta, vaikka järisyttävä, hieno ja ajatuksia herättävä lukukokemus takana olisikin. Niinpä palaan tähän jo aeimminkin hyväksi koettuun konseptiin, eli lyhytarvioihin, ja kirjoittelen hieman pienemmällä rimalla muutamia ajatuksia teoksista, jotka huhtikuun alulla olen lukenut. Tähän väliin on vielä näiden jälkeen pari muutakin teosta tosin mahtunut, mutta etenkin viimeksi loppuun saatetusta Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista -novellikokoelmasta sentään riitti kerrottavaa ihan omaankin postaukseen. Mutta hoidetaanpa nämä vanhemmat ensin pois alta, ja palataan Stroutiin hieman myöhemmin!

x




KANKILA, VIREN, SALMENNIEMI, MERILÄINEN, KILPI, EKHOLM, MAUNUKSELA, POSER, HAGLUND & PUROKURU : TYÖSTÄKIELTÄYTYJÄN KÄSIKIRJA
♥ ♥ ♥
  303s.
Into 2019

"Elämme vain kerran. Ruumiimme on ainutkertainen, ja myös toiset ihmiset ovat uhranneet varsin paljon aikaansa, jotta olemme ja säilymme olemassa. Mitä tällä kaikella teemme? Teemme työtä, jonka järjestämisen tapohin ja tavoitteisiin emme voi vaikuttaa. On kyse sitten älyttömien, ehkä jopa haitallisten sovellusten koodaamisesta, öljyn laskemisesta mereen tai potilaiden hoitamisesta huonommin kuin voitaisiin paremmilla resursseilla, työn tekemisen alistaminen vain ulkoiselle päämäärälle – eli pääoman arvonlisäykselle joko yrityksen tuottavuuden kasvattamisen tai julkisten menojen leikkaamisen kautta – tekee mahdottomaksi tehdä työtä sillä tavoin kuin haluaisimme."

Kevään eniten kiinnostanut tietojulkaisu on ehdottomasti ollut Työstäkieltäytyjän käsikirja. Työstäkieltäytyminen, vaihtoehto riistävälle palkkatyölle ja esimerkiksi vastikkeeton perustulo ovat kaikki asioita, jotka kiinnostavat, ja ne jollain utopian tapaisella voimalla palauttavan mielestäni työllisyyskeskustelun myös poliittisesti sille raiteelle, josta se on jo liian kauan sitten päässyt karkaamaan: rahakeskeisyydestä ihmisyyskeskeisyyteen.

Käsikirja esittelee varsin kattavasti niin työstäkieltäytymisen historiaa kuin sen nykyideologiaa ja teorioita, joille sen vahvuus perustuu. Ehdottomasti kiinnostavinta käsikirjassa oli kuitenkin sen murtumiksi nimetyt osuudet, ilmastonmuutos ja hoiva. Ilmastonmuutoksen alla käsiteltiin hyvin kiinnostavalla tavalla sitä, mitä uuden (ja turhan) tuottamiseen ajava työ tekee ympäristöllemme, sekä  kyseenalaistettiin Ossi Nymanin tapaan ajatus siitä, miksi on parempi olla täysin turhan muovikrääsäkaupan myyjä kuin ideologinen työtön. 

Hoivan näkökulma taas tässä kontekstissa on ensisijaisen tärkeä, ja on ihan mahtavaa, miten siitäkin on viimein alettu puhua muussakin kuin naistapaisessa kontekstissa. Nykyjärjestelmässä hoivaa ja uusintavaa työtä on lähes mahdotonta tehdä niin hyvin kuin esimerkiksi jo laki ja ihmisoikeussopimukset vaativat, sillä myös uusintava, eli joko tulevasta, olevasta tai menneestä työvoimasta huolta pitävä, työ on alistettu jo aikoja sitten voiton tavoittelulle tai vähintäänkin tehostamiselle ja älyttömille tavoitteille, jossa laadun sijaan tarkkaillaan säästyneitä euroja.

"Työstäkieltäytyminen merkitsee elämälle sitä, mitä runous merkitsee kielelle. Se paljastaa, että elämässä on mahdollisuuksia, joita emme ole osanneet kuvitella alistuessamme osaamme yhteiskunnassa. Se näyttää, että elämä on ainutkertainen ja siinä voitaisiin tehdä mitä vain."

Vaikka kirja oli vahva ja kiinnostava, kompastui se silti lopulta kokonaisuutena harmillisen paljon toisteisuuteen. Pieni viilaaminen olisi tehnyt varmasti muuten jo ihailtavan terävälle ja provosoivalle viestille hyvää, sillä tämä on tematiikaltaan kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan: sekä niiden, jotka työllisyydestä tai työttömyydestä huonoa omaatuntoa potevat sekä erityisesti niille, joiden mielestä muiden sitä pitäisi potea. Sillä mitä sitten tehdään jos ei työtä? Yleinen harhakäsitys on, että maataan laiskiaisina kotona. Kirjan tuottama ja selkeästi sanoittama näkemys on, että  riistävästä työstä vapautumalla säästetty energia suuntautuu automaattisesti hyödyllisempiin kohteisiin. Yhteiskunnan murrokseen ja muutokseen mahdollisuus on mahdollisuus vain, jos uskallamme rikkoa totuttua. Ja sitä tämä teos tekee, monin eri tavoin. Jonkun mielestä tosin ehkä vähän liiankin monin, mutta kuten teos sen itsekin kirjan päättävässä kollektiivinovellissaan sen sanoo: more is more ja bore is bore. 


x

LAURA LINDSTEDT : YSTÄVÄNI NATALIA
♥ ♥ ( ♥ ) 
220s.
Teos 2019
Arvostelukappale

Yksi blogini ensimmäisiä kirja-arvioita oli tehty Oneironista. Muistan tuon lukukokemuksen edelleen hyvin elävästi, muistan ne tunnelmat ja jälkimaut, jotka eivät vanhasta postauksestani tule ilmi. Muistan hahmot, välitilat ja kohtalot, ja ensimmäisen kosketukseni kulttuurinomimiskeskusteluun, kun Koko Hubara ansiokkaasti osoitti ongelmallisuuden tuoreesta Finlandia-voittajasta. Muistan myös valkoisen kirjallisuusmaailman täydellisen kyvyttömyyden reflektoida omaa toimintaansa, ja hämmentävän kieltäytymisen edes käsittelemään Hubaran esiin nostamaan problematiikkaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin Laura Lindstedtiltä on ilmestynyt uusi kirja, ja se ei liity Oneironiin mitenkään. Sitä yritin muistuttaa itselleni myös lukiessa, mutta tuntuu etten ihan täysin onnistunut. Olin liiankin tietoinen ennakkokäsityksistäni, ja uskoisin niiden tulleen hieman minun ja tämän kirjan väliinkin.

"Natalia" on ylitsevuotavan seksuaalisuutensa kanssa painiva päähenkilö, joka hakeutuu terapiaan kun seksi alkaa määritellä koko hänen elämäänsä. "Natalia" on "Natalia" heittomerkeissä, koska hän tulee kuvatuksi terapeuttinsa kautta, toisen silmin nähtynä ja tulkittuna, peitenimellä esiteltynä. Jo alusta alkaen kokeellista kerrostamisterapiaa asiakkaaseensa testaava tohtori huomaa, ettei "Natalia" suostu normaaliin asiakassuhteeseen, hän ei istu sinne, minne asiakkaan kuuluu istuvan, hän ei noudata ajanvarauskäytäntöjä eikä mukaudu passiiviseen autettavan rooliin.

Paitsi terapia, on myös Lindstedtin romaani kerroksellinen ja omalla tavallaan kokeilevakin. Se tempoilee suuntaan ja toiseen, etsii vastausta kysymyksiin kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Mitkä kokemukset ovat niitä, jotka minut ovat tällaiseksi muovanneet? Mitä etsin, kun etsin seuraavaa seksikumppania? Mitä haluan, kun haluan seksiä? Kysymykset on asetettu Natalian sisälle, Natalian hahmoon, jota sukupuolettomaksi ja nimettömäksi jäävä terapeutti oman katseensa kautta kuvaa. Alkuun ajattelin terapeutin pitkään naiseksi, loppua kohden mieheksi, mutta en tiedä onko sukupuolella sinänsä merkitystä tai tarkoitusta. Tärkeämpää on katse ja kertoja: kenen me oletamme katsovan seksuaalista naista? Ja siitä vielä tärkempämpi jatkokysymys: kenelle me oletamme naisen seksuaalisuuden olevan suunnattu? Jo se valinta muodostaa sinällään terapeutin oletetun sukupuolen, ja jos luemme sitä kulttuurisesti tyypillisimmillä tavalla, katsoja on aina mies. Onhan nainen pitkälti jo olemassa miehen katseesta. 

Miehen katseesta, oidipus-komplekseista ja varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksista Nataliakin saa voimansa ja vimmansa, niin kirjan hahmona kuin romaaninakin. Lindstedt luo upeasti intertekstuaalisuutta, viittaa niin klassikkoajattelijoihin kuin Liv Strömquistiinkin, maalaa tarinaa feministisenkin perusteorian kautta, ja tekee sen varsin taitavasti. Kirjasta riittäisi puhuttavaa ja tulkittavaa vaikka kuinka moneen postaukseen ja kirjallisuusesseeseen, ja se on yleiseltä tasoltaan sen luokan romaani, etten lainkaan ihmettelisi, jos Lindstedtille tipahtaisi sen myötä jo kolmas Finlandia-ehdokkuus. Se on varma ja hieno kirja.

Ja se varmuus on sen suurin heikkous. Se on niin varma, että se alkaa jo vaikuttaa kirjaeliitin makuun tarkoituksen mukaan tehdyltä: siitä tulevat pitämään niin feministisesti ajattelevat naiseksi oletetut lukijat kuin miehen katseeseen tottuneet mieheksi oletetut. Päälle vielä korkeaa koulutusta, älykkäitä viittautuksia muihin teoksiin ja itsetunnon hivelyä niille, jotka kerrosten välistä syvemmän sanoman irti saavat. Varsin hyvin kirjalta siis. Minulle se tosin oli jo liiankin varma, sillä olen usein sitä mieltä, että liian hiottu ja täydellinen on herkästi myös tylsä. Tämänkin kanssa jäin etäälle, kovinkin kauas, vaikka hienouden tunnistankin. Ehkä toisella lukukerralla tämäkin antaisi enemmän, olenhan samaa jo Oneironin kanssa haaveillut. Tai sitten minun ja Lindstedtin tekstin välissä on vain jokin muuri, jonka vuoksi ajatusmaailmamme ei ihan täysin kohtaa. Sekin on ihan ok tunnistaa.

Haasteet: Lukemattomat naiset II

x


EMMA PUIKKONEN : LUPAUS
♥ ♥ ( ♥ ) 
300s.
WSOY 2019

Emma Puikkonen on jäänyt mieleeni niin ikään edellisen teoksensa Eurooppalaisten unien myötä. Siinä missä edellisessä romaanissaan Puikkonen kuvasi ennen kaikkea eurooppalaista yhteisyyttä globaalien kriisien maailmassa, tipahdetaan tässä uusimmassa tarinassa lähitulevaisuuden Suomeen ilmastokriisin tulvinnassa.

"Ja samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, menevät lapset eri puolilla maailmaa nukkumaan. Seelan hengitys tasaantuu, pallo nitisee ja kääntyy, pimeä laskeutuu maanosien ylle ja tunti tunnin jälleen lapset joka puolella painavat päänsä sänkyihin, alustoille ja kaduille ja kääntävät kasvot kohti öistä valoa."

Lupaus lähtee hurjan vaikuttavasti liikkeelle. Se tiivistää tarinansa äidin ja tyttären suhteeseen, ja vaikuttaa jo ensi sivuilta lähtien kirjalta, joka on suuri ja koskettava. Rinna ja Seela ovat kahden, elävät aivan normaalia elämää lähitulevaisuudessa, jossa tietyt ilmastonmuutokset seuraavat vaiheet ovat jo ottaneet vallan, ja tehneet ilmastoahdistuksesta aidosti konkreettista ja jokapäivästä. Toisaalla Rinnan veli Robert on jäätiköillä tutkimassa ikijään sulamista, vettä, jonka ei pitäisi kulkea siellä, missä se kulkee. Tarinat kietoutuvat yhteen, ja luovat hyvin tunnistettavasti Puikkosen tyyliin rakennetun maailman, jossa aito huoli ja mielen paisuttelemat kauhut nivoutuvat yhdeksi, suureksi ja silti niin äärimmäisen hauraaksi kokonaisuudeksi, ettei vahvinkaan enää tahdo kestää.

Vaikka tarina lähtee vahvasti liikkeelle, se sortuu kuitenkin varsin pian särppimään teemaansa hieman liiankin kauas kaikkein vahvimmasta keskiöstä. Rinnan veljen tarina nyt vielä jaksaa Seelan lisäksi kiinnostaa, mutta kun mukana on kappaleita aina poliitikoista puolisojen vanhempiin, herpaantuu se kaikkein otollisin tarina ja hajoaa palasiksi, aivan kuin päähenkilönsä mielenterveys. Tavallaan siinä on jotain symbolistakin, siinä, ettei kirjankaan kanssa enää löydä mitään yhtä yhteneväistä lankaa, josta pitää kiinni, mutta enemmän se kuitenkin lähinnä turhauttaa, ja vie lukijana jotenkin hurjan etäälle.

Ilmastonmuutos on tärkeä asia, jota soisi nähtävän kaunokirjallisuudessakin enemmän. Toivoisin, että olisi vain jo se vaihe, jossa se ei aina olisi se dystooppinen, päälleliimattu paha, vähän niinkuin helppo pahis, joka ei varsinaisesti sellaisenaan sen suurempaa pureskelua kaipaa. Sen avulla on helppo maalata uhkaavaa tulevaisuutta, sotaa ja kärsimystä vastaan taistelevaa ihmisyyttä, mutta toisaalta tässä ajassa, ilmastokatastrofin mahdollisella kynnyksellä sen soisi olevan jo jotain muutakin. Jotain syvempää, konkreettisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä on vähän kohtuutontakin toivoa, että sillä enää voitaisiin yllättää, mutta tämän kirjan kanssa valitettavasti hieman tuntui siltä, että tämän tarinan olin jo ennenkin lukenut. Monen monta kertaa. 


x


RAINBOW ROWELL : ELEANOR & PARK
♥ ♥ ♥ ♥ 
  384s.
Viisas elämä 2016
Alkuteos: Eleanor & Park 2012
Suomennos: Terhi Kuusisto

Haeskelin jokin aika sitten IG-Storyssa ideoita hieman kevyempään kirjallisuuteen, ja muutamakin heitti suositukseksi nuortenkirjallisuuden. Rainbow Rowellin Eleanor & Park on ollut mielessäni toki jo kauemmin, olen siihen jo vuosia sitten tainnut kirjablogeissa törmätä. Ja koska kaikki tunteellinen ja helppolukuinen kiinnostaa, mutta yli-imelä ja helppo lähinnä kauhistuttaa, tartuin tähän hieman ristiriitaisin ennakkofiiliksi.

Eleanor & Park on nuortenromaani Parkista, puoliksi korealaisesta amerikkalaispojasta, jonka viereen koulubussissa tupsahtaa eräänä kaameana aamuna punatukkainen ja anteeksipyytelemätön Eleanor. Viikkokausia he istuvat vierekkäin hiljaa, kuljettavat tarinoita luvuissaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, kunnes viimein he saavat ensimmäiset sanansa vaihdettua. Ja sen jälkeen heidän tarinansa onkin aivan ihanasti historiaa.

Onneksi ennakkoluuloni ristiriita oli aivan turha: tämä oli yksi sympaattisimpia ja koskettavimpia kirjoja, joita pitkään aikaan olen lukenut. En näemmä muistanut ottaa tästä mitään lainausta ylös, mutta se osin menee sen kielen yksinkertaisuudenkin piikkiin. Mutta vaikka mitään kielellisesti mullistavaa tämä ei nyt tarjoillutkaan, se tarjosi ihan mielettömän ihanan todellisuuspaon, ja sellaisen rakkaustarinan, jonka tällainen vaativampikin lukija hyväksyy täysin mukisematta. 

Ja pakko myöntää, että ihaninta tässä teoksessa oli se vahva "ollapa jälleen nuori" -tunne, jonka kirja jätti jälkeensä.  Heti sen perään seuraava fiilis oli, että olisipa tämä ollut silloin kun itse olin nuori. Olisin rakastanut tätä kuuhun ja takaisin, mutta onneksi nytkin vähän voi. Ainakin sen oman teinituskaisen itsensä puolesta, se rikkinäinen ja epävarma Laura olisi juuri tätä kaivannut. Ihana ja sympaattinen kirja, jota voi lämmöllä suositella kaikille romantiikannälkäisille eteenpäin.


x



AGATHA CHRISTIE : EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT
♥ ♥ ♥
299s.
WSOY 2014
Alkuteos: And Then There Were None 1939
Suomennos: Helka Varho

Ja täytyyhän mukaan mahtua myös klassikoita! Kaikki lukuhaasteet on nyt tässä gradutuskassa lähinnä tuskastuttaneet lisää, ihan jo tuo omakin naisten klassikkohaaste, joka tuntuu kuumottelevan niskaan, että koita nyt sinäkin jotain vakavaa välissä lukea. Mutta kun lukee (ja yrittää kirjoittaa) vakavaa kaikki päivät pääksytysten, on kevyt ja helppo nyt kiinnostanut huomattavasti enemmän. Onneksi asia hieman helpottui, kun heräsin huomaamaan, että onhan sitä helppoa klassikoissakin. Eikä se tietynlainen yksinkertaisuus, genrekirjamaisuus lainkaan klassikkoutta kalpeammaksi tee. Ja hyvä niin.

Olen onnistunut luistelemaan koko kouluelämäni niin, etten ennen tätä huhtikuuta ole ainoatakaan Agatha Christien dekkaria lukenut. En usko, että varsinkaan tämä Eikä yksikään pelastunut nyt varmastikaan sen suurempia esittelyitä kaipaa, sen verran moni muu tämän tosiaan jo on sentään lukenut. Dekkarit, murhat ja kiperät tilanteet eivät yleensä omaan lukemistooni kuulu, mutta kuten tuo aiempikin nuortenromaani, tämä tuli kyllä niin täydellisesti sopivaan tilanteeseen, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Pääsiäiseni kuluikin siis hyvin onnellisesti paitsi litteroinnin myös klassikkodekkarin parissa.

Ja olihan tämä vetävä. Christien varsin vahvasti julki tarjoilema tematiikka moraalista sai jäädä itselleni täysin sivuun, nautin lähinnä siitä, miten helposti kirja eteni, ja miten se vei mukaan silloinkin, kun olin aivan uupunut tuntien ja tuntien koneen näppäimistön näpyttelystä. Kuten ehkä huomata saattaa, jos siis olet postauksen kokonaan tänne asti lukenut, mitä pidemmälle mennään, sen vähemmän minulla enää itse näistä tarinoista on sen syvällisempää kerrottavaa, mutta jos tästä nyt jotain vielä haluaa sanoa, niin ymmärrän täysin klassikkoaseman. Onhan tässä aivan omanlaisensa tunnelma, ja veikkaanpa, että se vuosia mielessä säilyykin. 

Vaikka en mikään suljettujen loppujen ja selitettyjen juonien suurin ystävä olekaan, tämä oli vallan mainio lukukokemus. Tekee itselle varsin hyvää muistaa, että klassikoita löytyy muualtakin kuin joidenkin arvottamasta vakavasta kirjallisuudesa, ja että sitä kevyempää on ihana itsekin välillä lukea. Saatanpa tässä vielä toistekin suunnata dekkariosastolle, sen verran kivuton ja aivoja nollaava tämäkin lukukokemus oli.

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste

torstai 18. huhtikuuta 2019

OMAN HYLLYN HIMOTUIMMAT – MITÄ LUIN VIIME VUONNA JA MITÄ HIMOITSEN SEURAAVAKSI



Mitä olisi pääsiäisloma ilman suurta kasaa kirjoja! Sen kunniaksi jo perinteeksi muodostunut, Pienen kirjaston Katrin aloittama, Oman hyllyn himoituimmat on taas täällä. Ideana on lyhykäisyydessään valita hieman hyllynlämmittäjähaasteen tyyliin omistamistaan kirjoista kaikkein kiinnostavimmat teokset, ja lukea ne seuraavan 12 kuukauden aikana. Eniten tässä haasteessa viehättää sen rentous: kirjat voi listata nyt, ja vuoden päästä niiden pariin palatessa todeta täysin huolettomasti, että enpä saanut luettua yhtä ainoatakaa. Tällä mentaliteetilla haasteen kanssa olen aiemmat vuodet mennytkin, mutta jotain onnistunutta tapahtui viime vuoden valintaperusteissa, sillä vuosi sitten listatuista kirjoista tuli luettua yhtä vaille kaikki. Ja ennen kuin siirrytään tämän vuoden valintoihin, tässäpä ne edelliset haasteeseen listatut teokset:





♥ Sarah Perry : The Essex Serpent


Viime vuoden onnistumisesta saa ehdottomasti eniten kiittää kesää Helsingissä, jolloin kirjasto ei ollut jotenkin lainkaan matkan varrella, ja sain ylipäätään luettua historiallisen paljon kirjoja omasta hyllystäni. Luin siis 9/10 kirjaa, ja jopa ne, joiden kohdalla todennäköisemmin ajattelin epäonnistuvani: Kuudennen sukupuuton ja Nixin. Mielenkiintoisia lukukokemuksia kyllä kaikki, hyvin valitut olivat siis nämä kirjat! Ehkäpä valintatapakin oli viimein hieman paremin, aiempina vuosina kun olen maininnut himoitsevani niitä kauimmin hyllyssäni olleita kirjoja, mutta ehkä se ei aivan olekaan pitänyt paikkaansa. Viimevuotisia kirjoja himoitsin siis ilmeisesti ihan oikeastikin, ja se tosiaan tuloksessa näkyi. Mutta saa nähdä mitä seuraavien kirjojen kanssa käy. Joten tuttuun tapaan, tässäpä uudet himotut vanhojen luettujen tilalle!



v u o d e n   2 0 1 9    h i m o t u i m m a t


Sarah Perry : The Essex Serpent Nostan tämän uudelleen listalle, osin siksi, että edellisestä listauksesta ei tosiaan ole edes ihan täyttä vuotta vielä vierähtänyt, mutta myös siksi, että tämä kirja kiinnostaa edelleen erityisen paljon. Englanninkielisyyskö lienee vaikeuttaa tarttumista, mutta jospa pääsisin tästä ennakkoluulosta yli ja ihan vain aloittaisin kyseisen kirjan.

Virginia Woolf : Oma huone Ostin tämän Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastehuumassa luettuani Orlandon, mutta itse kirjaan en sen jälkeen olekaan saanut tartuttua. Mutta toivottavasti pian, onhan tähän jo hieman lukupiirin poikastakin saatu viriteltyä. 

Leena Krohn : Erehdys Krohn on pitkään kuulunut kirjailijoihin, joita haluaisin lukea, mutta en ole koskaan vain tullut lukeneeksi. Tämä oli muutaman euron kirjamessulöytö, ja toivottavasti pian myös luettu sellainen.

Laia Jufresa : Umami Sain vuosi sitten jouluna lahjaksi vuoden Fabriikki kustannuksen kirjat ennakkotilauksena, ja tämä on yksi niistä. Upeita ovat kyseisen pienkustantamon kirjat tähänkin asti olleet, joten odotukset tätäkin kohtaan ovat kovat!

Katja Kettu : Rose on poissa Kettu on pitkään ollut yksi suosikkikirjailijoitani, vaikka ehkä toki hieman joutunutkin lähiaikoina väistämään muiden tieltä. Odotin kieli pitkällä tätä uusinta, mutta kun se saapui, en saanutkaan aloitettua sitä. Olen ehkä kärsinyt hieman Kettu-yliannostuksesta luettuani hänen alkupään tuotantonsa verraten lähiaikoina (eli varmaan vuosi sitten...), mutta jospa tämäkin nyt aidosti lukuun vielä pääsisi.

Maiju Ristkari, Nina Suni & Vesa Tyni : Sukupuolena ihminen Sain tän jo viime vuoden puolella arvostelukappaleena, mutta kaikessa loppuvuosikiireessä se totaalisesti jäi. Hävettäisi, jos jaksaisi, mutta ehkä saan sen nyt asap luettua kun se tuossa yöpöydälläkin jo viimein on?

George Orwell : Eläinten vallankumous Viime vuonna klassikkodystopia 1984 hurmasi, ja ajattelin lukea tämän pian siihen perään. Naisklassikot kuitenkin ovat vieneet huomion vanhemman kirjallisuuden osalta tässä lähiaikoina hyvinkin vahvasti, mutta jospa aikaa myös tälle löytyisi. 

Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani Tämä on vilkkunut nyt viimeisen puolen vuoden ajan niin monella eri lukulistallani, että olisi oikeasti myös mukava ihan vain lukea tämä eikä pelkästään suunnitella sitä. Klassikoiden klassikko, joka kauniina vanhana painoksena on mummini äidin vanha kirja.

Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista Ah, tätä odotan  p a l j o n ! Kirjaan tarttuminen kuitenkin jännittää, sillä Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli yksi viime vuoden tärkeimpiä lukemiani kirjoja, ja se aiheuttaa jonkinlaista rimakauhua myös tämän teoksen kanssa. Mutta pian, pian tämän jo tahdon lukea!

Rachel Cusk : Siirtymä Tähän voisin sanasta sanaan kertoa saman kuin Stroutin kirjaan yllä, paitsi että Cuskin trilogian ensimmäinen osa oli vielä Lucy Bartoniakin suurempi ja tärkeämpi lukukokemus minulle. Vaatimattomana toiveena olisi löytää tälle täydellinen lukuhetki, mutta jos (/kun) tämä samaa kaavaa jatkaa kuin edeltäjänsä, uskoisin täydellisyyden syntyvän ihan jo pelkästä kirjastakin. 

Löytyykö listalta tuttuja kirjoja? Mistä kannattaisi ihan ehdottomasti aloittaa?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

ALKUVUODEN KIRJAT KUULUMISINEEN


Pitkästä aikaa muutakin kuin ihan vain kirjoista! Vuosi on ehtinyt heittää taakseen jo ensimmäisen kolmanneksensa, ja olen vasta nyt summailemassa yhteen luettuja kuukausittaisten koontipostausten sijaan. Niille ei tänä vuonna ole vielä jostain syystä ollut tarvetta, tai sitten ei oikein ole vain tapahtunut mitään. Arki on ollut sitä samaa kuin aina: opiskelua ja pitkiä koiralenkkejä. Se on parasta ikinä, ja rakastan joka hetkeä, mutta ei siitä kauheasti kerrottavaa irtoa. Ainakaan joka kuussa.

Mutta tässäpä nämä, tähän asti tänä vuonna luetut yhteen koottuina. Olenpa saanut jo kaikista kirjoitettuakin, sekin on jo positiivista huomata!


t a m m i k u u



h e l m i k u u



m a a l i s k u u


o s t e t u t    k i r j a t :

Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät


Alkuvuoden lukemistoa leimasi vielä naisten klassikot, helmikuun lopulta eteenpäin on kiinnostanut työstäkieltäytyminen ja siitä kertovat tai sitä sivuavat kirjat. Vasta sain muuten myös luettua aiheen niin sanotun "pääteoksen" eli Anna Kankilan ym. Työstäkieltäytyjän käsikirjan, joka oli varsin ilahduttava tapaus myös. Mutta ehkä nyt hetkeksi riittää se aihe, klassikoistakin olen pitänyt pientä taukoa, ja ylipäätään vähän lukenut rennommin ja vähemmän. Gradu vie aikaa, ja voisin hetkeksi vaihtaa täysin hömppävaihteen päälle, jotta lukemisesta tulisi aidosti vastapainoa muulle tekemiselle.

Mutta jo luettuihin palatakseni, alkuvuoden kirkkainta kärkeä on ehdottomasti Turusen Rakkaudenhirviö, Jotunin Kun on tunteet sekä Kekkosen Olipa kerran äiti, Nymanin & Ekholmin teokset olivat myös varsin mainioita. Mukaan on mahtunut pettymyksiäkin, kun vuosia hyllyssä lukuvuoroaan odottanut Ulla-Lena Lundbergin Jää osoittautui aikamoisen pliisuksi teokseksi, ja Celeste Ng'n lukuromaani Tulenarkoja asioita taas maailman suurimmaksi kliseekokoelmaksi. Kirjojen ostamista taas olen rajoittanut ihan tietoisesti, mutta joensuulaisen kauppakeskuksen kamppispäiviltä muutamalla hassulla eurolla löydetty Ferranten Hylkäämisen päivät oli muka pakko niin sanotusti kotiuttaa, se on kuitenkin yksi lempikirjojani kautta aikojen. Ihan hyvät ostoperustelut, minusta siis.

Luettujen kirjojen lisäksi alkuvuonna on ehtinyt sekä päättyä edellinen että alkaa uusi kierros Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastetta. Helmikuussa lukumaratoonailin ja vietin blogisynttäreitä, mutta muutenpa bloggaaminenkin on painottunut lähinnä luettujen kirjojen purkamiseen. Tuntuu, kuin olisin kirjoitellut vähemmän, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen myös lukenut vähemmän: viime vuonna tähän mennessä luettuna oli jo hurjat 33 kirjaa, nyt lähes puolet vähemmän. Se on kuitenkin ollut tietoinen valinta, jopa eräänlainen tavoite, lukea vähemmän ja, no,  tekisi mieli sanoa elää enemmän, mutta totuudenmukaisempaa on ihan vain kertoa, että saada opintopisteitä enemmän.



Muuten alkuvuoteen kuuluukin lähinnä niitä opintopisteitä. Käyn opintojeni viimeisiä lähiopetusjaksoja nyt tänä keväänä, ja se myös näkyy lukujärjestyksessä. Pääsääntöisesti olen nauttinut, mutta hieman olen myös joutunut keräilemään omaa motivaatiotani fuksikursseilla – ymmärrän toki niiden oleellisuuden osana kokonaisuutta, mutta olen tuosta ajasta ja tuosta tavasta itse jo niin kaukana, että on vaikea samastua enää opetukseen, jossa kytätään läsnäoloja ja silti teetetään oppimistehtävät suoraan luentojen mukaan. Onneksi olen päässyt pakenemaan välillä myös sukupuolentutkimuksen kursseille, tuntuu ihanalta kun jossain sentää saa omansa suuremmasta tarjonnasta vapaasti valita. Vaikkapa sitten täysin ylimääräisessä sivuaineessa. Toinen vastapaino on gradu, mutta sen suhteen olen nyt vielä muutaman viikon lomalla, joten tuosta suuresta ja elämääni leimaavasta, ilahduttavan syvästä kärsimysnäytelmästä ehkä lisää vasta tuonnempana.

Alkuvuosi on tuntunut yhtaikaa pitkältä ja lyhyeltä, hitaalta ja äärettömän nopealta. Olen käynyt Helsingissäkin jo neljästi, ja pian menen taas, mutta kesän taidan tänä vuonna pysyä Joensuussa. Kevät täällä tuntuu tulevan etelään verrattuna kauhean hitaasti, aurinko paistaa kyllä sisälle pitkälle iltaan saakka ja kasvit ovat heränneet kevääseen, mutta yksikerroksisen omakotitalon korkuiset lumikasat sulavat niin tuskastuttavan hitaasti. Tällaista se kai tosin on joka kevät, mutta kun itse on tottunut niihin Helsingin kirkkaisiin ja aikaisiin, on tämä nyt vähän tuskastuttavaa. Eilen kuitenkin syötiin ulkona ensimmäiset jäätelöt auringonpaisteessa, joten voiton puolella ollaan, sanoisin.

Mutta kyllä se niin suuresti rakastamani kevät ja kesäkin vielä sieltä tulee, jaksan täysin siihen taas uskoa. Ehkä palaan kuukausikoosteisiin taas keväämmällä löystyvän lukujärjestyksen myötä, tai ehkä kirjoittelen enemmän kuulumisia seuraavan kerran juhannuksena, kuka tietää. Pääasia, että kirjat pyörivät taustalta, niistä ei sanottava kesken lopu. Onneksi tai valitettavasti, sen päättäköön oman mielensä mukaan itse kukin siellä ruutujen takana. 

perjantai 5. huhtikuuta 2019

KERTA KIELLON PÄÄLLE – SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE)

EMMI JÄKKÖ & ALEKSIS SALUSJÄRVI (TOIM.) : 
SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE) 
 KERTOMUKSIA HUIKEISTA MIEHISTÄ ARVO YLPÖSTÄ KIMI RÄIKKÖSEEN
192s.
Into 2019
Arvostelukappale

Vielä kerran, uhostani huolimatta, palaan tähän aiheeseen. Viime syksynä kävin läpi tyttösankarikirjoja aina Elina Tuomen ja Salmisen & Salmisen tietokirjoista joukkurahoituskamppiksella toteutettuun Sankaritarinoita tytöille -kirjaan. Raapaisin hieman myös jenkkiversiota poikasankarikirjasta, mutta tuossa vaiheessa olin aiheesta jo niin väsynyt, että enää ei oikein irronnut. Ajattelin myös, että tämä aihe on tässä, ainakin niin kauan kunnes ilmestyy kirja Sankaritarinoita muunsukupuolisille (ja kaikille muille), mutta tässä sitä nyt ollaan, Sankaritarinatyttöjen sisarkirjan parissa. Jälleen kerran.

Emmi Jäkön & Aleksis Salusjärven toimittama, usean kirjoittajan kirjoittama ja kuvittajan kuvittama Sankaritarinoita pojille on siis Inton tänä keväänä julkaistu poikaversio viime syksyn hiteistä. Alkuun myönnettäköön, että suhtautuminen näihin poikaversioihin on ollut aika kaksijakoinen. Ensinnäkin nämä pönkittävät mielestäni kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, ja toisaalta, nämähän on kirjoja aikuisille. Ei lapset ole vielä ehtineet omaksua aikuisten maailman sosiaalista normijärjestystä, ja arvottaa ihmisiä. Lapset syntyvät yhdenvertaisina, ja nämä tasa-arvo-ongelmat ovat lähtökohtaisesti aikuisten itse luomia ongelmia, aikuisten yhteiskuntanormien aikaansaannoksia. Ja ei, en tarkoita tällä sitä, että jokainen Suomessa syntynyt lapsi olisi automaattisesti taustastaan riippumatta yhdenvertaisessa asemassa, en todella. Mutta se, miten he kohtaavat toisensa, ei katso sosiaalista taustaa tai olemisen tapaa. Ei samassa mittakaavassa kuin aikuiset tekevät, kuin he itsekin aikuisten esimerkin perässä myöhemmin oppivat tekemään.

Mutta nyt kun olen lukenut hieman enemmän kriittistä mies- ja maskuliinisuustutkimusta, alan ymmärtää, että myös näille kirjoille on tilausta. Vaikka kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on haitallinen, on puhuminen aloitettava siitä, että sitä ylipäätään voidaan laajentaa. Jotta sukupuolten moninaisuus ylipäätään on mahdollista, on tiukka yhteiskunnallinen ihanne siitä, mitä mies on, purettava. Ihannoitu, hegemoninen maskuliinisuus kaipaa norminpurkutalkoita. Vain niin sukupuolijärjestelmän sisällä on myös tilaa muunlaiselle miehuudelle, maskuliinisuudelle ja poikuudelle.



"Ainoastaan pakon edessä Elias [Lönnrot] laski kirjansa. Hän joutui lukuisten sisarustensa tavoin auttamaan rukiin viljelyksessä ja kotitöissä. Joskus jäkälävelli ja pettuleipä loppuivat kesken, ja lapset joutuivat  kerjäämään ruokaa. Tämä oli Eliakselle hankalaa. Hän oli säikky ja ujo."

Jäkön & Salusjärven toimittama sankaritarinakirja noudattaa samaa tuttua kaavaa kuin sen aiemmat sisarkirjatkin. Se sisältää tarinan 45 eri sankarimiehestä, 30 eri kirjoittajan ja 28 eri kuvittajan toteuttamana. Mukana on kirjoittajia ja kuvittajia eri sukupuolista, ja tarinoita on kirjoittanut niin Daniil Kozlov (joka tunnetaan paremmin Susinukke Kosolana) kuin Elina Hirvonenkin. Itse sankareita löytyy laidasta laitaan, kaikkea Leo-Pekka Tähdestä Cristal Snow'hun, Ima Iduozeesta Palefaceen. 

Kirjan ehdoton vahvuus on sen miesten monipuolisuus. Vaikka Patrik Laine edustaa hyvin erilaista miehisyyttä kuin vaikka Tuure Boelius, heidät esitetään tasaveroisina arjensankareina kumpainenkin, suorituksia tai olemusta arvottamatta. Toki teoksen taustalta paistavan yhdenvertaisuusarvolatauksen tunnistaa, mutta niin kuuluukin olla. Yhdenveroisuus on arvo, jota täytyy vaalia jokaisen hyvinvoinnin vuoksi. Juuri se mahdollistaa aidon mielipiteen- ja olemuksenvapauden, ja juuri sen ansiosta voimme aidosti kaikki täällä yhdessä elää.

Kirja tarttuu myös samaan keskusteluun, mitä jo aiempien teoksien kohdalla on käyty; se pyrkii kertomaan, että siinä missä sankaruutta on tarkasteltu perinteisesti yli-inhimillisestä näkökulmasta, tulisi sitä ennen kaikkea kuvata arjen kautta niin, että sankaruudesta tulee jotain, mitä jok'ikinen ihminen voi arjessaan olla. Sankaruus ei ole (vain) mahtitekoja ja ylivoimaisia suorituksia, vaan se on rajojen rikkomista ja uusien (miehuus-)mallien tarjoamista ajassa, jossa vain tietynlainen sukupuoliesitys on perinteisesti ollut sallittua. Jälkisanojen mukaan kirja on omistettu kaikille sankarimiehille ja sellaisiksi kasvaville. Ja sehän tässä onkin tärkeintä: kasvattaa seuraavasta sukupolvesta jälleen kerran edellisiä viisaampi. Usein näin on jo käynytkin, mutta siksi tämä kirja on juuri tärkeä, että myös me sitä sukupolvea kasvattavat aikuiset sen tärkeyden ymmärtäisimme. Näyttäisimme sellaista mallia ja kertoisimme sellaisia tarinoita, että tuo viisaus aidosti saa tilaa.

Jos jotain ongelmallista kirjasta tahtoo löytää (ja ainahan allekirjoittanut niin tekee, tahtoo tai ei),  haluaisin jatkokeskusteluna pureutua muutamaankin eri kohtaan. En siksi, että kirjassa olisi jotain vikaa, saati siksi, etten tätä eteenpäin suosittelisi. Päinvastoin, tämä on tärkeä ja hieno teos, ja sit soisi luettavan monienkin lasten iltasatuna. Tahdon kuitenkin näin aikuislukijan näkökulmasta paneutua muutamaan kohtaan, jotta keskustelu ylipäätään jatkuu, jotta sukupuolisuutta voitaisiin laajentaa vieläkin enemmän. Jotta sankaruuttakin voitaisiin. Se on tärkeää, ja siksi tästäkin kirjasta löytyy muutama kohta, joihin haluan vielä tarkentaa katsetta lisään.

Mutta niin. Ensinnäkin kiinnitin itse huomiota taas kerran siihen, miten asiat vain tapahtuivat. Palefacelle vain soitettiin kotiin, ja hänet haluttiin räppäämään, urheilijat ja taiteilijat vain löydettiin. Passiivirakenne on hämmentävä, sillä se jättää sen aidon sankaruuden, tekemisen, epäonnistumisen ja uudelleen yrittämisen näkymättömäksi. Ymmärrän, että tarinoiden tila on rajallinen, mutta kuten aiempienkin satujen kohdalla olen sanonut, kunnia sille kenelle kunnia kuuluu. Tämä sama ongelma toistui jo aiemmissa sisarkirjoissa, ja se rasitti jo silloin. Ehkä siitä syystä olisin toivonut tältäkin enemmän, mutta valitettavasti kirjasta jää hieman fiilis, ettei aiempien teosten kritiikkejä ihan kamalasti oltu taidettu lukea. Ainakaan ongelmakohdissa ei oltu eteenpäin menty.

Lisäksi osa sankarimiehistä oli myös niin yleisesti hyväksyttyjä jäbien jäbiä, että heidän mukanaolonsa tässä kirjassa ei aivan minulle auennut. Jo aiemmin mainittu Patrik Laine uhkailee valmentajan tappamisella (tai omien sanojensa mukaan tinttaamisella), mutta oppii lopulta yhteistyötaitoja, "wohoo". Jääkiekkoilijoiden maskuliinisuuttahan ei Suomessa vielä tarpeeksi arvostetakaan, ja vaikka tarina miten kääritään yhteistyöhuopaan, on luku vähintäänkin irrallinen muiden keskellä. Sama koskee myös Kimi Räikköstä, en aivan näe mitä arjen sankaruutta on pysyä vaatimattomana miljardibisneksen keskellä, miljoonapalkalla, yhtenä maailmaa eniten saastuttavan ja maskuliinisuutta tursuavan autolajin keskellä. Ihan kaikkialla muuallakaan kirja ei välttämättä onnistunut purkamaan maskuliinisuutta niin paljon kuin olisin toivonut, ja pieni kriittisyys läpi kirjan olisi ollut paikallaan. Laajentaminen on toki tärkeä tavoite, mutta joskus äijäilyä tarvitsee myös purkaa. Urheilijat ovat edelleen hämmentävän yliedustettuja, etenkin kun heidän sankaruutensa perustuu lähinnä siihen, että he ovat, no, urheilijoita. Jos jotain olisin toivonut, olisi paikallaan ollut vähentää hieman tätä itsestäänselvien sankareiden sakkia, ja korvata heidät kokonaan kirjasta puuttuneilla romaneilla, transmiehillä ja vaikkapa muunsukupuolisilla henkilöilläkin.

Viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä kritiikkinä huomauttaisin, että siinä missä tyttökirjat muistivat kyllä naisen olevan aina myös äiskä, tämä versio toteutti samaa hoivan jakoa jättämällä perheet ja lapset sitten puolestaan mainitsematta. Jäbäsankarit on perheettömiä sankareita, tai jos lapsia löytyy, ei kirjasta löydy pienintäkään viitettä, että miehet heitä hoitaisivat. Hoiva ei kuulu miehille, heidän sankaruutensa on aina kodin ja tylsän perhearjen ulkopuolella. Ja se jos mikä on äärimmäisen kulunut kertomus mieheydestä. Paljon olisi saatu jo lisää, jos kirjaan olisi vaikka Jasper Pääkkösen (jonka saavutus on olla Hollywood-näyttelijä. Juu, iso juttu suomalaisille, mutta mitä se tuo lisää erilaisiin tapoihin olla mies? Että valkoinen, rikas ja etuoikeutettu pääsee näkyviin myös ulkomailla?) tilalle nostettu Suomen ensimmäinen ruskea kansanedustaja, Jani Toivola, ja käsitelty häntä suhteessaan omaan tyttäreensä. Toki Toivola on itsekin aiheesta kirjoja kirjoittanut, mutta tuo näkökulma olisi tuonut jo paljon lisää sävyjä tähän mieskaanoniin.

Normienpurkutalkoot ovat tärkeä askel kohti yhdenvertaisempaa tulevaisuutta, ja siinä kertomuksessa tämänkin kirjan miehillä on tärkeä paikkansa. Vaikka kokonaisuutena kirja jäikin ehkä hieman liiankin jumiin aika kankeaan ja osittain jopa tietynlaista maskuliinisuutta pönkittävään käsitykseen, mitä on olla moninainen mies, onnistui se kuitenkin myös ilahduttavasti tuomaan keskusteluun uutta. Mikään kirjahan ei ole täydellinen, ja tästä on mukava jatkaa keskustelua eteenpäin – toiveena edelleen vain, että se todella jatkuu ja menee eteenpäin, eikä jää paikalleen jumiin. Josko 2020-luku olisi viimein se aika, jolloin myös hoivaan osallistuvista miehistä alettaisiin puhua. 

tiistai 2. huhtikuuta 2019

EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?


EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?
ELÄINTEN KIEHTOVA KIELI
214s.
Art House 2018
Alkuteos: Dierentalen // 2016
Suomennos: Mari Janatuinen 

Jokainen lemmikin omistava ihminen lienee yhtä mieltä siitä, että omalla kotieläimellä on aivan oma sielunelämänsä, luonteensa ja persoonallisuuden piirteensä. Kaksi samanrotuista koiraa muistuttavat kenties keskenään joissain asioissa toisia, mutta osa on persompia ruualle, osa loukkaantuu jos heidät jätetään huomiotta ja toiset yksinkertaisesti hyväksyvät vain kaiken, mitä eteen tulee. 

Omat kokemukseni koirista ovat ennen Elviä olleet lähinnä sukulaisten koirat sekä au pair -perheeni iso berninpaimenkoira. Suuria persoonia kaikki, ja omasta nyt olisi kymmeniä ja kymmeniä pieniä tarinoita tähänkin kerrottavissa. Mutta mainittakoon lähinnä se, että tässä reilussa kymmenessä vuodessa sitä on yllättävän vahvasti hioutunutkin pienen koiransa kanssa yhteen. Ymmärtää pienestä hengitystavan muutoksesta, mitä mieltä tuo tyyppi on, ja toisaalta taas saa suoran vastauksen omiin tunnetiloihinsa toisen reaktioista. Elvillä on myös aivan oma tahtinsa: se nauttii pitkään nukkumisesta, ja jos se saa valita, se nousee sängystä yleensä viisi vailla kymmenen. Lenkeillä se kiertää mieluiten kotitaloa: vaikka kuusikin kertaa saman korttelin ympäri, mutta sama matka pidemmällä lenkillä ei enää sitä jaksa kiinnostaa. Kun joku itkee tai satuttaa itsensä, se tulee lähelle kuin lohduttaakseen, ja kun sitä itseään sattuu, hakee se lohdutusta meidän jaloistamme. Se viestii, kertoo ja kommunikoi kanssamme jatkuvasti. Sen kielestä on tullut jo niin luonnollista, että tulkitsemme sitä puolisoni kanssa varsin automaattisesti, sen kummemmin kyseenalaistamatta etteikö muka pienellä eläimellämmekin olisi aivan oma kielensä. 

Tämän saman on huomannut Eva Meijer, hollantilainen filosofi, joka on tutkinut erityisesti eläinten kommunikointia. Mistä valaat laulavat? on hänen viime joulukuussa suomeksi ilmestynyt teoksensa, joka käsittelee paitsi kommunikointia, myös oikeaa kieltä, jota eläinlajit kaltaistensa kanssa käyttävät. Tähän asti on tupattu uskoa, että kaikki mitä eläin tekee, on vaistojen varassa mekaanisesti toistettua, reaktiivista toimintaa ilman kykyä tuntea saati suunnitella tulevaa. Eläimen tietoisuus on kielletty vetoamalla erilaisiin peilitesteihin, jotka on kuitenkin suunniteltu mittaamaan sellaista tietoisuutta, joka on vain ihmislajille tyypillistä. Ihminen koettaa järkeistää muut eläinlajit ja niiden älykkyyden etsimällä vain samankaltaisuutta itsensä kanssa, vaikka Meijerin mukaan avain on nimenomaan jokaisen lajin omassa kielessä. Ja sitä hän oivallisesti tässä teoksessaan avaa. 

"Muurahaisten mittareilla tarkasteltuna ihminen ei todennäköisesti ole kovinkaan älykäs, koska ihmiset eivät osaa tehdä yhteistyötä yhtä hyvin kuin ne, kyyhkysen näkökulmasta taas emme ole kovinkaan älykkäitä, koska avaruudellinen hahmottamisemme on huonompi, ja koiran näkökulmasta emme ole yhtä älykkäitä, koska emme osaa suunnistaa hajun perusteella."

Mistä valaat laulavat on ilahduttava filosofinen tietokirja eläinten kielestä - ja siitä, miten totaalisesti ihminen osaakaan sulkea silmänsä muiden lajien viestinnältä niin halutessaan. Eläinten kielten ja kommunikaation tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt on löydetty hyvin vahvoja viitteitä siitä, miten monimuotoista ja kompleksista kieltä eri eläinlajit käyttävät. Se, ettei ihminen ole tätä aiemmin ymmärtänyt, ei johdu siitä, ettei eläinten älykkyys olisi verrannollista ihmislajin älyyn, vaan ennemminkin siitä, että ihminen ei omassa älyttömyydessään ole osannut tulkita muiden eläinten viestintää muusta kuin omasta kontekstistaan. Meijer kirjoittaa sujuvasti ja yleistajuisesti, mutta silti kattavan lähdeluettelon avulla luo varteenotettavaa tieteellistä tekstiä. 

Meijerin teos on rakennettu seitsemän pääluvun avulla, ja ne kulkevat aina ihmiskielestä villieläimiin ja kotieläimiin, eläinpsykologiasta niiden käyttämän kielen kielioppiin ja lopuksi myös moraalin ja empatian kautta siihen, miksi meidän on eläimiä ymmärtääksemme aidosti pyrittävä keskustelemaan niiden kanssa. Teos on kattava, ja vaikka se jättää vielä tässä vaiheessa tutkimusta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, auttaa se maallikkoakin kurkistamaan sinne, mikä tähän saakka on systemaattisesti kielletty: eläinten tietoisuuteen.

Ja tämä tietoisuuden korostaminen onkin aivan ehdottomasti kirjan parhaita puolia. Ihmisen luontosuhde on nimittäin yllättävänkin luonnoton, lähinnä oman navan kaivelua ja samojen napojen etsimistä ympäriltään. Korostamalla eläimen tietoisuutta, moraalisuutta ja oikeudenmukaisuutta pääsemme eläinfilosofisessa keskustelussa viimein siihen, mihin olisi pitänyt siirtyä jo vuosikymmeniä sitten: osaksi luontoa, yhdeksi lajiksi muiden joukossa. Monille tämä on vielä liikaa, mutta se ei johdu ajatuksen luonnottomuudesta, vaan omasta puheestamme, joka tapaa korostaa ihmisen ja eläimen erillisyyttä. Luontoa on historian saatossa pyritty lähinnä hallitsemaan ja kahlitsemaan, mutta vasta tasaveroisuuden avulla voimme oikeasti olla myös osa sitä. Ei ylä- eikä alapuolella, ei luonnollistaen ja luonnollistamatta, vaan yhdenvertaisina eläinlajeina. Lajina muiden joukossa.

"Feministiset tieteenfilosofit ovat myös huomauttaneet, ettö dominointi- ja arvojärjestystekijät painottuvat ennen kaikkea miespuolisten tutkijoiden työssä, ja suuri osa alan tutkijoista on pitkään ollut miehiä. Tämä on vaikuttanut myös mielikuviin joistain eläimistä. Esimerkiksi simpansseja pidettiin pitkään hyvin aggressiivisina, koska juuri niiden aggressiota tutkittiin paljon, kun taas empatiaa ei tutkittu lainkaan."

Jos jotain tältä olisin enemmän kaivannut, niin räväkkyyttä. Kirja oli sympaattinen, mutta se oli myös sen heikkous. Tällainen empaattinen ja filosofinen teos on niin kovin helppo tässä ajassa perustella kumoon vain kovemmalla äänellä, ja kuten tunnettua on, se kovin ääni on yleensä myös se epäempaattisin. Se, joka hiljentää tutkimuksen kritisoimalla eläinten inhimillistämistä, liiallista ihmismäisyyksien etsimistä toisista lajeista. Toisaalta kyseinen kritiikki on kuitenkin paradoksaalista, sillä juuri siihen tiedemiehet ovat itse kaikkein eniten aikojen saatossa syyllistyneet, kuten yllä olevasta lainauksestakin jo voidaan päätellä. Ja toisaalta se on varmasti osin myös totta, mutta ennen kaikkea siksi, että se on niin kovin lajityypillistä ihmiselle. Ihminen inhimillistää muita eläinlajeja, ja koira taas yrittää koirallistaa ihmistä. Sellaisia me eläimet olemme.

Kun puolisoni on tulossa töistä, koiramme siirtyy eteiseen noin 15-30 minuuttia ennen hänen saapumistaan. Mökillä vapaana kulkiessaan se käy vähintään kerran tunnissa tarkistamassa, että sen ihmiset on tallessa, ja palaa sitten nukkumaan mökin alle. Kerrotaan, että koirat tunnistavat ajankulun haihtuneiden hajujen perusteella, laumansa koossa pitäminen taas on Elville ylipäätään tärkeintä, mitä olla voi. Oli syyt ja vaikuttimet missä tahansa, on hyvin vaikea perustella, ettei eläimelläni kuitenkin olisi tietoisuutta, ymmärrystä siitä, että on olemassa myös maailma sen reaktiivisuuden ja sisäisen elämänkin ulkopuolella. Sen sijaan, että Elvi hahmottaisi sitä näkö- tai ihmismäisen puhekyvyn avulla, se käsitteellistää sen hajujen maailman kautta. Se reagoi, mutta myös suunnittelee ja odottaa. Ihan kuin me ihmisetkin. Ja siksi, räväkkyyden puutteestaan huolimatta, toivoisin, että tätä kirjaa lukisi erityisesti ne ihmisolennot, jotka edelleen 1900-lukulaisittain elävät käsityksessä, jonka mukaan ihminen olisi älykkyydeltään muka jollain tapaa jotenkin kovinkin ylivertainen luontokappale.