keskiviikko 28. helmikuuta 2018

HELMIKUUN KIRJAT JA KUULUMISET


En muista, että olisin ehkä koskaan nauttinut helmikuusta niin kuin nyt, mutta toisaalta, enpä ole vuosiin, tarkemmin sanottuna varmaankaan sitten vuoden 1993 helmikuun, kun en ollut vielä aloittanut koulua, ollut tähän aikaan vuodesta näin vapaa. Muilla opiskelukavereillani alkoi kuun alussa harjoittelu, mutta koska olen itse lykännyt ne ihastuttavan epämääräisesti hamaan tulevaisuuteen, olen käynyt muutamaa hassua maisterivaiheen kurssia ja lähinnä naputellut aineopintojen lopputyön teoriaa. Puoli sivua päivässä, koska miksi tehdä enempää kuin olisi pakko. (Eipä sillä, ettenkö nyt heti keksisi jo pienessä syyllisyyspistoksessa kuin kaksikymmentä syytä miksi, mutta no joo.) Yritän tässä nyt hieman tuloksetta keksiä mihin se aika sitten on mennyt, muuhun kuin lukemiseen ja puolitoistatuntisiin aamulenkkeihin Pyhäjärven jäällä, mutta ei kai se muuhun. Lepäämiseen kai. Ja pariin esseeseen.

H E L M I K U U N  L U E T U T

03 Marjane Satrapi : Persepolis - iranilainen lapsuuteni
08 Lena Huldén, Larry Huldén & Kari Heliövaara : Rutto
09 Edith Södergran : Levottomia unia
10 Alejandro Zambra : Kotiinpaluun tapoja
11 Elena Ferrante : Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

O S T E T  U T  K I R J A T 

David Ebershoff : Tanskalainen tyttö
Emma Cline : Tytöt

No, kirjoja tosiaan tuli luettua, niin paljon, että postaukset putosivat aika pian kärryiltä. Kuun puoleen väliin postailin tammikuun kirjoja, joten maaliskuu lienee pyhitetty sitten näille helmikuisille. Mutta tulossa siis puuttuvatkin, kuitenkin, ainakin jollain tapaa. Ostetut kirjat olivat kumpainenkin euron löytöjä kierrätyskeskukselta, jonne samalla reissulla vein 15 hyllyssä seisonutta, luettua tai lukematta jäänyttä pois kotoa pölyyntymästä. Eli suhdeluku näiden välillä ainakin aivan ok.

Helmikuisista postauksista ja kirjoista muuten eniten muuttuneet fiilikset ovat Fayen Pienen pienestä maasta, se ei pienen ajan kuluttua tunnukaan ihan niin nerokkaalta kuin heti luettua, vaikka toki hyvä olikin. Tai ehkä siitä jäi vähän ristiriitainen jälkimaku, noin lopulta? Kuukauden vaikuttavimmat taas olivat Salmen & Koutaniemen Ilopangon vankilan naiset sekä Strömquistin kumpikin luettu sarjakuvateos, henkilökohtaisella tasolla lemppareimmaksi taas nousi Zambran Kotiinpaluun tapoja sekä ihanaakin ihanamman Napoli-sarjan kolmas osa. Muutenkin vallan onnistuneita lukuvalintoja kaikki, ei tullut erityisiä pettymyksiä vastaan. Ehkä en nykyään kovin herkästi väkisin sellaisen parissa pysyisikään, saattaisin jopa villisti jättää kesken. Mutta yksi parhaita hyötyjä  p a l j o n  lukemisesta on se, että alan olla aika kartalla jo etukäteen minkälaisista kirjoista pidän ja minkälaisista en. Toki se varmasti osittain myös estää tarttumasta sellaisiin, jotka yllättäen veisivät mennessään, mutta toisaalta, onnistuihan Ferrantet vast'ikään niin tekemään joka tapauksessa. (Tai sitten tämä on vain onnistuneen lukukuun höpinää, ja ensi kuussa taas rämmin sellaisessa mitäänsanomattomuuden suossa kuin usein ennenkin, vastahan sellainen ennen joulua omia lukemisianikin vaivasi.)

Muuten on ollut kyllä ihastuttavan kevyt kuukausi. Sellainen etuoikeutetun helppo, jolloin tekisi mieli vain postata aamulaten kuvia sosiaaliseen mediaan Sufjan Stevensin soidessa taustalla. Sain sentään hieman liikahdettua niin, että raahauduin viime lauantaina Helsinkiin ja viivyn nyt ainakin muutaman päivän. Tai vaikka viikon, jos saan tehtyä täällä jotain. Yleensä en saa. Muutun flegmaattiseksi ja kadotan sen pienenkin langanpään, joka on jollain tapaa ylläpitänyt aikaansaavuutta erinäisten tekstitiedostojen parissa. Ja sitten tietenkin ärsyttää, kun ei ole tehnyt mikään, ja kun ärsyttää, ei saa tehtyä mitään. Kuinka valloittava pieni ongelma. Onneksi Joensuu ja ahkeruus on vain junamatkan päässä. Nyt tosin vaivaa pienen pieni pidemmänkin matkan reissukuume, ehkä toukokuussa ehkä? En malttaisi odottaa lämpöä ja aurinkoa sinne saakka!

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

KÄTLIN KALDMAA : ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA

KÄTLIN KALDMAA : ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA
352s.
Fabriikki 2017
Alkuteos: Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suomennos: Outi Hytönen

Joskus kirjan edessä vain jää sanattomaksi. Se voi olla merkki siitä, ettei saanut mitään, tai merkki että sai, muttei tiedä mitä. Joskus se voi olla merkki siitä, että tietää mitä, muttei saa sitä sanoiksi. Ja joskus sai niin paljon, ettei sille edes ole sanoja. 

Jotain näiden kaikkien väliltä oli Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia -romaani.

Se oli
sukusaaga
kansantaru
runo
eikä ollutkaan
Se ei ollut 
helppo
vaikea
eikä kumpaakaan

Jos se jotain on,


sellaista,

mikä

 pitää

kokea

itse.




"Eikä se mies kääntänyt koko kuulustelun aikana katsettaan Gudrunista. Äkkiä Raudhollin Ragnhildur katsoi häntä terävästi syvälle silmiin, niin että miehestä tuntui kuin hän olisi nielaissut palavan miekan, joka olisi henkitorvessa muuttunut tulikuumaksi, notkeaksi käärmeeksi. Hän hypähti pystyyn, punastuneena, haukkoi henkeä ja sanoi jotain hevosista, niin että miehet saivat kerrasta jalat alleen ja kompuroivat peräkanaa ulos ovesta. Ovi jäi selälleen. Oviaukosta näkyi vuori. Korkea, loputon."

Kaldmaa leikittelee upeasti kansantaruilla, nykypäivällä, maagisella ja realismilla, ja hänen kerrontansa on niin keveää ja kaunista, ettei sen kanssa edes huomaa olevansa täysin vierailla vesillä. Eikä sen kanssa olekaan, vaikka välillä huomaa hämmentyneensä kun oli mielestään jossain muualla vielä juuri äsken.

Mutta ennen kaikkea ollaan Islannissa, pienellä, karuluontoisella saarella tuulen, vuorten, peikkojen ja meren ympäröimänä. Kaldmaa herättää miljöönsä henkiin, ja se todella henkii jotain ikiaikaista, suurta ja tarunhohtoista, joka hiljalleen kulkee kohti tätä päivää, tämän päivän ongelmia, lumeen jumiutuvia autoja ja yksin jääneitä valkoisia taloja. Islanti on itsekin niin vahva päähenkilö tarinassa, että se elää kansantarujen ja koko tarinan läpi kuin hengittäen itsekin. Ja sen kaikennähneellä pienellä niemenkärjellä elää ja hengittää myös Gudrun ja Jón, kaksin, täysin eristyksissä, aloittamassa jotain, joka vyöryy väistämättä kohti tätä päivää jättäen aina jälkensä niihin, jotka edellisiä seuraavat.

Juonesta, tarinasta, ympäristöstä tai kielestä en oikein osaa enkä haluakaan sanoa mitään. Tyydyn tässä kohti Lumiomena-Katjan tapaan vain toteamaan, että lukekaa tämä kirja, kokekaa tämä itse. Minulle tämä ei ollut helppo, se vaati aikansa, keskittymisensä, heittäytymisensä. Välillä ehkä liiankin kanssa, sillä etäännyin tarinasta, en ehkä tuntenut sitä niin kovin kuin olisin voinut. Toisaalta se harmittaa, toisaalta ei haittaa, sillä ei kai kaikkien kirjojen tarvitse olla omia tunnekirjojaan, ei kai kaikkia tarvitse suunnattomasti rakastaa ihaillakseen niiden kauneutta. Sillä sitä tämä ennen kaikkea oli, kaunis ja visuaalinen. Niin monella tapaa.

Vaikka tällä kertaa sanoja on puolet vähemmän kuin yleensä, en ehkä jatka tämän enempää.

Paitsi että kiitän. Kirjailijaa kirjasta, tietenkin, mutta 
myös Fabriikkia kustantamisesta. 
On ilo, onni ja kunnia, että 
Suomeenkin käännetään tällaista kirjallisuutta, sitä, jonka 
kanssa ei välttämättä rahallisesti paistattelemaan pääse, mutta joka vie kirjallisuutta sellaisiin suuntiin, ettei niistä aiemmin tiennytkään. 
Sitä, tätä, me tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta. 

Islannin perhosista muualla: Tekstiluola & Täysien sivujen nautinto
Maailmanvalloitushaaste: Islanti
Helmet-haaste 2018: 08. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

torstai 22. helmikuuta 2018

SUSINUKKE KOSOLA : .TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA

SUSINUKKE KOSOLA :
.TIK. : TUTKIELMA IHMISYYDEN MARGINAALEISTA
88s.
Kolera-kollektiivi 2014

Tätä runokokoelmaa varten tarvitset 
hetken istua alas
empatiakykyä
aikaa tuntea
QR-koodilukijan.

"Viihde- ja sensaatiolehdistön aikakaudella
pienikin ynähdys vaatii verta ja sirpaleita."

On olemassa kahdenlaista ulkopuolisuudentunnetta, mitä kirjallisuuteen tulee: sitä, jossa ei vain saa lainkaan kiinni siitä, mitä kirjailija yrittää jakaa ja sitä, jossa saa kiinni, mutta katsoo asiaa niin erilaisesta positiosta, valtavirrasta, etuoikeutettuna, naisena, naisoletettuna, hyvinvoivana tai minä tahansa, ettei täysin pysty samaistumaan tunteeseen. Ensimmäinen lähinnä saa hylkäämään lukukokemuksen huonona, toinen mykistää, koska se pakottaa itsensä lukijana välillä marginaaliin. Siihen, josta itse tarinaakin saatetaan kirjoittaa.

"SIELUNPIIRTEITÄ

XI jalo taito olla haalistumatta läpikuultavaksi, jos ei hetkeen ole saanut varmistusta omalle peilikuvalleen.
--
VI jonkin puuttumisen tunne. Epävarmuus siitä, onko sitä jonkia ollut olemassa, ja miten olematon asia voi puuttua olemisesta.
--
IV olemisen sietämätön mikä vaan on parempi kuin täysin yhdentekevä epävarmuus."

Kosolan kanssa kävi jälleen niin. Siis sillä jälkimmäisellä tavalla, olin lähellä, mutten sisällä, en itse siellä marginaalissa, ja osittain se sai minut tuntemaan itseni vähän kuin sortajaksi. Ja sitten toisaalta: onko vähän ylimielistä alleviivata tässä nyt näin, että minäpä en olekaan siellä marginaalissa, minä olen valtavirtaa. Se tuntuu paradoksilta: jättämällä itseni ulkopuolelle, pidän itseäni kai jollain tapaa askelta korkeammalla istuvana, mutta silti tuntuu, ettei minulla ole asiaa sinne sisälle ilman, että olen tunkeileva ensimmäisenmaailmanparantaja, joka niin kauheesti haluu kokee ja tuntee ja samaistuu. Mistä positiosta tätä saa tai pitää tai tulee katsoa, ja kenen reviirillä olen, jos samaistun omien ulkopuolisuuden tunteideni kautta? Tai koen näiden kautta itselleni jonkun uuden tunteen? Vain onko se kuitenkin juurikin se asia, joka lopulta on meille kaikille yhteistä, vaikka suurin osa käyttääkin sen kieltämiseen järjettömän määrän energiaa? Olisiko se avain johonkin utopistiseen yhteishyvinvointiin?

No, niin tai näin, marginaalista kuitenkin saa täydellisesti kiinni, sillä Kosola osaa sanoittaa runojensa tunteet ja ajatukset, kokemukset ja poliittisetkin taistelut riveillensä ja niiden väliin erityisen taitavasti. Koin katsovani näiden runojen avulla jälleen uudella tapaa maailmaa, tai oikeastaan maatamme, jossa on kovin kapea säännöstö saada olla olemassa. Suomea, kapeaa suomalaisuutta, marginaaleja, koneiden surinaa, binäärikoodeja. Niistähän meidät lopulta on rakennettu.

Se, että todella ymmärtäisimme olevamme keskenään lopulta hyvin samanlaisia kaikkine pelkoinemme ja ulkopuolisuuden tunteinemme, on hyvin todennäköisesti kaunista utopiaa. Utopiaa siksi, että siitä seuraisi väistämättä jonkinlainen empatiakyky, tarve ymmärtää toisia ja nähdä heidät sellaisina kuin he ovat, eikä vain yhteiskunnan heijastelemina potentiaalisina sankareina, joista vain vahvimpia ihaillaan. Ja suomalainen sankari on tottahan toki suomalainen siinä ärsyttävän vanhentuneessa käsityksessä: valkoinen, sinisilmäinen, kauhean pidättyväinen, mutta silti muita parempi tuon jalon fyysisen ulkonäkönsä perusteella. Kunhan on siis toki myös kolme polvea taaksepäin puhdas suomalainen. Oikeassa yhteiskuntaluokassa. Sopivalla sosioekonomisella taustalla. Ilman vammaa, oppimisvaikeuksia tai puhevikaa. Mieluiten miehenä. 

.tik. on hyvä muistutus siitä, minkä  (toki ehkä aiheellisestikin kritisoitu) amerikkalaistutkimuskin osoitti: suomalaiset ovat yksi maailman epäempaattisimmista kansoista. Se ei minulle kovin suurena yllätyksenä tullut.

"homo sapiens janoaa naurua, haluaa
täristä naurusta kuin kissavideon nähnyt mannerlaatta"

.tik. muodostaa hienon kokonaisuuden Susinuken seuraavan, Avaruuskissojen leikkikalu -runokokoelman kanssa. Saatoin lukea nämä teokset niin sanotusti väärässä järjestyksessä, mutta minulle se oli oikea, sillä kun ensin sain kokea, että Kosola kirjoittaa runoja, jotka voivat olla myös minulle, pääsin lähemmäs niitä, jotka olivat itsestäni kauempana. Ja samalla eivät edes olleet, sillä tunnistin hurjan tunnekavalkadin näistä, tunsin itse samoin, tai olen ainakin joskus tuntenut.

Kosola on ainakin minun mittapuuni mukaan taitava ja silti sopivan tajuttavissa oleva , takakantta lainaten, anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, jotain sellaista, josta tällainen runojen kanssa epämukavuusalueellaankin oleva saa kiinni. Näistä on miellyttävä aloittaa, sillä uskon vakaasti, että tässäkin puuhassa, runojen lukemisessa siis, kehittyy, kun sitä vain tekee tarpeeksi. Kun pääsee tarpeeksi kauas siitä kouluaikojen pakotetusta runojen (yli-)tulkinnasta, ja saa ihan vain lukea ja tuntea tai olla tuntematta etsimättä väkisin jotain analysoitavaa.

Susinukke saa minutkin hereille runoillaan, eniten rakastin tässä kokoelmassa runoja Palava lapsi sekä Kiäli, jos toisen tuskan kautta kerrottua tarinaa nyt ulkopuolinen rakastaa saa. Niin ja se, mikä piilosta löytyi, vaikka oikeastaan oli eniten näkyvillä jatkuvasti. Mukaan tarvittiin vain QR-koodilukija.

"olin oppinut tunnistamaan hyvät runot jo kaukaa
vaikken niitä ikinä oppinutkaan ymmärtämään"

.tik. löytyy heikosti muiden blogeista, joten korjatkaa tilanne ja lukekaa se! Tässä kuitenkin muutama muu postaus, jotka kaivellen vastaan tulivat: Ihmettelijä & Bookishteaparty (tiesin, että Katriin voi luottaa aina, mitä Susinukke Kosolaan tulee!)
Helmet-haaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

tiistai 20. helmikuuta 2018

MAIJA SALMI & MEERI KOUTANIEMI : ILOPANGON VANKILAN NAISET

MAIJA SALMI & MEERI KOUTANIEMI : ILOPANGON VANKILAN NAISET
162s.
Like 2017

Tästä kirjasta kertovan postauksen luonnos on vilkkunut tyhjillään blogini loputtomassa julkaisemattomien postauksien säilössä ties kuinka kauan. No - kauan ja kauan, helmikuun alussa tämän olen lukenut, mutten osaa sanoa siitä mitään. Tämä nimittäin jättää varsin hiljaiseksi.

Maija Salmen kirjoittama & Meeri Koutaniemen kuvaama tietokirja raivaa tiensä vehreän kauniiseen El Salvadoriin ja taistelee piinaavien lupaviidakoiden kautta itsensä pahamaineiseen naisten vankilaan, Ilopangoon. Ilo ja hyvinvointi tuosta paikasta kuitenkin on kaukana, sillä kuten muutkin El Salvadorin vankilat, on se nurkkiaan myöten täynnä niin, että suljetulla osastolla ihmiset nukkuvat lattialla kylkikyljessä kun muuallekaan ei mahdu. Kovan linjan politiikka on yrittänyt kitkeä jengiväkivaltaa ja -valtaa pois, mutta on saanut vain täytettyä vankilat ääriään myöten onnistumatta puuttumaan itse ongelmaan lainkaan. Usein istumaan joutuvat vielä pahnanpohjimmaiset - naiset - koska patriarkaalinen ja syvästi katolinen yhteiskunta pyörii täysin miesten ehdoilla, eikä heillä ole aikaa eikä halua jäädä kiinni rikoksistaan. Toki moni naisista itsekin on rikoksiin syyllistynyt, mutta järjetön määrä vankilaan joutuneista on joko täysin syyttömiä tai kiristyksen uhalla rikoksen tehneitä. Tai kaikkein järkyttävimmissä tapauksissa: ainakin 17 naista El Salvadorissa istuu tälläkin hetkellä vankilassa, koska he ovat saaneet keskenmenon. Äärimmäisen aborttivastaisessa valtiossa sen rikosnimike kun on harkittu murha.


Vaikka aiheet ja naisten kohtalot ovat rankkoja, Salmi kirjoittaa niistä kiitettävän kiihkottomasti ja niin neutraalisti kuin tällaisista oloista vain mahdollista on kirjoittaa. Hän pidättäytyy tekemästä lukijan puolesta johtopäätöksiä, joka on mielestäni tietoteoksen luotettavuuden ehdoton kulmakivi. Hän osaa ja uskaltaa päästää ääneen salvadorilaiset naiset, eli juuri heidät, joiden kohtalo kiinnostaa kaikkein eniten, eikä maalaa tai väritä tarinoita omilla länsimaalaisilla värikynillään. Ehkä itsestäänselvyys monelle, mutta toisaalta vastapa meillä muutama vuosi sitten palkittiin Finlandian Tieto-kategoriassa kirja, joka ei samaan pystynyt. Ja ne kohtalot todella puhuvat puolestaan, ei tämä kirja värikyniä kaipaakaan.

Ja ne kohtalot kirpaisevat. Vaikka täällä Suomessakin on vielä tekemistä patriarkaalisen yhteiskunnan norminpurkutalkoissa, osoittavat Salmi & Koutaniemi raadollisen tarkasti sen, miltä näyttää yhteiskunta, jossa naisen asemaa ei käytännössä ole. Ilopangon vankilan naiset ovat pääsääntöisesti kouluttamattomia, suurin osa heistä käy ensimmäistä kertaa jonkin koulun loppuun vasta osana vankilan koulutusohjelmaa. Se on paradoksaalista, sillä jos he olisivat kyenneet käydä koulunsa loppuun vankilan muurien ulkopuolella, he olisivat epätodennäköisemmin edes kyseenalaiseen linnaansa joutuneet. Miehet kuitenkin ohjaavat koko maan kulttuuria ja käytäntöjä, ja kaksi jengiä koko El Salvadoria. Eikä sisällissotaan verrattava humanitaarinen kriisi todennäköisesti maassa ainakaan helpota, kun eräs oranssi heppu heidän pohjoispuolellaan on aloittanut massakarkoitukset myös Yhdysvalloista. Palaamaan joutuneilla ei ole välttämättä minkäänlaista kytköstä omaan, tai jopa ainoastaan vanhempiensa entiseen kotimaahan, ja useille ainoa mahdollisuus on liittyä jengiin, jos ylipäätään hengissä tahtoo selvitä.

Salmen & Koutaniemen kirja on raadollinen, mutta välttämätön. Se on muistutus, miksi ihmisoikeuksien puolesta pitää taistella, ja se on muistutus siitä, mihin äärimmäinen patriarkalismi ja epäinhimillisyys johtavat. Se on sellaisten naisten tarina, jotka eivät ääneen yleensä pääse. Joten valtava kiitos Salmelle & Koutaniemelle tämän kirjan toteuttamisesta, Likelle julkaisemisesta, kanssakirjabloggaajille bloggaamisesta, jotta mahdollisimman moni myös meillä kuulee nämä äänet. Ne eivät ole mukavaa kuultavaa, mutta sitäkin välttämättömämpiä ymmärtää.

Maailmanvalloitushaaste: El Salvador
Helmet-haaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt 

lauantai 17. helmikuuta 2018

LIV STRÖMQUIST : PRINSSI CHARLESIN TUNNE

LIV STRÖMQUIST : PRINSSI CHARLESIN TUNNE
132s.
Sammakko 2017
Alkuteos: Prins Charles känsla (2010)
Suomentaja: Helena Kulmala

Strömquist-huuma jatkuu, ja nyt olen viimein saanut luettua viimeisenkin suomennetun sarjakuva-albumin. Ihan ensinhän luin Kielletyn hedelmän, joka oli mainio sukellus feminismiin hieman eri kulmasta kuin yleensä, ja sen jälkeen jatkoin keskiluokkayhteiskuntakriittisen Nousun & tuhon pariin.

Prinssi Charlesin tunteessa Strömquist palaa (tai siis no, aloittaa, sillä oikeastaanhan tämä on näistä kolmesta lukemastani ja suomennetusta sarjakuva-albumeista se vanhin) feminismin ja naisen aseman pariin, tällä kertaa tosin parisuhteen näkökulmasta. Siinä missä Nousun & tuhon uskonto oli kapitalismi, hyökkää Strömquist tällä kertaa heteronormatiivisen parisuhteeen kimppuun ja syyttää sitä aikamme suurimmaksi uskonnoksi, jossa esimerkiksi uskollisuus on vain äärimmilleen vietyä uskonnollista rituaalia, jota sokeasti noudatamme, koska no, normit on meistä nyt lähtökohtaisesti tosi jees, kenellekään ei tule mieleen kyseenalaistaa niitä, ja jos tulee, sosiaalinen kontrolli laittaa moiset typyt ja pojut kyllä pian oman alistavan alasimensa alle ja leimaa huonoiksi. Huoriksi tai muuten vain vääränlaisiksi. Kehtaavatkin, ajatella nyt itse. Herramunvereni.



Strömquist käsittelee parisuhteita hyvin paljon populaarikulttuurin kautta, käyttää esimerkkeinä TV-sarjoista tuttuja emotionaalisesti kylmiä mieshahmoja, jotka tarvitsevat vaimon, että heillä on jotain, minkä päältä lähes kirjaimellisesti ponnistaa, kun taas naiset toteuttavat sokeasti omaa hoivaviettiään rakastumalla tukholmasyndroomanomaisesti niihin renttupissipäihin, jotka kohtelevat naisiaan miten sattuu. Strömquist kiteyttää viitteineen siis naisen olevan täysin riippuvainen ulkoapäin tulevalle hyväksynnälle, ja käyttää aikansa oikeastaan vain pohtien mitä muut hänestä ajattelevat ja keitä he sitten hoivaisivat, kun taas mies talsii heidän päällään, koska hoiva voimaannuttaa. 

Tässä kohtaa tekisi mieleni sanoa, että Strömquist heittää mutkat hieman liian suoriksi, eikä näe kuin provosoivasti ääripäät, mutta niinhän hän tekee aiemmin lukemissanikin albumeissa, ja siinä pokkana väitän sitä voimaannuttavaksi. Olenkin pakotettu pohtimaan, että  tuntuiko tämä vieraammalta, koska tämän kritisoima parisuhde ja rakkaussuhteet ovat jotain, jonka kulttuuristamme olen vallan hyvillä mielillä itsekin omaksunut, ja sen kritisointi tuntuu hieman iskulta omaa uskontoa kohtaan. Tämä rakkausavioliittojärjestelmä on sen verran kyseenalaistamaton ja normitettu, että sitä ei ihan suorilta käsin voi itse lähteä uudistelemaan, jos oma puoliso ei siihen ole valmis, mutta kyllä tämä keskustelu on tervetullutta. Ja ennen kaikkea tärkeää, koska valtamedialla ja keskustelupalstoilla on taipumus edelleen kivittää ihmisiä, jotka uskaltavat tästä jollain tapaa poiketa avoimien suhteiden tai polyamorian kautta.

Ylipäätään ajatus parisuhteen, ja nimenomaan rakkausav(i)oliittojen voimasta nykykulttuurissa on kyllä hurjan mielenkiintoinen. Yhteiskuntamme elää edelleen vain yhtä oikeanlaista mallia, ja vaikka siinä eläminen ei tuntuisi itsestä hyvältä, ei sitä ole milläänlailla soveliasta kyseenalaistaa: päin vastoin, kyseenalaistaja itsekään tuskin aina tunnistaa kyseenalaistavansa vaan kokee yhteiskuntamme keskellä vain vääränlaisuutta, koska ei sovi siihen kapeaan malliin, joka tässäkin asiassa niin valloillaan on. Ehkä siitä siksi juuri onkin niin hyvä keskustella, siksi, että se on aihe, joka omasta mielestä ei kaipaa uudistusta tai keskustelua. Sillä juupajuu, onko oikeasti ihan ok, että on olemassa asioita, joita ei edes saa kyseenalaistaa? Eikö se juuri ole merkki jostain liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin muodosta, joka alistaa ihmiset yhteen ja samaan muottiin?

Strömquist on hurjan taitava ravistelemaan, herättelemään ja murtamaan normiajattelua, ainakin hetkellisesti. Toivon, että nämä teokset jäävät mieleen pidemmäksikin aikaa, ja se voimaantuminen jää päälle, ei vain leiju hetkellisesti pilven lailla jossain ympärilläni ja katoa, kun luen taas jotain muuta. Kritiikki on tervetullutta, ja se pitää osata ottaa vastaan myös silloin, kun se osuu niihin normeihin, joihin uskoo itse. Siksi yritän nyt itsekin laskea puolustautumisvälineeni ja todeta, että tässäkin on sitä samaa vimmaista voimaa kuin myöhemmissäkin teoksissa. Jos se tuntuu syyttelevältä, kannattaa tarkastaa myös hieman oman ajatusmaailmansa rajallisuus. Ei tätä tarvitse suoraan omaksua tällaisenaan, mutta ainakin sitä kannattaa käyttää välineenä hieman avarampaan katsontakantaan. Sosiaaliset normit kun eivät muuttamatta muutu.

Prinssin ja muiden miesoletettujen tunteista muualla: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä & Bookishteaparty
Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

YSTÄVÄNPÄIVÄN LUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS & KOOSTE


Kirjavarkaan tunnustuksia -blogissa emännöidään blogistanian vuosittaista ystävänpäivälukumaratonia, johon vielä tänään ehtii osallistua. Haavelin mukaan lähdöstä tosin jo viikonloppuna, mutta tekemättömät kouluhommat menivät edelle, mutta nyt kun viimein ryhdistäydyin ja kirjoitin matematiikan esseen lähes valmiiksi (pitäähän sitä otain tekemistä jättää loppuviikollekin..), ajattelin hypätä mukaan yrittäen lukea p a l j o n ! Tuttuun tapaan lukemiset päivittyvät nyt itselleni muistiinpanoiksi sekä tänne blogiin että varmaan blogin instagramiinkin

Keskiviikko 14.2. 15:00 Aloitetaan! Ylläolevat kirjat ovat kaikki kesken, Tove Janssonin Bulevardi ollut jo marraskuusta asti. Toiseksi vanhin on jo kuukauden päivät kesken roikkunut Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia, Ferranten Ne jokta lähtevät ja ne jotka jäävät sekä Huldénin ynnä kumppaneiden Rutto sentään viikon sisään aloitettuja. Näitä nyt olisi ainakin tavoite tässä vuorokauden sisällä lukea ja saada eteenpäin, mutta itseni tuntien saatan myös lukea kokonaan jotain aivan muuta. Nyt kuitenkin mozzarellapastan seuraksi Edith Södergranin Levottomia unia, katsotaan muutaman tunnin päästä mitä muuta olen saanut luettua!

x

17:00 Lukeminen lähti oikein mukavasti käyntiin, luin ensin Södergranin runoista ensimmäisen kokoelmaosan loppuun ja siirryin seuraavaksi Ruton pariin. Se onkin varsin villi kortti, olin etsimässä aivan muuta kirjallisuutta kirjaston tietokirjaosastolta eilen, mutta jälleen kerran kannen perusteella valittu kirja päätyi luettavakseni. Sopii todennäköisesti mainiosti myös Helmet-haasteen sattumanvaraisesti valituksi kirjaksi. Flunssa alkaa iskeä päälle nyt myös inhottavana huimausheikotuksena, mutta onneksi ainakin tähän asti tämä vaakatasossa lukeminen ei siitä ihan hirveästi ole häiriintynyt. Nyt tekisi mieli nukkua vähän päiväunia, mutta ehkä sinnittelen ainakin hetken vielä kirjojen parissa.
Luettuna 58 sivua
x

19:00 Ruton kanssa vierähtikin aika niin, ettei ehkä enää kannatakaan nukkua päiväunia. Varsin on mielenkiintoinen teos, vaikka ehkä hieman itseään jo alkaa toistaakin. Välissä keitin itselleni teetä, luin lusää Södergrania ja sainpa pitkästä aikaa Kaldmaatakin eteenpäin! Niin uskomattoman kaunis ja omaääninen teos, ehkä toimisi paremmin "hieman" lyhyempien välien kanssa luettuna, mutta toisaalta valovoimaisuus riittää edelleen, joten nautiskelen pieninä annoksina. Sain kuitenkin tämän koko välin mainiosti oikeastaan vain luettua muutamia hassuja some-taukoja lukuunottamatta, joten nyt on ehkä pienen tauon aika!
Luettuna 176 sivua
x

20:50 Ihan ehdoton lempijuttuni näissä lukumaratoneissa on se rauha, jonka lukemiselle saa rakennettua. Toki olen nyt lähiaikoina paljon ehtinyt lukea muutenkin, mutta eniten lyhyttä ja lyhytjänteistä, tuntuu, että kaiken keskellä keskittyminen riittää vain sellaiseen, jonka saa päivässä tai kahdessa loppuun. Nyt tuntikausia itsensä keskittymään laittaneena taas huomaa, että kykenee pitkästä aikaa muuhunkin ja se on ihanaa. Luin Kaldmaata enimmäkseen, väliin hieman Södergrannia ja jopa yhden Toven  novellin (Quatz' Arts'n), mutta palasin Islannin perhosten (tai siis niiden olemattomuuden) äärelle, kun vihdoin tuo kirja vie mukanaan ihan täysin. Vihdoin keskityn.
Luettuna 285 sivua
x

22:32 Oikeastaan ainoa tavoitteeni maratonille on nyt saavutettu, kun sain Kaldmaan Perhoset viimein luettua loppuun. Yritän saada siitä ehkä vielä tänään jonkun pienen ajatuksenpoikasen ylös postausluonnoksiinkin, mutta tuosta on vaikea sanoa mitään, se täytyy kokea. Nyt joka tapauksessa siirryn pienen eläimeni kanssa vielä iltaulkoilupuuhiin tuonne kaupunkini tyhjille kaduille, ehkä luen vielä hetken ennen nukkumaanmenoa, ehkä en. Onneksi vielä huomenna ehtii maratoonailla lisää!
Luettuna 350 sivua


Torstai 15.2. kello 10:58 Luin illalla vielä Ferrantea, aamulla Ruttoa, mutta jälkimmäinen alkaa jo hieman puuduttaa. Joko liikaa liian nopeasti tai sitten sisällöltään kirja on vain muuttunut epidemialuetteloksi. Tavallaan nyt on hieman olo, että pitäisi jatkaa sitä matematiikan vaikeuksien esseetä, mutta toisaalta on myös hyvin vahva flunssapäänsärky, jossa jaksaa lähinnä ajatella erilaisia tapoja nukkua. Mutta nyt koiran kanssa ulos. Ja sitten  k a h v i a .
Luettuna 473 sivua
x

13:12 Aamukahvin seurana oli Södergranin runoja, Rutto-kirja taas on edennyt bioaseisiin, joka jollain kierolla tavalla on taas yllättävänkin mielenkiintoista. Esseet ovat saaneet jäädä, aika kului muun muassa viherkasvien suihkuttamiseen ynnä muuhun ihan välttämättömään, mitä ehdottomasti pitää tehdä silloin kun olisi kouluhommiakin tehtävänä. Aamulenkillä vastaan tuli myös hyvin hämmentävästi pukeutuneita nuorukaisia, mutta sehän taitaa olla penkkaripäivä tänään! Nyt vielä vajaa pari tuntia aikaa lukea, voisin yrittää keskittyä sen hetken ihan vain kirjoihin.
Luettuna 519 sivua
x

15:00 Viimeiset tunnit menivätkin nopeaan, sain loppuun sekä Ruton että Levottomat unet, ja aloitinpa jopa kokonaan uuden kirjankin, Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja. Tuota aloitettua olisin voinut jatkaa vielä tuntikaupalla eteenkin päin, mutta aika tuli jo vastaan! Hävettävän kauan sitä olenkin kirjastosta vain uusinut ja uusinut, tiedä sitten mikä siihen on estänyt aiemmin tarttumasta.
Luettuna 615 sivua

Y H T E E N V E T O


Ah, ehdinpä lukea omaan tahtiini nähden paljon! Usein ihan luonnollisestikin lukumaratonpäiville on mahtunut muutakin kuin kirjallisuutta, nyt pieni flunssa ja suht vapaa väli opintopuuhista mahdollisti ihan vain pelkästään lukemisen. Ainoa etukäteistavoitteeni oli saada Kaldmaan teos kunnolla eteenpäin, ja sen sainkin loppuun luettua, mutta eniten tosiaan ilahdutti ihan vain se lukemiseen keskittymisen määrä, jonka tämän maratonin aikana tavoitin. Osaisipa aina syventyä kuikuilematta kelloja tai someja.

A L O I T E T U T  K I R J A T

Alejandro Zambra : Kotiinpaluun tapoja, 49 sivua. Ihan loppuvaiheessa mukaan päässyt kirja hurmasi ensimmäisellä kolmanneksellaan, luulen tämän olevan seuraava loppuun saakka luettu kirja. Olen tosiaan hautonut tätä jo useamman kuukauden kirjastolainana kotonani, ehkä oli jo aikakin saada tämä lukuvuoroon.

K E S K E N  O L L E E T  ( J A  J Ä Ä N E E T )  K I R J A T 

Tove Jansson : Bulevardi ja muita kertomuksia, 14 sivua. Yleensä luen lukumaratoneilla enemmänkin novelleja, mutta nyt runot veivät hieman niiden paikkaa. Pikkuisen tämä kokoelma kuitenkin nytkähti eteenpäin, liekö käy samalla tavalla kuin edellisen Jansson-kokoelman kanssa, että luen tätä yhteensä puoli vuotta.

Elena Ferranre : Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, 51 sivua. Tämän kanssa ei ole mikään kiire, tiedän sen etenevän kuin itsestään maratoneilla tai ilman. Rakastan tätä Ferranten maailmaa, enkä tiedä miten jaksan odottaa vuoden verran viimeisen osan suomennosta!

L O P P U U N L U E T U T

Huldén, Huldén & Heliövaara : Rutto, 223 sivua. Täysin satunnainen kirjastolöyty täytti jälleen yhden Helmet-haasteen kohdan, ja tarjosipa se varsin mielenkiintoista nippelitietoa itseni kannalta täysin satunnaisesta aiheesta. Mielenkiintoinen kirja kaiken kaikkiaan, lisää ajatuksia tulossa myöhemmin blogiinkin.

Kätlin Kaldmaa : Islannissa ei ole perhosia, 176 sivua. Ihana, että sain tämän viimein luettua! Kuukauden päivät sekin kesken ehti olla, lähinnä niin, etten siihen muutamaan viikkoon ollut tainnut koskeakaan. Oman aikansa ja keskittymisensä se kaipasi, mutta antoi takaisin sitäkin enemmän. Tästäkin lisää myöhemmin.

Edith Södergran : Levottomia unia, 102 sivua. Ensikosketukseni Södergranin runoihin, mutta tuskin lainkaan viimeinen. Surullisen haikeita ja kauniita runoja, näitä voi lukea uudelleen ja uudelleen saaden joka kerran hieman jotain uutta mukaan.

Yhteensä luettu 615 sivua

Kiitos taas lukumaratonin emännöinneelle Kirjavarkaalle, mukava oli olla mukana! Ja nyt on selvästi kaikki mahdolliset keinot esseiden välttelyyn käytetty loppuun, joten tiedän myös mitä teen tänään loppuillan.

tiistai 13. helmikuuta 2018

GAËL FAYE : PIENEN PIENI MAA

GAËL FAYE : PIENEN PIENI MAA
220s.
Like 2018
Alkuteos: Petit Pays
Suomentaja: Einari Aaltonen

Pienen pieni maa oli yksi jo ennen joulua listaamistani, kevään käännöksistä eniten odottamistani käännösteoksista. Se on tarina pienen pienestä maasta, keskiafrikkalaisesta Burundista, mutta se on myös tarina poliittisesta epävakaudesta, ensimmäistä demokraattisista vaaleista, sisällissodasta, Ruandasta ja vuoden 1994 kansanmurhasta. Se on myös tarina 10-vuotiaasta pojasta Gabysta, joka on yhtaikaa valkoinen Burundissa ja myöhemmin värillinen Ranskassa. 

"Siinä missä sinä näet somasti kumpuilevia kukkuloita, minä näen niiden rinteillä sinnittelevien kurjuuden. Kun sinä ihastelet järvien kauneutta, minä hengitän sisääni niiden syvyyksissä uinuvaa metaania. Sinä pakenit Ranskan rauhaa päästäksesi seikkailemaan Afrikassa. Olet pärjännyt hienosti! Minä kaipaan turvaa, jota minulla ei ole koskaan ollut, haluaisin kasvattaa lapseni maassa, jossa ei tarvitse pelätä henkensä edessä siksi että sattuu olemaan..."

Gabyn isä on ranskalainen, äiti Ruandasta paennut tutsi, joka kasvattaa kahta lastaan, Gabya ja Anaa Burundissa palvelijoiden ja autokuljettajien hellässä huomassa. Pöllyävän hiekkainen kotikatu on Gabylle turvallinen kasvupaikka, sitä ympäröivät talot ovat muiden etuoikeutettujen koteja, siellä kasvaa muita Gabyn kaltaisia lapsia, joiden toinen jalka on jollain tapaa Euroopassa, toinen vankasti Afrikassa, muttei silti täysin juurtunut minnekään. Mutta kolonialismin jäljet ovat pitkät, rasismi ja etnisten ryhmien erottelu jättävät pitkät ja kipeät jäljet, eikä demokratian luominen tyhjästä ole niin helppoa kuin entiset isäntämaat antavat ymmärtää. Kuten kirjassakin todetaan, Eurooppa on saanut rakentaa oman kansainvaltansa vuosisatojen saatossa, Afrikkaan sitä vaaditaan yhdessä yössä.

Isä on aina pitänyt Anan ja Gabyn erossa politiikasta, mutta väkisinkin se alkaa tykkitulen kumussa valua myös heidän niskaansa. Kun levottomuudet Burundin pääkaupungissa Bujumburassa alkavat, tulee kaikki myös lukijan iholle. Ja kukaan ei enää säästy, kun väkivalta yltyy Ruandan kansanmurhaksi, ja itsekin on pakko myöntää kääntäneensä hetkeksi päätä ja siirtääkseen kirjan sivuun ennen kuin sen pariin pystyi palaamaan. Sen verran silmille lähihistorian kauheudet jälleen tulivat.

Liekö osin syy lapsinäkökulmassa, tapahtumia jälkikäteen oman yhdennentoista elinvuotensa aikaan muistelevan päähenkilön kerronnassa, mutta tässä kirjassa rinnastui vaikuttavalla tavalla naiivi tietämättömyys ja omanapaisuus siihen ristiriitaiseen ja riitaisaan todellisuuteen, jonka keskellä Gaby on siskonsa kanssa kasvanut. Pyörävarkaudet, uintiretket, tappelut kulmakunnan kovisten kanssa tuntuivat yhtä merkittäviltä ja tosilta kuin taustalla pauhaavat veriset kauhut. Ja kyllähän sen myös ymmärtää ja samalla henkilökohtaisella tasolla ei: miltä oikeasti tuntuu kasvaa, kun kaikki ympäröivät nurkat eivät ole turvallisia, kun toisella puolella omaa kotikaupunkia ihmiset pääsevät hengestään vain vääränlaisen nenän vuoksi? Millaista on olla se etuoikeutettu samassa kaupungissa, jossa suuri osa väestöstä on paennut jo aiempia konflikteja naapurivaltioista? Etenkin kun ne paenneet ovat vielä omaa palvelusväkeä? Faye kuvaakin tätä kuilua ansiokkaasti, jättäen itse kuilun lukijansa löydettäväksi. Ja se kuilu todella on ammottava.

Vaikka kuvaankin raakuutta ja raadollisia kohtaloita, tämä kirja ei niillä kuitenkaan mässäile. Se julmuus elää ehkä ennemminkin jossain taustalla, kuuluu häiritseävänä humuna, muttei varsinaisesti ole se pääosa tarinassa. Pääosassa on pieni poika, joka elää tavallista lapsuutta niin kuin itse tavallisen ymmärtää. Keskellä tulenarkaa tilannetta siitä juurikaan tietämättä, keskittyen ennemminkin vanhempiensa kuin valtiollisten konfliktien murehtimiseen. Hän on vain nuori lapsi, joka ei halua käsikranaatteja tai Kalashnikoveja kotikaduilleen.

Kokonaisuutena Pienen pieni maa oli suuren suuri kirja. Sen reippaaseen kahteensataan sivuun mahtui sellaisia kohtaloita ja maailmoja, joiden ei haluaisi olevan totta. Yhden pojan lapsuuden kautta Faye onnistuu kuvaamaan ilmiöimäisen rikkaasti koko kotimaansa historiaa. Paikoin tarinalta toivoo jotain vielä syvempää ja laajempaa, mutta lopulta se on juuri tällaisenaan valmis. Se jättää nimittäin lukijalleen suuren vastuun, ja se on rohkea valinta. 

Ainakin Kirjaluotsi on ehtinyt myös kirjoittaa Pienen pienestä maasta.
Maailmanvalloitushaaste: Burundi
Helmet-haaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

LIV STRÖMQUIST : NOUSU & TUHO

LIV STRÖMQUIST : NOUSU & TUHO
133s.
Sammakko 2017
Alkuteos: Uppgång & fall (2016)
Suomentaja: Helena Kulmala

Kukaan ei osaa hetkessä elämistä yhtä taitavasti kuin valkoinen, ylemmän keskiluokan yritysjohtaja. Ja heistä tulisi jokaisen itämaisen buddhankin ottaa mallia, sillä tämä taito on jotain sellaista, johon ei suurinkaan mindfulness-guru kykene. Ilmastonmuutos - kielletään. Yhteiskunnan vastuu - kielletään. Tuloerojen kasvamisen merkitys - kielletään. Ja tadaa, näin mitään näistä häiritsevistä pikkuasioista ei ole enää riesana, joten voimmekin tästä jatkaa matkaamme ostamaan kuudennetta yksityiskonettamme, jolla voimme lennättää koiramme ruotsalaiselle erämaamökillemme. Ihanaa. Carpe diem vaan sinullekin!

Strömquist antaa jälleen palaa. Viimeksi kyytiä sai partiarkaatti, misogynia ja naisten yleispätevä alistaminen ihan noin muutenkin vain, tällä kertaa paneudutaan yhteiskuntaan ja uskontoon nimeltä vapaa markkinatalous. Siihen, miten liikemiehet ovat nykyisiä kuninkaitamme, sairauteen nimeltä affluenza sekä vähän myös vasemmistoon, joka on jumiutunut orjamoraaliin, eikä tahdo hyvyydeltään nähdä, miten maailmaa tosiasiassa voisi pyrkiä muuttamaan. Tai sitä kapitalismia kaatamaan, mutta lopulta ne ovat kyllä yksi ja sama asia, tässä sarjakuvakokoelmassa ainakin.


Ja tokihan tämän länsimaisen yksilökeskeisyyden ihanteen tunnistaa itsekin: nautinto, hetkessä eläminen, facebookin pieniä elämänohjeita antavat yhteisöt, "joskus pitää olla vähän itsekäs", hidasta elämää, hyggeilyä, mitä näitä nyt oli. Kaikki pyörivät yhden ja saman, näennäisen onnellisuuden tavoittelun ympärillä, siinä, että nyt on hyvä, vaikkei se pidemmällä tähtäimellä se paras ratkaisu olisikaan.

Strömquist menee kuitenkin yksilöä pidemmälle, ja ihan toki aiheellisestikin heristää eniten sormeaan kaikkein varakkaimpien suuntaan, sillä siellä sama mentaliteetti vain kertautuu mitä korkeammalle tuloportaalle kivutaan. Ja Strömquistilla on selkeä näkemys: maailman voi pelastaa yhdellä tavalla, ja se on äärimmäisen rikkauden poistaminen. Koko maapallon mammonallisesta varallisuudesta järjetön osa on vain muutaman ihmisen käsissä: 1% väestöstä omistaa enemmän kuin jäljelle jäänyt 99% yhteensä. Rikkaat sen kuin rikastuvat, köyhät köyhtyvät, myös meillä pohjoismaisissa hyvinvointivaltioiden rippeissä. Rikkaat ovat jo sekoittaneet rahan rakkauteen, ja siksi maallisesta ahneudesta on tullut heidän piireissään jopa kansansairaus, ja vasemmisto taas tuntuu käpertyneen maailman epäreiluuteen, ja purkaa kaunansa asettelemalla ihmiset hyvä-paha-akselille sen sijaan, että aidosti tarjoaisivat toisenlaisia ratkaisuja. Myönnän, tämä kirpaisi myös minua, sillä on vallan mukava istua ja syytellä muita epäreiluudesta, kun itse ei osaa tehdä mitään muutakaan.

Strömquistin tyyli ja provosointi purevat jälleen, ja tällä kertaa se on Kiellettyä hedelmää vielä pidemmälle vietyä. Jopa kuvituskin on omalla tavallaan ärsyttävä, mutta siksi se juuri toimiikin niin hyvin: se herättää tunteita, pakottaa ajattelemaan, eikä todellakaan jätä minkäänlaista puolustautumisen varaa joutumatta itse naurunalaiseksi. Ei Strömquist kuitenkaan syyttele tai moralisoi, vaan kuten aiemminkin Kielletyn hedelmän yhteydessä totesin, hän voimaannuttaa. Saa muutoksen juoksemaan jo valmiiksi mielessä, saa vasemmalla olevan korjaamaan asentoaan ja asennettaan, ja päättää, että NYT se maailma muuttuu. Tai ainakin minä sitä muuttaa haluan. Varallisuudenjakotalkoot liene yksi keino, mutta muutakin on keksittävä. Ja se on hyvä aloittaa vaikkapa Strömquistin aikaansaaman voimantunteen parissa. (Itsehän tässä voisin vaikkapa pitää pitkänkin puheen koulutuksen ja toimivan erityispedagogiikan näkymisestä niin varhaiskasvatus- kuin koulumaailmassakin, mutta ehkä jätän sen jos nyt en edes seuraavaan kertaan, niin ainakin omiin arjen taisteluihini työ- ja opintorintamalla. Ainakin toistaikseksi.) WE CAN DO IT. Tai jotain sinne päin.

Lukisipa tämän kirjan kaikki. Etenkin ne, joille tuli sellainen fiilis, että tämä ei ole yhtään minun kirjani. Sillä heidän kirjansa tämä ensisijaisesti on. Kuten kaikki muutkin Strömquistin sarjikset.

Nousua ja tuhoa muualla kirjablogimaailmassa: Kirjojen keskellä, Bookishteaparty, Pieni kirjasto & Sateenkaarenmaalari
Helmet-haaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

torstai 8. helmikuuta 2018

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918
527s.
Gummerus 2018
Arvostelukappale


Pohjola hurmasi vuosi sitten hulvattomalla 1827-romaanillaan, joka paljasti kuka todella oli syyllinen Turun tulipaloon. Jostain syystä tuo kirja jäi yhdeksi mieleenpainuneimmaksi ja viihdyttävimmäksi lukukokemukseksi koko vuonna, ja kun joulun alla kuulin Pohjolalta ilmestyvän tänä kevättalvena immersiivisen lukuromaanin sisällissodasta, kiinnostuin välittömästi. Immersiivisyys on tuttua lähinnä muutamasta Annantalon lastennäyttelystä/-esityksestä, joissa työn puolesta olen päässyt käymään, mutta myös eräästä oman lapsuuteni satukirjasta, jossa sai omilla valinnoillaan jatkaa matkaa valitsemaansa suuntaan. Kuinka koukuttavaa, sama satu kun saattoi loppua ihan miten tahansa!

Mutta nyt on aika lähteä Pohjolan kanssa matkalle kohti viime vuosisadan toista vuosikymmentä. Ja koska Pohjola kertoo oman tarinansa hyvin osallistavasti, on aika tehdä se sama nyt postauksessa. Joten ole hyvä, istu mukavasti ja valmistaudu kokoamaan tästä postauksesta oma arviointisi. Hylkää perinteinen lukeminen, ja keskity tekemään valintoja: niitä seuratessasi siirry aina siihen osaan, jonka valitset, kunnes pääset loppuun asti. Se loppu ei edes ole aivan niin kaukana kun postaus nopealla vilkaisulla saattaisi antaa ymmärtää.

Aloitetaan:

Jos koet, että romaanin, olipa se kuinka immersiivinen tahansa, tulee olla eheä ja kerronnaltaan täysin toimiva, siirry postauksen osaan 1

Jos taas kokeellisuus ja osallisuuden tunne antaa mielestäsi anteeksi pienet yksittäissäröt, siirry postauksen osaan 2.

O S A  1: Ensimmäinen tarinani, kommunistityttö Marian kohtalo oli varsinainen antikliimaksi. Hän tuli huutokaupatuksi, mutta pakeni, joutui vankilaan ja kuoli. Jaaha. 

Seuraavaksi kokeilin pohjanmaalaisen Lars-pojan tarinaa. Se sentään meni pidemmälle, mutta välissä unohtui muun muassa hänen ruotsinkielisyytensä saati sitten aatelisuutensa. Nyt kuitenkin päästiin sotaan asti, taisteltiin ja palattiin sankareina kotikonnuille. Mikään ei tosin ollut enää kuin ennen, olo oli pöllämystynyt kun vielä hetki sitten huutolaislapsesta ottolapseksi tsaarinaikaisella Venäjällä kasvanut nuori olikin itsenäisen Suomen kansalainen. Kaikkea sitä.


Pohjola lähtee kunnianhimoiseen hankkeeseensa rohkeasti, ja valinnat ohjaavat lukusuuntaa jo muutaman ensimmäisen kappaleen parissa. Ja kuten jo ensimmäisistä lukukokemusesimerkeistäni huomaa, lähtevät ne totaalisesti täysin eri suuntiin, ja valinnoista - tai monissakin kohdissa arpaonnesta - riippuen oltiin vaikka minkälaisten käänteiden keskellä. Harmi vain kun se, mitä tässä tavoiteltiin ei ehkä ihan riittänyt. Tiedän, että kokeellisuus ja immersiivisuus vaatii paljon, mutta jos tarinoista tulee epäuskottavia ja ne eivät pidä edes omaa logiikkaansa, on pettymys hieman väistämätön, etenkin kun tältä odotti hurjasti.

Jos käsittelet pettymystä syventymällä kohtiin, jotka olisivat voineet mielestäsi toimia paremmin, siirry postauksen osaan 3.
Jos taas käsittelet pettymystä etsimällä kuitenkin muutamia mukavia valonpilkahduksia, siirry postauksen osaan 4.

O S A   2: Eräässä tarinassani olin juutalaistyttö, joka sattuman sanelemana päätyy punakaartilaiseksi, mutta onnellisen tarinakulkunsa kautta kuitenkin pelastuu ja pääsee takaisin kiinni siihen elämään, josta joskus aikoinaan sotaan riivittiin mukaan. Vaikkei uskonto osallistumiselta pelastanut, ei se johtanut kuolemaan eikä vankileireillekään, joten todennäköisesti kohtalostani sain kaiken kaikkiaan todella olla onnellinen.

Pohjola on kunnianhimoinen ja toteutuksensa kanssa rohkean monipuolinen. Vaikka näin paksu teos pitää sisällään alle kolmesataa lukua (joka siis tässä tapauksessa ei ole mitenkään hurjasti), pääsee jokaisella lukukerralla täysin eri suuntiin ja eri ihmisten päiden sisään. Sinä-kertoja toimii, sillä eläytyminen on tässä tärkeämpää kuin täysin sataprosenttisesti pitävä tarina. Ja siihen Pohjola panostaa, sillä vaikka jokainen kohtalo on oikeastaan vain pintaraapaisu, tekisi niitä mieli itsekin laajentaa entisestään, jatkaa kuvitteluleikkiä, sukeltaa sisällissodan aikaiseen maailmaan. Kirja tekee mieli aloittaa uudestaan ja uudestaan, ja lukutahti kiihtyy vain entisestään, kun tietyissä tutuissa risteyskohdissa voi nopeuttaa tahtia ja hypätä aina vain uuden langanpäähän kiinni. Ja niitä lankoja tässä todella riittää. 

Jos haluat jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yksittäisen kirjan tasolla, siirry postauksen osaan 5.
Jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yleisemmällä tasolla, ja pohtia sen vertauskuvallisuutta, siirry postauksen osaan 6.

O S A  3 : Kun samaan ratkaisuun voi päätyä useampaa eri reittiä (mikä toki on täysin järkevää, muutenhan kirja paisuisi aivan mahdottomaksi), huomaa, miten ihan jokainen pala ei kiinnitykään toiseensa palapelin palan lailla, vaan useimmiten sopivuudestaan huolimatta siihen jää ikäänkuin pieni reikä, jota immersiivisyys ei paikkaa. En kirjoita immersiivisiä kirjoja, mutta jos tekisin jotain tämän kanssa toisin, vähentäisin todennäköisesti vaihtoehtojen määrää, panostaisin enemmän niiden laatuun ja pitävyyteen. Toinen vaihtoehto toki olisi ollut syventää jo tämän vaihtoehtomäärän tarinoita, mutta sellaisen lopputulos olisi todennäköisesti ollut yli 2000-sivuinen opus, joten ymmärrettävästikin sitä olisi saattanut olla ehkä hieman haastavaa myydä. Se olisi kuitenkin lopulta ollut se, joka olisi pitänyt syviä, ehjiä ja loogisesti paikkansa pitäviä tarinoita sisällään, ja se olisi ollut se, mitä tältä ehkä odotinkin. Mutta ehkä ihan kaikkea ei aina toiveistaan huolimatta voi saada.

Myös naishahmojen kuvailu ja rakentaminen jäi hieman köyhäksi. Vaikka valkoisissa ei  ehkä todellisuudessa juurikaan naisia olisi taistellut, ei tämän sukupuolen ainoa tehtävä saa olla hahmo, jonka voi jollain tapaa, aina vain uudelleen ja uudelleen raiskata. Jos kirjoittaa fiktiivistä teosta, on yksinkertaisesti laiskuutta olla keksimättä erilaisia kohtaloita myös naisille. Se ei kuvaa todellisuutta, vaan mielikuvituksen rajallisuutta.

Todennäköisesti myös sinua varten on olemassa jossain joku toinen kirja, joka onnistuu tässä paremmin. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  4 : Epäuskottavaa tai ei, ehkä tästä kuitenkin voi ajatella, että näin usean eri palan yhteenliimaamisessa täytyy joustaa jossain toisessa. Lopulta tässä jää varsin paljon tilaa myös omalle mielikuvitukselle, ja koska kirjoittaja vastuuttaa lukijansa jo kohtaloiden valinnoissa, voihan ajatella hänen toivovan lukijan samalla täyttävän ne aukot, johon kirja ei itsessään joka kohdassa kykene. Ja toisaalta, jos lopulta kyse on muutaman kymmenen, maksimissaan sadan sivun mittaisista yksittäisistä tarinoista, voiko niiltä odottaakaan syväluotaavia hahmoja ja ympäristön tyhjentävää kuvausta? Tuskin. Ja jos sellaista kaipaa, kannattaa kokeilla Pohjolan omaa, edellistä romaania 1827, joka kertoo Turun palosta. Se oli mainio, kokonainen ja hulvaton. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  5 : Kirjan ehdottomia onnistumisia olivat yksittäisten tarinoiden moninaisuuden lisäksi jatkuva risteäminen jo tutuissa tarinoissa: saatat olla samassa paikassa puolueettomana juutalaistyttönä missä äsken olit valkoinen upseeri. Niinhän se todellisuudessakin menee, ja silti kohtalo tai sattuma, kumpaan ikinä uskookin enemmän, johdattaa sinut aivan eri suuntaan kuin muut tilanteen kanssasi jakaneet. Jossain vaiheessa ohivilahtavat luvut alkavat myös koukuttaa: mitä valintoja pitää tehdä päästäkseen siviiliksi kansalaissodassa? Akselin vaimoksi? Kun kolmenkaan yrityksen jälkeen ei onnistu, alkaa tuo tavoiteltu poikamies tuntua haastavalta saaliilta, mutta samalla kirja entistäkin mielenkiintoisemmalta, kun on taas kulkenut uuden ja erilaisen kohtalon, nyt tataarina oikukkaan tarinan seurassa, seuraavaksi venäläisenä murheellisessa tarinassa. Ketä sitten kokeilisin? Tämä kirja ei todella lopu koskaan, oikeastaan vasta sitten kun on päättänyt saaneensa tarpeeksi. Tiedä sitten milloin sellainen hetki vielä eteen tulisi. 

Jos nyt aloit kuitenkin hieman epäillä, voiko näin moniosainen palapeli todellisuudessa toimia, ja ennenkaikkea luoda tarpeeksi uskottavia yksittäisiä tarinoita, siirry postauksen osaan 4.
Jos kaikki vaikuttaa edelleen ihan loistavalta, ja haluat kuulla aiheesta vieläkin lisää, siirry postauksen osaan 6.
Jos tämä kuulostaa jo hyvältä, ja tahtoisit siirtyä lukemaan jo itse kirjaa, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  6 : Parhaimmillaan tämä kirja on myös meta-tasolle vietynä mainio vertauskuva vuoden 2018 Suomesta: kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa, ja heistä olisi voinut tulla mitä tahansa, jos he olisivat tehneet minkä tahansa ratkaisunsa toisella tavalla. Se toki näkyy jokaisenelämässä nykyäänkin, ja on sinänsä jo hurjan mielenkiintoinen ajatusleikki itsessään (kunhan ei taivu ikävänpuoleiseksi jossitteluksi), mutta ennen kaikkea se kuvaa kahtiajakautunutta isänmaatamme sisällissodan kynnyksellä lempeän kuvaavasti. Puolensa valitseminen oli vaikeaa jokaiselle, ja jonkinlaisen välähdyksen siitäkin sai itse pohtiessaan mikä laulu laulaa huutolaismarkkinoilla, kenet valinta houkuttelee sinusta markkoja tarjoamaan, mitä taas tehdä kun eteesi tuodaan karannut vanki ja sinun tehtäväsi on päättää toisen hengestä. Ratkaisevia hetkiä harvoin pystyy peruuttamaan, siirtymään sittenkin epämiellyttävästä luvusta edellisen valinnan kautta johonkin toiseen, mutta tämän kirjan sivuilla sekin näkyy ja vankilaan kuolleen tytön kohtalo pysäyttää siinä missä se olisi vartavasten omaksikin romaanikseen rakennettu. 

Jos haluat lukea vielä ihan vähän hehkutusta, joka ei oikeastaan edes enää välttämättä liity varsinaisesti tähän kirjaan, siirry postauksen osaan 7.
Jos tuli kiitos jo ihan selväksi, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  7 : Osallisuuden ja immersiivisyyden toivoisi olevan sitä jotain, joka voisi niin sanotusti pelastaa myös tulevaisuuden kirjallisuuden ja taiteen. Siinä on jotain koukuttavaa, pelillistäkin. Kun et olekaan vain passiivinen vastaanottaja, vaan pääset aidosti kokeilemaan ja tekemään, olet mukana maailmassa ja huomaat antavasi sen pieniä kauneusvirheitäkin anteeksi, koska kerrankin saat tehdä jotain. Kokemus on sinun käsissäsi, ei vain sen joka sinulle jotain on antanut koettavaksi. Ja silti se on sen kokemuksen tarjoajankin. Välillä, täysin ajatuksenvirtaisena sivuhuomautuksena nyt sanoen, tuntuu, että osallisuuden ajatellaan olevan jotain, joka siirtää vastuun kokonaan tekijältään pois, antaa sen vain osallistujille. Mutta eihän se ole osallisuutta, se on ihan vain laiskuutta. Ja siihen Pohjola ei todellakaan kirjansa kanssa syyllisty, sillä hän on saanut kasaan sen verran mainion paketin, että sen varassa pärjää myös osallistettava. Ilman tuota työtä lopulta meidän pitäisi kirjoittaa teoksemme itse, ja mitä osallisuutta se nyt olisi. Ei ainakaan sitä, mikä idealistinen tausta-ajatus taitaa olla. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

L O P P U : Päädyit tähän osioon mitä kautta tahansa, voidaan Pohjolan tapaan kiittää osallistumisesta ja kaikenkattavasta lukemisesta. Voit myös palata alkuun ja tehdä valintasi uudelleen, kokeilla miltä tuntuu asennoitua kirjaan toisella tavalla, ja katsoa vaikuttaako se haluusi tarttua tähän itsekin. Tai vaikka jakaa siitä jo omia ajatuksia, jos sellaisia olet ehtinyt kerryttämään. Niin tai näin, onhan tämä omalla kunnianhimoisella tavallaan kyllä mitä mainioin tapa välillä lukea. Ja poistua niiltä kaiken maailman aluilta, joissa nyt mukavinta on. Pohjolaa ei ainakaan rohkeudenpuutteesta voi syyttää, joten ehkä minäkin menen, ja luen vielä kerran kiellon päälle yhden tarinapolun jälleen alusta. Tämä kirja kun ei ainakaan kesken pääse loppumaan.

Helmet-haaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

tiistai 6. helmikuuta 2018

LYHYTARVIOITA PAUL AUSTERISTA DAN BROWNIIN

Minkä postausruuhkan olen nyt lukupäissäni saanutkaan aikaan! Olen ehtinyt lukea enemmän kuin ikinä, mutta yhtäkkiä kaiken muun arjen puuhan ja kouluhomman keskellä blogin päivittelylle tuntuu jäävän hieman vähemmän aikaa. Toki kirjoittelen edelleen heti lukemisen lopetettuani päällimmäiset fiilikset postausluonnoksiin - se kun tuntuu ehdottomasti omimmilta tavalta kirjoista kirjoittaa, mutta varsinainen postaaminen, oikoluku (joopa joo, ihan kuin ikinä oikeasti osaisin oikolukea omia tekstejäni) ja hiominen venyvät niin, että tuntuu, että taidan kirjoitella vasta keväällä niistä kirjoista jotka minulla nyt on kesken.

No, tämä ruuhka helpottanee kun vaan ahkerasti istun alas ja otan aikaa myös kirjoittamiselle, mutta osin sitä saa nyt helpottaa nämä lyhytarviot, ihan kaikista kirjoista kun ei välttämättä edes kokonaista postausta irti saa! Tässä nyt on mukana vielä muutama viime vuonna luettukin, mutta haitanneeko tuo, pääasia, että nekin nyt jollain tapaa jättävät lukujäljen itselleni ylös, ovat edes hieman aukikirjoitettuja. Joten tässä siis neljä pientä arviota kirjoista, joita olen viimeisien kuukausien aikana jossain väleissä lukenut!

PAUL AUSTER : SUNSET PARK
365s.
Tammi 2011 (alkuteos 2010)
Suomennos: Erkki Jukarainen
Luettu joulukuussa 2017

Vuoden 2017 yksi parhaita kirjailijalöytöjä oli ehdottomasti Auster, johon hullaannuin alkuvuodesta kun luin Sattumuksia Brooklynissa -romaanin. Nautin myös New York -trilogian tuomasta haasteesta, joten täysin normaalisti odotin myös Sunset Parkilta paljon, vaikka voidaan ehkä tässä vaiheessa toki myöntää, että se tosin päätyi luettavaksi ihan vain siksi, että kuvauksen mukaan päähenkilö harrasti hylättyjen esineiden kuvaamista, ja omasta viimevuotisesta Helmet-haasteestani harrastus-kohta huusi pitkää ja epätoivoista tyhjyyttään.

Mitä itse kirjaan tulee, tajusin jossain vaiheessa lukevani uudelleen Sattumuksia. Toisto toimii aina, ja siihen näemmä luottaa myös Auster. Muistan Sattumuksien kanssa tuskailleeni tylsyyttä ja ikuista valkoinen heteromies tässä kertoo teille isällisesti maailmasta -näkökulmaa, vähän väsynyttä tai kokonaan olematonta naiskuvaa ja sellaista piinallisen rauhallista kerrontaa, josta koko ajan vain odottaa sitä jotain. Mutta kuten aiemmin lukemassanikin, tulihan se käänne viimein tässäkin, tuttuun tapaan viimeisissä lauseissa. Ja siinäpä Auster onkin taitava, mahdottoman nerokas jopa, muuttamaan muutamalla sanalla, kappaleella tai loppuunasti hiotulla yksityiskohdalla koko tarinan toiseksi, ihan muuksi, mitä olit kuvitellut koko matkan lukeneesi. Ihan aiempien Auster-lukukokemusteni tasolle tämä ei päässyt, mutta hieno se silti oli. Suosittelen kokeilemista, jos kirjailijan tuotanto kiinnostaa.

Helmet-haaste 2017: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen


SARAH ANDERSEN : AIKUISUUS ON MYYTTI
110s.
Sammakko 2017
Alkuteos: Adulthood Is a Myth: A "Sarah's Scribbles"-collection 2016
Suomennos: Aura Nurmi
Arvostelukappale
Luettu joulukuussa 2017

Andersenin sarjakuvakokoelma on lämmin, sopivan ironinen, mutta silti kiltin hyväksyvä ote introvertin, aikuisuuden kanssa kamppailevan nuoren aikuisen elämästä. Tarinat ja hetket olivat lyhyitä ja hauskan samaistuttavia, mutta koin ehkä paikoin olleeni itse jo hieman yli-ikäinen tälle. Nautin toki silti tästä särmikkäästä huumorista ja samaistuin muutamaankin kohtaan erityisen paljon, ei se kai varsinaisesti ikään katso aina sekään. Epävarmuus, itsetunto, halujen ristiriita ja tämän hetken tematiikka selfiestä sosiaalisuuspakkoon puhuttelevat aina, ja välillä asioita on hyvä lukea siitä samasta lähtökohdasta, jossa itsekin elelee. Eipähän ainakaan vahvistu se harha, että näiden ajatusten kanssa on yksin, vaikka ihan himpun verran sitä erityisyyttä tämä liikaa paikoin tuntuikin korostavan. Hauska ja sydämellinen kokonaisuus noin kuitenkin, vaikkei aivan minun sarjakuvani ollutkaan.




DAN BROWN : ALKU
463s.
WSOY 2017
Alkuteos: Origin (2017)
Suomennos: Jorma-Veikko Sappinen
Luettu tammikuussa 2018

Olen lukenut Brownin Langdon-sarjasta muistaakseni kaksi tai kolme edellistä osaa, tämä uusin taitaa olla jo viides. Edellisestä lukukerrasta on vuosia, enkä ehkä aivan ole kokenut tämän genren olevan enää se "oma juttuni", mutta niinpä vain mieheni syntymäpäivälahjaksi saatu teos taisi viedä minutkin mennessään. Odotin tältä lähinnä mahdollisuutta totaaliseen silmien pyörittelyyn, sillä muistelin edellisen sellaista aiheuttavan, mutta pakko myöntää, että tämä olikin vallan vetävä ja onnistunut, vaikka näinkin rahastustyyppisellä kirjallisuudella olisi ollut ainesta flopimpaankin.

Brownin tapaan tutusti Alun teemoja oli uskonto, tiede ja tokikin selvitystä vaativat arvoitukset. Huolimatta siitä, että alkaa olla jo varsin epäuskottavaa, että yksi ja sama tutkija joutuu jatkuvasti näin mielikuvituksellisten tapahtumien keskipisteeseen, tarina kesti yllättävän hyvin aiemman toiston, eikä sitä ehkä ihan täysin edes voi laittaa pitkän lukutauon piikkiin. En päässyt niitä silmiä pyörittelemään, vaan ahmin kirjan parissa päivässä, nautin jopa muutamista terävistä sivujuonteista, kuten valeuutisten sekä ihmisten totaalisen mediakritiikittömyyden piikin tarinan välissä. Loppuratkaisukin oli yllättävän onnistunut, ehkä siksi tästä näin hyvä maku jäikin. Voisin ehkä keveyden kaipuuseen lisää Langdomin seikkailuja joskus lukea, näin kai se omalta lukumukavuusalueelta poistuminen voi siis ihmistä palkita. Jos Brown olisi vielä uskaliaasti luonut kerrankin sellaisen naishahmon, joka on vapaaehtoisesti, eikä traagisen sairauden vuoksi lapseton, tätähän olisi voinut jopa vaikka jo kehua.

Helmet-haaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta


ALISON BECHDEL : ÄIDEISTÄ PARHAIN - KOOMINEN DRAAMA
290s.
Like 2012
Alkuteos: Are You My Mother? A Comic Drama (2012)
Suomentaja: Anu Turunen
Luettu tammikuussa 2018

Toisin kuin Andersenin parissa, Bechdelin kanssa olin kovinkin samalla viivalla. Aiemmin lukemani Hautuukoti hurmasi, mutta tämä Äideistä parhain tuli täydellisesti iholle. Se tuli sinne niin paljon, etten oikein edes osaa enkä haluakaan lukukokemustani jakaa, se tuntuu jollain kummalla tavalla niin henkilökohtaiselta, että kertomalla miksi pidin tuntuu, kuin tulisin paljastaneeksi itsestänikin jotain, minkä haluan vain omanani pitää. Se oli henkilökohtainen ja lähellä, ja silti universaali ja yhteinen. 

Siinä missä Hautuukoti kertoi Bechdelin suhteesta isäänsä, on tämä myöhemmin ilmestynyt sarjakuvaromaani jonkinlainen tiivistys hänestä itsestä suhteessa äitiinsä. Kokonaisuutena tämä ehkä oli sekavampi ja moniulotteisempi kuin Hautuukoti, mutta ehkä juuri siksi niin minun. Jos et Bechdelin sarjakuvaromaaneja ole aiemmin lukenut, lue ensin tuo aiemmin ilmestynyt teos, ja sitten vasta tämä. Mutta  l u e  nämä, en toki asiantuntijana vielä itseäni sarjakuvien maailmassa pidä, mutta jotain maagisen tarkkaa näissä molemmissa on.

Äideistä parhain muualla: Kirjanurkkaus, Lukemisen kartasto & Kujerruksia
Helmet-haaste 2018: 33. Selviytymistarina 

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

HAN KANG : IHMISEN TEOT


HAN KANG : IHMISEN TEOT
230s.
Gummerus 2018
Alkuteos: 소년이 온다 (2014)
Suomennos: Sari Karhulahti
Käännetty englanninkielisestä painoksesta Human Acts

Yksi viime vuoden hämmentävämpiä, ja ehdottomasti myös voimakkaimpia lukukokemuksia oli Booker-palkinnonkin pokannut eteläkorealaisen Han Kangin Vegetaristi. Se oli outo, maaginen ja pimeä, mutta jätti vahvan halun lukea Kangia lisää. Tarkoitukseni oli vielä samaisena vuonna etsiä jostain käsiin vielä tuota uudempaakin teosta kehutumman oloinen Human Acts, mutta kun huomasin sen tulevan jo tänä keväänä suomennoksena, jäin laiskuuttani sitä omalle kielelle odottelemaan. Tuskin kovin vikaan tämäkään ratkaisu meni, Karhulahti kun on varsin upeasti jälleen kääntänyt yhden romaanin, englannin kautta toki, mutta alkuperäisen vahvuutensa säilyttäneenä.

"Hän ei ryhtynyt lukemaan vaan koetti pelkästään istua kaikessa rauhassa, ja vähitellen hänelle alkoi tulla nälkä. Hän kävi hakemassa kulhollisen varhain tuuleentuvaa riisiä, jota oli saanut äidiltään. Kun hän pureskeli riisinjyviä hiljaisena, syöminen alkoi yhtäkkiä hävettää häntä kuten niin monilla aikaisemmillakin aterioilla. Hän ajatteli tuon tutun tunteen vallassa kuolleita - niitä, joissa ei ollut enää elämää ja jotka eivät siis koskaan enää tarvitsisi ravintoa."

Pienoisessa lähiaikojen sarjakuvahuumassa pidempään romaaniin keskittyminen tuntui yllättävänkin haastavalta, eikä Ihmisten tekojen parissa ainakaan mitään kepeää hyvän mielen hetkeä vietelty. Parisen viikkoa tätä luin, mutta sen episodimainen rakenne antoi kuitenkin pidemmäksikin venyneet tauot anteeksi, ja siinä ajassa tästä ehti kasvaa mielessäkin suuri. Oikeastaan varsin valtava.

Han Kangin xromaani kertoo vuoden 1980 Gwangun mielenilmauksista, jossa opiskelijat protestoivat hallintoa vastaan. Kansannousu tukahdutetaan kuitenkin ennennäkemättömän verisesti, ja se jättää maansa historiaan rikkinäisen, julman ja kipeän kohdan, jota kohtaan kukaan ei halua katsoa, mutta jonka ympärille kietoutuu valtavan monen ihmisen ja suvun kohtalo. Ihmisen teot ovat käsittämättömän raakoja, sotilaat tappavat ja kiduttavat huvikseen, vankeudet kestävät vuosikausia ja vapautuksetkin tapahtuvat kuin varkain, koska syytä kidutukselle ei oikestaan edes ole. Ihmisen teot ovat siis ihmisyyttä kauheimmillaan, synkkiä raakuuksia, johon jostain syystä lajimme on taipuvainen toistuvin väliajoin.

Minulle Ihmisen teot ei ollut mikään helpoin teos, ja se uhkasi kerran jos toisenkin jättää kokonaan ulkopuoliseksi. Se vaati tulla luetuksi, mutta samalla se vaati minulta paljon. Se vaati keskittymistä, mutta myös valtavaa Wikipedia-surffailua, eihän kukaan nyt korealaisista, verisiksi muuttuneista kansannousuista ole Suomessa koskaan puhunut. Se vaati myös taistelua, tahdonvoimaa pysyäkseen mukana, ollakseen sulkematta silmiä silloin kun eniten mieli teki. Ja tämän kanssa sitä teki hurjan usein.

Mutta vaikka se vaatikin, oli lukukokemus silti varsin vaikuttava ja kokonaisvaltainen. Synkkyyden ja väkivaltaisuuden keskellä on ihmeellistäkin valoa, vaikkei sitä tahdo ensin huomatakaan. Kuten takakannessakin todetaan, se oli todella kollektiivista sydänsurua, mutta se oli ennenkaikkea sitä yhdessä, jollain karun kauniilla tavalla käsikädessä. Vaikka jokainen luku olikin eri näkökulmasta kerrottu, pyöri tarina taitaen yhden ja saman hetken ympärillä niin vakuuttavasti, etten sen sirpaleisuus edes tuntunut vaikealta, ennemminkin se antoi jotain sellaista, jota vain yhdestä kulmasta katsottuna ei olisi edes voinut saada. Osa luvuista eteni helpommin, toiset vaativat enemmän päättäväisyyttä päästäkseen loppuun, mutta tasaisen laadukasta jälkeä tämä oli heti ensisivuilta saakka. Vaikuttavin kohtaus minulle oli sensuroitu teatteriesitys, samoin kuin ruumiinsa jättävän sielun pyristely pahan ymmärtämisen kanssa. Tällaisia kipeitä yksityiskohtia tarina oli täynnä, mutta se oli silti harvinaisen ehjä ja todellinen.

Joskus todella kaikkein eniten tarvitsee sitä, että lähestyy kirjoja, jotka tuntuvuat liian vaikeilta, pitää silmät auki silloinkin kun ne tekisi kaikkein eniten mieli raakuudelta sulkea. Se, jos mikä on universaali kokemus, ja siitä muistuttaa hyvin myös tämä romaani. Eipä tällaisen raakuuden tarvitisi olla totta niin hurjan usein, niin hurjan monissa paikoissa.

Muualla: Maaginen realismi, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Kirjojen kauneudesta & Kirjaluotsi
Helmet-haaste 2018: 05. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

ÄÄNENI BLOGISTANIAN FINLANDIA-, GLOBALIA- & TIETO-PALKINNOILLE

Blogimaailma valitsee tänään vuoden 2017 Blogistanian kirjallisuuspalkinnon voittajat äänestämällä omia suosikkejaan. Kategorioita on neljä, Tieto, Globalia, Finlandia ja Kuopus. Lastenkirjallisuutta en viime vuonna valitettavasti juurikaan lukenut, joten siitä kategoriasta ei omia ääniä tänäkään vuonna tule, mutta muiden kelkkaan jo uskallan hypätä.

Viime vuonna tuli luettua paljon, ainakin omalla mittapuullani. Tietokirjallisuuttakin enemmän kuin aikoihin, ja sen saralta ne kaikkein vahvimmat lukukokemukset löytyivätkin. Tokikaan en ole lukenut kustakin kategoriasta kuin murto-osan hippusen, mutta koska onhan luetuksi pääseminenkin jo jonkinlainen rajanylitys, annan ääneni sen perustella, mitä lukea ehdin. Joten tässä vuoden 2017 ehdokkaani kategorioittain:

T I E T O 

Hubaran ajankohtainen, terävä ja soljuva esseekokoelma avarsi lukijansa maailmaa, sai näkemään sellaista, jota tapahtuu koko ajan omien silmien alla, mutta sitä ei vain etuoikeutetusta positiostaan näe. Hubara herättää, mutta ei syyllistä, kirjoittaa muille ruskeille, muttei jätä ketään ulkopuolelle. Vuoden 2017 ehdottomasti tärkein julkaistu kirja.

Sarjakuvamuotoon tehty kirja internetin vihapuheesta, heistä, ketkä sen uhreiksi ovat joutuneet, siitä, miten tällaisen annetaan edelleen Suomessa olla mahdollista. Tärkeä ja ajankohtainen teos, jonka toivoisi puhututtavan enemmänkin.

Koko Hubaran & Anu Partasen suomentama feministinen perusteos on silmät selälleen heittävä, ja silti lempeän ymmärtäväinen myös vähän rennomman feminismin suhteen. Seksismi ja pinttyneet sukupuoliroolit ovat ympärillämme jatkuvasti, mutta Gayn avulla niihin oppii suhtautumaan tarkemmin.
G L O B A L I A

3 pistettä: Garth Greenwell : Kaikki mikä sinulle kuuluu
Täyteläinen, tiivis ja viiltävän kaunis tarina rakkaudesta. Rakastin tätä, sen maailma todella heräsi kielensä ansiosta täysin eloon. Hieno ja tiheä teos, jota toivoisi useammankin edelleen lukevan.


Moniääninen ja kaoottinen, keskittymistä ja erilaisuuden sietämistä vaativa. Vaativakin, muttei vaikea, haastava, muttei ulkopuolelle jättävä. Tärkeä ja puolensa valitseva.

1 piste: Lucia Berlin : Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Teräviä, laadukkaita ja omaleimaisia novelleja Yhdysvalloista ja sen ympäriltä. Vahvoja naisia, työläisammatteja, arkea ja alkoholismia.
F I N L A N D I A 

Kaunis kahden maailman välissä kulkeva tarina tuo yhtaikaa iholle suomalaisen ja romanialaisen kulttuurin ja perheen. Kaunis ja oman äänensä löytänyt kerronta soljui ja vei tarinaa hienosti eteenpäin monella eri tasolla.

2 pistettä: Ulla Donner : Spleenish
Mainio sarjakuvaromaani Y-sukupolvesta, milleniaalin ironisesta maailmantuskasta. Samaistuttava, paikoin vakavankin hauska.

1 piste: Annastiina Storm : Me täytytään valosta
Vahva ja omaääninen tarina ydinperheestä ja siitä, ettei kaikki ole aina sitä miltä sen ulospäin saa näyttämään. Tässä kirjassa on ehkäpä kautta aikain yksi onnistuneinpia lapsikertojia.

Tänä vuonna yllättävän pienellä vaivalla valikoitui kirjat, joille ääneni tahdon antaa. Tietokirjat olivat itselleni suurin positiivinen yllätys, Globalian puolelta taas tuntui valinnan tekeminen helpommalta. Eniten painiskelin kotimaisen kirjallisuuden parissa, ja hieman yllättäenkin päädyin antamaan kaikki ääneni esikoisille, mutta ne todella sen ovat ansainneet. Toivotaan parasta, että ovat saaneet mainetta ja kunniaa myös muiden blogien äänestyksissä!

torstai 1. helmikuuta 2018

JOULU- JA TAMMIKUUN LUETUT


Apua, miten pitkä aika voikaan joulukuun alusta olla! Olin etukäteen ajatellut pitäväni hieman pidemmän loman, mutta kun vähän yllättäenkin sain kaikki hiostaneet ryhmätyöt tehtyä ja läpäisin odotusteni vastaisesti kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssinkin ensimmäisellä tentillä, päätin hoitaa kerralla pois alta myös aineopintoihin kuuluvat kirjatenttipaketit. 2 x 5 opintopistettä, 6 kirjaa ja kaksituhatta sivua kahteen viikkoon, kuulosti aluksi huomattavasti vähemmän raastavalta kuin todellisuudessa olikaan.

Jouluviikolla viimeinenkin tentti kuitenkin oli ohi, ja siirryin loman viettoon Varkauteen. Siihen nähden miten paljon kulutin täysin päättömän huonoa tositelevisio-viihdettä tenttien vastapainoksi, ehdin näemmä muutaman kirjankin lukea. Ja joululomalla sitä vasta lukea ehtikin, sain viimein päätökseen kuukausia lukuvuorossa roikkuneen Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön, josta viimeistään tämän postauksen kohdalla tulee varmaan myös useimmin tässä blogissa mainittu yksittäinen kirja...

J O U L U K U U N  L U E T U T

02 Sarah Andersen : Aikuisuus on myytti
03 Paul Auster : Sunset Park

J O U L U K U U N  O S T E T U T 

John Williams : Stoner
Selja Ahava : Taivaalta tippuvat asiat

Luetuista ehdottomasti kärkeen kiilasi tosiaan Royn käsittämättömän moniulotteinen romaani, hyvänä kakkosena perässä Lucia Berlinin novellikokoelma sekä Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa. Mäkinen oli pienoinen pettymys, ehkäpä suurten ennakko-odotusten vuoksi, viimein loppuun asti taisteltu Äärimmäisen onnen ministeriö taas yksi vuoden vaikuttavimpia. Ehdin lukea paljon, ja ihana niin. Ostetuista olen eniten onnellinen, Ahavan Taivaalta tippuvat olen palanut halusta lukea uudelleen sen jälkeen, kun niiden tietynlainen piilo-omakohtaisuus tuli esiin uusimman romaanin yhteydessä, Stoner taas on yksinkertaisesti vain ehdotonta omistaa. Etenkin kun se tulee vastaan viidellä eurolla täysin uutena kappaleena, vaikka kustantaja kirjamessuilla kertoikin painoksen olevan loppu. Oi onnea.



Tammikuun alun edelleen taas lomailin, ja 8. päivä jatkuikin kanssaopiskelijoiden lähiopetusviikko (siis heidän, jotka opiskelevat vain erillisiä erityisopettajaopintoja, eivät tätä yhdistelmää maisteritutkinnon kanssa kuten allekirjoittanut tekee), joten toisin kuin loppusyksystä, jolloin kävin kahta kurssia neljä kuukautta, käyn nyt neljää kurssia viiteen viikkoon ahdettuna. Silti kirjoja ehti kulua useampi, lomalla ollessa ensimmäiset kolme, loput opintojen välissä, mutta Han Kangia lukuunottamatta ne olivatkin kaikki enemmän tai vähemmän kevyttä luettavaa - joko viihdyttävyyden muodossa kuten Ferrante tai ihan jo sarjakuva-asussaan jo lähtökohtaisesti tavallista romaania "pienempitöisiä". 

T A M M I K U U N  L U E T U T

01 Dan Brown : Alku (postaus tulossa)

Hurjan hyviä kirjoa olen kuitenkin onnistunut lukemaan, lemppareiksi mainittakoon Bechdelin Äideistä parhain sekä Susinukke Kosolan runoteos. Aikamoinen harppaus siis yhtäkkiä niin sarjakuvaromaanien kuin runojenkin maailmaan. Tammikuu kului myös niin oman hyllyn aarteiden kuin kirjastolainojenkin parissa, uusia kirjoja en tullut lainkaan ostaneeksi.


Olen nyt myös puolisen vuotta kirjoitellut näitä koostepostauksia kahden kuukauden erissä, mutta voi olla, että tekisi mieli ehkä kuitenkin palata juurilleni ja jatkaa taas kuukausittaista postailua. Tuntuu, että niin näihin saa mukaan hieman muutakin kuin kirjoja, elämää lukemisen takana ja niitä oikeita senhetkisiä tunnelmia, ei vain muisteloita, että mitähän sitä melkein kaksi kuukautta sitten tapahtuikaan ja tuntuikohan silloin joltain. Toki innostukseni ja suunnitelmani heittelevät aina senhetkisten fiilisten mukaan, mutta voihan sitä vaikka helmikuussa kokeilla. Takaisin juurille, tavallaan. Sillä onhan ihan muutaman päivän päässä jo tämän blogin 2-vuotissynttäritkin, hurjaa! Vastahan tämän viime viikolla keskin perustaa, keski-ikäisesti voin tähän oikeastaan jo todeta, että kylläpä ne vuodet sitten vierivätkin vallan nopeaan tahtiin. Ja hyvä niin.