perjantai 30. joulukuuta 2016

5 x 5 VUODEN 2016 KIRJAT

Vuonna 2016 luin 69 kirjaa, 20582 sivua, keskimäärin 56 sivua päivässä, 5,75 kirjaa kuussa. (Ja pokkana silti väitin, etten laske kirjoja saati luettuja sivuja.) Niistä 40 on ollut suomalaisia, 47 naisten kirjoittamia, 15 erimaalaista ja 45 sellaiselta kirjailijalta, jonka kirjoja en ole koskaan aiemmin lukenut. Kaksi vanhaa lempparia olen lukenut uudelleen, yksi kirjoista on ollut runokirja, viisi novellikokoelmaa, yksi tietokirja ja uudenvuoden kynnyksellä minulla on ennätykselliset neljä kirjaa kesken, joista ehkä hyvällä tuurilla yhden saan vielä tämän vuoden kirjoihin mukaan. Kaikki vuoden luetut kirjat löytyy listattuna täältä, enkä varsinaisesti niiden uudelleenlistaamista postausmuotoon näe tärkeänä, ne voi sieltä kurkata ketä kiinnostaa. Mutta koska jonkinlainen yhteenveto on aina mukavaa, tein teille viisi listaa vuoden kirjoista. Kolme sellaista listaa, jotka saivat tavalla tai toisella haltioitumaan, kaksi sellaista, jotka eivät niinkään.

 

LAADUKKAIMMAT JA VAIKUTTAVIMMAT LEMPPARIT
ELI KIRJAT, JOIDEN TYKKÄÄMISESTÄ OLEN YLPEÄ


 

VIIHDYTTÄVIMMÄT KIRJAT
ELI KIRJAT, JOTKA VOISIN LUKEA UUDELLEENKIN JOS
KAIPAISIN KIRJAA, JOHON UPPOUTUESSAAN EI MUUTA
NÄE EIKÄ KUULE


 

ENITEN OHI MENNEET KIRJAT
ELI OLISIN EHKÄ TYKÄNNYT TOISENA HETKENÄ, NUOREMPANA TAI IHAN VAIN VÄHÄN ERI VINKKELISTÄ LUKENEENA, MUTTA NYT NÄIDEN KOHDALLA EI AIVAN TÄHDET OSUNEET KOHDALLEEN


 

EPÄONNISTUNEIMMAT KIRJAVALINNAT
ELI NIIN HUONOT KIRJAT, ETTÄ NIIDEN LUKEMISESTA JO MELKEIN NAUTTI


 

TÄRKEIMMÄT KIRJAT
ELI HENKILÖKOHTAISIMMAT (UUDET) IKUISUUSLEMPPARIT

5 Kjell Westö : Leijat Helsingin yllä

Aikamoista. Luin vuonna 2016 36 kirjaa enemmän kuin viime vuonna, 29 enemmän kuin oli alkuperäinen tavoitteeni. Aika onnistunut lukuvuosi, ja vaikka ensi vuonna saankin vielä tätäkin enemmän syventyä myös tieteellisen kirjallisuuden sun muun opintomateriaalin pariin, toivon saavani raivattua itselleni aikaa kaunokirjallisuuteen uppoutumiselle. Koska mikään ei irrota arjesta niin hyvin kuin toisen tarinaan sukeltaminen. Miten sitä maailmaa osaisikaan enää katsoa, jos ei näkisi myös muiden kohtaloita ja erilaisuutta, pysähtyisi sen aiemminkin hoetun omanapaisuuden kahleista hetkeksi pois. Näin on hyvä, ja näin jatkukoon. Joten heitänpä nyt mielivaltaisesti ensi vuoden lukutavoitteeksi taas 40 kirjaa. Siitä on hyvä lähteä.

Mitkä teidän parhaimmat/flopanneimmat lukukokemukset ovat tältä vuodelta olleet? 

maanantai 26. joulukuuta 2016

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
208s.
Siltala 2016
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline 1996
Suomennos: Markku Päkkilä

Huh. 
Huhhuh.

Ihan en tiedä mitä menin juuri lukemaan, mutta varsin on vaikuttunut fiilis. Ihan en myöskään tiedä saanko lukemaani jäsenneltyä minkäänlaisiksi sanoiksi, lauseiksi, kokonaiseksi postaukseksi, mutta yritetään. Ei alkuun ainakaan ainoatakaan tarinaa siitä, miten kirjasta kiinnostuin. Mistä sen lukulistalleni hankin. Minkälaiset ennakko-odotukset minulla siitä oli. Se on nimittäin kaikki aivan liian arkista, liian tavallista, helppoa ja turvallista. Jotain sellaista, mitä tämä novellikokoelma ei todellakaan ole.

"Kuvitelkaa että tilaatte listalta yhden annoksen kaikkea eikä kukaan kiellä. Kuvitelkaa että istutte autossa tilauskaistan jonossa oman kullan kanssa ja laulatte radiosta kuuluvan musiikin mukana. Miten kaunis tämän maan on täytynyt olla joskus, kun saattoi hypätä autoon ja ostaa pussillisen hampurilaisia ja ajella missä huvitti, käydä välillä uimassa joessa tai ottaa nokoset puiden alla ilman pelkoa mutageeneistä tai siitä että pyssymiesjoukko tulee ja ja pidättää ja lähettää loppuiäksi Evergladesin rämeille."

Saundersin esikoisteos, seitsemän novellin kokoelma on dystopiahirviö. Se on viiltävä, terävä, ruma ja raskas, ja silti sen sivut kääntyilevät eteepäin kuin itsestään. Se on kuin Tarantinon elokuvien veriset loppukohtaukset, mutta ilman toivoa, valonpilkahdusta tai oikeuden voittamista. Se on niin jäätävä, että sen meinaa lopettaa kesken jo ensimmäisten novellien kohdalla, ei siksi, etteikö kirja olisi hyvä, vaan siksi, että sen lukemisesta tulee niin helvetin paha olo, ettei sellaista halua aiheuttaa itselleen.

Jos kielikuvia ja mielikuvia lähtee tulkitsemaan kirjaimellisesti, menettää yöunensä, näkee painajaisia, joissa yksikätiset ruumiit, aaltokoneella palasiksi murskatut pikkupojat ja rannekkein merkityt vialliset jahtaavat sinua sisällissotateemapuistossa, milloin kummituksina, milloin palasiksi muuten vain hajonneina. Kirjan sivuja on pakko liikuttaa ripeästi sukeltamatta liian syvälle, ajatella satiirina, mustaakin mustempana huumorina ja nauttia siitä kauhujen talosta, jonka Saunders lukijoilleen tarjoilee. Ottaa irtokäsi kainaloon ja antaa yhdessä raikuvat aplodit. Koska kaikessa jäätävyydessään ja kaameudessaan ajatukset taustalla ovat pelottavan tosia, mahdollisia, ja vaikka niiden mittakaavat ovatkin vääristelty näyttäviksi irvikuviksi, on tämä kokoelma ajankohtaisempi kuin koskaan, vaikka se on jo kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu. Saundersin dystopia viiltää, muistuttaa nykyisestä paikastamme kaikkivoipaisina kuninkaina ja valtiaina, joiden valintojen seuraukset voivat olla myös jotain muuta kuin mitä me nyt uskomme. Vaikka mihinpä sitä ihminen sairaalloisesta itsekkyydestään pääsisi, kohahtaa hetkeksi nähdessään kurkistuksen painajaisten tulevaisuudesta, siitä sellaisesta, jossa nälkäiset lapset huutavat kauhusta, jengit lahtaavat ihmisiä kaduilla, on nälkää, ruttoepidemoita ja pimeyttä, loputonta pimeyttä. Lopulta kuitenkin sitä ummistaa silmänsä, kohauttaa olkiaan ja jatkaa sitä, mitä oli juuri tekemässä, virkkaa isoäidin neliöitä tai kirjoittaa ilkeitä kommentteja toisen videoblogin alle. Siinähän me niin kovin hyviä tuppaamme porukalla olemaan, kulkemaan päivästä toiseen arkeamme suuret unimaskit silmillä.

Tämä kirja on täydellinen, jos tahtoo vastapainoa aikamme hyvänmielenkirjallisuudelle. Se on upea, jos on valmis kohtamaan tulevaisuuden kauhut, vahingossa murhatut pikkulapset, 200-kiloiset miehet, joiden jokainen pieni toivonripauskin tallataan niin syvälle maan rakoon, että se on lähellä tulla jo jossain toisella puolella maapalloa ulos. Se on vaikuttava, jos kaiken ahneuden, egoismin ja raakuuden yhteisvaikutuksia kestää katsoa.  Se on kuin kummitusjuna huvipuistossa, juuri niin hirveä, että siitä jo alkaa nauttia. Ja se kannattaa lukea, vaikkei tekisikään mieli. Sillä jotain se liikauttaa, ja vaikkei liikahtanutta osaa osaisikaan nimetä, on se silti jokin, joka ainakin hetkellisesti riisuu ne unimaskit silmiltämme. Ja se, jos mikä tekee välillä varsin hyvää.

perjantai 23. joulukuuta 2016

KIRJA VIEKÖÖN! UUSIA TUULIA KIRJALLISUUSTAPAHTUMIIN + LIPPUARVONTA



Enää muutama hassu päivä jäljellä vuotta 2016, sitä omassa elämämässä sellaista, jonka toivoi jo huhtikuussa olevan pian ohi. Vielä olisi kuitenkin joulu juhlittavana, välipäivät levättävänä sekä uusi vuosi vastaanotettavana, ja siellä se vihdoin pilkottaa, vuosi 2017, ehkä ainakin himpun parempi, valoisampi ja lempeämpi kuin tämä meneillään oleva. Ja vaikka sitä hyvää on paljon tässäkin vuodessa ollut, on ehkä syytä pysähtyä etsimään sitä ensi vuodesta vielä enemmän, keskittyttävä kunnolla, ettei hienot jutut mene ohi kun vain pyörii turvallisesti viltin alla, oman sohvan kulmassa.

Siinä, missä itselleni toivon leppoisampaa vuotta 2017, alkaa samalla kotimaamme kuplia, poreilla ja kerätä hienoja tapahtumia suuren juhlavuotensa kunniaksi. Kun Suomi täyttää kunnioitettavat 100 vuotta, juhlii myös kirjallisuuspiiri, Kirja Suomi 2017 -tapahtumien merkeissä. Ja yksi niistä hienoimpia on ehdottomasti Baba Lybeckin emännöimät Kirja vieköön! -tapahtumat, kirjallisuusillat  helsinkiläisessä Savoy-teatterissa. Ne ovat läpileikkaus maamme komeaan historiaa kirjallisuuden ja merkittävien henkilöiden kautta, ne tuovat intiimit kirjallisuuskeskustelut lähelle aikana, jolloin kaikki muu tapahtuu jossain kaukana, ruutujen toisella puolella, kiillotettujen kuvien takana. Lybeck tuo jo 18.1.2017 lavalle sellaisen kavalkadin kirjailijoita, että näitä tapahtumia en halua jättää väliin. Anu Partanen, Taisto Oksanen, Petri Tamminen, Jukka Puotila, Jörn Donner, Pekka Strang sekä Laura Malmivaara nähdään keskustelemassa kirjallisuudesta sekä tulkitsemassa lukunäytteitä, ja päästäänpä myös näkeämään ja kuulemaan tärkeää keskustelua Tarja Halosen sekä Tellervo Koiviston seurassa. Keväälle tapahtumia on järjestetty kolme, ja seuraavat ovat 15.2.2017 sekä 15.3.2017. Kirjallisuutta, syviä keskusteluita, tulkintaa sekä aitoa pysähtymistä tapahtumien äärelle, näitä odotan kovasti.

Ja koska näihin tapahtumiin on hieno päästä yhden jos toisenkin, arvon yhteistyössä Kirja vieköön! -tapahtumien kanssa kaksi sarjalippua kevään kirjallisuusiltoihin. 

Sarjalipulla pääsee veloituksetta kaikkiin kolmeen kevään tapahtumaan, ja sarjalippujen arvo on 2 x 72 euroa. Arvon liput yhdelle voittajalle, eli osallistumalla voit voittaa liput sekä itsellesi että seuralaisellesi. Arvontaan voit osallistua kommentoimalla joko tähän alle, Facebookin-arvontapostaukseen tai vastaavan Instagram-kuvani alle kertomalla mikä on ollut sinun hienoin lukukokemuksesi vuonna 2016. Arvontaan voi osallistua 30.12.2016 kello 23:59 saakka, voittajaan otan yhteyttä henkilökohtaisesti. Jos osallistut arvontaan blogini kautta, jätäthän kommenttisii myös sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinut kiinni mahdollisimman helposti. Lisää Kirja vieköön! -tapahtumista voit lukea täältä

ARVONTA PÄÄTTYNYT, VOITTAJA LÖYTYI INSTAGRAMIN KAUTTA JA HÄNEEN ON OTETTU YHTEYTTÄ HENKILÖKOHTAISESTI. KIITOS KAIKILLE OSALLISTUJILLE! ♥

Onnea arvontaan ja ihanaa joulunaikaa kaikille! 


tiistai 20. joulukuuta 2016

EMMA PUIKKONEN : EUROOPPALAISET UNET

 
EMMA PUIKKONEN : EUROOPPALAISET UNET 
♥ ♥ ♥ ♥
179s.
WSOY 2016

Törmäsin Eurooppalaisiin uniin ensimmäisen kerran, kun Omppu kysyi keväällä kirjaa käsittelevässä postauksessaan, miksi me emme puhu tästä kirjasta. Se alkoi kiinnostaa, nimi jäi mieleen ja kirja kirjanmerkkeihin virtuaalisella luettavien listalla. Sen jälkeen se tuli vastaan yhdessä, ehkä toisessakin kirjablogissa ja ihan vähän jo meinasin aktivoitua sen kanssa, tässäkö tosiaan hieno episodiromaani, joka uhkaa jäädä täysin ilman ansaitsemaansa näkyvyyttä? Ja milloinko sen itse sain  sitten klikkailtua kirjaston varausjonoon? Samana aamupäivänä kun huomasin kirjan nousseen yhdeksi Finlandia-ehdokkaaksi. No, onpa ainakin se näkyvyyspuoli nyt hoidettu, minkä perään Omppu kyseli, kirja saatu ihmisten huulille ilman sen suurempia markkinointikikkoja kustantamon puolelta (ellei toki ehdolleasettelua jo sellaiseksi voida laskea). Vaikka palkintoa tämä kirja ei pokannutkaan tällä kertaa, on tuo 572 ihmisen kirjastojono pääkaupunkiseudun kirjastoissa kieltämättä ihan kunnioitettava.

"Taksissa nojasin päätä pehmeään autonistuimeen ja mietin, mitä sanoisin. Kaupunki lipui ohi, rajaa ylittäessä tuli edelleen kummallinen tunne että voiko tästä ihan totta näin vain kulkea. Äiti oli kaivannut minua kaksikymmentäkahdeksan vuotta, onko mitään, mitä siihen voi sanoa?"

Eurooppalaiset unet on episodiromaani, palasista kokoon kuroutuva tarina, joka imaisee mennessään.  Se on tarina vuonna 1980 Eurooppaa halki ajavasta rekkakuskista Tomasta, joka ottaa liftarin kyytiinsä ja pysähtyy tunnelissa oudon unenomaisen hetken viemänä rekkoineen päivineen. Se on kertomus yhdeksän vuotta myöhemmin Johanneksesta, jonka uimahyppy ei mene niin kuin pitäisi. Se sisältää somalipakolaisnaisen  Fadumon tarinan, se käväisee unkarilaisen poliitikon menneisyydessä ja nykyisyydessä, ottaa verisesti yhteen serbien ja albanialaisten nyrkein. Se yhdistää vähän kaikkea, euroopan lähihistoriaa, pakolaisuutta, kansojen vihamielisyyttä, muurien murtumista ja on silti hämmentävän taitavasti yhtä. 

Kaksi, kolme ensimmäistä episodia olivat ravisuttavan hyviä, niin hienoja, etten meinannut uskoa lukemaani, olin jo aivan valmis kirjoittamaan suuren vastineen Finlandia-palkinnon valinneelle Baba Lybeckille valintansa oikeudesta. Irrallisuus, episodien vaihtelut ja löyhät yhteydet eivät häirinneet, liekö syy osittain myös lähiaikoina kahlatuissa novelleissa, siinä, että erillisyyteen on saanut totutettua itsensä. Muutamien tarinoiden yhteys toisiin tosin tuntui hieman teennäiseltä, pakotetulta, mutta kyllä nekin mielenkiintoista ajateltavaa tarjosivat. Ja kun jossain puolivälin paikkeilla, jakso tai kaksi sen jälkeen alkoi hieman puuduttaa, tuntua, ettei tämä nyt ehkä sittenkään ihan siihen alun lupaamaan vau-elämykseen yllä, tulee viimeinen episodi ja vie koko menneen tulevan kautta takaisin alkuun, yhteen, sitoo tiiviiksi kimpuksi ja tarjoilee taas kerran koko aiempaan tarinaan uuden näkökulman. Ja se on jo tänä vuonna lukemani kotimaisen kirjallisuuden kentällä poikkeuksellisen taitavasti tehty.

Vaikka tämä oli jo nyt vahva ja voimakas lukukokemus, se olisi sitä ihan hieman erilaisena hetkenä ollut vielä enemmän. Neljä sydäntä olisi vaihtunut viiteen, oman elämän painostavat ja päälle kaatuvat asiat  kaukaisempana kirjan hieman synkkienkin aiheiden äärelle olisi uskaltanut laskea itsensä koko painollaan. Kirjan vika se ei ole, tietenkään, mutta nyt se täytyi jättää ihan himpun verran etäiseksi, ihan vain itseään säästääkseen. Mutta tätä suosittelen kyllä aivan ehdottomasti kaikille, ja aivan varauksetta. Lukekaa tämä, puhukaa tästä. Tämä kirja ja sen tarina ovat sen ansainneet.

lauantai 17. joulukuuta 2016

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI

 ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI 
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
345s.
Tammi 2016

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi alkoi pyöriä jonkin aikaa sitten kirjablogeissa, se tuli vastaan kirjamessuilla, muutamissa lehdissä, hillitysti, mutta niin kuitenkin, että sen jotenkin sivusilmällä jo huomasi. Mielenkiintoa se alkoi herättää kun muutama lempparikirjabloggaajani kirjoitteli siitä enemmän tai vähemmän kehuvan arvostelun, mutta silti oma ennakko-odotus istui varsin tiukassa: joku on nyt sitten mennyt ja kirjoittanut joko vähän vaivaannuttavan kuvaelman sensuellista, huulet raollaan poseeraavasta etelähelsinkiläisestä bloggaajasta tai sitten on muuten vain päättänyt kaivella jotenkin todella myyvää aluetta, sorkkia kepillä jäätä ja koittaa hyötyä blogien kaupallisuudesta oman romaaninsa sivuilla. Oi ennakkoluulot, en edes enää tiedä mistä nämä kumpuaa, kirjojen kansista, nimistä vai ihan vain omasta olettamuksesta, että blogeista nyt ei edes mitään muuta voi kirjoittaa? Tulevat silti mistä tulevat, on ollut varsin mielenkiintoista lähiaikoina huomata, että enemmän ne ovat väärässä kuin oikeassa olleet. Ja ihan hyvä sinäänsä, etenkin jos aina vain odottaa pahinta. Eipähän tarvitse ainakaan sitten saada sitä.

"Äitisi seisoi usein hänen takanaan,  painoi huuliaan isäsi päälakeen, kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille tai otti kiinni kädestä, ja puristi, ja isäsi puristi takaisin. 'Rakas', hän sanoi, 'rakas', ja minä ajattelin, että juuri sellaista oli onni, rakkaus, toisen epätäydellisyyteen kietoutumista."

Kristallipalatsi liikkuu ajalleen tyypillisesti useassa tasossa, muotibloggaaja-Dorassa, varjona kulkevassa Pauliinassa, tutkijassa, joka pyrkii löytämään yhteyden taidehistorian, Oscar Wilden ja nykyisen kauneuskäsitteen välillä. Se on tutkielma kauneudesta, se etenee ihanan rikkonaisesti, ei vuorottele orjallisesti eri näkemysten välillä, vaan antaa enemmänkin taitavasti ymmärtää vähän muuta vihjaillen kuitenkin hienovaraisesti tulevaa niin, että lukijana palapelin pääsee kokoamaan itse.  Kirjan draamankaari on taitava ja soi kauniisti, sitä on yhtä mielyttävää lukea kuin täydellisen harkittua instagram-feediä on selailla yksin hieman sotkuisen kotinsa keskellä. Dora on myös bloggaajana hyvin stereotypinen, ja sekin toimii, vaikka sillä on vaaransa: se tarjoilee muotiblogi-ilmiön niin geneerisenä, että se on vähällä horjahtaa parodian puolelle, ja parodia sinäänsä ei sovi kirjan herkän esteettiseen maailmaan. Onneksi se kuitenkin sen onnistuu välttämään, ja koko rakennettu maailma, muotibloggaajan tyypillinen kulissi Eames-tuoleineen, silkkimekkoineen, pioneineen ja harmaaksi maalattuine lautalattioineen 1900-luvun alun kivitaloissa luovat sitä kuvaa, jonka hieman hymähdellenkin voi kuvitella yhden jos toisenkin todellisen blogin taustaksi.

"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"

Tarinana kirja etenee hieman viipyillen, mutta pitää silti otteessaan. Se pistää lukijansa pysähtymään tarinan, toden ja todeksi rakennetun valheellisuuden äärelle, se laittaa huomaamattaan pohtimaan niitä asioita, joiden nyt kuuluu olla kauniita: tuoreiden mansikoiden, pellavalakanoiden, silkin ja kašmirin. Täydellisen elämän, juuri tiettyjen fonttien, vaaleuden, luonnonmateriaalinen ja henkäyksen ohuiden korujen. Hakkarainen on itse työskennellyt lifestyle-lehdissä toimittajana, ja sen huomaa kirjan sivuille luodussa visuaalisessa kuvaelmasta: se on virheetön kuva 2010-luvun esteettisestä maailmasta, se on juuri sitä, mistä juuri nyt kuuluu pitää. Huolimatta siitä, millainen maku täydellisten instagram-kuvien rakentajilla itsellään sitten mahtaakin olla. Mutta ainakin se on aikansa tyypillinen mielikuva, se sellainen, jota meidän lapsemme tai lastenlapsemme ihailevat Kaupunginmuseossa, kun haluavat tietää miten vuosikymmeniä sitten heidän sukulaistätinsä ovat eläneet, se vastaava, se sellainen, joka tällä hetkellä on toteutettuna 1970-luvusta vahvanvärisine vakosamettisohvineen, murrettuine oransseineen, seinäraanuineen ja muovisine tuolineen. Se on se visuaalisuus, jota tästä ajasta muistetaan, eikä se lopulta tee sen enempää meistä toistemme kopioita kuin on koskaan aikaisemminkaan tehnyt, se vain tulee eri tavalla esille kun jokaisen elämää, kotia, vaatekaappia ja astiastoa pääsee selailemaan yhden jos toisenkin sovelluksen kautta, nousematta omalta kotisohvaltaan, kohottamatta varpaitaan salmiakkikuvioiselta berberimatoltaan. Ilmennetäänkö sillä sitten omaa itseään omine makuineen vai haluan olla yhtä tämän hetken kauneimpien virtausten kanssa, se on sitten taas täysin eri keskustelu.

"Ensin ajattelin, että koko aikamme on rakastunut sekä narsismiin että skopofiliaan. Mutta ehkä kyse on vain tarpeesta olla elossa - ei ainoastaan olemassa. Ja ehkä voimme nähdä jotain itsessämme, kun katsomme muita esittämässä elämäänsä, maalaamassa omakuvaansa. Niinhän taide parhaimmillaan tekee, saa meidät näkemään itsemme. Valaisee pimeimmätkin nurkat."

Mutta juu. Aika paljon kirjasta kertoo jo sekin, että tätä postausta tehdessäni en onnistunut valitsemaan lainaukseksi yhtä kohtaa, vaan viisi hiirenkorvin merkittyä lemppareintani jo tuotti vaikeuksia karsia kolmeen. Ei tämä teos maailmaa mullistanut, tarjoillut mitään hirveän suurta näkökulman muutosta, mitä nyt ehkä sai hieman suhtautumaan lempeämmin kauneuteen, seesteisyyteen ja kliseisen zenimäisen, mutta silti niin tiettyyn muottiin perustuvaan blogimaailmaan. Tarkastelemaan omia näkemyksiä, tulemaan armollisemmaksi, ja samalla myös viihtymään hurjan hyvin. Onhan sekin jo paljon kaunokirjallisuudelta, kirjalta, jota alkoi lukemaan saadakseen muka suhtautua siihen jotenkin ylemmyydentuntoisesti. No, onneksi väärässä oleminen ei ainakaan tällä kertaa kovin kovaa kirpaise, se oli vain ja ainoastaan ilahduttavaa. Joten jos Kristallipalatsi teille jossain vastaan tulee, lukekaa se. Kyllä tämä  ehdottomasti suositustensa arvoinen kirja oli.

tiistai 13. joulukuuta 2016

GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA


GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
381s.
Otava 2009
Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan - Zhoumo sichongzou, 1989
Suomennos: Riina Vuokko

Vaarin onkivapa on seisonut hyllyssäni lukuvuoroa odotellen yli kaksi vuotta, ellei kauemminkin. Olen ajatellut pitkään, että se on kirjamessujen antikvaariosaston löytö parin vuoden takaa, mutta se saattaa olla vanhempikin ja ehkä kuitenkin kotoisin kierrätyskeskuksesta. Mene ja tiedä. Kauan se on tuolla kuitenkin ollut, meinannut päästä lukuvuoroon, mutta jäänyt hyllyyn, koska onkin sisältänyt novelleja tai saanut huonot Goodreads-arvostelut, mitä milloinkin. Mutta nyt, novellihaasteen innoittamana sain siihen viimein tartuttua.

"Ajattelin silloin, että jos kyseessä olisi ollut joku jota minä rakastan, en varmaankaan pukisi häntä sadetakkiin vaan kastuisin yhdessä hänen kanssaan, jos rakastaa jotakuta pitää rakastaa myös hänen todellisia tunteitaan, pitäisi kulkea hänen kanssaan merenrannalle, aaltoihin ja rankkasateeseen... kaunista, kaunista. Mutta kun vain ajattelin omaa elämääni, rauhoituin, minähän istuin pimeässä elokuvateatterissa."

Vaarin onkivapa koostuu 17 erimittaisesta novellista, jotka kuvaavat enemmän tai vähemmän pientä ihmistä, hänen tunteitaan, pelkojaan, hienovaraisia toiveitaan ja sitä niin näennäisen tavallista arkea, jonka äärelle pysähtyessä kaikki on hieman muuta elämää suurempaa ja mullistavampaa. Novellit ovat herkkävaistoisia, intensiivisiä ja silti niin pehmeitä, ja vaikka Kiinan lähihistoria maineen puhdistuksineen, työmääräyksineen, maaseudun kurjuuksineen ja ikiaikaisine tapoineen ovat läsnä hentona taustahumuna, voi näihin tarinoihin samaistua ihan yhtälailla täällä suomalaisen sohvan nurkassa. Niitä ei aina edes lukenut, osittain niitä eli itsekin. Joten, kuten hieman vaistota jo saattaa, näitä novelleja minä rakastin.

Rakastin hurjasti näiden herkkyyttä, kauneutta ja tunnelmaa. Rakastin yleismaailmallisuutta, ja rohkeutta kirjoittaa aivan omanlaisiaan tarinoita. Rakastin myös muutamien novellien sinä-muotoa, se ei ollut päälleliimatun ja outo kuten joskus ne tuppaavat olemaan, vaan se toi minut lähemmäksi tekstiä. Sitä kerrottiin minulle, juuri minulle, kuin hyvä ystävä istuisi vastapäätä ja kertoisi hauskaa juttua, jonka on kuullut töissä, harrastuksissa, toiselta ystävältään. Ja ehkä se taianomaisuus näissä novelleissa eniten saikin minut rakastumaan, rakastin sitä, että kerrottiin kahden tytön erimielisyyksistä mitä tulee ymmärryksen ja rakkauden suhteeseen tai tarinasta Tiibetin vuoristoalueiden eksyneiden autonkuljettajan ja hänen kuljettamaan osastonjohtajaansa, oli minulla ehdottomasti olo, että olin mukana. Olin tärkeä kertojalle, tarina kannatti kertoa juuri minulle. Ja yhtäkkiä samaistun koulutusleirillä olevaan kiinalaiseen, hankeen tuupertuneena löytyneeseen  osastonjohtajan autonkuljettajaan, kehen tahansa. Olin osa tätä maailmaa, uppouduimme siihen ihan täysin ja toivoin ettei nämä lopu ollenkaan.

Novellit ovat olleet minulle tosiaan pitkään se varsin vaikea kaunokirjallisuuden laji, ei ihan runouden veroinen vieroksumisessaan, mutta sinne päin kuitenkin. Tuntuu, että ne ovat joko liian vaikeita tai ihan vain huonoja, tuntuu etteivät ne vain ole minua varten. Toki edelleen seison sanojeni takana kun kehun Munroa hienoksi kirjailijaksi, mutta vaikka hänen kokoelmistaan olen vahvasti pitänytkin, voin nyt ehkä ensimmäistä kertaa sanoa, että kohtasin novellikokoelman, jota rakastin hurjasti. Sillälailla jalat alta vievästi, niin, etten edes osaa perustella miksi rakastin, rakastin vain. Tunne tuli ja pysyy, ja nyt olen löytänyt hienoimman lukemani novellikokoelman. Ja siitä olen kovin onnellinen. Lukekaa tämä te muutkin, näistä voi olla helppo novellikammoisenkin aloittaa.

lauantai 10. joulukuuta 2016

SIRPA KÄHKÖNEN : MUSTAT MORSIAMET (KUOPIO #1)

 
SIRPA KÄHKÖNEN : MUSTAT MORSIAMET
♥ ♥
288s.
Otava 1998

Kun luin kesällä Mustosen Paimentytön, odotin aloitusta koukuttavalle historialliselle fiktiolle, jollekin hieman kevyemmälle ehkä, mutta sellaiselle, jota kesäpäivänä mielellään mökillä lukee. Kun kuitenkin sain lähinnä kioskitasoista hömppää ilman minkäänlaisia kirjallisia ansioita, hautasin hetkeksi haaveeni uuden kirjasarjan löytämisestä, sellaiseen koukuttumisesta ja pidemmäksi ajaksi uppoamisesta. Samaan syssyyn joku (äiti?) kuitenkin suositteli Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden sijaan minulle Kähkösen Kuopio-sarjaa, ja kun sen uusin osa tänä vuonna ylsi aina Finlandia-ehdokkaaksi saakka, ajattelin antaa mahdollisuuden. Tässä on kuitenkin kaikki varsin lupaavat ainekset kasassa: historiallista fiktiota lempiaikakaudeltani, eli ennen toista maailmansotaa, kotiseutua, oman isoisäni murretta, Kuopiota, piikoja ja rakkaustarinoita.

"Hän töytäisi jo pihamaalle, ennen kuin vilkaisi pakettia uudemman kerran. Annalle, käärepaperiin oli piirretty horjuvin kirjaimin. Anna istahti portaalle ja avasi käärön. Siinä oli äidin musta silkkihuivi, kihlasilkki, ja pitkät villaiset talvisukat. Niiden suuhun oli pujotettu pieni valokuva. Isä, pyhävaatteissaan, nekin oudon suuren näköiset. Isä, viikset törössä ja tärkeänä. Kuvan takana luki: Muistajainen Anna tyttärelle Isältä."

Nuori maalaistyttö Anna nousee laivan kannelle, heilauttaa hyvästiksi isälleen ja lähtee piikomaan suureen kaupunkiin, Kuopioon keskelle kivisiä katuja ja uusia maailmoja. Kaupungissa on vastassa sisko Helmi, isäntäperheenä tohtori lapsettomine rouvineen. Ihan hurjan kauan aikaa uusissa kuvioissa ei ehdi kulua, sillä vaikka Anna miten on päättänyt olla ottamatta miestä riipakseen, ihastuu hän tummasilmäiseen Lassiin ja ennen kuin huomaakaan, on elävä leski, punavangin vaimo miehen istuessa vuosikausia Tammisaaressa tekostensa seuraksena. Asetelma on raikkaan oloinen ja mielenkiintoinen, ja vaikka lähdinkin kirjan pariin odottaen kevyehköä lukuromaania omalta murrealueelta, toivoin kovin myös hieman painavampaa sanomaa, tarkkaa ajankuvausta ja täydellistä uppoamista historiallisen teoksen syövereihin.

Mutta niin. Toisin kuin Mustosen Paimentytössä, johon tämä kirja nyt väkisinkin mielessäni jatkuvasti vertautuu, tässä ei ollut edes sitä "tämä on jo niin ärsyttävän huono, että sitä on jo ihan hauska inhota" -aspektia, ja se jäi lopulta vain viileäksi, etäiseksi ja pakottaen loppuunluetuksi. Henkilöhahmot olivat kuin käsistä pois valuvaa vettä, niistä ei saanut otetta eivätkä ne kuivuttuaankaan jättäneet minkäänlaista jälkeä. Tapahtumat seurasivat toisiaan ennakoimattomasti ja selittämättömästi, koko tarina tuntui käpertyvän lähinnä murteen ympärille, ja vaikka jollainlailla se olikin Annan kehityskertomus, ei se jaksanut kannatella päähenkilöäänkään kovin vahvasti ja johdonmukaisesti. Alleviivaamaan tämä ei sentään ryhtynyt, ja siitä sille iso kiitos, mutta niin, kuten nyt moni muukin kirja tässä lähiaikoina, jätti tämä minut kylmästi ulkopuolelleen. Loppuun sen sain luettua vain koska tiesin uusimman osan saaneen mainetta ja kunniaa, mutta toisaalta sekin on ihan sama, jos ensimmäinen osa on jo sellainen, ettei seuraavia kiinnosta lukea. Ehkä tästä joku jotain irti saa, ainakin se Mustosen kirjoista pitävä, mutta minä en. Joten takaisin novellien pariin, jospa ne jatkaisivat edelleen sitä onnistuneiden lukuvalintojen voittokulkua.