sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

SILVIA HOSSEINI : TIE, TOTUUS JA KUOLEMA
238s.
Gummerus 2021
Pyydetty arvostelukappaleena

Rakastin Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelmaa Pölyn ylistystä aivan kritiikittä reilu kaksi vuotta sitten. Oma postaukseni on ollutkin aika mykistynyt ylistys, ja muistan sen edelleen; tunnelman esseiden lukemisen jälkeen, että tällaistakin voi olla, suomeksi, suomesta. Miten ihanaa. Ostin Pölyt omaksenikin, mutta sinne ne ovat jääneet, pölyttymään hyllyyn muiden lempikirjojen joukkoon, enkä sen koommin niihin ole palannut. Hosseinin teksteihin kylläkin, Imagessa, muutamassa esseeantologiassa ja ehkä jossain muuallakin internetissä tässä välissä, en ole ihan varma. Ja vielä enemmän muiden arvioihin Hosseinin kirjoituksista, tai jopa kirja-arvioista: ajatukseen siitä, että Silvia Hosseinin kirjoittajaääni olisi snobbaileva, ylimielinen ja elitistinen, joskus jopa ilkeäkin. Hänen teksteissään on kieltämättä sellaista kipakkaa piikikkyyttä, kyllä, jota on tärkeä tarkastella kriittisestikin. Mutta minulle Hosseinin äänessä on jotain lempeän tuttua ja tärkeää, sellaista vähän anttiholmamaista nasevuutta. Ilman tosin sitä Holman nurinkurista ihmisvihasta kumpuavaa ymmärrystä ja lempeyttä, mutta kyllä maailmaan mahtuu ihan vain tarkkuutta ja puhdasta kritiikkiäkin, ilman että sitä luetaan aina iänikuiset snobi- ja elitistikortit edellä. Kyllä, alaspäin lyöminen ja toisen tyhmyyden esiinnostaminen on ongelmallisia tehokeinoja (heh, Hosseini itse kirjoittaa, miten "sietämätön sana [ongelmallisuus on]: 'ongelmallisuuden avulla voi siirrellä mihin tahansa pulmaan liittyvää syyllisyydentunnetta ihmiseltä toiselle itse asiaan puuttumatta."), mutta niin on sekin, että yksi olemassa oleva yhteiskunnallinen normi yksinkertaisesti vain korvataan uudella, sen sijaan että sitä pyrittäisiin aidosti laajentamaan. Tällaisella disclaimerien ja somekohujen aikakaudella kun tuntuu aidosti raikkaalta, että joku on mieltä asioista, ilman että pyytää sitä jatkuvasti jo valmiiksi anteeksi. Se, miten surullista se raikkaudentunne yleisen keskusteluilmapiirin näkökulmasta on, on sitten oma keskustelunsa.

Mutta niin. Nyt kun Hosseini on kirjoittanut kirjallisen lisää esseitään, aivan loogisestikin niiden kimppuun käyminen on kutkuttanut. Ensin tosin kaikesta muiden kritiikistä vähän hämmentyneenä, että muistinko tai luinko itse oman Pölyni vähän liiallisenkin ylistyksen kautta, mutta lopulta lukuvauhtiin päästyäni taas onneksi ihan omin silmin. Hosseini on toisen kokoelmansa kanssa onneksi ehtinyt jo laskeutua siltä maagiselta jalustalta, jonne hänet Pölyjen kohdalla nostin, ja se on tärkeää, sillä näin esseiden lukemiseen mahtuu paremmin myös omia ajatuksia. Ja sitä myötä oikeaa syventymistä, syventämistäkin.

x

Tie, totuus ja kuolema on nimensämukaisesti kolmeen osaan, tiehen, totuuteen ja kuolemaan jakautuva esseekokoelma, jossa sukelletaan niin kulttuurien kirjon, sukupuoliperformanssien, pääoman kuin räjähtävien perseidenkin maailmaan. Hämmennyin itse ehkä hieman siitä itsestäänselvien aiheiden määrästä, siis siitä että Hosseini kirjoittaa siitä, mistä kaikki (vasemmisto-)intellektuellit nyt tuntuvat kirjoittavan: haitallisesta identiteettipolitiikasta, luokkaeroista ja pääoman epätasa-arvoisesta jakautumisesta, woke-kulttuurin ongelmallisuudesta ja trumpistisen logiikan kehäpäätelmistä. En muista, että aiheet olisivat olleet jotenkin näin suoraan tapetilta poimittuja Pölyn ylistyksessä, tai sitten voi vain olla etten ollut itse ihan siellä samalla seinäpaperilla (vielä?) silloin. Niin tai näin, kiinnostavia, oivaltavia ja (meinasin kirjoittaa tärkeitä, mutta sitten muistin, että Hosseini itse kirjoittaa että vihaa kirjoja, jotka ovat tärkeitä) osuvia näkökulmia, mutta joko nykyään luen Hosseinin kanssa liian samaa kirjallisuutta ja keskustelua itse tai sitten nämä alkavat olla jo vain niin pureskeltuja aiheita, että niihin yksinkertaisesti on aika vaikea enää lisätä mitään uutta. En tiedä, miksi Hosseini silti niin haluaa tehdä, osissa teksteissä tulee vähän mieleen että osoittaakseen tietävyytensä, sen että on jo vähän pidemmällä tematiikassa kuin julkinen keskustelu, mutta niissä Hosseinin oma oivallinen kirjoittajaääni pääsee vähän hukkumaan omiin aiheisiinsa. Se tulee kyllä esiin edelleen, vahvimmin aina siellä, missä teemat eivät ole liian kaluttuja, esimerkiksi minuuden liikkuvuutta ihanasti palastelevassa Kuka minä olen? -esseessä.

Ja toki niistä muistakin, itselleni ehkä turhan tutuistakin huomaa, miten taitava kirjoittaja Hosseini on. Useatkin hänen tekstinsä kaipaavat huomattavasti syvempää lukemista kuin miltä ne pelkästään pinnalta katsoen näyttävät. Jos ottaa nyt vaikka esimerkiksi esseen Miesten tarinoita, jossa Hosseini kritisoi Saara Turusen Medusan huone -näytelmää liian helposta feminisistä, mieskirjailijoiden hylkäämistä lyhytnäköisyydestä sekä woke-kulttuuria feminismin yksinkertaistamisesta: kyseinen essee olisi ihastuttavan yksinkertaista lytätä elitismin ja "annas kun viisaampi näyttää" -ylimielisen ongelmallisuuden piikkiin. Mutta tavallaan: se olisi niin helppo luenta, että tuntuu kuin Hosseini jossain kirjan reunalla naureskelisi, että menipä tuo juuri siihen halpaan, mistä itse tässä yritän lukijaa varoittaa. Kyseinen essee on kieltämättä hieman provosoiva, mutta tuskin tarkoituksettomasti: Hosseini tuntuu näyttävän konkreettisesti, miten nykykulttuurin nopea reagointi, woke-kulttuurin uusi normikoodisto sekä reagointiin perustuva sosiaalinen media sokeuttaa hyvätkin tarkoitukset, eikä kukaan juuri enää anna asioille aikaa, vaan ihmiset juoksevat kohusta toiseen, osin hyötyäkseen siitä itse (vain someen paikantuva feminismi) tai saadakseen yksinkertaisesti vain purkaa reaktiviisen tarpeen olla ajan tasalla (some ylipäätään). Oi kyllä, tällä pintatasolla Hosseini on snobbaileva selittäjä, pienellä syventämisellä taas ehkä ennemminkin juuri se performatiivisuuden esiintuoja, jota hän kuljettaa esseessä mukana Jack Kerouacin tulkinnalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kohteena ei ehkä siis olekaan niinkään miehen kirjoittama kirjallisuus kuin itse feminismi, ja se millainen performanssi siitä on tullut toisinaan pohjimmaisen sanomansa kustannuksellakin. 

Kokoelman ehdottomasti kiinnostavin ja ilahduttavin essee taas on päätösessee Aurinkokuningatar, joka alkaa lauseella: "Perseeni räjähti elokuussa 2019." Se risteilee anaalifistelien kautta Aurinkokuninkaaseen, ulosteen historiaan ja instagrammableen tapaan taivuttaa ruumiillisuus tarinoiksi, joissa vahva ja psyykkisesti norminmukainen ihminen selättää syövän tai voittaa taistelun uupumusta vastaan. Hosseini palastelee sairauden, ruumiillisuuden ja ruumiineritteiden tarinallista etäännyttämistä, ja se muistuttaa mieleen Säde Vallarénin, eli instagramin missrukiverin, oivallisen huomion siitä, että ihmiset kyllä kertovat hyväksyvänsä esimerkiksi mielen sairaudet, mutta heti kun ihminen käyttäytyy oman mielenterveydellisen sairautensa oireiston mukaisesti, läheiset kaikkoavatkin ympäriltä. Sairaus, oli kyse sitten masennuksesta tai anaalifistelistä, taipuu hyväksyttäväksi tarinaksi vain voitettuna, etäältä, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse kohdata. Elämme selviytymistarinasta toiseen, mutta niiden takana oleva kärsimys, heikkous ja kipu piilotetaan edelleen, ihan siellä sosiaalisessa mediassa mutta myös sairaalasängyissä leikkauskipujen keskellä itkiessä. On niin kovin eri asia kiitellä lehtien palstalla selviytymisestään kiitollisena paistattelevaa hyvinvointijulkkista avoimuudesta kuin aidosti yrittää pitää yllä ihmissuhdetta, jossa toisen kärsimys on niin syvää, ettei hän lukuisista yrityksistä huolimatta pysty edes ottamaan läheisyyttä vastaan. Kun ruumiillisuus piilotetaan ja siitä tehdään kiusallista, kadotamme paljon. Kadotamme kokonaisen kehollisuuden itsestämme, kehollisina eläiminä. Voiko se johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, mitä yritämme kaikista eniten vältellä, ruumilliseen sairauteen?

"En ole uskonnollinen, mutta tunnen omakseni elämänkatsomuksen, jossa ruumiilla on yhtä suuri merkitys kuin hengellä. Siksi en voi olla kirjoittamatta anuksestani; en halua erottaa ajattelua ruumiistani.
Ja miten voisinkaan, onhan tämä koko teos syntynyt repaleisella perseellä istuen."

x

Eli kyllä, jos kaipaat tietoa siitä, pidinkö tästä esseekokoelmasta (tosin mitä väliä minun pitämiselläni loppujen lopuksi tässä edes on? Miksi haluatte tietää siitä?), niin kyllä, erityisen paljon. Vähän kaluttuja aiheita, ehkä, oivallisia näkökulmia, paljon. Hosseinin kirjoittajaääni on vahva, tarkka ja naseva, ja se kuljettaa edelleen todella taiten näennäisesti kaukaiselta tuntuvia lankoja rinnakkain, ja sitten yhdellä hurjan osuvalla lauseella tai havainnolla yhteen niin, ettei tekstin alun ja lopun välinen ristiriita ole epäjohdonmukaisuutta vaan puhdasta taituruutta. Koskaan lukumatkalle lähtiessä ei täysin tiedä, minne ollaan menossa, ja se on raikasta, ihanaa, poukkoilevaa ja hurmaavaa. Hosseinin teksti siis viehättää, tökkii ja ärsyttää, ja se riitasointu tekee tästä kaikesta hienoa. Pidän usein heleästä ja kirkkaasta, mutta Hosseinin kanssa erityisesti vähän limaisesta ja rosoisestakin. Hyvää vastapainoa varsin yhtenäisesteettiseen kulttuuriin tämä.

Helmet-haaste 2021: 46. Kirjassa syödään herkkuja 

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

LUOKSEEN VIMMALLA VETÄVÄ PIMEYS (ELI TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA)

SIGRI SANDBERG : PIMEYS – 
TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA
160s.
Nemo 2020
Alkuteos: Mørke: stjerner, redsel og fem netter på Finse
Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Olen pahimman luokan pimeänpelkuri, pelkään pimeää kesäisinkin, mökillä, metsän keskellä, jossa pimeää ei edes kunnolla tule, koska on siellä oleskellaan ainoastaan kesäisin, vakituisen asutuksen vastarannalla. Pelko palaa lapsuuteen saakka, kovin vilkkaaseen mielikuvitukseen, mahdottomuuteen kurkistaa sängyn alle, jalkoihin joiden täytyy neuroottisesti pysyä sängynreunojen sisäpuolella, mieluusti myös peiton alla oli miten kuuma tahansa, katse ovelle käännettynä, jotta unissanikin olisin valmis pakenemaan mahdollisimman nopeasti. Opin olemaan pimeän kanssa jotenkuten oikeastaan vasta 30-vuotiaana, kun muutin ensimmäistä kertaa asumaan yksin, Joensuuhun, kun pelko oli pakko kohdata. Ja se mitä olen aina pelännyt, on lopulta ollut kovin valoisaa pimeyttä. Ei tunturien pimeyttä, ei mustinta mustaa. Ei oikeastaan edes lähelläkään sitä. En edes oikein tiedä mitä tai miksi pelkään, ja kun huomaan, että norjalainen Sigri Sandberg on kirjoittanut samasta aiheesta kirjan, tartun siihen välittömästi. Pimeys ylipäätään vetää puoleensa juuri nyt, kaikki sellainen vetää juuri tällä hetkellä, jota pelkään eniten. 

"Valo edustaa elämää, pimeys kuolemaa ja pahuutta. Uskonnollisissa kirjoituksissa ajalta useita tuhansia vuosia ennen Kristusta löytyy auringonjumalia – ja pimeä, kylmä kuoleman valtakunta. Kahtiajako valoisaan taivaaseen ja pimeään helvettiin on jatkanut elämäänsä sekä alakulttuureissa että populaarikulttuurissa. Valo on yhtä kuin turvallisuus, valossa pimeät voimat menettävät valtansa – ja peikot halkeavat tai muuttuvat kiveksi.

Onko tämä kulttuurinen kahtiajako estänyt meitä näkemästä, että pimeys voi olla pehmeää, että se voi olla hyvää? Sillä vasta nyt, ihan ihmiskunnan historian viime sekunteina, joku on varovasti vihjannut, että, tuota (pieni rykäisy), ehkä pimeyskin on tärkeä. Ehkä hiukan. Tärkeä. Aika paljolle."

Pimeys on pieni suuri kirja pimeydestä, ei-valosta, pimeydestä luonnonilmiönä mutta myös kulttuurituotteena. Sen kehyskertomuksena toimii rinnakkain niin Sandbergin oma viiden päivän tunturimökissä vietetty matkakertomus kun vuoteen 1934 sijoittuvan böömiläisen hienostorouvan matka Huippuvuorillekin. Lisäksi rinnalla kulkee vielä teoriaa, luonnontieteitä, sosiologiaa, faktaa, pohdintaa ja pyörittelyä, sinänsä siis aika paljon 160 sivuun, mutta sulassa sovussa kuitenkin. Pimeys on ihmisen perustarve, mutta keinovalon, vilkkuvien ruutujen ja jatkuvan kasvun ja kehityksen keskellä siitä on tullut kirjaimellisesti katoavaa. Pimeyden perässä pitää lähteä jatkuvasti syrjempään ja syrjempään, ja mitä tottumattomampia pimeyteen olemme, sen enemmän kärsii niin kykymme kohdata sitä kuin ihan jo yksinkertaisesti vaikkapa nukkua sen keskellä. Eikä pimeyden puutteesta ja keinovalon valtavasta määrästä kärsi vain moderni kaupunkilaisihminen, vaan itseasiassa koko luonto. Valo on saaste, ja sen Sandberg todella selkeästi tuo monin eri keinoin kirjassaan esille.

Valon ja pimeyden suhde on äärimmäisen kiinnostava, ja Sandberg tarjoilee sen viehättävällä tavalla, omien kokemusten ja kehyskertomusten kautta. Tuntuu vähän hassulta pitää siitä näin paljon, sillä yleensä vierastan tätä paljon: että kerrotaan jostain valtavasta luonnonilmiöstä nyt yhden ihmisen kautta. Sandberg osaa kuitenkin olla kompastumatta liialliseen tarinallistamiseen, mikä taitaakin juuri olla se tekijä, joka hänen kirjansa erottaa niistä vastaavista, joille en oikein lämpeä. Pimeys on ihmisoikeus, mutta se on myös luonnon oikeus, ja vaikka rinnalla on hahmoa jos toistakin, sitä ei käperrytä käsittelemään lineaarisen yksioikoisesti, vaan ihana poukkoilevuus muistuttaa taiten, mihin kaikkeen me pimeää tarvitsemme. Ja millä kaikilla tavoin olemme siitä eroon yrittäessämme onnistuneet vain vahingoittamaan itseämme ja ympäristöämme.

Sandbergin oma tunturimatka on hieno pohja kaikelle faktalle, ja se toki kaikkine tyynyn viereen haettuine kirveineen ja painajaisineen tarjoaa myös sitä samastumispintaa moista kaipaaville. Ensimmäiset päivät yksin tunturissa ovat epävarmoja, hauraita ja pelokkaita, ja Sandberg kirjoittaa nuo ristiriitaiset tunteet esiin varsin taitavasti. Kolmantena päivänä, keskiviikkona Finsen tunturin valtaa myrsky, ja Sigri jää jumiin, pelkää maailman ja majan romahtavan ympäriltään. Sigrin seuralainen, taitelija 1930-luvulta "on epävarma niin itsestään kuin majastakin, joka peittyy lumeen. Hän pelkää oman persoonallisuutensa kohta hajoavan. Hänellä ei ole ketään, joka vahvistaisi häntä ihmisenä. Hän jatkaa työntekoa, tuntee, että se on ainoa, mikä voi pitää hänet pystyssä. Lapioi lunta, yrittää päästä ulos. Päivä toisensa jälkeen, voimin, joita ei uskonut omistavansa. Eräänlaisella 'villillä itsepäisyydellä, joka täyttää minut päivittäin uudelleen'."

x

Pimeys on yksi viehättävimpiä kirjoja, joita olen aikoihin lukenut. Se ei ehkä noin kirjallisesti ole mikään mestariteos, sellainen viiden tähden kulttuurituote, mutta se on silti tärkeä, merkityksellinen ja erityisen ihana. Lainasin sen kirjastosta, mutta jo ensimmäisen yhteisen tunturissa vietetyn päivän jälkeen naputtelin sen kirjakaupan virtuaaliseen ostoskoriin, ja nyt odottelen, että saan sen ihan omana vielä hyllyyn, siirtämään kirjastolainasta ylösmerkityt kohdat muistilapuilla ihan omaan versioon. Pimeydessä on myös jotain samaa lempeää vimmaa ja rakkautta omaa aihettaan kohtaan kuin nelisen vuotta sitten lukemassani Bea Uusman Naparetkessä, joka nyt tekisikin mieli lukea tämän perään uudelleen. On valloittavaa, miten omaa intohimoa voikin tällä tapaa kirjojen sivujen kautta lukijaan tartuttaa.

Helmet-haaste 2021: 10. Kirjan nimessä on numero

tiistai 23. maaliskuuta 2021

IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

RAFAEL DONNER : IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN
208s.
Teos & Förlaget 2018
Suomennos: Laura Jänisniemi
Alkuteos: Människan är ett känsligt djur

Muistan, että olen aloittanut tämän Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin -esseekokoelman ensimmäisen kerran asuessani Joensuussa Suvantokadulla, pienessä harmaalattiaisessa yksiössäni, jossa luin lähes sata kirjaa vuodessa ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan kiinnostanut lopulta lainkaan, ja se jäi, vuodeksi ja pariksi, kunnes bongasin sen uudestaan nyt toisen koronakevään kirjastosuosituksista, nappasin mukaan kun joku tässä ajatuksentasolla viehätti. On ihanaa, että elämästä saavat kirjoittaa muutkin kuin vanhat valkoiset miehet, olkoonkin, että nyt siitä kirjoittaa nuori valkoinen mies. 

Donnerin esseet ovat hyvin omakohtaisia, ja se on virkistävää, kirjoittaa nyt omasta elämästään 27-vuotiaana. Ei se tokikaan mitenkään poikkeuksellista ole, vaikka se hieman sellaiseksi kirjassa tuleekin maalattua. Donner kuvaa niin elämäänsä kuin yhteiskuntaansa puhtaasti itsensä kautta, ja hänen suuri tarpeensa jatkuvasti muistuttaa, että mitäpä minä tiedän, minähän olen vasta nuori luo jonkinlaista sympaattista ilmapiiria, vaikka moni hänen pyörittelemänsä asia aivan muuta onkin. 

Lukukokemuksena Donnerin kirja on sinänsä virkistävä, ettei se ollut minulle sitä samastumiskirjallisuutta, johon edellisessä postauksessa viittasin, päinvastoin: Ihminen on herkkä eläin oli kovin eri tavoin hahmottavan ihmisen pään sisään kurkistamista, ja voi että se teki hyvää. Se altisti uudenlaisille ajatuksille, käsityksille poikana kasvamisesta maaseudulla, työstään elävän isän poikana. Donnerin kertoja on yhtaikaa vieras ja tuttu, tunnistettava ja sopivasti erilainen, että siitä tulee kiinnostava. Tämä esseekokoelma on jonkinlainen tunne-esseekokonaisuus, jossa hän käsittelee maailmaa ja muun muassa omaa isä-suhdettaan, vapauden, itsekkyyden sekä kapitalismin kaltaisia teemoja oman itsensä ja niiden herättämien tuntemusten kautta. Herkän pojan arki hegemonisen maskuliinisuuden keskellä on hurjan kiinnostava näkökulma, ja se tarina tähän on kirjoitettu sisään ihanasti, liikaa alleviivaamatta.

"Koettuani miten tylsältä vuorenseinämästä roikkuva teltta voi sisäpuolelta tuntua, mietin, miten helposti ihminen antaa omien tunteidensa ja havaintojensa vaikuttaa päätöksentekoon; miten kykenemättömiä olemme näkemään omaa nenäämme pitemmälle; miten vaikea meidän on nähdä kokonaisuus ja asioiden väliset yhteydet. Naamioimme maailman ymmärrettävien kulissien taakse, suodatamme sitä, sensuroimme sitä, teemme objektiivisesta subjektiivista."

Viehättävä, rasittava, omaan napanöyhtään unohtunut, ihana, elävä, herkkä ja eloisa. Alleviivaava ja jaaritteleva, ei kirjallisesti kovinkaan taitava, ja silti niin kamalan kirkas paikoin, pienissä hetkissä, siinä nuoruuden huumassa, hetkessä, jossa Donner juuri kirjoittaessa on elänyt ja tehnyt jonkun havainnon, kokenut sen niin suureksi ja tärkeäksi, että jakaa sen meille kaikille siitäkin huolimatta, että joku vanhempi lukija hieman vino hymy kasvoillaan hymähtelee, että odotahan kun hieman kasvat. Mutta ei aina tarvitse odottaa, ei aina tarvitse kasvaa, ei olla valmis ollakseen esillä, sanoakseen, sanoittaakseen. Keskeneräisyyden sietäminen on aivan liian aliarvostettua, etenkin sellaisen, joka uskaltaa olla esillä oman kypsymättömyytensä kanssa. Ja sitähän tämän esseekokoelman kertoja erityisesti oli: kesken, keskeneräinen, keskenkasvuinen. Kuten ihan jokainen meistä, on ollut ja tulee olemaan. Vanhemmiten sitä vain menettää sen itseriittoisuudeksikin leimatun käsityksen maailmasta, jossa omat kokemukset tuntuvat niin suurilta, että niitä erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Eikä se ole pelkästään hyvä menetys, sillä nuoruuden voimasta, herkkyydestä ja uskalluksesta ne suurimmat muutokset ovat lähtöisin. Heille tämä maailma on, ja sille on annettava tilaa. 

Ehkä tässä lopulta sitten eniten häiritsi se sellainen etuoikeutetun kulttuurisuvun vesan asenne, että juuri minä olen niin herkkä ja erilainen, että koko maailman kurjuus kääntyy minun henkilökohtaiseksi vastuksekseni. Se tuntuu sinänsä hassulta, sillä genrenähän tämä on varsin sama, jota yleensä henkilökohtaisesti rakastan, tunne-esseemäinen kokoelma havaintoja maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä. Donner kuitenkin unohtuu kaivelemaan varsin rankasti lähinnä sitä omaa pientä napaansa – mikä hälle toki suotakoon, hänen kirjansahan tämä on eikä minun – vaikka hieman omaa kertojaminää laajentamalla olisi saattanut ehkä huomata, että monetkin Donnerin havainnoista on jo tehty, satojakin kertoja, niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin muussakin taiteessa. Kiinnittämällä omat kokemukset yleiseen, henkilökohtaisen vaikkapa sitten siihen poliittiseen kirja olisi itsekin kasvanut, laajentunut ja syventynyt, ja se olisi tehnyt sille erityisen hyvää.

Ja sitten taas toisaalta: sitähän se nuoruus toisaalta juuri pahimmillaan mutta myös parhaimmillaan on. Oma, vilpitön ja silti niin viehättävän egoistinen käsitys siitä, että koko maailma pyörii vain oman itsen ympärillä, ja asiat jotka tapahtuvat minulle, ovat ehdottomasti ainutlaatuisia. Se ihana, omaa napaa suojeleva harha jos mikä nuoruudesta tekee kaikkein liikuttavinta, samastuttavinta ja sympaattisinta.

Helmet-haaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

lauantai 6. maaliskuuta 2021

TUNTEMANI MAAILMA

PAULIINA VANHATALO : TUNTEMANI MAAILMA
160s.
S&S 2021
Saatu arvostelukappaleena

Minulla on kahdenlaisia lempikirjoja: niitä, joiden kautta opin niin valtavasti uutta itselleni vieraista, uusista tai muuten vain huomiotta jääneistä asioista ihan joko kirjan tematiikan tai vaikkapa yksinkertaisesti kerrontatyylin kautta. Ja sitten on ne, jotka puhuttelevat jotain omaa sisintäni niin syvältä, etten oikeastaan edes osaa laittaa lukemaani luettuani palasiksi. En tiedä onko se puhuttelu jotain oppimista, ymmärtämistä, aukeamista, ehkä kaikkea niitä. Mutta ennen kaikkea se on jonkin sellaisen sanojen saamista, joka on ollut tähän asti olemassa vain ilman käsitteitä. Jonkin sellaisen sanoittamista, jolle en tiennyt sanoja olevankaan. Ja kuten ehkä arvata jo saattaa, tämä Pauliina Vanhatalon Tuntemani maailma on jollain tapaa juurikin tätä jälkimmäistä. Määrittelemätöntä rakkautta, jota ei edes halua pilkkoa palasiksi. Saati ymmärtää.

Tuntemani maailma on Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian kolmas osa, ja silti itseasiassa ensimmäinen, jonka minä häneltä luen. Se on kirja ahdistuneisuudesta, omista rajoista ja niiden puutteesta, empatiasta, joka on niin suurta, että se hyökyaallon lailla vie tuntijan mennessään. Vastalauseeksi kaiken tuntemiselle (been there done that) kirjailija kiinnostuu psykopaateista ja sosiopaateista, heistä jotka eivät tunne yhtään mitään (been there done that... Oma kiinnostuksen kohteeni tosin on aggressiossa, mutta samaa settiä lopulta). 

Vanhatalon huomiot ja terävät havainnot kääntyvät teksteissä ihanasti yhteen, ne lähtevät liikkeelle jostain mutta päätyvät joko ihan muualle, minne odotit tai juuri luoksesi, eikä niistä ihan koskaan tiedä kumpaan suuntaan ne lähtevät. Vanhatalo tarjoilee jotenkin ihanasti yhtaikaa sekä yllätyksiä että tuttuutta, arkipäiväistä ja yleismaailmallista. Luin kirjaa varsin säästeliäästi, yhden tekstinpätkän siellä ja toisen täällä, ja jo siitä tunnistan, että se on itselle rakas ja tärkeä: keskiverrot voi lukea yhdellä istumalta, mutta omimmille haluan antaa aikaa ja tilaa hengittää ja kasvaa. 

Ja sitä Vanhatalon teksti jollain erityisen kauniilla tavalla juuri teki, hengitti. Se on ehkä juuri sitä ääriviivojen ja rajojen etsintää, joka jollain tapaa on todella tyypillistä tässä ajassa, tässä kirjallisuusgenressä, mutta se on sitä jälleen niin lempeästi ja kirkkaasti, että tässä ajassa elävä, hieman samanhenkisellä päällä ja ajatuskeloilla varustettu, täysin vielä rajojaan etsivä lukija sekä samastuu että oppii uutta. Näkee toisella tapaa, muistaa että näinkin voi olla, tämä ei ole vain minun erilaisuuttani, ei ulkopuolisuuttani. Tämä on yksi tapa hahmottaa maailmaa, ja Vanhatalo tuo sen esiin ihanan kauniisti.

Ja joo, aina on se kritiikin kritiikki, että samastuttavuuden ei pidä olla hyvän taiteen peruspilari, ja että nykyaika on pilalla kun se vähän on. Vanhataloa itseäänkin lainaten, "en ole tästä eri mieltä", taiteen ja kirjallisuuden "tehtävä" on varmasti muuallakin kuin tarjota perus keskiluokkaiselle ihmiselle lohtua, ja siksi on vähän vaarallista aina odottaa, että kaikkeen lukemaansa pitää pystyä samastumaan, ei pidä ja se samastumattomuus on itseasiassa aika tärkeäkin lähtökohta aika monelle uudelle kokemukselle. Mutt nyt  Tuntemani maailman kohdalla huudan vaan vastaan, että antakaa minun tuntea ja samastua, tämä on minulle nyt tosi tärkeää. Nämä on nyt minun rajani ja minä en jaksa mitään ulkopuolista määrittelyä taas tässäkin asiassa. Enkä nyt edes oikeastaan miettiä, onko se ulkopuolista laisinkaan vai ihan vain oma ääneni, joka jossain toisessa kohdassa sanoo toista, ihan sama. Nyt minä haluan vain kritiikittä rakastaa. 

"On täysin mahdollista viettää koko elämänsä jotakin asiaa tutkien käsittämättä sitä lainkaan."

Helmet-haaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi