sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

ANTEEKSI, MUTTA NYT EI PYYDELLÄ ANTEEKSI – ANU KAAJA : KATIE-KATE

ANU KAAJA : KATIE-KATE
261s.
Teos 2020
Saatu arvostelukappaleena

Katie-Kate kauniissa asetelmassa valkoisella pöydällä, teekupin ja kukkakimpun vieressä, värit käyvät kieltämättä yhteen, mutta kun kirjan kankaisia kansia pitää kädessään, ja tuntee spermaa jäljittelevän muovin sen yläreunassa, tietää, että tämä kirja käy juuri tällä tavalla ottamaani kuvaan kaikkein huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja silti siinä se nyt sitten on. Se on yhtaikaa Katie (Price) ja Kate (Middleton), huora ja Madonna, tai ei Madonna vaan prinsessa, prinsessasatu, johon jotkut syntyvät, ja jonka jotkut kirurgiveitsien avulla täyteaineilla itselleen hankkivat, se on tahmainen, likainen ja kipeä, terävä, raaka ja kamala.

"Diana oksentaa ruokansa, Kuningatar syö muronsa ja Kate Middleton nielee myslinsä, kohtuullisen määrän. Sillä on yleisesti tunnettu tosiasia, että nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa, Kate Middletonin tapauksessa sen verran, että laihuus säilyy, mutta kruununperimys voi jatkua."

Katie-Kate iskee tyylillä, latteasti sanottuna (sekä kustantajan omaa esittelytekstiä lainaten) anteeksipyytelemättä. Mutta nyt mietin miksi niin sanotaan vain naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta, miksi anteeksipyytelemättömyys on feminismiä? Ovathan miehet kirjoittaneet jo historian sivun asiansa Suurina Totuuksina, eikä heistä kukaan takuulla ole pyydellyt anteeksi. Eikä heitä myöskään siitä kiitetä, sehän on itsestäänselvyys, eikä sellaisia todellakaan pyydetä anteeksi. Että Mieheltä Tulee Tykinsuusta Totuus. Jos se tulee naiselta, anteeksi jätetään erikseen pyytämättä, eli alleviivataan, että olisi voinut kuitenkin pyytää. Että on nyt uroteko, kun ei sitten kuitenkaan pyydetty. Omaa ääntä anteeksi. Omaa olemassa oloa anteeksi. Anteeksi. Anteeksi, mutta nyt ei todellakaan pyydetä anteeksi.

Puoliväliin Katie-Kate on vakava kuin Camille Rainvillen Be a Lady They Said -runo (joka on upotettu tuohon alle Cynthia Nixonin lukemana), hilpeä kuin Liv Strömquistin piikikkäät ja äärimmäisen tarkkanäköiset sarjakuvat naisten asemasta ja mädältä haisevasta patriarkaatista. Madonna-huora-kulttuurista, jossa Madonnan korvaa eteerisen kauniit tosielämän prinsessat, mutta huorat pysyvät huorina ajasta toiseen. Siitä, miten nainen on aina liikaa tai liian vähän, olemassa rintojen, huulten ja takapuolen koon kautta, miehen katseen alla, miehen katseen kohteena, mutta silti vähintäänkin väärin. Anteeksi, kun emme siis ole tarpeeksi.




Puolivälin jälkeen Katie-Kate taas ei ole enää mitään, mitä se ei jo alkuun ollut. Se on vain sitä, mitä se on koko ajan ollut, ja se p u u d u t t a a, puuduttaa kuin se valtavirtaporno, jota kirja käsittelee ja ei käsittele, patriarkaatti, jota koko maailmamme on täynnä. Terävin terä kuitenkin tylpistyy, kun sitä käytetään silpomaan koko ajan samaa, kun mikään ei laajene – tai kun vain naisen elimet pornokuvastossa laajenevat päättömien penisvartaloiden astuessa kuvaan tai sisään – mikään ei muutu, kun jumiudutaan yhteen ja samaan kahdeksi sadaksi kuudeksikymmeneksi ja yhdeksi sivuksi. Porno, seksi tai patriarkaatin murtaminen ei sinänsä kirjassa kyllästytä – olen hyvin paljon samaa mieltä kuin Emmi-Liia Sjöholm vasta Hesarin avoimuutta käsittelevässä jutussaan, että jos toisen avoimuus ja tabujen käsittely häiritsevät, syytä kannattaa etsiä käsittelijän sijaan itsestään ja omista sisäisistä rajoittajistaan – mutta tuntuu, kuin kirjan kirjalliset ansiot olisivat täydellisesti unohdettu, kun sisältöä tuutataan näin täyslaidallinen. Kritiikki osuu alusta loppuun yhteen ja samaan, ja siinä missä kirjan alkupuoliskolla vielä hihkuin riemusta, että nyt meillä viimein on oma kotimainen Liv Strömquist, unohdin loppua kohden vertauksen jo kokonaan. Strömquist kun osaa lopettaa ajoissa, jotta esiin nostetusta jutusta tulee tehokas, Kaaja taas venyttää juttuaan niin pitkälle, että se alkaa osin jo tuntua selitetyltä vitsiltä. Anteeksi, mutta pakko kysyä, että milloin överiys tehokeinona on sopiva määrä, ja milloin överi menee överiksi?

Niin. Liika on liikaa on liikaa on liikaa, se käy kieltämättä kirjan tyyliin niin äärimmäisen hyvin, että tuntuu vähän tyhmältä siitä edes kirjaa kritisoida, mutta kun en vain enää jaksanut, eikä kirjakaan jaksanut, enkä tiedä kuka tätä jaksaa, kun tätähän tämä todellisuus ja patriarkaatti on, eikä sitä pitäisi kenenkään jaksaa. Anteeksi, mutta kuka tätä edes voisi jaksaa.

Helmet-haaste 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos 

tiistai 14. huhtikuuta 2020

KENEN ONGELMA NORMAALIN ULKOPUOLISUUS ON – SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN


SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN
126s.
Gummerus 2020
Alkuteos: コンビニ人間 [Konbini ningen] / 2016 
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kuunneltu äänikirjana, lukija Vuokko Hovatta

Keiko on 36-vuotias japanilaisnainen, jolla ei ole yliopiston jälkeen muuta kokemusta elämästä kuin 18-vuotinen ura pienessä lähikaupassa, konbinissa, jossa hän on työskennellyt osa-aikaisesti kaikki nämä vuodet. On kenties liikaa sanoa, että Keiko rakastaisi työtään, sillä noin vahva sana ei sovi Keikon tasaiselle mielenlaadulle aivan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän todella elää sille. Konbini on Keikon elämä, hyllytettävät tuotteet hakeutuvat järjestykseen yhtä kurinalaisesti kuin joku toinen järjestää eloaan muualla, vaihtuvat tarjoustuotteet tuovat päiviin mukavaa vaihtelua. 

Lähikaupan naista markkinoidaan lauseilla, joissa sen terävää yhteiskuntakritiikkiä nostetaan erityiselle jalustalle. Kirja kieltämättä on varsin alleviivaava kuvaus siitä, miten yhteiskunnan odotukset kohdistuvat varsin vääristyneesti naisiin (ja jännästi myös toisaalta incel-miehiin, jotka  eivät yllä niin sanottuun hegemoniseen, eli oikeanlaisena pidettyyn maskuliinisuuteen, eli eivät ole tarpeeksi miehiä ollakseen miehiä.) Patriarkaatti on uhka kaikille, mutta silti samalla niin totaalisen totta: olet väärin sitten nainen tai mies, kohtalonasi on joutua yhteisön pilkan kohteeksi, tulla poistetuksi kyläyhteisöstä. Naisia saa vahvimmat miehet, miehiä saavat naiset taas ovat kilttejä, hedelmällisiä, eivätkä missään nimessä 18 vuotta putkeen töissä lähikaupoissa.

Oma kuuntelukokemukseni oli hyvin kahtiajakoinen. Se jakautui oikeastaan varsin samaan tahtiin myös kirjan kanssa, alkuun nimittäin pidin tätä melko nerokkaan hienona, jälkimmäisestä puoliskosta taas aloin jo turhautua. Ajatuksia tämä kirja kuitenkin herätti, nyt kun pitkän ja yksin vietetyn pääsiäisen aikana niillekin todella on ollut tilaa. 

Jos ensin ne ruusut: pidin hurjasti tämän kirjan tavasta sanoittaa paitsi jo mainittua, ja hieman itsestäänselvääkin sanomaa naisen aseman kapeudesta myös normaaliuden rajoja. Keiko ei ole normaali, ei sillä tavalla kuin yhteiskunta odottaa ihmislapsen olevan. Hän ei sure kuollutta lintua, vaan pohtii saisiko siitä mainion paistin, ja kavereiden lähistöllä tapellessa hän kajauttaa kumpaistakin lapiolla päähän saadakseen tappelun loppumaan, eikä kykene ymmärtämään mitä väärää hän on tehnyt, sillä tappelun loppuminenhan on ollut tilanteen kannalta oleellisin tavoite, miksi tehokas lopetustapa siis olisi ollut väärä? Murata kuvaakin pienoisromaanissaan oivallisesti erilaisuutta, erityisyyttä, sitä miten järjettömän kapea normaalius muodostaa myös samalla epänormaaliuden kategorian, ja sijoittaa sinne jokaisen, joka ei omatoimisesti suostu tai osaa toimia niin kuin sanottamattomien sääntöjen mukaisesti pitää osata. Outous täytyy kategorisoida, mutta ei oudon parhaaksi, vaan jotta ulkopuolisilla olisi hyvä olla oman epäoutoudensa kanssa. Jotta asiat olisivat paikoillaan.

Sillä normaaliahan ei ole olemassakaan, vaan se muodostuu meidän puheessamme, toiminnassamme, yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Se on aina kiinni ajassa ja paikassa. Silloin se ei koskaan ole sisäsyntyistä, olemuksellista totuutta, vaikka sitä sellaisena olemme tottuneetkin pitämään. Ja kun joku ihminen ei tähän yhdessä äänettä muodostettuun normaaliin yllä, käy juuri niinkuin tässä romaanissa: epänormaaliudesta tulee tauti, asia, josta pitää parantua. Erilaisuus on vääränlaisuutta, ja sen sijaan, että yhteiskunnan pitäisi laajentaa omaa normaaliuden käsitystään, vaaditaan jokaiselta mahtumaan niin ahtaaseen muottiin, ettei siihen kukaan lopulta täysin kykene. Niinpä maailma tuottaa jatkuvaa normaaliuden kilpailuasetelmaa, jonka voittaa kaikkein tavallisin: naimisiin mennyt, sopivassa iässä lisääntynyt hetero, joka tekee tärkeää työtä tai pysyttelee kotiäitinä. Asetelma on omiaan ruokkimaan itseään, sillä se palkitsee parhaiten normaaliuden sisään mahtuvat ja luo jatkuvasti vain laajempia pyrkimyksiä pystyä samaan. Sama se, haluaako näitä asioita itse, sillä ei toki ole väliä, kunhan nyt vain suorittaa tätä ihmisyyttä oikein. On oikeanlainen, erityisesti muiden silmissä. Sillä erilaisuus on harvoin lähtökohtaisesti ongelma itselleen, se on aina sitä ensin normaaleina itseään pitäville ihmisille, uhkaahan se heidän normaaliuttaan. Mutta kun tätä ei sanota ääneen, muodostuu siitä myös sisäinen ääni, joka huutaa, että olet henkilökohtaisesti väärin. Ja tämän sanoittamisesta Lähikaupan nainen ainakin tiettyyn pisteeseen asti onnistuu varsin kohtalaisesti.

x

Mutta sitten ne risut. Miksi, oi miksi näiden kuvausten täytyy aina kulkea sosiaalisilta taidoiltaan vääränlaisina pidettyjen/neuroerilaisina koettujen ihmisten kautta? Miksi yksin oleva nainen yhdistetään aina (aukikirjoittamatta jätettyyn) autismikirjoon, jotta hänen paikkansa "yhteiskunnan odotusten ulkopuolisena hahmona" on hyväksyttävä? Miksei edes romaanihenkilöissä nainen voi olla olemassa olematta sitä suhteessa miehiin ilman selvää sosiaalista/neurologista erilaisuutta? Miksi itsenäisyys perustellaan siis aina poikkeavuudella, miksi yksin elävä nainen täytyy aina kategorisoida erilaiseksi ihmiseksi, jotta norminpurkuasetelma on ylipäätään mahdollista? Ja miksi neurologista erilaisuutta käytetään joka kerta sumeilematta vain tällaiseen kuvaukseen, vaikka hurjan suuri määrä esimerkiksi autismikirjoon kuuluvista ihmisistä todellisuudessa elää parisuhteissa, perheissä, muiden ihmisten keskellä? Kokee empatiaa, tunteita ja haluaa samoja asioita kuin kaikki muutkin?

Haetaanko lukijalle siis mukavuuden tunnetta sillä, että tuolla tuokin työhönsä tyytyvä outo ihmissielu on ja pysyy, ja onpa ihana että joku kassallakin on tyytyväinen, niin minun ei tarvitse olla? Vai antaako tämä jotain tirkistelynautintoa, vaikka samalla eletään ja odotetaan aivan yhtä norminmukaista elämää kuitenkin itseltään? Ja miksi toisen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen puute ylipäätään on viihteellistä? Siksikö, kun se antaa tunteen, että olen minä ainakin jossain onnistunut, kun noin kömpelö en ole. Oli vastaus mikä tahansa, on asetelma joka tapauksessa hurjan ongelmallinen. Eikä siis siksi, että se on tässä kirjassa, vaan siksi, että tämä tuntuu lähivuosien aikana ollleen yleisempikin trendi kuvata näitä miehiä tarvitsemattomia naisia – diagnosoitavan erilaisuuden kautta. Ja se tuntuu kyllä hieman kylmäävältä lähestymistavalta. (Katso lisää esim. täältä.)

Koostaan (ja ilmeisesti maineestaan?) huolimatta tämä ei ainakaan minulle ollut mikään pieni ja kevyt kirja. Se on raskas ja ahdistava kuvaus nykymaailmasta, siitä, ettei erilaisuutta vieläkään siedetä, vaikka tasa-arvosta jatkuvasti enemmän puhutaankin. On se toki kuvaus myös naisen asemasta, mutta minulle se on surullinen toisinto erityisyyden vääränlaisuudesta, siitä seikasta, jonka parissa päivittäin itsekin työskentelen. Että normien vastaisesti käyttäytyvä lapsi ei olekaan väärä, vaan yhteiskunnan kapeat odotukset ovat. Mutta sitähän meidän on vaikea nähdä, sillä samoihin odotuksiin meidätkin on kasvatettu. Että vie vähän tilaa, toimi kuten muutkin, ole kuin kuka tahansa. Vain niin sinäkin voit olla normaali. Ja vain normaalina sinäkin voit olla hyväksytty.

Helmet-haaste 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

VUODEN 2020 ENSIMMÄINEN NELJÄNNES



En olekaan pitkään aikaan summaillut kuukauden tai vuosineljännestenkään lukemisia yhteen. En ole ehtinyt, jaksanut, halunnut, ei ole ollut kuulumisia mitä kertoa tai on ollut niin paljon, ettei ole tiennyt mistä aloittaa, joten ei ole edes yrittänyt. Nyt aikaa kuitenkin on - koko maailma on pysähtynyt, ja kaikki tunteet, muutosten aiheuttamat stressit ja yleismaailmalliset kriisit jäävät seurakseni olohuoneeseeni, sillä niitä ei enää pääse pakoon. Vasta pysähtyessä huomaa, miten olen viimeiset puoli vuotta vain juossut, suorittanut vaiheita ja muutoksia, eteenpäin menemistä, valmistumista, uutta työtä, muuttoa paikkakunnalta toiselle, ihan kaikkea. Juossut työstämättä, ehkä jopa kliseisesti sanottuna paennutkin. Omaa päätä, lähinnä. Ja kuten yleensä, johtaa se pako vain nurinkuriseen asioiden pahentumiseen, pelkoon jäädä ajatustensa kanssa yksin. Ja nyt kun täällä ollaan - vain minä ja minun pääni - onkin olo ensimmäistä kertaa kevyempi. Vähän huvittunutkin. Että tätäkö pelkäsin, yksin olemista? Asiaa, jota myös rakastan enemmän kuin oikeastaan mitään muuta. Oma pää osoittautuu jälleen paradoksiksi, mutta se nyt ei toisaalta yllätä ketään.


A L K U V U O D E N   L U E T U T 

t a m m i k u u

2 Anna-Kaari Hakkarainen : Purkaus


h e l m i k u u 

5 Tove Jansson : Nukkekaappi ja muita kertomuksia



m a a l i s k u u


Koska oma pää on ollut täysi, en ole oikein löytänyt tilaa kirjoillekaan. Joillain tämä kai toimii toisin päin: kun omassa arjessa on hurja määrä käsiteltävää, paetaan sitä kirjallisuuden maailmaan. Minulle se ei toimi, minulle kirjat tarvitsevat aina tilaa ja ilmavuutta omassa päässä, jotta voin sinne vastaanottaa yhtään mitään uutta. Jotain nyt kuitenkin olen saanut luettua, alkuun lähinnä lyhyttä ja helppoa, nyt pikkuhiljaa myös paksumpaa ja upottavampaa. Ja omia vanhoja lemppareita uudestaan. Aloitin nimittäin juuri Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen lukukierroksen, 12 vuoden tauon jälkeen. Kun ulkoinen maailma on mullistuksia täynnä, vanhat lempikirjat tuntuvat parhailta mahdollisilta pakopaikoilta.

Alkuvuoden luetuista tärkeimpiä ovat olleet ehdottomasti Janssonin novellit, Stroutin Olive Kitteridge sekä Goethen Värioppi. Muuten kaikki on ollut enemmän tai vähemmän keskinkertaista. Rauhallinen tahti tuntuu nyt hyvältä, ei meillä ole kiire mihinkään. Ei kodeissa, mutta ei kansien sisälläkään.

Yleisesti ottaen tämä vuosi on  tosiaan ollut  vallan kummallinen. Henkilökohtaisesti itselleni, mutta samalla myös niin kollektiivisesti kaikille, että tuntuisi hieman oudolta yrittää hahmottaa tätä vain itsensä kautta. Kuvitella, että tämä koskisi vain minua, kun ei ole ihmistä, ketä tämä ei koskisi. Ja silti jokaisen henkilökohtainen kokemus tästä ajasta, tästä hetkestä kiinnostaa enemmän kuin aikoihin. Ymmärtää miten kukakin suuria kuvioita hahmottaa, vai käpertyykö vain pieneen piikikkääseen, siilimäiseen kerään suojautuen ulkomaailmalta. Jokainen käsittelee tätä tavallaan, ja toivoisinkin myös tälle lisää ymmärrystä. Kenenkään syyllistäminen ei auta, eikä toisaalta myöskään suurimmasta uhrautumisesta kannata tehdä kilpailua. Jokainen tekee todennäköisesti parhaansa, ja toivon, että se riittää tämän voittamiseksi. Niin, ettei yhtään ylimääräistä mielenterveyttä myöskään jouduttaisi uhraamaan matkalla.

Nyt taustalla pyörii Valokuvataiteen museon Vivian Maierin näyttelystä, siitä joka minunkin piti käydä katsomassa, mutten museoiden sulkeuduttua ehtinyt. Internet on täynnä taidetta, esityksiä, konsertteja ja oopperoita nyt muutenkin, tuntuu, että kaikki se, jonka takia yleensä edes jaksan poistua kotoa, on tuotu tänne minulle nyt. Tiedän olevani etuoikeutettu, tiedän olevani asemassa jossa moni muu ei ole; käyn edelleen töissä arkisin ja toisaalta yksin vietetyt illat ja viikonloput ovat arkea. Ne ovat minun tapani viettää aikaa ja hahmottaa elämää. Olla vain, lukea, ajatella, kirjoittaa. Kulkea tyhjillä kaduilla Elvin kanssa, kerätä jonkinlaisia ajatelmia muistioon, jotta niistä voi työstää enemmän. Artikkelia gradusta nyt näin aluksi, ehkäpä joskus vielä jotain laajempaakin.

Tämä kevät on niin kummallinen kuin kumma vain voi olla. Mutta tämäkin loppuu joskus. Ja sitä voi loppuakin voi pysähtyä vain odottamaan. Mitään ei ole nyt juuri pakko saada tehdyksi, sillä tämän ajan ei tarvitse olla produktiivista. Jos ahdistaa, ainoa asia, mitä pitää tehdä, on hengittää. Se riittää nyt.

torstai 2. huhtikuuta 2020

NOIN 472 KIRJAA MYÖHEMMIN – KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN // UUSINTAKIERROS

KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN
589s.
Otava 2009
Alkuteos: Där vi en gång gått
Suomennos: Katriina Savolainen

Luin Westön Missä kuljimme kerran Finlandia-palkinnonkin pokanneen romaanin ensimmäisen kerran vuonna 2009, 11 vuotta sitten. Olin silloin nuori, aivan keskenkasvuinen, vaikka mielestäni niin kovin aikuinen ja tietävä, kuten 22-vuotiaana niin kovin moni harhaisesti kuvittelee olevansa. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut historiasta, en siitä mitä oli tapahtunut, en poliittisista käänteistä tai siitä kuka lahtasi kenetkin. Mutta kirjoista olin alkanut taas muutaman vuoden tauon jälkeen innostua, ne toki ovat kuuluneet elämääni aina, mutta lukion pakkolukemisen jälkeen parikymppisyyden tienoilla omavalintaiset kirjat veivät pitkästä aikaa voiton. Ja Westö, häneen rakastuin jo 2007 kun vietin au pair -vuotta Oslossa, suomalaisessa perheessä, lukemattomien kirjojen keskellä, Leijoja Helsingin yllä lukien. Missä kuljimme kerran tuli omaan lukemistoon siitä muutaman vuoden päästä, ja voi että miten se hurmasi. Se vei jalat alta, sai rakastumaan aivan täysin, ymmärtämään maailmaa jollain hurjan hienolla tavalla niin syvällisesti. Sen muistan. Elävästi. Ja kuten blogini nimestä lie päätellä voi, on se tunne tuosta nimenomaisesta kirjasta kantanut tänne saakka. Aina koronakevääseen 2020, kun mieli kaipasi tutun ja turvallisen pariin, ja palasin tähän elämäni kirjana pitämääni romaaniin, sisällissotaan ja 1900–1930-lukujen Helsinkiin. Jopa hieman tietämättänikin.

Tuntuu nimittäin hassulta, mutta en ollut edes muistanut, mistä tämä kirja kertoo. Muistin hetkiä, välähdyksiä, automobiililla tehdyn ajomatkan Pasilan metsiin, Kaisaniemen puistossa ulkonaliikkumiskiellon aikana valkoisen pojan törmänneen punakaartilaisiin. Mutta en muistanut jazzia (muistelin, että se oli joku muu Westön kirja), en henkilöhahmoja. Ja jos totta puhutaan: en edes muistanut, että tämä kertoi sisällissodasta. Muistelin jostain syystä, että tämä oli vanhempi, ajoilta ennen sitä, ei oikeastaan siitä alkava ja vuoteen 1938 asti kurottuva. Mutta sitä se ei tosiaan ollut – se oli noin 30 vuoden läpileikkaus Helsingin historiaan, niin punaisiin työläiskortteleihin kuin ruotsinkielisen eliitin arkeenkin. Westölle tuttuun tapaan kirja oli täpösen täynnä hahmoja, henkilöitä, risteäviä ja risteämättömiä. Kohtaloita, kurjia ja vähemmän kurjia, mutta hyvin harvoin millään tappaa onnellisia.

Missä kuljimme kerran on laaja romaani, jonka Finlandia-voittoa en lainkaan ihmettele: se on juuri sitä hurjan tyypillistä Suurta Suomalaista Kirjallisuutta, jossa sota tulee, mutta pienen ihmisen kohtalo voittaa (tai on voittamatta). Se on Tuntematonta sotilasta kansalle 2000-luvun alun versiona, se on historiallista fiktiota sitä hurjasti rakastavalle peruslukijalle. Se on hieman enemmän kuin lukuromaani, mutta kevyempi kuin painava: se on perusvarma ja siksi niin laajasti lie myös rakastettu. 

Westö on hurjan taitava kuvaamaan kaupunkia, Helsingin kasvamista ja katuja. Siitä kiitän häntä edelleen. Mutta se, mikä tällä toisella kertaa tökki, ja pahastikin, oli hurja pinnallisuus. Hahmoja, tapahtumia ja vuosia oli vajaassa 600 sivussa niin valtavasti, ettei mihinkään syvennytty kunnolla, vaan aika ja kerronta viiletti ohi niin sisällissodan kuin yksittäisten hahmojen traumojenkin. Ihmisiä kuoli, kulki kaduilla, meni naimisiin, erosi, juopui, tanssi ilosta, mutta juuri mihinkään ei pysähdytty, mitään ei tarkennettu, ja se oli pidemmän päälle häiritsevää. Yrityksiä ehkä oli – oli koetusta saada kiinni siitä, miten eri tavoin samalla puolella taistelleet valkoisetkin sisällissodan kokivat – mutta kun itse hahmot olivat yhtä kiireellä ohi juoksevia kuin itse perustarinakin, ei mistään ehtinyt saada otetta, kun näkökulma, ote tai tarina jo vaihtui. Ja se on harmi. Sillä niin Suuri Tarina kuin tämä onkin, rauhoittumalla tästä olisi saanut Suuremman. Lähemmäs tarkentamalla taitavamman. Aidosti niihin mieliin kurkottavan, sen sijaan että oltaisiin tarjottu nyt vähän kaikkea, jokaiselle pieni ripaus jotakin.

Ja se tuntuu hassulta. Muisti on hassu. Se nimittäin sai tämän kirjan mielessäni aivan erilaiseksi, ja suurin osa tästä toisesta lukukerrasta menikin lähinnä omien kokemusten tarkkailuun itse tarinan tarkkailun sijaan. Muisti tallettaa valtavan määrän tunnelmia ja hetkiä, mutta se kiinnittää niihin niin paljon ylimääräistä ja toisaalta taas haalistaa olennaisia asioita, ettei muisto oikeastaan koskaan edes voi olla kovin totta. Harvoin toki muistoihinsa ihan tällä tapaa pääsee palaamaan, mutta vanhoja lempikirjoja uusintalukiessaan sen huomaa. Huomaa, miten oma elämäntilanne, omat haaveet, asenteet ja ylipäätään kyky hahmottaa maailmaa, vaikuttaa jopa tapaan tulkita asioita ympärillä. Muodostaa niistä totuuksia, muistoja, joiden luulee olevan totta. Ja vaikka toki aivan samasta nyt ei kokemusten kanssa ole kyse, kuin tällaisessa lukukokemuksessa, on omia ajatuksia ja itselleen tärkeinä pitämiä asioita oikeastaan vain hauska peilata uudestaan 11 vuoden jälkeen. Noin 472 välissä luetun kirjan tuottamalla perspektiivillä. 

Kuten vuosikymmenen vanhojen pariin palaamisen kanssa usein muutenkin, ei tässäkään nyt varsinaisesti ihan niin hyvin käynyt kuin etukäteen olisi saattanut ajatella. Vaikka kyseinen kirja nyt mikään entinen heila ei tietenkään olekaan, on asioita, joiden pariin kannattaa palata, ja on asioita, joiden nostalgia-arvo säilyy parhaiten, kun niiden antaa olla juuri niitä, mitä ne ovat olleetkin. Nuoruuden rakkauksia. Mutta onneksi tämän lukukokemuksen ja omien ajatusteni väliin ehtii kuitenkin taas tulla pian kirja jos toinenkin. Uskon vakaasti nostalgian vielä palaavan, tämänkin kirjan kohdalla.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera