sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS
222s.
S&S 2022
Alkuteos: Gift // 1972
Suomennos: Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsenin upea omaelämäkerrallinen/autofiktiivinen Kööpenhamina-trilogia on tullut päätökseensä, kun Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen on viimein Aikuisuuden vuoro, matka toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikaiseen Kööpenhaminaan, kun Tove on jo naimisissa kulttuuritoimittaja Viggo F.:n kanssa, ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan aamuviideltä käsin, jotta aviomies ei herää. 

Ditlevsenin upea, elämänmakuinen muistelma-, tai autofiktiotrilogia, luentatavasta riippuen, on ollut yksi lempiasioitani siitä asti kun viime kesänä luin ensimmäisen osan. Pohjoismaiselta Elena Ferranteltakin tuntuva Tove Ditlevsen kuvaa tarkan lakonisesti köyhälistöelämää Kööpenhaminan työläiskortteleissa, ja tässä viimeisimmässä osassa sitä kirjailijuutta ja ihmissuhteita, joita kohti trilogian päähahmo on määrätietoisesti alusta saakka kulkenut. Ensimmäinen avioliitto tuntuu virheeltä, kun kaivattua rakkautta ei löydy, mutta seurallinen ja kaunis päähahmo löytää pian seuraa sieltä sun täältä, kun hän viimein pääsee piireihin, sekä nuorten taiteilijoiden että ikuisten opiskelijoiden boheemiin vaihtoehtoelämään.

Ditlevsen kuvaa upealla intensiteetillä rakkautta kirjoittamiseen, mutta lisäksi paitsi aikaa Natsi-Saksan miehityksen alla myös sitä kipeää taistelua, jota erilaiset riippuvuudet aiheuttavat. Kun muistaa, että trilogia on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1960–1970-lukujen taitteessa, kerronta on upean avointa, peittelemätöntä sekä säästelemätöntä mitä tulee aina laittomista aborteista kipulääkeaddiktioon. Kuten kirjojenkin Tove, myös Ditlevsen kirjoittaa vain itselleen, välittämättä kumppaneidensa, perheenjäsentensä tai ystäviensä ajatuksista, kaunistelematta tai sensuroimatta. Ja se tästä kokonaisuudesta – ja viimeisestä osasta erityisesti – tekee juuri niin upean: kun Ditlevsen kirjoittaa suoraan kaikesta, hän antaa myös kirjallisuudelleen kaiken. 

Aikuisuus on upea päätös trilogialle, eikä sitä turhaan ole pidetty Ditlevsenin pääteoksena. Suora ja paikoin lakoninenkin kuvaus juuri Tovesta itsestään, itsensä kautta, tekee tästä teoksesta poikkeuksellisen hienon. Aikuisuuden voi lukea mitä helpoimmin feministisen luennan kautta, tietoisena tai vähemmän tietoisena päätöksenä elää vastoin sitä aikaan kuuluvaa oletusta naisen asemasta hoivaajana ja hoitajana, mikä tekee tästä myös ehdottomasti feministisen klassikon. Ditlevsen ei ota edes vaihtoehdoksi asettua muiden ehtoihin, hänen miehensä ovat ne taiteilijan peruskalliona toimivat muusat, lääkitsijät ja elämänkumppanit, johon nainen on tavattu näihin päiviin asti asettaa.

Upea, hieno kokonaisuus, mahtavaa, että tämä on viimein löytänyt tiensä käännöskirjojen joukkoon myös Suomessa. Suosittelen suurella lämmöllä.

Helmet-haaste 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

lauantai 25. kesäkuuta 2022

ELÄMÄN OHUET SEINÄT

NINA BURTON : ELÄMÄN OHUET SEINÄT
256s.
S&S 2022
Alkuteos: Livets tunna väggar // 2020
Suom. Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena

Nina Burton ostaa äidinsä kuoleman jälkeen pienen kesämökin luonnon helmasta. Mökkiä kunnostaessa hän tutustuu naapurustoonsa, aina pienen pienistä muurahaisista ryömintälattian alla asuvaan mäyräperheeseen. Burton kiepauttaa esseeteoksessaan tieteellisen tekstin yhteen omien elämystensä, tarinoidensa ja kirjallisuuden kanssa, ja saa aikaan äärettömän viehättävän kokonaisuuden, jossa kosminen äärettömyys kohtaa mikroskooppisen pienuuden.

"Samalla saatiin tieteellinen selitys tietoisuudelle. Jokainen keskushermostojärjestelmä vaatii jonkinlaisia aivoja, ja selkärankaisilla ja hyönteisillä ne ovat suurentuneen hermokyhmyn muotoiset. Niissä työstetään ja koordinoidaan aistihavainnot joiden pohjalta eläimet pystyvät suunnistamaan ja oppimaan kokemuksistaan. Subjektiivisia kokemuksia yksinkertaisesti vaaditaan elämän vaihtelusta selviytymiseen. Kaikki hermostolliset eläimet pystyvät siis periaatteessa tuntemaan pelkoa, vihaa, turvallisuudentunnetta ja läheisyyttä."

Burtonin lempeän viipyilevä teksti on aivan täydellisen ihanaa kesäluettavaa. Se ulottaa pohdintansa milloin hyönteisiin, milloin mereen, lopulta tosiaan aina kaikkein pienimmästä kaikkein suurimpaan muistuttaen miten pohjimmiltaan se kaikki lopulta on yhtä, yksi iso organismi, joka on aina enemmän kuin osiensa summa. Elämän mysteeri ei tunnu enää salaisuudelta, se on aina ollut tässä silmiemme edessä, kun vain omalta suuruudenhulluudeltamme sitä maltamme pysähtyä katsomaan. Me emme lopulta eroa juuri mitenkään, juuri mistään, ja se, ettemme ole ihmisinä osanneet tulkita eläinten kieltä, ei todella tarkoita ettei sitä olisi. 

"Jos gibboniapinan laulua soitettiin kaksinkertaisella nopeudella, se kuulosti lintujen laululta, ja jos sitä soitettiin hitaammin, se muistutti valaiden laulua. Kun niiden äänikäyrät kirjoitettiin muistiin, kuvio oli yhteinen suunnilleen samalla tavalla kuin oksa muistuttaa puuta."

Vaikka Elämän ohuiden seinien väliin mahtuu hieman epäjohdonmukaisia ja ylimääräisiäkin säikeitä, ne ovat niin pieniä, etteivät ne tämän kokonaisuuden viehättävyyttä lainkaan vähennä. Kun kirjaa lukee vielä itse mökillä, aivan samojen kartanokimalaisten, sinitiaisten ja tuulessa huojuvien koivujen keskellä, pääsee teokseen todella sisälle.

Helmet-haaste 2022: 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

MURHE JA AUTUUS

MEG MASON : MURHE JA AUTUUS
346s.
Otava 2022
Alkuteos: Sorrow and Bliss 2020
Suomennos: Maria Lyytinen
Saatu arvostelukappaleena

Meg Masonin Murhe ja autuus on näkynyt paljon alkuvuodesta kirjasomessa, se on puhututtanut ja ihastuttanut varsin laajaa yleisöä. Sain ko. kirjan itsekin jo helmikuussa ennakkokappaleena, mutta luettua vasta nyt kun suurin kuhina kirjan ympärillä on tauonnut. 

Murheen ja autuuden Martha on nelikymppinen alunperin lontoolainen hupaisa ruokakolumnisti ja omintakeisena pidetyn perheen vanhin tytär. Hänen miehensä Patrick on järjestänyt syntymäpäiväjuhlat, mutta Martha ei viihdy, ei kestä huomiota, juhlien irvokkuutta, omaa aviomiestään. Tämän alkuasetelman pohjalle Meg Mason alkaa kasvattamaan tarinaa, jossa Martha sukeltaa paikoin omaan lapsuuteensa, paikoin sisarussuhteeseensa, paikoin oloonsa, joka on ollut ylioppilaskirjoituksista asti yksi pitkä murheen ja autuuden välinen kilpataistelu. Eksentrinen taiteilija-äiti, epäonnistunut runoilija-isä, lähes identtiseltä näyttävä sisko sekä äidin siskon perhe putoavat mukaan polveilevaan perhetarinaan, joka alkaa ikään kuin chick lit'nä, mutta saa alun jälkeen pian mukaansa myös tummempia piirteitä mielen sairauksien tultua mukaan kuvioon.

Murhe ja autuus on täysin ymmärrettävästi hurmannut lukijansa: se on näennäisen helppo- ja nopealukuinen, mutta silti elämän tummemmissakin vesissä käyvä lukuromaani. Mason tutkii melko etuoikeutetun nykyihmisen elämää mielensairauden kautta, kuvaa hankaluutta elää ihmisenä maailmassa, joka edelleen pitää monia sairauksia teini-ikään kuuluvana murheellisuutena, hahmottaa kaiken mielenterveyden vain yksilön omana ongelmana. Mason tuo esiin tarkasti sen lääketieteellisen maailman, jossa päänsisäiset sairaudet näyttäytyvät vain jonain tyttöjen hapatuksena, ja saavat sairastajansa uskomaan, että vika on ensisijaisesti heissä, heidän tavassaan olla, tai oikeastaan osaamattomuudesta ihan vain olla. Olla ihminen.

SPOILER ALLERT !!Yksilökeskeinen lähestymistapa aina näihin sairauksiin saa myös tässä romaanissa samankaltaiset mittasuhteet, kuin se yhteiskunnassamme muutenkin saa: sairastunut on yhtaikaa paitsi huomionkipeä ja todennäköisesti kuvittelee kaiken että myös oman elämänsä napa, uhri, joka elää tietyllä tapaa tästä uhriudesta uhraten sille koko elämänsä. Uhri-teema on mielenkiintoinen, ja sitä olisi suonut Masonin käsittelevän syvemminkin, sillä  nyt tässä kävi hieman niin, että Mason sortuu siihen samaan, mitä hän tavallaan kirjassa kritisoi: kun uhrille sanotaan, että on täällä muillakin rankkaa, hän huomaa, että ohhoh, niinpä onkin, ja eheytyy. Tavallaan tuo on toki näkökulmana sinänsä oivallinen, että moni menee sairauksiensa ja traumojensa kautta ihan psykologisen ymmärrettävästikin tilaan, jossa sairaus vie kaiken tilan paitsi omasta myös läheisten elämästä, mutta tällaisena muutaman luvun kasvutarinana se antaa ilmiöstä hieman turhankin kepoisan kuvan. Tai ylipäätään, mielenterveydestä. Että ensin on murhe, ja sitten kun on oikea lääke, on autuus. Menee se näinkin, mutta kun tämä tuntuu olevan ainoa narratiivi, jolla mielenterveydestä kirjallisuudessa puhutaan, se puuduttaa ja antaa aika vinon kuvan maailmasta. Että asioista puhutaan vasta kun niistä on selvitty, ja toisaalta oma elämä rakentuu uudeksi, kun oivalletaan onnen olevankin pienissä asioissa. Juuh. SPOILER ALLERT PÄÄTTYY!!

Mutta niin tai näin, pidin tästä kirjasta kyllä varsin paljon. Se oli helppolukuinen, sen näennäiseen kepeyteen oli upotettu tarkkoja välähdyksiä nyky-yhteiskunnasta. Jos pitää Sally Rooneysta, pitää todennäköisesti tästäkin, samoin tämä on myös mainio sisarkirja alkukuusta lukemalleni Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin -pienoisromaanille. Ei Murhe ja autuus mikään kirjallinen poikkeusteos ole, mutta lämmin ja turvallinen hetkiin, kun juuri sellaista itselleen kaipaa elämäänsä eniten.

Lue koko maailma: Uusi-Seelanti
Helmet-haaste 2022: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

maanantai 13. kesäkuuta 2022

HÄVITYS : TAPAUSKERTOMUS

IIDA RAUMA : 
HÄVITYS – TAPAUSKERTOMUS
400s.
Siltala 2022
Pyydetty arvostelukappaleena

Juoksulenkillä A, yläkoulun historian opetussijaisuuksia tekevä turkulainen päähenkilömme, näkee menneisyydestä tutun hahmon, ja tajuaa, ettei menneisyys katoa koskaan. Alkaa kilpajuoksu, hengästyttävä purkaus, kuin nelisataasivuinen lause, tutkielma ja matka menneisyyteen, peruskouluun, kiusaamiskulttuuriin, henkiseen väkivaltaan ja siihen äärimmäiseen valtahierarkiaan, johon jok'ikinen kouluinstituutiomme läpikäynyt on tavalla tai toisella iskostettu.

"A sanoi, että Ranskan suuren vallankumouksen huumassa vallankumoukselliset päättivät vapauttaa Salpêtrièren mielisairaalan onnettomat naiset, he kiipesivät kivimuurien yli, rikkoivat portit ja mursivat ovet, ja tavatessaan vihdoin sairaalan saastaiset ja oudosti käyttäytyvät asukit he tyrmistyivät ja kauhistuivat niin, että vapauttamisen sijaan alkoivatkin surmata naisia.

A sanoi, että tämä pieni historiallinen kuvaelma – humalaiset ja villiintyneet vallankumoukselliset teurastamassa Salpêtrièn naisia – tuntui tiivistävän sen, miten ihmisen pohjimmiltaan suhtautuvat kärsimykseen. Pintapuolisen myötätunnon ja ääneenlausutun auttamishalun alla levittäytyvät sadismin ja torjunnan katvealueet, jokin ihmispsyyken räme, halu nujertaa nujerrettua, kiusata kiusattua, mitä muuta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ulottaminen hulluihin naisiin olisi voinut olla kuin känninen päähänpisto, joka kaikessa älyttömyydessään oli määrätty kääntymään silmittömäksi väkivallaksi?"

Iida Rauman pyörryttävä, traaginen ja ahdistavuudessaan jopa hypnotisoiva romaani Hävitys on dokumentaatio, romaani, paljastus ja kaikkien nähtävillä oleva totuus tuhoamisen kulttuurista. Rauman romaanissa tuhotaan Turku, kerta toisensa jälkeen, historia itseään toistaen, kadotetaan kerros kerrokselta joko polttaen, turmellen tai purkaen. Siinä tuhotaan ihminen, lapsi, systemaattisessa traumaa tuottavassa ja uusintavassa kulttuurissa, peruskoulussa, jossa kaikki on vinossa, kun keskiössä ei ole koskaan se, kenelle peruskoulua näennäisesti järjestetään: lapsi. Ja lopulta siinä tuhotaan planeetta, paikka jossa elämme, hitaasti ja varmasti, niin että loppu on itseasiassa jo tullut.

Rauman romaani on vimmainen, se haisee, purkautuu kuin paise, vyöryttää eteen ihan kaiken. Ja se onnistuu lähes mahdottomassa: se onnistuu kuvaamaan koulua siitä näkökulmasta, josta siitä ei koskaan suostuta puhumaan: kiusatun, sivuun jätetyn, rakenteellisesti syrjäytetyn ihmisen asemasta. Rauma liittää yhteen traagiset koulumuistot mässäilemättä, näyttäen, pakottamaan kerrankin katsomaan kohti. Ja hän tekee sen äärimmäisellä taitavuudella; ei millään melodramaattisilla, hennoilla ja väärinymmärretyillä lapsikertojilla, tai susilaumana suojelevina vanhempien kauhukokemuksena, ei psykologisoiden vaan nimenomaan haastaen, suostumatta olemaan hiljaa, nujertumatta, vaikka henkinen väkivalta painaa painaa painaa A:n niskaa, pakottaa, nöyryyttää, haastaa ja rankaisee, tahallaan, tarkoituksella, vuodesta toiseen, juuri niin kuin peruskoulumme on rakennettu, hajottamalla ja hallitsemalla, vangitsemalla normatiiviseen muottiin, muistuttamalla kuka on auktoriteetti, ketä totellaan ja miten suosioon päästään – sattumalta, etuoikeuksin, mutta silti jatkuvasti kuvitellen että sankaruus lähtee itsestä, että me teimme sen, me jotenkin ansaitsimme valkoisuutemme heteroutemme neuronormaaliutemme tämän kaiken.

Rauma on kirjoittanut romaanin, jonka jokaisen opettajan ja opettajaksi aikovan pitäisi lukea, analysoida ja tenttiä. Rauma on kirjoittanut siitä päivittäisestä valta-asetelmasta, jonka alle lapsemme kouluissa pakotetaan, pahoinvoinnista suomalaisessa priimuslaitoksessa, koulusta koululaisen kulmasta. Rauma haastaa opettajakoulutuksen, pedagogiset opinnot, kiusaamiskirjallisuuden, opettajien jatkuvan opettajakeskeisyyden ja syystä: näistä kaikista asioista myös minun tekisi mieli huutaa jatkuvasti, huutaa tuulimyllyille, huutaa tuuleen, minne tahansa. Koska aina kun koulusta puhutaan, päädytään puhumaan opettajista. Uupuvista, väsyvistä, niistä, jotka ansaitsevat enemmän. Jos oppilas mainitaan, hän korkeintaan on se sijaiskärsijä opettajan uupumuksesta, aina se reunalla häilyvä hahmo, aina se joka unohtuu, opettajilta, koulutuspolitiikasta päättäviltä, koulukeskustelusta, kiusaamiskirjallisuudelta, tutkimukselta. 

Rauma tuo järisyttävällä romaanillaan esiin sen, miten erilaisuus on itseasiassa puheessa tuotettua todellisuutta, harha, johon päätämme yhdessä uskoa. Hän ruotii painajaismaisella tahdilla etenevässä romaanissa niitä rakenteita, jotka saavat uhrinsa suohon, hitaasti upottavaan, sellaiseen syvään ja kosteaan, jota täytyy kestää päivästä viikosta vuodesta toiseen, pääsemättä pois, sillä mitä enemmän sitä tulee rimpuilleeksi, sen syvemmälle sen silmään vajoaa. Rauma näyttää, miten kokonainen ikäluokan kerrallaan kattava instituutio on itseasiassa syvien traumojen lähde, miten paljon pahoinvointia uusintava laitos peruskoulu löyhkävimmillään on, miten jokainen on osa sitä kiusaamiskulttuuria, sitä valtasuhteiden verkostoa, aina jonkin hierarkiaportaan partaalla, kilpailemassa, työntämässä kumoon, järjestämässä itselleen paikkaa, jossa ei ainakaan ole se alin. Ja kaikessa tässä Rauma onnistuu ilmiömäisesti, hän kirjoittaa mahdottomasta kokonaisen romaanin. Lauseet syöpyvät, kieppuvat, lamauttavat ja paikantavat jotain, mille ei ole ollut sanoja, ja yhtäkkiä henkilökohtainen onkin universaali kokemus. Kaikessa niljakkuudessaan.

Helmet-haaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

SINUN, MARGOT

MERI VALKAMA : SINUN, MARGOT
556s.
WSOY 2021

Markus ja Rosa kahden lapsensa kanssa muuttavat keskelle edistyksellistä ja hienoa Itä-Saksaa, DDR:ää ja Berliiniä, paikkaan jossa solidaarisuus voittaa kapitalistisen ahneuden, reaalisosialismi ohjaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten hyvää. On 1980-luvun alku. 

Viljan isä on juuri kuollut, ja Vilja löytää pinon kirjeitä, jossa Margot odottaa rakastettuaan Erichiä ja heidän lastaan Kastanjaa takaisin. Vilja kysyy kirjeistä äidiltään, mutta kuten aiemminkin, kyselyt lapsuudesta ja nuoruudesta torjutaan, siirretään sivuun, vaietaan kuoliaiksi. Viljan isä on Markus, äiti Rosa. On 2010-luvun alku.

Kahdessa eri aikatasossa kertova kotimainen esikoisteos, runsaudensarvi ja lukijoiden rakastama lukuromaani, Meri Valkaman esikoinen Sinun, Margot on poukkoileva, mutta silti yllättävän yhtenäinen teos, joka yhdistää sosialismin kaatumisen ainutlaatuisella tavalla erään perheen murenemisen tarinaan. Mitä kaikkea kauniin ulkokuoren alla onkaan? Miten yhdessä pysymisen ihanne selviää, kun vastassa on yksilön tarpeet ja toiveet? Mitä tarkoittaa vapaus yhteiskunnassa, joka sulkee toisinajattelijat leireille? Entä mitä tarkoittaa vapaus yksilölle, jolle perhe tuntuu kaikkein tärkeimmältä? Romaani vuorottelee Markuksen ja Rosan näkökulmissa 1980-luvun Berliinissä, ja toisaalta siirtyy ajassa päälle vuosikymmenten päähän, kun Vilja yrittää ymmärtää lapsuuttaan ja ristiriitaisia muistojaan ajasta Saksassa. Miksi veli ei muista samoja asioita äidistä kuin hän, miksi kaikki yhtäkkiä vain romahti ympäriltä?

Sinun, Margot on juuri sellainen Suuri Tarina, historillisen fiktion ilmentymä, joka onnistuu kasaamaan kansiensa sisään varsin runsaan määrän erilaisia teemoja, hahmoja ja tarinoita. Vähempikin olisi riittänyt, ja se olisi voinut tehdä jopa hyvää kokonaisuudelle: rakkautta, vanhemmuutta, uusioperhettä, sisaruutta, omia suhteita, muiden suhteita, tuhoa ja etenkin valehtelua kirkastamalla, vähentämällä tai suoraan jopa karsimalla ne parhaat teemat, kuten muistamiseen liittyvä hataruus, vapauden tematiikka, voittajien kirjoittama historia (liittyy sekä yksilöön että kokonaiseen kansakuntaan) ja lapsuus toukkaroivien aikuisten ympäröimänä olisi saaneet paremmin niiden ansaitsemaa sijaa. Valkama rinnastaa upealla tavalla yksityisen ja yhteiskunnallisen, muistin ja muistia varten olemassa olevat tarinat toisiinsa, mutta fokus kieltämättä katoilee, kun keskusjuoni karkailee suuntaan jos toiseen.

Kirja kysyy selväsanaisesti, kuka ihminen – tai toiseelta kokonainen kansakunta – on, jos hän ei muista menneisyyttään. Tämä kysymys on kiehtova, ja Valkama pyörittääkin sitä ympäri kauniisti, antaen pienien palojen kerralla löytyä yhtaikaa lukijalle, Viljalle sekä kaatuvalle sosialismille. Sosialismista olisin mieluusti lukenut lisääkin, elämästä 1980-luvun DDR:sta, mutta kuten lopulta hieman kaikki teemat, jäi sekin aika ohueksi raapaisuksi. Toisaalta sen antaa anteeksi, sillä kirja on selvästi suuren yleisön teos, sellainen, jossa jostain on karsittava päästäkseen mahdollisimman monen hyllyihin. Sitä suuntaan tai toiseen arvottamatta, kirja toteuttaa kerrontaansa tyylilleen uskollisena, kaikessa totutussa turvallisuudessaan.

Lukukokemuksena tämä oli nopea, helppo ja upottava, ja on kiehtovaa, miten näin viihteellisenkin luennan kestävään kirjaan on saatu mukaan isoja yhteiskunnallisia teemoja ilman, että tarina menee joko luennoinniksi tai mutkien oikomiseksi. Kaunis teos, joka tosin jättää enemmän tiedonnälkää aihettaan kohti kuin ehkä varsinaista muistijälkeä omana itsenään. 

Helmet-haaste 2022: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

torstai 2. kesäkuuta 2022

MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN


MARIE AUBERT : MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN
144s. / 2h39min
Gummerus 2022
Alkuteos: Voksne menneske
Suomennos: Aino Ahonen
Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Kesä on aina aikaa, kun yleensä palaan itsekin äänikirjojen pariin. Kuuntelen niitä pitkillä aamu- ja iltalenkeillä koiran seurassa kävellen, kauniiseen kerrontaan upoten. Olen aika tarkka siitä, kuka äänikirjani lukee, mutta jos lukijana on joko Antti Holma tai Pirjo Heikkilä, kirja kuin kirja alkaa kiinnostaa.

Norjalaisen Marie Aubertin esikoisteos Mikään ei voisi olla paremmin on näennäisen kepeä kertomus kesäviikonlopusta Oslovuonon kupeessa. Nelikymppinen arkkitehti Ida on menossa juhlistamaan äitinsä 65-vuotispäiviä perheen yhteiselle mökille, ja paikalle tulee myös Idan pikkusisko Marthe uuden kumppaninsa ja tämän kuusivuotiaan tyttären kanssa. Ida odottaa viikonloppua innolla, sillä hänellä on suuria uutisia; Ida on juuri palannut Ruotsista, jossa hän on päättänyt pakastaa munasolujaan. Perheen perustaminen ja juuri sen oikean kumppanin löytyminen ovat siis ihan juuri kulman takana, mutta Marthen uutiset muuttavat koko viikonlopun suunnan.

Mikään ei voisi olla paremmin on hieno, täyteläinen ja raikas kuvaus perhesuhteista, keski-ikäisyydestä, sisaruudesta ja odotuksesta, että elämä alkaisi hetkenä minä hyvänsä. Aubert kuljettaa tarinaa Idan kautta, tumman huumorin sävyttämänä kuvauksena aikuisuudesta, joka ei oikein tunnu siltä kuin sen oli ajatellut tuntuvan. Pienoisromaani kysyy, millaista on ikääntyä, kun ei ole saavuttanut sitä ainoaa, jota odotusten mukaisesti tiettyyn ikään tullessa täytyisi saavuttaa, ja millaista on vielä nelikymppisenäkin elää samojen perheroolien keskellä, joihin on jäänyt jumiin jo 80-luvulla, olla ikuisesti se isosisko, joka yrittää ja yrittää onnistua, tulla nähdyksi, elää oikein ja muiden mieliksi. Kun mökkiviikonloppu ei suju lainkaan niin kuin Ida on ajatellut, alkaa kireistä ja kimuranteista perhesuhteista aueta suurempikin vyyhti, jota Aubert taidolla romaanissaan kerii auki.

Aubert kuvaa kipeitä, kiemuraisia ja katkeria perhesuhteita lempeästi, näyttää ihmisyyden rumat puolet sellaisella lämmöllä, että jo pieneen sivumääräänsä nähden lyhyessä kirjassa hahmoista kaikkine puolineen ehtii tulla rakkaita, kokonaisia hahmoja. Kirja etenee näennäisen rauhallisesti, kiihdyttäen tahtia loppua kohden. Pirjo Heikkilän lakoninen, mutta silti jotenkin lämpimän pehmeä ääni kruunaa teoksen hienon suomennoksen (vaikka osa norjalaisista sanoista ja nimistä tuleekin äännetyksi [suomen-]]ruotsalaisittain) antaen sille ne rivien väliin piilotetut mustan huumorin pilkahdukset, jotka varmasti myös fyysistä teosta lukiessa esiin olisivat tulleet. 

Tämä on kaunis, melankolinen, mutta silti oivaltava ja lämmin tarina, jota voi todella kesäkirjaksi suositella. Pieni, hieno kirja äitiydestä, lapsista ja lapsettomuudesta, toiveista ja odotuksista. 

"Vatsassa on outo tunne, en ole syönyt kunnolla, minua huimaa. Ei tämä pelkkää surua ole, riippumatto huojahtelee hitaasti sivusuunnassa, ei tämä pelkkää surua ole. Kädet ja jalat tuntuvat erilaisilta, sydämenlyönnit lävistävät ruumiini voimakkaina ja terävinä. Mitä jos ei käykään kuten olen ajatellut. Mitä jos vastassa onkin kaikkea muuta kuin olen kuvitellut. Jotain vähän tavallisempaa. Vähän iloisempaa. "

Helmet-haaste 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (tässä kohtaa otan kaiken vapauden määritellä supersankariuden itse arjen tavallisuudeksi, tuskaisen inhimillisyyden näyttämiseksi ja elämän pettymyksistä selviämiseksi. Ns. normikäsitys supersankariudesta ei kiinnosta lainkaan, joten miksipä meistä jokainen ei voisi tavallaan olla supersankari.)