torstai 28. lokakuuta 2021

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA
96s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoisteos Outoja kaloja on tiivis ja tarkkanäköinen kollaasi, hetkien keräelmä, jossa risteilee sisäiset ja ulkoiset maailmat. Miehet, naiset, ohikulkijat, ohikulkeva. Täydellisen läsnäolon metsästys ja mahdottomuus, tuntemattomat ihmiset kahvilan toisella puolella, oma alaston vartalo toisessa kiinni, häpeä kaiken päällä. Palon esikoinen on jonkinlainen sometapaus, tai siltä ainakin noin kuukausi sitten tuntui kun joka toinen vaikuttaja kyseisen kirjan käsiinsä markkinointimielessä sai. Ja sain itsekin, vähän kuin samaan joukkoon kuuluen mutta hieman ulkopuolelta. Odotin omaa lukuhetkeä, odotin rauhaa, sitä että olisi vain minun ajatukset ja tämä kirja. Löysin sen hetken, löysin tämän kirjan, löysin tästä kirjasta yllättävänkin paljon. Minua, ihmisiä ylipäätään, ihmisyyttä. Ja sen hypen, jonka kirjan julkaisu lukijoissaan aiheutti.

"Välillä hän unohtaa että maailmassa on miehiä. Tämä tapahtuu ehkä kahdesti vuodessa, kyseessä on jonkinasteinen mielenhäiriö. Niinä päivinä kun hän unohtaa että maailmassa on miehiä, hän unohtaa myös kehonsa muodot, sen aukot ja menneisyyden. Hänen vartalonsa tuntuu helpolta ja oikealta."

Palon lyhytproosa on vilahtelevia tuokioita, ohikiitäviä hetkiä, ja sellaisenaan jotenkin hurjan täyteläistä ja kokonaista. Ensin luin kirjaa yksi lyhyt, alle sivunmittainen luku kerrallaan, sitten suurempia kokonaisuuksia ahmien, ja aina näkökulma muuttui luentatavasta riippuen; joskus tuntui kuin olisin erillisissä maailmoissa, joskus yhdessä ja samassa tarinassa ja toisinaan en kummassakaan. Ja lähes aina Palo silti piti lukijansa tarinassa/tarinoissa, kertojassa/kertojissa kiinni, rumankauniilla rehellisyydellä, jota yleensä sanotaan häpeilemättömäksi, mutta minusta se ennen kaikkea on häpeän lävitse menevää. Häpeässä kulkevaa, sitä ennen kaikkea tunnustelevaa ja tarkkailevaa, ulkoistavaa ja oivaltavaa. Häpeä ei yleensä ole kenenkään oma, vaan se on ulkopuolelta iskostettua. Ja Palo kuvaa taiten sitä, miltä se tuntuu kun tuota ei välttämättä huomaa. Kun muiden äänestä tulee omaa ääntä, kun oma vääränlaisuus tai liikaa oleminen kasvaa omaksi ajatukseksi.

Palo on lyhytkerronnassaan taitava, ja hän kertoo erityisesti sanomatta jättämällä. Palo kuvaa esimerkiksi hylätyksitulemisenpelkoa niin viiltävän tiheällä tavalla, että jokin usein sanottamatta jäänyt muuttuu ihan uudella tavalla todeksi. Rakastaa nyt toista niin paljon, että tulee lähteneeksi itse, ettei toinen ehdi lähteä ensin. Tarvita niin kovin, että oikeastaan olisi parempi että hän kuolisi nyt eikä joskus tulevaisuudessa, kun itse on vielä nuori ja kykenevä toipumaan. Tarinan kertoja(t) on vahvasti itsetietoisuuden kuplassa, jossa oman pään ääni, jokin suuri ja hahmoton pelko, peittää huminallaan alleen todellisuuden, kiinnittymisen muihin ihmisiin, hetkiin, joissa kertoja(t) elää. Palo kirjoittaa tarkasti millaista on olla läsnä olematta läsnä, millaista on olla tyyni olematta tyyni. Miten paniikkikohtaus tulee pinnan alta, eikä kukaan tiedä mitään, miten katse kääntyy joko kokonaan itseensä tai merkityksettömiin yksityiskohtiin, takertuu niihin, tarkastelee kuin pientä esinettä kädessään, olematta ihan tässä, ja ankkuroiden itsensä osaksi todellisuutta vain päänsisäisten tarinoiden, havaintojen ja ulkopuolisuuden kautta. 

Palon kirja voisi jollain luennalla olla kirja nuoruudesta, oman paikan ja ihmisen etsimisestä, mutta minulle se on kirja äänestä, jonka joku/jokin muu on kytkenyt aikoja sitten päälle ja jonka sammuttamiseen käytetään alkoholia, ihmisiä, minuutta, aikaa ja kaikkea mitä käytettävissä on. Kaikki on vähän rikki ja vinksallaan, ja juuri se on lohdullisinta, surussa ja melankoliassa on helpointa kun pahin on tässä eikä vain tulossa. Joskus elämä oli kriisistä kriisiin kulkemista, nyt se on traumareaktiosta toiseen kulkemista, omaa kierrettään joko huomaamatta tai katkaisematta. Outoja kaloja on yksinäisyyden kupla, jossa me kaikki enemmän tai vähemmän olemme.

"Hän avaa silmänsä ja kaikki on ohi. Vedessä lipuu muovipussi ja hän huomaa ajattelevansa illallista. Tämä on jäävä hänen elämänsä ainoaksi kokemukseksi täydellisestä läsnäolosta. tämän jälkeen kaikki on oleva vain sameutta, arkista huminaa."



Helmet-haaste 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

perjantai 15. lokakuuta 2021

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO
191s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Kirjavalintani ovat tämän kalenterivuoden aikana olleet äärimmäisen laiskoja, mukavuudenhaluisia ja hieman toisiaan toistavia: ne ovat olleet pääsääntöisesti muutaman kustantamon uutuuskirjoja, sellaisia, joita minulle lähetetään pyytämättä, ja jotka kaikessa äärimmäisessä helppoudessaan päätyvät lukupinon päällimmäisiksi kerta toisensa jälkeen, samaa kaavaa noudattaen, huokuen rentoutta ja aikatauluttomuutta, panostuksen puutetta ja helpolla pääsemistä. Ei tarvitse lähteä edes kirjastolle asti, kun kaikenlaista enemmän tai vähemmän kiinnostavaa löytyy yöpöydältä. Se on ihanaa, mutta myönnän, että luen uutta kirjallisuutta tämän laiskuudeksikin luettavan valintatavan puolesta suhteessa todella paljon, sekä aika vinosti, lähinnä lempigenreistäni, mitään kovin uutta ja yllättävää valitsematta. Sen itselleni suon, koska se, että kaiken ruuhkaisuuden keskellä ylipäätään luen, on saavutus, mutta ehkä kohta jo kaipaa jotain muutakin. Kauempaa, ajallisesti ja ihan jo sijainnin puolesta.

Mutta ainakin vielä yksi uutuuksien uutuus tähän jonoon mahtuu, nimittäin Sofia Blanco Sequeirosin Voitto. Blanco Sequeiros on oululaislähtöinen kirjallisuuskriitikko, filosofi ja miekkailija, ja hänen esseitään on ennen kansiin pääsyä voinut lukea muun muassa Nuoren Voiman julkaisuissa. Voitto on hänen esikoisteoksensa, ja se istahtaa oikein ihanasti siihen nykykirjallisuuden jatkumoon, jossa nuori kirjoittaja tarkastelee yhteiskuntaa itselleen tutun näkökulman kautta, ja liittää kulttuurikritiikkiin niin feministisiä noitia kuin binäärisen sukupuolen kritiikkiäkin.

Voitto viiden esseen kokoelma, ja aiheiltaan ilahduttavan monipuolinen: se käsittelee niin Cheekiä, tieteenfilosofiaa, urheilua kuin avaruusmatkailevaa miestä suhteessa feministinoitaan. Kaikkia näennäisesti toisistaan erillä olevia aiheita yhdistää voiton ja voittamisen tematiikka, ja kokonaisuus kietoutuu melko kauniisti yhteen. Blanco Sequeirosin kieli on elävää ja nokkelaa, yhteen liitetyt kelat parhaimmillaan ihanan oivaltavia ja toisaalta auki avatut ilmiöt taas kärsivällisiä ja perusteellisia. Blanco Sequeiros osaa paitsi havainnoida maailmaa myös kirjoittaa. Esseitä, lauseita, heleitä vertauskuvia, terävää sanailua.

"Katsoja, räppäri ja urheilija tavoittelevat voitoiltaan armoa; en tarkoita kristillistä armoa, vaan tunnetta, joka voittamisesta syntyy. Voitto lupaa pelastusta oman minuuden turhuudesta, kaiken ainaisesta samankaltaisuudesta. Jos urheilu tarjoaa pelastusta, on kyseessä pelastus, jonka urheilija tietää kangastukseksi. Osuvin keksimäni muotoilu on, että voittaessa kaikki sietämätön häviää hetkeksi ja maailma on juuri sillä hetkellä hurmaava ja avoin paikka elää."

Kokoelman ehdottomasti vahvimpiin teksteihin kuuluu Rakkaus, joka jää, joka käsittelee kirjoittajan rakkautta Cheekiin, cowboy-miehiä, sankareita, kaiken saavuttamista, kulttuurikritiikkiä sekä jälkimmäisimmän laiskuutta mitä Cheek-analyysiin tulee. Blanco Sequeiros kirjoittaa aiheestaan raikkaasti, ja hän keskustelee tekstinsä sisällä niin musiikkikriitikoiden kuin muiden fanien kanssa, yhdistelee omaa ajattelua feministisiin teorioihin ja toisaalta nostaa juuri lukemani Anu Silfverberginkin tapaan nostamia ajatuksia naisen omasta katseesta terävästi esiin. Kirjoittaja muistuttaa oivallisesti, että Cheekin kritisoiminen naisvihasta ja kapitalismin sankaritarinoiden ihannoinnista kaikkine toksisine maskuliinisuuden muotoineen on tavallaan yhtä laiskaa kuin call outata Sanna Ukkolaa antifeminismistä, ja kerrankin Cheek-kritiikki/-analyysi sukeltaa hieman syvemmälle. Teksti on hieno, ja se todella rinnastaa myös Jare Tiihosen räppärihahmon osaksi suurempaa kulttuurillista kokonaisuutta kaikkine maneereineen ja suurine tarinoineen.

Toinen erityisen oivallinen teksti kokoelmassa oli Sössöttäjätalkoot, eli Blanco Sequeirosin teksti tieteen filosofiasta ja sen merkityksestä tieteen kentällä. Ihanaa tiedenörtteilyä, jotain yhteistä kiinnostuksen kohdetta minun kanssani, tämä oli hieno ja näppärä teksti. Lisäksi esseisti sanoittaa hienosti myös kilpaurheilun järjetöntä sukupuolinormatiivisuutta – siis sitä ihan samaa, joka yhteiskunnassamme edelleen sortavana binäärisenä järjestelmänä esiintyy, mutta vain pienemmässä mittakaavassa, Olympia-urheilun, kilpailun ja voiton näkökulmasta. Hieno, joskin hieman itseään toistava, teksti on tarkkanäköinen, ja se on kirvoittanut allekirjoittaneessa polveilevaa halua keskustella aiheesta laajemminkin myös kirjan ulkopuolella, mikä on aina erityisen ihanaa. Samaa voisin sanoa avaruus- ja astraalimatkailua yhdistävästä avaruuselokuvakritiikistä (hauska sattuma tämä, kun juuri olen katsellut teoksessa käsiteltyjä elokuvia), se oli ihana, terävä ja silti vähän turhan venytetty ja hajanainen voittaakseen täysin puolelleen.

Kokonaisuudessaan Voitto on sellainen vahvahko teos, joskin hieman epätasainen ja paikoin hiomisen tarpeessa oleva pienessä toisteisuudessaan. Tekstikokonaisuus ei kanna aivan loppuun saakka, ja parhaat esseet löytyvätkin ihan kokoelman alusta. Irrallisina ja erikseen luettuina jokainen on omalla tavallaan toki vähintäänkin hyvä, mutta kokoelmana tästä olisi ehkä voinut lähteä jopa kahteen eri suuntaan tienhaaroja täydentäen tai jopa jotain poisjättäen. Esseistiikan ystäville tämä kyllä ehdottomasti toimii, samoin kaikille, jotka haluavat tietää miten feministi voi kuunnella Cheekiä tai miten syvät rakenteelliset ongelmat sukupuoliin jakautuneessa urheilumaailmassakin voi olla. Sofia Blanco Sequeirosin teksti on ketterää ja kutkuttavaa, ja parhaimmillaan kiivaitakin keskusteluja herättävää. Odotan innolla, josko hän vielä joskus kirjoittaisi lisääkin.