PUOLIVÄLIKATSAUS // ALKUVUODEN KIRJAT 2021

Kuten ehkä aiemminkin tänä vuonna olen tainnut tänne kirjoitella, vuoden 2021 ensimmäinen puolikas on ollut henkilökohtaisesti aika hankala. Tahmea, väsynyt, paikallaan pysyvä ja silti vähän käsistä karkaava. Alkuvuosi vielä jotenkin meni, kevääntapainen jumitti minut aivan täysin. En sanoisi ehkä vieläkään, että kaikki varsinaisesti helpottaa, mutta kesän tullen onneksi rinnalle on silti tullut vähän muutakin: valoa, valvottuja öitä, ympäriinsä kuljeskelua, naurua, jäätelöä, ystäviä, läheisyyttä, hetkiä jotka aiempien sijaan haluaa muistaa eikä unohtaa. Omista ihmisistä on tullut tärkeämpiä kuin koskaan, ja lukuisten työperäisten karanteenien vuoksi jokaista halausta ja fyysistä kosketusta osaa arvostaa enemmän kuin koskaan.

Kesä ja aurinko selvittävät päätä, helle tuntuu tervetulleelta kaiken katoavan ajan jälkeen. Rakastan tätä kaamean kevään jälkeen ilmestynyttä kesää, jokaista lämpöastetta, jokaista valvottua tuntia, jokaista auringonsädettä, jonka seurassa olen ulkona kulkenut. Kuljen aina mukana neule tai villatakki, kirja ja piknik-huopa, ja ehkä viimein olen saanut rauhotuttua taas lukemaankin. Löytänyt paikan, kun voi lukea laadukasta, ilman että se katoaa johonkin loskaisen pään hukkatiloihin. Ja varovasti päivä ja kirja kerrallaan sitä uskaltaa taas ihan vähän toivoa parempien päivien olevan jonkinlainen jatkumo, ei vain sattuma lamaantuneisuuden välissä.

Ja koska yleensäkin, listat ja tilastot kiinnostaa aina, ja laskeskelin hieman aikani kuluksi mitä sitä tänä vuonna numeroissa onkaan tullut luettua. Näemmä valtavasti uutuuksia ja arvostelukappaleita, se menee totaalisen väsymyksen piikkiin, sillä on helpoin tarttua valmiiksi kotoa löytyvään kuin etsiä vanhempaa luettavaa kirjastosta. Joskus näinkin on aivan ok. Muuten yllättävän monipuolisesti, vaikka tuntuu että hirveän helposti sitä vaan jumiutuu kirjalliselle mukavuusalueelleen. Mutta niin, tässä niitä kirjoja siis:

 Tähän asti tänä vuonna olen lukenut 27 kirjaa, joista...

on 9 erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa

14 on suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa

18 on kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin

3 enemmän kuin viime vuonna tähän mennessä

8 on ei-fiktiivistä kirjaa

2 on runoteosta

4 on novellikokoelmia

5 on esseekokoelmaa

4 on kuunneltu äänikirjoina

6 on ollut kirjastolainoja

14 on ollut arvostelukappaleita

3 olen päätynyt ostamaan lukemisen jälkeen omaan hyllyyn

2 on julkaistu alunperin ennen 2000-lukua

16 on julkaistu vuonna 2021

6 on yli 300-sivuisia kirjoja

12 on alle 200-sivuisia kirjoja

6 on saanut 2,5 tähteä tai vähemmän

6 on saanut viisi tähteä

 on (melko) aktiivisesti nyt kesken

ja 5 parasta ovat olleet

Vigdis Hjorth : Onko äiti kuollut

Minna Salami : Aistien viisaus

Anna Järvinen : Uni viime yönä:

Pauliina Vanhatalo : Tuntemani maailma

Han Kang : Valkoinen kirja

edellisvuosien 

puolivuosikatsaukset:

2020 x 2019 x 2018 x 2017 x 2016 

Loppuvuodelta toivon lähinnä lukuinnon jatkumista. Menee se missä merkeissä ja millaisten kirjojen parissa tahansa, toivon keskittymiseltä pysyvyyttä ja oivallisten kirjavalintojen jatkuvuutta. Sillä niitä jos mitä on riittänyt, uusia lempikirjoja. Ihan hurja määrä, ja se on ihanaa.

YSTÄVYYDESTÄ JA SEN KATKEAMISESTA - KIRJEITÄ JAPANIIN

VAPPU KANNAS : KIRJEITÄ JAPANIIN

253s.

S&S 2021

Saatu arvostelukappaleena

Ystävyys on ihmissuhteista se, joka jostain syystä saa kaikkein vähiten tilaa populaarikulttuurissa - naisten välisestä ystävyydestä puhumattakaan. Ja jos tilaa on, tilan vie kateus, katkeruus, vanhentuneet "nainen on naiselle susi" -tarinat. Ei kokonaiset ystävyydet, sydämet ylittävä siskous, sielunkumppanuus, sellainen rakkaus, jota on vaikea edes sanallistaa. Ja jos nämä tarinat eivät saa tilaa, miten katkenneista ystävyyksistä voitaisiin edes osata puhua?

Vappu Kannaksen romaani Kirjeitä Japaniin on raikas tuulahdus ystävyyteen liittyvissä narratiiveissa. Kirjeitä Japaniin on kaunis ja melankolinen tarina ystävistä, lähinnä kahdesta, jossain vaiheessa kolmestakin, ja sitten taas katkeamista, ja se sukeltaa ystävyyden menettämisen kipeisiin syövereihin sellaisella intensiteetillä, jota yleensä ei ole varattu kuin romanttisiin suhteisiin. Lapsuudenystävä on muuttanut toiselle puolelle maailmaa, välit ovat katkenneet jo jokin aika sitten, ja Suomeen jäänyt ystävä kirjoittaa kirjeitä ystävälleen, paikantaakseen hetken kun kaikki meni väärin, ja toisaalta ymmärtääkseen mitä kaikkea on ystävyyden mukana menettänyt.

"Loogisesti ajateltuna: jos minä olen menettänyt nämä asiat, on hänenkin täytynyt menettää jotain.

Tulen siihen johtopäätökseen, että hän on menettänyt minut. En keks muuta,  vaikka päätelmä tuntuu itsekeskeiseltä. Ajattelen häntä paljon ja silti tuntuu, että ajattelen silloin vain itseäni. En häntä ollenkaan."

Kannaksen kieli on kaunista ja ilmavaa, mutta silti (vai siksi?) myös hieman etäistä. Tarina käpertyy itsensä sisään, ja vaikka olen menettänyt vastaavaa, en silti ihan pääse kaikkein syvimmälle tarinaan sisään. Rakenne ja tarina olisivat heleän kielen rinnalle kaivanneet hieman voimaa, toisaalta tiivistystä ja toisaalta taas lisää intensiteettiä. Tällaisenaan kirja vaikutti enemmän siltä, että se on ollut terapeuttisempi kirjoittajalle kuin lukijalle, se on jonkinlainen irtipäästö, kipeä ja katkera, sillä sellaisella tavalla, jonka jokainen ystävän menettänyt varmasti jollain tapaa ymmärtää. Ihan koko tarinaa se ei silti kanna, ja se on harmi, sillä toisto ei toimi tässä parhaalla mahdollisella tavalla tehokeinona, ei, kun se ei oikein johda mihinkään. Vaikka mihinpä elämä aina johtaisi, ei eletystä lineaarista saa. 

"(onko kaksoistähtien vetovoima niin vahva että ne tuhoavat toisensa?"

Tarina on kuitenkin surullisen kaunis, ja se vie matkalle myös omiin katkenneisiin, haalenneisiin ja jo taaksejääneisiin ystävyyssuhteisiin. Se muistuttaa oivallisesti, että suru ei ole varattu vain romanttisten suhteiden katkeamiin, vaan ihmissuhde voi olla yhtä tärkeä, paikoin tärkeämpikin myös platonisesti. On yhteiskunnallisesti hieman ongelmallista, miten tietyt tunteet, ihmissuhteiden parantaminen ja käsittely, on varattu vain yhdenlaisille suhteille; miten parisuhteesta, siitä yleensä vielä hyvin kapeasta ja normitetusta, kasvaa ainoa vaalimisen arvoinen ihmissuhde, eikä muut saa tilaa missään. Hierarkkia näkyy kaikkialla, kulttuurissa ja jokapäiväisessä elämässä. Ihmissuhteita tulee ja menee, mutta ystävyyden katkeamista joutuu suremaan yksin. Sen kanssa jää ilman selitystä, särkyy itsekseen, eikä siihen edes löydy lohduttavaa samastumispintaa, kun kaiken tilan vie romanttiset suhteet. Myös ystävyydeltä.

Helmet-haaste 2021: 7. Kirjassa on kaveriporukka 

KALTAINEN VALMISTE

SUVI AUVINEN : KALTAINEN VALMISTE

208s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Kun Suvi Auvinen sanoo, kirjoittaa tai twiittaa jotain, sanoo, kirjoittaa tai twiittaa Suvi Auvinen, eikä ajatuksen sisältöön enää osata pureutua. Päivystävänä anarkistina, aktivistina ja yhteiskunnallisena vaikuttajana tunnettu Auvinen on hahmo, jonka taustalta inhimillisyys on helppo karsia, jotta häntä kohtaan on helpompi hyökätä. Jotta ajatuksista saadaan rakennettua parempia olkiukkoja, jotta sanomaa ei tarvitsisi ottaa vakavasti. Kun Auvinen puolustaa markkinatalouden lainalaisuuksiin nojaavaa Oatlya sen taustalla olevista suursijoittajista huolimatta, ei keskustelu käänny Oatlyyn tai suursijoittajiin, vaan Auvisen henkilökohtaisiin yhteyksiin kyseiseen yritykseen. Kun Auvinen pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisesti, ei huomio pysy Auvisen sanomassa, vaan esiin nousee kortti siitä, että Auvinen on töissä kokoomustaustaisessa viestintäyrityksessä. Ja kun Auvinen kirjoittaa kirjan, ei enää luetakaan sitä mitä Auvinen sanoo, vaan valtakunnallisessa päivälehdessä ruoditaan sitä, millainen Auvinen on. Joten luepa siinä sitten arvovapaasti Suvi Auvisen ajatuksia, kun jopa arvoneutraalia mediaa larppaava Hesari alittaa jo vasemmistokeskustelussa valmiiksi kovin alhaalla olevan rimansa eikä näe ajatuksia ajattelijalta.

"Sanoipa sitten että poliisi, työ tai parisuhteet kaipaavat ravistelua, ihmiset vastaavat heti että NO MIKÄ SITTEN ON SE PAREMPI VAIHTOEHTO? Ei voi olla niin, ettei nykyistä järjestystä saa kritisoida, jos ei ole esittää puolueohjelmaa sitä korvaamaan. Anarkismin idea nimenomaan on se, että minä en päätä, sinä et päätä, puolue tai liike ei päätä siitä, mikä olisi hyvä. Sen sijaan me yhdessä päätämme. Johtajan äänestäminen ei ole yhdessä päättämistä."

Auvisen esseekokoelma Kaltainen valmiste on ylläolevasta asetelmasta johtuen itsellenikin hieman sellainen ensisijaisesti kirjailijansa kirja. Anarkismin kasvo, höystetty pienellä ennakkoasenteella. Asenteista on kuitenkin osattava luopua, henkilökuvasta päästettävä irti. Ja sen Auvinen kirjoittajana, kirjailijana, tekee helpoksi: kun Kaltaista valmistetta alkaa lukea, uppoaa yhtäkkiä salaliittoteorioiden maailmaan, vakoojapuluihin, symboliikkaan, omaelämäkerrallisuuteen, aktivismiin ja anarkismiin sellaisella tarkkuudella, että harvoin esseitä tulee ihan näin intensiivisesti edes luettua. Auvinen kuljettaa lukijaa mukana elämänsä käänteissä, mutta tekee klassisesti niistä henkilökohtaisista kokemuksista suurempia, poliittisempia, anarkistisempia. Omien kokemusten käyttäminen tuo mukaan jotain samastumisen kaltaista, mutta Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle. Tässä pysähdytään jonkin suuremman äärelle, ja se joku suurempi on solidaarinen rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

"Ajatus todellisuudesta ilman kontrollia on vaaralinen mutta kiehtova. Ihmistä ei voi vapauttaa kukaan muu kuin ihminen itse. Viimeinen kaltainen valmiste, josta voi päästä eroon, on häpeä."

Auvinen ei erottele solidaarisuuden ulkopuolelle ketään, vaan esseitä yhdistää laajempi ajatus siitä, ettei tasa-arvo ole jotain vähän enemmän jollekin vaan tasapuolisesti kaikkea kaikille. Auvisella on ollut omanlaisensa tie ideologiansa toteuttamiseen, ja nämä älykkäät esseet ovat osa sitä: ne purkavat valtaa paikoista, joissa emme ole sitä edes huomanneet olevan, pilkkovat normatiivisuutta rakenteista, joissa se on ollut vuosikausia piilossa. Kun Auvinen pilkkoo ministeriötasoisen ääriliiketutkimuksen paloiksi, ja nostaa esiin valtiollisesti hyväksytyn ajatusmallin siitä, että äärioikeiston väkivaltaisuus nähdään samantasoisena rikkeenä äärivasemmiston tarrojen liimailun kanssa, ollaan varsin vahvasti vallan ytimessä. Sen vallan, jota käyttämämme kieli rakentaa jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Sen joka on niin vahvoina lonkeroina olemassa, että koko ajattelumme on kyllästetty sillä.

x

Luin alkuvuodesta ehkä pitkästä aikaa eniten tajuntani mullistaneen feministisen esseeteoksen, Minna Salamin Aistien viisauden, ja olen huomannut katsovani maailmaa, valtaa ja valtasuhteita sen jälkeen jatkuvasti hieman erilaisessa valossa. Uutta järjestystä, sitä aitoa lopputulosten tasa-arvoa, ei saavuteta pelkästään tökkimällä olemassa olevia valta-asetelmia, vaan kielellistämällä muutos; elämällä muutos. Häpeän ja vallan vastakohta ei ole häpeämättömyys ja vallattomuus, vaan rakkaus ja solidaarisuus. Radikaalein teko ei ole vastata valtaan vallalla vaan rakkaudella. Suurinta muutosta ei saada aikaan (pelkästään) kritisoimalla olemassa olevaa, vaan toimimalla aktiivisesti solidaarisuuden kautta kohti uudenlaista tapaa toimia. Aktiivinen muutos vaatii aktiivisia toimia, mutta niin, että kohteena on muuttuva maailma, ei rakastuminen omaan aktivismiinsa. Ja siitä Salamin lisäksi kirjoittaa upeasti myös Auvinen. Näiden kahden ajattelijan jalanjäljissä myös oma työ, ajatusmaailma ja vähän arvomaailmakin vahvistuu. Pieni askel kerrallaan. Yksi vallattu talo, muutettu kertomus ja haltuun otettu tila on alku. Alku jollekin uudelle tavalle toimia. Sillä valta on valtaa, vaikka se toimisi esimerkiksi feminismin sisällä. Valtasuhteiden kääntäminen päälaelleen ei ole muutos, se on vain järjestyksen vaihto. Ja siitä ei anarkismissa, feminismissä saati solidaarisuudessa lopulta koskaan ole kyse. Se ei ole tasa-arvoa, se on vain sama asia erilaiseen kaapuun piilotettuna. Joten ensimmäinen askel on luopua vallasta. Ja ottaa tilalle jotain aivan muuta.

"Jos rakkaus on rikos, niin sitten olen syyllistynyt rikokseen."

Helmet-haaste 2021: 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

RAKKAUDESTA

JANI TOIVOLA : RAKKAUDESTA

208s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen on muutaman vuoden takaisena lukukokemuksena jäänyt mieleen vahvana, herkkyydellään rohkeana kirjana ja keskustelun avauksena, jonkinlaisena uutena aukeamana kohti pehmeämpää maskuliinisuutta, ihmisyyttä, tapaa kirjoittaa ja tuoda itsensä esiin kaikkine haavoineen. Tämän jälkeen en Toivolaa muuten ole lukenut, mutta kun kevään uutuus Rakkaudesta lähetettiin kustantamosta minulle arvostelukappaleena, pääsi se lukuvuoroon varsin pian. 

Toivolan Rakkaudesta on omaelämäkerrallinen teos, muistelma joka alkaa ajasta kun Toivola kantaa pahvilaatikollista pimeintä palautetta kotiinsa Eduskuntatalolta. Se sukeltaa miehisyyden, maskuliinisuuden, kehollisuuden, mustuuden, rakkauden ja vanhemmuuden maailmoihin, tarjoaa pieniä kurkistuksia Toivolan elämään, ja toisaalta ensisijaisesti ajatuksiin: yleisinhimilliseen ja silti niin herkkään ja henkilökohtaiseen. Se on pieni kirja, jolla on suuri vaikutus, se koostuu pirstaleista, jotka yhteen liimattuna tulee kokonainen elämä. Tai ainakin kaistale siitä.

Toivola kirjoittaa suoraan ja kirkkaasti, paljastaen ja jollain kauniilla tapaa pelkäämättä. Ei sellaisella häpeilemättömällä ja hyökkäävällä "tässä olen, ottakaa minut!" -tyylillä, vaan pelon ja häpeän tiedostaen, ja silti juuri niitä kohti kulkien. Se on raikasta, avointa ja jollain sellaisella tapaa rehellistä, että se korjaa muutaman vinon asian itsessäänkin. Jättää sisälle itämään siemenen, että näinkin tämän voi kokea. Erilaisuutensa, häpeänsä, ulkopuolisuutensa. Se on universaalia, ja silti niin Toivolan omaa, silti jotain sellaista, joka siirtyy myös oman kokemuksen ulkopuolelle, tummaan ihoon, homouteen, vanhemmuuteen, joka nähdään vain noiden roolien kautta. Ja se vaatii lukijalta reflektointia; miltä tuntuu lukea sellaisesta ulkopuolisuudesta, sellaisista katseista, joita ei itse joudu kohtaamaan? Miten ymmärtää jotain, josta itse ei olisi edes tietoinen ilman viime vuosina noussutta yhteiskunnallista keskustelua? Miten väistää omien kokemusten kanssa, että toisten ajatuksille jää aidosti tilaa?

Toivolan kirja on kaunis, herkkä, eloisa ja kirkas. Toivola kirjoittaa itseään peittelemättä, valiten kuitenkin itse minkä osan itsestään lukijoilleen näyttää. Vetäen rajat, tuoden esiin sen, minkä itse haluaa. Ei paljastele paljastelun ilosta, ei hurjastele hurjastelun. Herkkyys, omaäänisyys ja ilo kaiken häpeän keskellä kun on suurinta, millä pelon ja sortavan vinouden voi tavallaan yksilönä murtaa. Siitä Toivola itsekin kirjoittaa. Että rohkeinta on olla iloinen tilanteessa, jossa ihmistä yritetään pienentää. Olla iloinen ja kirjoittaa itse oma tarinansa, suurista tarinoista erillisenä. 

"Mikään millä yritän vuorata kehoani, ei vie häpeää pois. Päinvastoin. Kaikki millä yritän kipua väistellä juurruttaa minut entistä syvemmälle häpeään. Mitä selkeämmin uskallan katson kipua silmiin, olla ja antaa sen riepotella, sitä vapaammaksi olen alkanut kasvaa. Sitä kirkkaampana näen myös ne kohdat, joissa minulla on mahdollisuus valita ja katkaista sukupolvelta toiselle periytyviä ketjuja."

Helmet-haaste 2021: 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA

ELINA VIINAMÄKI : 

VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA

173s. // 3h 32min

Atena 2021

Kuunneltu äänikirjana, lukija Pirjo Heikkilä

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Ihan jo esittävässäkin taiteessa, yleisön edessä, mutta aivan erityisesti kirjallisuudessa. Hiljaisessa paikassa, jossa olet vain sinä ja teksti, ilman muiden reaktioita, ilman vihjeitä siitä, onko tämä edes aina huumoria. Saako tälle edes nauraa. Mitä tällä ylipäätään yritetään sanoa. Siksi hauskojen kirjojen suosittelu onkin tuntunut minusta aina aivan täysin mahdottomalta tehtävältä. Se, mille minä nauran, on aivan eri asia, mille moni muu nauraa. Toki omat läheisimmät ystäväni usein nauravat kanssani suhteellisen samoille asioille, mutta siitäkin huolimatta hauska kirja ilman sosiaalisia tilannevihjeitä olisi ihan mahdoton tehtävä löytää, välttämättä edes kaikkein tutuimmalle. Mutta siitä huolimatta aion nyt sanoa näin: kuuntelin juuri novellikokoelman, joka oli hauskinta, mitä olen aikoihin kuunnellut. Kaikessa äärimmäisessä vakavuudessaan.

Elina Viinamäen esikoiskokoelma Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on vähäeleinen kokoelma tekstejä ihmisistä, arjesta ja erityisesti ihmisten tunteista kaikkein tavallisimpien asioiden keskellä. Vaimossa vaimo ja aviomies taistelevat suhteessa siitä tilasta, kumman tunteilla ja kokemuksilla on eniten merkitystä. Lomassa äiti yrittää pitää sisällään sitä mitä kaikilla perhelomilla yritetään: tunteita ja riidanhaluisuutta. Omassa lempinovellissani, Puvussa, leski pohtii oliko miehen arkkuun puettu puku Boss vai Armani ja onkohan puku miehen päällä ylipäätään. Viinamäki kuvaa näennäisen tavallista, syvältä ja viiltävästi. Viinamäen tekstit eivät ota kantaa eivätkä anna lukijalle minkäänlaisia moraalisia ohjeita, mutta ne nostavat esiin sen, mikä on aina tavattu pitää syvällä piilossa. Mitä ei ole saanut sanoa, ajatella tai tuntea. Ja siksi kaikkein tavallisimmastakin tulee Viinamäen kynässä totaalisen absurdia.

Ja se absurdius, asioiden raaka paljaus on hersyvän upeaa. Se on mustinta mustaa huumoria, piikikästä ironiaa, todellisuuden paljastamista niin rumassa valossa, että sille ei auta kuin nauraa. Viinamäen huomiot ovat välillä jopa törkyisen osuvia, toisaalta mielettömän herkkiä. Yleisinhimillisiä, hieman sellaisia anttiholmamaisen ihmisvihamielisiä, joiden kautta nurinkurisesti päästään kuitenkin kaikkein suurimpaan lempeyteen ja rakkauteen viheliästä ja monitahoista ihmisyyttä kohtaan. Lakonia ja eleettömyys kasvavat niin suuriksi, että pieninkin tarina on kokonainen maailma.

Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on myös kokonaisuutena jopa harvinaislaatuisen tasainen novellikokoelma, sellainen, jonka jokaisessa tekstissä oli paitsi oma tunnelmansa myös se tunnistettava ja laadukas tyyli, aivan alusta loppuun. Somessa jonkin verran kritiikkiä saanut loppupuolen Syyllinen on kieltämättä luettavissa myös hyvinkin ongelmallisena ja jopa transfobisena tekstinä, sitä en kiistä. Mutta monin paikoin Viinamäen tyyli on kuitenkin erityisesti paljastava: niin kipeän alaston, että esiin nostetut epäkorrektit ja poliittisesti hyvinkin kiistanalaiset ajatusketjut kertovat ennemminkin rakenteista ja yhteiskunnan ongelmista, kuin tekstien omista. Se on hieno taito, hieman saaraturusmainen: asiat ja teemat tuodaan esiin niin rujosti valaistuna, että se paljastaa suurempia rakenteellisia kipukohtia näennäisen yksityiskohdan sijaan. Ja se on upea taito kirjallisuudessa. 

En ole pitkään aikaan kuunnellut novelleja, mietin tässä juuri että olenko itseasiassa koskaan ennen edes äänikirjana näitä kuluttanutkaan. Nämä olisivat ihan varmasti olleet juuri yhtä hienoja ja hersyviä itse fyysisen kirjan sivuilta luettuina, mutta kun äänikirjaa lukee lakonian täydellinen mestari Pirjo Heikkilä, on tätä audioformaattia myös pakko suositella täydestä sydämestä. Heikkilän omintakeinen lukutapa on kirjalle kuin se viimeinen piste i:n päälle, ja se tekee tästä (lähes) viiden tähden luku-/kuuntelukokemuksen. 

Helmet-haaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu