sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS
142s.
S&S 2021
Alkuteos: Barndom // 1967
Suomennos: Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsen on suomenkielisen Wikipedian mukaan tanskalainen kirjailija, joka on saanut kirjallisuuspalkinnon, ollut kolmesti naimisissa ja tehnyt itsemurhan. Ja siinäpä se. Uskaliaasti väittäisin, että jos kyseessä olisi mieheksi luettava kirjailja, Wikipedia-sivu olisi a.) pidempi, b.) keskittyisi vahvemmin kirjailijan tuotantoon avioliittojen sijaan sekä c.) tunnustaisi laajemmin kirjailijan aseman pohjoismaisen kirjallisuuden klassikkokaanonissa. 

Niin tai näin, nyt tuotteliasta ja kotimaassaan rakastettua Ditlevseniä on viimein käännetty myös suomeksi. 1970-luvun taitteessa ilmestynyt Kööpenhamina-trilogia on kaiketi Ditlevsenin pääteoksia, ja ainakin Tanskassa kovasti arvostettu klassikkoteos. 54 vuotta myöhemmin kustantamo S&S sekä kääntäjä Katriina Huttunen ovat tehneet viimein hienon kulttuuriteon, ja julkaisseet ensimmäisen osan. Varsin ihastuneen vastaanoton se ainakin kirjoihin keskittyvässä bookstagramissa on onneksi saanutkin. Eikä suotta.

Lapsuus on nimensämukaisesti Ditlevsenin oman lapsuuden aikaiseen Kööpenhaminaan sijoittuva omaelämäkerrallinen pienoisromaani fiksusta tytöstä, jonka maailma näkee aikansa mukaisesti yksinkertaisena, outona ja aivan vääränlaisista asioista haaveilevana hempukkana. Politiikka, runous ja yhteiskunnallinen keskustelu ei kuulu Tovelle, mutta muutamaa vuotta vanhemmalle Edvin-veljelle kylläkin. Köyhä perhe työläiskaupunginosassa elää omaa aikaansa, ja moraalikasvatuksen kaksoistrandardit loistavat Ditlevsenin rivien välistä kilometrien päähän.

Ditlevesinin kerronta on lakonisen toteavaa, ja silti jotenkin äärimmäisen verevää, eloisaa ja moninaista. Ditlevsen näyttää yhteiskunnallisiakin asioita upeasti lapsikatseen kautta, paljastaa jättämällä sanomatta, luo aikalaiskuvaa terävillä piirroilla. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö näkee ja kuulee asioita, joita aikuiset eivät edes huomaa, ja näkökulma valinta tuntuu äärimmäisen toimivalta. Lapsuus etenee alle kouluikäisen Toven elämän mukaan aina rippikouluun saakka, ja jättää voimakkaan odotuksen kahta seuraavaa osaa kohtaan.

Jollain tapaa tästä trilogian aloitusosasta tulee mieleen myös kovin rakastettu Elena Ferranten Napoli-sarja, pohjoismaisena versiona muutama vuosikymmen aiemmin vain. Samaan tapaan kuin Ferrante, myös Ditlevsen kuvaa luokka- ja sukupuolieroja, perhesuhteita, köyhyyttä, katuelämää, naisen asemaa ja mahdottomuutta kouluttautua tiettyä astetta pidemmälle. Ditlevsenin teksti on kuitenkin tiiviimpää, keskittyneempää, ja vaikka se kuvaa upeasti työläiskorttelien eloa myös laajemmassa mittakaavassa, keskittyy se siihen paremmin yhden hahmon kautta siinä missä Ferrante pomppii enemmän perheestä toiseen. Ja se tiiviys toimii: vaikka Ditlevsenin romaanissa on vain murto-osa sivuja Napoli-sarjan aloitusteokseen verraten, maalautuu sitä kautta vähintäänkin yhtä vahva maailma ja ajankuva. Ellei paikoin jopa voimakkaampikin. 

Lapsuus on yksi voimakkaimpia kaunokirjallisia teoksia, joita olen pitkään aikaan lukenut. Enkä todella malta odottaa, että trilogian seuraavatkin osat jo suomennettaisiin. Suuri, lämmin suositus tälle kirjalle. 

Helmet-haaste 2021: 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

tiistai 13. heinäkuuta 2021

LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

 
OCEAN VUONG : LYHYT MAALLINEN LOISTOMME
367s.
S&S 2021
Alkuteos: On Earth We're Briefly Gorgeous / 2019
Suomennos: Tero Valkonen
Saatu arvostelukappaleena

Ocean Vuong on palkittu vietnamilais-yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti, jonka kriitikoiden ylistämä esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Vuongin romaanissa poika nimeltä Pikkukoira kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen, ja kulkee läpi yhden nuoren elämän, ensirakkauden, huumeiden ja perhesuhteiden selvittäessään kuka hän on ja millaista on kasvaa aikuiseksi rasistisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, joka on vain yksi sukupolvi taaksepäin ollut sodan runteleman Vietnamin vihollisvaltio.

"Kaikki vapaus on suhteellista - sinähän sen tiedät liiankin hyvin - eikä se joskus ole vapautta ensinkään vaan pelkästään sitä, että häkki levenee ja etääntyy, etäisyys muuttaa kalterit abstrakteiksi muttei poista niitä, kuten vaikka silloin kun villieläimet "vapautetaan" luonnonsuojelualueille, joissa ne jäävät aiempaa suurempien rajojen sisään. Mutta minä otin sen etääntymisen silti vastaan. Joskus nimittäin riittää sekin, ettei kaltereita näe."

Lyhyt maallinen loistomme on runollinen, riipivän kaunis ja äärimmäisen runsas romaani, jota värittää omaleimainen kieli, heleä kerronta, leikittelevä teksti ja raakaakin raaemmat aiheet. Perheväkivalta, poissaoleva isä, homoseksuaalisuus, huumeet, köyhyys, sodan traumat ja mielenterveys kuulostaa juuri siltä klassiselta esikoisteoksen kaikkea kaikessa -paketilta, mutta tällainen kritiikki lyhytnäköisesti unohtaisi, että juuri niin nyky-yhteiskunnassa epätasa-arvo kulkee; vaikeudet kasaantuvat, vähemmistöstressi lisää mielenterveysvaikeuksia, väkivallan kohteeksi joutumista, mielenterveysvaikeudet taas köyhyyttä, eristäytyneisyyttä, syrjäytymistä. Vuongin kuvaama maailma on kaikessa raakuudessaan todellinen, ja vaikka kaunis, runoilijuutta henkivä kieli antaa sille vastapainoa, kaunis ja onnelliseksi tekevä tämä romaani ei ole. Eikä sitä sellaiseksi ole yritettykään paketoida. Elämä näyttäytyy juuri niin rankkana ja raakana kuin se ylisukupolvisten traumojen kanssa tekee, ja Yhdysvalloista, länsimaisesta unelmasta piirtyy eteen kuva, jolta valkoinen, tänne syntynyt, terve ja sotaa kokematon ei koskaan osaa edes kuvitella.

Vuong kirjoittaa kokonaisen elämänkaaren, ja kirjemuotoon uppoaa nopeasti. Sodan kauhut ja toisaalta Pikkukoiran teini-ajan työpaikka tupakkapelto piirtyvät eteen, ja tarinaan uppoaa jokaisella aistilla. Se on voimakas ja suuri, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että se kulkee juuri sillä ohuen ohuella rajalla, jossa raakuudesta ja realistisuudesta tulee tarkoituksenhakuista, onnistuu se silti pysymään puolella, jossa se paljastaa, ei paljastele. Sitä mukaa kun kirjan hahmo kasvaa omaksi itsekseen, löytää äänensä voimakkaiden ja tilaavievien sukulaisten, äidin ja isoäidin varjosta, pienenee menneisyys, mutta kirjoittamallakaan mikään ei korjaannu. Ja miten jotain niin rikottua voikaan kokonaan korjata, kuulukokaan sitä? Sankaritarinat ja onnelliset loput ovat jossain muualla, Vuongin tekstissä paistaa suru ja tuska. Äärimmäisen kauniiseen kerrontaan paketoituna. Vuong ei pelkää olla poliittinen, ei paljastaa yhteiskunnan nurjapuolta. Tämä on se maailma jossa elämme, nämä kohtaloita, joita tuotamme. Tällaiselta on niin helppo sulkea silmänsä, vielä tarinamuodossakin. 

Helmet-haaste 2021: 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta