perjantai 30. maaliskuuta 2018

JANI TOIVOLA : MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN

JANI TOIVOLA : MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN
266s.
Siltala 2016

Mielestäni on mahtavaa, että ihmiset, jotka ovat hädintuskin ylittäneet 40 vuoden rajapyykin, kirjoittavat muistelmia, elämäkertoja, omia tarinoitaan. Tämä kaiketi on jonkinasteinen trendi etenkin valtameren toisella puolella, mutta se on tervetullut tänne meillekin. Ei ihmisen tarvitse odottaa 80-vuotiaaksi saadakseen kertoa eläneensä, ajatelleensa asioita elämästään. Ja mitä pidemmälle Toivolan muistelmateosta luin, sen onnellisempi olin, ettei Janikaan odottanut. En ehkä olisi tätä 40 vuoden päästä tullut itse lukeneeksikaan.

"Lapsena saatoin harmitella, että miksei mummo muistuta enemmän Aira Samulinia, pukeudu verkkosukkiin ja käy tanssimassa Lepakossa. Vanhempana ymmärsin, että mummosta oli harmaus ja arkuus kaukana. Rohkeutta on niin monenlaista, myös hiljaisempaa ja arkiviisaampaa lajia."

Jani Toivola lienee kaikille enemmän tai vähemmän tuttu hahmo, joko entisenä Idols-tuomarina tai näyttelijänä, seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana tai Suomen ensimmäisenä mustana kansanedustajana. Minulle oli yllätys, että hän myös kirjoittaa, mutta niin, kuten juuri totesin, onneksi hän tekee sitäkin.

Toivolan tarina on tarina ennen kaikkea itsensä ja unelmiensa tavoittelevan ihmisen polusta siihen pisteeseen, johon hän haaveidensa kautta on nyt päätynyt. Toivola on lapsesta asti unelmoinut tähteydestä, suuruudesta, mutta myös suurperheen äitiydestä. Hän on valloittanut kuulijakuntansa tarkkanäköisellä ja herkällä eläytymisellään, ja hän vangitsee sillä samalla vahvuudella lukijansakin. Kirjasta tosin käy varsin pian selväksi, että ennen kaikkea taitelijana hän on tanssija ja näyttelijä, ei ehkä niinkään kirjailija, mutta joudun taas hieman torumaan itseäni näin ajatellessani. Muistuttamaan, että muutkin saavat kirjoittaa kuin sanataiteen maisterit. Tai ne, joiden näppäimistöillä sanat muuttuvat joksikin ylimaallisen kauniiksi.

Ei Toivola huonosti kirjoita, ei missään tapauksessa. Ja se, mikä ehkä hieman keskinkertaisesta kielestä puuttuu, täydentyy jo yllämainitulla tarkkanäköisyydellä, herkällä taidolla havainnoida paitsi ympäröivää maailmaa, ennen kaikkea sitä suunnatonta syvyyttä, jonka hän omien kokemustensa kautta itsessään näkee. Toivola tuntee ja aistii suuresti, ja vaikkei se ihan täysin täyttä voimaansa paperilla tavoitakaan, saa hänen kerronnastaan kiinni, miten upeasti hän osaa itselleen kokemuksensa ja käänteensä sanoittaa. Tai en tiedä onko sanoittaakaan oikea sana, tunnistaa ehkä. Jäsentää.

Koskettavinta tässä kirjassa oli se hauras ja kaunis inhimillisyys, mikä Toivolasta huokuu ja hänen henkilökohtaisuudestaan huokuu. Terävintä taas kirjan loppupuolen osio, jossa selvästi jo kokeneena poliitikkona ja puhujana toiminut Toivola pureutuu median ja vallan yhteenliittymään. Siihen, miten 10 vuotta Toivolan antamien haastatteluiden jälkeen Mustaa Barbaaria haastellaan edelleen valtamediassa ihonvärin kautta, näytekappaleena. 

En halua sanoa tätä rohkeaksi, koska rohkeus on valinta, ja kuten Toivola itsekin kirjassaan kirjoittaa, "ei minulla eikä kenelläkään muullakaan seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvalla ole varaa sellaiseen yleellisyyteen kuin olla ottamatta kantaa." Eikä minun mielestäni tässä maassa ja maailmassa kellään ole, ei niin kauan kun emme elä utopiassa. Miksi on rohkeaa ottaa kantaa ihmisyyteen ja jopa ihmisoikeusasioihin, kun lähinnä sen pitäisi olla se normi? Tavallisen hiljaa olonhan sitä lähinnä jotain epänormaalia, poikkeavaa,  epärohkeaa, jotain, josta erikseen täytyisi vetelyys esiin nostaa. 

Eikä sillä, ei kaikki uskalla, tahdo tai halua. Eikä kaikkien pidäkään. Mutta pelon ja uskaltamattomuuden vastakohta ei ole mielestäni rohkeus. Toivolan tapauksessa pelon vasta kohta on usko ihmisyyteen. Ja jollain tapaa ihmisrakas minusta tämä kirja ennen kaikkea on. Armollinen, kaunis ja itsensä hyväksyvä, mutta ennen kaikkea myös muut yhtä herkkinä ja kauniina näkevä. Jopa rakastava. Tämä kirja oli harvinaisen paljas ja aito. Aikakautena, jolloin olemme tottuneet ihmiset kaikkina muina, paitsi noina kahtena asiana näkemään. Ja se on osa ihanaa murrosta se.

Helmet-haaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta
Kirjasta muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Reader, why did I marry him?, Sivulauseita & Bibbidi Bobbidi Book

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ
174s.
Into 2018


Ihmisiä tavataan pitää kurissa ja sovussa valtavan häpeäkulttuuriin kautta, jossa jokainen, joka erottuu, poikkeaa tai muokkaa käsitystä "normaalista", laitetaan sosiaalisen kontrollin keinoin kuriin, häpäistään ulkoa tai jopa sisäsyntyisesti. Tehdään tietoisesti olo, että on oikeanlaisia ja vääränlaisia, ja pakotetaan kaikki siihen hurjan pieneen muottirivistöön, johon oikeastaan ei mahdu edes ne normaaleimmat. Mitä ihmeen satuhahmoja ne liene sitten ovatkin.

Tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen kontrolli on välttämätön. Nyky-yhteiskunta ei pyörisi ilman yhteisiä sääntöjä, tällainen massa ihmisiä ei toimisi saman tavoitteen mukaisesti, jos kaikki huitelisivat minne sattuu, eikä yhteiskunnan rattaat pyörisi sitäkään vähää kuin ne nyt kuvitteellisella mukulakivikadulla kolistelevat eteenpäin. Kyse on paitsi laista, myös moraalikoodistosta, tavasta saada olla ihminen. Mutta siinä missä joillain on harhainen käsitys tämän lain, moraalin ja etiikan syntyneen jossain ikiaikaisissa yli-inhimillisissä jumalpippaloissa, oikesti kyse on vain kunkin hetken yhteisesti sovituista säännöistä. Ja niissä säännöissä kaikkein parasta on se, että yhteisen hyvän mukaan ne muuttuvat.

Ja nyt on ihan viimeistään tullut aika muuttaa meidän käsitystämme sukupuolesta. Tavasta olla ihminen. Translaista.



Holman, Järvenpään & Tervosen kokoama tietokirja pitää sisällään paitsi erityisen mainioita sarjakuvia Pii Anttoselta, Apila Pepita Miettiseltä sekä Kimmo Lustilta, on se myös 15 muunsukupuolisen henkilökohtainen tarina. Alunperin Miettisen & Holman opinnoista lähtenyt muunsukupuolisten valokuvausprojekti kasvoi ensin Voima-lehden juttusarjaksi, ja siitä upeaksi kirjaksi. Kirjaksi ihmisistä, jotka eivät mahdu yhteiskuntamme keinotekoisiin sukupuolirooleihin, joista joillekin kiinnipitäminen tuntuu henkeäkin tärkeämmältä. Ja se todella kostautuu, sillä erinäisten raporttien mukaan jopa 40 % transsukupuolisista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa. Kun asioista ei puhuta avoimesti, synnytämme kulttuurin, jossa erilaisuus on häpeä. Ja kaikki, mikä poikkeaa cisheteronormeista on erilaista. Piilotettavaa. Poistettavaa.

Jos jo minusta, valkoisesta cisnaisesta, joka tällä hetkellä elää heterosuhteessa, nämä normit tuntuvat ahdistavilta, ja olen pienen elämäni aikana ehtinyt kerran jos toisen tuntea itseni vääränlaiseksi, epänaiselliseksi, mennyt mukaan siihen yhteiskunnan odotukseen, jossa minun kuuluu kiinnostua tietyistä asioista ollakseni enemmän sukupuoltani, jota en edes kotona istu ja tunne aktiivisesti olevani, voin vain kuvitella, miltä se tuntuu niistä, jotka eivät tunne omaa kehoaan tai ulkoamääriteltyä sukupuolta omakseen. Jos minä sanon, etten tunne itseäni päivittäin naiseksi, olen silti etuoikeutettu, koska mahdun kuitenkin kaikin osin ulkopuoliseen määritelmään naisesta. En vain usko siihen, että kaikkien sukupuoli ilmenee samalla tavalla. Yhteiskunnan odotusten tavalla.



Mutta minä olen päässyt helpolla, ja sen ymmärtää, kun lukee näitä Näkymättömän sukupuolen tarinoita. Ja se minun kuuluukin ymmärtää, ei tämä ole minun tarinani. Eikä minun tehtäväni ole tätä kertoa, vaan antaa tilaa muunsukupuolisten puhua omista kokemuksistaan itse. Olla enemmistönä puolella, sillä koskaan ei ole ainoastaan vähemmistön tehtävä yksin saada kaikkia normeja kaadettua. Vaatia uutta translakia, sellaista, joka ei loukkaa ihmisoikeuksia. Siinä missä Ruotsi jo maksaa sukupuolenkorjausleikkauksen vuoksi pakkosteriloiduille ihmisille korvauksia, Suomessa vasta vaaditaan niistä luovuttavan. Me emme ole edelläkävijöitä kaikessa, ja etenkin nykyisen hallituksen aikana sen on todella saanut tuntea. Nämä ihmiset ovat kuitenkin meitä, omanlaisiaan, kuten jokainen meistä on. He ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin kaikki muutkin, he ansaitsevat oikeuden olla olemassa omina itseinään. Käsittämätöntä lähinnä on se, että näinkin itsestäänselvää asiaa pitää muka jollekin edelleen puolustella.


Valto, Ree, Apila, Juno, Panda, Kimmo, Timja, Viima, Kuisma Ilves, Elie, Pii, Leo, Noki, Martu ja Hene jakavat tarinansa ja se on upeaa. Kun sosiaalisen kontrollin ja normistomme sisällä pahoinvoivat ihmiset nykyään purkavat oloaan nettikiusaamisen ja vihapuheen kautta, tällaisten tarinoiden jakaminen on jopa välttämätöntä. Se on tärkeää. Se on upeaa siksi, että mitä useampi antaa äänensä näennäisen normiston ulkopuolelta, sen enemmän meitä/heitä on, eikä kukaan kaikkia yksinkertaisesti ehdi vastustaa. Se on välttämätöntä siksi, että mitä erilaisempia tarinoita kuulemme, sen enemmän opimme ymmärtämään ja poistumaan kapeista laatistoistamme. Ja se on tärkeää siksi, että meidän jokaisen tarina on sellainen, että siitä tulisi tehdä kirja. Meidän tulee lukea, tutustua ja ymmärtää myös sellaista, jota emme itse automaattisesti ole ja koe, koska vain niin voimme ymmärtää heitä myös arjessa, olla sensitiivisempiä, seistä tukena. Hajottaa yhdessä normistokenttää jopa sen sisäpuolelta, jotta ne viimeisillä voimillaan vanhentuneista binäärikäsityksistään kiinnipitävät eivät enää edes tiedä ketä vastaan taistelevat. Tosin itseään kai he lopulta, sillä välillä tekisi mieli mennä ja kysyä, että mikä ihme teitä tässä ihmisyydessä oikein pelottaa? 

Helmet-haaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
#lukemattomatnaiset: Naisten kirjoittama tietokirja

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY

JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY
160s.
Schildts 2011
Sarjakuvataiteilijat: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm & Liv Strömquist
Suomentajat: Viljami Jauhiainen & Minna Hjort

Kaikki Liv Strömquistin sarjakuvat jo luettu, etkä tiedä mihin jatkaa?

Kaikki Liv Strömquistin sarjakuvat vielä lukematta, mutta et tiedä mistä aloittaa?

Kummin vain, tartu seuraavaksi Johanna Rojolan toimittamaan Suffragettien cityyn.

"Jokainen meistä tungetaan johonkin lokeroon, ja kukaan meistä ei mahdu niihin kaikilta osin. 
EI kannata ahdistua omasta sopimattomuudestaan, vaan 
tunnistaa TEKIJÖITÄ, jotka meitä rajoittavat.
Voisiko NIILLE tehdä jotain?"
- Johanna Rojola

Oletin Liv Strömquistia lukeneena, että hän on ylväs, yksinäinen feminismin ylipapitar, mitä sarjakuvataiteeseen ja naisasianaiseuteen tulee. Johanna Rojolan jo seitsemän vuotta vanha ruotsalaissarjakuva-antologia todistaa toisin. Näitä hurjan upeita naisiahan on enemmän.

Ja juu, olen tosiaan herännyt sarjakuvien maailmaan verraten myöhään. Feministinä olen sentään itseäni pitänyt pidempään, mutta vasta lähivuosina ehkä kovaäänisemmin, niin, että sitä olen ylpeydellä muidenkin edessä. Siihen on tarvittu avuksi voimaantumista ja voimanaisia, jotka omalla esimerkillään uskaltavat nostaa asioita puheeksi. Mutta on siihen tarvittu huumoriakin, ymmärrystä siitä, että feminismi ei ole vain vihaista ja altavastaavaa. Siihen olen tarvinnut apua. Onneksi apu on löytynyt niinkin läheltä kuin Ruotsista. Sarjakuvista. Rutikuivasta ja sitäkin hauskemmasta, aivan täydellisestä feministisestä ironiasta.

(kuva: Lisa Ewald sarjakuvassa "Hei tytöt, miten piristätte itseänne?")

Ruotsissa naisten piirtämä sarjakuva voi hyvin, ja se on naisten itsensä ansiota. Jo vuonna 2005 perustettu Dotterbolaget-sarjakuvakollektiivi on onnistunut nostamaan taiteilijoita näkyviin muuten kovin miesvaltaisella alalla, ja siellä he todella näkyvät ja kuuluvat. Vaikuttavat yhteiskunnallisesta ja kuvaavat naista heidän itsensä kertomina, ei vain miehen fantasioiden kautta. (Paitsi vähän tosin kuvaavat myös miehiä naisten kertomina. Vähän niinkuin takaisin maksun maussa. Mahtavaa.) Nyt Rojolan toimittama antologia tarjoaa parhaita ja terävimpiä paloja yksien kansien sisällä, ja tutustuttaa sarjakuvanoviisin viiden uuden taiteilijan maailmoihin. Strömquistia tietysti rakastan, mutta nyt haluaisin lukea ehdottomasti erityisesti lisää Nanna Johanssonia, Sara Hanssonia ja Lisa Ewaldiakin. Ja Sara Granéria. Näin alkuun. 

Tämä kokoelma pitää sisällään mahtavaa kritiikkiä yhteiskuntamme kaksoisstandardeista, kuukautisverellä kirjoitetuista iskulauseista vessan peileissä, binäärisen sukupuoliluokittelun päättömyydestä, tarpeesta tunkea kaikki niin pieneen muottiin, ettei sinne edes väkisin saa ketään kokonaisina. Kyytiä saa mahtavasti myös heteronormatiiviset parisuhdemallit, yhteiskuntanormit ja normipeikot noin muutenkin. Viileän lakoninen satiiri toimii tehokeinona niin mainiosti, että hieman jo valmiiksi aihetta sulateltuaan siihen suhtautuu nyt jo lähes mukana hurraamalla. Nämä naiset todella tietävät mistä piirtävät ja kirjoittavat, ja he tekevät sen taidolla. Sillä eteenpäin vievällä voimalla, jolla voi olla jotain tekemistä huomisen muuttamisen kanssa. Kun ei siis vain unohdu lukemaan näitä sarjakuvia, vaan myös konkreettisesti tekemään, kapinoimaan ja purkamaan päättömiä normeja, jotka suojelevat jo valmiiksi suojassa olevia. Heteroja ja etuoikeutettuja, noin alkuun sanoen.

(Kuva: Lisa Ewald 
tekstit kuvassa: "kiltti tyttö sitä pitää olla" ... ... ... "kilin vittu, sitä saa mitä tilaa")

Vaikka sankarien jalustalle nostamisessa on oma kyseenalainen puolensa, voinemme varmaan yhdessä todeta, että voimaannuttamiseen ihailtavien tyyppien löytäminen toimii ehdottoman hyvin. Kun vaihtoehdoksi ei anneta, että olet oikea, kunnon tasa-arvoinen feministi kun olet nainen pörssiyhtiön johdossa, kunnon bosslady, jota on muuten ilmiönä hurjan tarkasti Nyt-liitteen kolumnissa juuri käsiteltiin, saa muutkin kuin kapitalistikunnianhimoiset puhtia itseilmaisuunsa, uskallukseensa olla aidosti omia itsejään. Kun normit ympärillään täydellä teholla tiedostaa, tiedostaa myös niiden ahtauden, ja sen ahtauden aiheuttaman pahan olon, koska väitän, että kukaan meistä ei täysin niihin normeihin mahdu. Siis kukaan. Että onko jännä kun ihmisillä on vähän paha olla? Mutta hei, tässä voittaa jo valmiit voittajat, tässä voittaa kapitalismi ja sen johdossa keikkuvat rahasedät. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki, väittävät. Väittävät ja rikkovat jatkuvasti lisää pullistuakseen entisestään.

Meidän joka-helvetin-ikisen tosiaan tulisi olla feministi. Koska meidän yhteiskuntammekin rohkeasti tulisi olla. Ja kestäs muusta se yhteiskunta koostuukaan, ellei juuri meistä. Tämä sarjakuvakokoelma muistuttaa siitä erityisen vahvasti.

Muualla: Kirjanurkkaus & Todella vaiheessa 
Helmet-haaste: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
#lukemattomatnaiset: Naisen tekemä sarjakuva

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

ANE RIEL : PIHKA

ANE RIEL : PIHKA
248s.
Aula & Co 2017
Alkuteos: Harpiks (2015)
Suomentaja: Katriina Huttunen

Ane Rielin Pihka on kerännyt mitä huikeimpia arvosteluita ympäri blogisfääriä, saanut lähes 4,2 tähteä Goodreadsissa ja voittanut pohjoismaisille dekkareille myönnetyn Lasiavain-palkinnon. Dekkarilta tämä ei tunnu, ei ihan täysin trilleriltäkään, kauhukin on vähän kaukana. En tosin tiedä miksi tämä täytyy nyt erityisesti edes yrittää tunkea johonkin kategoriaan, ehkä siksi kun luulin sitä genrekirjana lukevani. Mutta lähinnä luinkin romaanin. Kauhistuttavan, mysteerisen, mutta silti ihan vain kaunokirjallisen romaanin. Mitä sitä turhaan laittamaan keinotekoisia leimoja päälle.

"Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut."

Kuten toki monesta muustakaan kirjasta, tästä erityisesti ei tee mieli juonta tai alkuasetelmaa kuvata, ei tuota ylläolevaa kirjan ensimmäistä kappaletta enempää. Luulen, että tämä toimii parhaiten, kun ei lainkaan tiedä mitä lähtee lukemaan. Mutta jos jotain haluaa sanoa, ihan vain sellaiseksi pohjustukseksi, tämä on hiljalleen aukeava tarina perheestä. Erilaisuudesta. Erityisyydestä. Raakuudesta, mielenterveydestäkin. Ja rakkaudesta. Saaresta, jonka nimi on Pää, tytöstä, jonka nimi on Liv.

Pihka on tosiaan pokannut merkittävän palkinnon, ja kirjaa lukiessa sen kyllä ymmärtää. Riel kirjoittaa viipyilevää ja tarkkaa tekstiä, ja hän on luonut maailman, jonka tunnelma tuntuu alusta asti yhtä koukuttavalta kuin oman jännärilempparini, Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut. Se tuntuu sopivan hitaalta, sellaiselta, että tihenevästä tunnelmasta nauttii mielellään pienin annoksin, ja se jättää tekstillään tilaa ympärilleen, jotta tarinalla on mahdollisuus kasvaa, miljööllä mahdollisuus muuttua todeksi. Se on kärsivällinen ja kärsivällisille lukijoille kirjoitettu, se antaa vain vähän kerrallaan, eikä sen kanssa kannata odottaa mitään yhdessä illassa hotkaistua jännäriä, joka huomiseen mennessä on jo unohtunut. Pihkan aiheet ovat raadollisia, syviä ja kipeitä. Rankkoja ja kauheitakin, sellaisia, joista lukiessa tekee mieli sulkea silmät, kääntää pää pois. Olla hengittämättä ilmaa, jossa tuoksuu kirjan sivuilta nouseva mädäntyneen ruumiin löyhkä.

Mutta niin. Vaikka Riel kirjoittaa kieltämättä hyvin realistisesti ja rankan tarinan ympäriltä, minä jäin tästä tarinasta todella etäälle. En kokenut toki kirjaa huonoksi, ja uskon vakaasti, että sen riipivä tunnelma pysyy mielessä vielä pitkään. Mutta silti se ei ihan riittänyt. 

En tiedä johtuiko pettymykseni siitä, että lähdin lukemaan tätä jännärinä, sillä siihen kirjan latistuminen ainakin kohdallani kulminoituu. Lisäksi, kuten bloggaaja-kaimani Lukuisa-blogin Laura toteaa, Riel ei minunkaan makuuni onnistunut luomaan hahmoistaan kiinnostavia tai syviä, saati sellaisia, joiden elävyys olisi saanut lukijan tuntemaan heitä kohtaan jotain. Tosiaan jopa päähenkilöiksi rakennetut Liv ja isänsä Jens jäivät hurjan latteiksi, eivät onnistuneet siinä psykologisen kuvauksen myllerryksessä kasvamaan samaistuttaviksi ja aidoiksi. Tuottamaan sellaista tunnelmaa, että tämä olisi juuri tällaisille henkilöille voinut tapahtua. Se typisti hahmonsa vain litteiksi paperinukeiksi, joiden kohtalot olivat lukiopsykologiaopein muka rakennettuja. Ja se jätti hurjan etäälle, kun aiheena oli kuitenkin yksittäisten ihmisten kivut ja traumaperäinen hajoaminen pieniksi palasiksi, omaan yksinäisyyteensä kietoutuneena. Riel ei onnistunut saavuttamaan sitä kipua, jonka hänen luoma tapahtumaketju olisi todentuntuisesti ihmisessä aikaan saanut.

Toisaalta taas jännärissä voisi kuvitella antavansa hieman heikomman hahmogallerian anteeksi, jos tarinan jännitys sen sijaan kestäisi. Mutta tässä senkin kaari paukahtaa katki kesken tarinan. Tiedä sitten miksi, mutta ne hurjimmatkin paljastukset olivat lopulta todella ennalta-arvattavia, takakannessa paljastettuja tai niin epäuskottavia, että niiden löytämisestä ei saanut sellaista hoksaamisen riemua, joka tämäntyyppistä kirjallisuutta voisi mainiosti kannatella. Ja kun lopulta kirjasta puuttuu sekä hahmot että vetävä tarina, ei käsiin mitenkään ihan hirveästi jää.

Mutta onhan tätä hehkutettu, joten saatan olla näkemykseni kanssa myös hieman yksin. Jos kiinnostus kirjaa kohtaan on herännyt, eikä rankatkaan aiheet vieroksuta, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, ehkä muut löytävät tästä jotain sellaista, joka minulle ei auennut. En väitä, että tämä ei olisi kehujaan ansainnut, mutta minä tästä en tällä kertaa mitään saanut irti. 

Lue koko maailma -haaste: Tanska
Helmet-haaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
#lukemattomatnaiset-haaste: Naisen kirjoittama dekkari (vaikkei tämä nyt ihan täysiverinen dekkari tosin olekaan, mutta kai saa vähän soveltaa ja vetää mutkia suoriksi, jos tämä kuitenkin dekkarina on palkittu?)

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

ONNEA ON TAAS

Koska sattumalta huomasin normaalia useamman eksyneen tällä viikolla viimetalviseen arjen onni-postaukseen, josta vähän niin kuin piti tulla tapa, mutta josta on myös vuosi, päätin tehdä siitä nyt päivitetyn version. Paitsi että nyt tietenkin kiinnostaa mistä lie sinne on porukkaa löytänyt (sitä ei bloggerin tilastot näytä höh!), kiinnostaa myös miettiä asioita, jotka juuri tällä hetkellä ilahduttaa ja tuo hyvää mieltä. Vuosi sitten onnea toi eniten ajatus tästä opiskeluvuodesta, ja se on ollut hyvä aavistus se.

 

Opintovapaa. En ole sitten lukion pelkästään opiskellut, aina on ollut sivussa jonkinlaisia töitä tai sijaisuuksia. Nyt melkoisen intensiivisten työvuosien jälkeen kokonaan opiskelijaksi heittäytyminen on ollut muun muassa parasta ikinä, ja olen siitä hyvin paljon enemmän saanut irti kuin koskaan aiemmin. Olen saanut tehtyä nyt ensimmäisen vuoden aikana jo melkein 1,5 vuoden opinnot, ja silti on ollut löysää, kun on tottunut muuhun.

Sunnuntaiaamut, jotka ovat nykyään joka aamu. Edelliskohdan ansiosta arki ei juurikaan eroa viikonlopuista, ja jokainen aamu pitkine kahvihetkineen tuntuu sunnuntailta. Nyt helmikuun jälkeen kontaktiopetuskurssejakin on vain kaksi hassua, muuten aika menee lähinnä aineopintojen lopputyön ja verkkokurssien parissa. Yllättäen saan parhaiten puurrettua niiden kanssa kotona, joten käytännössä yhtä aamua nyt vain koko elämäni siis.

Lopputyöni aihe. Stressasin koko syksyn aiheenvalinnan parissa, koska ajattelin, että siitä on ihan pakko jatkaa graduun ja taipumukseni suurennella tällaisia massiivisia päätöksiä entistä järjettömämpiin mittasuhteisiin on, no, valtava. Jossain vaiheessa tajusin, et ihan sama ja lätkäisin pöytään ajatuksen aggressiivisuuden tutkimuksesta, ja sillä tiellä ollaan. Parasta aiheessa on, että voin pitää paatoksellisia monologeja aiheesta vielä lopputyöni loppumetreillä, joten veikkaisin vahvasti kiinnostuksen säilyvän syksyyn, kun on aika samasta jatkaa vielä gradua. Kun nyt vain osaisi lopettaa tuon pienemmän työn ajoissa ennen kuin siitä tulee tiiliskiviversio.

Kaksi kotia. Lempikoti on tietenkin Helsingissä, koska siellä on kaikki yhteiset ja rakkaudella valitut tavarat, huonekalut ja tunnelmat (ja joku mies ehkä myös), mutta on tästä Joensuun yksiöstäkin tullut varsin kiva. Viihtyisä, ja eri tavalla itseni näköinen, vaalea ja valoisa. Kun vielä löytäisi jostain tänne täydellisen kirjahyllyn.

Yksin nukkuminen. Ehdottomasti parasta maailmassa, vaikka näin ei kai muka saa sanoa, jos parisuhteessa on. Vaikka no, on toki suhteellista miten yksin nukun, kun Elvi on vallannut Joensuun parisängyn toisen pään, eikä edes jalkopään vaan suloisesti vetelee kyljellään hirsiä yleensä niskaani vasten. Mitä vanhemmaksi se tulee, sen enemmän se alkaa käytökseltään muistuttaa kissaa.

Joensuun kevät. Helsingissä lauloi viime viikolla jo mustarastaat, mutta toisaalta myös koirani muistutti enemmän väritykseltään tuota laululintua kuin omaa valkoista itseään, kiitos katupölyn ja muun mustuuden. Täällä on edelleen pakkasta, mutta aurinko lämmittää jo hurjasti, kevät tuntuu olevan ihan kulman takana. Ja kun lunta on ollut maassa jo viisi pitkää kuukautta, tuntuu niiden sulaminenkin jo lähes kaihoisalta. (No eikä tunnu. Vaan entistä ihanammalta, sitten kun pääsee niistä viimein eroon.)

27 kirjaa. Enemmän tai vähemmän hyviä kaikki tänä vuonna luetut, ilahduttanut etenkin yhdeksän hienoa sarjakuvaromaania/-kokoelmaa, jotka olen löytänyt. Haasteiden kanssa menee myös hyvin, mutta olen ehkä (taas) päättänyt luovuttaa runohaasteen kanssa. Susinukke Kosola best, mutta jos muuten pitää lukea lähinnä väkisin, luen mielummin jotain jo valmiiksi enemmän oman tuntuista. Ehkä runouden aika on joskus myöhemmin.

Tuleva kesä. Se on monella tapaa täysin päinvastainen kun edelliset viisi, yleensä olen heti juhannukselta karannut mökille ja viettänyt siellä onnelliset viikkoni, nyt taas toukokuun taittuessa kesäkuuksi pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja vietän ensimmäisen Helsinki-kesän sitten naismuistiin. Vaikka luvassa onkin töitä, mahtuu väliin myös ystäviä, kaupunkipyöriä ja sopivan loppurimmaavasti kauniita kesäöitä. Saatan ehkä olla jopa hieman innoissani asiasta. Kuten aina maaliskuussa, seuraava kesä tuntuu tässä vaiheessa suloisen kutkuttavalta elämäni kesältä. 

Sormukseni. Ehdin jo henkilökohtaisessa instagramissani (@laurakaneli) itkeä kadottaneeni lopullisesti maailman tärkeimmän sormukseni, sekä kihla- että vihkisormuksen asiaa ajavan Kalevalan koruaarteistoa -sormuksen. Ihan vain löytääkseni sen tällä viikolla lämpöpatterista (?!). Ah. Ihanaa. 

Kaikki on vähän auki ja se on maailman parasta. On jollain tapaa maailman ihaninta, etten tiedä vielä yhtään mitä teen vaikkapa ensi vuonna. Se on niin helpottavaa, että sen osaa jättää huomisen huoleksi ja nauttia tästä mitä on nyt. 

torstai 15. maaliskuuta 2018

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ
431s.
WSOY 2018
Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)
Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltäEi vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi

maanantai 12. maaliskuuta 2018

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS
493s.
Gummerus 2017
Alkuteos: Cantik itu Luka 2002
Suomennos englanninkielisestä painoksesta: Jaana Kapari-Jatta
Arvostelukappale

Tunnustus: pyysin tämän kirjan arvostelukappaleeksi blogiani varten viime elokuussa.  E l o k u u s s a. Nopealla lyhyen matikan laskemalla siis yli puoli vuotta sitten. Toki ajattelin lukea sen heti. Mutta aloitin ja alkoi epäilyttää. Siirsin sen sivuun, ja yritin hetken päästä uudelleen, mutta ei. Luin siitä muutaman arvostelun, ja päättäväisenä ajattelin, että NYT, mutta en saanut lopulta tehtyä mitään. Luin toisen arvostelun, ja päätin, että jääköön. Kunnes helmikuussa, noin 20 kirjastolainan keskellä päätin tarttua härkää sarvista, Kurniawania kansista ja oikeasti aloittaa. Lukea vain ja ainoastaan tätä, en särppiä sieltä täältä, kuten lähiaikoina on muuten ollut tapana. Ja se palkitsi. En nimittäin takuulla ilman tahdonvoimaa ja kertarykäisyä olisi sitä saanut luettua loppuun. Ja jos en nyt olisi saanut, en olisi saanut tulevaisuudessakaan.

"Kun Dewi Ayu eräänä maaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena. Temppelipuun alta nokosiltaan herännyt paimenpoika pissasi sortseihinsa ja kirkaisi, ja hänen neljä lammastaan säntäilivät kivisten ja puisten hautamerkkien seassa mikä mihinkin suuntaan ikään kuin niiden keskuuteen olisi paiskattu tiikeri. Tapahtumat saivat alkunsa äänestä, joka kuului vanhasta ja merkitsemättömästä hautapaikasta, joka kyllä tiedettiin Dewi Ayun paikaksi. Dewi Ayu oli kuollut viisikymmentäkaksivuotiaana ja nousi uudestaan eloon oltuaan kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena, eikä kukaan siitä pitäen oikein tiennyt, miten hänen ikänsä pitäisi laskea."

Näillä sanoilla Kurniawan aloittaa Dewi Ayun tarinan, puoliksi indonesialaisen ja puoliksi hollantilaisen naisen, joka on ollut pienen, tarinaa varten keksityn Halimundan kylän ehdottomasti halutuin ja kaunein huora. Elämänsä aikana Dewi Ayu on ehtinyt synnyttää neljä tytärtä, kolme kuvankaunista ja yhden pataruman, ja hän päättää kuolla, jottei toisi enää yhtään lasta kärsimään kiimaisten miesten maailmaan. Indonesialainen Kurniawan on Man Tiger -teoksellaan Man Booker International -ehdokkaaksikin päässyt kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli 35 kielelle. Hän on kaiketi kiistatta maansa valovoimaisin ja kuuluisinkin kirjailija, ja hänen Kauneus on kirous -romaaninsa on ensimmäinen suomennettu indonesialainen teos. Olkoonkin toki, että käännös on tehty englannin kautta, Jaana Kapari-Jatan jälki on sen verran laadukasta ja taitavaa, ettei tämän usko juurikaan alkuperäistä maagisuuttaa kadottaneen.

Ja maaginen tämä onkin, maagisen realismin taidonnäyte, Indonesian siirtomaa-, sota- sekä sissihistoriaan sukeltava valtava eepos, joka kuvaa maan kaoottista tilannetta Dewi Ayun ja hänen tyttäriensä kautta. Kirja on valtava soppa, joka on täynnä makuja, tuoksuja, paskaa ja väkivaltaa. Ilmeisesti joidenkin näkökulmasta myös huumoria. Se on räävitön, anteeksipyytelemätön ja joka suuntaan kurkotteleva, se vaihtaa näkökulmia, tarinoita, hahmoja, kansantaruja ja aiheitaan lennosta, ja se todella vaatii tulla kerralla luetuksi, ilman muiden kirjojen tai tekstien väliin aiheuttamia häiriöitä. Se on häiritsevä ja ihan helvetin ärsyttävä, ja silti sitä vain lukee ja lukee.

Toki täytyy muistaa, että tämä ei ole länsimaista kirjallisuutta, ja koska minä taas olen länsimaalainen, on kykyni täysin arvioida ja erityisesti ymmärtää tätä ehkä hieman rajalliset. Pakenen jälleen kerran yleistyksien vastuuta ja painavuutta, ja painotan, että minulle tämä näyttäytyi paitsi tarkoituksella täysin överiksi vedetyltä, myös järjettömän misogynistisenä. Se ei ole täysin Kurniawan vika, ja joku pieni taustasäie ehkä jättää sen jäljen, ettei se ole hänen tarkoituksensa, mutta jos joka ikinen naishahmo täytyy raiskata (vähintään viisitoista kertaa), päähahmoiksi rakennetut, vahvoina pidetyt naishahmot kuvataan vain miesten ja heidän penistensä kautta, alkaa kuvasto väsyttää jo ennen puoliväliä. 

Siis näin: naiset kiusaavat miehiä, koska voivat, ja heidät on ok raiskata rangaistukseksi. He myös menevät jatkuvasti naimisiin raiskaajiensa kanssa vain tullakseen uudelleen raiskatuiksi. Suora lainaus: "Maman Gendengin oli jaksettava odottaa, kunnes hänen vaimonsa olisi tarpeeksi vanha rakasteltavaksi. 'En tiedä milloin se tapahtuu, Shodancho. Ja aikaa sinäkin tosiasiassa tarvitset, eikö niin, aikaa olla nöyrä, koska ennemmin tai myöhemmin, kun vain jaksaa olla sitkeä, naisen saa suostumaan.'" Juu. Kauneus on kirous, koska se antaa luvan miehille tulla hulluksi, joten lopulta kannattaa ottaa ruma nainen, koska he ovat uskollisia, sillä kuka muu heitä nyt huolisi.

Ah. Veri kiehuu.

Ja silti! Silti! Jollain ehkä sitten maagisella keinolla koko asetelma on jo niin överi, että se heittää häränpyllyä eikä tunnukaan niin enää naisvihamieliseltä kun sitä alkaa tarkemmin pohtia. Väsyneeltä ja vähän mielikuvituksettomalta ehkä, mutta niin pitkälle viedyltä, että aivan kuin sen sanoma olisikin juuri päinvastainen. Ja jos/kun se on niin, se tuntuu jopa sen verran nerokkaalta ratkaisulta, että tunnen itseni hieman pölvästiksi tällalailla triggeröidyttyäni. Koska se lienee ollut koko ajan tarkoituskin. Jollain kierolla tavalla. Kuinka rasittavaa. Eihän tässä ollutkaan kyse yksilöistä vain yhteiskunnista, lopulta. Se vain tahtoo jäädä hieman oman pauhunsa jalkoihin.

Kurniawan ei päästä helpolla, mutta olen onnellinen että tartuin tähän, vähän liikaa kai lähiaikoina olenkin viettänyt kirjojen kanssa, joita on helppo rakastaa. Toki sekin on ihanaa, mutta välillä täytyy lukea myös kirjoja, joita inhoaa. Ja niin, kai tämä on vain kirja, jota joko rakastaa vihata tai vihaa rakastaa. Ehkä vielä joskus keksin kumpaa se on enemmän minulle.

Kirjasta muualla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla & Ja kaikkea muuta
Lue koko maailma -haaste: Indonesia
Helmet-haaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

torstai 8. maaliskuuta 2018

10 + 5 NAISTENPÄIVÄN KIRJAVINKKIÄ



Ihanaa kansainvälistä naistenpäivää kaikille kanssasisarille ja sisarmielisille! Tänään on hyvä päivä paitsi aloittaa jokin aivan mahtava naisen kirjoittama kirja, tai vaikkapa hypätä Katrin blogin puolella mukaan ihanaan Prinssoja ja astronautteja -lukuhaasteeseen tai sitten ihan muuten vain nostaa esiin upeita taiteilijoita, jotka tekevät naisilta naisille. Tai oikeastaan naisilta ihan kaikille, emmehän toki jumiudu ajatukseen, että vain toiset naiset voisivat lukea tai nauttia toistensa tekemästä kulttuurista ja taiteesta. Sen kunniaksi listasin tännekin lukuvinkkejä, ihan kaikille.


N A I S I L T A  N A I S I S T A 

Minna Canth : Köyhää kansaa Tämä klassikko lienee kuulunut monen lukulistalle jo kouluaikoina, mutta jos olet onnistunut ohittamaan sen kuten minä, korjaa tilanne pikimmiten. Maamme ensimmäinen feministi ja mahtava kirjailija todella kuvaa sen vähemmän nähdyn kansanosan murheita ja arkea sellaisella voimalla, ettei näiden kirjojen uskoisi olevan yli sadan vuoden takaa. 

Anna-Kaari Hakkarainen : Kristallipalatsi Hakkarainen kirjoittaa maailmasta, jonka lähtökohtaisesti kai katsotaan olevan naisille, ja mikä on naisille, on toki stereotypisissä ennakkoluuloissa hömppää. Blogimaailmaan sijoittuva romaani on kuitenkin kaikkea muuta, se on herkkävireinen kuvaus täydellisyyden illuusiosta, korkeammalle tähtäämisestä ja paineista täyttää tietyt odotukset tuoreine pioneineen pellavalakanoiden keskellä. Kirja onnistui yllättämään minut täysin, ja tämä olikin yksi parhaita kotimaisia muutaman vuoden takaa.

Soili Pohjalainen : Käyttövehkeitä Niin ikään muutaman vuoden takaa on myös Pohjalaisen esikoinen, reteän kipeä kuvaus isän ja tyttären suhteesta, käytännöllisistä tehtävistä, kun isä yhtäkkiä kuolee. Tietynlainen sukupolviromaani, mutta myös taitava ja lämmin tarina kasvamisesta ja itsekseen tulemisesta. Tämän soisi edelleen tulla luetuksi. 

Joan Didion : Iltojen sinessä Asioita, joista kirjoitetaan vähän: vanheneminen, ja etenkään naisten vanheneminen. Didion tarttuu aiheeseen terävästi, vaikka toki kirjan pääteemana on myös tyttären menetyksen aiheuttama tuska, suru siitä, ettei pystynyt toista kannattelemaan vaikeuksien yli. Hurjan taitava kirja kirjailijalta, jolta haluaisin ehdottomasti lukea itsekin pian lisää. 

Terhi Törmälehto : Vaikka vuoret järkkyisivät Haikean kaunis tarina Kolumbiasta ja Kajaanista, kahdesta maailmasta, joista kumpaakin yhdistää kuitenkin rakastetuksi tulemisen halu. Voimakas esikoinen käsittelee uskontoa upeasti, ja jättää jälkeensä hyvin vahvan, eteläamerikkalaisen tropiikin tuoksun.

Helmi Kekkonen : Suojaton Uskomattoman kaunis ja herkkä tarina erilaisuudesta, ja siitä, saako tässä maailmassa edes lainkaan toisenlainen olla. Äidin ja tyttären suhde on kipeä, välillä lohdutonkin, mutta taustalla on niin kaunis lupa hyväksyä toinen, nähdä hänet sellaisena kun hän aidosti on. Ihana, ihana kirja.

Minna Rytisalo : Lempi Lempi ei liene juurikaan esittelyä kaipaa, sen verran paljon se on blogi- ja mediatilaakin saanut. Jos kuitenkin se edelleen on lukematta, suosittelen siihen tarttumaan, sillä se on harvinaisen lahjakas ja omaääninen romaani naisesta, Lempistä, joka ei itse ääneen pääse. Tämä kirja on kaikki hehkutuksensa ansainnut.

Yaa Gyasi : Matkalla kotiin Yksi viime vuoden odotetuimmista käännösuutuuksista oli ehdottoman hieno tarina sukupolvista, riistosta ja oman kunnian sekä paikan löytämisestä. Kohtalo repi sisarukset täysin toisille puolille maailmaa, mutta kaunis tarina kietoo heidät hienosti yhteen. Tarina, jonka ei soisi katoavan.

Lucia Berlin : Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia Upean omaääniset novellit kuuluivat ehdottomasti viime vuoden laadukkaimpiin lukukokemuksiin. Berlin kirjoittaa niin voimakkaasti ja tarkkanäköisesti, että nämä tarinat eivät yhdellä lukukerralla loppuun kulu. Onnea on saada odotella tämän kokoelman toista puolikasta vielä tänä vuonna julkaistavaksi.

Alison Bechdel : Äideistä parhain - koominen draama Bechdelin tarina äitisuhteesta on vaikuttava, monikerroksinen ja äärimmäisen kiinnostava. Itselleni se kasvoi hyvin henkilökohtaisiin mittasuhteisiinkin nähden valtavaksi, mutta siitäkin huolimatta sitä uskaltaa suositella muillekin. Sarjakuvaromaanien parhaimmistoa, sopii siis myös #lukemattomatnaiset-haasteen useampaankin kohtaan, naisten tekemään sarjakuvaan tai omaelämäkerralliseen teokseen.


+
v i i s i k k o,  j o t k a 
m u u t t i v a t  m a a i l m a a n i


Mitkä teidän lähiaikojen naisten kirjoittamia lempikirjojanne ovat olleet? 

JA PST! Olettehan huomanneet tämän Sankaritarinoita tytöille -saitin, jossa ideoita maamme omista supermimmeistä, joiden tarina ansaitsee tulla kuulluksi hieman Kapinallisten tyttöjen iltasatukirjan tapaan? Aikaa on vielä tämän kuun loppuun saakka ehdottaa omaa sankarinaista mukaan kirjan suomalaisversioon, ja lisäksi sivuilta löytyy linkki kirjan joukkorahoituskampanjaan. Vaikka hieman olenkin allergisoitunut lähiaikoina tälle sankaripalvonnalle ja ihmisten jalustalle nostamiselle, odotan mielenkiinnolla projektin lopputulosta, sormet syyhyää jo päästä siihen käsiksi ja ehkä keskustella siitä täällä blogissakin! Käykää tekin ehdottomassa niitä hienoja naisia, joiden tarina ansaitsee tulla kuulluksi. 

tiistai 6. maaliskuuta 2018

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT (NAPOLI-SARJA #3)

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT
448s.
WSOY 2018
Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)
Suomennos: Helinä Kangas
Arvostelukappale

Syystä tai toisesta olen pitänyt tätä Napoli-sarjaa varsin viihtellisenä. Todella taitavasti tehtynä viihdetaideteoksena toki, mutta silti ennen kaikkea kevytkirjallisuutena sanan siinä hyvässä, ellei jopa parhaassakin merkityksessä. Loistavaa ystävääni pidin mainiona lukuromaanina, joka uskaltaa viimein sanoa ääneen monia vaiettuja ja kiellettyjäkin asioita ystävyydestä, kateudesta ja mustasukkaisesta ihailusta. Uuden nimen tarina taas vei mennessään, koska se oli suoraa jatkumoa edelliseen, se viihdytti ja koukutti ennennäkemättömällä tavalla kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomuudessaan. Mutta vasta kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mennessään. Sai aidosti rakastumaan. Sillä tavalla ihaillen ja kritiikittä.

"Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja?"

Siinä missä aiemmat osat ovat pyörineet lähinnä ystävyyden ympärillä, otti tämä kolmas samanlaista etäisyyttä aiheeseen kuin päähenkilöt Elena ja Lila toisiinsa. Toinen jäi ja toinen lähti, mutta kilpailuasetelma ja tekemistensä peilaaminen toisen kautta ei päättynyt mihinkään. Vuodet menivät eteenpäin, elämä vei eri suuntiin ja silti se salakavalasti kiskaisi tiet risteämään takaisin yhteen sillä hetkellä, jolloin sitä vähiten odotti.

Minulle Ne jotka lähtevät on kertomus itsensä hukkaamisesta tullakseen joksikin. Kun jatkuvasti peilaa itseään niihin, jotka jo ainakin omalla mittapuulla sitä jotain ovat syntyessään, muuttuu väkisinkin keskinkertaiseksi. Ja mikäpä meidän kulttuurissamme olisi pahempaa kuin olla keskinkertainen? Ei huono, muttei hyväkään, tai jos hyvä, niin ei ainakaan paras. Sankarimyytit, ainutlaatuisuuden ihailu ja jatkuva korkeamman tavoittelu ovat kuin koko länsimaiden perisynti, se jokin, mihin vähän väliä joku hukkaa itsensä, sillä meistä harvasta todella kasvaa yli-ihmisiä. Ja silti se tie vie mukanaan, viitoittaa jatkuvasti uusille reiteille, kokeilemaan, jos jostain löytyisi se tapa olla himpun muita parempi, korkeammalla, ainutlaatuisempi. Ihailtu, ennen kaikkea ihailtu ja varauksetta rakastettu, eritoten niiden silmissä, jota itse on kritiikittä ihaillut lapsuudesta alkaen.

Ne jotka lähtevät on myös viimein sarjan todellinen nosto yhteiskunnalliselle tasolle. On se sitä toki aina ollut, Elenan lapsuuden kortteli on toiminut silmiäavaavana kuvauksena Italian 1960-luvun patriarkaaliseen ja väkivaltaiseen yhteiskuntamuotoon, joka ei juurikaan asukkailleen vaihtoehtoja anna. Mutta kolmas osa nostaa aiheensa pöydälle täysin ohittamattomasti, se on kurkistus aikansa poliittiseen liikehdintään, mellakointiin, ammattiyhdistysten syntyyn, radikalisoitumiseen kun asiat eivät etenekään tarpeeksi nopeasti rauhanomaisin keinoin, yhteiskunta ei muutu yhdessä yössä. Se on terrorismia vastustajan näkökulmasta, äärimmäinen keino saada asiansa esiin samanmielisten silmin katsottuna. Ne jotka lähtevät ottaa esiin myös feminismin pienet, mutta sitäkin tärkeämmät ensiaskeleet, oivalluksen siitä, miten nainen tulee aina nähdyksi miehisen odotuskuvaston kautta. Tämä kirja on tätä kaikkea, mutta tavallaan samalla kun tarina yleensä pyrkii tekemään yksityisestä yleistä, tämä palaa taitavasti tekemään yleisestä yksityistä. Se pyörii kehää, ja se kehä on rakennettu taitavasti.

Ferrante on tarinansa kutojana ilmiöimäinen. Jokainen yksityiskohta on paikallaan, muttei liian selvästi niin, että lukiessa niihin hieman kompastuisi, tajuaisi jo ennakkoon olevan alustusta suuremmalle. Hahmot ovat rakastettavan epämiellyttäviä, ihan kuin ihmiset aidoimmillaan, kuten kaikkein lähimpänä tarkasteltuna lopulta kaikki oikeastikin ovat. Koko tarina tuntuu yhtaikaa arkipäiväiseltä ja maagiselta, yleiseltä ja yksityiseltä. Ja sen lisäksi se onnistuu luomaan koko oman henkilökohtaisen kirjallisuushistoriani samaistuttavimman henkilöhahmon, Elenan. Ja kuten aiemminkin, Ferrante tekee sen yhtä aikaa kipeän näkyväksi ja silti hellän armolliseksi. Tästä kirjasta en edes yritä löytää mitään kritisoitavaa, ja ehkä lopulta tätä kokoinaisuutta voikin tarkastella vasta, kun on lukenut sarjan viimeisenkin osan. Tiedä sitten, jaksaako odottaa käännöstä vuoden päivät, mutta toisaalta Kankaan suomennos on niin valovoimainen, että sille tekee mieli suoda se odotuksen tuoma kunnia.

EDIT: Paitsi että oooh, viimeinen osa tuleekin jo lokakuussa! Ehkä selviän, eihän siihen ole kuin himpun yli puoli vuotta! Olisipa jo syksy.

Jäävistä ja lähtevistä löytyy jo nyt valtavasti kotimaisia bloggauksia, mutta tässä omasta mielestäni osuvimmat: Sanoissa ja sivuilla, Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? & Lukuisa
Helmet-haaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA
155s.
Fabriikki 2017
Alkuteos: Formas de volver a casa
Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan juonta, henkilöitä, miljöötä, oikeastaan mitään, mikä kansien sisällä on, tuntuu brutaalilta laittaa muutamaan lauseeseen. Voisin sanoa, että tämä on tarina kahdesta lapsesta, jotka kohtaavat maaliskuussa 1985 kun maanjäristys on juuri ravistellut Chileä ja saanut pelokkaat aikuiset leiriytymään talojensa ulkopuolelle. Tai sitten voisin kertoa, että se on tarina kahdessa eri tasossa, se on tarina tarinasta: tarina siitä, miten tarinaa kirjoitetaan, kahden fiktion tason kaunis yhteenkietoutuma. Tai voisin kertoa, että se on tarina kirjailijasta, 3-kymppisestä miehestä, joka pohtii kenen tarinoita hän saa kirjoittaa. 

Tämä on tosiaan tuota kaikkea. Mutta nuo lauseet kertovat tämän kirjan maailmasta niin vähän, että ne olisi sama pyyhkiä kaikki pois.

"Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme kuulla aina saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."

Kirjoitin jokin aika sitten niin ikään Fabriikin kustantaman Islannissa ei ole perhosia -romaanin kohdalla, että siitä ei voi kertoa, se täytyy kokea. Oikeastaan voisin mitään lisäämättä sanoa täysin samaa tästä pienoisromaanista, ja jättää asian siihen. Toivoa, että kaikki te siellä, jotka tätä postausta nyt satutte lukemaan, ymmärrätte, että se oli painokkaasti sanottu. Että jos et lue, ette koe jotain, mitä todella kannataisi kokea. Islannin perhosten kanssa se lauseeseen kiedottu kehoitus oli vielä pehmeä, ehkä ennemminkin toive, että näkisivätpä kaikki maailman näin kauniina kuin sen tämän kirjan kautta voi kokea. Tämän kanssa haluaisin upottaa tuohon yhteen lauseeseen jotain vielä painavampaa. Sanoa, että se täytyy kokea. En vain tiedä mihin vedoten. Paitsi tietenkin omaan tunteeseeni.

Mutta sepä se tosiaan onkin, se oma tunne. Kuinka pitkälle minun rakkauteni johonkin kirjaan riittää, kun puhutaan sen todellisesta arvosta? Miten se, että minä pääsin jollain henkilökohtaisella tasolla harvinaisen sisälle tähän tarinaan, antaa kenellekään muulle oikeastaan yhtään mitään? Tuntuu hurjan ristiriitaiselta, mutta ehkä se meneekin herkästi näin: mitä tärkeämpi joku kirja minulla itselleni on, sitä vaikeampi sitä on muille suositella. Ei siksi, että pelkäisin sitä, ettei joku muu tästä pidä. Vaan ennemminkin siksi, että se rakkaus tiettyä kirjaa kohtaan on jossain niin syvällä, että olen tämän kirjan kohdalla tunnistavinani sen, ettei tämä kaikille tällaisena aukea. Ehkä siksi vain pitää tyytyä kehoittamaan kokeilemaan itse. Tämä voi olla muillekin suuri tai se voi olla lempeän pieni. En ihan täysin itsekään hahmota, miksi siitä minulle kasvoi lukuhetkessään valtava.

Fabriikin vuoden 2017 käännösromaanien teema oli kokeellinen kirjallisuus, ja tässä se kokeellisuus todella palkitsee. Se on koukuttavaa ja monikerroksista, muttei mene silti liian solmuun oman erilaisuutensa parissa. Se tulee niin arkisen lähelle, että tämän luulisi olevan suurempikin klassikoteos maailman kirjallisuuskartalla. Sen omaäänisyys on niin luontevaa, että hetken voisi kuvitella lukevansa tällaisiä kirjoja ainoastaan. Luonteva, vähäeleinen ja jollain tapaa hurjan tyylipuhdas romaani tämä olikin. Ja se jätti lukijalleen uskomattoman paljon tilaa.

Zambra onnistuu antamaan äänen niille maansa historian sivuhenkilöille, lapsille, jotka elivät autuaan naiivia lapsuuttaan aikana, jolloin aikuiset joutuivat valitsemaan puolensa hyvän ja pahan välillä, hyvästä ja pahasta, joiden välillä ei ollutkaan sellaista kuilua kuin sadut antavat ymmärtää. Se muistuttaa meitä siitä, miten meillä on tapana tehdä oman elämämme pienimmistäkin asioista suuria ja mullistavia, koko elämän meitä vainoavia traumoja, mutta joutuessamme aidosti laittamaan ne mittasuhteisiin, tuntuvat ne jopa hävettävän pieniltä. Että tällaisestako minä kärsin ja kehtaan ääneen valittaa. Toki jokaisen suru on omansa kokoinen, eikä se, että surua on muuallakin tietenkään poista oikeutta  tuntea tulleeksi maailman runtelemaksi, mutta välillä on hyvä katsoa silmiin myös niitä, joita se on aidosti runnellut. Etenkin niitä kaikkein lähimpiä. Zambra kuvaa tätä kaikkea kuitenkin niin ymmärtävästi ja lempeästi, jopa hellästi, että sen äärellä lähes pakahtuu.

"-- minä tajusin jo vuosia sitten, että halusin elää tavallista elämää. Että kaikkein eniten halusin olla vain rauhassa. Olen jo kokenut tunteet, kaikki tunteet. Haluan elää rauhassa, yksinkertaista elämää. Elämää, jossa käydään puistossa kävelyllä."

Muualla: Kirjojen kauneudesta & Mummo matkalla
Lue koko maailma -haaste: Chile
Helmet-haaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

perjantai 2. maaliskuuta 2018

LENA HULDÉN, LARRY HULDÉN & KARI HELIÖVAARA : RUTTO

LENA HULDÉN, LARRY HULDÉN & KARI HELIÖVAARA : RUTTO
335s.
Like 2017

Olin etsimässä aineopintojen lopputyöni lähdekirjallisuutta, ja törmäsin täysin normaalisti tietokirjallisuuden lääketiedeosastolla Ruttoon, joka visuaalisesti huusi päästä luettavakseni. Täysin sattumanvarainen lukuvalinta siis, mutta vielä samana päivänä sen aloitin ja muutamassa päivässä lukumaratonin keskellä kahlasin kokonaan läpi. Tavallaan oli pakko, sillä tämän kanssa pidempi tauko olisi todennäköisesti johtanut kokonaan kesken jäämiseen, mutta toisaalta tässä oli kyllä oma koukuttavuutensa, joka ehkä hieman yllättikin.

Ruton ajattelisi olevan jotain keskiaikaan ja Helsingin Ruttopuiston syviin joukkohautoihin kuuluvaa, mutta tälläkin hetkellä ympäri maapalloa on useitakin paikkoja, jossa ruttobakteeri elää kotoperäisenä. Vaikka viimeisestä pandemiasta onkin jo parisataa vuotta ja Euroopastakin rutto on kadonnut jo vuosisatoja sitten, periaatteessa uudet epidemiat ja esimerkiksi ruton käyttö bioaseena ovat täysin mahdollisia myös tänä päivänä. Lääketiede on kehittynyt, eikä ruttoon enää automaattisesti kuole, mutta edelleen se on tappavin siellä, missä siitä tiedetään vähiten; köyhyyden ja kolmannen maailman keskuudessa. Sitä levittävät edelleen jyrsijöiden kautta kirput, ja koska kirjailijat ovat käsittääkseni lähinnä hyönteistieteilijöitä, kiinnostus näihin pieniin ötököihin kieltämättä kaikuu kirjan sivuilta aina kirppujen fysiologiasta niiden leviämiseen eläimistöstä toiseen.

Rutto kirjana painelee varsinaisella vauhdilla aina muinaisten epidemioiden kautta kohti keskiaikaa sekä tätä päivää ja hieman tulevaakin. Se on parhaimmillaan pienten anekdoottiensa, niiden, joissa kerrotaan terveydeksi-sanonnan juontavan juurensa nimenomaan ruttokammosta (tälle olisin tosin kaivannut jonkinlaista lähdeviitettä..) sekä ajatusleikkien kanssa, jossa sijoitettiin rutto nykypäivän Helsinkiin, tähän aikaan havainnollistaen sitä kaaosta, mikä tuollaisesta epidemiasta kaduilla lojuvine ruumiineen ja lähes täysine anarkioineen voisi syntyä. Mutta niin, 335 sivussa tämänkaltaisia tarinan henkiinherättämisiä olisi ehdottomasti voinut olla enemmänkin, tällä kertaa ne rajautuivat oikeastaan näihin kahteen. Ja tässä tulin ne teillekin jo samalla paljastaneeksi.

Huldénin, Huldénin & Heliövaaran tietokirja rutosta on mainio, ja se onnistuu varsin hyvin kansantajuistamaan ruttotutkimusta, mutta lopulta se jää kuitenkin hieman pinnalliseksi epidemialuetteloksi, joka toistaa hurjan paljon itseään. Tiivistys epidemia- ja pandemiaosastolla olisikin ollut tarpeen, samoin hieman eläväisempi kieli olisi tehnyt koko kirjalle ihmeitä. Nyt kerronta sortui suoltamaan päälausetta päälauseen perään, heittämään luettelomaisesti kaiken tietonsa yhteen putkeen, ja se jäi hieman hämmentävästi keikkumaan tieteellisen ja tiedettä popularisoivan kirjallisuuden välimaastoon. Pieni ryhtiliike selkeämmin jompaan kumpaan suuntaan olisi ollut paikallaan. Mutta onpahan itsellä taas yksi satunnainen aihealue lisää, jolla voi ehkä joskus vaikka tietokilpailuissa pärjätä! Mikäänhän ei tietenkään ole hauskempaa kuin kunnon besserwissailu aina silloin tällöin.

Rutosta muualla: Kirjan vuoksi
Helmet-haaste: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti