ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

ANNIINA TARASOVA : VENÄLÄISET TILIKIRJANI

469s.

Gummerus 2018

Reija Wren istuu junassa matkalla Pietariin, taskussa kotiin jääneeltä kihlatulta kilahtelevat viestit ja edessä upeat etenemismahdollisuudet, kunhan vain sisäisen tarkastajan hommat venäläisessä tytäryhtiössä on saatu taputeltua kasaan. Kunnianhimoinen antisankari pelaa pleikkaria, polttelee sikareita, tutkii tilikirjoja ja työntää nenänsä myös sellaisiin excel-taulukoihin, joihin se ei aivan välttämättä kuulu. Yhtäkkiä skumppahuuruiset illat vaihtuvatkin kuumottaviin savustusyrityksiin, pahoinpitelyihin, vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Eikä Reija enää tiedäkään mihin on pienen polkkatukkaisen päänsä työntänyt.

"Olin muistuttamassa, kuka oli kaksi vuotta sitten ratkaissut tiimimme ainoan pubivisan voiton tietämällä georgialaisen ruokalajin hatšapuri po adžarski, mutta en kerinnyt marinoitua omassa erinomaisuudessani, kun sisään astui mustahiuksinen mies valkoisessa kauluspaidassa. Suupieliäni kirveli baarissa syömäni mausteinen ruoka ja verisuonten kohina kuului yli kovaäänisen visailujuontajan. Pubivisan jenkkivetäjän ärsyttävä ääni taantui muhvimaiseksi, enkä enää kuullut, mitä kysymykset koskivat. - - - 'Mikä on? Kenet sinä näit?' Inna kääntyili tuolillaan. 'Tuo mustatukkainen Kristian Beil tai Mettju MakKonahi?'"

Tarasovan esikoinen on metka yhdistelmä chick lit -kirjallisuutta, dekkaria ja kevyttä ihmissuhdeviihdettä. Se tuo Venäjän oikeasti lähelle, ja hyppää naapurimaamme syövereihin avaten kulttuuria aivan uudella tavalla sitä tuntemattomalle. Tarasovan tavasta kirjoittaa henkii innostus ja halu jakaa tietämäänsä (ja kuvittelemaansa) eteenpäin, ja se jos mikä on vallan mainio lähtökohta kirjan kirjoittamiselle. Teksti on pakotonta, paikoin hulvatontakin, ja on ihailtavaa, miten sen suhteen on osattu antaa vain mennä. Pidättelemättömyys näkyy, ja se on ehdottomasti tämän kirjan suurin vahvuus.

Toinen ehdoton vahvuus on kirjan Venäjä-kuvaus. Kotimaisessa kirjallisuudessa on kyllästymiseen asti saatu lukea stereotypistä hyvis-pahisasettelua suomalaisten ja venäläisten väliltä, ja se on äärimmäisen puuduttavaa ja tylsää yksinapaista  jo miljoonaan kertaan kerrotun uudelleen toisintamista. Tarasovan teoksesta tämä puuttuu kokonaan, ja kerrankin venäläinen kulttuuri kuvataan yhtenä kulttuurina muiden joukossa, ei jossain reunalla häilyvänä kaksipäisen paholaisena. Tuntuu, että Pietari herää tämän kirjan sivuilla aidosti henkiin, ja miljöön luomisessa Tarasova onkin taitava. Pieniä yksityiskohtia ja tarinoita olisi kaivannut taustalle jopa vieläkin enemmän, selitystä, miksi sillat nousevat ja laskevat öisin, miltä kaduilla tuoksuu ja kuulostaa. Näinkin se oli jo mainio, mutta jätti siis lähinnä vain hurjan kiinnostuksen tietää yhä enemmän ja enemmän.

Mitään kovin syvällistä sanottavaa tämän kirjan sisällöstä tai sen tematiikasta ei lopulta kuitenkaan löydy, mutta tämä onkin viihdekirja, joten se lienee tarkoituksellistakin. Hieman harmittaa se, että vielä yhdellä hiomis-, tiivistämis- ja editoimiskierroksella tästä olisi voinut saada jopa tätäkin mainiomman, nyt tietynlainen raa'aksi jäänyt jälkimaku pääsi paikoin häiritsemään. Lähinnä siis vähän kömpelösti tarinaan liitettyjen hahmojen, muutaman kokonaisuuden kannalta täysin ylimääräisen tyypin ja yllättävänkin epäloogisesti etenevien aikasiirtymien osalta. Ei mitään kovin vakavaa, lähinnä sellaista, joihin kompastuu, jos ei aivan haltioissaan tarinaa juuri sillä hetkellä satu lukemaan. Päivämäärät lukujen alussa olisivat tehneet paljon, samoin pakollisen alkuun esitetyn takauman parempi liimaaminen paikalleen. Nyt se vaikutti vain jälkikäteen satunnaisesti esiin nostetulta luvulta, joka oli unohtunut paitsi lukijalta myös kirjailijalta itseltään.

Vaikka täydellisen chick lit -kirjallisuuden etsinnät jatkuvat kohdallani edelleen, täytyy sanoa, että kyllä minä tämän parissa paikoin jopa viihdyin. Sillä oli vetonsa ja hetkensä, ja vaikka se ei lähtökohtaisesti ollutkaan missään vaiheessa oikein minun kuppini samovaarista valutettua teetä, se ei missään nimessä ollut kirjan vika, en vain ollut sitä kaikkein osuvinta kohderyhmää, tälläkään kertaa. Kirja tuli kuitenkin juuri oivalliseen hetkeen, sellaiseen, kun en mitään painavampaa kaivannut. Klassikoiden ja suurten kirjojen väliin se tuntui kirjamaailman inkivääriltä. Sellaiselta makuaistit nollaavalta välipalalta, jonka jälkeen voi tyhjin aivoin jatkaa mihin tahansa suuntaan. Oikeaan aikaan luettu kirja, jota voi vaivattomasti suositella eteenpäinkin. Ainakin sellaiselle, joka on kepeän ja vähän päättömänkin viihteen ystävä. 

Venäläisiä tilikirjoja lisää mm. seuraavissa kirjablogeissa: Kujerruksia, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Amman lukuhetki

TURVALLISEN KAUNISTA - MINNA RYTISALO : ROUVA C.

MINNA RYTISALO : ROUVA C.

367s.

Gummerus 2018

Arvostelukappale

Rytisalon esikoinen valloitti paitsi kirjablogit, myös minut muutama vuosi takaperin. Lempi oli uskomattoman kaunis, karu ja kaiken herkkyytensä keskelläkin yllättävä, sanattomaksi jättävä. Upea, yhdellä sanalla sanottuna siis. Siksipä niin kirjablogimaailma kuin allekirjoittanutkin on tuntunut olevan koko alkusyksyn erityisen odottavalla kannalla Rytisalon uusimman teoksen, Rouva C:n suhteen. Se on näkynyt jo nyt paljon blogeissa, ja aivan takuulla kehuvyöry tulee jatkumaan pitkin loppuvuotta, uskaltaisin väittää.

Tällä kertaa Rytisalo kirjoittaa Rouva C:sta, Minna Canthista, historiamme yhdestä suurimmista kirjailijoista, naisesta, joka on ainoa sukupuolensa edustaja, jota Suomessa vielä tänäkään päivänä liputetaan. Ja koska itse kirjailija että kirjailija, joka kirjailijasta kirjoittaa ovat Minnoja molemmat, jatkossa viittaan Minna Rytisaloon vain sukunimellä, etunimeä Minna käyttäessäni puhun kirjan päähahmosta, Minna Canthista. Ihan vain selvyyden vuoksi.

"Uuden edessä määrätietoinenkin voi epäröidä vaikkei se ulospäin näy, ja varmaa esittävä pelätä. Sekunnin puolikkaassa ehtii joskus havaita lukemattoman määrän asioita, penkkirivit, salin etuosan korokkeen ja kateederin, jonkun paksut hiukset ja toisen likaiset saappaat, lyhyen naurunhelähdyksen ja röyhelöisen helman, ruusuisen hajuveden, matalan miesäänen. Havaintojen ruuhkassa huolestuu, että kaikkiko ne jo toisensa tuntevat, miten täältä oman paikkansa löytäisi."

Rouva C. alkaa edellisestä lainauksesta, ajasta, jolloin Minna Canth oli vielä Mina Johansson, kangaskauppiaan tytär Kuopiosta, joka jännittyneenä aloittaa opettajaseminaarinsa järvikaupungissa. Paikalla ovat niin rehtori Cygnaues kuin luonnontieteen lehtori Canth'kin, sekä hurja määrä tulevia kansankynttilöitä. Niitä opettajaoppilaita, joiden tehtävä on kattaa Suomen maa kansakouluilla, sivistää rahvas ja nostaa maamme kurjuudesta yhteisen sivistyneisyyden avulla.

Rytisalon romaani sijoittuu sekä Minnan seminaarivuosiin että myöhempään avioliittoon lehtori Canthin kanssa. Ennen kaikkea romaani on rakkaustarina, hiljalleen kasvava kertomus kumppanuudesta, joka oli vähintäänkin normistoja rikkova vielä 1800-luvulla. Vaikka näkökulmat vaihtelevat tarinan sisällä aina lehtori Canthista Minnan ystävään Floraan, on keskiössä koko ajan Minna. Joko itsensä tai muiden kautta peilattuna, vahvana ja herkkänä omana itsenään. Niin vahvana, että se on ollut usein liikaa niin kanssaihmisille, sen aikaisen yhteiskunnan normistolle kuin osin hänelle itselleenkin. Rytisalo onkin aivan uskomattoman taitava käyttämään näitä näkökulman muutoksia sen ristiriidan peilinä, joka Minnan edistyksellisen ajatusmaailman ja 1800-lukulaisen yhteiskunnan normiston välillä on. Vaikka huomio siirtyy hetkeksi pois Minnasta, se onnistuu kuvaamaan häntä vain entistä kokonaisempana. Ja tätä taitoa Rytisalolta ei voi kuin ihailla. 

Hetkeäkään Minna ei siis tarinassa ole yksin. Eniten hänet kuitenkin kuvataan suhteessaan aviomieheensä Ferdinand Canthiin, ja se tästä rakkausromaanin tekeekin. Minna on olemassa suhteessa aviomieheensä, vaikkakin vallan tasaveroisesta sellaisesta. Aviomiehen rooli on ollut huomattavan suuri, sillä eihän nainen tuohon aikaan voinut vahva olla ilman puolison lupaa, vaikka tiedostamatta annettuakin. Vaikka se nurinkuriselta tuntuukin, on ainakin tämän kertomuksen Minnan vahvuus hurjasti sivistyneen ja edistyksellisen miehen käsissä, armoillakin.

Yksi mielenkiintoisimpia kohtia tässä kirjassa oli se fakta, ettei Rytisalon maalaama Canth käynyt yhteen lainkaan sen itseni rakentaman mielikuvan kanssa. Se tuntui haastavalta lukiessa, se tuntui vääryydeltä oikeasti elänyttä henkilöä kohtaan. Mutta kun aloin pureskella tarkemmin tätä pääni sisäistä ristiriitaa, tajusin yhden asian: Rytisalon Minna ei kohdannut minun mielikuvaani, koska olin jostain syystä rakentanut päässäni kuvan kovasta, määrätietoisesta feministi-Minnasta, joka ei miesten hyväksyntää tarvitse ja avioliittonsa kautta maailmaa näe. Ja vaikkei se nyt ehkä ihan suoraan Rytisalon ansiota ollutkaan, oli varsin herättävää jäädä itselleen kiinni näin valtavan kapeasta narratiivista, kertomuksesta millainen feministin muka pitäisi olla. Olenhan itsekin feministi, enkä lähelläkään sitä, mitä sellaiselta mielikuvissani vaadin. Siksikö olen itseänikin aina pitänyt vähän huonona feministinä, kun olen ollut epäonnistumisissani vetäytyvä, en tarpeeksi vahva? Kokenut että herkkyys vie muka jollain tapaa voimaa pois, vaikka juuri se ehkä lopulta onkin se yksi suurimpia tekijöitä, jotka itselleni voimaa nimenomaan on aina antanut lisää? Mielenkiintoinen ajatus, ja kaipaa selvästi lisää pohdintaa, joskus, jossain.

Mutta palataan itse kirjaan. Rytisalo kirjoittaa uskomattoman heleästi, herkästi ja aistikylläisesti. Kerronta ei kuitenkaan kaadu kauneuteen, vaan soljuu puromaisesti hiljalleen eteenpäin, kiihtyy virtapaikoissa ja jää pyörimään kivien ympärille elämän suvantokohdissa. Aikasiirtymät, niin loikkivia kuin ne ovatkin, eivät minua päässeet häiritsemään, toivat elämän eteen sellaisena kuin se olisi voinut olla; pieninä välähdyksinä sieltä täältä.

Kauneus ei siis kompastuttanut itse kerrontaa, mutta jotain se tarinalle teki, ja se on ehkäpä jonkinlainen satumaisuus. Siitä tulee jollain hieman omaleimaisella tavalla mieleen lähinnä aikuisille suunnattu hyvänmielentarina, vähän kiillotettu ja kilpenä arjen kamaluudelle toimiva. Valinta tuntuu nurinkuriselta, jos sitä vertaa Canthin omaan realismiin ja sen voimakkuuteen, mutta toisaalta tämä Canth on selvästi Rytisalon oma, ei yleisiin mielikuviin milläänlailla nojautuva. Rytisalo on kirjoittanut Canthistaan tällaisen, ja se hänelle suotakoon. Tarkkana kannattaa lähinnä olla siinä vaiheessa, jos tämän pohjalta meinaa keikahtaa ajattelemaan todellisuudessakin elänyttä Rouva C:ta, puhumaan kirjasta elämäkertana, sillä sitä tämä ei erityisestikään ole. Paikoin yltiökauneus ja huuruisen upea rakkaustarina oli ainakin minulle nimittäin liiankin imelää, ja se vei jollain tapaa uskottavuutta tarinan Minna Canthilta. Jotain rosoa tämä olisi kaivannut, vieläkin enemmän. Kokonaisuutta, kokonaisvaltaisuutta, uskallusta olla edes hieman samaan suuntaan aatemaailmassaan esikuvaansa edellä. Nämä ratkaisut kun osiltaan olivat vähän liiankin varmoja ja liiankin rakastettavaksi tehtyjä. Ja nimenomaan Minna Canthin kohdalla se on jopa hieman harmillisen turvallista.

Mutta niin. Upeasti ja kokonaisen Minnan esiinluovasti Rytisalo kirjoittaa. Ja kuten ehkä tarkoituskin oli, minäkin tästä pidin. Joskus kauneus ja sopiva kärsimys siellä kaukana tekee ihan hyvää, kunhan sen satumaisuuden tiedostaa. Kauniillekin tarinoille on paikkansa, ja tämä romaani siihen rintamaan ehdottomasti kuuluu.

Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste: A book you can relate to

Fiktiivistä elämäkertaa Canthista muualla kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Kirjan pauloissa

HELSINGIN KIRJAMESSUTÄRPIT 2018

(kuva: Tero Ahonen & Messukeskus Helsinki)

Helsingin kirjamessut ovat jo ensi viikolla, joko sinulla on sinne lippu? Jos olet tulossa, ja moinen vielä uupuu, klikkaa itsesi tästä kirjainstagramini puolelle, jossa moisen voit voittaa!

Itse olen ainakin muutamaksi päiväksi messuille myös tulossa, ja kuten viime vuonnakin, ajattelin nyt tänne blogiinkin nostaa itseäni eniten kiinnostavia messutapahtumia tärpeiksi niin itselleni kuin muillekin. Omat vinkit painottuvat perjantaille ja sunnuntaille, jollon itse eniten messuilla aion olla, mutta lisää ohjelmaa pääset tutkimaan virallisesta messulehdestä.

T O R S T A I  

Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? Sivumennen-podcast on ollut yksi kirjallisuuspodcastien ehdottomista kärkiohjelmista, ja heidän livenauhoitustaan Simone de Beauvoirin Toisesta sukupuoliesta olisi hurjan mielenkiintoista päästä kuuntelemaan. Mitä merkitystä sukupuolella on 2010-luvulla, kun feminismistä ja #metoo-liikkeestä puhuu muutenkin kaikki? Vai puhuuko? // 13:30 Hakaniemi

Eläintehtaat Kristo Muurimaan sekä Juho Kerolan salaa kuvaamat valokuvat tehotuotantotiloilta asettavat ihmisen ja eläimen oikeudet varsin raa'allakin tavalla syyniin. Miten me suhtaudumme eläimiin, ja voisiko sitä suhdetta jollain tapaa muuttaa niin, että kaikki eivät automaattisesti enää kärsisi? // 18:00 Kallio

P E R J A N T A I 

Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä Holman, Järvenpään & Tervosen blogissakin näkynyt kirja pääsee esille Kallion lukiolaisten haastattelemana. Mukana myös sarjakuvataiteilijat, muunsukupuoliset Apila Pepita Miettinen sekä Kimmo Lust. // 11:30 Kallio

Rouva C. Rytisalon uusin romaani ihastutti, ja olisikin mielenkiintoista käydä kuuntelemassa kirjailijan ajatuksia sekä Minna Canthista että itse romaanin kirjoitusprosessista. // 13:00 Senaatintori

Sivuhenkilö Turusen toinen romaani on muodostunut itselleni hurjan tärkeäksi kirjaksi, ja myös häntä olisi sen tiimoilta mielenkiintoista käydä kuuntelemassa. Onneksi nämä ovat perjantaina, omana messupääpäivänäni! Sama esiintyjä myös tapahtumassa Kritiikkitapaus: Saara Turusen sivuhenkilö kiinnostaa ehdottomasti. // 16:00 Senaatintori & 17:30 Töölö

Lyriikkakeskustelu: D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. Feministinen räppikollektiivi keskusteluineen kiinnostaa aina! Tämä on aikalailla henkilökohtaisesti koko messujen kiinnostavin keskustelu. // 18:00 Senaatintori

Saamelainen nykyrunous meillä ja muualla sekä Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa menevät harmillisesti päällekkäin, mutta jompaa kumpaa olisi kiinnostava käydä kuuntelemassa. Ehkäpä saamelainen runous menee edelle, sillä se on jotain, josta harvemmin kuulla saa. Elina Tuomen kirjasta lisää täällä. // 18:30 Hakaniemi (saamelainen nykyrunous) & 18:30 Kallio (Itsenäisiä naisia)

L A U A N T A I

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Pseudonyymin takana Magdalena Hai & Susinukke Kosola keskustelevat pseudonyymin takana kirjoittamisesta Virpi Hämeen-Anttilan kanssa. // 13:00 Töölö

S U N N U N T A I 

PANEELI: Kun systeemi loppuu, mikä alkaa? Aktivismista ja politiikasta keskustelemassa ovat täysin automatisoitua avaruusluksushomokommunismia kannattava Pontus Purokuru, salakuvaaja ja eläinoikeusaktivisti Kristo Muurimaa, demarinuorten puheenjohtaja Mikkel Näkkäljärvi, aktivisti Senni Moilanen sekä kirjailija-toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen. Jos yhteiskunnallisuus kiinnostaa, kannattaa tämä nuorten aktivistien paneeli käydä kuuntelemassa // 12:00 Kallio

#METOO - Mitä nyt? Emma Kari, Maaret Launis & Heidi Lindén keskustelevat Sofi Oksasen haastattelemana seksuaalisen väkivallan perinteestä suomalaisessa kulttuurissa. Missä mennään nyt ja mitä tapahtuu tasa-arvoisemmassa maailmassa seuraavaksi? // 12:30 Senaatintori

HS Esikoiset Hesarin esikoiskirjailijapalkinnon finalistiehdokkaat pääsevät ääneen suurella lavalla. Miltä näyttää tämän hetken kotimainen esikoiskirjallisuus ja ketkä ehdokkaaksi ovat ylipäätään nousseet? // 14:00 Senaatintori

Runoilijat kohtaavat: Susinukke Kosola & Helena Sinervo Tänne menen itse lähinnä Kosolan perässä, mutta toki aihe kiinnostaa muutenkin. Runoilijat keskustelevat teoksistaan Varisto & Merlevi. // 14:00 Töölö

Nykyrunous & feminismi Feminismi kiinnostaa aina hurjasti. Keskustelussa mukana Veera Antsalo, Stina Saari & Nihkee Akka sekä  // 14:30 Töölö

Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi Mikä meitä vaivaa -podcastistakin tuttu Pontus Purokuru esseekokoelma pohdiskelee niin politiikkaa, historiaa kuin popkulttuuriakin. Odottelen vielä itse kyseistä teosta kirjastojonossa, mutta Purokurua olisi mielenkiintoista käydä myös ihan livenä kuuntelemassa. // 15:00 Kallio 

Mukavia messuja kaikille Helsinkiin ensi viikolla tuleville! Ehkä nähdään siellä?

SARJAKUVASUNNUNTAI OSA 2 – METSÄNPEITTOA JA VIIDETTÄ BEATLES-JÄSENTÄ

Sarjakuvat ovat tänä vuonna lyöneet lukemistossani läpi ensimmäistä kertaa sitten yläastevuosien. Olin jotenkin stereotypisesti ajatellut, ettei sarjakuvista voi lyötyä mitään aikuisille, ettei visuaalinen muoto jostain syystä tarinankerronnan tukena ole minun. Sitten luin tammikuussa Helmet-haasteeseen Ulla Donnerin Spleenishin ja siitä se lähti. Liv Strömquistin kautta Alison Bechdeliin, Marjane Satrapia ja Tuuli Takalaa. Yhteensä olen tänä vuonna lukenut 19 sarjakuvaromaania/-kokoelmaa, ja tässä olisi niistä nyt viisi viimeisintä. Mainioita välipaloja pidempien romaanien sekaan, mutta myös yksi omaa valtavaa kokoakin suurempi mahtuu joukkoon.

SANNA HUKKANEN & INKERI AULA : METSÄNPEITTO

166s.

Arktinen banaani 2018

Luettu syyskuussa 2018

Hukkasen & Aulan sarjakuvakokoelma sisältää sekä luontosuhteeseemme että kansantaruihimme pohjautuvia sarjakuvia, joiden keskiössä on kahdeksan eri Suomessa kasvavaa puulajia. Idea on kaunis, ja se herättää esimerkiksi Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan kautta tutuksi tulleet pohjoismaiset uskomukset ja tarut maagisella tavalla henkiin. Mitä tapahtuu kun joutuu metsänpeittoon, entä miksi toivotamme toisemme hiiteen?

Vahvimmillaan tämä teos oli ehdottomasti Koivu-osuudessaan, jossa tekstiä ei ollut lainkaan. Ehkäpä joko muitakin sarjakuvia olisi pitänyt osata vielä entistäkin enemmän lukea kuvitus edellä tai sitten jo tekovaiheessa luottaa niihin, jättää tekstillinen kerronta vähemmälle, mene ja tiedä. Minulle tämä kuitenkin toimi lähinnä keskinkertaisesti; tekstit nimittäin veivät lähinnä voimaa upeilta kuvituksilta. Mutta oli tässä ehdottomia helmiäkin, Mänty-sarjakuva oli jollain tapaa myös koskettavin aikoihin. Siinä kun uskallettiin ehkä kaikkein parhaiten luottaa myös lukijan tulkintakykyyn selittämättä asioita liikaa auki.

Hieno ja monipuolinen teos tämä on, suosittelen ehdottomasti tutustumaan. Metsästä kiinnostuneille ja niin puidemme kuin luontosuhteemme historiaa ymmärtää haluaville.

x

CRAIG THOMPSON : HABIBI

672s.

Like 2012

Alkuteos: Habibi // 2011

Suomennos: Ida Takala

Luettu syyskuussa 2018

Habibi on sarjakuvaromaanina heittämällä upein, minkä koskaan olen lukenut. Kaunein, mitä olen nähnyt, tarkin, mikä on piirretty ja moniulotteisin, mitä kuvan ja tekstin yhdistelmällä voi saada aikaan. Tuntuu kuin olisi yhtaikaa katsonut sekä elokuvaa että lukenut valtavan pitkää romaania, ja se tunne on uskomaton.

Thompsonin piirrustusjälki on upeaa, jokaista kuvaa voisi katsoa tuntitolkulla. Jokainen kuva kertoo myös kliseisesti miljoonia sanoja, pienet eleet ja ilmeet kuljettavat tarinaa kuin huomaamatta eteenpäin. Tämä on ehdottomasti sarjakuvaromaanien laadukkainta kärkeä.

Toki se on osin myös problemaattinen, ja vähän lähes seitsemässä sadassa sivussa ehti jo väsyä esimerkiksi tapaan kuvata alastonta naista sekä osin myös Lähi-Idän valitsemiseen miljööksi. Toisaalta jälkimmäisen saa anteeksi kuvituksen runsauden upeudella, ainakin hetkellisesti. Kyseenalaistaa ehtii lukuhetken jälkeenkin, lukiessa tätä vain rakasti. Ja se tuntuu hurjan suurelta sanoa sarjakuvasta. Edelleen allekirjoittaneella siis hieman ilmassa jonkinlaista sarjisepäluuloa, myönnetään. Mutta jos jotain juonivetoista ja maagisen kaunista haluat lukea, lue tämä. Lue, vaikket sarjakuvien ystävä mielestäsi olisikaan.

x

KATI RAPIA & JUHA HURME : PYRSTÖTÄHTI JA MAAILMANLOPUN MEININKI - SUOMENNIEMEN ENSIMMÄISEN TÄHTITIETEILIJÄN ELÄMÄ & SEIKKAILUT

164s.

Teos 2018

Luettu lokakuussa 2018

Vähän sekava, mutta viehättävän vimmainen fiktiivinen sarjakuvaelämäkerta Sigrfid Forsiuksesta, 1600-luvulla eläneestä papista/tähtitieteilijästä/astrologista/maailmanlopun ennustajasta. Tyypit lähtee hieman maanisenkin Forsiuksen kanssa retkelle jäämeren luo, halki koko silloisen Suomenniemen ja lumisten Lapin metsien. 

Erityisesti pidin Rapian piirrustustyylistä ja sen oivallisesta sopivuudesta tarinaan, Hurmeesta taas ei aina ota aivan selvää. Tarina särppii vähän sinne tänne, kiroilu tuntuu vähän tarkoituksenmukaiselta "haha, katsokaa kun uskallan rikkoa rajoja" -tehokeinolta, asioiden ei ehkä kuitenkaan anneta niin vahvasti soljua kuvituksen voimalla, vaan tekstiä on paikoin huomattavasti liikaakin. Ihan hauska tämä silti oli, ehkäpä ainakin paatuneille sarjisten ystäville. 

ARNE BELLSTORF : 

BABY'S IN BLACK - ASTRID KIRCHHERRIN JA STUART SUTCLIFFEN TARINA

214s.

Sammakko 2012

Alkuteos: Baby's in Black - The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (2010)

Suomennos: Seppo Lahtinen

Luettu elokuussa 2018

Tämä sarjakuvaromaani 1960-luvun muusikkopiireistä, taiteilijoista ja The Beatlesista tarttui mukaan lähinnä hurjan kiinnostavan piirrustusjäljen myötä. Luen sarjakuvia edelleen valitettavan usein teksti edellä, mutta tässä kuvituksessa oli sellaista taikavoimaa, että kerrankin se sai vangittua suurimman osan huomiostani. Upea, haikeankatkera tarina taiteilijoista, taidepiireistä ja rakkaudesta.

Bellstrorfin Saksa herää hienosti henkiin tämän sarjakuvan kautta, nuorista beatleseista tulee samaistuttavia ja herkkiä. Kielimuurinkin takaa onnistuu syntymään kaunis, mutta traaginen rakkaustarina, josta en ollut ennen kuullutkaan, vaikka varsin paljon elämässäni olen kyllä The Beatles -aiheista knoppitietoa isältäni saanut. Kaunis ja viehättävä sarjakuva, ehdottomasti.

VILLE RANTA : KUNINGAS MENETTÄÄ PÄÄNSÄ

173s.

WSOY 2018

Luettu lokakuussa 2018

Hervottoman hauska ja kipeän osuva älykkösarjis, jossa vertauskuvallisuus tihkuu Rannalle hyvin tyypillisen ja tunnistettavan piirrosjäljen takaa ja sen väleistä. Vanhan ja modernin yhdistelmä oli raikas lähtökohta tarinalle, eniten innostuin sen kautta kuvatulle mieskuvalle ja sen rehdille kyseenalaistamiselle. Vaikka Ranta ehkä kuvaa paikoin hankalankin kautta, tarjosi tämä varsin mukavan aivopähkinän erään illan ratoksi. Alkuun tuntui, ettei mikään liity mihinkään, mutta loppu kuroi kokonaisuuden näppärästi yhteen, ja tästä tuli varsin hulvaton ajankuva, joka vain oli heitetty konservatiivisten muurien sisäpuolelle.

Edelleen fanitan enemmän Rannan poliittisia pilapiirroksia, niiden humaani ja kärkevä maailmankuva pistelee juuri oikeita yhteiskunnan kipukohtia. Mutta toimi tämäkin, ja mainiosti toimikin.

x

Ja koska olen taas siinä laihassa tilanteessa, jossa olen lukenut kaikki minulle jo suositellut sarjikset, mitä vain lähikirjastosta löytyy, kysyisinkin nyt: mitä sarjakuvaa suosittelisit minulle seuraavaksi? Näiden lukemisesta tosiaan on alkanut tulla tapa! Mutta mielummin edelleen sarjakuvaromaaneja kuin yksittäisiä strippejä, huom huom! Vai pitäisiköhän seuraavaksi lukea uudelleen Muumi-sarjakuvat, hmm...

9+1 SUOSITUSTA SYKSYYN

Lempijuttuni lähiaikoina on ollut kaikenlaiset suosituslistat. Erityisesti kirjasuositukset, mutta myös monienkin podcastien harrastamat, jakson loppuun tulevat listat, nostot, asiat ja ilmiöt, jotka heitä milloinkin kiinnostaa. Ja tämä siitäkin huolimatta, että koskaan en mitään näistä suositelluista kirjoista, asioista tai ilmiöistä ole lukenut saati kokeillut. Ehei, en ole tainnut edes harkita. Mutta rakastan itse listojen lukemista ja kuuntelua, sillä ne paljastavat tausta-ajatuksia suosittelijoidensa omien takaa, tuntuvat henkilökohtaisilta, kun mieltymykset ja inspiroivat asiat tulevat julki. Siksi  haluaisin itsekin tehdä nyt pienen suosituslistan. Asioista, jotka ovat innostaneet ja inspiroineet lähiaikoina  p a l j o n. 

1  N A N E T T E // Olen mahdollisesti internetin viimeinen tyyppi, joka ei ollut nähnyt tätä Hannah Gadsbyn stand up -keikkaa Netflixistä. Jos jostain syystä olinkin toiseksi viimeinen, katso se. Ehdottomasti. Vaikea uskoa, että tulisit pettymään.

2  T U N N E J A K S O T // Omaa luokkaa -podcast on ihan ehdoton superlempparipodcastini, ja tämän uusimman kauden tunneaiheiset jaksot osuvat kuin veitsi siihen kuuluisaan vegaanilevitteeseen. Menikö tunteisiin? -avausjakso oli itselleni supervoimauttava, mutta yksittäisiin tunteisiin keskittyneet jaksotkin ovat toimineet myös paremmin kuin hyvin. Jos fanittaisin jota kuta, fanittaisin todennäköisesti ainakin vähän Taija Roihaa ja Mia Haglundia.

3  H E R R U U S T E K N I I K K O I H I N  T U T U S T U M I N E N // Jos tunnet minun tapaani usein jääväsi toiseksi, oli kyse työpaikan yhteisistä keskusteluista tai ryhmäaivoriihistä, tutustu herruustekniikoihin esimerkiksi tämän Saara Särmän mainion kolumnin avulla. Myös Omaa luokkaa -podcastaajat ovat tehneet tästä oman jakson, joka kannattaa kuunnella. Herruustekniikat tuntemalla oppii parhaimmillaan huomaamaan, milloin puheenvuorojasi vastaan käytetään yleisiä valtakeinoja ja miten niitä vastaan voi taistella. Oman kokemuksen mukaan kyseisiä tekniikoita käytetään varsin surutta sukupuolisuudesta riippumatta, joten hereillä olo kannattaa. Omia tunteita ja epäreiluja vastapuheenvuoroja vastaan kannattaa nousta, sillä puolensa pitäminen on avain myös omaan hyvinvointiin.

4  F E M I N I S T I N E N  R A P // Kyseisellä musiikkigenrellä on varsin naisvihamielinen maine, mutta on ehkä hieman turhan kiihkeää vetää silti yhtäsuuruusmerkit misogynian ja rapin välille. Jos genre kiinnostaa, muttet tiedä mistä aloittaa, kokeile kotimaisia artiseja F tai Sofa. F:lta suosittelen biisiä OVIKELLOO, Sofalta esimerkiksi Ei tipu tai Legginsit on housut -riimittelyjä. Myös Adikian Koskematon -musiikkivideo on  s u p e r.

5  M I KÄ  M E I T Ä  V A I V A A  - P O D C A S T // Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun keskusteluita on paitsi hurjan mielenkiintoista kuunnella, saa niistä myös valtavan paljon uutta ajateltavaa. Sekä sanallistettuna sitä, mikä itseänikin monessa asiassa on lähiaikoina vaivannut. Eniten olen fiilistellyt nyt uusimpia jaksoja, Twitter-sotaa ja sivistystä sekä Sanders, Corbyn ja Sarasvuo'ta. Lähiaikoina on muutenkin kiinnostanut kriittisyys yleensä sekä etenkin yhteiskuntakriittisyys, ja sitä Lahtinen & Purokuru todella tuovat kuulokkeiden läpi omaankin arkeen. Mikään ei ole liian pyhää pureskeltavaksi palasiksi, ja se tässä podcastissa mahtavaa onkin. Kun asioita ei oteta valmiina, "luonnollisina" totuuksina, voidaan niitä viimein muuttaakin. Parhaimmillaan Mikä meitä vaivaa on minulle jonkinlaista poliittista self help'iä, ja se jos mikä on varsin mahtava omienkin ajatusten kritisoinnin ja kyseenalaistamisen lähtökohta.

6  K I R J A S A R J A A N  H U R A H T A M I N E N  // Minä nyt hurahtelen aina vähän mihin sattuu ja loppuunviemisen into onkin sitten vähän niin ja näin, mutta! Kirjasarjat, joita rakastaa jo ensimmäisestä osasta, ah! Tuntuu, että edellinen löydetty sarja on ollut, öh, Potterit? Muutamaakin eri sarjaa tässä välissä toki olen ehtinyt kokeilla, mutta mitkään eivät ole avausosaa pidemmälle kiinnostaneet. Paitsi Cuskin Ääriviivat, onneksi niitä tulee lisää. Ja tietenkin Ferranten Napoli-sarja. Sen viimeinen osakin on suomeksi viimein täällä, ja nyt täytyisi päättää säästelenkö sitä mahdollisimman pitkään vai käytänkö esim. koko viikonlopun vain sen parissa. Vahvasti veikkaan jälkimmäistä.

7  R A U H A L L I S E T  S O I T T O L I S T A T // Kynttilöiden ja kirjojen taustalle käy kaikkein parhaiten lempeä ja kaunis musiikki, omia suosikkejani on ehdottomasti lähiaikoina ollut sekä Fenne Lily että Aisha Badru. Varsinaisessa tehosoitossa kumpainenkin, enkä muuta voi kuin lämpimästi suositella heitä myös eteenpäin.

8 H E R K U T T E L U // Suolaisen himoon ruissipsit/-nachot yhdistettynä Sevanin munakoisotahnaan (tai jaksavaisena itse tehtyyn Baba Ghannougeen), makeannälkään Earth Control'n lakritsitaatelit. Ja luumut, ne on vielä hetken kaikkein parhaimmillaan. Näillä on itse tullut elettyä puoli syksyä aika kevyesti. (Ja ok, se Fazerin uusi turkinpippurisuklaa on saattanut myös kuulua jonkin verran ruokavalioon. Ja italiailaisen Pasquan 11 Minutes -roséviini. Oikeastaanhan olisin halunnut suositella pelkästään sitä, mutta piilotan sen nyt tällälailla sulkuihin, ettei pääse iskemään mikään alkoholiin liittyvä moraalipaniikki. Suomen alkoholikeskustelusta kun ei koskaan oikein tiedä.)

9  L A H J O I T A  // Koska on kansainvälinen tyttöjen päivä, ja monet tytöt ympäri maailmaa tarvitsevat vielä kollektiivista apua ollakseen edes lähellä samoja mahdollisuuksia kuin pojaksi syntyneet, voi itsekin viedä kortensa kekoon ja lahjoittaa omastaan eteenpäin. En tee nyt omaa keräystä, vaan suosittelen Helmi Kekkosen jo valmiiksi luomaa. Se löytyy täältä, käykää antamassa joko sen tai Planin kautta ylipäätään hieman yhteisen hyvän eteen rahaa!

+  M U I D E N  S U O S I T U S L I S T A T // Kuten alussa sanoinkin, niiden lukeminen antaa aivan uudenlaisen kuvan toisten ajatusten takaa. Joten, kerro blogissasi mitä sinä suosittelisit juuri nyt tai tule jakamaan suosituksesi tänne kommentteihin! Tämä kiinnostaa minua hurjasti!

HULLAANNUTTAVAA SIVULLISUUTTA - RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT

RACHEL CUSK : ÄÄRIVIIVAT

207s.

S&S 2018

Alkuteos: Outline // 2014

Suomennos: Kaisa Kattelus

Arvostelukappale

Tiedättekö sen tunteen, kun hullaantuu jostain niin paljon, ettei voi lukea sitä eteenpäin, ettei se loppuisi, muttei myöskään kykene pitämään siitä sormiaan erossa? Kun alkaa merkitsemään itselleen pienin note it -lapuin lempikohtia ylös, ja huomaa laputtaneensa koko kirjan kannesta kanteen? Kun uppoutuu niin syvälle kirjan maailmaan, että hätkähtää hetkeksi tajutessaan että makaakin omassa sängyssään, kirjan sivut käsissä kääntyen, eikä itse olekaan hahmojen seassa Ateenassa? Kun luulee, että edellä olevan kaltaiset lauseet on vain jotain turhanpäiväistä kirjablogilätinää, joilla yritetään epätoivoisesti sanallistaa jotain, mitä ei sanoiksi saa, mutta kohtaatte kirjan, jonka kanssa tuo kaikki yhtäkkiä onkin totta? 

Oletteko te lukeneet jo Rachel Cuskin Ääriviivat?

Minä olen. Sen kirjan välissä on yhteensä pieni paketillinen note it -lappua.

Arvioin kirjan Goodreadsiin lainaamalla täydellisyyden määritelmää sanakirjasta.

Voisin arvioida sen blogissa luettelemalla kaikki sanakirjan täydellisyydelle tarjoamat synonyymit. 

Eli näin: Rachel Cuskin Ääriviivat oli absoluuttisen ehdoton, kokonainen, täysi, hyvä ja perinpohjainen. Se oli tarkka, valmis, ylittämätön, sensuroimaton, totaalinen sekä ehjä. Tunsin, että se oli selvä, suoranainen, kertakaikkinen, ilmiselvä, pelkkä ja puhdas. Osittain myös silkka, perusteellinen, täysimittainen, rajaton sekä niin luodinkestävä kuin vedenpitäväkin. Laantumaton, lieventymätön, loputon, ikuinen, syvä, virheetön ja taitava. Arvovaltainen, esikuvallinen, klassinen, moitteeton ja eheä.

(En kuitenkaan nyt tee sittenkään niin, koska tajusin juuri noita sanoja listaillessani, että sehän tuntuu jo aivan minulle maneeriselta tavalta blogata kirjasta, josta olen pitänyt. Hah.)

Tämän kanssa kävi hyvin samalla tavalla siis kuin Maggie Nelsonin Argonauttien kanssa kesän alussa. Se meni ns. tunteisiin.

Huomaan kyllä itsekin, että olen pulassa. Maalaan kirjasta niin totaalisen täydellisen upean mahtavaa kuvaa, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi muuta kuin pettyä. Ja silti mikään ylisana ei tunnu liioittelulta, sillä jos hullaannun, hullaannun täysin. Totaalisesti, ehdottomasti, you name it. En usko, että edes saan sanallistettua sitä, miten paljon tästä kirjasta pidin, ja mitä kaikkea se minulle merkitsi. Enkä toisaalta edes tahdo yrittää, sillä se on jo nyt minulle niin henkilökohtaisen tärkeä, etten tahdo minkään tulevan väliimme. En muiden mielipiteiden tai ajatusten. 

Ja kuten totesin jo Argonauttien kohdalla, näin henkilökohtaisesti tärkeän kirjan kanssa tuntuu lähinnä brutaalilta pistää se palasiksi, analysoida rakkauden syitä blogiin tai selittää mikä tässä niin taianomaista on. Koska lopulta, voiko taianomaista koskaan selittää?

Käännän tämän postauksen nyt aivan päälaelleen, ja sanon loppuun, että Ääriviivat on kymmenen tarinaa erilaisista ihmisistä, ja tarina yhdestä, joka kertojana tulee esiin vain yksittäisin sivulausein. Ääriviivat on siis täydellistä tarkkailua, sivullisuutta, vapaaehtoista varjoon jäämistä, sellaisessa paikassa pysyttelyä, missä toisten olemista pystyy herkeämättä seuraamaan ja kirjan sivuilla dokumentoimaan. Cusk haastaa yhtaikaa sekä objektiivisuuden että subjektiivisuuden, ja vaikka kirjassa on sivuja vain kaksi sataa, mahtuu sen sisään niin valtavan suuria asioita arkipäiväisen pieninä huomioina, että luulin lukeneeni tätä kauemminkin.  

Ääriviivat näyttää ihmisen itsekeskeisyyden, itseensä käpertymisen ja subjektiivisuuden hämmentävän objektiivisesti. Se on taitava ja terävä, tarkkoja ääriviivoja asioille ja ihmiskohtaloille piirtävä. Se näyttää ihmisyyden tavalla, jolla sitä harvoin kuvataan. Tarkkaillen, läsnäollen, itsensä hämmentävän upeasti häivyttäen, vaikka kertojana toimiikin. Ihmisten tarinat näyttäytyvät yhtäkkiä kaikkein inhimillisimmiltä, kun ne eivät olekaan varmoja, absoluuttisia ja paikkaansa pitäviä. Epävarmuus on kaikkein suurinta ihmisyyttä, vaikka lähes kukaan tarkasteltavista hahmoista ei itse sitä tuntunutkaan huomaavan.

 Ja siksi, siksikin se on minulle täydellinen. 

Eikä täydellisyyttä lainkaan vähennä se, että tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen teos. Tätä on siis luvassa lisää. Ja se jos mikä tekee minut juuri nyt hyvin, hyvin onnelliseksi. 

Muualla: Täysien sivujen nautinto, Reader, why did I marry him? & Sivutiellä

HARPER LEE : KUIN SURMAISI SATAKIELEN

HARPER LEE : KUIN SURMAISI SATAKIELEN

408s.

Gummerus 2015

Alkuteos: To Kill a Mockingbird // 1960

Suomennos: Maija Westerlund

Jos uskoisin noloihin tunnustuksiin tai lukuvikoihin, eli siihen, että on olemassa muka jonkinlainen "nämä kirjat kaikkien tulee lukea" -kaanon, saattaisin nyt hieman häpeillen tunnustaa, että en todellakaan ole koskaan Harper Leen Kuin surmaisi satakieltä ole ennen tätä lukenut. Mutta koska en usko, nostan tämän nyt lähinnä riemulla blogiini, seuraavaksi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen kirjaksi ja ehkäpä yhdeksi uudeksi lempikirjaksenikin. Niitä kun ei koskaan voi olla liikaa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä lukea jotain, joka olisi muka pitänyt jo aikoja sitten olla luettuna.

"You never really understand a person until you consider things from his point of view... Until you climb inside of his skin and walk around in it."

Leen Kuin surmaisi satakielen sijoittuu 1930-luvun alabamalaiseen pikkukylään Maycombiin, jossa 7-vuotias Scout viettää lapsuudenpäiviään veljensä Jemin sekä isänsä Atticuksen kanssa. Scout on kovapäinen poikatyttö, aikaansa sopimaton tai sitä hurjasti edellä. Yhdessä Jemin ja parhaan ystävänsä Dillin kanssa he kulkevat aurinkoisilla kaduilla, keksivät näytelmiä tai yrittävät houkutella naapurinsa mystisen Boo Radleyn ulos talostaan. Eletään yhtä aikaa keveää ja onnellista lapsuutta, mutta myös aikaa, jolloin ihonväri määrittelee ihmisen. Etenkin kun vastaan tulee oikeustapaus, jossa todisteina on lähinnä mustan miehen sana valkoisen miehen sanaa vastaan.

Lee maalaa Maycombin sekä 1930-luvun asennemaailman aistivoimaisen vahvasti esiin, ja Scoutin valinta lapsikertojaksi lisää tarinaan jonkinlaista äärimmäisen viehättävää tuittupäisyyttä, mutta myös naiviutta, helpostilähestyttävyyttä, jonka äärelle pääsee, jos joskus on itsekin lapsi ollut. Tarina on hämmentävänkin hidas, mutta juuri siksi täydellisen kaunis, viivyttelevä, ja juuri siksi niin realistinen. Asioilla ei hoppuilla, draamaa ei luoda kerronnan tueksi, lähinnä kerronta tukee jo olemassa olevien ilmiöiden ilmiömäisen tarkkaa kuvaamista.  Harper Lee on kirjoittanut uskomattoman upean kirjan, ja on mieletöntä, että se tällaiseksi klassikoksi onkin noussut.

Rotuerottelun historiasta on aina pysäyttävää lukea. Siitä tietää, se näkyy populaarikulttuurissa sekä poliittisessa keskustelussa vuodesta toiseen, mutta silti yksittäiset esimerkit ja tarinat jaksavat joka kerta edelleen lyödä raadollisesti päin kasvoja, tehdä tiettäväksi niitä edelleen vaikuttavia rakenteellisen rasismin muotoja, joita yhteiskuntamme on täynnä. Niin Amerikassa, mutta sieltä myös Eurooppaan ja meille Suomeen valuen. Se taito, mikä ihmisellä on erilainen eläimelliseksi alistaa, on aivan uskomaton. Etenkin, kun se tuntuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen vain säilyvän, kohteen ehkä silloin tällöin hieman vaihdellen. Vaikka yleensä ei välttämättä sitäkään. 

Lee kirjoittaa tästä toki valkoisesta näkökulmasta, hieman asioiden ulkopuolelta, mutta niin solidaarisesti kuin toisen alisteista asemaa vain etuoikeutettuna on mahdollista kuvata. Scoutin isä, Atticus Finch on kaikessa lapsen silmin katsotussa vilpittömässä hyvyydessään ylimaallisen lohdullinen hahmo, sellainen, joka palauttaa edes jonkinlaista uskoa ihmiskuntaan. Hän on jonkinlainen solidaarisuuden ruumiillistuma, se rohkea askel, joka pyrkii tekemään hyvää ja oikein, vaikka ajan moraali sallisikin enemmän myös itsensä ajattelemisen. 

Nykyfeminismin näkökulmasta tässä(kin) tarinassa on ongelmakohta jos toinenkin, sillä rotusorrosta valkoisten kautta kerrottuna voidaan toki olla perusteellisesti aivan toistakin mieltä. Ei tämä meidän tarinamme ole, saati Scoutin tai Atticus Finchin tragedia, mutta onneksi sitä ei sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Se on tarina etuoikeutetusta näkökulmasta, ja sitä lukiessa on hyvä muistaa, että kaikessa hyvyydessään se näkökulma on myös vallan kapea. Toisaalta kuitenkin kirjallisuutta, kuten taidetta noin ylipäätään, pitää minusta tarkastella ensisijaisesti aina oman aikakautensa, ei nykyhetken kautta. Lähes 60-vuotias teos on kestänyt aikaa lopulta kuitenkin äärimmäisen hyvin, ja suurilta osin sen sanoma voisi olla kiinni aivan yhtä hyvin tässä päivässä kuin 1930-luvun Alabamassa. Vaikkei valkoisuus, tyttöys ja naiseus kirjan keskiössä ollutkaan, Lee käsitteli sitä päähenkilönsä Scoutin kautta kuitenkin lempeän ilkikurisesti, normeja tönien niitä toisten hahmojen kautta toisintaen. Se oli pieni juonne pidemmälle yltävän rotuerotteluhistorian keskellä, mutta sitäkin taitavampi ja aikaansa sopivampi, sanoisin.

En edes muista, milloin olisin lukenut kirjan, jonka kulissit olisivat oikeasti tuntuneet, tuoksuneet ja näyttäytyneet mielessä näin vahvasti kuin tässä Leen klassikkoteoksessa. Tämänkaltaiset kirjat olivat pitkään minulle kaikista rakkaimpia: hitaat ja kokonaisia yhteisöjä eteen kasvattavat, rauhallisesti kokonaisen maailman eteen piirtävät. Ja vaikka tätä olisin rakastanut vaikkapa viitisen vuotta sitten kuuhun ja takaisin, ei se kovin kauas nytkään jää. Maycombissa olisin viihtynyt aivan helposti vielä toisetkin neljä sataa sivua, ja ehkäpä vielä joskus toisten viihdyn uudelleenkin. Upea, klassikkoasemansa ansainnut teos tämä todella on.

Kirjasta lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Ullan luetut, Kirsin Book Club, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Notko, se lukeva peikko, Kirjahyllyn kätköistä & Jokken kirjanurkka
Ja lainaus on englanniksi, koska a. rakastin sitä ja b. en löytänyt sitä enää suomeksi kirjasta, koska unohdin merkitä itselleni muistiin sivun jolla se oli. Hah.