lauantai 1. elokuuta 2020

KEVÄÄN JA KESÄN KIRJAT JA EHKÄ PIENET KUULUMISETKIN


Voi elämän kevät, millainen oletkaan ollut. Luulin joskus maaliskuussa, että on kummallista, mutta sitten siitä kummasta tulikin normi, ja olin täydellisessä kotikuplassa melkein kahdeksan viikkoa, neljän seinän sisällä, hämmentyneenä mitä asiasta edes pitäisi ajatella. Kuten toki koko muukin maailma - mutta itse kuulun siihen osaan, joka tuollaisessa tilanteessa vain lamautuu. Ei saa tehtyä sitäkään vähää, mitä olisi voinut, ei tartuttua siihenkään, mihin kerrankin olisi ollut aikaa. Ylipäätään  huhti-toukokuuta ajatellessa tuntuu, kuin muistelisi jotain toista todellisuutta. Muistan sen olleen piinallisen pitkä ja kiduttava aika, joka kesti ja kesti, mutta nyt tuntuu, kuin se olisi vain joku hetkellinen aikakapseli, joka on täysin irrallinen kaikesta muusta kokemusmaailmastani. Ja vaikka siitä on jo kauemmin kuin itse aika kesti, tuntuu, että siitä ehkä toipuu viimein vasta nyt. Syksyn kynnyksellä, oikean loman aikana, kun vapaa-aikaankin ei kuulu stressi siitä, ettei elämä ole niin kuin sen pitäisi. (Miten sen sitten pitäisi olla, on toki ajatuskulku sinänsä, mutta ei tuollaista pysähtynyttä ja täydellisen epätietoista ainakaan. Sen nyt ainakin voin sanoa.)


Ja kun maailma tuntui kummalta, kirjat tuntuivat kummalta. Lukemistahti hidastui ja sitten vaihtui vimmaiseen äänikirjavaiheeseen, jossa olen saattanut kuunnella sängylläni työpäivän verran Yuval Noah Hararia. Huhtikuun Muratasta toukokuun Mansoniin kaikki paitsi Anu Kaajan Katie-Kate olivatkin äänikirjoja, tunti toisensa jälkeen.

h u h t i k u u 

1 Sayaka Murata : Lähikaupan nainen
Anu Kaaja : Katie-Kate
Ann Patchett : The Dutch House


t o u k o k u u

Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia
Yuval Noah Harari : 21 oppituntia maailman tilasta
Yuval Noah Harari : Homo Deus – Huomisen lyhyt historia
Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille
Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin
6 Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan


k e s ä k u u



h e i n ä k u u 


Keväältä oli hankala valita lempikirjoja, sillä tunnelma oli levoton ja keskittymiskyky täysin olematon. Ehkä kuitenkin Hararit muuttivat eniten omia ketjuja, toivat lisää, haastoivat ja joutuivat haastetuiksi. Tähtitiedekin ilahdutti, ehkä osin siksi, että olen niin vakaasti aina kuvitellut kaikenlaisen fysiikan olevan oman ymmärrykseni saavuttamattomissa. Mutta ei se sitten ollutkaan, ainakaan täysin. Hauskaa. Kesäkuussa rakastin Kajastetta sekä erityisen lämpimästi ikuista lempikirjailijaani Maggie Nelsonia, heinäkuu taas oli hieman tasaisempi siinä mielessä, ettei kirjat herättäneet varsinaista hurmioitumista. Se tuli muualta, vapaaehtoisesta pysähtymisestä, mikä toisaalta kuulostaa hieman nurinkuriselta: kaivata nyt pysähtymistä noin pysähtyneen kevään jälkeen, mutta se tosiaan tuli enemmän kuin tarpeeseen. 


Ensimmäisinä kolmena lomaviikkonani en kyllä pysähtynyt juurikaan, Helsingissä menin paikasta toiseen, näin vuorotellen lähes kaikkia siellä asuvia ystäviäni, vietin iltoja ulkona, puistoissa ja piknikeillä. Sen jälkeen ehdin olla muutaman päivän mökillä, mutta siitäkin suuntasin Lappiin: pitkään haaveissani siintäneisiin tunturimaisemiin. Rovaniemelle, Sodankylään, Pyhälle ja Pallas-Ylläkselle. Täydelliseen tunturinrauhaan, keskiyön aurinkoon, paikkaan, jossa ihmisistä näkyi vain jälkiä. Oli ihanaa, juuri sellaista kuin olin odottanut. Vaelluskärpänen iski taas vimmaisella voimalla, mutta sitten viimeisellä lomaviikolla en jaksanutkaan yhtään mitään. En mitään muuta kuin maata ja levätä, pois sitä menoa ja henkistä epävarmuutta, joiden keskellä koko vuosi tähän saakka oli enemmän tai vähemmän mennyt. Ja se oli ihanaa. Olla vain. Täysin jouten. Välittämättä siitä, etten jaksanut toteuttaa puoliakaan lomaviikolle asettamista suunnitelmistani. Tai jos täysin rehellisiä ollaan: oikeastaan yhtäkään. Eikä harmita yhtään.

Vaikka elokuu on minulle vielä täyttä kesää, lempeää rajaa oikean kesän ja tulevan syksyn väliltä, huomaan taas kaipaavani entistä enemmän oman kodin rauhaan, uutta lukuvuotta ajatuksissani valmistellen. Töissä on mielenkiintoista ja kivaa, ja toivottavasti taas läsnä enemmän lapsia kuin keväällä. Siellä pidän kiireestä ja monista peräkkäisistä tapaamisista, tapahtumista, tunteesta, ettei kelloakaan ehdi katsoa. Sitä toivon tältä syksyltä, pimenevien iltojen vastapainoksi meneviä työpäiviä, uusia haasteita, uusia lapsia, uusia asioita työyhteisöön. Inhoan syksyä vuosi vuodelta vähemmän. Jospa tästä tulisi jo vaikka varsin hyvä.

torstai 30. heinäkuuta 2020

POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA - PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI



PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI
- POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA
272s.
Tammi 2020
Alkuteos: Ålevangeliet // 2019
Suomennos: Maija Kauhanen

Rakastan tietokirjoja kapeista aiheista, etenkin jos niihin on lisätty ripaus sopivaa tarinallisuutta, omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan henkilökohtaista. Rakastan eläintiedettä, tarinoita yksittäisistä lajeista, niiden kummallisuuksista, tai oikeastaan ominaisuuksista, jotka ovat vain niiden, ei meidän ihmisten lainkaan, ja vain siksi niille pitää laittaa päälle epänormaaliuden leima, mikä loppujen lopuksi vasta kummallista onkin. Rakastan genrejen ylittämistä ja limittäytymistä, yhteensulautunutta muistelmaa, filosofiaa ja ilmastoaktivismia. Rakastan näitä kaikkia, joten siksi tuntui itsestäänselvältä tarttua ruotsalaisen Patrik Svenssonin Ankeriaan testamenttiin, joka on, no, tätä kaikkea.

Ankerias on aivan omanlaisensa kala. Pitkään kuviteltiin, ettei se ole kala laisinkaan, että se on oikeastaan epäkala. Se on epäilyttävä, outo ja kummallinen pimeän asukki, sellainen, joka on vähän kuin käärme, joka viihtyy pohjamudissa ja syö ihan varmasti ruumiitakin. Ja koska esimerkiksi sen lisääntymistapaa ei tunnettu, päätettiin, että se sikiää siis neitseellisesti. Tai vähintäänkin syntyy mudasta. Ankerias on kummallisuus maailman kummallisuuksien joukossa. Ja vasta kun siitä tuli liikakalastuksen, ilmastonmuutoksen ja merten saastumistenkin ansiosta harvinainen, siitä tuli herkullinen, haluttu luksustuote. Se muuttui ihmisen omaksi, ja sitä piti syödä, jotta sitä voi suojella. Jos sitä yritettiin suojella esimerkiksi kalastuskielloilla, jotta kanta saisi rauhassa elpyä, kieltoa vastustettiin vetoamalla siihen, että silloin kuolee myös perinteinen ankeriaankalastus, jolloin loogisestikin katoaisi myös kiinnostus ankeriaisiin, ja sitä kautta ankerias sitten jollain miehisellä päättelyketjulla myöskin katoaisi. Aivan.

"Ankeriaan ei koskaan anneta olla vain ankerias. Ankeriaan ei anneta olla olemassa vain itsensä vuoksi. Näin se symboloi myös mutkikasta suhdettamme kaikkeen siihen elämään, joka ympäröi meitä ja joka ei ole ihmisen omaisuutta."

Ankeriaan testamentti on siis kaunokirjallisin vivahtein kirjoitettu tietokirja paitsi ankeriaista myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta. Se tuo riviensä väleihin - ja toki ylläolevan lainauksen tapaan myös niille varsinaisille riveille - paljon pohdintaa ihmisestä ja ihmisen luontosuhteesta, meidän kummallisesta tavastamme kuvitella, että olemme luonnon yläpuolella, emme osa sitä. Ja että on meidän käsissämme, katoaako erilaiset lajit vai odottaako niitä suopeudellamme asetettu pelastus. Ja siis toki: katoaminen se vasta meidän käsissämme onkin. Kuudes sukupuuttoaalto vyöryy hitaasti, mutta tuhoisasti eliökuntamme yli, ja se on seurausta teoistamme: teollistumisesta, saasteista, lämpenevästä ilmastosta ja merivesistä. Mutta sen sijaan, että tekisimme asialle jotain, siis niille omille teoillemme, keskitymme pelastamaan maahan kaatunutta maitoa, ottamaan haltuumme myös elämän, joka mahdollisesti rauhaan jätettynä saattaisi pystyä pelastamaan myös itse itseään.

Svensson tarjoilee siis kattavaa tietoa niin ankeriaasta kuin toisesta tarinan päälajista, ihmisestä. Ymmärrän täysin, miksi kirjainstagram iloitsi tästä teoksesta alkuvuodesta, ja miksi se on niin pidetty. Se on kieltämättä oivallinen, ja se piilottaa suurimman sanomansa mukavaan ja leppoisaan tarinallisuuteen, joten sen ihmiskuntaan kohdistuva kritiikki on myös pehmoista ottaa vastaan. Omaan makuuni tuo on kuitenkin aavistuksen hattaraista: pehmoista ja periksi antavaa, kun sitä tarkemmin alkaa tarkastella. Se ei oikein kestä. Kokonaisuutena. Ja se on hieman harmi.

Mutta nytpä tiedän paljon lisää ankeriaasta, ja se on minusta varsin mainiota. Tiedän myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta, luokkataustasta ja nousukkuudesta. Sekin on ihan kiinnostavaa, mutta harmillisen irrallista, lopulta. Mutta tarvitseekos kaiken aina niin täydellisesti toimiakaan, eipä kai. Moni tästä kirjasta on pitänyt, ja oli se minustakin aivan ok. Olisi siis voinut huonomminkin käydä.

Helmet-haaste 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

#FERRANTEHUUMA – ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO
175s.
WSOY 2020
Alkuteos: La figlia oscura // 2006
Suomennos: Helinä Kangas
Saatu arvostelukappaleena


Kun tyttäret ovat lentäneet pesästään, muuttaneet isänsä luokse Kanadaan, Leda lähtee omalla autollaan lomalle Etelä-Italiaan. Hän vuokraa joka päivä saman rantatuolin, tarkkailee samaa napolilaisperhettä, kiinnostuu erityisesti nuoresta äidistä ja hänen pienestä tyttärestään, äidin eleganssista ja tiiviistä suhteesta pieneen lapseensa. Hän yrittää yhdistellä lankoja toisiinsa, ihmisiä sukulaisuussuhteiden perusteella, nimiä kasvoihin. Ja mitä todellisempia tuon tuntemattoman perheenjäsenistä kauempaa tarkkailevalle Ledalle tulee, sen syvemmälle hän sukeltaa myös omissa muistoissaan, omassa suhteessaan omiin tyttäriinsä. Ja yhtäkkiä kirja vyöryttääkin päälle hyvin ferrantemaiseen tapaan niin sotkuisia ihmissuhteita kuin kipeitä muistojakin - juuri sillä raa'an kauniilla, kaunistelemattomalla ja kipuisalla tavalla, jolla vain  Ferrante hahmoistaan osaa kirjoittaa.

Jo 14 vuotta vanhassa, vasta tänä keväänä suomennetussa pienoisromaanissaan Ferrante tarkastelee jälleen sitä mitä parhaiten osaa: äidin ja tyttären suhdetta. Siinä missä edellinen lukemani Amalian rakkaus syventyy aikuisen tyttären ja juuri kuolleen äidin suhteeseen, on Tyttären varjossa näkökulma taas äidissä. Ja oli aihe Ferrantelle jo miten tuttu tahansa, onnistuu hän jälleen tuomaan siihen jotain uutta, jotain aiemmin tavoittamatonta ja sanoittamatonta. Siitä viiltävää rehellisyyttä, rehellisen kamalia tunteita, joita meillä jokaisella on, mutta joiden sanottaminen on ollut pitkään suurin synti, josta äitiä voidaan rangaista. Se tulee esille niin Ferranten tavassa käsitellä aihetta myös tämän kyseisen romaanin päähenkilön Ledan tavassa puhua omista menneisyyden valinnoistaan. Äiti on ensisijaisesti aina äiti, niin yhteisön kuin yhteiskunnankin silmissä. Ja se, mitä näin täydellinen minuuden menettäminen voi monissa naisissa aiheuttaa, on jätetty ääneen sanomatta, kirjallisuuteen kirjoittamatta.

"Bianca huusi minulle kerran kyynelissä: olet mielestäsi aina kaikkein paras; ja Marta: miksi sitten hankit meidät, jos koko ajan vain valitat meistä. Tyhjiä sanoja, pelkkiä äänteitä. aina tulee hetki, jolloin lapset kysyvät vihaisina ja onnettomina: miksi sinä synnytit minut."

Äitiyteen sukeltaminen on yhteiskunnallinen normi, joka pyrkii pakottamaan jokaisen lisääntyneen ja lastensa kanssa elävän naisen yhteen, tietynlaiseen muottiin. Sen vapaaehtoisuus on parhaimmillaankin kyseenalaista: väittäisin jopa, että se ei ole sitä ollenkaan, toiset vain mukautuvat sen luomiin odotuksiin paremmin kuin toiset. Ja ne jotka eivät mukaudu - he ovat tarinoiden roistoja, kylmiä ja julmia, epäpyhiä ja yhteiskuntakelvottomia. Lapsensa hylkäävä äiti on pahinta, mitä kulttuuri usein meille kirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa tarjoaa, mutta toisaalla uraa luovat isät ovat myyttisiä sankareita, status quo, joiden läsnäolon perään juuri kukaan ei kysele. Toki tähän on tullut muutosta, paljonkin, mutta rakenne on edelleen täysin sama. Vai milloin olet viimeksi nähnyt naistenlehden kyselevän isältä, miten hän yhdistää työn ja perheen? Entä milloin nainen on ensisijaisesti ollut kiinnostuksen kohde vain hänenä itsenään, ei suhteessa jo syntyneisiin jälkeläisiinsä?

Äitiys on suuri rooli, mutta kulttuurissamme sitäkin kapeampi. Odotamme jokaiselta äidiltä edelleen täydellistä sitoutumista, pyyteetöntä rakkautta ja uhrautumista. Väsymyksestä on toki saanut lähiaikoina myös jo onneksi puhua, mutta harvassa on kirjallisuus, joka sanoittaa  näin moninaisesti tunteita kaiken vaatimusten takaa. Maailmasta, jossa mies menestyy, ja lapset imevät äitinsä tyhjäksi, mykäksi hoitajaksi, jolla saakin olla unelmana vain hoivata lapsosiaan näiden ensimmäiset elinvuodet. Mutta onneksi meillä on kirjallisuus, yhä laajenevat representaatiot, lupa jo puhua tunteista, jotka tuntuvat eläimellisiltä ja alkukantaisen kielletyiltä vain siksi, että normaalisti äitiyttä saa käsitellä vain tietyllä tavalla. Onneksi meillä on Ferrante.

Kirjallisesti Tyttären varjo on hieno ja tiivis teos, joka jättää jälleen kauniisti tilaa riviensä väliin. Se tuntuu hurjan tutulta, Napoli-sarjaa rakastavalle kuin paluulta Lenun ja Ninon väliseen suhteeseen, aikaan kun Elena jättää lapsensa miehelleen. Siinä on paljon samaa, mutta silti suurta sivustakatsojan kärsivällisyyttä, hiljaista huutoa tuuleen. Se on eheä, hiottu ja kaunis romaani. Ferrantea parhaimmillaan.


Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

lauantai 11. heinäkuuta 2020

KESÄN ILAHDUTTAVIN YLLÄTYS – JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS
282s.
Siltala 2019

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on niitä harvoja kirjoja, jotka ostin täysin normaalihintaisena, uutena kirjana itselleni tietämättä siitä oikeastaan mitään. Kirjaa oli kehuttu paljon – suurilta osin  sellaisista suunnista, joiden kirjamakuun normaalisti varsin varauksetta luotan – ja koska koronakevät oli pitkä ja tylsä, päädyin naputtelemaan itselleni kirjatilausta joskus maaliskuun ja toukokuun väliin jäävänä sumuisena aikana. Sumuun jäi hetkeksi kirjakin, ja vasta kesälomamatkalukemistoon mökille, ennen omaa Lapin reissuani, tulin todella tarttuneeksi siihen.

Koska ostin Pienen hauen pyydystyksen siitä juuri mitään tietämättä, en tosiaan myöskään lukemista aloittaessa tiennyt laisinkaan mitä tuleman pitää. Se on varsin tyypillistä minulle: en lue kirjoista kirjoitettuja arvioita, pieniä kuvauksia enkä edes kirjan takakansitekstiä ennen kuin olen lukenut itse kirjan. Nautin siitä, että saan sukeltaa täysin tuntemattomaan, oman itseni luomin odotuksin, muiden sanojen antamatta näyttää suuntaa lukemisilleni. Siitä on yleensä lähinnä hyötyä, mutta joskus sokkona kulkeminen johdattaa myös paikkoihin, joista ei todella itseään tiennyt löytävänsä. Ja Pienen hauen pyydystys todella oli juuri sellainen romaani.

Odotin siis etukäteen, jostain kummasta syystä, heleä-äänistä kasvukertomusta, Lapin äänettömiä erämaita, korulauseita ja hempeää kerrontaa. Mutta yhtäkkiä olinkin keskellä absurdia suomaisemaa, peijooneja, murhaajien perässä juoksevia poliiseja, murretta vääntäviä maalaisia Itä-Lapin nurkilla. Enkä ihan toden totta tiennyt, mitä tilanteesta pidin. Olin yhtä pihalla kuin Elina Ylijaakoa kirjassa pidättämään tullut ylikonstaapeli Janatuinen, enkä kirjan nimestä huolimatta lainkaan saanut kiinni, onko kirja niin sanotusti lintu vai kala.

Mutta kalahan se. Suuri, liukas, sulamisvesilampeen jumiin jäänyt hauki, johon rakastuu ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara.

x

Karila on minulle kirjailijana varsin vieras, ja sekin loi kirjaan oman tunnelmansa. Ennen kun sain kiinni kirjan hilpeän humoristisesta otteesta, tuntui kuin olisin lukenut jotain Katja Ketun ja Johanna Sinisalon väliltä. Mutta kun tarina eteni, ja käänteet muuttuivat entistä omaleimaisimmiksi, alkoi Karila saavuttaa tekstissään samaa vallatonta, vakavaa hilpeydentasoa, kuin yksi aiemmista kesälempparikirjoistani, Mike Pohjola Turun palosta kertovassa lukuromaanissaan 1827. Ei näissä sinänsä samaa ollut, ja vertailu nyt muutenkin lähinnä on tympeää, mutta kuitenkin. Pidin samanlaisesta totisesta huumorista, näppärästä sanailusta, täydellisestä tavasta käyttää suomalaista mytologiaa hyväkseen tarinan kirjoittamisessa. Sillä paljon olen lähivuosina juuri tätä kotimaista mytologiaa ammentanutta kirjallisuutta itsekin kuluttanut (no hyvä on, kolme kirjaa olen lukenut, joissa tätä on...), eikä mikään aiemmista ole onnistunut yhdistämään näin oivaltavasti vanhoja hattaroitamme, peikkojamme tai muita mörököllejä todellisuuteen mitä Karila tässä romaanissa teki. Valloittava taito, ja harvinainen, sanoisin.

Joten kyllä. Liityn siis nyt mieluusti Karilan romaania ylistävään joukkioon, ja hilpeää, vetävää ja omaleimaista kirjallisuutta kaipaaville aion jatkossa sumeilematta suositella Pienen hauen pyydystystä. Ihan pientä miinusta toki tekisi mieli antaa hieman heppoisesta loppuratkaisusta, tietynlaisesta siirappisuudestakin jopa ehkä, mutta olihan se vallan suloinen lopetus sinänsä. Itse olisin kaivannut vielä älyttömämpää menoa ja enemmän tästä ajasta irrallaan olevaa irroittelua, mutta se on vain minun kaipuuni se. Karila onnistuu kuitenkin itse siinä, mitä romaanillaan on lähtenyt rakentamaan, ja tuloksena on vallan hieno romaani. Omanlaisensa, ja se jos mikä tuntuu juuri nyt äärimmäisen raikkaalta.

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

perjantai 3. heinäkuuta 2020

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT
415s.
S&S 2020
Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007
Suomennos: Kaijamari Sivill
Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 
Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani
Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään

maanantai 29. kesäkuuta 2020

PUOLIKAS VUODESTA 2020



Tähän asti tänä vuonna olen lukenut
24 kirjaa, joista 

9 on suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa
13 on naisen/naiseksi oletetun kirjailijan kirjoittamaa
12 on kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut
7 on keskenään eri maasta tulevan kirjailijan kirjoittamaa
13 on vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan
8 on tietokirjaa
1 on novellikokoelma
1 on autofiktio
1 on omaelämäkerrallinen teos
1 esseeteos
2 on oikeastaan yksi fyysinen kirja, sillä erillisenä alunperin julkaistut teokset
ovat päätyneet suomennetuksi yhteisniteenä
3 on luettu omasta hyllystä
6 on lainattu kirjastosta
9 on kuunneltu äänikirjana
6 on saatu arvostelukappaleena
2 on julkaistu alunperin ennen 2000-lukua
10 on julkaistu (suomeksi) vuonna 2020
3 on yli 400-sivuisia
6 on alle 200-sivuisia
285-sivuisia keskimäärin
1 on yhden tähden kirja
5 on viiden tähden kirjoja
2 on juuri nyt (melko) aktiivisesti kesken

ja parhaat ovat olleet

Maggie Nelson : Jane / Punaiset osat
Helmi Kajaste : Rakenna, kärsi ja unhoita


Puolet tästä kummallisesta vuodesta 2020 alkaa olla jo lähes takana, ja on aika jälleen kirjatilastoinnin, puolivuosikatsauksen, josta on blogissani vuosien varrella tullut jo tapa. Alkuvuosi oli outo - kaikin mahdollisin puolin ja aika tasaisesti kyllä enemmän tai vähemmän vähän jokaiselle - ja myös vähälukuinen. Tahti alkoi kiihtyä, palata kai normaalimmaksi, noin toukokuun kohdalla, eli vasta kaksi hyvää lukukuukautta tähän vuoteen on mahtunut. Mutta kirjoja silti reilut parikymmentä, se on vallan ok tahti. 

Tänä vuonna on mennyt äänikirjoja enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä, pääosin huhti- ja kesäkuun välillä. Ne olivat hyvä tapa palata kirjallisuuden äärelle (ei sillä, että täysin kokonaan poissa olisin ollutkaan), opetella keskittymään uudelleen kun oma keskittymiskyky noin muuten muistutti lähinnä pikkuoravaa. Äänikirjasuosikkeja olivat tietokirjat, ja nyt kesän kunniaksi myös ihan fyysiset romaanit vievät taas mukanaan. Ehkäpä palaan äänikirjasovellusten pariin taas syksyllä, ne ovat mainiota työmatkaviihdettä, etenkin kun kulkuneuvoa pitää vaihtaa kahdesti suuntaansa. 

Loppuvuodelta en kirjallisesti oikein odota mitään, paitsi tietysti sykähdyttäviä lukukokemuksia ja uusia lempikirjoja. En aseta tavoitteita, toivo lukevani mitään tiettyä, haaveile uusista kirjoistakaan. Olen aika laiskasti katsastellut edes syksyn julkaisukatalogeja, tuntuu että kevät oli täynnä omia lempikirjailijoiden uutuuksia (Maggie Nelson! Rachel Cusk! Elizabeth Strout! Elena Ferrante!, että se oli jo varsin hellimistä. Jos jotain pitäisi painottaa, niin kirjailijoiden moninaisuutta: mutta sitä varten onneksi sainkin kerättyä vast'ikään instagramissani seuraajiltani lukuvinkkejä. Eniten kiinnostaa nyt sateenkaarikirjallisuus, ei-valkoisten kirjoittamana. Sitä löytyy harmillisen – ja jopa hävettävän – vähän suomeksi, mutta ehkä jokin äänikirjasovellus tulee ja pelastaa. Täytyy tutkiskella vaihtoehtoja, tai kokeilla vaikkapa jotain aivan uutta! Mutta sitä ennen, lomalle, nyt. Tai olen kyllä viikon jo ollut, mutta kotona ja täysin menossa. Ehkä illalla mökille päästyä viimein saisin hieman myös rauhoituttua. Kirjoilla tai ilman.


edellisvuosien 
puolivuosikatsaukset:
20192018 x 2017 2016

lauantai 27. kesäkuuta 2020

SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA

KUKKA RANTA & JAANA KANNINEN :
VASTATUULEEN – SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA
263s.
S&S 2019

Suomalaisten tietämys saamelaisuudesta ja sen historiasta on varsin hataraa ja räikeänkin stereotypista, eikä opetussuunnitelmamme ole meidän kouluaikoinamme juurikaan oman alkuperäiskansamme historiaa, saati nykyistä asemaa suomensuomalaisille juurikaan opettanut. Ja jos rehellisiä ollaanm eipä saamelaisuudesta puhuttu luokanopettajan kelpoisuuden antavissa opinnoissanikaan laisinkaan - ei historian, yhteiskuntaopin eikä edes antirasismia käsittelevän valinnaisen kurssinkaan sisällä. Sanallakaan. Ja nämä opinnot kävin lukukaudella 2018-2019. Toki tietoa löytyy, kun sitä osaa etsiä, mutta siinäpä se juju onkin: jos tietoa täytyy etsiä, jää ymmärrys oman alkuperäiskansamme asemasta yksilön harteille. Stereotypiat yksittäisten ihmisten suoristamisiksi, yleissivistävän tiedon esiin tuominen saamelaisaktivistien harteille.

Tätä kapeaa tietokäsitystämme vastaan toimittajat Kukka Ranta sekä Jaanan Kanninen ovat lähteneet kirjoittamaan laajaa tietokirjaa, joka pureutuu ensisijaisesti Suomen valtionkin alueella olevan Saamenmaan asemaan ja historiaan. Vastatuuleen liikkuu kolonialismista rotuoppiin ja sitä kautta aluekiistoihin ja valtaväestön äärimmäiseen tietämättömyyteen, mitä perinne-elinkeinojen toteuttaminen todella Pohjois-Lapissa tarkoittaa, ja miten esimerkiksi jäämerelle ulottuva junarata uhkaisi kokonaisen kolttasaamelaisen kulttuurin olemassaoloa. Ja kuinka moni meistä edes osaa nimetä Suomessa asuvat saamelaiskansat? Tietää kuinka montaa eri saamen kieltä Saamenmaalla puhutaan? 

x

Käsityksemme saamelaisuudesta on siitä erikoinen, että me emme ole oikeastaan missään historian vaiheessa onnistuneet katsomaan peiliin, ja nähneet sitä sortoa, jota omankin valtiomme rajojen sisällä järjestään on tapahtunut. Nauramme saamelaisketseille, mutta pidämme Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntöä vähän hupsuna, ja parhaimmillaankin liioteltuna. Nostamme nyrkit pystyyn ja vastustamme rasismia, mutta kuvittelemme, että siitä kärsivät vain iholtaan eri väriset ihmiset, eivät pakkosuomalaistetut saamelaiset. Ja sehän siinä taas niin nurinkurista onkin: kun rasismi määritellään vain yhden yksilön kurjaksi kokemukseksi siitä, että häntä haukutaan, lyödään tai kiusataan erivärisen ihonsa vuoksi, kuvittelemme ettei rasismi koske meitä. Että kun meidän poliisimme ei lähtökohtaisesti tapa mustia pidätystilanteissa, rasismia ei ole. Ettei meidän yhteiskuntamme syrji, kun minä en syrji.

Mutta niinhän asia ei valitettavasti ole. Rasismi on todellisuudessa rakenteellinen vallan muoto, jossa ihmisiltä odotetaan piiloisesti mahdollisimman vahvaa tietynlaisuutta. Tietynlaisuushan on tunnetusti valkoisuutta, mutta se on myös kantaväestöön kuulumista, virheetöntä suomen kieltä, kulttuurillisesti mahdollisimman keskiverroksi sulautunutta. Ja kun millä tahansa tavallla poikkeaa siitä odotetusta tietynlaisuudesta, tulee syrjityksi. Ei saa kutsua työhaastatteluun, koska nimi ei kuulosta suomalaiselta. Ei pääse etenemään työpaikalla, koska iho ei ole kantasuomalaisen kalpea. Ei saa nostaa haloota syrjinnästä ilman, että tulee leimatuksi oman etnisen ryhmänsä kiukuttelevaksi edustajaksi. Ei itseasiassa saa sanoa mitään, tehdä yhtään virhettä, myöhästyä edes töistä ilman, että se leimataan vähemmistöryhmään kuuluvan ihmisen tyyppipiirteeksi. Ja sitä rasismia meidän etuoikeutettujen, kantasuomalaisten on välillä äärimmäisen vaikea havaita. Emme näe sitä, sillä se on hyödyttänyt meitä. Olemme menneet monien muiden pätevien ohi edes huomaamatta, että tilasta tai paikasta on tarvinnut edes paperilla kilpailla. Menemme ja nautimme, ja kuvittelemme, että olemme päässeet perille ihan itse. Omalla kovalla työllä. Niskasta kiinni ottamalla.

Ja se on raakaa ymmärtää. Ja vielä raaempaa on ymmärtää, että kaikessa tasa-arvoisuudessaankin elämme valtiossa, joka ei ole vieläkään ratifioinut esimerkisi ILO 169 -sopimusta, joka takaa alkuperäiskansoille aseman sortamattomana kansana. Että emme edes tiedä juuri mitään alkuperäiskansasta, jonka kanssa elämme saman valtion rajojen sisällä. Että olemme onnistuneet kadottamaan useita saamen kieliä, sillä pakkosuomalaistaminen on todella ollut todellisuutta. 

Onneksi asioista jo hieman enemmän nykyään kuitenkin puhutaan ja kirjoitetaan. Mutta se ei vielä riitä. Meidän täytyy nähdä, että rakenteellinen rasismi ja syrjintä on totta myös täällä Suomessa, jotta voimme alkaa oikaista sitä. Meidän täytyy ottaa vastuu saamelaisten kohtelemisesta, mutta ennen kaikkea antaa viimein ääni heille, joita on vuosikausia hiljennetty. Tämä kirja on sille hyvä alku. Seuraavaksi sitten kuitenkin jotain suurempaa ja konkreettisempaa, kiitos.

Helmet-haaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI


TREVOR NOAH : LAITON LAPSI – 
VÄRIKÄS NUORUUTENI ETELÄ-AFRIKASSA
300s.
Atena 2020
Alkuteos: Born a Crime: Stories from a South African Childhood  // 2016
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuuneltu äänikirjana

Trevor Noah on tiskijukka, tv-juontaja ja stand up -koomikko, joka löi läpi Yhdysvalloissa ja Briteissä, mutta on itse lähtöisin Sowetosta, Johannesburgin townshipissä, hökkelikylässä, joka on tarkoitettu mustille ihmisille apartheid-hallinnon ajoilla. Hän on myös kirjoittanut muistelma-/omaelämäkertateoksen, joka on nyt tänä keväänä viimein pienellä viiveellä suomennettu. Kuuntelin sen itse äänikirjana (oli ihan ok, olisi varmasti ollut vielä parempi englanniksi), ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen se, että Noah on aivan uskomattoman taitava tarinankertoja.

Noah on rikoksesta syntynyt, apartheidin aikana valkoisen, sveitsiläismiehen ja mustan, eteläafrikkalaisen xhosa-naisen poika. Hän joutuu kävelemään kaduilla kaukana sekä äidistään että isästään, sillä hän ei kuulu kummallekaan. Hän ei ole valkoinen, muttei mustakaan, mutta toisaalta ei myöskään värillinen siinä mielessä, mitä värillisyys apartheid-ajan Etelä-Afrikassa tarkoitti.

Noah yhdistelee teoksessaan hurjan taitavasti Etelä-Afrikan historiaa ja politiikkaa hänen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Noah'n lapsuus on ollut vähintäänkin vauhdikas; vilkkaana lapsena hän on ollut mukana vaikka jos missä, ja hänen edukseen laskettakoon taito kertoa upea, monisyinen tarina kaikkein pienimmistäkin sattumista. Elämä ei ole lineaarinen jatkumo, se on sattumia ja tapahtumia siellä sun täällä, mutta Noah löytää omille kokemuksilleen hurjan hienoja, kerroksellisia siltoja, jotka paitsi yhdistävät hänen omat polkunsa myös laajemman rakenteellisen rasismin aiheuttamat epäkohdat.

Noah lähestyy paitsi omaa henkilöhistoriaansa myös kotimaansa historiaa piikikkään huumorin keinoin, ja se toimii, vaikka puhutaan niinkin rankasta ja kammottavasta sortojärjestelmästä kuin apartheidista. Pöyristymiselle ei kuitenkaan ole sijaa: jos Noah'n lapsuus kuulostaa järkyttävältä, et vain ole tarpeeksi perillä siitä, miten rakenteellinen rasismi toimii. Toki se valtiotasoinena on Etelä-Afrikassa ollut aivan omaa luokkaansa, mutta erilaisissa mittakaavoissa tätä tapahtuu edelleen ympäri maailman. Meillä länsimaissakin. Tämä on totta tiettyyn pisteeseen asti edelleen, eikä tästä pääse pois vain koettamalla siirtää Noah'n kokemuksia 1990-luvun Etelä-Afrikkaan. Tämä on totta myös 2020-luvun maailmassa, meidän silmiemme alla. Noah ei sitä itse kirjassaan juurikaan korosta, mutta faktaosioiden keskellä se tulee kyllä varsin ilmiselväksi. Siinä missä Hitler on valkoiselle länsimaalaiselle pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut, monelle afrikkalaistaustaiselle henkilölle hän on vain historian hirmuhahmo valtavassa hirmuhahmogalleriassa. Enkä täysin usko, että hirmuhahmojen historia on täysin historiaa.

Apartheidin, hoodielämän, pikkurikosten ja hillittömien sattumusten keskellä Noah'n kirjassa kuitenkin kaikkein hienoin oli kuvaus äidin ja pojan suhteesta. Noah'n äiti halusi lapsen, jotta joku rakastaisi häntä täysin rinnoin – mutta saikin itsekkään paskiaisen, joka vaati kaiken rakkauden itselleen. Sillä niin lapset toimivat. Sillä niin äiti-lapsisuhde tuntuu usein menevän. Ja sen kompleksisuuden jos minkä Noah osaa kuvata lapsen roolista aivan äärimmäisen hyvin. Noah'n äiti on ollut hänen elämänsä suurhahmo, ja se leimaa koko Noah'n tapaa hahmottaa maailmaa. He ovat kuin kissa ja hiiri, Tom ja Jerry, mutta niin suuresta, epäloogisestikin toimivasta rakkaudesta, ettei mikä tahansa ihmissuhde sellaiseen voi koskaan päästäkään. Mutta heidän suhteensa pääsi, ja siitä, jos mistä oli upea päästä lukemaan. Jo sen vuoksi suosittelen lämmöllä tätä kirjaa, ehkä kuunneltavaksi, mutta todennäköisesti mielummin luettavaksi. Noah'n tarinat iskevät, mutta keskushahmo on jossain toisaalla.

Lue koko maailma -haaste: Etelä-Afrikka
Helmet-haaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

ME OLEMME ILMASTO

JONATHAN SAFRAN FOER :
ME OLEMME ILMASTO – MITEN PLANEETTA PELASTETAAN RUOKAVALINNOILLA?
270s.
Atena 2020
Alkuteos: We Are the Weather: Saving the Planet Begins at Breakfast / 2019
Suomennos: Ulla Lempinen

Olen ollut pääsääntöisesti kasvissyöjä kymmenisen vuotta. Alkuun syyni olivat enemmän ilmastolliset, myöhemmin myös eettisyys on tullut yhä vahvemmin mukaan ruokavalintoja miettiessä. Asia on yhtaikaa minulle tärkeä mutta myös äärimmäisen arkipäiväinen: en pohdi ruokavalintojani päivittäin, sillä olen jo niin tottunut tähän, että ennemminkin yllätyn, jos kohtaan suurinpiirtein ikäiseni ihmisen, joka syö lihaa. En myöskään juurikaan keskustele aiheesta, ei sillä, ettenkö sitä kokisi tärkeäksi, vaan ennemminkin siksi, että minusta jokaisella tulee olla oikeus olla kohtaamattaan ruokavalintojaan poliittisesti saati olla rakentamatta siitä identiteettiä. Kumpikin lähestymistapa toki on (tiettyyn pisteeseen, eli syyllistämisaspektiin asti) ok, mutta ei yksinkertaisesti minua. On mieletöntä, että osa tekee omasta syömisestään esimerkin toisille, mutta ihan jo oman ruokasuhteeni vuoksi pysyttelen itse mieluusti myös tässä asiassa henkilökohtaisen tasolla.

Viitisen vuotta sitten kiinnostuin kuitenkin ihan jo oman ajattelun tueksi lukemaan enemmänkin ruokateollisuudesta kertovasta kirjallisuudesta. Yksi tärkeitä lukukokemuksia oli suomalaisen Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirja, ja sitä ennen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teos. Neljä vuotta sitten olen kirjoittanut tänne blogiinkin, etten pidä kovin todennäköisenä, että meistä kaikista vielä joskus tulisi vegaaneja, joten peräänkuulutin lähinnä eettisempää eläintuotantoa. Nyt vuosia myöhemmin en ole enää kovinkaan samaa mieltä itseni kanssa. Lihansyönti tuskin lähivuosikymmeninä loppuu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se ole myös pitkälti hyvinkin monen yhteiskunnallisen ja ilmastollisen ongelmamme syntyjuuri. Se, että syömme lihaa vain siksi, että olemme siihen tottuneet, ja että se on kivaa, ei enää riitä. Tarvitsemme huomattavasti radikaalimpia muutoksia, huomattavasti suuremmalle ihmismäärälle. Minkäänlaisia vapaudut vastuusta -kortteja ei ole olemassa, joten siksi sillä todella on väliä, mitä syömme. Ja mitä jätämme syömättä.

x

Ja tähän samaan tematiikkaan pureutuu Jonathan Safran Foer, yhdysvaltalainen kirjailija ja eläinten syömisestä kertovan tietokirjan suuri kuuluttaja. Heppu, joka puhuu kaikille lihansyönnin lopettamisen tärkeydestä, mutta ensimmäistä kertaa tunnustaa, ettei pystykään siihen itse. Ja tuolle tunnustukselle, valinnan vaikeudelle, päätöksissään pysymiselle hän päättää omistaa noin 300 sivuisen uuden kirjansa, Me olemme ilmaston.

Ilmastonmuutos on totta.

Ilmasto lämpenee ihmisen toiminnan seurauksena, ja se on pystytty kiistatta tieteellisesti todistamaan.

Yksi suurimpia yksittäisiä ilmaston lämpenemiseen liittyviä tekijöitä on ruokateollisuus. Ja tarkemmin: lihateollisuus. 

Yhden ihmisen yksittäinen, merkittävin ilmastoteko on siis joko lopettaa tai vähintäänkin radikaalisti vähentää omaa lihansyöntiään.

Foer ehdottaa, että jos puolet päivän aterioista, vaikkapa aamiainen ja lounas, olisivat kokonaan vegaanisia, pääsisimme kollektiivisella panostuksella pitkälle.

Hän myös muistuttaa, että kyse ei ole silloin uhrauksesta, sillä se on välttämättömyys. Meidän tulee opetella ajattelemaan, ettemme siis luovu mistään, vaan paremmilla ruokavalinnoillamme annamme jälkipolvillemme mahdollisuuden elää samanlaisessa maailmassa, josta itse juuri nyt nautimme.

x

Ja kyllä. Tämä sanoma on vakuuttava. Allekirjoitan sen täysin. Myönnän, että myös minulla on tässä parantamisen varaa: vaikka en syö enää lihaa, koskaan kotona en minkäänlaista, ravintoloissa silloin tällöin vielä kalaa, olen hieman huomaamattani palannut maitopohjaisiin jogurtteihin, ja juustoa, sitä kyllä kuluu. Ja sepä tässä paradoksaalista onkin: juusto on naudanlihan jälkeen seuraavaksi painavin asia hiilijalanjäljeltään. Siis painavampi kuin esimerkiksi sianliha. Juustoon tarvitaan niin paljon, niin tiivistä määrää maitoa, että sen tuotanto kipuaa todella lähelle naudanlihan hiilidioksidipäästöjä. Joten juu, yhdyn Foerin sanomaan. Kasvisruoan puolesta on äärimmäisen helppo puhua. Toiminta onkin sitten aivan eri asia. 

Foerin kirja on siis tärkeä. Se osuu siihen, mistä muidenkin kuin nuorten ilmastoaktivistien pitäisi puhua päivittäin. Se osuu siihen, mitä kaiken rakenteellisen lisäksi meidän jokaisen pitää tehdä. Foer tekee sen vedoten tunteisiin, tarinallistaen, kertoen itsensä kautta. Se varmasti toimii, osalle lukijoista. Itse olen kyseiselle retoriikalle hieman allerginen, eikä tämä kirja siis varsinaisesti ollut minun kirjani. Mutta aiheensa puolesta sanon, että se on hyvin monen muun kirja. Se on helpostilähestyttävä, se ei paasaa, ja se itseasiassa piilottaa painavimmat faktansa noin 600 anekdoottiin, tarinaan ihan kaikesta muusta kuin ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten ruokavalinnoillamme planeetta on pelastettavissa. Se on toimiva ratkaisu, jos tutustuu asioihin ensimmäisiä kertoja. Joten: jos ruoan ja ilmastonmuutoksen yhteys ei ole sinulle vielä tuttu, tartu tähän kirjaan. Se saattaa antaa paljon. Se saattaa ärsyttää ja haastaa, mutta toisaalta, jos yksikin eläinperäinen tuote vaihtuu ruokavaliossamme sen ansiosta vegaaniseksi, onhan se nyt jotain ainakin saanut aikaan. Ja jostainhan sitä on aina lähdettävä.


Helmet-haaste 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT
222s.
Otava 2020
Alkuteos: The Nickel Boys // 2019
Suomennos: Markku Päkkilä

Colson Whiteheadin Nickelin pojat on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Yhdysvallat ja sen seurauksena pitkälti koko muukin maailma kuohuu, kun jälleen kerran poliisi tappaa väkivaltaa käyttäessään varsin mitättömästä asiasta pidätetyn mustan miehen, ja jälleen kerran oli lähellä päästä niin sanotusti pälkähästä vääristellyin kuolinsyin, ellei tilannetta olisi kuvattu videolle. Mutta onhan tuolla poliisilla vielä toki "mahdollisuutensa", sillä oikeuslaitos kohtelee ihmisiä eri tavoin, ihonväristä puhtaasti riippuen. Rakenteellinen, systeemiin tiiviisti uponnut rasismi on edelleen täysin tätä päivää, täysin 2020-lukua, tahtoi valkoinen "sivusta seuraaja" uskoa mitä tahansa.

Ja rakenteelliseen rasismiin Whiteheadkin sukeltaa uusimmassa, Pulitzer-palkitussakin romaanissaan Nickelin kasvatuslaitoksesta, 1960-luvun Floridasta. Paikasta, joka on oikeasti ollut olemassa, laitoksesta, jonka taakse on haudattu vähin äänin yhden jos toisenkin nuoren pojan ruumis. Kadonneeksi ilmotetun, mutta todellisuudessa kuoliaaksi piiskatun, raiskatun tai muuten laiminlyödyn.

x

Elwood Curtis on musta poika Tallahasseesta. Hän istuskelee ravintolan keittiössä aikansa kuluksi, käy koulua ja kuuntelee tohtori Martin Luther Kingin puheita vinyylilevyltään. Oikeudenmukaisuus uppoaa häneen kuin veitsi lihaan, ja se saa hänet istumaan haaveillein, odottamaan sitä päivää, kun mustatkin saavat asioida ravintoloissa, päästä huvipuistoihin hurvittelemaan. Sata vuotta Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen rotuerottelu kuitenkin rehottaa edelleen, ja valkoisten maailmassa kuvitellaan puhtaasti sen olevan täysin luonnollinen, oikeutettu tila. Ja keskellä tällaista maailmaa kiltti ja kuuliainen Elwood, lukion aikana collegen kursseille pääsevä poika, onkin yhtäkkiä väärässä paikassa väärään aikaan, ja rangaistuksena hänellä on pitkä pätkä Nickeliä. Ja mitä syvemmin Elwood vangitaan, piiskataan ja rangaistaan, sen suurempana elää hänen haaveensa täydellisestä vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, Martin Luther Kingin sanat korvissa kaikuen.

Alle kuudenkymmenen vuoden takaiseen aikaan sijoittuva romaani tuntuu epämiellyttävältä muistutukselta siitä, miten äärimmäisen hitaasti olemme onnistuneet purkamaan niitä järkyttäviä rotuopillisia ajatuksia, jotka orjakaupan ja eurooppakeskisen maailman perustana toimivat vuosisatoja. Eikä se ole vain niiden kontolla, jotka tilannetta pahiten käyttävät hyväkseen; se on niiden kontolla, jotka seuraavat hyväksikäyttöä vierestä, mutta ovat hiljaa ja näin mahdollistavat julmuuden, sorron ja kokonaisten ihmisryhmien polkemisen. 

Whitehead nostaa kirjassaan esiin teemoja, joista koulun historian tunnit edelleen vaikenevat, ja päästää ääneen ihmisiä, joiden sanoja emme ole tottuneet kuuntelemaan. Kirjan teemat, sanomasta puhumattakaan, ovat tärkeitä ja ajankohtaisia, ja tämä onkin teos, jonka toivoisin löytyvän monen suomalaisenkin lukijan luettujen kirjojen hyllystä mahdollisimman pian. Vaikka aiheet ovat rankkoja, teos on romaanina varsin perinteinen: missä se ehkä toki joitain kunnianhimoisemman kirjallisuuden ystäviä saattaa vaivata, minulle klassinen, juonellinen lähestymistapa taas jättää enemmän tilaa kirjan aiheelle, Nickelin poikien kohtaloille. Kunnioitusta ja tilaa kun jokainen eniten kaipaa. Jokainen musta elämä, jolla on äärimmäisen paljon merkitystä.

Helmet-haaste 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia (hyvin raa'asti ja valkoisten toimesta.)

perjantai 29. toukokuuta 2020

NEIL DEGRASSE TYSON : TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE


NEIL DEGRASSE TYSON : 
TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE
176s. 
Aula & Co 2018
Alkuteos: Astrophysics for People in Hurry // 2017
Suomennos: J. Pekka Mäkelä
Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

"Ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu on kauneus ja totuus", lauletaan Pyhimyksen ja Saimaan Ylös alas outo lumo -kappaleessa, ja viimein ymmärrän mistä Pyhimys räppää. Kvarkeista. Tai siis no, ymmärrän ja ymmärrän, sillä oma ymmärrykseni noista sympaattisesti nimetyistä alkuhiukkasista on niin pinnallisella tasolla, että se muistuttaa jo sitä suurempaa pölyhiukkasvertausta ihmisestä ja maailmankaikkeudesta, joka yleensä astrofysiikan kohdalla otetaan esiin. Mutta siis niin, tiedän noin käsitteen tasolla siis, että ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu ovat alkuhiukkasia, ja tämän tiedon minulle tarjoili äänikirjan muodossa amerikkalainen astrofyysikko, tutkija ja tieteen kuuluisa kansantajuistaja Neil deGrasse Tyson kirjassaan Tähtitiedettä kiireisille.

Tähtitiede (ja toisaalta myös kuukauden kotoilun jälkeen kiireisyys) on minulle niin äärimmäisen kaukana omasta käsityskyvystä kuin olla ja voi. Myönnän, että peruskoulufysiikan aiheuttamat traumaattiset ymmärtämättömyyteen ja tyhmyyden tunteeseen palaavat muistot vaikuttanevat asiaan varsin valtavasti, eikä asiaa helpota kamalasti sekään, että juuri vuosi sitten keväällä kertasin yliopistolla koko peruskoulufysiikan oppimäärän, enkä silti tajunnut mistään mitään. Mutta koska tässä nyt on tätä aikaa ollut, ja tietokirjallisuus muutenkin toiminut minulle kaunoa parempana ajatusten todellisuudesta poissiirtäjänä, tarttui kuulokkeisiin siis tähtitiedettä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös päähän ehkä jonkinlaista oppia myös fysiikasta.

DeGrasse Tyson muistuttaa siitä, mikä on hyvän opettajan yleinen tunnusmerkki: asiaan vihkiytymisen lisäksi omasta aiheestaan pitää osata luoda niin kiinnostava tarina, jotta se kiinnostaa niitäkin, keitä se ei kiinnosta. Ja jos joku, niin deGrasse Tyson sen tähtitieteen kohdalla todella osaa tehdä. Tarinallistaa astrofysiikan, kiinnittää ihmisen egoistisen minäkäsityksensä täydellisesti mittasuhteeseensa: eli siis omaan mitättömyyteensä. Kirjassaan hän avaa niin perustiedot maailmankaikkeuden synnystä sen olemassa olon ehtoihin, oman planeettamme asemasta muuhun maailmankaikkeuteen sekä velvollisuudestamme suojella tätä pientä eloisaa kivipalleroamme kaiken kosmisen käsittämättömyydenkin keskellä. DeGrasse Tyson tuo aiheensa esiin tyylillä, ja onnistuu hurmaamaan minut. Ei siksi, miksi Yuval Noah Harari juuri onnistui hurmaamaan edellisten kuuntelukokemusteni keskellä, eli siksi, että saan vahvistusta jo ajattelemilleni asioille, vaan siksi, että opin jotain täysin uutta ja itselleni uskomatonta. Opin ihan hippusen tähtitiedettä.

DeGrasse Tysonin tekstit on julkaistu aiemmin muissa teoksissa esseinä, mutta ne toimivat myös tällaisena yhteisniteenä erityisen hyvin. Hän on hauska ja paikoin piikikäskin, mutta pysyy kuitenkin varsin kivasti omassa asiassaan eikä lähde liikaa huumoriveikon tielle, kuten näissä kansantajuistamiskirjoissa joskus sattuu tapahtumaan. Hän tekee tieteestä sellaista, kun tieteen minusta pitäisikin olla: käsitettävää myös niille, jotka eivät sitä työkseen tutki. Tiedän kyllä akateemisen maailman allergian populaaria tietokirjallisuutta kohtaan pohjautuvan usein siihen, että oman tutkimusalan keskivertoihmistä paremmin tuntevana nämä popularisoivat kirjat yksinkertaistavat asioita niin paljon, että sieluun välillä sattuu – sattuu minuakin, jos luen jonkin self help -tyylisen kirjan aggressioteorioita, etenkin suoraviivaisia syy-seuraussuhteita – mutta pohjimmiltaan tuo allergisuus tuntuu unohtavan, että tiede tuo asioita tiedoksi meiltä meille. Ei kammiosta kammioon, tutkijalta tutkijalle. Laadukkaan tieteen ansiosta ymmärrämme jatkuvasti enemmän, ja tuon tiedon tulee olla saatavilla myös sillä tasolla, että se auttaa tavan tallaajaa ymmärtämään. Vaikka sitten sillä riskillä, että lukijan ymmärrys laajenee vain vähän, ja hän silti kuvittelee olevansa aiheen asiantuntija. Mutta se on jokaisen lukijan oma riski, se ei ole syy jättää tiedettä jakamatta myös tiedeyhteisön ulkopuolelle. Ja tässä nimenomaisessa kirjassa se jakaminen on kovin onnistunutta, ja siksikin tästä olen jotenkin harvinaisen innostunut. (Vaikka pakko kyllä myöntää, että tämä kirja jo jonkinlaisen pohjatason fysiikasta lukijallaan olettaakin olevan olemassa. Itselleni riitti se peruskoulutason fysiikan kertaaminen, ja toisaalta monen asian Wikipedia-sivujen avulla jo pysyy ihan riittävästi kärryillä.) 

Lopun jonkinlainen humanistisempi essee oli myös mainio, ja allekirjoitin sen sanoman täysin. Vaikka olen itsekin elämää ja toki myös ihmistä arvostava henkilö, saan ääretöntä lohtua siitä, ettei meillä kaikessa kosmisessa mittakaavassa ole oikeastaan mitään hemmetin väliä. Olemme hiuksenohut säie koko maailmankaikkeuden historiassa, ja vaikka aiheuttaisimme tuhon koko maapallolle, ei merkitse loppujen lopuksi yhtään mitään. deGrasse Tysonia on kritisoitu tästä näkökulmasta, sillä sen on nähty merkitsevän sitä, että samapa vaikka tuhota koko maapallo ja jatkaa hedonistista elämää muiden kustannuksella, sillä katoamme täältä lopulta kuitenkin. Olen kuitenkin itse tuosta tulkinnasta eri mieltä: minusta juuri täydellinen merkityksettömyys luo elämään lohdullisuuden. Kun meillä ei ole kuin tämä yksi pieni miljardisosa koko äärettömyydestä, miksi ihmeessä käyttäisimme sitä mitenkään muuten kuin läheistemme ja ympäristömme kunnioittavaan kohtaamiseen. Olemme rakentuneet kaikki samasta kosmisesta tähtipölystä, olemme täydellisen tasa-arvoisia niin pimeän aineen kuin pienten hyönteistenkin kanssa. Olemme ihmislajina niin mitättömän merkityksettömiä, että juuri siksi meidän pitää laittaa oma egomme aisoihin, ja muistaa paikkamme maailmankaikkeudessa. Osana sen kosmista kokonaisuutta, tämän elämän mahdollistavan planeetan nöyränä asukkaana, joka ottaa vastaan lahjan olemassa olostaan, eikä mielellään käyttäisi sitä koko lajikirjon ja ekosysteemin tuhoamiseen. Maailmankaikkeus ei siitä tuhostakaan tosin mihinkään hetkahda, mutta meille itsellemme tuskin tulee toista mahdollisuutta tätä kaikkea ääretöntä kokea. Joten vähintä mitä voimme tehdä, on pysyä sovussa. Omalla paikallaan. Leikkimättä jumalaa tai tämän kaiken kosmisen kokonaisuuden keskipistettä. 

Helmet-haaste 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

STEPHEN HAWKING : LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN


STEPHEN HAWKING : 
LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN
249s.
WSOY 2019
Alkuteos: Brief Answers to the Big Questions (2018)
Suomennos: Markus Hotakainen

Toukokuu on ollut tietokirjakuukausi. Olen ahminut vapun jälkeen koko Yuval Noah Hararin suomennetun tuotannon, lukenut Tähtitiedettä kiireisille (Neil deGrasse Tyson, postaus tulossa myöhemmin), aloittanut niin ruokavalion (Jonathan Safran Foer - Me olemme Ilmasto) ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta kertovan tietokirjan kuin self helpin aiheesta, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Mark Manson). Näiden kaiken keskellä kuuntelin kuitenkin Stephen Hawkingsin Lyhyet vastauksen suuriin kysymyksiin -äänikirjan, joka lyhyistä vastauksistaan huolimatta on koko kevään tietopaketin ehdottomasti haastavin, syvin ja monipuolisin lukukokemus. Unohtumaton varmasti monella tapaa, ja silti jotain pientä maailmankaikkeuttamme suurempaa, jota ei koskaan ihan täysin voi ymmärtää.

Hawking käsittelee teoksessaan niin astrofysiikkaa, jumalan olemassa oloa, maailmankaikkeuden alkua ja aikaa ennen alkuräjähdystä (vaikkakin: "on mahdotonta mennä alkuräjähdystä edeltävään aikaan, koska ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaa"). Puheen keskiöön pääsee myös tekoäly, tulevaisuuden synkeät visiot itse itseään tuhoavan älyllisyyden keskellä sekä niin aika- kuin avaruusmatkailukin, tieteen merkitys ja lopulta jopa muun maailmankaikkeuden asuttaminen. Hawking pohtii jokaista asiaa ja ilmiötä hurjan intensiivisesti, syvästi ja monipuolisesti, ja vaikka kaikenmaailman aikapoimut ja madonreiät olivat minulle hieman tuntematonta kieltä, on tämä sen verran yleistajuinen teos, että suurin piirtein sen mukana pysyy koko kirjan verran. Ei ehkä metrossa kulkiessa ja kaupassa mehuja valitessa – kuten yleensä äänikirjoja kuuntelen – mutta ainakin rauhassa omissa oloissaan, yhteen lukuun kerralla keskittyen.

Lyhyet vastaukset on julkaistu postuumisti Hawkingin kuoleman jälkeen, ja se pitää todennäköisesti siksikin sisällään jopa kolme eri kirjoittajan esipuhetta, kun suomalaisen laitoksen Esko Valtaojakin lasketaan mukaan. Esipuheet sijoittavat Hawkingin tutkimuksen ja osin persoonankin mukavasti osaksi suurempaa kokonaisuutta, mutta voi että minua ottaa päähän niissä toistettu käsitys siitä, että vain nämä faktoin todistettavat kovat tieteet ovat tieteitä, ja esimerkiksi filosofia on tiede, joka ei ole mitään ilman kovia faktoja. Totta tietysti tiettyyn pisteeseen asti tuokin, moni filosofinen ja sosiologinenkin pohdinta tarvitsee toimiakseen ymmärrystä tietyistä luonnonlain alaisista tekijöistä. Mutta se, mikä tässä ärsyttää, on jatkuva unohdus siitä, että myös nämä ns. todistettavat, faktuaalisina pidetyt tieteet tarvitsevat ihan samalla tavalla toimiakseen myös ymmärrystä sosiologiasta, filosofiasta ja humanismista noin ylipäätään. Toki voidaan sanoa, että kvanttifysiikka on olemassa ihmisestä riippumatta, mutta ihminen ei ole olemassa ympäristöstään riippumatta. Jatkuvalla eron teolla luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä ei siis saavuteta mitään muuta kuin raivostuttavaa kilpailua, kun aidosti poikkitieteellisemmällä lähestymistavalla, keskustelulla ja tieteen filosofiaa haastamalla taas voidaan jopa oppia ymmärtämään myös kovia totuuksia huomattavasti paremmin. Ja muistamaan, että edelleen nämä faktoiksikin osoitetut tieteelliset perusasiat ovat vain ihmismielen tapa hahmottaa ympäristöään. Maailma toimii ilman meitäkin, joten tieteelle soisi hieman enemmän lempeyttä sen tosiasian muistamiseen, että meidän tietomme on aina rajallisen tietoisuutemme ja kulttuurisen käsityksemme rakentamia. Se ei poista sitä, etteikö fysiikan lait pätisi siitäkin huolimatta, miten niitä käytämme, mutta jumittumalla yksioikoiseen "näin nämä asiat todistetusti vain menevä" -ajatteluun osoitamme ennemminkin suurta typeryyttä kuin äärimmäistä älykkyyttä.

Kaikki tieto voidaan kumota myöhemmin paremmalla tiedolla, joten Hawking itseäänkin lainaten, on tärkeämpää esittää suuria kysymyksiä kuin kuvitella tietävänsä kaikkeen valmis vastaus. Hawkingin oma uteliaisuus, filosofinen pohdinta ja mielenkiinto maailman yksityiskohtia kohtaan on niin suurta, että nuo esipuheet tuntuivat olevan ihan eri maailmasta itse teoksen kanssa. Joten jos tämä kirja kiinnostaa sinua, skippaa alku ja siirry Hawkingin omiin sanoihin. Ne luovat hurjaa mittasuhdetta meidän pienten tomuhiukkasten ongelmiin, ja muistuttaa, miksi kaiken tämän merkityksettömyyden keskellä juuri on merkityksellistä olla läsnä ja tehdä asioita hyvän, eettisen ja kestävän toiminnan kautta. Hawkingin mielikuvituksesta soisi useammankin ottavan mallia, mutta erityisesti tästä saisi jäädä yhdelle jos toisellekin käteen se lempeys, jolla kaiken tämän nykyisyyden voimme vielä seuraavillekin polville säilyttää. Hawkingin unelmissa se tapahtuu tosin Marsissa, itse pysyisin ehkä kuitenkin mielelläni vielä parikin sukupolvea hyvinvoivalla Maapallollamme. 

Helmet-haaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

perjantai 22. toukokuuta 2020

VIELÄ KERRAN HARARIA – HOMO DEUS - HUOMISEN LYHYT HISTORIA


YUVAL NOAH HARARI : 
HOMO DEUS – HUOMISEN LYHYT HISTORIA
447s.
Bazar 2017
Alkuteos: Homo Deus: A Brief History of Tomorrow
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin


Homo Deus alkaa juuri nyt, juuri tässä ajassa kuunneltuna varsin profetiaalisella osuudella: Hararin pohdinnalla siitä, miten kulku- ja tartuntatautien lähes täydellinen kadottaminen länsimaisen lääketieteen ansiosta muuttaa myös suhtautumistamme niihin. Emme enää pidä uusia viruksia jumalien rangaistuksena tai edes luonnollisina luonnonkatastrofeina, vaan niiden keskelläkin syytämme ihmistä siitä, että emme toimineet tarpeeksi tehokkaasti jo alkuvaiheessa. Siinä missä Harari osoittaa syyn ebolasta kääntyneen WHO:n Afrikan jaoston viaksi, voimme todennäköisesti kaikki yksimielisesti todeta saman käyneen myös koronaviruksen kanssa: sen sijaan, että asiaan suhtauduttaisiin luonnonlakien mukaisesti, eri maiden presidentit etsivät jo nyt syyllistä tietyistä valtioista, huonosta toiminnasta, hitaasta reagoinnista. Eikä siihen syyllisty vain trumputtimet, vaan ihan meistä jokainen. Kun istumme eristyksissä kotonamme, ihmissyyllisen metsästäminen tuntuu jostain kummallisesta syystä nyt kaikkein oleellisimmalta. Ihan sama onko syy sitten yksittäisen eläinmarkkinoita ylläpitävän valtion, ylipäätään lihaa syövien ihmisten tai sitten joidenkin mielestä jopa suomalaisen vihervasemmistohallituksen, syyllisen on löydyttävä. Ja kuten Harari ennusti, sormi osoittaa aina toista ihmistä, ei luontoa tai sen kiertokulkua. Sillä ihmisyydestä on tullut uusi jumaluus. Humanismista on tullut uusi uskonto.

Hararin "ennustukset", uhkakuvat tai miksi niitä ikinä haluaakaan sanoa, saavat ehdottomasti voimansa laajasta uuden teknologisen tutkimuksen ja kehitystyön tuntemuksesta, joita hän teoksessaan esittelee. Tulevaisuuden kauhut eivät ole vain dystopiaa, vaan ne ovat jo olemassa olevien teknologisten keksintöjen käyttöönoton laajentamista. Sitä samaa, jota monet yrittävät tehdä, ja osin varmaan jo tekevätkin, tänäkin päivänä, mutta johon ainakin vielä toistaiseksi humanismiin perustuva yhteiskuntajärjestys asettaa toimintarajoituksia lainsäädännöllään ja eettisellä keskustelullaan. Mutta kuten Harari itsekin kirjoittaa, muutos on aina hyvin pienin askelin etenevää. Hän maalaa maailmaa porttiteorian kautta: kun olemme jo antaneet tekoälylle luvan kuunnella meitä ja älylaitteiden monitoroida ruumillisia reaktioitamme kellojen ja sormusten muodossa, on vain ajan kysymys milloin luovutamme sille koko yksityisyytemme. Ja kun yksityisyytemme on luovutettu, viitoittaa Harari tietä, jossa ihmiskunnasta tulee lopulta täysin tarpeeton, sillä koneet kykenevät tunnealgoritmimme opittua hoitamaan käytännössä kaiken meitä ihmisiä paremmin.

Siinä missä Hararin Sapiens pureutuu ylipäätään ihmisten kollektiiviseen mielikuvitukseen ja sen kehittämiin asioihin – kuten uskontoihin ja rahaan – Homo Deuksessa hän purkaa erityisesti nykypäivämme suurimpia uskontoja: kapitalismia, liberalismia, nationalismia sekä erityisesti humanismia. Siinä missä ihminen ulkoisti ennen päätöksen teon keksimilleen jumalille, on nykyaikana ihminen itse kaikkein suurin moraalin lähde, palvonnan kohde sekä vaatimattomasti elämän keskipiste. Humanismi nostaa ihmisyyden jumaluuden jalustoille, ja perustelee oman erityisyytensä muun muassa älyn, sielun ja tietoisuuden kaltaisilla käsitteillä. Harari ei tätä purematta niele, vaan hän purkaa tämänkinpäiväiset uskomuksemme paloihin, todistaa tieteen kautta ettei sielua ole ja että esimerkiksi ihmisen ylemmyys muihin eläinlajeihin verraten on siis vain keinotekoinen valta-asetelma eikä mikään sisäsyntyinen itsestäänselvyys. Ajatus tuntuu tavallaan kiusalliselta, sillä se palastelee myös oman uskomusjärjestelmäni, ja tuntuu näyttävän Hararin kylmän viileänä, lähes robotiikkamaisen luonnontiedekäsityksen kannattajana, mutta itse näkisin tuon tulkinnan oikaisevan varsin hurjasti. Se pakottaa pohtimaan mikä on esimerkiksi "kovien luonnontieteiden" ja niiden tulkintakehyksen sekä feminismin suhde? Entä miten paljon Harari typistää kulttuurisesti rakennettua todellisuutta pelkän biokemiallisen reaktiivisuuden piikkiin? Vai onko näillä eronteoilla edes merkitystä? Hänen ajatusketjunsa on nimittäin pitkä, mutta samalla toimiva: kun ihminen uskoo kritiikittä älyyn ja älyn ylemmyyteen, miten sitten inhimilliselle ihmiselle, nyt jo itseään heikompia sortavalle, käy, jos se onnistuu kehittämään yli-ihmisen, keinoälyn? Jos ihminen ei pysty osoittamaan myötätuntoa puolustuskyvyttömälle eläimelle, miksi pelkästään älyyn perustuva keinoäly osoittaisi sitä ihmiselle?

Harari on kaikissa kolmessa kirjoissaan osoittanut harvinaisen selkeästi, että ihminen on omassa älykkyydessään maailma typerin ja itsetuhoisin laji. Huomisen lyhyessä historiassa hän esittelee erilaisia malleja, miten saatamme onnistua tuhoamaan itsemme jo seuraavien vuosisatojen sisällä. Osa ajatusketjuista on tuttuja jo 2020-luvun keskustelusta: jatkuvaan kasvuun perustuva kapitalismi kun tuhoaa niinkin oleellista asiaa kuin elinympäristöämme aivan tolkuttomalla vauhdilla, mutta se ei pysty pysähtymään, sillä kuten toisaalla Paul Mason sanoi, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kaikkea tässä kirjassa käsiteltävää en ehkä (enää) niele ihan suoriltaan sen suuremmin asioita pureksimatta, mutta huomaan, että sillä seurauksella Harari muuttuu vain kiinnostavammaksi. Kun osaa suhtautua myös hänen ajatuksiinsa kriittisesti, saa niistä itselleen paljon enemmän. Ja kun hän purkaa minulle tärkeitä käsitteitä, saan perusteltua itse itselleni paremmin, miksi niihin on silti tärkeä uskoa. Ja se kai se kritiikin syvin voima onkin: viedä asioita eteenpäin. Pystyä uskomaan omaan uskomusjärjestelmäänsä sen aukoista huolimatta.

Täytyy siis vain toivoa, että Hararin tulevaisuuden skenaariossa – tai jopa dystopiassa – on yksi varsin vahva sisäinen ristiriita: hänen uskonsa ihmisen sisäiseen tyhmyyteen on toki vallan taitavasti näissä kolmessa kirjassa perusteltua mutta myös niin kattavaa, ettei hän, luonnollisestikaan, onnistu katsomaan itsekään sen yli. Harari maalaa pelottavaa kuvaa maailmasta ohjat ottavasta tekoälystä, ihmisyyden algoritmisyydestä ja totaalisesta inhimillisestä typeryydestä, mutta hahmottaa silti maailmaa vain niin kuin sitä yksi ihminen kerrallaan pystyy hahmottamaan: oman aikansa kautta. Kuten tekevät nyt luonnontieteilijätkin: sillä siinä missä 1800-luvulla psykologit ajattelivat ihmisen olevan kuin sen ajan huippukeksintö, höyrykone, nykytieteilijöille tuntuu olevan todella rakasta hahmottaa ihminen tietokonekielen kautta. Toki yhtään enemmän vaatimus olisi varmastikin jo sitä tekoälyn tapaista yli-inhimillisyyttä, mutta kuten hän muistaakseni itsekin jossain kohti kirjaansa esittää, me olemme kaikki vain aikamme lapsia, emmekä siis koskaan pysty kuvittelemaan tulevaisuutta sellaisena kuin se todella on. Aina tapahtuu jotain kaameaa, mutta yleensä kaameus on jo niin kamalaa, ettei sitä kukaan edellisillä vuosikymmenillä edes keksinyt pelätä. Tulevaisuus – ja ihmisten itsetuhoinen tapa elää elämäänsä – yllättää aina. Todennäköisesti sellaisilla tavoilla, joita kukaan meistä, ei edes Harari itse, ole koskaan osannut kuvitellakaan. Joten enemmän tai vähemmän lohdullisesti  – lohdutonta huomista odotellessa.


Helmet-haaste 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

MILTÄ MAAILMA TÄNÄÄN NÄYTTÄÄ – YUVAL NOAH HARARI : 21 OPPINTUNTIA MAAILMAN TILASTA

YUVAL NOAH HARARI : 
21 OPPITUNTIA MAAILMAN TILASTA
353s.
Bazar 2018
Alkuteos: 21 Lessons for the 21st Century
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin

Rakastan sitä, kun innostun kirjasta niin, että ajatukseni siitä tuntuvat täysin kritiikittömältä hurahtamiselta, hullaantumiselta ja maailmanporttien aukeamiselta. Näin käy verraten harvoin, mutta kun käy, ei edes tee mieli pilkkoa lukemaansa sanoiksi. Sanoittaa sitä postaukseksi, kertoa siitä muille, vaan alkaa julistaa jotain ilosanomaa. Tehdä asiasta itselle uskonto.

Ja mikä paradoksaalisinta, näin kävi minulle jälleen Hararin parissa, tällä kertaa 21 oppitunnin kanssa. Juuri sen teoksen, jonka ansiosta ymmärsin hurahtamisen ja hullaantumisen vaarallisuuden, kriittisen tarkastelun merkityksellisyyden sekä uskontojen sosiaalisen rakentumisen ja näiden rakennelmien vaarallisuuden, kun omaa totuutta lähdetään mustavalkoisesti julistamaan maailmalle.

Että rakastapa siinä nyt sitten vilpittömästi.

"Älä koskaan aliarvioi ihmisten typeryyttä."

21 oppituntia oli minulle suora jatkumo Hararin Sapiensista, jonka perään kuuntelin sen saman tien. Siinä missä Sapiens käsitteli ihmislajin 70 000-vuotista historiaa, 21 oppituntia olivat hyvinkin kiinni tässä päivässä ja tässä ajassa. Se jatkui siitä, mihin Sapiens jäi, vaikka todellisuudessa Harari onkin näiden kahden kirjan välissä kirjoittanu Homo Deus -teoksen, joka käsittelee ihmiskunnan tulevaisuutta. Minulle järjestys toimi kuitenkin varsin mainiosti näin, ja Homo Deus jää siis kirjaimellisesti vielä tulevaisuuteen.

Jos Sapiensissa Hararin raikkaat ja uskaliaaltakin tuntuvat näkökulmat ihastuttivat, tässä ne veivät todella mukanansa. Tunnistan kyllä kuunnelleeni itseni kanssa hämmentävänkin samanmielisen ja toki myös järjettömän paljon älykkäämmän ja oppineemman ihmisen ajatuksia, ja sitä kautta tiedostan osan viehätyksestä perustuvan siihen itsekeskeiseen faktaan, että noinhan minäkin jollain pienellä tavalla olen tätä asiaa hahmotellut. Tuota minäkin olen pelännyt, tuosta ollut huolissani, tuohon turhautunut. Ja 99 prosentissa tapauksista: että noinkinko tämän asian voi hahmottaa!

Teoksessaan Harari pohtii, onko Trump aikansa ilmiö vai ajaton ilmiö. Hän nostaa esiin ajatuksen, että jos käyttöön otettaisiin yleinen perustulo, kuka määrittelee, ketkä kaikki tuon yleisyyden piiriin kuuluvat ja missä menee perustoimeentulon raja? Bangladeshin hikipajoilla, joista osa sinunkin vaatteistasi on tehty vai Piilaakson insinöörien taskurahoissa? Entä kenelle sitten ihmisoikeudet kuuluvat ja ovatko ne todella luovuttamattomia oikeuksia? Voisiko pian syttyä kolmas maailmansota ja elämmekö nyt todellakin historian ensimmäistä totuudenjälkeistä aikaa? Ja lopulta myös: mihin piirtyy nationalismin ja fasismin välinen raja? Voiko nykymuotoista maailmaa edes ajatella ilman valtioiden rajoja, ja onko nationalismi aina tie fasismiin?

Harari käsittelee nykykulttuuriamme niin laajasta mittakaavasta, että toisaalta se saa kaiken tämänhetkisen puuhastelumme tuntumaan pienen maan matosen möyrinnältä ja toisaalta taas apokalyptiselta lopun ajan valmistelulta. Harari ei sanojaan säästele, mitä tulee teknologiakehitykseen, fundamentalismiin tai fasismiin, eikä se myöskään suostu hiljenemään sen itsesensuurin alle, jonka nuo kaksi edellä mainittua ryhmää ovat järjestelmällisen vihapuhe- ja väkivallan uhan avulla yhteiskuntaamme saanut levitettyä. Harari ei kuitenkaan hauku ja moiti haukkumisen ja moittimisen vuoksi, vaan siinä valossa, mikä minkäkin aatteen ja yhteiskuntamallin asema on historiassa ollut, ja minkälaiset ongelmat niistä ovat seuranneet. Kyytiä siis saakin niin ihmisen omaleimainen tapa tuhota jatkuvasti omaa lajiaan ja elinympäristöään kuin sen äärimmäinen tyhmyyskin, eikä suurimmassa osassa Hararin laajoja perusteita kuunnellessa voi kuin nyökkäillä näille ajatuksille.

Harari näyttäytyy etenkin tässä teoksessaan ilmeisen monelle lukijalle varsin kyynisenä ukkelina, joka ei paljoa ihmiskuntaan luota tai sen saavutuksia arvossaan pidä. Tämä on kuitenkin varsin vaarallinen tulkintakehys, sillä se tuntuu enemminkin defenssiiviseltä lukutavalta kuin aidolta kritiikiltä Hararin kritiikkiä kohtaan: jos kriittisyys jatkuvasti nostetaan yksittäisen ihmisen nurinaksi, sitä ei todella olla osattu ottaa vastaan. Se on toki ihmismielelle luontaista: itselleen tärkeiden asioiden kriittinen tarkastelu on vaikeaa, sillä se pakottaa meidät tarkastelemaan omia uskomusjärjestelmiään niin syvällisellä tasolla, ettei kaikki ajatusmallimme sitä kestä. Eikä niiden tulekaan kestää, sillä kuten Harari mainiosti avaa, kulttuurimme ja uskomusjärjestelmämme nyt vain rakentuvat kognitiivisen dissonanssin, eli mielen ristiriitojen varaan, kun kaikki neurologisen järjestelmämme solut nyt eivät vain koskaan kohtaa. Kritiikki on vaikea laji, sillä vaikka sen esittäjä miten alleviivaa olevansa kritisoimiensa asioiden sisäpuolella itsekin, kohteen oma epämiellyttävyyden tunne sokaisee täysin. 

Mutta juuri siksi kriittisyys on myös äärimmäisen tärkeää. Vaikka toimintamme ristiriitaisuus - eli esimerkiksi se, että lähimmäisen rakkauteen uskova kristitty voi olla yhtaikaa yhdysvaltalainen asefanaatikko, jonka mielestä on täysin ok ampua musta mies kadulle vain siksi, että hän sattui juoksemaan siitä ohi, ja olisi voinut olla murtovaras - on jollain tapaa varsin perustavanlaatuinen osa inhimillisyyttämme, on noiden ristiriitojen osoittaminen erityisen tärkeää, jotta kulttuurimme ja yhteiskuntamme voi kehittyä eteenpäin. Ja vaikka valitsisimme jonkin hieman lempeämmänkin ristiriidan kritiikin kohteeksi kuin uskonnon ja asefanaattisuuden yhdistelmän, kuten vaikkapa kapitalistikriittisen feministin mieltymyksen halpoihin Lidl-lenkkareihin, on nosto tärkeä, sillä se auttaa ymmärtämään ristiriitaisuuden laajuuden. Sen inhimillisen vaikeuden, mikä omien aatteiden mukaan elämisestä todellisuudessa meille jokaiselle seuraa. Ja miten vain vaikeita aiheita esiin nostamalla niistä aidosti edes voi keskustella. Inhimillinen typeryys, ristiriitaisuus ja myyttiksi paljastettu rationalismi ovat vain yhteiskuntamme rakennuspalikoita, ja vain niitä ymmärtämällä voimme myös ymmärtää ihmisen toimintaa myös muuten kuin ideologisella tasolla. Ja sehän lienee selvää, että ymmärtämättä myöskään mikään ei muutu.

Minulle Harari on siis erityisesti terävä kriitikko, ja vaikka kritiikki myös kriitikon ajatuksia kohtaan on tärkeää, käytän tällä kertaa itse aikani näiden ajatusten palasteluun ja pohdin myöhemmin, mitä kaikkea tästä otan mukaani ja mitä jätän muualle. Kokonaisuutena, ihan vain teoksena tämä kirja oli ehkä aavistuksen epätasainen, mutta osiltaan myös siksi, ettei kaikki sen osiot yksinkertaisesti kiinnostaneet minua niin paljoa. Mikä lienee luonnollista, jos kaikki 21 oppituntia kuitenkin käsittelivät jokseenkin eri asioita. Mutta se mikä ei kiinnostanut minua (eli esimerkiksi biotekniikka ja kyborgi-tulevaisuus), on ollut jollekin toiselle kirjan terävintä antia, joten mahdollisuutensa niilläkin osuuksilla. Itse nautin erityisesti humaaneina pitämieni aiheiden, kuten tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden sekä loppuun ihanan irrallisesti meditaation käsittelystä, ja näihin tulen takuulla palaamaan vielä uudelleenkin. Kuuntelin kirjan tosiaan äänikirjana, mutta jo sen puolivälissä päädyin tilaamaan myös fyysisen kappaleen itselleni. Nämä kirjanmerkit tahdon todella laittaa ylös todellisen kirjan väliin. Mutta niin. Olen jatkanut jo Harari-matkaani Homo Deuksen pariin, joten jospa jo sen loppuun saatuani keksisin jotain oikeastikin kriittistä näistä teoksista. 


Helmet-haaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

perjantai 8. toukokuuta 2020

VUODEN 2020 HIMOTUIMMAT KIRJAT OMASTA HYLLYSTÄ – JA MITEN MENI VIIME VUOSI




Olen pienen blogini alusta asti listannut näin keväisin aina kymmenen kirjaa omasta hyllystä, joita kovin kovasti himoitsisin lukea. Tämä haaste on saanut alkunsa alunperin nyt jo piiloon menneestä Pieni kirjasto -blogista, ja sen idea on simppeli: nostetaan erinäisiä aikoja omissa hyllyissä luettuja kirjoja korkeammalle lukulistalle, ja vuoden päästä palataan katsomaan tulikos niitä silloin listaamiaan luettua. Yleensä ei ole tullut. Itselleni haasteen ihanuus piileekin juuri sen huolettomuudessa, on nimittäin ihan sama miten se menee, mutta näitä valitessa on aina hurjan mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea lukematonta sitä omista hyllyistä löytyykään. Parhaimmillaan olen lukenut haasteeseen 9/10 kirjaa vuonna 2018, muuten saldo on ollut yleensä noin 2/10.

Ja ennen kuin perustelen tarkemmin tämän vuoden listaustani, tässäpä vielä viime vuoden himotuimmaksi nostamani kirjat:

V U O D E N   2 0 1 9    H I M O T U I M M A T
(kursivoidut luettu)

01. Sarah Perry : The Essex Serpent
02. Virginia Woolf : Oma huone
03. Leena Krohn : Erehdys
04. Laia Ufresa : Umami
05. Katja Kettu : Rose on poissa
06. Ristkari, Suni & Tyni : Sukupuolena ihminen
08. Charlotte Brontë : Kotiopettajaren romaani


3/10 tuli siis viime vuonna luettua, Orwellia klassikoista ja Stroutia sekä Cuskia tuoreemmista julkaisuista. Hyviä kirjoja kaikki, mutta todennäköisesti niin olisi ollut muutkin tuolta listalta. Nyt huomaan, että ainakin The Essex Serpent on jo lähtenyt jatkamaan matkaansa kierrätyskeskukseen. Aloitin sen jopa kahteen kertaan, sekä fyysisenä kirjana viime kesänä että myöhemmin äänikirjana, mutta ei vain lähtenyt. Jos vielä joskus annan tälle mahdollisuuden, taidan kuunnella sen, se jäi kyllä kiehtomaan jollain kummalla tavalla. Mutta se ei ole tämänvuotisella listalla, sieltä löytyy seuraavat kirjat!

V U O D E N   2 0 2 0    H I M O T U I M M A T

01. Boel Westin : Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä En ole lukenut pitkään aikaan elämäkertoja, ja kun hyllyssä on lempikirjailijastani Tovesta kertova, olisi tämä luonnollinen lukuvalinta. Olen aiemmin lukenut Janssonista kertovan uudemman, Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran, mutta siitä on jo aikaa, ja tämä vanhempi kiinnostaa myös. Sanat, kuvat, elämä on löytänyt tiensä hyllyyni mummin arkistoista, siksikin tämä olisi ihana jo viimein lukea.

02. Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä Tilasin tämän Woolf-päissäni jostain nettiantikvariaatista toissa vuonna, mutta en ole sitä koskaan saanut aloitettua. Viime vuonna listalla oli Woolfin Oma huone, harkitsen että lukisin edes sen sitten jos en tätä. Siitä tulkoon puolikas haastesuoritus, tästä Kiitäjän kuolemasta vasta kokonainen!

03. Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous Tämän olen lukenut jo hieman yli puoleen väliin! ...neljä vuotta sitten. Siitä asti se on odottanut loppuunsaattamista, olisikohan tämä viimein se vuosi? Luulen, etten aloittaisi tätä alusta, vaan jatkaisin siitä mihin jäin, sen verran vahvat muistikuvat alku on jättänyt, vaikka aikaa nyt aikalailla välissä on mennytkin.

04. Petina Gappah : Pimeydestä loistaa valo Myös tämän olen jo kertaalleen aloittanut, mutta se jäi kesken kun omassa elämässä tuli hieman liikaa ruuhkaa noin muuten, enkä oikein pystynyt keskittymään lukemiseen. Olen lukenut Gappahilta muutkin suomennetut teokset, joten tämä kiinnostaa – edelleen!

05. Sara Stridsberg : Rakkauden Antarktis Tämä taas lukeutuu ehdottomasti viime vuoden kiinnostavimpiin uutuuksiin, mutta ylläolevasta syystä en saanutkaan sitä syksyllä aloitettua. Odotan kirjasta varsin raskasta lukukokemusta jostain syystä, joten olen myös säästellyt sitä kevyempiin aikoihin. Milloin lie sellaisia sitten on tiedossa...

06. Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti Ankeriaan testamentti kuuluu siihen harvaan sarjaan, jolloin olen ostanut kirjan täysin kirjainstagram-suositusten perusteella sitä itse koskaan edes selailematta! Tämä oli minulla pitkään kirjastojonossa, mutta sattuneesta syystä jono on hieman jäässä, ja eräänä yksinäisenä iltana naputtelin tämän ostoskoriin. Jospa se olisi heräteostoshetken arvoinen.

07. Leena Krohn : Hotel Sapiens / Erehdys Hotel Sapiensin löysin viime vuonna Joensuun kirjaston vaihtokärrystä! Listalla on ollut Krohnia ennenkin, mutta edelleenkään en ole häneltä saanut mitään luettua. Omistan myös Erehdys-kirjan, joten haastekohdan suorittamiseksi riittää, että saisin nyt jomman kumman näistä luettua.

08. Elena Ferrante : Tyttären varjo Tuoretta suomennettua Ferrantea muistaakseni ko. kirjailijan tuotannon alkupäästä, ellei jopa esikoinenkin? Ferrante on minulle hurjan rakas kirjailija, joten tätä odotan, kovasti.

09. Lucia Berlin : Ilta paratiisissa Myös Berlin kuuluu lempinovellisteihini, ja itseasiassa myös tämä kirja niihin viime syksynä aloitettuihin, mutta kesken jääneisiin. Tässä on yksi todella haastava novelli kesken, enkä vain pääse siinä eteenpäin. Ehkä hyppäänkin suoraan seuraavaan, ja Berlin-imuun päästyäni palaan myöhemmin sitten tuohon minulle vaikeuksia tuottavaan. Pääasia, että nyt saisin tämän viimein luettua, nautin näistä novelleista niin paljon!

10. Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys Ankeriaan testamentin kohdalla mainitsema kirjatilaukseni sisälsi täysin samoilla perusteilla myös tämän Pienen hauen pyydystyksen, kalateemaista kirjallisuutta nyt siis, heheh. Odotukset korkealla, kun moni sellainen lukija, joiden kirjamakuun täysin luotan, on tätä niin kovin kehunut!

Löytyykö listalta tuttuja kirjoja? Mistä kannattaisi ehdottomasti aloittaa luku-urakka?