perjantai 29. toukokuuta 2020

NEIL DEGRASSE TYSON : TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE


NEIL DEGRASSE TYSON : 
TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE
176s. 
Aula & Co 2018
Alkuteos: Astrophysics for People in Hurry // 2017
Suomennos: J. Pekka Mäkelä
Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

"Ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu on kauneus ja totuus", lauletaan Pyhimyksen ja Saimaan Ylös alas outo lumo -kappaleessa, ja viimein ymmärrän mistä Pyhimys räppää. Kvarkeista. Tai siis no, ymmärrän ja ymmärrän, sillä oma ymmärrykseni noista sympaattisesti nimetyistä alkuhiukkasista on niin pinnallisella tasolla, että se muistuttaa jo sitä suurempaa pölyhiukkasvertausta ihmisestä ja maailmankaikkeudesta, joka yleensä astrofysiikan kohdalla otetaan esiin. Mutta siis niin, tiedän noin käsitteen tasolla siis, että ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu ovat alkuhiukkasia, ja tämän tiedon minulle tarjoili äänikirjan muodossa amerikkalainen astrofyysikko, tutkija ja tieteen kuuluisa kansantajuistaja Neil deGrasse Tyson kirjassaan Tähtitiedettä kiireisille.

Tähtitiede (ja toisaalta myös kuukauden kotoilun jälkeen kiireisyys) on minulle niin äärimmäisen kaukana omasta käsityskyvystä kuin olla ja voi. Myönnän, että peruskoulufysiikan aiheuttamat traumaattiset ymmärtämättömyyteen ja tyhmyyden tunteeseen palaavat muistot vaikuttanevat asiaan varsin valtavasti, eikä asiaa helpota kamalasti sekään, että juuri vuosi sitten keväällä kertasin yliopistolla koko peruskoulufysiikan oppimäärän, enkä silti tajunnut mistään mitään. Mutta koska tässä nyt on tätä aikaa ollut, ja tietokirjallisuus muutenkin toiminut minulle kaunoa parempana ajatusten todellisuudesta poissiirtäjänä, tarttui kuulokkeisiin siis tähtitiedettä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös päähän ehkä jonkinlaista oppia myös fysiikasta.

DeGrasse Tyson muistuttaa siitä, mikä on hyvän opettajan yleinen tunnusmerkki: asiaan vihkiytymisen lisäksi omasta aiheestaan pitää osata luoda niin kiinnostava tarina, jotta se kiinnostaa niitäkin, keitä se ei kiinnosta. Ja jos joku, niin deGrasse Tyson sen tähtitieteen kohdalla todella osaa tehdä. Tarinallistaa astrofysiikan, kiinnittää ihmisen egoistisen minäkäsityksensä täydellisesti mittasuhteeseensa: eli siis omaan mitättömyyteensä. Kirjassaan hän avaa niin perustiedot maailmankaikkeuden synnystä sen olemassa olon ehtoihin, oman planeettamme asemasta muuhun maailmankaikkeuteen sekä velvollisuudestamme suojella tätä pientä eloisaa kivipalleroamme kaiken kosmisen käsittämättömyydenkin keskellä. DeGrasse Tyson tuo aiheensa esiin tyylillä, ja onnistuu hurmaamaan minut. Ei siksi, miksi Yuval Noah Harari juuri onnistui hurmaamaan edellisten kuuntelukokemusteni keskellä, eli siksi, että saan vahvistusta jo ajattelemilleni asioille, vaan siksi, että opin jotain täysin uutta ja itselleni uskomatonta. Opin ihan hippusen tähtitiedettä.

DeGrasse Tysonin tekstit on julkaistu aiemmin muissa teoksissa esseinä, mutta ne toimivat myös tällaisena yhteisniteenä erityisen hyvin. Hän on hauska ja paikoin piikikäskin, mutta pysyy kuitenkin varsin kivasti omassa asiassaan eikä lähde liikaa huumoriveikon tielle, kuten näissä kansantajuistamiskirjoissa joskus sattuu tapahtumaan. Hän tekee tieteestä sellaista, kun tieteen minusta pitäisikin olla: käsitettävää myös niille, jotka eivät sitä työkseen tutki. Tiedän kyllä akateemisen maailman allergian populaaria tietokirjallisuutta kohtaan pohjautuvan usein siihen, että oman tutkimusalan keskivertoihmistä paremmin tuntevana nämä popularisoivat kirjat yksinkertaistavat asioita niin paljon, että sieluun välillä sattuu – sattuu minuakin, jos luen jonkin self help -tyylisen kirjan aggressioteorioita, etenkin suoraviivaisia syy-seuraussuhteita – mutta pohjimmiltaan tuo allergisuus tuntuu unohtavan, että tiede tuo asioita tiedoksi meiltä meille. Ei kammiosta kammioon, tutkijalta tutkijalle. Laadukkaan tieteen ansiosta ymmärrämme jatkuvasti enemmän, ja tuon tiedon tulee olla saatavilla myös sillä tasolla, että se auttaa tavan tallaajaa ymmärtämään. Vaikka sitten sillä riskillä, että lukijan ymmärrys laajenee vain vähän, ja hän silti kuvittelee olevansa aiheen asiantuntija. Mutta se on jokaisen lukijan oma riski, se ei ole syy jättää tiedettä jakamatta myös tiedeyhteisön ulkopuolelle. Ja tässä nimenomaisessa kirjassa se jakaminen on kovin onnistunutta, ja siksikin tästä olen jotenkin harvinaisen innostunut. (Vaikka pakko kyllä myöntää, että tämä kirja jo jonkinlaisen pohjatason fysiikasta lukijallaan olettaakin olevan olemassa. Itselleni riitti se peruskoulutason fysiikan kertaaminen, ja toisaalta monen asian Wikipedia-sivujen avulla jo pysyy ihan riittävästi kärryillä.) 

Lopun jonkinlainen humanistisempi essee oli myös mainio, ja allekirjoitin sen sanoman täysin. Vaikka olen itsekin elämää ja toki myös ihmistä arvostava henkilö, saan ääretöntä lohtua siitä, ettei meillä kaikessa kosmisessa mittakaavassa ole oikeastaan mitään hemmetin väliä. Olemme hiuksenohut säie koko maailmankaikkeuden historiassa, ja vaikka aiheuttaisimme tuhon koko maapallolle, ei merkitse loppujen lopuksi yhtään mitään. deGrasse Tysonia on kritisoitu tästä näkökulmasta, sillä sen on nähty merkitsevän sitä, että samapa vaikka tuhota koko maapallo ja jatkaa hedonistista elämää muiden kustannuksella, sillä katoamme täältä lopulta kuitenkin. Olen kuitenkin itse tuosta tulkinnasta eri mieltä: minusta juuri täydellinen merkityksettömyys luo elämään lohdullisuuden. Kun meillä ei ole kuin tämä yksi pieni miljardisosa koko äärettömyydestä, miksi ihmeessä käyttäisimme sitä mitenkään muuten kuin läheistemme ja ympäristömme kunnioittavaan kohtaamiseen. Olemme rakentuneet kaikki samasta kosmisesta tähtipölystä, olemme täydellisen tasa-arvoisia niin pimeän aineen kuin pienten hyönteistenkin kanssa. Olemme ihmislajina niin mitättömän merkityksettömiä, että juuri siksi meidän pitää laittaa oma egomme aisoihin, ja muistaa paikkamme maailmankaikkeudessa. Osana sen kosmista kokonaisuutta, tämän elämän mahdollistavan planeetan nöyränä asukkaana, joka ottaa vastaan lahjan olemassa olostaan, eikä mielellään käyttäisi sitä koko lajikirjon ja ekosysteemin tuhoamiseen. Maailmankaikkeus ei siitä tuhostakaan tosin mihinkään hetkahda, mutta meille itsellemme tuskin tulee toista mahdollisuutta tätä kaikkea ääretöntä kokea. Joten vähintä mitä voimme tehdä, on pysyä sovussa. Omalla paikallaan. Leikkimättä jumalaa tai tämän kaiken kosmisen kokonaisuuden keskipistettä. 

Helmet-haaste 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

STEPHEN HAWKING : LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN


STEPHEN HAWKING : 
LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN
249s.
WSOY 2019
Alkuteos: Brief Answers to the Big Questions (2018)
Suomennos: Markus Hotakainen

Toukokuu on ollut tietokirjakuukausi. Olen ahminut vapun jälkeen koko Yuval Noah Hararin suomennetun tuotannon, lukenut Tähtitiedettä kiireisille (Neil deGrasse Tyson, postaus tulossa myöhemmin), aloittanut niin ruokavalion (Jonathan Safran Foer - Me olemme Ilmasto) ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta kertovan tietokirjan kuin self helpin aiheesta, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Mark Manson). Näiden kaiken keskellä kuuntelin kuitenkin Stephen Hawkingsin Lyhyet vastauksen suuriin kysymyksiin -äänikirjan, joka lyhyistä vastauksistaan huolimatta on koko kevään tietopaketin ehdottomasti haastavin, syvin ja monipuolisin lukukokemus. Unohtumaton varmasti monella tapaa, ja silti jotain pientä maailmankaikkeuttamme suurempaa, jota ei koskaan ihan täysin voi ymmärtää.

Hawking käsittelee teoksessaan niin astrofysiikkaa, jumalan olemassa oloa, maailmankaikkeuden alkua ja aikaa ennen alkuräjähdystä (vaikkakin: "on mahdotonta mennä alkuräjähdystä edeltävään aikaan, koska ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaa"). Puheen keskiöön pääsee myös tekoäly, tulevaisuuden synkeät visiot itse itseään tuhoavan älyllisyyden keskellä sekä niin aika- kuin avaruusmatkailukin, tieteen merkitys ja lopulta jopa muun maailmankaikkeuden asuttaminen. Hawking pohtii jokaista asiaa ja ilmiötä hurjan intensiivisesti, syvästi ja monipuolisesti, ja vaikka kaikenmaailman aikapoimut ja madonreiät olivat minulle hieman tuntematonta kieltä, on tämä sen verran yleistajuinen teos, että suurin piirtein sen mukana pysyy koko kirjan verran. Ei ehkä metrossa kulkiessa ja kaupassa mehuja valitessa – kuten yleensä äänikirjoja kuuntelen – mutta ainakin rauhassa omissa oloissaan, yhteen lukuun kerralla keskittyen.

Lyhyet vastaukset on julkaistu postuumisti Hawkingin kuoleman jälkeen, ja se pitää todennäköisesti siksikin sisällään jopa kolme eri kirjoittajan esipuhetta, kun suomalaisen laitoksen Esko Valtaojakin lasketaan mukaan. Esipuheet sijoittavat Hawkingin tutkimuksen ja osin persoonankin mukavasti osaksi suurempaa kokonaisuutta, mutta voi että minua ottaa päähän niissä toistettu käsitys siitä, että vain nämä faktoin todistettavat kovat tieteet ovat tieteitä, ja esimerkiksi filosofia on tiede, joka ei ole mitään ilman kovia faktoja. Totta tietysti tiettyyn pisteeseen asti tuokin, moni filosofinen ja sosiologinenkin pohdinta tarvitsee toimiakseen ymmärrystä tietyistä luonnonlain alaisista tekijöistä. Mutta se, mikä tässä ärsyttää, on jatkuva unohdus siitä, että myös nämä ns. todistettavat, faktuaalisina pidetyt tieteet tarvitsevat ihan samalla tavalla toimiakseen myös ymmärrystä sosiologiasta, filosofiasta ja humanismista noin ylipäätään. Toki voidaan sanoa, että kvanttifysiikka on olemassa ihmisestä riippumatta, mutta ihminen ei ole olemassa ympäristöstään riippumatta. Jatkuvalla eron teolla luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä ei siis saavuteta mitään muuta kuin raivostuttavaa kilpailua, kun aidosti poikkitieteellisemmällä lähestymistavalla, keskustelulla ja tieteen filosofiaa haastamalla taas voidaan jopa oppia ymmärtämään myös kovia totuuksia huomattavasti paremmin. Ja muistamaan, että edelleen nämä faktoiksikin osoitetut tieteelliset perusasiat ovat vain ihmismielen tapa hahmottaa ympäristöään. Maailma toimii ilman meitäkin, joten tieteelle soisi hieman enemmän lempeyttä sen tosiasian muistamiseen, että meidän tietomme on aina rajallisen tietoisuutemme ja kulttuurisen käsityksemme rakentamia. Se ei poista sitä, etteikö fysiikan lait pätisi siitäkin huolimatta, miten niitä käytämme, mutta jumittumalla yksioikoiseen "näin nämä asiat todistetusti vain menevä" -ajatteluun osoitamme ennemminkin suurta typeryyttä kuin äärimmäistä älykkyyttä.

Kaikki tieto voidaan kumota myöhemmin paremmalla tiedolla, joten Hawking itseäänkin lainaten, on tärkeämpää esittää suuria kysymyksiä kuin kuvitella tietävänsä kaikkeen valmis vastaus. Hawkingin oma uteliaisuus, filosofinen pohdinta ja mielenkiinto maailman yksityiskohtia kohtaan on niin suurta, että nuo esipuheet tuntuivat olevan ihan eri maailmasta itse teoksen kanssa. Joten jos tämä kirja kiinnostaa sinua, skippaa alku ja siirry Hawkingin omiin sanoihin. Ne luovat hurjaa mittasuhdetta meidän pienten tomuhiukkasten ongelmiin, ja muistuttaa, miksi kaiken tämän merkityksettömyyden keskellä juuri on merkityksellistä olla läsnä ja tehdä asioita hyvän, eettisen ja kestävän toiminnan kautta. Hawkingin mielikuvituksesta soisi useammankin ottavan mallia, mutta erityisesti tästä saisi jäädä yhdelle jos toisellekin käteen se lempeys, jolla kaiken tämän nykyisyyden voimme vielä seuraavillekin polville säilyttää. Hawkingin unelmissa se tapahtuu tosin Marsissa, itse pysyisin ehkä kuitenkin mielelläni vielä parikin sukupolvea hyvinvoivalla Maapallollamme. 

Helmet-haaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

perjantai 22. toukokuuta 2020

VIELÄ KERRAN HARARIA – HOMO DEUS - HUOMISEN LYHYT HISTORIA


YUVAL NOAH HARARI : 
HOMO DEUS – HUOMISEN LYHYT HISTORIA
447s.
Bazar 2017
Alkuteos: Homo Deus: A Brief History of Tomorrow
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin


Homo Deus alkaa juuri nyt, juuri tässä ajassa kuunneltuna varsin profetiaalisella osuudella: Hararin pohdinnalla siitä, miten kulku- ja tartuntatautien lähes täydellinen kadottaminen länsimaisen lääketieteen ansiosta muuttaa myös suhtautumistamme niihin. Emme enää pidä uusia viruksia jumalien rangaistuksena tai edes luonnollisina luonnonkatastrofeina, vaan niiden keskelläkin syytämme ihmistä siitä, että emme toimineet tarpeeksi tehokkaasti jo alkuvaiheessa. Siinä missä Harari osoittaa syyn ebolasta kääntyneen WHO:n Afrikan jaoston viaksi, voimme todennäköisesti kaikki yksimielisesti todeta saman käyneen myös koronaviruksen kanssa: sen sijaan, että asiaan suhtauduttaisiin luonnonlakien mukaisesti, eri maiden presidentit etsivät jo nyt syyllistä tietyistä valtioista, huonosta toiminnasta, hitaasta reagoinnista. Eikä siihen syyllisty vain trumputtimet, vaan ihan meistä jokainen. Kun istumme eristyksissä kotonamme, ihmissyyllisen metsästäminen tuntuu jostain kummallisesta syystä nyt kaikkein oleellisimmalta. Ihan sama onko syy sitten yksittäisen eläinmarkkinoita ylläpitävän valtion, ylipäätään lihaa syövien ihmisten tai sitten joidenkin mielestä jopa suomalaisen vihervasemmistohallituksen, syyllisen on löydyttävä. Ja kuten Harari ennusti, sormi osoittaa aina toista ihmistä, ei luontoa tai sen kiertokulkua. Sillä ihmisyydestä on tullut uusi jumaluus. Humanismista on tullut uusi uskonto.

Hararin "ennustukset", uhkakuvat tai miksi niitä ikinä haluaakaan sanoa, saavat ehdottomasti voimansa laajasta uuden teknologisen tutkimuksen ja kehitystyön tuntemuksesta, joita hän teoksessaan esittelee. Tulevaisuuden kauhut eivät ole vain dystopiaa, vaan ne ovat jo olemassa olevien teknologisten keksintöjen käyttöönoton laajentamista. Sitä samaa, jota monet yrittävät tehdä, ja osin varmaan jo tekevätkin, tänäkin päivänä, mutta johon ainakin vielä toistaiseksi humanismiin perustuva yhteiskuntajärjestys asettaa toimintarajoituksia lainsäädännöllään ja eettisellä keskustelullaan. Mutta kuten Harari itsekin kirjoittaa, muutos on aina hyvin pienin askelin etenevää. Hän maalaa maailmaa porttiteorian kautta: kun olemme jo antaneet tekoälylle luvan kuunnella meitä ja älylaitteiden monitoroida ruumillisia reaktioitamme kellojen ja sormusten muodossa, on vain ajan kysymys milloin luovutamme sille koko yksityisyytemme. Ja kun yksityisyytemme on luovutettu, viitoittaa Harari tietä, jossa ihmiskunnasta tulee lopulta täysin tarpeeton, sillä koneet kykenevät tunnealgoritmimme opittua hoitamaan käytännössä kaiken meitä ihmisiä paremmin.

Siinä missä Hararin Sapiens pureutuu ylipäätään ihmisten kollektiiviseen mielikuvitukseen ja sen kehittämiin asioihin – kuten uskontoihin ja rahaan – Homo Deuksessa hän purkaa erityisesti nykypäivämme suurimpia uskontoja: kapitalismia, liberalismia, nationalismia sekä erityisesti humanismia. Siinä missä ihminen ulkoisti ennen päätöksen teon keksimilleen jumalille, on nykyaikana ihminen itse kaikkein suurin moraalin lähde, palvonnan kohde sekä vaatimattomasti elämän keskipiste. Humanismi nostaa ihmisyyden jumaluuden jalustoille, ja perustelee oman erityisyytensä muun muassa älyn, sielun ja tietoisuuden kaltaisilla käsitteillä. Harari ei tätä purematta niele, vaan hän purkaa tämänkinpäiväiset uskomuksemme paloihin, todistaa tieteen kautta ettei sielua ole ja että esimerkiksi ihmisen ylemmyys muihin eläinlajeihin verraten on siis vain keinotekoinen valta-asetelma eikä mikään sisäsyntyinen itsestäänselvyys. Ajatus tuntuu tavallaan kiusalliselta, sillä se palastelee myös oman uskomusjärjestelmäni, ja tuntuu näyttävän Hararin kylmän viileänä, lähes robotiikkamaisen luonnontiedekäsityksen kannattajana, mutta itse näkisin tuon tulkinnan oikaisevan varsin hurjasti. Se pakottaa pohtimaan mikä on esimerkiksi "kovien luonnontieteiden" ja niiden tulkintakehyksen sekä feminismin suhde? Entä miten paljon Harari typistää kulttuurisesti rakennettua todellisuutta pelkän biokemiallisen reaktiivisuuden piikkiin? Vai onko näillä eronteoilla edes merkitystä? Hänen ajatusketjunsa on nimittäin pitkä, mutta samalla toimiva: kun ihminen uskoo kritiikittä älyyn ja älyn ylemmyyteen, miten sitten inhimilliselle ihmiselle, nyt jo itseään heikompia sortavalle, käy, jos se onnistuu kehittämään yli-ihmisen, keinoälyn? Jos ihminen ei pysty osoittamaan myötätuntoa puolustuskyvyttömälle eläimelle, miksi pelkästään älyyn perustuva keinoäly osoittaisi sitä ihmiselle?

Harari on kaikissa kolmessa kirjoissaan osoittanut harvinaisen selkeästi, että ihminen on omassa älykkyydessään maailma typerin ja itsetuhoisin laji. Huomisen lyhyessä historiassa hän esittelee erilaisia malleja, miten saatamme onnistua tuhoamaan itsemme jo seuraavien vuosisatojen sisällä. Osa ajatusketjuista on tuttuja jo 2020-luvun keskustelusta: jatkuvaan kasvuun perustuva kapitalismi kun tuhoaa niinkin oleellista asiaa kuin elinympäristöämme aivan tolkuttomalla vauhdilla, mutta se ei pysty pysähtymään, sillä kuten toisaalla Paul Mason sanoi, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kaikkea tässä kirjassa käsiteltävää en ehkä (enää) niele ihan suoriltaan sen suuremmin asioita pureksimatta, mutta huomaan, että sillä seurauksella Harari muuttuu vain kiinnostavammaksi. Kun osaa suhtautua myös hänen ajatuksiinsa kriittisesti, saa niistä itselleen paljon enemmän. Ja kun hän purkaa minulle tärkeitä käsitteitä, saan perusteltua itse itselleni paremmin, miksi niihin on silti tärkeä uskoa. Ja se kai se kritiikin syvin voima onkin: viedä asioita eteenpäin. Pystyä uskomaan omaan uskomusjärjestelmäänsä sen aukoista huolimatta.

Täytyy siis vain toivoa, että Hararin tulevaisuuden skenaariossa – tai jopa dystopiassa – on yksi varsin vahva sisäinen ristiriita: hänen uskonsa ihmisen sisäiseen tyhmyyteen on toki vallan taitavasti näissä kolmessa kirjassa perusteltua mutta myös niin kattavaa, ettei hän, luonnollisestikaan, onnistu katsomaan itsekään sen yli. Harari maalaa pelottavaa kuvaa maailmasta ohjat ottavasta tekoälystä, ihmisyyden algoritmisyydestä ja totaalisesta inhimillisestä typeryydestä, mutta hahmottaa silti maailmaa vain niin kuin sitä yksi ihminen kerrallaan pystyy hahmottamaan: oman aikansa kautta. Kuten tekevät nyt luonnontieteilijätkin: sillä siinä missä 1800-luvulla psykologit ajattelivat ihmisen olevan kuin sen ajan huippukeksintö, höyrykone, nykytieteilijöille tuntuu olevan todella rakasta hahmottaa ihminen tietokonekielen kautta. Toki yhtään enemmän vaatimus olisi varmastikin jo sitä tekoälyn tapaista yli-inhimillisyyttä, mutta kuten hän muistaakseni itsekin jossain kohti kirjaansa esittää, me olemme kaikki vain aikamme lapsia, emmekä siis koskaan pysty kuvittelemaan tulevaisuutta sellaisena kuin se todella on. Aina tapahtuu jotain kaameaa, mutta yleensä kaameus on jo niin kamalaa, ettei sitä kukaan edellisillä vuosikymmenillä edes keksinyt pelätä. Tulevaisuus – ja ihmisten itsetuhoinen tapa elää elämäänsä – yllättää aina. Todennäköisesti sellaisilla tavoilla, joita kukaan meistä, ei edes Harari itse, ole koskaan osannut kuvitellakaan. Joten enemmän tai vähemmän lohdullisesti  – lohdutonta huomista odotellessa.


Helmet-haaste 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

MILTÄ MAAILMA TÄNÄÄN NÄYTTÄÄ – YUVAL NOAH HARARI : 21 OPPINTUNTIA MAAILMAN TILASTA

YUVAL NOAH HARARI : 
21 OPPITUNTIA MAAILMAN TILASTA
353s.
Bazar 2018
Alkuteos: 21 Lessons for the 21st Century
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin

Rakastan sitä, kun innostun kirjasta niin, että ajatukseni siitä tuntuvat täysin kritiikittömältä hurahtamiselta, hullaantumiselta ja maailmanporttien aukeamiselta. Näin käy verraten harvoin, mutta kun käy, ei edes tee mieli pilkkoa lukemaansa sanoiksi. Sanoittaa sitä postaukseksi, kertoa siitä muille, vaan alkaa julistaa jotain ilosanomaa. Tehdä asiasta itselle uskonto.

Ja mikä paradoksaalisinta, näin kävi minulle jälleen Hararin parissa, tällä kertaa 21 oppitunnin kanssa. Juuri sen teoksen, jonka ansiosta ymmärsin hurahtamisen ja hullaantumisen vaarallisuuden, kriittisen tarkastelun merkityksellisyyden sekä uskontojen sosiaalisen rakentumisen ja näiden rakennelmien vaarallisuuden, kun omaa totuutta lähdetään mustavalkoisesti julistamaan maailmalle.

Että rakastapa siinä nyt sitten vilpittömästi.

"Älä koskaan aliarvioi ihmisten typeryyttä."

21 oppituntia oli minulle suora jatkumo Hararin Sapiensista, jonka perään kuuntelin sen saman tien. Siinä missä Sapiens käsitteli ihmislajin 70 000-vuotista historiaa, 21 oppituntia olivat hyvinkin kiinni tässä päivässä ja tässä ajassa. Se jatkui siitä, mihin Sapiens jäi, vaikka todellisuudessa Harari onkin näiden kahden kirjan välissä kirjoittanu Homo Deus -teoksen, joka käsittelee ihmiskunnan tulevaisuutta. Minulle järjestys toimi kuitenkin varsin mainiosti näin, ja Homo Deus jää siis kirjaimellisesti vielä tulevaisuuteen.

Jos Sapiensissa Hararin raikkaat ja uskaliaaltakin tuntuvat näkökulmat ihastuttivat, tässä ne veivät todella mukanansa. Tunnistan kyllä kuunnelleeni itseni kanssa hämmentävänkin samanmielisen ja toki myös järjettömän paljon älykkäämmän ja oppineemman ihmisen ajatuksia, ja sitä kautta tiedostan osan viehätyksestä perustuvan siihen itsekeskeiseen faktaan, että noinhan minäkin jollain pienellä tavalla olen tätä asiaa hahmotellut. Tuota minäkin olen pelännyt, tuosta ollut huolissani, tuohon turhautunut. Ja 99 prosentissa tapauksista: että noinkinko tämän asian voi hahmottaa!

Teoksessaan Harari pohtii, onko Trump aikansa ilmiö vai ajaton ilmiö. Hän nostaa esiin ajatuksen, että jos käyttöön otettaisiin yleinen perustulo, kuka määrittelee, ketkä kaikki tuon yleisyyden piiriin kuuluvat ja missä menee perustoimeentulon raja? Bangladeshin hikipajoilla, joista osa sinunkin vaatteistasi on tehty vai Piilaakson insinöörien taskurahoissa? Entä kenelle sitten ihmisoikeudet kuuluvat ja ovatko ne todella luovuttamattomia oikeuksia? Voisiko pian syttyä kolmas maailmansota ja elämmekö nyt todellakin historian ensimmäistä totuudenjälkeistä aikaa? Ja lopulta myös: mihin piirtyy nationalismin ja fasismin välinen raja? Voiko nykymuotoista maailmaa edes ajatella ilman valtioiden rajoja, ja onko nationalismi aina tie fasismiin?

Harari käsittelee nykykulttuuriamme niin laajasta mittakaavasta, että toisaalta se saa kaiken tämänhetkisen puuhastelumme tuntumaan pienen maan matosen möyrinnältä ja toisaalta taas apokalyptiselta lopun ajan valmistelulta. Harari ei sanojaan säästele, mitä tulee teknologiakehitykseen, fundamentalismiin tai fasismiin, eikä se myöskään suostu hiljenemään sen itsesensuurin alle, jonka nuo kaksi edellä mainittua ryhmää ovat järjestelmällisen vihapuhe- ja väkivallan uhan avulla yhteiskuntaamme saanut levitettyä. Harari ei kuitenkaan hauku ja moiti haukkumisen ja moittimisen vuoksi, vaan siinä valossa, mikä minkäkin aatteen ja yhteiskuntamallin asema on historiassa ollut, ja minkälaiset ongelmat niistä ovat seuranneet. Kyytiä siis saakin niin ihmisen omaleimainen tapa tuhota jatkuvasti omaa lajiaan ja elinympäristöään kuin sen äärimmäinen tyhmyyskin, eikä suurimmassa osassa Hararin laajoja perusteita kuunnellessa voi kuin nyökkäillä näille ajatuksille.

Harari näyttäytyy etenkin tässä teoksessaan ilmeisen monelle lukijalle varsin kyynisenä ukkelina, joka ei paljoa ihmiskuntaan luota tai sen saavutuksia arvossaan pidä. Tämä on kuitenkin varsin vaarallinen tulkintakehys, sillä se tuntuu enemminkin defenssiiviseltä lukutavalta kuin aidolta kritiikiltä Hararin kritiikkiä kohtaan: jos kriittisyys jatkuvasti nostetaan yksittäisen ihmisen nurinaksi, sitä ei todella olla osattu ottaa vastaan. Se on toki ihmismielelle luontaista: itselleen tärkeiden asioiden kriittinen tarkastelu on vaikeaa, sillä se pakottaa meidät tarkastelemaan omia uskomusjärjestelmiään niin syvällisellä tasolla, ettei kaikki ajatusmallimme sitä kestä. Eikä niiden tulekaan kestää, sillä kuten Harari mainiosti avaa, kulttuurimme ja uskomusjärjestelmämme nyt vain rakentuvat kognitiivisen dissonanssin, eli mielen ristiriitojen varaan, kun kaikki neurologisen järjestelmämme solut nyt eivät vain koskaan kohtaa. Kritiikki on vaikea laji, sillä vaikka sen esittäjä miten alleviivaa olevansa kritisoimiensa asioiden sisäpuolella itsekin, kohteen oma epämiellyttävyyden tunne sokaisee täysin. 

Mutta juuri siksi kriittisyys on myös äärimmäisen tärkeää. Vaikka toimintamme ristiriitaisuus - eli esimerkiksi se, että lähimmäisen rakkauteen uskova kristitty voi olla yhtaikaa yhdysvaltalainen asefanaatikko, jonka mielestä on täysin ok ampua musta mies kadulle vain siksi, että hän sattui juoksemaan siitä ohi, ja olisi voinut olla murtovaras - on jollain tapaa varsin perustavanlaatuinen osa inhimillisyyttämme, on noiden ristiriitojen osoittaminen erityisen tärkeää, jotta kulttuurimme ja yhteiskuntamme voi kehittyä eteenpäin. Ja vaikka valitsisimme jonkin hieman lempeämmänkin ristiriidan kritiikin kohteeksi kuin uskonnon ja asefanaattisuuden yhdistelmän, kuten vaikkapa kapitalistikriittisen feministin mieltymyksen halpoihin Lidl-lenkkareihin, on nosto tärkeä, sillä se auttaa ymmärtämään ristiriitaisuuden laajuuden. Sen inhimillisen vaikeuden, mikä omien aatteiden mukaan elämisestä todellisuudessa meille jokaiselle seuraa. Ja miten vain vaikeita aiheita esiin nostamalla niistä aidosti edes voi keskustella. Inhimillinen typeryys, ristiriitaisuus ja myyttiksi paljastettu rationalismi ovat vain yhteiskuntamme rakennuspalikoita, ja vain niitä ymmärtämällä voimme myös ymmärtää ihmisen toimintaa myös muuten kuin ideologisella tasolla. Ja sehän lienee selvää, että ymmärtämättä myöskään mikään ei muutu.

Minulle Harari on siis erityisesti terävä kriitikko, ja vaikka kritiikki myös kriitikon ajatuksia kohtaan on tärkeää, käytän tällä kertaa itse aikani näiden ajatusten palasteluun ja pohdin myöhemmin, mitä kaikkea tästä otan mukaani ja mitä jätän muualle. Kokonaisuutena, ihan vain teoksena tämä kirja oli ehkä aavistuksen epätasainen, mutta osiltaan myös siksi, ettei kaikki sen osiot yksinkertaisesti kiinnostaneet minua niin paljoa. Mikä lienee luonnollista, jos kaikki 21 oppituntia kuitenkin käsittelivät jokseenkin eri asioita. Mutta se mikä ei kiinnostanut minua (eli esimerkiksi biotekniikka ja kyborgi-tulevaisuus), on ollut jollekin toiselle kirjan terävintä antia, joten mahdollisuutensa niilläkin osuuksilla. Itse nautin erityisesti humaaneina pitämieni aiheiden, kuten tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden sekä loppuun ihanan irrallisesti meditaation käsittelystä, ja näihin tulen takuulla palaamaan vielä uudelleenkin. Kuuntelin kirjan tosiaan äänikirjana, mutta jo sen puolivälissä päädyin tilaamaan myös fyysisen kappaleen itselleni. Nämä kirjanmerkit tahdon todella laittaa ylös todellisen kirjan väliin. Mutta niin. Olen jatkanut jo Harari-matkaani Homo Deuksen pariin, joten jospa jo sen loppuun saatuani keksisin jotain oikeastikin kriittistä näistä teoksista. 


Helmet-haaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

perjantai 8. toukokuuta 2020

VUODEN 2020 HIMOTUIMMAT KIRJAT OMASTA HYLLYSTÄ – JA MITEN MENI VIIME VUOSI




Olen pienen blogini alusta asti listannut näin keväisin aina kymmenen kirjaa omasta hyllystä, joita kovin kovasti himoitsisin lukea. Tämä haaste on saanut alkunsa alunperin nyt jo piiloon menneestä Pieni kirjasto -blogista, ja sen idea on simppeli: nostetaan erinäisiä aikoja omissa hyllyissä luettuja kirjoja korkeammalle lukulistalle, ja vuoden päästä palataan katsomaan tulikos niitä silloin listaamiaan luettua. Yleensä ei ole tullut. Itselleni haasteen ihanuus piileekin juuri sen huolettomuudessa, on nimittäin ihan sama miten se menee, mutta näitä valitessa on aina hurjan mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea lukematonta sitä omista hyllyistä löytyykään. Parhaimmillaan olen lukenut haasteeseen 9/10 kirjaa vuonna 2018, muuten saldo on ollut yleensä noin 2/10.

Ja ennen kuin perustelen tarkemmin tämän vuoden listaustani, tässäpä vielä viime vuoden himotuimmaksi nostamani kirjat:

V U O D E N   2 0 1 9    H I M O T U I M M A T
(kursivoidut luettu)

01. Sarah Perry : The Essex Serpent
02. Virginia Woolf : Oma huone
03. Leena Krohn : Erehdys
04. Laia Ufresa : Umami
05. Katja Kettu : Rose on poissa
06. Ristkari, Suni & Tyni : Sukupuolena ihminen
08. Charlotte Brontë : Kotiopettajaren romaani


3/10 tuli siis viime vuonna luettua, Orwellia klassikoista ja Stroutia sekä Cuskia tuoreemmista julkaisuista. Hyviä kirjoja kaikki, mutta todennäköisesti niin olisi ollut muutkin tuolta listalta. Nyt huomaan, että ainakin The Essex Serpent on jo lähtenyt jatkamaan matkaansa kierrätyskeskukseen. Aloitin sen jopa kahteen kertaan, sekä fyysisenä kirjana viime kesänä että myöhemmin äänikirjana, mutta ei vain lähtenyt. Jos vielä joskus annan tälle mahdollisuuden, taidan kuunnella sen, se jäi kyllä kiehtomaan jollain kummalla tavalla. Mutta se ei ole tämänvuotisella listalla, sieltä löytyy seuraavat kirjat!

V U O D E N   2 0 2 0    H I M O T U I M M A T

01. Boel Westin : Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä En ole lukenut pitkään aikaan elämäkertoja, ja kun hyllyssä on lempikirjailijastani Tovesta kertova, olisi tämä luonnollinen lukuvalinta. Olen aiemmin lukenut Janssonista kertovan uudemman, Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran, mutta siitä on jo aikaa, ja tämä vanhempi kiinnostaa myös. Sanat, kuvat, elämä on löytänyt tiensä hyllyyni mummin arkistoista, siksikin tämä olisi ihana jo viimein lukea.

02. Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä Tilasin tämän Woolf-päissäni jostain nettiantikvariaatista toissa vuonna, mutta en ole sitä koskaan saanut aloitettua. Viime vuonna listalla oli Woolfin Oma huone, harkitsen että lukisin edes sen sitten jos en tätä. Siitä tulkoon puolikas haastesuoritus, tästä Kiitäjän kuolemasta vasta kokonainen!

03. Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous Tämän olen lukenut jo hieman yli puoleen väliin! ...neljä vuotta sitten. Siitä asti se on odottanut loppuunsaattamista, olisikohan tämä viimein se vuosi? Luulen, etten aloittaisi tätä alusta, vaan jatkaisin siitä mihin jäin, sen verran vahvat muistikuvat alku on jättänyt, vaikka aikaa nyt aikalailla välissä on mennytkin.

04. Petina Gappah : Pimeydestä loistaa valo Myös tämän olen jo kertaalleen aloittanut, mutta se jäi kesken kun omassa elämässä tuli hieman liikaa ruuhkaa noin muuten, enkä oikein pystynyt keskittymään lukemiseen. Olen lukenut Gappahilta muutkin suomennetut teokset, joten tämä kiinnostaa – edelleen!

05. Sara Stridsberg : Rakkauden Antarktis Tämä taas lukeutuu ehdottomasti viime vuoden kiinnostavimpiin uutuuksiin, mutta ylläolevasta syystä en saanutkaan sitä syksyllä aloitettua. Odotan kirjasta varsin raskasta lukukokemusta jostain syystä, joten olen myös säästellyt sitä kevyempiin aikoihin. Milloin lie sellaisia sitten on tiedossa...

06. Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti Ankeriaan testamentti kuuluu siihen harvaan sarjaan, jolloin olen ostanut kirjan täysin kirjainstagram-suositusten perusteella sitä itse koskaan edes selailematta! Tämä oli minulla pitkään kirjastojonossa, mutta sattuneesta syystä jono on hieman jäässä, ja eräänä yksinäisenä iltana naputtelin tämän ostoskoriin. Jospa se olisi heräteostoshetken arvoinen.

07. Leena Krohn : Hotel Sapiens / Erehdys Hotel Sapiensin löysin viime vuonna Joensuun kirjaston vaihtokärrystä! Listalla on ollut Krohnia ennenkin, mutta edelleenkään en ole häneltä saanut mitään luettua. Omistan myös Erehdys-kirjan, joten haastekohdan suorittamiseksi riittää, että saisin nyt jomman kumman näistä luettua.

08. Elena Ferrante : Tyttären varjo Tuoretta suomennettua Ferrantea muistaakseni ko. kirjailijan tuotannon alkupäästä, ellei jopa esikoinenkin? Ferrante on minulle hurjan rakas kirjailija, joten tätä odotan, kovasti.

09. Lucia Berlin : Ilta paratiisissa Myös Berlin kuuluu lempinovellisteihini, ja itseasiassa myös tämä kirja niihin viime syksynä aloitettuihin, mutta kesken jääneisiin. Tässä on yksi todella haastava novelli kesken, enkä vain pääse siinä eteenpäin. Ehkä hyppäänkin suoraan seuraavaan, ja Berlin-imuun päästyäni palaan myöhemmin sitten tuohon minulle vaikeuksia tuottavaan. Pääasia, että nyt saisin tämän viimein luettua, nautin näistä novelleista niin paljon!

10. Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys Ankeriaan testamentin kohdalla mainitsema kirjatilaukseni sisälsi täysin samoilla perusteilla myös tämän Pienen hauen pyydystyksen, kalateemaista kirjallisuutta nyt siis, heheh. Odotukset korkealla, kun moni sellainen lukija, joiden kirjamakuun täysin luotan, on tätä niin kovin kehunut!

Löytyykö listalta tuttuja kirjoja? Mistä kannattaisi ehdottomasti aloittaa luku-urakka?


maanantai 4. toukokuuta 2020

YUVAL NOAH HARARI : SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA

YUVAL NOAH HARARI : 
SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA
491s.
Bazar 2016
Alkuteos: קיצור תולדות האנושות [Ḳitsur toldot ha-enoshut] // 2011
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Äänikirjan lukija: Tuomo Holopainen

Aloitin Sapiensin lukemisen kesäkuussa 2017. Oma opintovapaa oli alkamassa, Hararin kiehtovat ajatukset keräilijä-metsästäjien historiasta, maatalouden vallankumouksesta ja yhteiskunnan sosiaalisesti rakentuneesta luonteesta kiehtoivat. Väliin tuli kuitenkin myös muita kirjoja, vielä enemmän mukanaan vieviä, ja kun Harari siirtyi rahan historiaan, siirryin itse kokonaan toisten teosten pariin.

Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, vietin järjettömän pitkiä ja pitkäveteisiä päiviä kotona, seuranani jälleen vaikka kuinka monta aloitettua kirjaa, joista mikään ei kuitenkaan vetänyt tarpeeksi puoleensa. Ilmaisessa kokeilussa ollut äänikirjasovellus oli myös vahingossa mennyt maksukuukauden puolelle, joten selailin hieman tylsistyneenä mahdollisimman pitkää kirjaa rahojeni vastineeksi. Vastaan tuli jälleen Sapiens, kirja, johon on enemmän tai vähemmän tehnyt mieli palata jo puolisen vuotta. Niinpä nappasin sen kuunteluun, ja neljä päivää sekä reilu 19 kuunneltua tuntia myöhemmin yksi elämäni intensiivisempia äänikirjakokemuksia on takana.

Sapiens alkaa olla jo modernin, popularisoidun tietokirjallisuuden klassikko, eikä se nimensä ansiostakaan juurikaan esittelyjä enää kaipaa. Kuten siis olettaa saattaa, se on israelilaisen historian tohtorin noin viiteensataan sivuun tiivistämä tarina oman eläinlajimme historiasta ja historiamme suuntia kääntäneistä vallankumouksista. Se on kertomus siitä, miten metsästäjä-keräilijöistä tuli maanviljelijöitä ja miten teollinen vallankumous on ollut ennen kaikkea maatalouden vallankumous. Sapiens on uskomattoman laaja ja tarkka kuvaus siitä, miten ihmisen historia on aina rakentunut sosiaalisen tiedon päälle enenmmän kuin minkään biologisten mahtien ja se on kärsivällinen selitys siitä, miten kristinusko ja kapitalismi ovat toisiinsa verrannollisia, kollektiivisen mielikuvituksen tuotteita, joiden tarkoitus on saada mahdollisimman suuri sapiens-lauma puhaltamaan (lähes kirjaimellisesti) yhteen hiileen.

Avarasta luonnostakin tutun Tuomo Holopaisen ääni kävi tähän äänikirjaan aivan täydellisen hyvin, ja lienee osasyy siihen, miksi se tulikin muutamassa päivässä ahmittua. Joitain juttuja muistin edellisestä lukukerrasta, ja jopa hieman yllätyin huomatessani, että täältäkö omatkin tietyt ajatusketjuni ovatkin olleet kotoisin. Osa taas oli täysin unohtunut, ja loppuosa tokikin sitten täysin uutta, ja sen perässä yritinkin tehdä jonkinlaisia muistiinpanoja siitä, mikä kaikki tällä luku-/kuuntelukerralla erityisesti vakuutti. Nyt muistiinpanoihin palatessani huomaan niiden kuitenkin olevan niin hajanaiset ja oudot, etten enää itsekään saa kiinni, mitä ajattelin, mutta ajatuksia tämä tosiaan herätti. Ajatuksia yleellisyysloukusta, tilasta johon ihminen ajaa itsensä kerta toisensa jälkeen, tekee mielestään mullistavan keksinnön, mutta lopulta päätyy tekemään vain entistä enemmän töitä. Kuvitellun kielen avainasemasta ihmislajin edistyksellisyydestä, tarinoista, jonka avulla olemme vuosisatojen kuluessa päätyneet niin kauas muista ihmisapinoista. Kognitiivisista ristiriidoista, joiden takia kulttuuri ylipäätään kehittyy eteenpäin. Jälkiviisausvirheistä, kapitalistisen ahneuden vertahyytävistä seurauksista. Siitä, ettemme pääse kuitenkaan kapitalismista mihinkään niin kauan, kun emme osaa kuvitella minkään muunlaista todellisuutta.

Sapiens on yhtaikaa siis laaja kuvaus siitä, miten olemme päätyneet tänne, missä nyt mukavasti istumme, vaikkakin toki todennäköisemmin eristyneemmin ja hieman tulevaisuutta huolestuneemmin katsovina kuin vielä muutama hassu kuukausi sitten. Se on myös alkua jonkinlaiselle dystooppiselle tulevaisuudenkuvalle, jota Harari ilmeisesti käsittelee laajemmin seuraavassa teoksessa, Homo Deus'issa. Se on oivallinen muistutus siitä, miksi dystopiat ovat yleensä melko kehnoja: ne kun ovat vain nykyisin tuntemamme todellisuuden siirtämistä kuvitellun tulevaisuuden kulisseihin, ja toisaalta taas vuosituhansien mittaisen mittakaavan tarjoamista nykypäivän mitättömän pienille huolillemme. 

Sapiens on tätä kaikkea, ja yhä vain enemmän. Se, luonnollisestikin, oikoo monia historian mutkia, ja on kiistatta varsin eurosentrinen kurkistus historiaan, vaikka ottaakin huomattavasti seuralaisiaan paremmin huomioon myös Euroopan ulkopuolisten kulttuurien historiat. En tähän asti elämässäni ole koskaan suostunut vastaamaan mitään yksittäistä kirjaa kysymykseen siitä, mikä kirja minun mielestäni ihan kaikkien pitäisi lukea. En edelleenkään pyörrä päätöstäni olla vastaamatta tähän hieman liiankin kapeaan kysymykseen, mutta ehkäpä seuraavan kerran saattaisin sanoa, että vahva suositukseni on ainakin kokeilla Sapiensia. Tieteen, kielen, kulttuurin ja historian asiantuntijoille tämä tuskin tarjoaa hurjasti mitään uutta, sillä sitähän se  on  – tämän kaiken jo tunnettua historiaa – mutta jos on kaltaiseni lukioaikaisen historian nykynuorisolaisittain sanottuna heitteri, tällä on kykynsä korvata yksi jos toinenkin aukko ihmislajin historian tuntemuksesta. Jos tämä olisi ollut olemassa kun minä kävin kouluja, historia olisi saattanut kiinnostaa tuota 2000-luvun alun minuakin enemmän. Sillä jos jotain Harari osaa, niin tarjota vetävän tarinan. Juuri sellaisen, jota hän oman tarinansa sisällä myös kriittisesti piikittelee. 

Maailmanvalloitushaaste: Israel
Helmet-lukuhaaste 2020: 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

ANTEEKSI, MUTTA NYT EI PYYDELLÄ ANTEEKSI – ANU KAAJA : KATIE-KATE

ANU KAAJA : KATIE-KATE
261s.
Teos 2020
Saatu arvostelukappaleena

Katie-Kate kauniissa asetelmassa valkoisella pöydällä, teekupin ja kukkakimpun vieressä, värit käyvät kieltämättä yhteen, mutta kun kirjan kankaisia kansia pitää kädessään, ja tuntee spermaa jäljittelevän muovin sen yläreunassa, tietää, että tämä kirja käy juuri tällä tavalla ottamaani kuvaan kaikkein huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja silti siinä se nyt sitten on. Se on yhtaikaa Katie (Price) ja Kate (Middleton), huora ja Madonna, tai ei Madonna vaan prinsessa, prinsessasatu, johon jotkut syntyvät, ja jonka jotkut kirurgiveitsien avulla täyteaineilla itselleen hankkivat, se on tahmainen, likainen ja kipeä, terävä, raaka ja kamala.

"Diana oksentaa ruokansa, Kuningatar syö muronsa ja Kate Middleton nielee myslinsä, kohtuullisen määrän. Sillä on yleisesti tunnettu tosiasia, että nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa, Kate Middletonin tapauksessa sen verran, että laihuus säilyy, mutta kruununperimys voi jatkua."

Katie-Kate iskee tyylillä, latteasti sanottuna (sekä kustantajan omaa esittelytekstiä lainaten) anteeksipyytelemättä. Mutta nyt mietin miksi niin sanotaan vain naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta, miksi anteeksipyytelemättömyys on feminismiä? Ovathan miehet kirjoittaneet jo historian sivun asiansa Suurina Totuuksina, eikä heistä kukaan takuulla ole pyydellyt anteeksi. Eikä heitä myöskään siitä kiitetä, sehän on itsestäänselvyys, eikä sellaisia todellakaan pyydetä anteeksi. Että Mieheltä Tulee Tykinsuusta Totuus. Jos se tulee naiselta, anteeksi jätetään erikseen pyytämättä, eli alleviivataan, että olisi voinut kuitenkin pyytää. Että on nyt uroteko, kun ei sitten kuitenkaan pyydetty. Omaa ääntä anteeksi. Omaa olemassa oloa anteeksi. Anteeksi. Anteeksi, mutta nyt ei todellakaan pyydetä anteeksi.

Puoliväliin Katie-Kate on vakava kuin Camille Rainvillen Be a Lady They Said -runo (joka on upotettu tuohon alle Cynthia Nixonin lukemana), hilpeä kuin Liv Strömquistin piikikkäät ja äärimmäisen tarkkanäköiset sarjakuvat naisten asemasta ja mädältä haisevasta patriarkaatista. Madonna-huora-kulttuurista, jossa Madonnan korvaa eteerisen kauniit tosielämän prinsessat, mutta huorat pysyvät huorina ajasta toiseen. Siitä, miten nainen on aina liikaa tai liian vähän, olemassa rintojen, huulten ja takapuolen koon kautta, miehen katseen alla, miehen katseen kohteena, mutta silti vähintäänkin väärin. Anteeksi, kun emme siis ole tarpeeksi.




Puolivälin jälkeen Katie-Kate taas ei ole enää mitään, mitä se ei jo alkuun ollut. Se on vain sitä, mitä se on koko ajan ollut, ja se p u u d u t t a a, puuduttaa kuin se valtavirtaporno, jota kirja käsittelee ja ei käsittele, patriarkaatti, jota koko maailmamme on täynnä. Terävin terä kuitenkin tylpistyy, kun sitä käytetään silpomaan koko ajan samaa, kun mikään ei laajene – tai kun vain naisen elimet pornokuvastossa laajenevat päättömien penisvartaloiden astuessa kuvaan tai sisään – mikään ei muutu, kun jumiudutaan yhteen ja samaan kahdeksi sadaksi kuudeksikymmeneksi ja yhdeksi sivuksi. Porno, seksi tai patriarkaatin murtaminen ei sinänsä kirjassa kyllästytä – olen hyvin paljon samaa mieltä kuin Emmi-Liia Sjöholm vasta Hesarin avoimuutta käsittelevässä jutussaan, että jos toisen avoimuus ja tabujen käsittely häiritsevät, syytä kannattaa etsiä käsittelijän sijaan itsestään ja omista sisäisistä rajoittajistaan – mutta tuntuu, kuin kirjan kirjalliset ansiot olisivat täydellisesti unohdettu, kun sisältöä tuutataan näin täyslaidallinen. Kritiikki osuu alusta loppuun yhteen ja samaan, ja siinä missä kirjan alkupuoliskolla vielä hihkuin riemusta, että nyt meillä viimein on oma kotimainen Liv Strömquist, unohdin loppua kohden vertauksen jo kokonaan. Strömquist kun osaa lopettaa ajoissa, jotta esiin nostetusta jutusta tulee tehokas, Kaaja taas venyttää juttuaan niin pitkälle, että se alkaa osin jo tuntua selitetyltä vitsiltä. Anteeksi, mutta pakko kysyä, että milloin överiys tehokeinona on sopiva määrä, ja milloin överi menee överiksi?

Niin. Liika on liikaa on liikaa on liikaa, se käy kieltämättä kirjan tyyliin niin äärimmäisen hyvin, että tuntuu vähän tyhmältä siitä edes kirjaa kritisoida, mutta kun en vain enää jaksanut, eikä kirjakaan jaksanut, enkä tiedä kuka tätä jaksaa, kun tätähän tämä todellisuus ja patriarkaatti on, eikä sitä pitäisi kenenkään jaksaa. Anteeksi, mutta kuka tätä edes voisi jaksaa.

Helmet-haaste 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos 

tiistai 14. huhtikuuta 2020

KENEN ONGELMA NORMAALIN ULKOPUOLISUUS ON – SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN


SAYAKA MURATA : LÄHIKAUPAN NAINEN
126s.
Gummerus 2020
Alkuteos: コンビニ人間 [Konbini ningen] / 2016 
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kuunneltu äänikirjana, lukija Vuokko Hovatta

Keiko on 36-vuotias japanilaisnainen, jolla ei ole yliopiston jälkeen muuta kokemusta elämästä kuin 18-vuotinen ura pienessä lähikaupassa, konbinissa, jossa hän on työskennellyt osa-aikaisesti kaikki nämä vuodet. On kenties liikaa sanoa, että Keiko rakastaisi työtään, sillä noin vahva sana ei sovi Keikon tasaiselle mielenlaadulle aivan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän todella elää sille. Konbini on Keikon elämä, hyllytettävät tuotteet hakeutuvat järjestykseen yhtä kurinalaisesti kuin joku toinen järjestää eloaan muualla, vaihtuvat tarjoustuotteet tuovat päiviin mukavaa vaihtelua. 

Lähikaupan naista markkinoidaan lauseilla, joissa sen terävää yhteiskuntakritiikkiä nostetaan erityiselle jalustalle. Kirja kieltämättä on varsin alleviivaava kuvaus siitä, miten yhteiskunnan odotukset kohdistuvat varsin vääristyneesti naisiin (ja jännästi myös toisaalta incel-miehiin, jotka  eivät yllä niin sanottuun hegemoniseen, eli oikeanlaisena pidettyyn maskuliinisuuteen, eli eivät ole tarpeeksi miehiä ollakseen miehiä.) Patriarkaatti on uhka kaikille, mutta silti samalla niin totaalisen totta: olet väärin sitten nainen tai mies, kohtalonasi on joutua yhteisön pilkan kohteeksi, tulla poistetuksi kyläyhteisöstä. Naisia saa vahvimmat miehet, miehiä saavat naiset taas ovat kilttejä, hedelmällisiä, eivätkä missään nimessä 18 vuotta putkeen töissä lähikaupoissa.

Oma kuuntelukokemukseni oli hyvin kahtiajakoinen. Se jakautui oikeastaan varsin samaan tahtiin myös kirjan kanssa, alkuun nimittäin pidin tätä melko nerokkaan hienona, jälkimmäisestä puoliskosta taas aloin jo turhautua. Ajatuksia tämä kirja kuitenkin herätti, nyt kun pitkän ja yksin vietetyn pääsiäisen aikana niillekin todella on ollut tilaa. 

Jos ensin ne ruusut: pidin hurjasti tämän kirjan tavasta sanoittaa paitsi jo mainittua, ja hieman itsestäänselvääkin sanomaa naisen aseman kapeudesta myös normaaliuden rajoja. Keiko ei ole normaali, ei sillä tavalla kuin yhteiskunta odottaa ihmislapsen olevan. Hän ei sure kuollutta lintua, vaan pohtii saisiko siitä mainion paistin, ja kavereiden lähistöllä tapellessa hän kajauttaa kumpaistakin lapiolla päähän saadakseen tappelun loppumaan, eikä kykene ymmärtämään mitä väärää hän on tehnyt, sillä tappelun loppuminenhan on ollut tilanteen kannalta oleellisin tavoite, miksi tehokas lopetustapa siis olisi ollut väärä? Murata kuvaakin pienoisromaanissaan oivallisesti erilaisuutta, erityisyyttä, sitä miten järjettömän kapea normaalius muodostaa myös samalla epänormaaliuden kategorian, ja sijoittaa sinne jokaisen, joka ei omatoimisesti suostu tai osaa toimia niin kuin sanottamattomien sääntöjen mukaisesti pitää osata. Outous täytyy kategorisoida, mutta ei oudon parhaaksi, vaan jotta ulkopuolisilla olisi hyvä olla oman epäoutoudensa kanssa. Jotta asiat olisivat paikoillaan.

Sillä normaaliahan ei ole olemassakaan, vaan se muodostuu meidän puheessamme, toiminnassamme, yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme. Se on aina kiinni ajassa ja paikassa. Silloin se ei koskaan ole sisäsyntyistä, olemuksellista totuutta, vaikka sitä sellaisena olemme tottuneetkin pitämään. Ja kun joku ihminen ei tähän yhdessä äänettä muodostettuun normaaliin yllä, käy juuri niinkuin tässä romaanissa: epänormaaliudesta tulee tauti, asia, josta pitää parantua. Erilaisuus on vääränlaisuutta, ja sen sijaan, että yhteiskunnan pitäisi laajentaa omaa normaaliuden käsitystään, vaaditaan jokaiselta mahtumaan niin ahtaaseen muottiin, ettei siihen kukaan lopulta täysin kykene. Niinpä maailma tuottaa jatkuvaa normaaliuden kilpailuasetelmaa, jonka voittaa kaikkein tavallisin: naimisiin mennyt, sopivassa iässä lisääntynyt hetero, joka tekee tärkeää työtä tai pysyttelee kotiäitinä. Asetelma on omiaan ruokkimaan itseään, sillä se palkitsee parhaiten normaaliuden sisään mahtuvat ja luo jatkuvasti vain laajempia pyrkimyksiä pystyä samaan. Sama se, haluaako näitä asioita itse, sillä ei toki ole väliä, kunhan nyt vain suorittaa tätä ihmisyyttä oikein. On oikeanlainen, erityisesti muiden silmissä. Sillä erilaisuus on harvoin lähtökohtaisesti ongelma itselleen, se on aina sitä ensin normaaleina itseään pitäville ihmisille, uhkaahan se heidän normaaliuttaan. Mutta kun tätä ei sanota ääneen, muodostuu siitä myös sisäinen ääni, joka huutaa, että olet henkilökohtaisesti väärin. Ja tämän sanoittamisesta Lähikaupan nainen ainakin tiettyyn pisteeseen asti onnistuu varsin kohtalaisesti.

x

Mutta sitten ne risut. Miksi, oi miksi näiden kuvausten täytyy aina kulkea sosiaalisilta taidoiltaan vääränlaisina pidettyjen/neuroerilaisina koettujen ihmisten kautta? Miksi yksin oleva nainen yhdistetään aina (aukikirjoittamatta jätettyyn) autismikirjoon, jotta hänen paikkansa "yhteiskunnan odotusten ulkopuolisena hahmona" on hyväksyttävä? Miksei edes romaanihenkilöissä nainen voi olla olemassa olematta sitä suhteessa miehiin ilman selvää sosiaalista/neurologista erilaisuutta? Miksi itsenäisyys perustellaan siis aina poikkeavuudella, miksi yksin elävä nainen täytyy aina kategorisoida erilaiseksi ihmiseksi, jotta norminpurkuasetelma on ylipäätään mahdollista? Ja miksi neurologista erilaisuutta käytetään joka kerta sumeilematta vain tällaiseen kuvaukseen, vaikka hurjan suuri määrä esimerkiksi autismikirjoon kuuluvista ihmisistä todellisuudessa elää parisuhteissa, perheissä, muiden ihmisten keskellä? Kokee empatiaa, tunteita ja haluaa samoja asioita kuin kaikki muutkin?

Haetaanko lukijalle siis mukavuuden tunnetta sillä, että tuolla tuokin työhönsä tyytyvä outo ihmissielu on ja pysyy, ja onpa ihana että joku kassallakin on tyytyväinen, niin minun ei tarvitse olla? Vai antaako tämä jotain tirkistelynautintoa, vaikka samalla eletään ja odotetaan aivan yhtä norminmukaista elämää kuitenkin itseltään? Ja miksi toisen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen puute ylipäätään on viihteellistä? Siksikö, kun se antaa tunteen, että olen minä ainakin jossain onnistunut, kun noin kömpelö en ole. Oli vastaus mikä tahansa, on asetelma joka tapauksessa hurjan ongelmallinen. Eikä siis siksi, että se on tässä kirjassa, vaan siksi, että tämä tuntuu lähivuosien aikana ollleen yleisempikin trendi kuvata näitä miehiä tarvitsemattomia naisia – diagnosoitavan erilaisuuden kautta. Ja se tuntuu kyllä hieman kylmäävältä lähestymistavalta. (Katso lisää esim. täältä.)

Koostaan (ja ilmeisesti maineestaan?) huolimatta tämä ei ainakaan minulle ollut mikään pieni ja kevyt kirja. Se on raskas ja ahdistava kuvaus nykymaailmasta, siitä, ettei erilaisuutta vieläkään siedetä, vaikka tasa-arvosta jatkuvasti enemmän puhutaankin. On se toki kuvaus myös naisen asemasta, mutta minulle se on surullinen toisinto erityisyyden vääränlaisuudesta, siitä seikasta, jonka parissa päivittäin itsekin työskentelen. Että normien vastaisesti käyttäytyvä lapsi ei olekaan väärä, vaan yhteiskunnan kapeat odotukset ovat. Mutta sitähän meidän on vaikea nähdä, sillä samoihin odotuksiin meidätkin on kasvatettu. Että vie vähän tilaa, toimi kuten muutkin, ole kuin kuka tahansa. Vain niin sinäkin voit olla normaali. Ja vain normaalina sinäkin voit olla hyväksytty.

Helmet-haaste 2020: 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

VUODEN 2020 ENSIMMÄINEN NELJÄNNES



En olekaan pitkään aikaan summaillut kuukauden tai vuosineljännestenkään lukemisia yhteen. En ole ehtinyt, jaksanut, halunnut, ei ole ollut kuulumisia mitä kertoa tai on ollut niin paljon, ettei ole tiennyt mistä aloittaa, joten ei ole edes yrittänyt. Nyt aikaa kuitenkin on - koko maailma on pysähtynyt, ja kaikki tunteet, muutosten aiheuttamat stressit ja yleismaailmalliset kriisit jäävät seurakseni olohuoneeseeni, sillä niitä ei enää pääse pakoon. Vasta pysähtyessä huomaa, miten olen viimeiset puoli vuotta vain juossut, suorittanut vaiheita ja muutoksia, eteenpäin menemistä, valmistumista, uutta työtä, muuttoa paikkakunnalta toiselle, ihan kaikkea. Juossut työstämättä, ehkä jopa kliseisesti sanottuna paennutkin. Omaa päätä, lähinnä. Ja kuten yleensä, johtaa se pako vain nurinkuriseen asioiden pahentumiseen, pelkoon jäädä ajatustensa kanssa yksin. Ja nyt kun täällä ollaan - vain minä ja minun pääni - onkin olo ensimmäistä kertaa kevyempi. Vähän huvittunutkin. Että tätäkö pelkäsin, yksin olemista? Asiaa, jota myös rakastan enemmän kuin oikeastaan mitään muuta. Oma pää osoittautuu jälleen paradoksiksi, mutta se nyt ei toisaalta yllätä ketään.


A L K U V U O D E N   L U E T U T 

t a m m i k u u

2 Anna-Kaari Hakkarainen : Purkaus


h e l m i k u u 

5 Tove Jansson : Nukkekaappi ja muita kertomuksia



m a a l i s k u u


Koska oma pää on ollut täysi, en ole oikein löytänyt tilaa kirjoillekaan. Joillain tämä kai toimii toisin päin: kun omassa arjessa on hurja määrä käsiteltävää, paetaan sitä kirjallisuuden maailmaan. Minulle se ei toimi, minulle kirjat tarvitsevat aina tilaa ja ilmavuutta omassa päässä, jotta voin sinne vastaanottaa yhtään mitään uutta. Jotain nyt kuitenkin olen saanut luettua, alkuun lähinnä lyhyttä ja helppoa, nyt pikkuhiljaa myös paksumpaa ja upottavampaa. Ja omia vanhoja lemppareita uudestaan. Aloitin nimittäin juuri Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen lukukierroksen, 12 vuoden tauon jälkeen. Kun ulkoinen maailma on mullistuksia täynnä, vanhat lempikirjat tuntuvat parhailta mahdollisilta pakopaikoilta.

Alkuvuoden luetuista tärkeimpiä ovat olleet ehdottomasti Janssonin novellit, Stroutin Olive Kitteridge sekä Goethen Värioppi. Muuten kaikki on ollut enemmän tai vähemmän keskinkertaista. Rauhallinen tahti tuntuu nyt hyvältä, ei meillä ole kiire mihinkään. Ei kodeissa, mutta ei kansien sisälläkään.

Yleisesti ottaen tämä vuosi on  tosiaan ollut  vallan kummallinen. Henkilökohtaisesti itselleni, mutta samalla myös niin kollektiivisesti kaikille, että tuntuisi hieman oudolta yrittää hahmottaa tätä vain itsensä kautta. Kuvitella, että tämä koskisi vain minua, kun ei ole ihmistä, ketä tämä ei koskisi. Ja silti jokaisen henkilökohtainen kokemus tästä ajasta, tästä hetkestä kiinnostaa enemmän kuin aikoihin. Ymmärtää miten kukakin suuria kuvioita hahmottaa, vai käpertyykö vain pieneen piikikkääseen, siilimäiseen kerään suojautuen ulkomaailmalta. Jokainen käsittelee tätä tavallaan, ja toivoisinkin myös tälle lisää ymmärrystä. Kenenkään syyllistäminen ei auta, eikä toisaalta myöskään suurimmasta uhrautumisesta kannata tehdä kilpailua. Jokainen tekee todennäköisesti parhaansa, ja toivon, että se riittää tämän voittamiseksi. Niin, ettei yhtään ylimääräistä mielenterveyttä myöskään jouduttaisi uhraamaan matkalla.

Nyt taustalla pyörii Valokuvataiteen museon Vivian Maierin näyttelystä, siitä joka minunkin piti käydä katsomassa, mutten museoiden sulkeuduttua ehtinyt. Internet on täynnä taidetta, esityksiä, konsertteja ja oopperoita nyt muutenkin, tuntuu, että kaikki se, jonka takia yleensä edes jaksan poistua kotoa, on tuotu tänne minulle nyt. Tiedän olevani etuoikeutettu, tiedän olevani asemassa jossa moni muu ei ole; käyn edelleen töissä arkisin ja toisaalta yksin vietetyt illat ja viikonloput ovat arkea. Ne ovat minun tapani viettää aikaa ja hahmottaa elämää. Olla vain, lukea, ajatella, kirjoittaa. Kulkea tyhjillä kaduilla Elvin kanssa, kerätä jonkinlaisia ajatelmia muistioon, jotta niistä voi työstää enemmän. Artikkelia gradusta nyt näin aluksi, ehkäpä joskus vielä jotain laajempaakin.

Tämä kevät on niin kummallinen kuin kumma vain voi olla. Mutta tämäkin loppuu joskus. Ja sitä voi loppuakin voi pysähtyä vain odottamaan. Mitään ei ole nyt juuri pakko saada tehdyksi, sillä tämän ajan ei tarvitse olla produktiivista. Jos ahdistaa, ainoa asia, mitä pitää tehdä, on hengittää. Se riittää nyt.

torstai 2. huhtikuuta 2020

NOIN 472 KIRJAA MYÖHEMMIN – KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN // UUSINTAKIERROS

KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN
589s.
Otava 2009
Alkuteos: Där vi en gång gått
Suomennos: Katriina Savolainen

Luin Westön Missä kuljimme kerran Finlandia-palkinnonkin pokanneen romaanin ensimmäisen kerran vuonna 2009, 11 vuotta sitten. Olin silloin nuori, aivan keskenkasvuinen, vaikka mielestäni niin kovin aikuinen ja tietävä, kuten 22-vuotiaana niin kovin moni harhaisesti kuvittelee olevansa. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut historiasta, en siitä mitä oli tapahtunut, en poliittisista käänteistä tai siitä kuka lahtasi kenetkin. Mutta kirjoista olin alkanut taas muutaman vuoden tauon jälkeen innostua, ne toki ovat kuuluneet elämääni aina, mutta lukion pakkolukemisen jälkeen parikymppisyyden tienoilla omavalintaiset kirjat veivät pitkästä aikaa voiton. Ja Westö, häneen rakastuin jo 2007 kun vietin au pair -vuotta Oslossa, suomalaisessa perheessä, lukemattomien kirjojen keskellä, Leijoja Helsingin yllä lukien. Missä kuljimme kerran tuli omaan lukemistoon siitä muutaman vuoden päästä, ja voi että miten se hurmasi. Se vei jalat alta, sai rakastumaan aivan täysin, ymmärtämään maailmaa jollain hurjan hienolla tavalla niin syvällisesti. Sen muistan. Elävästi. Ja kuten blogini nimestä lie päätellä voi, on se tunne tuosta nimenomaisesta kirjasta kantanut tänne saakka. Aina koronakevääseen 2020, kun mieli kaipasi tutun ja turvallisen pariin, ja palasin tähän elämäni kirjana pitämääni romaaniin, sisällissotaan ja 1900–1930-lukujen Helsinkiin. Jopa hieman tietämättänikin.

Tuntuu nimittäin hassulta, mutta en ollut edes muistanut, mistä tämä kirja kertoo. Muistin hetkiä, välähdyksiä, automobiililla tehdyn ajomatkan Pasilan metsiin, Kaisaniemen puistossa ulkonaliikkumiskiellon aikana valkoisen pojan törmänneen punakaartilaisiin. Mutta en muistanut jazzia (muistelin, että se oli joku muu Westön kirja), en henkilöhahmoja. Ja jos totta puhutaan: en edes muistanut, että tämä kertoi sisällissodasta. Muistelin jostain syystä, että tämä oli vanhempi, ajoilta ennen sitä, ei oikeastaan siitä alkava ja vuoteen 1938 asti kurottuva. Mutta sitä se ei tosiaan ollut – se oli noin 30 vuoden läpileikkaus Helsingin historiaan, niin punaisiin työläiskortteleihin kuin ruotsinkielisen eliitin arkeenkin. Westölle tuttuun tapaan kirja oli täpösen täynnä hahmoja, henkilöitä, risteäviä ja risteämättömiä. Kohtaloita, kurjia ja vähemmän kurjia, mutta hyvin harvoin millään tappaa onnellisia.

Missä kuljimme kerran on laaja romaani, jonka Finlandia-voittoa en lainkaan ihmettele: se on juuri sitä hurjan tyypillistä Suurta Suomalaista Kirjallisuutta, jossa sota tulee, mutta pienen ihmisen kohtalo voittaa (tai on voittamatta). Se on Tuntematonta sotilasta kansalle 2000-luvun alun versiona, se on historiallista fiktiota sitä hurjasti rakastavalle peruslukijalle. Se on hieman enemmän kuin lukuromaani, mutta kevyempi kuin painava: se on perusvarma ja siksi niin laajasti lie myös rakastettu. 

Westö on hurjan taitava kuvaamaan kaupunkia, Helsingin kasvamista ja katuja. Siitä kiitän häntä edelleen. Mutta se, mikä tällä toisella kertaa tökki, ja pahastikin, oli hurja pinnallisuus. Hahmoja, tapahtumia ja vuosia oli vajaassa 600 sivussa niin valtavasti, ettei mihinkään syvennytty kunnolla, vaan aika ja kerronta viiletti ohi niin sisällissodan kuin yksittäisten hahmojen traumojenkin. Ihmisiä kuoli, kulki kaduilla, meni naimisiin, erosi, juopui, tanssi ilosta, mutta juuri mihinkään ei pysähdytty, mitään ei tarkennettu, ja se oli pidemmän päälle häiritsevää. Yrityksiä ehkä oli – oli koetusta saada kiinni siitä, miten eri tavoin samalla puolella taistelleet valkoisetkin sisällissodan kokivat – mutta kun itse hahmot olivat yhtä kiireellä ohi juoksevia kuin itse perustarinakin, ei mistään ehtinyt saada otetta, kun näkökulma, ote tai tarina jo vaihtui. Ja se on harmi. Sillä niin Suuri Tarina kuin tämä onkin, rauhoittumalla tästä olisi saanut Suuremman. Lähemmäs tarkentamalla taitavamman. Aidosti niihin mieliin kurkottavan, sen sijaan että oltaisiin tarjottu nyt vähän kaikkea, jokaiselle pieni ripaus jotakin.

Ja se tuntuu hassulta. Muisti on hassu. Se nimittäin sai tämän kirjan mielessäni aivan erilaiseksi, ja suurin osa tästä toisesta lukukerrasta menikin lähinnä omien kokemusten tarkkailuun itse tarinan tarkkailun sijaan. Muisti tallettaa valtavan määrän tunnelmia ja hetkiä, mutta se kiinnittää niihin niin paljon ylimääräistä ja toisaalta taas haalistaa olennaisia asioita, ettei muisto oikeastaan koskaan edes voi olla kovin totta. Harvoin toki muistoihinsa ihan tällä tapaa pääsee palaamaan, mutta vanhoja lempikirjoja uusintalukiessaan sen huomaa. Huomaa, miten oma elämäntilanne, omat haaveet, asenteet ja ylipäätään kyky hahmottaa maailmaa, vaikuttaa jopa tapaan tulkita asioita ympärillä. Muodostaa niistä totuuksia, muistoja, joiden luulee olevan totta. Ja vaikka toki aivan samasta nyt ei kokemusten kanssa ole kyse, kuin tällaisessa lukukokemuksessa, on omia ajatuksia ja itselleen tärkeinä pitämiä asioita oikeastaan vain hauska peilata uudestaan 11 vuoden jälkeen. Noin 472 välissä luetun kirjan tuottamalla perspektiivillä. 

Kuten vuosikymmenen vanhojen pariin palaamisen kanssa usein muutenkin, ei tässäkään nyt varsinaisesti ihan niin hyvin käynyt kuin etukäteen olisi saattanut ajatella. Vaikka kyseinen kirja nyt mikään entinen heila ei tietenkään olekaan, on asioita, joiden pariin kannattaa palata, ja on asioita, joiden nostalgia-arvo säilyy parhaiten, kun niiden antaa olla juuri niitä, mitä ne ovat olleetkin. Nuoruuden rakkauksia. Mutta onneksi tämän lukukokemuksen ja omien ajatusteni väliin ehtii kuitenkin taas tulla pian kirja jos toinenkin. Uskon vakaasti nostalgian vielä palaavan, tämänkin kirjan kohdalla.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

HETKI AIKAA SYVENTYÄ – GOETHE : VÄRIOPPI

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE : 
VÄRIOPPI
324s.
Teos 2019
Alkuteos: Zur Farbenlehre, 1810
Suomennos: Pirkko Holmberg & Pajari Räsänen
Arvostelukappale


Olen yrittänyt lähiaikoina – jo ennen tätä koronakriisiä siis – haarukoida ja nimetä asioita, jotka tuovat elämääni iloa, jotka inspiroivat ja saavat minut nousemaan yleisestä ahdistuksen alhosta. Tuollaisten asioiden löytämisen kuvittelisi olevan helppoa: listata vain juttuja, joista tulee hyvä mieli, joiden parissa voi viettää aikaa vaikka millä mitalla. Mutta se on osoittautunut huomattavasti haastavammaksi kuin voisi tosiaan luulla. Osaan kertoa vaikka minkälaisen listan asioita, jotka ahdistavat ja pelottavat, mutta inspiroituminen onkin ollut lähikuukausina vaikeampaa kuin koskaan. Jos nyt auringonvaloa ei lasketa, se jostain syystä inspiroi ja piristää aina. Mutta kun senkään olemassa oloon ja ilmenemiseen ei ihan kamalasti ole voinut vaikuttaa.

Haparoiden yritin kuitenkin tuossa vajaa kuukausi sitten eräälle älykkäälle, minua tukemassa olevalle ihmiselle jäsentää sitä, mikä tässä maailmassa nyt sitten minua sitten innostaa. Sopertelin erinäisiä pieniä asioita, poukkoilin sinne ja tänne, kerroin että no gradu ja siitä puhuminen, mutta ei sekään niin, sen tekeminen kylläkin silloin, ja ajatus että tekisi ja syventyisi uudestaan, ja sitten vähän ne opinnot, tai kaipuu niihin, tentteihin ja esseisiin ja oivaltamiseen ja ja ja. Hetken horinoitani kuunneltuaan tuo henkilö sitten tiivisti, että niin. Sinua inspiroi siis syventyminen ja uuden oppiminen. Ja kaikessa yksinkertaisuudessaan se on juuri se, mitä olen tässä nyt yrittänyt hapuilla, jonka ääreen olen yrittänyt uudelleen päästä. Miten simppeliltä se kuulostaa noin sanottuna, ja miten vaikea se onkaan viime kuukausien aikaan ollut sanallistaa. Saada siitä kiinni, palata sen äärelle konkreettisesti. 

Eikä se ole helppoa, eikä oikein mahdollistakaan juuri nyt. Ei siinä suuressa mittakaavassa, ei siinä elämää muuttavassa, ja vaikka koko ammatillista uraa ohjaavassa. Mutta pienissä virroissa sentään vähän, jos nyt jossain. Sillä olin jo tuolloin pohdinnan alkuvaiheilla, helmikuun lopulla ehkäpä, törmännyt museokaupassa Värioppiin, huomannut Goethen klassikon tulleen suomennetuksi. Jokin tuossa kirjassa veti minua jopa intuitiivisesti puoleeni, ja siksipä päädyin sen pyytämään arvostelukappaleena omaksi asti. Siitä huolimatta, ettei värin fysiologiset, kemialliset saati kuvataiteelliset ulottuvuudet nyt varsinaisesti elämääni kosketakaan.

Mutta ei niiden tarvitsekaan koskettaa. Uuden oppiminen koskettaa. Ja siihen jos mihin Goethen klassikkotutkielma todella avaa valtaisat ovensa, kutsuu putoamaan 1800-lukulaisen tutkimuksen keskelle. Väreihin, väriin, sen ilmemeniseen, sameuteen, fysiikan ilmiöihin, prismoihin, värikokeisiin, kasveihin, väriharmoniaan, ihan mihin tahansa. Sillä jos jokin on nyt ilmiöpohjaisesti käsiteltävissä, se todella on värioppi.

Goethe on tehnyt väritutkimustaan 1700–1800-lukujen vaihteessa, ja nyt se tutkimus on tosiaan viimein saatu myös suomeksi. Suomennos on todella taiten tehty, ja siitä hurjan suuret pisteet Holmbergille & Räsäselle. Tokikaan en ole alkukielistä itse lukenut saati edes siihen kielitaidoltani kykeneväinen, mutta tässä käännöksessä on sellaista huolellisuutta ja samalla Goethen tietynlaista humoristisuuden säilyttämistä, että tuntuu kuin varsin alkukielistä tekstiä lukisi. Goethe on kirjoittanut alkuteoksensakin varsin kaunokirjallisella otteella, ja se onneksi näkyy. Värien fyysiset ominaisuudet kevenevät, kun väleissä on tällaisia huomioita (taustana: tässä puhutaan siis kuvien säilymisestä silmän verkkokalvolla):

"28
Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."

Ah. Voi Goethe. 

Goethe etenee väriopissaan silmän kautta fysiikkaan, kemiaan, luonnontieteeseen sekä lopulta maalaustaiteeseen ja sen tarpeeseen ymmärtää värien teoreettista taustaa. Suomentajan esipuhe antaa mukavasti perspektiiviä Goethen tutkimuksille, ja kiinnittää sen tiukemmin aikaan kuin alkuperäinen tekijä ehkä itse osaa tehdä. Goethen intohimo aihetta kohtaan kuitenkin on säilynyt kansien välissä tänne vuosisatojen päähänkin, ja hänen innostuksensa väriopin ilmiöihin vetää vähemmän aiheesta kiinnostuneen lukijansakin mukanaan. (Vaikkakin kannattaa pitää mukana myös pieni kriittisyys, eikä vain tieteellisten tulosten toistettavuuden kannalta, vaan ihan jo tuossa 1800-lukulaisessa ihmis- ja luontokäsityksessä. Toki Goethen ajatukset ihmisyyden ja etenkin aina niin vastenmielisen rotuopin kannattavuudesta ovat vain heijastumia omasta ajastaan, mutta tässä hetkessä ihmisen tai tietyn ihonvärin ylivertaisuuspohdinnat vain ja ainoastaan puistattavat. Eikä vähiten siksi, että näihin historiallisiin jämäajatuksiin pohjaa edelleen tiettyjen ihmisryhmien ahdasmieliset ajatuskulut.)

Mutta niin. Näinpä yhtäkkiä huomaan, että juuri tällainen juuri nyt kiinnostaa eniten: sellaisen tekstin lukeminen, jonka kirjoittaja todella suhtautuu aiheeseensa intohimoisesti. Teoksen tieteelliset ansiot ovat minulle nyt sivuseikka, minulle on pääasia, että saan syventyä uuteen. Oli ilmiö sitten mikä tahansa. Ja nyt tätä kirjaa lukiessani muistan, että juuri tällaiset kirjathan minua on viime vuosina muutenkin kiinnostaneet. Mieleenpainuneempina muun muassa rutosta kertova tietokirja, eläinten kielenkäytön tutkimiseen perustuva luonnontieteellisfilosofinen teos tai vaikkapa pakkomielteenomainen tutkielma epäonnistuneesta naparetkestä. Nämä kaikki ovat vetäneet puoleensa hyvin intuitiivisesti, ja kaikkien näiden lukemista olen rakastanut. Nippelitietoa, besserwisser-tason yksityiskohtien tuntemista, mutta sitäkin ihanampaa.

Että niin. Kiitos tästä kirjasta, sekä suomentajat että kustantaja vuonna 2020 sekä Goethe 210 vuoden takaa. Sillä pakko myös sanoa, että onhan kirjan kaiken muun merkittävyyden ohella myös varsin hilpeää ajatella kyseistä saksalaisukkelia painelemassa silmiään pimeässä huoneessa 1700-luvun lopulla ja kirjoittamassa näitä havaintojaan ylös meille tänne 2020-luvulle saakka. Siinä on jotain niin lohdullista, että nämä eristyksellisetkin päivät tuntuvat muutaman gramman keveämmiltä kantaa.

Helmet-haaste 2020: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE


ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE
374s.
Tammi 2020
Alkuteos: Olive Kitteride, 2008
Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.


Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu 

maanantai 9. maaliskuuta 2020

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -LUKUHAASTEEN PÄÄTÖS



Joka päivän todella kuuluisi olla naistenpäivä. Naisten oikeuksien kuuluisi olla samalla viivalla miesten oikeuksien kanssa, niin palkka-, etuoikeus- kuin ihmisoikeusmittareillakin katsottuna. Näin ei vielä kuitenkaan ole, ei edes edelläkävijänä tunnetuissa Pohjoismaissa, Suomessakaan, vaikka meillä toki moni on jo paremmin kuin jossain muualla. Se ei kuitenkaan riitä, ei riitä, että on hyvä vain verraten. Hyvä täytyy olla myös omalla asteikollaan, omiensa keskuudessa. Ketään syrjimättä, oli kyseessä sitten sukupuolisuuden kokemus, etnisyys tai vaikkapa uskonto.

Lanseerasimme puolitoista vuotta sitten @ireadlikephoeberuns-Miran kanssa #everydayiswomensdayreadingchallengen, sillä myös kirjallisuuden klassikkokaanon on edelleen äärimmäisen mieskeskeinen. Haasteen on ollut tarkoitus kiinnittää huomiota paitsi lukemiston miehisyyteen myös nostaa esiin muiden kuin miesten kirjoittamia klassikoita. Representaatiolla on väliä, myös siinä minkä ajattelemme klassiseksi kirjallisuudeksi.

Näin haasteen vetäjänä täytyy myöntää, että oman elämäni muut kiireet veivät ehkä tältä toiselta kierrokselta hieman puhtia, mutta niin somessa kuin kirjablogeissakin on ollut ihana huomata, että teidät lukijat se edelleen on pitänyt mukanaan. Kaksi kierrosta myös ainakin toistaiseksi riittää - toki joku halukas saa kolmattakin lähteä vetämään, mutta siltä toivoisin itse vielä rohkeampaa moninaisuutta. Sitä, että seuraavaksi luettaisiin myös muiden kuin valkoisten naisten kirjoittamia klassikoita, että kirjallisuuden kentällä oma etuoikeus myös länsimaisena lukijana tunnistettaisiin paremmin. Tekisin tämän itse, jos aikaa ja puhtia olisi, mutta nyt juuri ei ole. Onneksi se ei kuitenkaan estä painottamasta lukemisiaan jatkossakin yhä moninaisempaan suuntaan. Hastag elää toivottavasti sosiaalisessa mediassa kuitenkin edelleen, joten etenkin kirja-instagramista sen alta kannattaa käydä etsimässä mitä hienompia lukuvinkkejä!

Eli kiitos siis kaikille näistä 1,5 vuodesta, jotka haasteen mukana olette viettäneet! Tähän postaukseen saa linkkailla mahdollisia haastekoontejaan, nostan ne linkeiksi myös itse postaukseen. Ihana kun olette olleet mukana, tämä on ollut hienoa. Valmista tästä ei koskaan tule, mutta askel kerrallaan etenemme toivottavasti koko ajan parempaan suuntaan. Näin ainakin toivon.

Ja tässäpä niitä teidän haastekoosteitanne:

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

KAKSI LYHYTTÄ JA KAUNISTA – ANNASTIINA STORM & CRISTINA SANDU

Kaksi toista romaania, vuoden 2019 julkaisuja kirjailijoilta, joiden esikoiset sykähdyttivät. Kaksi kirjaa, täysin erilaista, ja silti samantyylistä, samaan postaukseen niputettavaa ja peräkkäin luettua. Kaunista ja herkkää, monikerroksista ja hyvin vahvasti omaa makuani kuvaavaa teosta. Sitä ovat sekä Stormin että Sandun toisinkoiset, esikoisen jälkeiset kirjat, jotka tammikuun aikana luin. Nyt muutama sana kummastakin vielä erikseen.


ANNASTIINA STORM : KERRO, KERRO
S&S 2019
208s.

Alisa on peikkolapsi, metsänkuninkaan jälkeläinen, vaihdokas, joka ei koko lapsuutensa aikana oikein tuntunut kuuluvansa vanhemmilleen.

Lumikki on vakava ja harmaa äiti, jonka silmistä hellyyttä saa etsimällä etsiä, tuimasta olemuksesta kartoittaa salaisuuksia, joita kaapin perältä löytynyt keltainen mekko huutaa kyllä voivan löytyä.

Aliisa on myyttinen äidinäiti, hankeen synnytyksessä kuollut, aviottoman lapsen häpeää kantanut. 

Ja kun Lumikki kuolee, lähtee Alisa selvittämään sekä omaa että äitinsä tarinaa Hukan kylälle, sinne kauas itäiseen Suomeen, josta hänen oma äitilinjansa Aliisasta lähtien on lähtöisin.

Storm yhdistelee tarinassaan sekä Grimmin veljesten satujen kaikuja kuin nykyhetkessä paikkaansa etsivän 4-kymppisen naisen perheenperustamishuolia. Kerro, kerro on monitasoinen ja paikoin jopa absurdikin tarina äitisuhteesta sekä siitä oman potentiaalisen äitiyden pohdinnasta. Se on myös tarina rakkaudesta, kielletystä tietenkin, sekä oman paikan juurruttamisessa maailmassa, jossa kaikki oikeastaan on varsin juuretonta.

Stormin kieli ja tarinan tenho mukaansatempaavaa, ja vaikka kyseessä on varsin lyhyt kirja, huomaan säästeleväni sitä jottei lukukokemus loppuisi liian pian. Kirja liikkuu minullekin tutuissa maisemissa, niin maantieteellisesti kuin ajatuksen tasolla, ja se tuntuu paperilla sellaiselta omalta kirjalta, jota kohtaan tunnen jo pientä painettakin ihastua suuremminkin. 

Storm osaa kirjoittaa ja sanoittaa isojakin asioita, mutta jostain syystä omat odotukseni kirjan suhteen eivät aivan loppua kohden kohdanneet. En tiedä lähtikö Storm hieman liian kunnianhimoisesti liikkeelle kirjan tematiikkaan nähden vai odotinko alun perusteella itse jotain ihan muuta, mullistavampaa ja vähemmän käsiteltyjä aiheita käsittelevää, mutta jostain syystä kirjan edetessä en oikein enää ollutkaan yhtä ihastunut kuin alussa. Mikä tuntuu sinänsä epäreilulta: mikä minä olen sanomaan, että joku aihe on jo liian käsitelty kirjallisuudessa? Ja voiko niinkään ikuinen aihe kuin äitiys ja äitisuhde koskaan edes olla loppuunkäsiteltyä? Tuskin. Mutta aiheesta nyt jonkin verran lähivuosina lukeneena kuitenkin henkilökohtaisesti koen, että jotain uutta sen kanssa tarvitsisi. Hetken luulin, että Stormin absurdiin taipuvat katkelmat sitä tähän toisivat, mutta eivät ne ehkä sittenkään niin paljoa kuin olisin toivonut. 

Mutta se ei toki kerro vielä mitään muuta kirjasta kuin sen, että olen vain itse jo lukenut ehkä liikaa tämän tyyppisiä, jonka vuoksi hienoistakaan on enää vaikea saada irti mitään uutta. Jollekulle toiselle tämä varmasti antaa enemmän, ja sehän kirjallisuudessa on ihanaa. Ja tämän muoto on jo sellainen, että siksikin toivoisin kirjalle lisää lukijoita, lainauskertoja, ostoja kirjahyllyyn. Kerro, kerro on ehdottomasti kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Helmet-haaste: 42. Kirjassa on isovanhempia

CRISTINA SANDU : VESILEIKIT
Otava 2019
124s.

Sandun pienoisromaanissa taas on kuusi naista ja yksi maa, joka ei kuulu kenellekään. Sandu kuljettaa hahmojensa tarinoita kahdessa tasossa: yhteisessä alkupisteessä sekä reiteissä, jotka uusissa maailmoissa aukeavat miten kullekin. 

Sandu kirjoittaa kuin novelleja, pieniä välähdyksiä naisten elämistä, joiden rajaamisessa hän onnistuu äärimmäisen hyvin. Sandun valinnat, pienet kurkistukset toimivat yhdessä kuitenkin suurempana tarinana, pohjana sille, miltä tuntuu lähteä, kun sitä on aina halunnut, ja miltä tuntuu olla paikassa, joka ei automaattisesti aukeakaan mahdollisuutena. Sandu sanoittaa ja kuvaa niin tarkasti ja hienovaraisesti, että hänen rivien väliin mahtuu kokonainen maailma.

Siinä missä Stormin aihe tuntui jo loppuunkalutulta, Sandun kirjassa on yhtaikaa jotain ikiaikaista ja silti raikasta. Kuten näistä vaatimattomista ylisanoista jo ehkä huomannee, rakastin tätä kirjaa hurjan paljon. Luin sitä paloissa ja säästellen, ja silti suuremmalla tunteella kuin mitään aikoihin.

Ja kuten yleensä, sellaisen ääressä oman lukukukokemuksen sanoittamisesta tulee vaikeaa, sillä tällaisia tunteita on vaikea kuvata. Ne pitää kliseisesti vain kokea.

Helmet-haaste: 14. Urheiluun liittyvä kirja (sovellan kohtaa nyt hyvin laveasti, mutta urheilu on aiheena ehkä yksi ainoista, joista lukeminen ei kiinnosta lainkaan. Niinpä tämä saa olla tarpeeksi lähellä moista teosta)