EVERYBODY – ESSEITÄ KEHOISTA JA VAPAUDESTA

OLIVIA LAING : EVERYBODY 

A BOOK ABOUT FREEDOM

349s. 

Picador 2021

En muista lainkaan, mistä bongasin brittiesseisti Olivia Laingin. Ehkä sosiaalisesta mediasta? Ehkä Goodreadrista? Jostain syystä Laingin tuotannon kolme kokoelmaa, The Lonely City - Adventures in the Art of Being Alone, Funny Weather: Art in an Emergency sekä nyt ensimmäisenä luettu Everybody – A Book About Freedom olivat ensin kirjaston varauslistalla ja viimeisimmän luettuani myös kirjanettikaupan ostoskorissa, juuri nyt kenties jo matkalla omaan hyllyyni. Tuli kipinä Laingin lukemiseen mistä tahansa, olen kiitollinen että se tuli, sillä Laingia lukiessa tuntuu todella kuin olisin tullut yhteen kirjallisista kodeistani.

Laing kirjoittaa laajalla skaalalla nykypäivän aiheista, raikkaalla ja suoralla otteella. Siinä missä kaksi muuta lukemista odottavaa teosta paneutuvat yksinäisyyteen sekä taitaiteeseen ja kulttuuriin, on Everybody laaja ja painava esseekokoelma kehosta ja sen suhteesta vapauteen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aiheen äärellä yksinkertaisuus jää tosin tälle temaattiselle tasolle, sillä Laingin edetessä esseestä ja luvusta toiseen, alkaa olla hyvin selvää, että nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassamme kehomme ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Laing tutkii laajassa kokoelmassaan filosofian ikuista lempilasta, vapautta, hyvinkin konkreettisin esimerkein ja rajoituksin, ja onnistuu tarjoamaan tätä kautta uusia näkökulmia varsin abstraktiin aiheeseensa. Mitä on ylipäätään edes olla vapaa? Ja ketä vapaus – tai Laingin tapauksessa erityisesti sen puute – erityisesti yhteiskunnassamme 2020-luvulla koskee?

Siinä missä Maggie Nelson kirjoitti viime vuonna käännetyssä teoksessaan Vapaudesta – neljä laulua rakkaudesta ja rajoista vapaudesta erityisesti vapautena johonkin – taiteelliseen ilmaisuun, seksiin, huumeisiin – on Laingin kokoelman keskiössä vapaus jostakin – ja ennen kaikkea vapaus ruumiillisista rajoituksista. Kuka meitä rajoittaa, ja miksi? Millä kaikilla tavoilla kehojamme hallitaan? Ja mikä kaikki niitä hallitsee? Millainen ylipäätään olisi (poliittisesti) vapaa ruumis, ja koskeeko oikeus siihen meitä kaikkia? Kyse ei ole ainoastaan fyysisestä vapaudesta, oikeudesta koskemattomuuteen vaan hallintaan laajemmin – ja siihen, miten kehollisuutemme on sen hallinnan keskiössä.

Laingin vapaus jostakin lähtee liikkeelle ruumillisesta vapaudesta omien sisäistettyjen, perittyjen ja koettujen traumojen painosta. Laing tuo kokonaisuuteen heti alkuun itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhem Reichin, joka toisen maailmansodan alla kiinnostui nimenomaan trauman ja kehon yhteydestä.  Reich oli aikoinaan yksi psykoanalyysin pioneereista, Freudin oppipojankin asemassa oleva psykiatri.  Trauman ja kehon suhteesta kiinnostuneena hän alkoi ajan myötä kehittää erilaisia teorioita ja hoitoja, jotka vapauttaisivat ruumisiimme tallentuneet kokemukset, ja onnistuikin luomaan eräänlaisen orgoniteorian sekä jopa fyysisen orgonikammion, jossa erilaiset orgastiset energiat hoitavat kehoomme pesiytyneitä sairauksia, joita hoitamaton mielemme sinne rakentaa. Ja kyllä – ajatuksessa on kiinnostava kulma, mutta todellisuudessa se on tismalleen mxrianordin-tason pseudotieteellistä huuruilua, jossa syöpä on huonosti voivan mielen ruumiseen rakentama, ja ilmeisesti esimerkiksi endometrioosi "tukahdetun naiseuden ruumiillistuma". Lopulta Reich vangittiinkin puoskaroinnista, ja kaikki orgonikammiot määrättiin hävitettäväksi, koko Reichin poltetun elämäntyön ohella. Reich itse kuoli vankilassa vuonna 1957. 

Reich on kieltämättä hyvinkin kiistanalainen hahmo, mutta Olivia Laing kiinnostui hänen varhaisista teorioistaan mielen ja ruumiin yhteyksistä, ja Reichin traagiseksikin kääntyvästä elämästä muodostuu Everybodyn esseiden yhteinen kantava teema, sivuhohteena juokseva lanka, joka yhdistää kertomukset Reichin elämäkerran ja siihen liittyvien anekdoottien voimalla. Ratkaisu on kekseliäs ja uusi, ja se todella erottaa Laingin muista esseisteistä. Reich ei kuitenkaan ole ainoa lääketieteen, kulttuurin tai yhteiskunnan henkilö, jota Laing käyttää esseidensä kuljettamiseen. Häntä ja muita enemmän tai vähemmän ristiriitaisia hahmoja kulkee Laingin mukana, kun tämä vie lukijansa eri teemojen kautta vapauden ja kehollisuuden välisen rajapinnan äärelle. Reichin pseudotieteellinen seuraajat saavat toisaalta kyytiä, mutta myös eräänlaista ymmärrystä esseessä Unwell, jossa Laing käsittelee ruummillisia sairauksia, ja erilaisia suhtautumisia omaan keholliseen kuolevaisuuteemme. Reichin perillisten lisäksi Laing ottaa mukaan syöpään 1996 kuolleen Kathy Ackerin sekä vajaa kymmenen vuotta häntä myöhemmin menehtyneen Susan Sontagin, ja käsittelee näiden kahden henkilöhistorian kautta täysin päinvastaisia suhtautumisia sairauteen ja sairauden hoitoon. Siinä missä Acker nojautui uskomushoitoihin, Sontag takertuu moderniin lääketieteeseen sellaisella vimmalla, ettei enää ole aivan varmaa, onko se lopulta parantavaa vai sairautta lisäävää.

Unwell'in lisäksi voimakkaimpina lukukokemuksina Laingin kokoelmasta jää mieleen seksuaalisuutta ja orgasmien parantavaa voimaa käsittelevä Sex Acts, seksuaalista väkivaltaa tutkiva In Harm's Way sekä etenkin Cell, joka syventyi vankeuslaitokseen sekä yhteiskuntamme rangaistusmentaliteettiin, jonka suurimpana tarkoituksena on todella rajoittaa kehollista vapauttamme erilaisin kuritoimenpitein. Vankeudessa kuolee niin Reich, kärsii Malcom X, riutuu Oscar Wilde. Laing yhdistää psykoanalyytikko Edith Jacobsonin tutkimuksia ja Foucault'n valta-analyysia, ja muistuttaa erilaisten rangaistuslaitosten äärimmäisistä keinoista hallita yhteiskuntaa ja kansalaisia varsin kyseenalaisinkin keinoin. Laing kuljettaa tekstiään taitavasti kohti kysymystä siitä, mitä ihmiselle vangittuna tapahtuu ja kenen kehot todennäköisimmin joutuvat vangituiksi. Onko kyse todella oikeusjärjestelmästä, jos tiilien sisään päätyy jatkuvasti moraalisista syistä, rakenteellisen rasismin seurauksista tai jopa mielivaltaisesti, kun maahan pyrkiviä pakolaisia majoitetaan samankaltaisiin oloihin, lapsistaan erilleen eristettyinä?

Kuten yllä poukkoilevasta arviosta ehkä huomaa, Laingin kokoelmasta riittäisi niin kirjoitettavaa kuin keskusteltavaakin vaikka millä mitalla. Tämän kirjan lukeminen aiheutti itsellenikin kehollisia kokemuksia, suuria oivalluksia, tietynlaista jaettua vihaisuutta, mutta myös vapautuneisuutta. Meidän kehomme eivät ole meidän, niitä hallitaan, ohjataan ja tarkkaillaan jatkuvasti. Ja se kaikki ruummillistuu meihin myös yksilöinä. Mitä meihin jää jäljelle, jos kehommekaan ei ole niin koskematon kuin saatamme ajatella? Mutta meillä on myös vaihtoehtoja, kuten Laing kirjoittaa: "It was my gateway into understanding that essential Reichian dynamic: that the political world can make bodies into prisons, but that bodies can also reshape the political world." Täytyy vain ymmärtää, miten kehoja voidaan käyttää aseena meidän puolellamme.

Helmet-haaste 2023: 23. Kirja on iso 

SOKCHO TALVELLA

ELISA SHUA DUSAPIN : SOKCHO TALVELLA

148s.

Siltala 2023

Alkuteos: Hiver à Sokcho, 2016

Suom. Anu Partanen

Melankolinen ja hento tarina lähtee liikkeelle pohjoisesta Etelä-Koreasta, läheltä Pohjois-Korean rajaa, Sockhon lomakaupungista, joka uinuu talvikaudella. Katujen pimeydessä välkkyy neon-valoja ja räntäsade, rantojen aallot lyövät vuoroin hikotellen kohti muovituolein varusteltuja kalakojuja. Nuori ranskalais-korealainen nainen työskentelee pienessä Parkin pensionaatissa, jonka vieraat koostuvat japanilaisesta vuorikiipeilijästä, kauneusleikkauksestaan piilossa toipuvasta nuoresta soulilaisesta naisesta sekä ranskalaisesta sarjakuvataiteilijasta. Tunnelma on pysähtynyt kuin vain turismilla elävissä maailmankolkissa sesongin ulkopuolella voi olla.

"Kun luon tarinaa, se alkaa aina etääntyä minusta, ryhtyy kertomaan itse itseään... Sitten mieleen tulee toinen tarina, mutta sen tiellä on tietysti tuo työn alla oleva tarina joka edistyy kuin itsestään, ilman että käsitän sitä, ja se täytyy saada ensin valmiiksi, ja kun sitten viimein voin aloittaa uuden tarinan, sama toistuu..."

Hänen sormensa riipivät raivokkaasti lonkeroa.

"Joskus tuntuu, etten ikinä onnistu välittämään sitä mitä haluan todella sanoa."

Mietin hetken.

"Ehkä niin on parempi."

Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin juuri suomennettu esikoisteos kuljettaa (länsimaiset) lukijansa paikkaan, jossa harvoin tulee edes kirjojen sivuilla vierailtua. Pohjois-Korean rajan tuntumassa ollaan kaukana pääkaupungin muovisesta, ikuisesta hälinästä, mutta toisaalta myös nykyajasta, identiteetistä, itsestään, jumissa kahden ajan ja maailman välillä. Siellä ollaan lähellä sotaa, joka ei koskaan päättynyt, äitiä, jota ei voi jättää yksin, rakennuksia, joiden putket ja lämmitys lakkaavat toimivasta talvisin. Yhtaikaa kaukainen kolkka on ikiaikainen, ja sen hauraasta tunnelmasta saa kiinni maailman toiseltakin laidalta.

Dusapinin vähäeleinen, jopa persoonaton, sivusta katsova ja toteava kieli on kuin elokuvakäsikirjoituksesta, ja sellaisenaan se toimiikin nostamaan teoksen tapahtumat, pienet eleet, osumat ja maisemat visuaaliseksi kuvaksi, viipyileväksi taide-elokuvamaiseksi kollaasiksi, jossa kuvataan melankolisen musiikin tai jopa täydellisen hiljaisuuden taustoittamana arkisia hetkiä, pieniä kohtaamisia,  kuplivan oluen sihinää, talvista merta, jonka aallot iskevät autiolle rannalle, pöydälle kolahtavia lautasia täynnä mustekalan lonkeroita. Ehkä jostain kuuluu koreankielistä puhetta, ehkä auto kaasuttaa kauemmas, mutta lähikuvassa on silti vain nuori nainen ja sarjakuvataitelija. Hetket voivat katketa milloin tahansa, ja niin ne tekevätkin, etäinen kerronta ja kieli ainoastaan näyttää muttei selitä.

Dusapin törmäyttää taiten hyisen Normandian ja kolkon talvisen Sokchon, erillisyyden sekä ulkopuolisuuden ja kaksi eksyneenoloista hahmoa, seisovan tunnelman ja ohikulkevan maailman. Sivustaseuraaja ei saa maailmasta kiinni, vaan se lipuu hänen otteestaan, sarjakuvapiirtäjä ei saa vangittua haluamaansa, vaan kaikki peittyy kaiken tahrivaan musteeseen. Kerrokset, etäisyydet ja tavoittamattomuus on käsinkosketeltavaa, ja se onnistuu jättämään yllättävänkin voimakkaan, visuaalisen jälkimaun kirjan loputtua. Hentoisen ohut teos on fyysisesti juuri niin keveä kuin tarina on kaukainen, ja se saa kaiken voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. Hieno romaani, kaiken kaikkiaan. 

Helmet-haaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

OMIA HUONEITA, WOOLFIA JA NAISKIRJOITUSTA

VIRGINIA WOOLF : OMA HUONE

156s.

Tammi 1999

Alkuteos: A Room of One's Own // 1929

Suom. Kirsti Simonsuuri

Virginia Woolfin feministinen kirjallisuuden ehdoton klassikko, Oma huone, on keikkunut lukulistallani lukemattomana kiusallisen pitkään. Ensin se jäi muiden klassikoiden varjoon, sitten se jäi hetkeksi pakollisuuden varjoon – feministisen ajattelijoiden klassikot -kurssilla se kuului kurssilukemistoon, ja hieman kummallisesti toimiva pääni ei kykene lukemaan kunnolla mitään, mitä on pakko – ja lopulta se vaan jäi. Viikko sitten kuitenkin jokin kumma vei minut takaisin ajatuksiin tämän klassikon selättämisestä, ja kyllä, nyt se on viimein luettu. Eihän lukemastani kirjallisuudesta varmaan kuin kolme neljästä viittaa tähän enemmän tai vähemmän.

Kuten monelle feminististä kirjallisuutta tuntevalle on tuttua, Woolfin lähes sata vuotta sitten esittämä teesi naisista ja kirjoittamisesta kuuluu niin, että tullakseen kirjailijaksi, naisella on oltava sekä omaa rahaa että oma fyysinen tila, huone, missä kirjoittaa vapaana yhteiskunnallisten ja perheiden sukupuolirooliodotuksista. Raha takaa riippumattomuuden (avio-)miehestä ja kirjoittamista haittaavasta työstä, oma huone taas vapauttaa keskeytyksistä ja arjen tehtävistä. Woolfin ajatuksenvirtana etenevä teksti on kujeilevaa, karkailevaa ja silti ihailtavan koherenttia, terävää ja hyvinkin osuvaa kritiikkiä yhteiskuntaa kohti. Woolf kirjoittaa Shakespearen kuvitteellisesta sisaresta, yhtä nerokkaasta kuin veljensä, joka ei millään olisi 1500-luvulla voinut nousta Williamin tasolle sukupuolensa tähden, sillä jo halu kirjoittaa ja tehdä teatteria olisi evätty häneltä alkuunsa. Hän kirjoittaa Jane Austenista ja tarpeeksi nerokkaista Brönten sisaruksista (Charlotte ei heihin kuulu, alleviivaa Woolf, sillä Charlotte jää tunteidensa ja katkeruutensa varjoon, mikä osuvasti on edelleen kirjallisuuskritiikissä alaspäin katsottava piirre), George Elliotista ja muista  modernin länsimaisen naiskirjoittajuuden esikuvista, jotka ovat uraauurtavasti nousseet sukupuolestaan huolimatta suurkirjailijoiden joukkoon, luoden pohjaa sille kaikelle naiskirjoittamiselle, jonka varassa nykyään elämme. 

Woolf kirjoittaa oivallisesti juuri tuosta esikuvien ja muiden ajattelijoiden harteille tehtävästä työstä, mikä meinaa vieläkin 2020-luvun keskustelussa silloin tällöin unohtua: harva kun on nero tyhjiössä, vaan meidän kaikkien työ, ajattelu ja kirjallisuus ammentaa juurikin meitä edeltäneistä, heidän työstään, ajattelustaan ja kirjallisuudestaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä yhteisöllisempi maailmankatsomus voisi olla jopa naistyypillinen, kun taas miestyypillinen ihailee yksilöitä ja kuvittelee heidät yhteiskunnan vaikutuspiirille immuuneiksi poikkeusyksilöiksi, mutta ehkä kyse on kuitenkin vain ylipäätään patriarkaalisista arvoista, jotka sukupuoleen katsomatta on enemmän tai vähemmän omaksuttu. Sen enempää kuin valta (ja sen väärinkäytökset) eivät kuulu miehelle, ei solidaarisuus ja pehmeät arvot kuulu naiselle, vaikka vakiintunut, mutta ilahduttavasti lähivuosikymmeninä jo hieman horjutettukin ajatusmaailmamme välillä niin antaakin ymmärtää. 

Woolf on taitava kirjoittaja, ja hänen vaikutuksensa moderniin (nais-)kirjoitukseensa on kiistaton. Viimeisimpänä, ja ehkä sen todellisen inspiraation Oman huoneen lukemiselle antoikin yksi kirjoittajaesikuvistani Rachel Cusk Mykkäkoulu-kokoelman esseessään Shakespearen sisaret. Jo joitain vuosia vanha essee ruotii juurikin Woolfin ja toisaalta häntä seuranneen, yhtä merkittävän feministisen ajattelijan Simone de Beuavoirin  ajatuksia ja näkemyksiä naiseudesta ja naiskirjoittajuudesta. Cusk esittää, että siinä missä Beauvoir näkee naisen olevan orjan asemassa oleva, miehisen maailman muruja kerjäävä hahmo, Woolf taas esittää naissukupuolen olosuhteidensa uhrina, jolta kirjallisuuden tuottamiseen tarkoitettu vapaus ja toimintaoikeudet on viety, jonka luonteen ja kirjallisuuden vääristymät johtuvat olosuhteista. Niin tai näin, Cusk muistuttaa, ettei tämä jo sata vuotta käyty keskustelu ole vieläkään aivan siinä tulevaisuudessa, josta nuo molemmat aikansa merkkinaiset kenties 1900-luvun alkupuolella haaveilivat.

Cusk kirjoittaa yllämainitussa esseessään, että "2000-luvun naiskulttuuri tunnustaa vain vaivoin velkansa feminismille" Cusk jatkaa ajatustaan vertaamalla naiserityisen kirjoituksen puutetta siihen, että jos mustat lakkaisivat kirjoittamasta rodullistamisesta ja rasismista, emme päättelisi siitä kuitenkaan sitä, että rasismi ja sen luoman erityispiirteet olisivat kadonneet minnekään, vaikka saatamme kuvitella hieman harhaisesti, että naisten ja miesten välinen tasa-arvo on saavutettu, kun molemmat kirjoittavat yhtä paljon kirjoja. Cusk muisuttaa, että sorto ja yhteiskunnalliset, eroihin perustuvat hierarkkiat ovat enemmän tai vähemmän aina ratkaisemattomissa, mutta ne voidaan ainoastaan neuvotella uudelleen. Niinpä Cusk ehdottaa, että se, jos naiset lopettavat "naiskirjoituksen", kirjoittavat samaa kirjallisuutta samalla viivalla kuin miehet, ei olekaan merkki siitä, että naiset olisivat yhtään vapaampia, vaan ennemminkin siitä, että sorto saa heidät häpeämään omaa naiseuttaan ja naistyypillisiä aiheitaan, ja sitä kautta he pelkäävät tulevansa nähdyksi vain tuon edelleen alempana pidetyn ominaisuutensa kautta. 

"Karkeasti sanoen, jalkapallo ja urheilu ovat 'tärkeitä'; muodin palvonta, vaatteiden ostaminen 'tyhjänpäiväistä'. Ja nämä arvot väistämättä siirtyvät elämästä kirjallisuuteen. Tämä on tärkeä kirja, kriitikko arvelee, koska se käsittelee sotaa. Tämä on mitätön kirja koska sen aiheena on naisten tunteet olohuoneessa." - Virginia Woolf

Cusk esittääkin, ettei oma huone ole niinkään konkreettinen tila, jossa nainen voi kirjoittaa vapaana arkiaskareista ja keskeytyksistä, vaan ennemminkin metafyysinen paikka, jossa kirjoittava nainen voi irrottautua miesten luomien arvojen maailmasta ja kirjoittaa tietoisesti niitä vastaan. Sotakirjallisuus kun on edelleen "arvokkaampaa" kuin naisten arjesta ja tunteista kertova kirjallisuus, miehen elämäkerta vieläkin Suurta Kirjallisuutta, toisin kuin naisen tuottama autofiktio, jota pidetään höperönä, löperönä trendioikkuna aina lukija-arvioista ammattikritiikkeihin asti. Tästä oivallisena esimerkkinä voisin nostaa muun muassa Emmi-Liia Sjöholmin muutaman vuoden takaisen kirjan Paperilla toinen, jonka arvio toisensa perään kauhistuu mainituista tampoonin naruista, naisen harrastamasta seksistä ja tyttöyden kuvauksesta, ja typistää ne yllättävän klassisillakin pienennysargumenteilla "huomionhakuisuudeksi", kainalokarvafeministiseksi provokaatioksi tai ylipäätään vain ällöttäväksi ja häiritseväksi turhanpäiväisyydeksi sen sijaan, että todella onnistuisi katsomaan Sjöholmin taiten esiin nostamia teemoja laajemmasta näkökulmasta. Ja toisena esimerkkinä mainittakoon Helmi Kekkonen, joka ylipäätään kirjoittaa muuten tämän hetken kirkkainta kotimaista naiskirjallisuutta, ja hänen upea ja suuri Olipa kerran äiti -teos, josta valtamedian kriitikot hiljenivät täydellisesti – käsitteleehän kirja niin suoraan naisaihetta, äitiyttä. Se, että äitiys itseasiassa koskee meistä ihan joka ikistä – olemmehan aina äitiemme lapsia – unohtuu juurikin patriarkaalisten arvojen ylivallan vuoksi, ei siksi, että aihe sinällään olisi yhtään sen pienempi kuin vaikkapa miehinen sota- tai urheilukirjallisuus. Meidän arvomme ei ole meidän, henkilökohtainen ei ole niin itse valittua kuin luulemme, mutta yhteiskunta toimii tässä mielessä hieman hassusti, että se saa meidät kuvittelemaan niin. Että me vain satumme kaikki pitämään samoja asioita arvossa sen sijaan, että niiden perimmäinen luonne olisikin pitää yllä ja hallita vallitsevaa järjestelmää.

Ja tämä kaikki tekee myös Oman huoneen lukemisesta hieman katkeransuloista; että tästä Woolfin esiin nostamasta aihekokonaisuudesta me tosissamme keskustelemme edelleen. Woolfin terävät havainnot lähes sadan vuoden takaa ovat edelleen ajankohtaisia. Yhteiskunta keskustelee tässäkin hetkessä siitä, saako nainen olla muuta kuin äiti ja hoitaja, kuuluuko naistyypillisille aloille maksaa kilpailukykyistä palkkaa, kuuluuko hoiva myös miehelle ja onko naisen kirjoittama kirjallisuus nyt todella mistään kotoisin. Ja mikä paradoksaalisinta – tästä ei keskustele vain yhteiskunta, vaan myös (valkoinen) valtavirtafeminismi jumiutuu edelleen olemassa olon oikeutukseen liittyvään keskusteluun aivan samalla tapaa kuin Woolf vuonna 1928. Kyllä, tasa-arvo on edennyt toki Woolfin ajoista. Mutta kysymys kuuluukin, että onko naisia enemmän miehisiksi koetuilla paikoilla naisina vai yksinä hyvistä jätkistä, miesnaisena/naismiehenä miehisenä pidettyjen arvojen keskellä ne myös itselleen omiksi omaksuen? Kuten Cusk kirjoittaa "siellä missä rehellisyyttä kipeimmin kaivataan – juuri siellä missä myönnytykset, väärä tietoisuus ja 'mystifikaatio' uhkaavat taittaa naisen elämän moraalisen selkärangan – se myös kiivaimmin torjutaan. Puhun tietenkin toistoa käsittelevistä kirjoista, fiktiosta jonka aiheena on se mikä on ikuista ja muuttumatonta: kotityö, äitiys ja perhe-elämä. 2000-luvun paljas suvaitsemattomuus näitä aiheita kohtaan on kiistaton todiste siitä, että nainen on uhraamaisillaan olennaisia osia modernista identiteetistään. Niinpä työtä etsivä naiskirjailija huomaa että mystifikaation purkamisessa riittää tekemistä, samoin kuin toisteista naiskokemusta sumun lailla ympätöivän hiljaisuuden murtamisessa. Hän ei voita Man Booker -palkintoa toistoa käsittelevällä kirjalla; kuten Beauvoir havaitsi, hän herättää eenemmän ärtymystä ja vastustusta kuin hyväksyntää. Mikä pahinta, hän joutuu ehkä luopumaan tietyistä etuoikeuksistaan kirjoittaakseen kirjansa. Hän joutuu ehkä tulemaan ulos huoneestaan ja asettumaan vanhalle paikalleen olohuoneen oven taa."

Helmet-haaste 2023: 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon

GIRL MEETS BOY

ALI SMITH : GIRL MEETS BOY

164s.

The Canons 2007

Tarina, joka lie yhtä vanha kuin tarinankerrontataitomme; tyttö tapaa pojan. He rakastuvat, ovat täysin toisensa, mutta vaikeudet tulevat tielle. Joskus rakkaus – tai jumalat – ovat suopeita, rakkaus voittaa, ja pari elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Rakkaustarinat, myytit, sukupuoliroolit ja seksuaalisuus heräävät aivan omalla tavallaan henkiin Ali Smithin Girl meets boy -pienoisromaanin sivuilla, kun jatkan omaa Smith-putkeani. Tällä kertaa tarinoiden taitava kuljettaja tuo antiikin Oividiuksen muodonmuutosmyyteistä tutun Ifisiksen tarinan nykypäivään, 2000-luvun alun Skotlantiin, kahden sisaruksen Anthean ja Imogenin luo. Ifis on Telethusan ja Ligduksen lapsi, jonka isä käski surmata, jos lapsi ei ole poika. Lapsi syntyi, tyttönä, mutta äiti vei pienokaisensa temppeliin, jossa jumalat käskivät Telethusan kasvattaa lapsen poikana, ja kaikki kääntyisi hyväksi. Telethusa antoi lapselleen nimeksi Ifis, joka oli sekä miehen että naisen nimi. Poikana kasvaneelle Ifikselle löytyi puoliso, Ianthe, ja nämä kaksi nuorta rakastuivat syvästi toisiinsa. Häiden aikaan Telethusa pelkäsi petoksensa paljastuvan, mutta erinäisten käänteiden jälkeen hän kääntyi Isis-jumalan puoleen, joka kaikessa suopeudessaan muutti häiden alla Ifiksen ihan oikeaksi pojaksi. Anthea ja Imogen taas etsivät paikkaa nykymaailmassa normien, rakkauden ja riistokapitalismin myrskynsilmässä. 

Smith kuljettaa pienoisromaaniaan hänelle hyvin tyypillisellä tavalla, kerronnantasoilla leikitellen, kielen rekistereillä näkökulmia tehostaen, polkuja näennäisen summamutikassa risteillen, mutta kuitenkin äärimmäisen koherentisti ja taiten. Girl meets boy vaatii yli puolet sivuistaan, ennen kuin lukija alkaa hahmottaa mitä ja mistä Smith kertoo, mutta tarinan taika tempaa mukaansa jo ensi sivuilta - sen kyseinen kirjailija todella osaa. 

Tarinan alussa Anthea ja Imogen ovat nuoria tyttöjä isovanhempiensa luona, seuraavassa osassa jo suuryrityksen palveluksessa olevia nuoria aikuisia. Anthea, sisaruksista nuorempi, rakastuu, vimmaisesti. Hän haastaa, uhmaa ja unelmoi. Imogen, vastuullinen isosisko, taas mukautuu, nöyrtyy ja huolehtii. Anthea tuo Ifiksen tarinan moderniin muotoon, Imogenin hahmoa Smith taas käyttää näyttääkseen toteen muut yhteiskunnan totuudeksi muuttuneet myytit: herrasmiestaktiikat, jossa ideointipalaverissa naisen idea ohitetaan, mutta hetken myöhemmin miehen sanomana tismalleen sama nostetaan framille, sukupuoliperformanssit, jossa äijä on äijä, valtaa käyttävä, pehmeitä homotteleva, maailman luonnonvarat tuotteeksi muuttava karikatyyri, jonka käsissä nyky-yhteiskunta on muuttunut muotoon, jossa vesi on lain mukaan kaupallistettavissa oleva hyödyke, ei ihmisoikeus, kuten maalaisjärki ehkä sanoisi.

Ali Smith tuo molemman keskeisen hahmonsa kautta eri puolet yhteiskuntakritiikistä jälleen hurjan taitavasti näkyviin. Smith muistuttaa myös oleellisesti, että todellisuus todella on tarina. Se on tarina, jonka varassa elämme ja suunnistamme, jonka varaan rakennamme todellisuutemme, se, jonka avulla näemme mitä onnellinen loppu todella vaatii. Millainen onnellinen loppu voi olla. Smith ei sinänsä ota kantaa, antaa lukijan tehdä valintansa itse. Hän näyttää, ei alleviivaa, vaikka tässä nimenomaisessa teoksessa tyylikeinona käytetty kärjistys on muuta tuotantoa vahvempaa. Smith todella näyttää, mikä voi tarinoilla on.

"And it was always the stories that needed telling that gave us the rope we could cross any river with. They balanced us high above any crevasse. They made us be natural acrobats. They made us brave. They met us well. They changed us. It was in their nature to."

Helmet-haaste 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan