keskiviikko 28. marraskuuta 2018

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 
JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME
335s.
Otava 2018
Alkuteos: The Light We Lost
Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 
Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO
229s.
Teos 2018

Ajattelin ensin jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin minulle selviää oliko juuri loppuun saamani Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo lintu vai kala. Mutta huomaan, että minulle käy niin kuin minulle on nyt ollut tapana käydä tässä lähiaikoina muutenkin hurjan usein: mitä enemmän asiaa pohdin, sitä suurempaan solmuun pääni menee. Ei siis auta kuin yrittää jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla ne ylös. Raamittaa postaukseksi, yrittää saada jonkinlaiset kirjaimit vedetyt reunat koetulle. Kokeillaan.

"Vastenmieliset tytöt hyväksyivät kyselemättä tosiasian, että sukupuolet ovat toisilleen outoja eivätkä pidä toisistaan. Se oli myös kätevää, koska niin ei tarvinnut koko ajan kokea oman iljettävyytensä peilautuvan poikien katseista. He olivat niin kuin eivät olisikaan ja niin kuin poikia ei olisikaan. Ei tuntunut missään. He pitivät myös tyttöjen iltoja, mutta ne olivat toisenlaisia. Niissä syötiin ja katseltiin leffoja.

Opettaja ei koskaan puuttunut tähän tunnejakaumaan, vaan loi sen uudestaan joka liikuntatunnilla kun pojat menivät pelaamaan jääkiekkoa ja tytöt luistelivat kaunoluistimilla kenttää ympäri. Kaunoluistimilla oli tarkoitus olla kaunis."

Tellervo on kioskin myyjä, joka suorittaa kolmatta yliopistotutkintoaan ja odottaa sitä oikeaa. Hän oivaltaa, kuten nykyaikana niin usein ihmisillä tapana on, että rakkaus ei tule odottelemalla vaan se tulee opiskelemalla, ja niinpä hän perustaa rakkausopintopiirin, johon kutsuu mukaan ystävänsä Hennin. Henni täyttää ystävyyden kriteerit toki vain hatarasti, mutta koska Tellervosta on mukava, että jotakuta voi kutsua ystäväksi, kutsuu hän Henniä sellaiseksi. Koska kyllähän naisella nyt ystävä kuuluu olla. Yhdessä hauras ja sisäänpäin elävä Henni sekä suuri ja tilaa vievä Tellervo alkavat opiskella rakkautta yhdysvaltalaisen Rory Rayen - oikeastikin elävän ihmissuhdeopastajan - opein. Kuvioon astuu oikeanlaiset energiat ja tinderin pelaaminen, sekä tietenkin miehet ja suhteet, kuten hyvään chick lit'iin kuuluukin.

"Tellervo aloitti pitkän puheen siitä miten rehellisyys ja kirjaimellisuus olivat kaksi eri asiaa, ja että jos kuvat ilmentäisivät Hennin syvintä olemusta, ne olisivat lopulta enemmän totta kuin jotkut matkoilta otetut elämää esittävät selfiet. Tellervon puhe kesti niin kauan, että Henni myönsi Tellervon olevan oikeassa. Tellervo rohkaisi häntä, siispä Hennistä tuli rohkea."

Tellervo on aivan omanlaisensa tapaus. Noin henkilöhahmona toki myös, mutta nyt ensisijaisesti viihteellisenä romaanina. Se on hulvattoman vakava ja piikikkään terävä, jopa kiusallisen tarkkanäköinen, kuten kustantaja romaania sivuillaan kuvailee. Tavallaan se on siis ihan nerokas ja silti samalla en saa siitä oikein kiinni. Mutta en tiedä voisiko se olla jopa vähän tarkoituskin.

Omppu kertoo Tellervosta kirjoittaessaan, että runoilijanakin aiemmin tunnettu Tavi on kuvannut teostaan kirjamessuilla chick lit'in ruumiinavaukseksi, ja sellaiselta se erityisen hyvin tuntuukin. Se on jo lähes satiirinen kuvaus nykykirjallisuudesta, ja sellaisenaan se on aivan mahdottoman hieno. Silti sen kanssa huomaa kompastuvansa jatkuvasti omaan ylianalyysiinsa siitä, mitä tämä nyt on. Se on liian suoraviivaista, tarkkaa ja hienoa puhtaaksi chick lit'iksi ja silti siitä puuttuu se terävyys, joka tekisi siitä selvää parodiaa. Ainoastaan ruumiinavaus tuntuu tässä vaiheessa sopivalta, joten ehkä pitäydyn siinä. Jostain syystä kun minulle tuntuu tärkeältä määritellä tämä kirja joksikin, vaikka jos jokin kirja maailmassa saisi erityisesti olla vapaa määritelmiltä, olisi tämä yksi niistä. 

"Henni affirmoi ja affirmoi itseään läsnäolemaan tässä hetkessä ja kertoi itselleen, että onnen esittäminen sosiaalisessa mediassa oli hälyytysmerkki, ei todellista. Karheus sielussa ei kadonnut minnekään. Vaikka hän tietoisesti vastustikin moista performanssia, jokin hänestä halusi mukaan. Hän oli ollut vailla parisuhdestatusta koko elämänsä. Se oli liian kauan. Noina pohjimmaisina hetkinä Henni ehkä aavistuksen salaa kaipasi vain yhtä asiaa: olla osa tuota performanssia, saada julkaista itsestään hymyilevän kuvan yhdessä miehen kanssa."

Kuten ehkä on jo tiedossa, en ole se kaikkein helpoin viihdekirjallisuuden kuluttaja, sillä vaadin niiltäkin kestävyyttä ja korkeatasoisuutta. Siihen kriittiseen minuun tämä kirja upposi, sillä Tellervo käänsi kaikki kliseet niin räikeästi kivien alta esiin, ettei niihin enää voinut suhtautua kuin ihaillen. Miessuhteet, Tellervo-hahmon oivallukset, Hennin ja Tellervon vain miesten kautta koossa pysyvä ystävyys olivat niin räikeitä, että en usko enää vahinkoon nostaa ne kirjallisuuteen näin stereotypisessa valossa. Se ei voi olla muuta kuin taitavaa tarkkuutta, sisäelinten vuorottaista esittelyä ruumiinavaussalin katsojille. Tässä sydän nyt on, verisenä ja pumppaamattomana, katsokaa kaikki. Tellervo lainasi chick lit -kirjallisuudelta kaiken ja käytti niitä hyväkseen häikäilemättä aivan omalla tavallaan, omaksi edukseen. Varsin taidokasta haltuunottoa, sanoisin.

Yksityiskohdiltaan ja nykyajan havainnoinniltaan Tellervo oli myös mitä mainioin. Ehkäpä sen sijaan, että osaisin nyt selkeästi julistaa pidinkö tästä kokonaisuutena ja minkälaisena kirjana tätä luin voisinkin sanoa, että tämä on kirja, joka koostuu niin monesta pienestä, tarkkaan viritetystä palasta, että siitä tulee kokonaisuutenakin väkisinkin hieno. Tai ei edes niin. Se on ennemminkin mosaiikkia, upeita palasia, joissa yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä. Se on taitavan runoilijan yksittäisten havaintojen pullistuttama tarina, jossa voi aistia jokaisen yksittäisen oivalluksen lähteen, ja se mitä niiden väliin on kasvatettu, on ehkä jopa toissijaista. Eli kun kysytään, onko tämä kirja lintu vai kala, se todennäköisesti on. Molempia.

Näin ajassaan kiinni olevaa teosta riivaa yleensä monikin kestämättömyyden periaate, mutta tässä ne eivät häiritse. Tätä on tämä aika, paljaimmillaan ja rumimmillaan. Ja siksi siitä lukeminen on aivan valtavan vakavan hulvatonta. Suosittelen kokeilemaan. Viihdemielisiä sekä viihdevastaisia, tästä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Tellervosta muualla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Tekstiluola

maanantai 19. marraskuuta 2018

SISKO SAVONLAHTI : EHKÄ TÄNÄ KESÄNÄ KAIKKI MUUTTUU


SISKO SAVONLAHTI : EHKÄ TÄNÄ KESÄNÄ KAIKKI MUUTTUU
304s.
Gummerus 2018
kuunneltu äänikirjana, lukijana Pirjo Heikkilä


Sisko Savonlahden esikoisromaani on ollut erityisen paljon niin kirjainstagrammaajien kuin -bloggaajienkin puheenaiheena viimeisten kuukausien ajan. Entistä suuremmin se sai näkyvyyttä jo lokakuun lopulla, kun Hesari nosti sen kymmenen parhaan joukkoon esikoisteoskilpailussaan., ja onpa Savonlahti näkynyt valtamediassa varsin paljon noin muutenkin. Paitsi kirjailijan ytimekkäästä kieltäytymisestä suorittajasankarirooliin astumisesta, on myös itse romaanista on saanut lukea niin lukemattomista paikoista, että siitä on ehtinyt muodostaa jo muiden arvioiden perusteella omankin mielipiteen. Syksyn "keveämmät kirjat" -putkessani äänikirjana tämän kuunneltuani voin sanoa, että ainakin itselläni se mielipide on ollut täysin väärä.

Savonlahden romaani on kenties viihteellinenkin aikalaiskertomus helsinkiläisnaisesta, joka painii erosta toipumisen ja työn etsimisen ristitulessa samalla kun yhteiskunta arvostaa vain Onnistujia ja Oman onnensa seppiä, isolla oolla. Se on toki jopa chicklittimäinen, mutta lähinnä olemalla kevyt ja helpostilähestyttävä, ei kepeä ja kliseisiin uppoava. Se on hurjan hyvin kiinni tässä päivässä, ja siinä epätoivossa, joka helposti ihmisen valtaa, kun hän ei tätä myyttisen yksinapaista normikoodistoamme joko suostu tai kykene sellaisenaan toteuttamaan. Töitä ei ole ja sydänkin on erityisen rikki,  ja vain opintolainalla rahoitettu New Yorkin reissu ja mitä hienoimmat ystävät pitävät päähenkilöä enää pinnalla.

Savonlahden romaani on kaivattu särähdys menestystarinoiden ja kaiken muuttavien onnellisten tapahtumien keskelle, ja erityisesti siksi on hienoa, miten paljon näkyvyyttä se on saanut. Tuntuu vähän kummaltakin lukea kauhisteluja siitä, miten itseä ei vain oteta niskasta tai miten velkarahalla voidaankin matkustaa maailmalle, kun samalla istutaan onnellisesti normijunan kyydissä ja voidaan nauttia niistä etuoikeuksista, jotka syntymäasema tai sattuma meille on luoneet. Miksi itselleen hyvien asioiden suominen olisi oikeutettua vain niille, joilla sattuu olemaan työ ja mukava parisuhde?  Miksi toiselta lainaaminen tuntuu edelleen niin äärimmäisen nololta asialta, että sitä hävetään romaanin päähenkilön puolestakin? Miksi olemme tilanteessa, jossa vain yhdenlainen pärjääminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää? Näitä soisi enemmänkin julkisessa keskustelussa käsiteltävän, mutta samalla: onneksi on Sisko Savonlahti, joka kirjoitti niistä kirjan. Ja sen myötä on saanut myös kolumneja Hesarillekin kirjoitella. Maailma ei ole vain niiden, jotka ovat syntyneet tietynlaisten tähtien alla, myös muilla on oikeus hyviin asioihin ja elämästä kiinni pitämiseen. Syyllistäminen ei ketään auta mistään nousemaan, ja miksi ihan aina sankarina tarvitsisikaan nousta. Vain siksikö, että lukijalle tulisi parempi mieli? Onko epäonnistumiseen nykyaikana todella niin vaikea samaistua, että sitä voi jopa toisen kohtalona vihata?

Kirjan tematiikka on siis tärkeä, mutta erityisesti ilahduin myös siitä päähenkilön ajatusmaailman kuvauksesta, jota valotetaan jotenkin hurjan raikkaasti, sellaisin tavoin, joihin ei kirjallisuudessa aina ole tottunut. Kun muutamaa päivää sitten tavatun miehen hiuslaadusta päästään pohtimaan yhteistä tulevaisuutta. Tai vietetään sivukaupalla aikaa kuvaillen, miten ja missä sipsit kannattaa ehdottomasti syödä. Onhan meillä Suomessa klassikkokirjoja, joissa selostetaan seitsemänkymmentä sivua piipun polttamista, miksi meikkirutiinien kertominen tai kermaviilin koostumuksesta puhuminen olisi lopulta yhtään sen vähemmän merkityksellistä? On ihanaa, miten Savonlahti antaa vain mennä, kirjoittaa siitä mikä hänelle on tärkeää. Vain sellaisesta voi tulla lukijallekin tärkeää, vain niin toisen maailmaan voi itsekin päästä sisälle.

Vaikka Pirjo Heikkilä kaikessa lakonisuudessaan oli enemmän kuin täydellinen lukija tälle kirjalle, harmittaa hieman, ettei minulla tätä paperisena ole. Olisin halunnut palata yhteen jos toiseenkin kohtaan uudelleen, tutkia ja syventyä, palata ja kerrata. Ehkä vielä joskus hankin tämän jostain omaan hyllyyni, ja palaan parhaimpiin kohtiin myöhemmin. Sillä välin suosittelen, että lukekaa tekin tämä. Ei Savonlahden esikoinen suotta ole romaani, joka tuntuu nyt olevan vähän kaikkien huulilla.

Savonlahden kirjasta on kirjoittu jo hurjasti, mutta lisää siitä voi lukea mm. näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukupino, Kirjaluotsi, Bibbidi Bobbidi Book, Lukuisa, LumiomenaCarry on reading & Sivulauseita

torstai 15. marraskuuta 2018

KIRJA MUISTIINPANOINA – MARIA VEITOLA : VEITOLA



MARIA VEITOLA : VEITOLA
352s. / 7h 21min
2018 / Johnny Kniga
kuunneltu äänikirjana
lukija: Maria Veitola

Nyt on selvästi kevyemmän ja helpomman kirjallisuuden kausi. Minulla siis. Marrasankeus vie taas täysin mennessään, ja varsin täydet koulupäivät takaavat, ettei pään sisällä mitään järisyttävän suurta toimintaa enää iltaisin ole. Vähän harmittaa, klassikkohaasteen kannalta ehkä etenkin, mutta toisaalta: ihan sama. Luen sitä, mitä huvittaa, ja nyt huvittaa helppous. Sekin on täysin ok, yritän itselleni väittää.

Niinpä otin eräästä kirjatoistopalvelusta muutaman viikon ilmaisen kokeilujakson, ja nappasin vuoroon Veitolan, jota en ollut edes ajatellut lukea, mutta joka äänikirjana jostain syystä kuitenkin kiinnosti. Ja koska joskus on kiva kokeilla jotain uutta, ajattelin pitää Veitolasta luku-, tai oikeastaan kuuntelupäiväkirjaa ja jakaa sen teillekin tällaisenaan. Se, mitä tästä vielä tulee, on minullekin tässä vaiheessa arvoitus. Aloitetaan!


 2.11.
kuunneltu päivän päätteeksi yhteensä noin 40 minuuttia

Aloitan Veitolan iltalenkillä, ja tajuan, että vaikken sitä tahtoisi myöntää, on kyseinen toimittaja ärsyttänyt minua aina. Veitolan puhuessa mummistaan mietin mistä se johtuu. Ehkä siitä mediapersoonasta, joka hänelle on vuosien aikana rakentunut, ehkä siitä, miten hän tekee viihdettä kiusaten Johanna Tukiaista TV:ssä kymmenen vuotta sitten. En tiedä voiko noin kauan sitten tehty TV-ohjelma todella häiritä vielä tänäänkin, mutta huomaan myös ärtyväni Veitolan puhuessa mummostaan. Kyseenalaistan hetken kuunteluvalintaani, mutta tulen lopputulokseen, että koska en haluaisi ärsyyntyä Maria Veitolasta, häneen paremmin tutustuminen liene ihan hyvä tapa aloittaa. Ehkä tämä postauskin päättyy sanoihin, että "ennakkoasenteestani huolimatta Maria Veitola on kyllä varsin siisti tyyppi."

x


Olen jo lopettanut kirjan kuuntelun tältä päivää, mutta huomaan pohtivani edelleen syitäni ennakkoasenteisiini. Kyseenalaistan ärsytysmotiivejani: ärsyynnynkö oikeasti Veitolasta vai ärsyynnynkö siitä normeja rikkovasta ja anteeksipyytelemättömästä olemuksesta, tietynlaisesta röyhkeydestä, jonka hänestä olen aistivinani? Ja jos kyse on jälkimmäisestä, ärsyynnynkö siis siitä, että hän ei ole sellainen kuin yhteiskunta odottaisi hänen olevan, naisena? Eli siis nöyrä, kuuliainen, kiltti ja mukautuva. Hiljainenkin, tietysti, sillä vaikka miten ekstroverttiutta julistetaan oikeanlaisuudeksi, väittäisin että harva suo suorapuheisuutta ja räiskyvyyttä aidosti kanssaolijoilleen. Oivallus ärsyttää minua, sillä ärsyynnyn itseeni kun jään tällaisesta ärsyyntymisestä kiinni. Päätän jatkaa Veitolan kanssa loppuun asti, sillä paperilla hän on juurikin se tyyppi, kenen puolesta jatkuvasti tasavertaisuusmonologeissani liputan. Ärsyttää. Mutta nyt tosiaan siis oma pääni.


3.11.
kuunneltu kokonaisuudessaan noin 1h 50 min

Edellisillan itseenimenemisten jälkeen tämä alkaa viimein sujua. Neulon samalla vuosi sitten kesken jäänyttä villahuivia, ja pääsen vihdoin sisään Veitolan ajatusmaailmaan. Isän kuolemasta ja omasta syömishäiriöistä kertovat tekstit saavat Marian kuulostamaan hauraalta kaiken voimakkuutensa alla, ja samalla mietityttää miksi ihmisistä täytyykin aina tietää heidän kipupisteitään voidakseen ymmärtää myös vahvuutta? Eikö ole aikalailla itsestäänselvää, että niitä on, onko kenelläkään oikeus vaatia silloin niistä tilille, jotta toinen olisi itselle inhimillisempi? En tiedä kumpaa nyt tämän kirjan kanssa pyrin enemmän ymmärtämään, itseäni vai Veitolaa, mutta tämä alkaa vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta matkalta.


4.11.
kuunneltu kohtaan 2h 30min

Kirjoitan aamulenkillä muistiinpanoihin seuraavan lauseen: "tajusin (vauva-ajan kolumneista & ennen vauva-aikaa kirjoitetuista muiden vanhemmuuskolumneista), että Veitolan yksi leimaavimmista piirteistä on tuomitsevuus - hän istuu sivussa ja paheksuu muita ja listaa minkälaisia ihmisiä inhoaa tai miten on muuttunut inhoamakseen ihmiseksi ja se onkin ok". Onneksi Maria välikommenteillaan huomaa oman armottomuuden itsekin, mutta jälleen kerran päästään minuun: mitä minusta kertoo se, että inhoan ihmisiä, jotka inhoavat ihmisiä? Hah. Pohdin myös omaa tulkintaa Veitolan sanoista, ja sitä, minkä niin todeksi olen lähiaikoina erinäisissä internet-keskusteluissa huomannut: kun itse sanomme jotain, tiedämme, että emme ole niin ehdottomia, miltä kuulostamme ja ymmärrämme omien ajatustemme keskeneräisyyden. Parhaimmillaan siis, ainakin. Mutta kun toinen sanoo jotain ääneen, luemme sen helposti ehdottomana, muuttumattomana mielipiteenä, jota hän on tarkkaan harkinnut ja päättänyt nyt maailmalle julistaa. Vähän ristiriitaista, sanoisin. Miksi sitä toisia kohtaan onkin niin hurjan helppo olla armoton?

5.11.
kuunneltu kohtaan 2h49min

Veitolalla on ihania ajatuksia sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta, hän on jotenkin niin monella tapaa nykyisen empaattisemman kasvatuksen ytimessä katoamatta silti pelkästään äitiyteen. Enkä minä äitiyteen katoamistakaan sinänsä vierasta, ehkä enemmän sitä, että sieltä kadotuksesta huudetaan totuuksia niille, jotka siellä eivät syystä tai toisesta ole, tai halua olla. Ehkä ehdottomuus lopulta kääntyy aina hyvääkin sanomaa vastaan, ajattelen. Ja Veitolalta se ainakin tästä aiheesta tuntuu puuttuvan.

Ja hänellä on ihana ääni. Huomaa radiotoimittajataustan, koska hänen itse lukemanaan tätä äänikirjaa on erityisen mukava kuunnella.

8.11.
kuunneltu yhteensä noin 3h 50 min

Pari päivää vaivannut lukujumi siirtyy näemmä myös äänikirjan pariin, mutta se ei oikeastaan haittaa.  Ihastuttaa Veitolan ajatukset työelämästä, ja lisäksi oivallan hänen kauttaan miten olen sekoittanut sen tietyn TV-ohjelman tietyn Veitola-kuvan ns. oikeaan Mariaan, vaikka haastatteluiden ynnä muiden taustalla on kokonaisia tuontantoryhmiä. Tekee kyllä niin hyvää jäädä itselleen jatkuvasti kiinni vähän epäloogisista ajatuskeloista, sillä vain niin niitä voi työstää edes hieman paremmiksi.

x

Työ-osio loppui, ja rakastin hurjasti Veitolan heittämää ajatusta siitä, tehdäkö asioita siksi, että niistä saa itse jotain vai siksi, että näyttäisi tietynlaiselta muiden silmissä. Tätä olen vähän toisella tapaa itsekin sattumalta juuri pyöritellyt päässäni, ja Veitola onnistui sanallistamaan sen dilemman mainiosti. Myös Marian pohdiskelu rohkeudesta oli hurjan samaistuttava, ja näytti hänestä puolen, jollaista en kyseisessä julkisuuden henkilössä ollut ennen tunnistanutkaan. Äänikirjassa vähän häiritsee kuitenkin, kun ei aivan tiedä mitkä kommentit olivatkaan kolumnia ja mitkä nykypäivän puhetta, lähinnä siis siksikin, että puuhailen kuuntelun parissa muuta, enkä vain kuuntele, mutta onneksi sen kanssa voi kuitenkin ihan elää.

9.11.
kuunneltu 4h 39min

En edelleen ole täysin varma, mikä on jälkikäteen muisteltua ja mikä johonkin lehteen kirjoitettua, mutta ainakin kuunnellessa tuntuu, että jälkikäteen kirjoitetussakin on hämmentävän paljon toistoa: Maria kertoo monia asioita uusina, sellaisia, joista hän ihan vasta jo puhui. Jos toisto tulisi kolumneista, ymmärtäisin sen paremmin, nyt se tuntuu lähinnä huolimattomuudelta, koska korvaani se kuulostaa näiltä tänä vuonna kirjoitetuilta jälkihuomioilta.

Neljännessä osassa Veitola puhuu ihmis- ja rakkaussuhteissaan, ja samaistun moniin ajatuksiin. Hänen tarpeensa ymmärtää, miten muut ovat hänet tyttöystävänä nähneet on ihanan samaistuttava, vaikka se ääneen lausuttuna tuntuukin vähän itsekeskeiseltä. Pohtia nyt entisiä suhteita vain itsensä kautta, entisiä ihmisiä siten, miten he näkivät sinut. Mutta ymmärrän sen ajatuksen, tiedän sen ajatuksen ja tarpeen. Siksi on ihana, että joku sanoo sen ääneen.

Huomaan myös, että ihastelen Veitolaa eniten, kun hän puhuu asioista, jotka minäkin itsessäni tunnistan, vierastan eniten taas, kun hän ajattelee eri tavoin kuin minä. Silloin pidän häntä turhankin ankarana ja ehdottomana, kykenemättömänä ymmärtää asioita erilaisten ihmisten näkökulmasta. Vaikkapa niiden, jotka ovat olleet aina yhdessä ja samassa parisuhteessa, ja saaneet sen toimimaan. Mutta sitten mietin, että eihän se Marian vika ole, näinhän sitä ihminen vain ylipäätään toimii. Tulee vihaiseksi, kun joku ei automaattisesti ymmärrä omaa tapaansa olla, tai ilmaisee, että se on hänelle vieras. Teenhän niin itsekin. Enkä minä ole ajatellut hyökkääväni ketään vastaan, vaikka minua kohtaan niin tekeminen tuntuukin hyökkäykseltä.

12.11.
kuunneltu 6h 30min

Viidennessä osassa Veitola puhuu tyylistään ja ulkonäöstään. Hän tuo esiin mielettömän hyvin sen vääristyneen ja vastenmielisen ulkonäkökulttuurin, joka liittyy oikeastaan kaikkiin ihmisiin, jotka julkista työtä tekevät: kun julkisuuteen astuu, kuvittelee järjettömän moni, että toisen ulkonäön, naaman, painon, iän ja tyylin ruotiminen on sallittua. Ja he tekevät sitä sumeilematta, unohtaen, että arvostelun kohde on myös ihminen. Tavallaan minusta on myös sama arvosteleeko toisen ulkonäköä kotona piilossa vai tekeekö sitä suoraan kohteelle, yhtä väärin se on ja yhtä vääristyneessä, ulkonäkökeskeisessä mielentilassa sitä joka tapauksessa elelee. Jos toisesta ihmisestä ei löydä hyvää sanottavaa tai ajateltavaa, on surullista, että pahansuopuus tehdään edelleen niin monin paikoin hyväksytyksi tavaksi nähdä ja käsitellä ihmistä.

x

Kuudennessa osassa Veitola siirtyy ystävyys- ja ihmissuhteisiin, ja aihe tuntuu kiinnostavalta. Hänellä on taas sekä ihastuttavia että vieroksuttavia ajatuksia, mutta ne toki hänelle suotakoon. Alan jo itsekin ymmärtää, että Veitolan ei kirjoittaessaan tarvitse, tai edes kuulukaan ottaa kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä huomioon, eihän hän voi itsestään kirjoittaa muiden hyvinvointia ajatellen. Ei silloin voisi sanoa mitään.

Ystävyysosiossa pidän ehdottomasti eniten Marian tavasta puhua ystävyydestä yhtenä ihmissuhdemuotona, joka sisältää koko sen tunteiden vuoristoradan, mitä kahden ihmisen suhde nyt sisältää vain voi. Ystävyys ei ole itsestäänselvää, eikä huonoa käytöstä kuulu hyväksyä automaattisesti vain toisen ihmisen peruspiirteenä. Veitola alleviivaa toisen tasa-arvoista kohtaamista, mutta muistuttaa, että ystävyyteen kuuluu ihan samalla tavalla riitoja, erimielisyyksiä ja eroja kuin vaikkapa romanttisiin parisuhteisiinkin. Vaikka siitä ehkä osin puhutaan enemmän kuin ennen, on tällainen vaihtoehtoinen, realistisempi ystävyyskertomus huomattavasti kiinnostavampi kuin se, joka antaa ymmärtää, että ystävään ystävystyttyä ystävyys kestää elämän loppuun saakka, tai ihan korkeintaan vain haalistuu pois. Menee se joskus niinkin, mutta silloin sitä on varsin onnekkaassa asemassa. Jos löytää elämänvaiheystävän lisäksi elämän mittaisen ystävän.

13.11.
kuunneltu yhteensä 7h 21min

Veitola on lähivuosina tullut tunnetuksi myös bossladyna, ja vaikka sanaa vierasta, olen tämän roolin häneen omista ennakkoluuloistani huolimatta yhdistänyt aina suht positiivisessa merkityksessä. Maria näyttää miten tila otetaan haltuun, ja vaikka hän saa sen näyttämään helpolta, on tässä miehisessä yhteiskunnassa varsin itsestäänselvää, ettei se sitä ole. Omassa työelämästä kertovassa osiossa Veitola puhuu viisaita sanoja muun muassa naisen asemasta suhteessa työtä tekeviin miehiin - ja myös siitä, miten miesten valta-asema saa altavastaaja-asemassa olevan naiset kilpailemaan pikemminkin keskenään kuin yhdistämään voimansa tilan haltuun ottamiseksi. Pysäyttäviä ajatuksia, ja vaikka nämä toki onkin jo itselle tuttuja, on aina mahtavaa, että omaa tilaa käytetään näistä asioista puhumiseen.

Kirjan lopuksi

Olipahan matka. Sain melkein pari viikkoa tämän kirjan parissa kulumaan, mutta toisaalta siinä ajassa se ehti suureksi kasvaakin. Ei ehkä maailmaa mullistavaksi, mutta matkaksi vielä enemmän itseeni kuin Maria Veitolan ajatuksiin. Ja juuri siinä tämän kirjan hienous piilikin, oppia nyt ymmärtämään omia ajatusketjujaan paremmin. Ja jälleen kerran tajuamaan sen, miten monitahoisen kompleksisia hahmoja me ihmiset olemme, ja miten meillä on aina tapana tulkita heitä vain itsemme ja ennakkokäsitystemme perusteella. Jos joskus vain istuisimme ja kuuntelisimme aidosti mitä ja miten he asiansa sanovat, mitkä asiat heidän ajatuksiinsa vaikuttavat ja miten heistä on rakentunut vuosien saatossa juuri heitä, ymmärtäisimme maailmaa ehkä hieman paremmin. Oman navan kautta elämää kun voi ymmärtää hyvin rajallisen määrän vain.

Kirjoitan tähän nyt siis ilman minkäänlaista itseironiaa: ennakkoluuloistani huolimatta Maria Veitola on kyllä varsin siisti tyyppi. Ainakin näin itsensä kertomana.

Veitolasta muissa blogeissa: bookishteapartyReader, why did I marry him?, Books by Taru & Kirjanmerkkinä lentolippu 

maanantai 12. marraskuuta 2018

ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA (NAPOLI-SARJA #4)


ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA
512s.
WSOY 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta // 2014
Suomennos: Helinä Kangas
Arvostelukappale

Hämmentää. Tällä kertaa minä itse, lukijana. Aloitin Napoli-sarjan viime joulukuussa, ja kerroin ensimmäisestä osasta sen olleen "juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailmaa hehkutettu". Toisen kohdalla taisin jopa käyttää sana viihteellinen. Ai Napoli-sarja? Viihteellinen? Mitä kirjoja vajaa vuosi sitten olen oikein lukenut? Ja olisiko tämä hyvä tekosyy lukea kaikki neljä uudelleen putkeen, nyt kun viimeisimmän osan takakansikin on tullut kirjan päälle lopullisesti laskettua?

No. Viihteellisyydestä sun muusta en tiedä, mutta onhan tämä varsinainen tulevaisuuden klassikko koko sarja. Ferrante hurmasi minut totaalisesti jo ensimmäisellä osallaan, ja vaikka nyt jälkikäteen tuntuu, että olen lukenut sitä aivan väärin, on se osaltaan ollut myös uskomaton matka kepeästä ja maailmaa kyseenalaistamattomasta lapsuudesta läpi yhteiskunnallisten sekä henkilökohtaisten kuohujen aina 2000-luvun Italiaan, joka on seitsemässä vuosikymmenessä kokenut päähenkilöidensä rinnalla vaikka jos mitä. Traagista, repivää, rikkovaa ja julmaa, mutta myös kaunista, intohimoista ja kiihkeää. Juuri niin sekavaa ja silti suoralinjaista kuin kirjan päähenkilö kokonainen elämä vain voi olla.

Ja koska kenellekään ei liene enää epäselvää, että Ferranten Napoli-sarja on kasvanut allekirjoittaneelle yhdeksi elämäni suurista lukukokemuksist, kerron teille nyt neljä syytä, miksi minä näitä kirjoja rakastan.

01. Kirjojen kasvaminen lukukokemuksen edetessä // Viimeisen osan myötä Napoli-sarjan päähenkilöt Lenu ja Lila ovat aikuisia, työssäkäyviä naisia, jotka elämä on kuljettanut täysin päinvastaisiin suuntiin. Vuosikymmeniä on kulunut tarinallisesti kirjan ensimmäisestä osasta, ja viimeisen osan myötä aikuiseksi, jopa vanhukseksi kasvaa paitsi korttelin väki, myös itse kirjasarja. Tässä on jotain levollisen vanhenevaa, ja juuri se tästä koko sarjasta tekee niin täydellisen: jokainen osa, lapsuus ja nuoruus, nuori aikuisuus sekä aikuisuus ja vanhuus, näyttäytyvät paitsi hahmoissaan, myös kokonaisessa rakenteessa, rytmissä ja mittakaavoissa, joissa Lenun ja Lilan elämiä tarkastellaan.

02. Ystävyys // Ferranten ystävyyskuvaus on jotain, mihin en juurikaan ole kirjallisuudessa törmännyt. Lenun ja Lilan ystävyyttä kuvataan realistisesti, välillä jopa epämiellyttäviä asioita esiin nostaen. Ferrante luo hurjan todentuntuisen asetelman, jossa kaksi ystävystä on jatkuvasti kaltevalla pinnalla, yrittäen tasapainotella siinä yhdessä, mutta ollen silti aina tilanteessa, jossa kumpikin ei voi yhtaikaa olla ylhäällä. Ferrante kuvaa raadollisesti sitä, miten ihminen on aina olemassa suhteessa johon kuhun toiseen, ja miten sellainen toiseus ei voi myöskään olla täysin tasapainoista. Se mitä toisella on, on toiselta pois, ja jos toinen on Subjekti, tulee toisesta Toinen, putoaa hän toiseuden kategoriaan eikä nouse kuin vaihtaakseen subjektiuden ja toiseuden paikkoja päikseen. Ei ole väliä kumpi ystävyyden subjekti on, mutta kaksi sitä ei voi yhtaikaa olla.

Ferrante kuvaakin sitä kateutta ja ohitushalua ällistyttävän tarkasti, johon tällainen toiseuden asetelma ihmiset johtaa. Elena on loistava päähenkilövalinta, sillä hänen vimmansa päästä subjektiiviksi on suoraviivaisempaa ja selkeämpää kuin poukkoilevan Lilan, jolle ihailu tuntuu olevan merkityksetöntä. Ainakin siihen asti, kun hän joutuu ihailijan rooliin. Onkin hurjan virkistävää, että tällaista toisen kautta itsensä peilaamista kuvataan kahden naisen kautta. Vaikka suhteita ja rakkauksia tulee ja menee, on Lilan ja Lenun suhde se, mikä määrittää heidän paikkaansa elämässä. Ei (ystävyys-)myyttisen tasapainoisesti saati neutraalisti toista rakastaen ja hänen vikojaan hyväksyen, vaan vimmaisesti, jopa väkivaltaisesti. Korttelin kuohunta ja ajan politiikka on vain taustahumua, jonka päälle ystävyyskuvaus piirtyy hämmästyttävän tarkasti.

"Korttelin syvyyksistä, paikasta joka tuntui minusta nyt pikkuruiselta loukolta, hän [Lila] piti minua yhä itsensä jatkeena. Hän sai Pietrolta puhelinnumeroni Genovaan ja alkoi soitella minulle usein välittämättä että häiritsi appivanhempiani. Niillä kerroilla, kun hän onnistui tavoittamaan minut, hän ei ollut huomaavinaan harvasanaisuuttani vaan puhua puhui kuin papupata meidän molempien puolesta."

03. Kyky kuvata yhteiskunnalliset asiat yhtaikaa niiden keskeltä ja silti objektiivisesti // Ystävyyden lisäksi Ferrante kuvaa yhteiskuntaa ja sen kuohuntaa ajasta toiseen sellaisella tarkkuudella, että huomaamattaan oppii paitsi Italian myös Euroopan lähihistoriasta enemmän kuin koulun historiantunneilla yhteensä. Ferrante saa vasemmistoliikehdinnän, feminismin ja työväenliikkeiden synnyn vaikuttamaan mielenkiintoisimmalta mitä voi tapahtua, ja etenkin hänen taitonsa kuvata kyseisiä ilmiöitä sisältä päin kriittisesti tuntuu harvinaisen tervetulleelta, sellaiselta, joka yleensä kirjallisuudessa joko ohitetaan tai ei tunnu omalta. Ferranten henkilögalleria on kuitenkin niin harkitun täysi, että heidän kauttaan voi tuoda eteen ilmiön kuin ilmiön ilman, että se tuntuu tarinassa päälleliimatulta. Ferranten Napoli-sarja on yksi kokonainen maailma, ja näin todellisen maailman luominen on taidoista uskomattomin.

"Ajat olivat sellaiset. Minullekin kävi eräänä iltana huonosti Ferrarassa. Moron ruumiin löytymisestä oli kulunut runsas kuukausi ja tulin kutsuneeksi hänen sieppaajiaan murhaajiksi. Sanojen kanssa oli aina hankalaa; yleisöni vaati, että osasin sovittaa ne äärivasemmiston vallitsevaan kielenkäyttöön, ja minä tein parhaani. Mutta usein kiihdyin ja suustani pääsi suodattamattomia lauseita. Sana 'murhaajat' ei sopinut kenellekään kuulijoista – murhaajia olivat fasistit – ja minua vastaan hyökättiin, minua kritisoitiin ja pilkattiin."

04. Naiseus // Ferrante kirjoittaa naiseudesta, naisen asemasta ja tarpeesta määritellä oma itsensä yhteiskunnassa, jossa kaikki lähtökohtaisesti kuuluu miehille. Hänen kumpikin päähenkilönsä on ensin tyttöjä, sitten naisia, ja vaikka he ovat toistensa vastakohdat niin monissa asioissa, yhdistää heitä silti erityisesti oman paikan löytäminen patriarkaattisen kulttuurin keskeltä. Miesten maailma kulkee sivussa, kun nämä kaksi vahvaa ja omalla tavallaan itsenäistä hahmoa rakentavat elämäänsä itsensä, ei miestensä ja poikiensa varaan. Se ei ole päälleliimaavaa, ja silti se on tärkein sankaritarina, mitä tässä ajassa lukea voi. Aina ei tarvitse tehdä jotain ensimmäistä kertaa kaikista naisista ollakseen itsenäinen ja vahva, usein suurin sankaruus tulee siitä, että uskaltaa nostaa itsensä keskiöön maailmassa, jossa naiselle ei tuota paikkaa ole tavattu valita. Ferrante tuskin tätä valintaa on tiedostamatta tehnyt, ja vaikka hyvinkin moni tarinan sivuhahmoista sekä Lilaa että Lenua yrittää normienmukaiselle paikalleen saada, he eivät taivu. He ovat eniten olemassa toisilleen ja toistensa kautta, halusivat he sitä tai eivät. Mutta miesten maailma ei heidän maailmansa välejään riko, vaikka se siellä maskuliinisia rumpuja jatkuvasti paukutteleekin.

x

Harvoin tulee vastaan sellaisia kirjailijoita kuin Elena Ferrante. Hänen tarkkanäköisyytensä tuntuu kumpuavan taidosta asettaa itsensä sivulliseksi, mutta entistä vaikuttavampaa tässä taidossa on nähdä myös sivustakatsoja kertoja ikään kuin sivusta, vikoineen ja erheineen. Vaikka tässä Napoli-sarjan viimeisessä osassa ei ole samanlaista pauhua ja jyrkkyyttä kuin aiemmissa teoksissa, sinetöi se upeasti sarjan paikan tulevien klassikoiden joukossa. Upea, upea sarja, toivottavasti tämän hienouden löytää vielä moni sukupolvi meidän jälkeemmekin. Tällaista kirjallisuutta varten minä luen, ja onneksi sitä myös välillä onnistuu löytämään. 

perjantai 9. marraskuuta 2018

MISSÄ MENNÄÄN JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEESSA?


Minun ja Miran lanseeraamasta Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta on kulunut jo kolmannes, kaksi kuukautta. Koska kaikenlaiset väliyhteenvedot, listaukset ja lukusuunnitelmat kiinnostaa (etenkin tasan niiden tekemisen ajan, suunnitelmat nyt tunnetusti on kaikkein ihanin unohtaa heti julkaisu-napin painamisen jälkeen), ajattelin keräillä muutamia haja-ajatuksiani haasteesta tähän asti. Joko sinä olet mukana? Lukenutkin jo jotain? 

Itselläni on tavoitteena lukea vähintään kuusi kirjaa, eli yksi joka kuussa. Tähän asti olen saanut luettua kuussa kaksikin, mutta marrasväsymys ja lukukauden loppuun kasaantuneet kouluhommat ovat hidastaneet nyt hieman lukemista. Ylipäätään klassikkokirja kuussa on tuntunut tähän asti varsin mainiolta vauhdilta, ja ennen kaikkea sellaiselta, jota voisin hyvinkin ajatella jatkavani myös haasteen jälkeen. Tähän asti kun hienointa haasteessa on ollut paitsi se, miten paljon se jo muutaman kirjan avulla on onnistunut laajentamaan omia lukutottumuksiani myös uutuuskirjojen ulkopuolelle, myös se oivallus, miten valtava määrä naisten kirjoittamaa klassista kirjallisuutta maailma onkaan pullollaan. Että klassikoita lukiessa ei tarvitse lukea vain harmaita setiä. Vaikka oivallisia ja edelleen ajankohtaisia monet heistäkin ovat, ei klassikkokirjallisuudesta kovin monipuolista kuvaa vielä saa pysyessään vain niiden kaikkein tunnetuimpien miesten kirjoittamien teosten parissa.


 Kirjat, jotka olen jo tähän mennessä lukenut:

Sylvia Plath : Sanantuoja

Kirjoja, joita olen haasteen aikana haaveillut lukevani:

Virginia Woolf : Oma huone / Mrs Dalloway
Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani
Marguerite Duras : Rakastaja
Clarise Lispector : Passio
Maria Jotuni : Kun on tunteet
Margaret Atwood : Orjattaresi

Lisäksi kiinnostaisi kovin esimerkiksi Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli, jota eräälle kurssille johdannon verran jo luin. Tietokirjallisuudesta kiinnostaisi myös Judith Butlerin Hankala sukupuoli, mutta tiedän itsekin että koulutyö- ja graduteoriakirjallisuussumassa jaksan todennäköisemmin keskittyä nyt lähinnä fiktioon. Alice Walkerin Häivähdys purppuraa taas minulla on ollut kesken jo yli kuukauden, mutta se ei haittaa. Tuo teos on niin voimakas, että se vaikuttaa harvakseltaan, pienissä pätkissäkin luettuna valtavasti. Kesken se ei ole siis jäämässä, vaikka joku toinen tällaisilla lukuajoilla jo olisi. 

Mutta niin. Mitä sinä olet lukenut tai lukemassa tähän haasteeseen? Oletko löytänyt jotain aivan uutta, vai onko tämä sinulle kaikessa tuttuudessaan hyvinkin helppo haaste?

Ja muistutuksena vielä, täältä pääsee ilmoittautumaan mukaan, jos mielenkiinto heräsi vasta nyt! Ja jos vielä on hukassa mitä lukisit, suosittelen tätä yhteistyössä monien muiden bloggaajien, instagraammaajien ja tviittaajien kanssa koottua listaa. Sieltä löytynee todella jokaiselle jotakin!

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

ANYWAY, HEMINGWAY, AURINKO MYÖS LASKEE – PAPERI T : POST-ALFA


PAPERI T : POST-ALFA
96s.
Kosmos 2016


löydän ensin paperi t:n kaikki on hyvin -levyn
josta muistan että runokirjakin oli

kaksi vuotta myöhemmin kuin muut
ja silti ihan ajassa

luen sukat jalassa
peiton alla
päiväunet välissä

aloitan alusta ennen kuin edes
pääsen loppuun

mä niin tiiän
miltä susta
tuntuu,
paperi t

"menestys on vain menetys ylimääräisellä ässällä"

hesari väittää viivästyneen teini-iän tutkielmaksi
unohtaa positionsa ei-millenaalien äänitorvena

olen juuri sitä ikäpolvea kuin
paperi t
tiedän päälle kaatuvat facebook-seinät
somehiljaisuudet joita kukaan ei huomaa
klikkausäänen kun olen maybe attending
menetyksen
ja menestyksen

"kaikki pettää
sisuskalut 
sisu ja kalu"

ja minunkin maailmassani kaikki pettää
tietenkin eri tavalla
silti samaistuttavalla

toisaalta ainainen samaistuminen
siihen vaatiminen
ryydyttää
huomaan että yksi lempisanoistani on ymmärtää
oikeasti edes en, luulen vain
ei muiden kuin itsensä tunteita kai lopulta edes voi

"suhteemme viimeisinä päivinä takerruin asioihin
kuten sohvankulmaan
ja eteisen karmeihin"

siksi samaistumista
ymmärtämistä
paremmin
ajattelen että joku sanoittaa minua
tekee minun sisällä myllertävistä lihansyöjäkasveista
sanoillaan oikeita

"kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään
yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote
voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua"

lopulta
saa minut jollain tapaa
tuntemaan itseni hyväksytyksi

"nää on rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin"

ja hyväksyttävyys kai on tunne
jota jokainen kaikkein eniten
janoaa vaikkei sitä
myönnäkään ääneen

(postauksen otsikko paperi t:n paniikki-kappaleesta.
post-alfasta muualla: sivutiellä, kujerruksia, kirjojen keskellä, poikakin lukee & amman lukuhetki)

perjantai 2. marraskuuta 2018

LISÄYS KOTIMAISEEN KLASSIKKOKAANONIIN – SALLY SALMINEN : KATRINA


SALLY SALMINEN : KATRINA
448s.
Teos 2018
Alkuteos: Katrina // 1936
Suomennos: Juha Hurme

Kirjojen Suomi -hanke nosti viime vuonna Sally Salmisen Katrinan uudelleen puheenaiheeksi, uusi suomennos kirjan kirjabloggaajien ja -instagrammaajien hitiksi ja Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste teoksen viimein myös minun tietoisuuteeni. Tässä kohtaa täytyy siis sanoa, että häpeäkseni en todella ollut tästä kotimaisesta aikansa bestseller-teoksesta edes kuullut. Ja tällä kertaa häpeä ei ole vain minun, sillä väittäisin, että on kansallinen häpeä, että tällainen suurteos on ylipäätään päässyt unohtumaan, tippunut klassikkokaanonista pois. Tekisi mieli myös väittää, että hyvin pitkin osin se johtuu kirjailijan sukupuolesta, mutta se toki on keskustelu erikseen se. Nyt sanon, että jo oli aikakin nostaa Katrina takaisin esiin. Ja nyt on meidän vuoromme se siellä esillä pitää. Sillä jokaisen ylistyssanansa tämä romaani on ansainnut.

Katrina alkaa kun nimikkopäähenkilö tapaa Pohjanmaan katuja kulkiessaan veikeän merimiehen Johanin, joka maalaa kotikonnuistaan Ahvenanmaan kallioisista saarista niin vastustamattoman kuvan, että Katrina rakastuu paitsi paikkaan, myös sieltä kotoisin olevaan herrasmieheen. Häät saadaan järjestymään heti ja pari lähes karkaa matkaa kohti uutta kotiaan ehtimättä edes kapioita saada matkaansa mukaan. Perillä todella odottaa kauniita huviloita omenapuineen, mutta Johanin koti ei ehkä aivan olekaan sitä, millaiseksi suurisuinen veijari on sen puheissaan maalannut. Jo muutaman päivän jälkeen tuo tuore aviomies jättää vaimonsa kesäkaudeksi yksin uuteen ympäristöönsä, suuntaa merille laivansa mukana. Ja Katrina on yksin keskellä vierasta karuutta, sisäänpäin käpertyneessä yhteisössä, johon ei hieman säälittävän pelleilijän maineessa olevan Johanin vaimoa tuosta vain mukaan päästetäkään.

" 'Sain pellavaa, joo. Mutta pellavan hinnan ja päiväpalkan mukaan siitä tulee vain kahden ja puolen päivän maksu. Minulla on yksi ja viisikymmentä saamista. Johan sai muutamia lautoja veneentervauksesta, annetaan sen olla sujut. Mutta Erik ei saanut pennin latia työstään.'
'Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.'
'Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.
'Ajatella! Ja köyhän kansan matkat useiden kymmenien kilometrien päähän lääkäriin ovat myös turhaa touhua. Minun aikanani väki on elänyt ja kuollut Herran armosta, mutta nyt näyttää synti hallitsevan.'"

Tästä karusta kuvastosta Katrina lähtee kuitenkin päättäväisesti elämäänsä rakentamaan, ja Salminen tarinaansa luomaan. Jo pian käy ilmi, ettei talollisen tyttärellä ole juuri maaorjaa kummempi kohtalo, ja tämän asetelman kautta Salminen ottaa ajoittain kärjekkään äänekkäästi kantaa niin omaisuuden jakautumiseen jo valmiiksi rikkaiden kesken kuin naisen asemaan patriarkaattisessa yhteiskunnassa. Vuodet vierivät, perhe kasvaa, mutta onnen sijaan kasvaa myös nälkä ja hätä, kun palkaksi annettu pilaantuva maito ei ehjiksi vaatteiksi muutu.

Siinä missä Salmisen Katrina on yksi kotimaisen kirjallisuuden vahvimpia henkilöhahmoja, on myös jokaisella sivuhenkilöllä upea, täyteläinen paikkansa tarinassa. Johanin ja Katrinan kaunis kumppanuus ylittää sosiaalisen häpeäleiman, joka erilaisuuden päälle on jokaisessa ajassa niin kiivaasti tahdottu lyödä. Heidän lapsensa uhmaavat niin saarta kuin sitä ympäröivää merta, ja romaanista tulee useamman sukupolven mittainen tarina. Salmisen pakoton kerronta ja koko elämän kurottava tarina Katrinasta puhuttelee alusta loppuun. Se saa itkemään, kadottamaan todellisuuden ympäriltä ja kasvattamaan suojamuurit arjen ajatuksia vastaan. Se on kokonainen elämä, ja se elämä on upea.

Salmisen Katrina on tosiaan jäänyt äänekkäämmin tilaa vieneiden kotimaisten klassikoiden alle, mutta täysin turhaan. Se ei hetkeäkään kalpene esimerkiksi Väinö Linnan rakastetulle Täällä Pohjantähden alla -trilogialle, vaikka samaa historiaa ja torpparin kurjaa elämää kuvaakin. Se ottaa paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtä itsevarmasti kuin päähenkilönsäkin, eikä se herroja kumartele. Salminen kuvaa niin täydellisen upeasti köyhän ihmisen elämää vajoamatta synkkyyteen, mutta kuitenkaan sitä lainkaan romantisoimatta. Tämä ei ole kaunis ja kaihoisa tarina, jonka voi näppärästi luettuaan unohtaa, se vaikuttaa syvästi ja muistuttaa terävästi, ettei nämä luokkaerot vieläkään Suomesta minnekään ole kadonneet. On ne, jotka omistavat ja ne, jotka eivät. Almuilla Katrina ei elää suostu, eivätkä myöhemmin hänen poikansa lapsuudenkotiaan omakseen tahdo tunnustaa, mutta selkä suorana itse kukin kohtaa omat kohtalonsa. 

Klassikot syntyvät, kun tiettyä kirjaa kutsutaan tarpeeksi usein tarpeeksi kirjallisissa piireissä klassikoksi. On siis aika korjata tämän romaanin kohdalla tehty virhe, ja nostaa se takaisin sinne minne se todella kuuluu. Puhua siitä yhtenä suurena suomalaisena klassikkoromaanina. Sitä se todella on.

Maailmanvalloitushaasteen lisäosa: Ahvenanmaa
Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste: A book that make you escape your life