tiistai 27. lokakuuta 2020

REBECCA SOLNIT : EKSYMISEN KENTTÄOPAS

REBECCA SOLNIT : EKSYMISEN KENTTÄOPAS
254s.
S&S 2020
Alkuteos: A Field Guide to Getting Lost // 2005
Suomennos: Pauliina Vanhatalo
Saatu arvostelukappaleena

Eksymisen kenttäopas on ehkä kaunein kirjan nimi, jonka ihan hetkeen muistan kuulleeni. Kaunis se on alkukielelläkin, A Field Guide to Getting Lost, mutta erityisen onnistunut suomennettuna. Ihan jo siksikin tulin tarttuneeksi tähän saman tien kun kirja yllätyksenä kustantajalta minulle arvostelukappaleena saapui, vaikka en ehkä edellisen Solnit-lukukokemukseni jälkeen kovin korkeita tältä odottanutkaan.

Eksymisen kenttäopas on esseekokoelma eksymisestä, matkoista, Yhdysvalloista, taiteesta ja kulttuuriista. Se on autiomaa, jossa kilpikonnat horrostavat talven yli, vuoristomaisema, jonka taivaan sinestä ei saa koskaan kiinni, sillä se kulkee aina kauemmas, otti miten monta askelmaa sitä kohden tahansa. Se on myös valokuvalaatikko, se samainen, jota Solnit tätinsä kanssa selaili, jonka kautta selvitti oman perheensä taustoja ja tarinoita. Se on eksymistä tuttuun ja toisaalta löytämistä vieraassa. Se on täynnä kauniita ja herkkiä viittauksia, tarinoita sinisyydestä ja kahdesta nuolenpäästä. Solnit on taitava kuvaamaan tunteita, mutta erityisesti luontoa, sitä miten hän itse havainnoi sen liikkeitä. Eksymisen kenttäopas on muistelmamainen ja henkilökohtainen, ja silti toisaalta se kurottaa kohti maantiedettä, tutkimusmatkailua ja kulttuuriantropologiaa, onnistuen parhaimmillaan olemaan yhteiskunnallinen yksityisyytensä kautta.

"Kuvittelimme 1980-luvulla maailmanloppua, koska se oli helpompi hahmottaa kuin ne oudot ja monimutkaiset rahan, vallan ja teknologian tuomat tulevaisuudet, joiden sokkeloista on vaikea päästä ulos. Samaan tapaan teini-ikäiset ajattelevat kuolevansa nuorina, koska ihmisen on helpompi kuvitella itsensä kuolleena kuin sinä ihmisenä, joksi valinnat ja aikuisuuden taakat saattavat hänet muuttaa."

Jotain hurjan heleää ja intiimiä tässä kokoelmassa oli, ja niissä kohdissa oli. Solnit on ehdottomasti parhaimmillaan kertoessaan omista kokemuksistaan, tunteistaan, hetkistään, havainnoista, jotka koskevat luontoa, maailmaa tai ihmisluonnetta yleensä. Solnitin yksittäiset lauseet ja huomiot ovat niin hienoja ja jollain henkilökohtaisella tasolla ihania, että jos ne kantaisivat yhtään pidemmälle, rakastaisin näitä tekstejä kuuhun ja takaisin – enkä siis sitten osaisi kirjoittaa tästäkään kirjasta sen paremmin kuin edellisestä lukemastani Antti Holmasta, sillä kirjan hienous sokaisisi täysin ja leijuisin jossain onnen pilvessä muumien lailla vain itsekin. 

Mutta jollain kummalla, vähän määrittelemättömällä tavalla Solnit ei sitä kuitenkaan tee, hurmaa totaalisesti. En tiedä jääkö minulta siltoja huomaamatta tai viittauksia ymmärtämättä, mutta hienoimmatkin lauseet ja ajatusketjut hukkuvat vähän turhan irrallisiin tai toisaalta pitkälle vedettyihin kaikuihin, eivätkä pääse ihan täyteen potentiaaliinsa. Tämä sama irtonaisuus ja ajatusketjujen keskinäinen sitomattomuus häiritsi minua jo edellisessä lukemassani Solnitin esseekokoelmassa, Miehet selittävät minulle asioita. Solnit on eittämättä terävä, älykäs ja syvissä merkitysketjuissa, mutta jostain syystä ne eivät aivan välity lukijalle asti. Ajatukset jäävät joko hieman kesken, ne tarjotaan täysin irtonaisina tai poukkoilevina, tai sitten ne hukkuvat niin pitkiin ja polveileviin taidereferaatteihin, että ehdin jo unohtaa mikä se kantava teema välillä olikaan.

Kirjoitin tästä jo Goodreadsiin, että jostain syystä pidin tästä kokoelmasta silti paljon, mutta nyt muutama päivä lukukokemuksen jälkeen tuntuu, että pidin tämän kokoelman ideasta itseasiassa enemmän kuin itse kokoelmasta. Jotain viehättävää tästä kuitenkin jäi jäljelle, jaarittelu katosi ja kirkkaimmat kohdat sain merkittyä ylös. Luulen, että ne ehkä jopa kasvattavat ajan myötä tämän lukukokemuksen arvoa, ja uskallan pienistä epäilyistäni huolimatta siirtää tämänkin kirjan pysyvästi kirjakaappini lempihyllylle. Kauniisiin kohtiin tämän kanssa ainakin on helppo palata, kun ne on itselleen pienin muistilapuin ylös merkinnyt. Muu saa jäädä omaan arvoonsa, mutta kauneimmat lauseet ja ajatukset ovat erittäin tervetulleita jäämään.

Helmet-haaste 2020: 13. Kirjassa eksytään 

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

ANTTI HOLMA : KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI)

 ANTTI HOLMA : KAIKKI ELÄMÄSTÄ(NI)

304s. 

Otava 2020 

Kuunneltu äänikirjana, lukijana Antti Holma

Kursori on vilkkunut tyhjällä postausalustalla ties miten kauan. Välillä aloitan postauksen kertomalla mitä Antti Holma on minulle, mitä Auta Antti -podcast merkitsee, toisena hetkenä taas aloitan kertomalla, mitä Antti Holma on omien sanojensa mukaan. Mistä hänet tunnetaan, miksi hänestä on tullut sellainen kulttihahmoa lähentelevä henkilö, joka voi tehdä vähän mitä vain, ja hänen (omien sanojensa mukaan hyvin naisoletettupainotteinen) yleisönsä valuu huumaantuneena palvomaan mestarinsa uusinta työtä. 

Kolmannella yrityksellä aloitan taas kuvailemalla sitä, miten mahdotonta lempikirjoista on kirjoittaa: miten kaikkein tärkeimpiä lukukokemuksia pilkkoessa tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään, jotain paljon henkilökohtaisempaa kuin etäältä kriittisin silmin tarkastellessa edes haluaisi. Ja neljännellä kerralla aloitan tämän metatekstin, vähän kuin Holma aloittaa romaaninsa sillä, miten vaikea on kirjoittaa romaania. Se on oikeastaan vahinko – siis minun valintani kirjoittaa tämä postaus näin – ja vaikka nyt aukikirjoitettuna sekin tekee mieli pyyhkiä pois, jätän sen tähän, sillä en osaa aloittaa muustakaan.

Palaan kuitenkin nyt vielä hetkeksi siihen, miten minulla tosiaan on tapana piilottaa tärkeimmät kokemukset, pitää ne ikään kuin itselläni. Teen sitä nimittäin jatkuvasti: tunnustan lempikirjakseni mieluummin yleisesti hyväksyttyjä Hienoja Kirjallisia Teoksia kuin niitä, joilla on minulle kaikkein suurin henkilökohtainen merkitys. Teen samaa musiikin kanssa, ja huomaan jopa vitsailevani herkemmin kaikkein kaameimmilla lempikappaleillani kuin kertomalla, mikä kappale minut saa oikeasti itkemään. Ja toki: sisintään suojelee, koska oman lempiteoksen tai kappaleen arvostelu tuntuu myös oman herkimmän alueen arvostelulta. Sen olen huomannut itsekin: tulenkatkuisimmat kommentit kirjapostauksiin tulee aina silloin, jos kritisoi jollekin henkilökohtaisesti tärkeää teosta. Se on täysin ymmärrettävää, mutta kertoo enemmän meistä itsestämme, ja tavastamme siirtää myös omista kokemuksista jotain toisten teoksiin, peilata aina vain itseämme muiden tekemän taiteen kautta, ei niinkään siitä taiteesta itse. Ja no, se kai pitkälti on yksi taiteen suurimpia merkityksiä, mutta jostain syystä senkin ympärille on kuitenkin kerääntynyt suuri, hieman elitismiin taipuvainen tulkintakehys. Ja Ne Suuret Ja Oikeat Teokset Joista Aidon Kulttuuri-ihmisen Kuuluu Pitää. 

Ja Antti Holmaan tämä liittyy paitsi sen kautta, että tämä uusin romaani siis todella on minulle juuri sillä henkilökohtaisella tasolla tärkeä, etten oikein edes jaksa purkaa kirjaa myös siksi, että koska Holma on viihdepuolelta tunnetuksi tullut henkilö, luetaan häntä herkästi aivan muutoin kuin Hienoja Kirjallisia Teoksia kirjoittavana henkilönä. Huumorimiehenä, joka osaa kirjoittaa vain alapääjuttuja, hahmona, jolla on vain se yksi tarina, joka on suomalaisen lehdistön viihdesivuilta jo monen monta kertaa saatu lukea.

x

Jos Holman autofiktiivisestä romaanista haluaa lukea vähän tarkemmin, kannattaa käydä kurkistamassa tämä Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogin teksti, joka oikeastaan sanoittaa kaiken, mitä itsekin tästä kirjasta olisin osannut haluta sanoa, mutta Helmi teki sen paremmin. Kuten Kekkonen kirjoittaa, Holma on todella yksi tarkkanäköisimpiä suomalaiskirjailijoita, ja hänen uskomaton kyky havainnoida sekä kuvata ihmisten käyttäytymisen monimutkaisuutta yksinkertaisilla mutta silti yksinkertaistamattomilla lauseilla on ihailtava, viiltävä ja hurjan raikas. Holma on myös kritiikissään äärimmäisen taitava: hän tarjoilee lukijalleen (ja toisaalta myös Auta Antti -podcastissa kuuntelijalleen) itsensä niin paljaan oloisena, häpeälaulujen ja alastomuuden kuorruttamana, että kaikki mitä hän sanoo muista, annetaan anteeksi, koska tarkkanäköisyys ja tietynlainen armottomuus ihmisyyttä kohtaan ei ole ulkoapäin kaatuvaa kritiikkiä, vaan ennemminkin itsekritiikkiä, reflektointia ja osuvia havaintoja. Ja se on yksi niistä monista syistä, miksi minä rakastan Holman tapaa kuvata ihmisyyttä. Se on rehellistä ja raakaa, mutta niin omaäänisellä tavalla, että jollain nurinkurisella järjestelmällä siitä tulee monitasoista ja inhimillistä. 

Kaikki elämästä(ni) on siis pitkälti sitä, mitä Auta Antti -podcast on, vähemmän lempeästi ja silti jotenkin vielä vahvemmin ihmisyyttä vihasuhteen kautta rakastaen. Holma kuvaa maailmaa itsensä kautta sellaisella lämmöllä, johon kykenee vain ihminen, joka on tottunut tarkkailemaan asioita ulkopuolelta. Ja kaikessa ihmisvihaisessa kriittisyydessään se saa meidät kaikki näyttämään enemmän tai vähemmän keskeneräisiltä reppanoilta, jotka yrittävät tarpoa elämäänsä läpi tekemättä sen suurempia virheitä. Häpeä on keskeinen osa Holman tapaa hahmottaa ja kuvata maailmaa, ja se on niin osuvaa, että sen jälkeen itseänikin hävettää ihan vähän vähemmän.

Ja se on uskomaton taito, ja se Holmalla todella on hyppysissään. Ymmärrän, miksi tämä teos on jakanut paljon mielipiteitä, näen, miten Holman huumori ja kritiikki ei ole kaikkea kaikille. Ja hyvä ettei olekaan. Se kun on jollain tapaa taidetta paljaimmillaan, tehdä sitä omilla ehdoilla, ei miellyttääkseen ketään. Minulle tämä oli hieno kuuntelukokemus, niin hieno, että ostin vielä fyysisen kirjankin, johon palata myöhemmin. Kuunneltuna tämä oli kuin jatkumoa Holman podcastille, etenkin kun tämä on hänen itse lukemansa. Se toi siihen lisää inhimillisyyttä, herkkyyttä, etenkin loppua kohden kun Holma kirjoittaa rakkaudesta. Sen hän tekee tavalla, johon harvoin törmää. Ja joka sai oikeastaan pitkästä aikaa itsenikin itkemään. Kiitos siis siitä, Antti Holma. Tämä romaani teki minulle todella hyvää.

Helmet-haaste 2020: 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla (juu, lavea tulkinta tälle haastekohdalle, mutta saa luvan kelvata. Omapa on haasteeni. :-))