AUGUST BLUE

DEBORAH LEVY : AUGUST BLUE

256s.

Penguin 2023

Aloitin Levyn August Bluen heti lopetettuani hänen juuri suomennetun Kuuman maidon. En yleensä, koskaan oikeastaan, lue samaa kirjailijaa putkeen, en edes yleensä saman kuun aikana (pl. kirjasarjat), mutta nyt Levyn edellinen jätti niin taianomaisen, hämmentävän kauniin ja omituisen tunnelman, etten voinut tarttua kenenkään muun kirjaan. Halusin kellua Kuumassa maidossa kauemmin kuin itse kirja kesti, mutta sukelsinkin vielä johonkin syvempään, siniseen.

“There are vertical swimmers and horizontal swimmers, she said. I myself have sometimes thought I will become a vertical swimmer. No one says I have to do the third act of my life. It is always nasty. If I become ill in old age, I have not ruled it out.” 

Deborah Levyn tänä syksynä ilmestyneen uutuusteoksen August Bluen tunnelmalla ei ole mitään tekemistä Kuuman maidon kanssa. Sen sisällössä ei ole mitään samaa, ei teemoissa, ei miljöössä, ei tunnelmassa. Ja silti; jotain taianomaista on silti sanoissa, kun ne kulkevat Levyn sormien läpi, virtaavat romaaniksi painetun kirjan sivuille. Jotain sanoittamatonta ja tavoittamatonta herää eloon, nousee pintaan, muuttuu todeksi. Kuumassa maidossa se oli vino, surrealistinen tunnelma ja äiti-tytärsuhde, August Bluessa se on hajoamien ja löytämisen väliset kummat risteymät. 

Elsa M. Andersson on maailmankuulu pianisti, joka on kasvanut kuusivuotiaasta asti maailmankuulun pianistin Arthur Goldsteinin opissa. Wienissä hän soittaa konsertin, joka epäonnistuu niin, että Elsa poistuu kesken kaiken lavalta. Ateenassa jokin hetki myöhemmin, pandemian keskellä, hän kohtaa toisen nuoren naisen, kuin oman kaksoisolentonsa, joka ostaa Elsan nenän edestä kaksi viimeistä saatavilla olevaa mekaanista hevosta, jotka muistuttavat Elsaa jostain sellaisesta, mitä hän on aina kaivannut. Jossain Välimeren toisella reunalla Arthur elää vanhuuttaan, koska rakkaus on etelässä helpompaa. Elsa lähtee opettamaan nuoria pianisteja, Arthur ei lakkaa toivomasta Elsan palaavan klassisen musiikin pariin, ja outo Ateenassa kohdattu kaksoisolento tulee Elsaa vastaan ympäri Euroopan. Kuka Elsa M. Andersson on, ja miten pitkälle hän voi tuota kysymystään paeta?

“My words were smaller than my feelings at that moment. I had spent my life finding diplomatic words. Am I a diplomat then? Isn’t it hard enough to play Beethoven”

August Blue on pandemia-aikaan sijoittuva, mutta sitä korkeintaankin vain hipoen sivuava romaani ajasta, minuudesta, historiasta ja tulevaisuudesta. Millaista on kasvaa ihmisenä, jos on aina ollut lupaus jostakin? Taiteilijalupaus, muusikkolupaus, pianistilupaus? Kenen toiveita lupaus täyttää, ketä varten mestarin opissa kasvanut lapsi soittaa, onko hän itsensä vai koko yleisönsä oma? Musiikille elävän taiteilijan elämä saa särön vasta kun jokin epäonnistuu tai maailman yli puhaltava kulkutauti pysäyttää soiton. Jäljelle jää joko tyhjyys tai ne aina pinnan alla olleet kysymykset, jotka on painettu kosketin kerrallaan alas, piiloon, instrumentin soinnin alle, jotta ne eivät häiritse soittoa, elämää ja näiden molempien varassa olevaa lupausta. Levy tavoittaa jälleen jotain sanatonta, tuo sen hienovireisesti paperille, enemmään edelleen rivien väliin kuin itse riveille. Elsan perässä kulkee koko ajan jonkinlainen varjo tai kaiku, mutta kuinka pitkälle sitä voi päästä pakoon? Onko vasta kuolema viimeinen pysäyttäjä, ja onko epäonnistuminen kuolema vai uusi alku? 

Levy kirjoittaa niin heleän herkkää, ja silti täyttä proosaa, että välillä pysähdyn ihmettelemään, mistä nämä kaikki ajatukset ja havainnot ovat tulleet. Kuten Living Autobiography -trilogiassaan, myös kaunossa Levy tekee niin tarkkoja, psykologisesti osuvia havaintoja maailmasta ja sen ilmiöistä, että ne todella etsivät vertaistaan. Näiden kahden edellisen romaaninsa perusteella hän alkaa nousta yhdeksi lempikirjailijoistani, hän saapuu sinne tänä vuonna muiden löytämieni upeiden kirjoittajien, Sheila Hetin ja Olivia Laingin kanssa kuin yllättäen, hieman nurkan takaa. Aina nämä ovat olleet olemassa, kaikki he kirjoittaneet vasta vuosia, mutta viimein minun ja heidän tiensä ovat ristenneet. Ja se tuntuu etuoikeudelta. Deborah Levyn romaanien lukemminen tuntuu suurelta etuoikeudelta.

Helmet-haaste 2023: 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi

NAISVANGIT

SONJA SAARIKOSKI : NAISVANGIT

RIKOLLISUUDEN KEHÄ MAAILMAN

 ONNELLISIMMASSA MAAILMASSA

399s.

Siltala 2023

Saatu arvostelukappaleena

"Tarkoitus ei ollut tappaa. Sellainenkin tarkoitus Paulalla oli joskus joitakin ihmisiä ja itseänsä kohtaan ollut, mutta hän ei ollut onnistunut. Hän sanoi ottaneensa keittiöstä veitsen puolustaakseen itseään. Hesellä oli aina pari kääntöveistä taskussaan, hän mainitsi kuulustelussa. Hän kertoi ajatelleensa, että suutuspäissään humalassa mies ei olisi epäröinyt käyttää niitä. "

Sonja Saarikosken tietokirja Naisvangit on 400-sivuinen, muutamassa päivässä hotkittava teos niin kutsutun hyvinvointiyhteiskuntamme nurjista puolista. Lapsista, jotka ovat niin monessa polvessa jääneet vaille perusturvaa, ettei heillä ole omatoimista kykyä selvitä keskiluokkaisen yhteiskunnan vaatimuksista. Vanhemmista, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen parhaansa, mutta eivät omilta traumoiltaan pysty. Systeemeistä, joka päästää ihmisiä läpi turvaverkoistamme. Ihmisistä, jotka tällaisissa tilanteissa etsivät turvaverkkonsa yhteiskunnan ulkopuolelta, kun eivät normatiivisen keskiluokkaisen silmissä avun piiriin enää kelpaa. Lapsista, naisista ja rikollisista, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tämä. Ei, vaikka miten yhteiskunnan valtaapitävät huutavat, että jokainen on oman onnensa seppä.

Saarikoski on seurannut muutaman kymmenen naisvangin elämää viimeiset kuusi vuotta. Hän alkoi kirjoittamaan alunperin laajaa juttua Hesarin Kuukausiliitteeseen, ja jatkoi sen jälkeen vuosia vangittujen naisten elämän seuraamista haastatteluin, vierailuin, yhteisin palaverein ja oikeuskäyntien sekä lukuisten ja lukuisten virallisten dokumenttien avulla. Hän on elänyt haastattelemiensa naisten elämän vieressä pitkän ajan, saanut heidän luottamuksensa, tehnyt kirjan yhdessä heidän kanssaan. Ja lopputuloksena on upea, yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaikuttava kerronnallinen tietokirja siitä, mitä käy kun yhteiskunta hylkää kokonaisia ihmisryhmiä. Miten traumatisoituneista, vaikeista oloista tulleista tai muuten yhteiskunnan tukea tarvinneista lapsista on ensin tullut ongelmatapauksia kouluissa, koulujen jälkeen tai niiden ohella sijaisperheissä tai lastenkodeissa, aikuisuuden kynnyksellä, jos vielä sielläkään yhteiskunnan ja rikosoikeuden silmissä. 

Saarikosken kirjoitustapa on toteavan dokumentoiva, se ei lisäile, koristele, muttei myöskään vähättele tai pienennä. Saarikoski kuvaa vankeinhoitoa, vankilalaitosta ja etenkin naisvankilaa sivusta tarkkaillen, ja samalla sen sisällä oleville vangeille äänen antaen. Naisvangit kasvaa kuitenkin henkilökohtaisia kokemuksia suuremmaksi kun mukaan tulee 1900-luvun alkupuolella syntyneen, vankila- ja laitoskierteessä olevan Ista Laitisen tarinat, itse kirjoittamat merkinnät ja huomiot vankila- ja kuritushuonesysteemistä aina 1950-luvulta alkaen. Saarikoski saakin tietokirjaansa vahvan viestin riveille ja sen väliin: keitä me lopulta rankaisemme ja mistä, kun ylläpidämme tällaista rankaisu- ja vankilajärjestelmää? Kenen ehdoilla yhteiskunta pyörii, ja miksi samat asiat on sallittu toisille ihan vain sen perusteella, mihin yhteiskuntaluokkaan on sattunut syntymään kun taas toisten tekemänä se on automaattinen rikos? Jos viesti tuntuu epätodelta, ei tarvitse viettää kuin syksy suomalaisessa peruskoulussa, niin huomaa, että meidän insitituutiot on rakennettu tuottamaan ja toistamaan keskiluokkaista normistoa. Hyvin pärjäävä, itsestään huolen pitävä lapsi, joka kasvaa ja kehittyy perheensä tuella, saa koulusta ihan mielettömät eväät jatkoaan varten. Hän saa avun ja tuen koulussa, hän saa sen myöhemmin terveydenhuollossa ja esimerkiksi terapiassa. Mutta jos olet hiukankin erilainen, etenkin jos olet reaktiivinen tai koulun säännöt eivät tunnu sinulle sopivilta, jos sinulla on useampi päällekkäin kumuloitunut haaste elämässäsi, muuttuukin sama järjestelmä systemaattisemmin vastarintaa murskaavaksi, pakottavaksi ja pienentäväksi, yhteen muottiin sullovaksi järjestelmäksi. Et saa tukea koulussa, koska vanhempasi näkevät tilanteen eri tavalla kuin keskiluokkalinen opettaja. Et pääse terapiaan, koska käytät päihteitä. Et pääse päihteistä, koska et saa käsitellä asioita, joiden takia käytät niitä. Et pääse avovankilaan, koska olet joskus karannut lastenkodista, et sopeudu takaisin siviiliin, koska et saanut harjoitella siihen tarvittavia taitoja avovankilassa.

Me ihmiset, jotka työskentelemme eri insituutioiden sisällä, unohdamme herkästi olevamme osa laajempaa koneistoa. Vaikka yksilö näkee toiston järjestelmällisyyden, koneisto näkee vain yksilön, joka täytyy saada ruotuun.

x

Yhteiskunta ja sen hyvinvointia tukeva järjestelmä on täynnä valuvikoja, kuten kaikki inhimillinen toki, mitä ihminen omine sokeine pisteineen rakentaa. Naisvangit julkaistaan traagisen ihmisvihamielisen hallituksemme ensimmäisenä toimintasyksynä. Toimeentulotuesta leikataan. Asumistuista leikataan. Maahanmuuttopolitiikkaa ja tukipalveluita maahanmuuttotaustaisille ihmisille kiristetään. Lastensuojelun jälkihuollosta leikataan. Jo edellisten leikkausten aiheuttamia yhteiskunnallisia vikoja yritetään paikata kiristämällä valvontaa ja rangaistuksia tutkimustulosten selvästi osoittaessa, että tämä pikemminkin pahentaa kuin parantaa moralisoitua ongelmaa. 

Kuten Saarikosken teos näyttää, ihmiset eivät niinkään syrjäydy vaan yhteiskunnan kapeat rakenteet työntävät tietynlaiset ihmiset syrjään. Llastensuojelu ottaa vastasyntyneen vauvan huostaan äidiltään vankilasta ilman mitään järkevää perustelua, vedoten ilmeisesti käsitykseen, että äiti voisi alkaa käyttää päihteitä kuitenkin taas hetkenä minä hyvänsä. Ja niin äiti alkaa käyttää, kyllä, mutta lastensuojelun päätöksen takia, siksi, ettei hänellä ole poikansa menetettyä enää syitäkään olla käyttämättä. Saarikoski osoittaa kirjassaan selvästi, miten yhteiskunta olettaa ihmisistä usein pahinta saaden itse sen pahimman odotuksillaan aikaan. Maailmassa, jossa virkamiehet aina lastensuojelusta perhekoteihin, sosiaalityöntekijöistä poliiseihin, syyttäjistä aina vanginvartijoihin kaikki kohtelevat sinua kuin roskaa, heidän odotuksensa kääntyvät hyvin herkästi itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. Ja miten muuten voisi ollakaan, kun lakia vastaan rikkonut yksilö joutuu vankilaan, mutta laittomasti vastasyntyneen huostaanottaneet sosiaalityöntekijät saavat korkeintaan huomautuksen hallinto-oikeudesta? 

Saarikosken narratiivinen tietokirja yhteiskunnan syrjäyttämistä naisita on voimakas, vahva ja äärimmäisen poliittinen teos, joka todella antaa äänen heille, joita ei tavata tässä yhteiskunnassa kuunnella. Saarikoski näyttää, miten selkeä kaava näiden vankilan ja siviilin, päihdekierteen ja katkaisuhoidon välillä kulkevien naisten elämissä on, miten mahdotonta enää on puhua yksittäistapauksista, kun todellisuudessa tietyt yhdistävät tekijät alkavat olla ennemminkin itseään toteuttavia ennustuksia kuin vain satunnaisia osia ihmisen henkilöhistoriassa. Kirjan kruunaa Saarikosken oma filosofisyhteiskunnallinen analyysi kirjan jälkisanoissa, ne viisaat ja lämpimät rivit, jotka vetävät kirjan naisten tarinat yhteen. Tällaista keskustelua ja näkökulmaa soisi julkisuudessa olevan huomattavasti enemmänkin, aina mediasta politiikkaan saakka.

x

Kovin moni meistä on sitä mieltä, että kun perheellä ei ole kykyjä tai kapasiteettia hoitaa lasta, hyvinvointiyhteiskunta tulee mukaan, ja auttaa. Ajatus on kaunis ja jalo, ja sen perustalle on rakennettu paitsi oma valtiomme myös sen perustuslaki. Yhteiskunnan turvaverkot ottavat kopin, kun ihminen ei itse enää kykene siihen. Ja rakkaat kollegani, kanssaopettajat, kasvattajat, lastensuojelun ja terveydenhuollon työntekijät; me olemme se hyvinvointiyhteiskunta. Se koppi on meidän otettavissa. Ei ole ketään muuta, ei ole mitään mystistä tahoa joka tulee ja pelastaa. Se mystinen taso olemme me, siellä jokapäiväisessä arjessa. Meidän on tehtävä se työ ja muutos. Me olemme se valtio. Me olemme se hyvinvointiyhteiskunta.

NAISIA ETURINTAMALLA – OUR WOMEN ON THE GROUND

 

ZAHRA HANKIR (toim.) : OUR WOMEN ON THE GROUND

ESSAYS BY ARAB WOMEN REPORTING FROM THE ARAB WORLD

288s.

Penguin 2019

Irakin sota, Afganistanin sota. Palestiinalaisten kärsimys, ja uusimpana Gazan sota, jossa kaikkien aikojen äärioikeistolaisin Israel kansanmurhaa silmittömällä ja jopa ennennäkemättömällä voimalla viattomia siviileitä pommittaen Gazan kaistaletta aina sairaaloista pakolaisleireihin. Arabikevät, sen onnistumiset, vallanvaihdokset ja toisaalta Syyrian sisällissodan kaltaiset tapahtumat. Al-qaida, ISIS ja ultravanhoilliset eliitit Saudi-Arabiassa. Tämä kaikki ja niin paljon muutakin on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, oikeastaan koko sinä aikana kun olen itse seurannut globaaleja uutisia. Olen kuitenkin seurannut sitä lähinnä länsimaisen uutisoinnin kautta: olen "oppinut", että Lähi-Itä tarkoittaa lähinnä alistettuja naisia, sortuneita rakennuksia ja yhteiskuntoa, sortoa, kaaosta ja kriisiä toisensa jälkeen. Yhä tänäkin päivänä mediaan eksyy kommentoijia, yleensä jostain syystä valkoisia miehiä, jotka eivät ole historian tutkijoita, jotka väittävät levottomuuksien ja sotien syyksi uskontoa, islamia. Hyvin harvassa on lähi-itäläisten oma ääni, kertomukset, kirjallisuus, tarinat ja näkökulmat. Elämme niin euro- ja amerikkakeskeisen maailmankatsomuksen äärellä, että kaikki muu tuntuu Toiselta, joko eksotisoidulta tai uskonnollisen uhrin asemaan laitetulta.

"Five long, shapeless tops; a pile of loose-fitting, dark-colored jeans; a knee-length coat; and a video camera. Those were the contents of my wardrobe for more than two years, when I lived in the rebel-held are of Aleppo, known as eastern Aleppo city. Few things changed between the seasons, as we had to dress conservatively year-around. However, at some point, I decided to settle my camera into a large safety box we'd bought to protect our passports and precious belongings from being destroyed should the house be bombed."

Ja silläpä yksi parhaita lukukokemuksia, mitä aiheeseen liittyen on hetkeen vastaan tullut, on tämä libanonilaisen Zahra Hankirin esseekokoelma Our Women on the Ground, joka kokoaa yhteen yhteensä 19 eri maasta tulevan journalistin tekstit. Naiset Palestiinasta Sudaniin, Libanonista Libyaan, Jemenistä Irakiin, Saudi-Arabiaa, Syyriaa, Irakia, Marokkoa ja Egyptiä unohtamatta kertovat oman tarinansa, omasta näkökulmastaan, omien kokemustensa keskeltä. Itse ääneen pääsevinä, itse ääntä pitäneinä. Kaikki kirjoittavat ovat joko teksti- tai valokuvajournalisteja, osa lisäksi myös aktivisteja, kirjailijoita ja sotareporttereita. 

Kokoelman tekstejä yhdistää kaikkia sama asia: rakkaus sanoihin, intohimo tietoon, palo näyttää, korjata ja paikantaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Moni kirjoittaja jakaa samantapaisen taustan; enemmän tai vähemmän vanhoillisen perheen tai lähiyhteisön, jonka keskeltä he ovat määrätietoisesti raivanneet tiensä journalismin pariin. Perheet ovat suhtautuneet mitenkuten. Eikä heitä yhdistä vain tausta ja ammatti, heitä yhdistää myös ammatin vaarallinen, aito kuoleman uhan jokapäiväinen läsnäolo. Se tulee joko taivaalta vierasvallan raketti-iskuina, viereltä jihadistien tekeminä terrori-iskuina tai oman yhteisön sisältä, kun patriarkaaliset yhteiskunnat yrittävät hiljentää epäkohdista puhuvia naisia. 

"By the time the conflict had been raging for a few years, Syrians had perfected the coy game of finding out strangers' political views without asking. Only a straight-up rebel supporter, some would say, would still refer the conflict as a 'revolution'. Regime backers tented to call it 'the war', while those in the hazy area between regime and its opponents reverted to the conspicuously broad term 'the events'". 

Zahra Hankirin toimittavan teoksen tekstit ovat vaikuttavia ja voimakkaita. Kokoelma jakautuu viiteen osaan: muistamiseen (remembrances), ristituleen (crossfire), sinnikkyyteen (resilience), maanpakoon (exile) sekä muutokseen (transition). Kussakin osassa eri kirjoittaja käsittelee omaa uraansa kulloisenkin yläaiheensa kautta, yleensä joko sodan keskellä tai maanpaossa, selviytyjän lähes lamauttavaa syyllisyyttä kokien. Kokoelman vahvimmat tekstit vievät keskelle Palestiinan pommitusta sekä Syyrian sisällissotaa, jossa seurataan sotilaana vastoin tahtoaan toimivan nuoren yhteyshenkilön lyhyttä elämää aina armeijaan pakkoliittämisestä ISIS:n teloitukseen saakka. 

Vaikka tarinat ovat jokainen täynnä jonkinlaista taistelua, pommitusta, uhkaa kuolemasta ja pelkoa läheisten puolesta, ne ovat myös kaunis taideteos kaikesta siitä, mitä Lähi-Idän sotien ja diktatuurien keskellä niin sanotusti tavalliselle ihmiselle kuuluu. Ne sisältävät rakastumisia, perheen perustamisia. Ne näyttävät lempikahvilat, arjen resilienssin, kuolemaan liittyvän mustan huumorin, journalismin ja toimijuuden voiman. Yksikään kirjoittaja ei ole uhri, ei tarjoa tarinaansa kauhisteltavaksi, vaan kuultavaksi ja kuulluksi. Nähdyksi omista ehdoistaan, näyttäen oman maansa tilanteen epäjärjestyksen omin silmin ilman eurooppalaisen valheellisen moraalin ja toiseuttamisen vääristäviä linssejä. Vaikka teksteistä paistaa suunnaton suru ja välillä voimattomuuskin  luhistuneiden haaveiden ja valtioiden keskellä, ne eivät ole toivottomia. Ne huutavat välillä ehkä tuuleen, mutta lopulta jossain on aina se kallio, joka voimistaa huudon takaisin. Antaa äänen ja tilan heille, kenen puolesta joko puhutaan tai jotka yleensä kokonaan hiljennetään.

Tulevaisuus on näiden sinnikkäiden, eturintamassa seisovien naisten, heidän siskojensa, tyttäriensä sekä näitä tukevien miesten käsissä.

Lue koko maailma: Libanon

KUUMAA MAITOA

 

DEBORAH LEVY : KUUMAA MAITOA

319s.

S&S 2023

Alkuteos: Hot Milk 2015

Suomennos: Sari Karhulahti

Pyydetty arvostelukappaleena

Polttavan kuuma aurinko, myrkystä kihelmöivät medusan polttamat, rasvatyyni meri ennen hiljaista katastrofia. Deborah Levyn uusin suomennos, Kuumaa maitoa, on kuuma, kumma ja polttava tarina äidistä ja tyttärestä, äiti-tytärsuhteesta, kiinnipitämisestä ja liian kaukana olemisesta.

Parikymppinen barista, antropologian tohtoriopintonsa keskeyttänyt Sofia matkustaa äitinsä Rosen kanssa Etelä-Espanjaan tohtori Gomezin klinikalle etsimään parannusta Rosen mystiseen sairauteen, joka on vienyt äidin kävelykyvyn ja jalkojen tunnon jo vuosia. Rampa äiti tarvitsee tytärtään ja tytär äitinsä tarvitsevuutta, mutta Espanjassa, meduusan polttamat ympärikehoa tykyttäen jokin tuttu nyrjähtää hieman uuteen asentoon. Mukaan tulee medusanpolttamia parantama Juan, saksalainen vintage-vaatteita kirjova Ingrid sekä klinikan omalaatuinen lääkäri-fysioterapeutti pari tohtori Gomez ja hoitaja Aurinko. 

"Kumpi on pahempaa? 

Sekö, että viettää päivänsä kahlittuna vesikuppi edessään, 

vai se, että on vapaa ja kuolee janoon?"

Deborah Levyn omaelämäkerrallinen trilogia hurmasi viime vuonna, ja vuonna 2017 Fabriikki-kustannuksen suomentama Uiden kotiin on kaikessa kummuudessaan jäänyt mieleen. Kuumaa maitoa odotteli jotenkin polttavana ja hieman etäisenä kuitenkin muutaman kuukauden hyllyssäni, ennen kuin sain tartuttua siihen: Levyssä on jotain yhtaikaa hurjan kiehtovaa ja silti etäistä, ja jostain syystä välttelin uusinta suomennosta kuin uimari meduusoja, pysyin turvassa, hieman kaukana, vaikka mieleni teki uimaan. Muutama viikko sitten viimein tähän tartuin, ja se veikin heti mukanaan. Hurmasi, omaleimaisella tavalla. Poltellen, pistellen, päästämättä helpolla.

Alkuun luulen, että Levy kirjottaa näennäisen helpostilähestyttävää, lineaarista kasvukertomusta, tarinaa äidistä ja tyttärestä paahteisen aavikon reunalla. On lapsuudessa kuvioista poistunut kreikkalaisisä uusioperheineen, tarvitseva, viiltävän oikukas äiti ja läpeensä alistunut tytär. Kulissi on tuttu ja helppo, mutta kovin pitkälle romaania ei tarvitse lukea, kun huomaa siinä jonkin sanoittamattoman särön, jotain, mitä takakannessa ehkä kuvataan surrealistiseksi, jotain, mitä Helmi Kekkonen kuvaa upeassa Sivulauseita-blogiarviossaan vaaralliseksi. Jokin vinksahtaa, poistaa perinteisestä, uppoaa pinnan alle, enkä enää tiedä mikä on minkäkin symboli, mitä kohti tarina kulkee, kuka kaipaa eniten vapautta, Rose vai Sofia.

Kuumaa maitoa on noussut kulttiromaanien kaanoniin, eikä syyttä. Sen omaleimainen tunnelma, vahva henki, nyrjällään kulkevat hahmot, vapautetut ja valtamereen pakenevat koirat ovat suuri, polttava mereneläin, jonka seurassa pysymisessä todella on jotain hypnoottista. Levy käsittelee perhe- ja ihmissuhteita taitavasti, kasvattaa jännitettä, seksuaalista voimaa, neurooseja, kulkee kohti jotain, minkä saapumiseen voi vain sokeasti kirjaa lukiessaan luottaa. Kaikkea leimaa piilossa olon ja näkyviin purskahtelun oudot rajapinnat, rakkauden ja mestaamisen väliset veteen piirretyt viivat. Kuumaa maitoa on upea, upea, upea, ja tavallaan polttavinta on, etten pääse enää koskaan kokemaan sitä ensimmäistä kertaa. Mutta ehkäpä vielä joku muu pääsee, ja löytää siitä saman vinon taian kuin minä.

TASMANIA

PAOLO GIORDANO : TASMANIA

298s.

Aula & Co 2023

Alkuteos: Tasmania 2022

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Saatu arvostelukappaleena

Paolo Giordano lukuromaani Tasmania on sellainen täsmäiskuarvostelukappale, joka ihan takuulla olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi kotiin kustantamon tarjouksesta lähetetty luettavaksi. Giordano on minulle uusi kirjailija, vaikka hänen edellinen suomennettu romaaninsa Jopa taivas on meidän on ollut jo muutaman vuoden lukemattomana kirjahyllyssäni. Lähes 600-sivuista edellistään puolet ohkaisempi Tasmania vaikutti kuitenkin jo pituutensa puolesta helpommalta lähestyä, ja niinpä se tarttui kirjamessujen alla lukuun.

Tasmanian päähenkilö Paolo on alle nelikymppinen kirjoittaja, kirjaa työstävä kirjailijantapainen, lapsettomuuteen avioliitossaan päätynyt lapsettomuuden surija, joka päätyy vanhan kämppiksensä Guilion kautta Pariisiin. Tuolla hän tapaa omintakeisen tutkijan Novellin, jonka tutkimuksen kohteina ovat pilvet sekä pilvien tarina ilmastosta ja sen vääjäämättömästä muutoksesta. Novelli vetää oman fyysikon uransa jättänyttä Paoloa puoleensa, ja hän tempautuu mukaan omintakeiseen ystävyyteen. Samaan aikaan Eurooppaa järkyttää terroristi-iskujen aalto, ilmastokriisi ja jollain tapaa myös maskuliinisen aseman murtuminen, ainakin jos kirjan tematiikkaa on uskominen.

Giordano kirjoittaa poukkoilevaa ja hajanaista tekstiä, jossa yhtäällä ollaan kiinni Paolon hapuilevassa pakomatkassa minuudestaan ja toisaalla luetaan yhtäkkiä muutama luku Hiroshiman ja Nagasakin pommi-iskuista. Romaani on sellainen tyypillinen "miesromaani", josta jää fiilis, että kirjailija itse on keksinyt viisi romaanin alkua, mutta ei saanut yhtäkään loppuun, joten hän tunkee kaikki pöytälaatikkotekstit samaan kirjaan ja nivoo ne sitten etunimikaimapäähahmonsa elämään vain jotenkin mukaan. Mutta yllättävää kyllä, se toimi, tällä kertaa. 

Jos tämän lukisi ilman miehisen identiteetin tarjoamaa näkökulmaa ihan vain ajankuvana, ottaisi päähän monikin tunkkainen asia: naisille jäävä tunnetyö, kotona kärsivällisesti odottava vaimo kun "mies vähän hakee itseään", iän ikuinen miehinen nurina siitä, miten hankalaa kaikki on maailmassa, jossa kaikki on rakennettu häntä varten. Mutta toinen lukutapa, jonka itse ajauduin valitsemaan, tarjoaa kurkistuksen maskuliinisuuden murrosta elävään maailmaan, jossa oma paikka täytyykin hakea itse ylhäältä saadun sijaa. Jälkimmäinen lukutapa tarjoaa henkilökohtaisempaa ja sitä kautta hieman poliittistakin kulmaa siihen, miltä tuntuu yhtäkkiä elää miehenä yhteiskunnassa, kun omasta vuosisatoja kestäneestä etuoikeuspaketista on edes jossain määrin tullut yksi identiteetti muiden joukossa. Kun yliopiston professuureihin ei enää vain kävellä, kun ura ei näytä siltä kuin suunnittelu, kun elämä 40 ikävuoden kynnyksellä ei täytäkään toiveita. 

Giordanon tekstistä tulee hieman mieleen Paul Auster – tai lukutavasta riippuen kaikki maailman mieskirjailijat, joiden mielestä miehen kokemus on kaikkien kokemus – etenkin kun hän onnistuu nivomaan yllättävän satunnaiset langat viimein kirjan viimeisessä luvussa yhteen. Vaikka miehisyydestä on toki kirjoitettu kokonainen maailman sivu, jotain herkkää ja ajatonta Giordano onnistuu kuitenkin lukuromaanissaan tavoittamaan, ja huomaan nauttineeni tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Ehkäpä vielä joskus saan luettua sen paksummankin Giordanon tuolta hyllystäni.

Helmet-haaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin