THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

SHEHAN KARUNATILAKA : 

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

386s.

Sort of Books 2022

35-vuotias sotavalokuvaaja Maali Almeida herää kuolleena, jossain tietoisuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ei olekaan paratiisi, vaan itseasiassa aivan tyypillinen srilankalainen verotoimisto. Julkisen viraston tapaan etenemään pääsee vasta kun on suorittanut byrokraattisen koneiston välivaiheet, eli puhdistanut korvansa ja listannut syntinsä. Maali Almeidalla on jäljellä seitsemän kuuta, ja vasta sitten hän voi siirtyä Valoon.

“Humans believe they make their own thoughts and possess their own will. This is yet another placebo that we swallow after birth. Thoughts are whispers that come from without as well as within. They can no more be controlled than the wind. Whispers will blow across your mind at all times and you will succumb to more of them than you think.”

Tunnustan: Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida (myöhemmin tässä postauksessa Maali Almeidan Seitsemän kuuta) on ollut minulla yhteensä vuoden lainassa kirjastossa. Ensin se oli jo maksimiuusimismääränsä, eli puolisen vuotta, kunnes sen kerran jo fyysisesti palauttaen nappasin sen kirjaston englanninkielisestä hyllystä itselleni takaisin. Maali Almeidan seitsemän kuuta tuntuu tiiliskiveltä ja keskittymistä vaativalta lukuromaanilta, joka on parhaimmillaan mahdollisimman tiiviisti luettuna, joten oikeaa lukuhetkeä todella piti etsiä. Ja kuten yleensä, kesälomallahan se usein on.

Ennakkokäsityksistä huolimatta Maali Almeidan seitsemän kuuta ei kuitenkaan ole varsinaisesti tiiliskivi (onhan se alle 400-sivuinen) eikä myöskään erityistä keskittymistä vaativa, vaan se todella imaisee mukaansa. Keskittymistä se vaatii ainoastaan siinä mielessä, että sen maailmaan uppoutuminen vaatii hetkensä, kuten tällaisten runsaudensarvien kanssa noin yleensäkin. Seitsemän kuuta kun on yhtaikaa tarina paitsi Sri Lankan verisestä sisällissodasta ja sen osapuolista, politiikasta, korruptiosta ja terrorismin määritelmästä kuin ihmissuhteista, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä ja homoudesta 1990-luvun saarivaltiossa. Kaikesta yltäkylläisyydestään huolimatta – ja pitkälti myös sen ansiosta – opus on kuitenkin erityisen koukuttava, houkutteleva ja vahva, se todella vie lukijansa miljööseensä ja rakentaa henkilöhahmonsa ihailtavalla huolellisuudella, oli kyse sitten päähenkilöstä tai hänen sivuhahmoistaan eri läheisyyden kehillä. 

“You know why the battle of good vs evil is so one-sided, Malin? Because evil is better organised, better equipped and better paid. It is not monsters or yakas or demons we should fear. Organised collectives of evil doers who think they are performing the work of the righteous. That is what should make us shudder.”

Shehan Karunatilakan englanti soljuu ja kuljettaa mukanaan, kerronta on lempeän kaikkitietävää, rakenteellisia ratkaisujaan taiten hyödyntävää sekä ihanan nokkelaa, mustalla huumorilla ja omilla syvyyksillään leikittelevä. Se ei kompastu aiheuden paljouteen, vaan onnistuu rakentumaan taitavaksi jännäriksi ja rikosmysteeriksi, jossa Maali Almeidan kuollutta hahmoa käytetään hänen oman potentiaalisen murhansa selvittämiseen. 

Karunatilakan runsas romaani jättää myös miettimään maagisen realismin ja fantasian käsitteitä sekä sitä, miten me valkoiset länsimaalaiset niihin suhtaudumme. Toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa käytiin nimittäin tätä sivuavaa keskustelua kun Silvia Hosseini haastatteli argentiinalaista Camila Sosa Villadaa hänen Yöeläimiä-romaaninsa tiimoilta, ja kysyi kirjailijalta mitä mieltä hän on meidän valkoisten länkkärien näkemyksestä tulkita kirjaa maagisen realismin käsitteen kautta. Sosa Villada naurahti, ja sanoi olevansa mieluummin köyhän naisen scifi-kirjailija, kirjoittavansa omasta kulttuuristaan sen omalla kielellä tieteisfiktion elementtejä käyttäen. Keskustelu lähti Litissä aika pian jo toiseen suuntaan, mutta jätti minut pohtimaan tämän srilankalaisen kirjan kohdallakin esiin nousseita ajatuksia: kuka ja mikä määrittää realismin, entä sen "maagisuuden" elementit? Miksi meidän kirjallisuutemme on totta ja realistista, mutta ei-länsimaisen tarinankerronnan aivan elementaarisetkin piirteet taas jotain ei-totta, maagista ja käsittämätöntä, joka täytyy jo käsitteiden tasolla erottaa tositodesta? Onhan kuoleman jälkeisen elämän kuvaaminen toki varmasti määritelmällisesti juurikin fantasiaa, mutta kuka tarkastelee sanojen välistä valta-asetelmaa, kun ei-valkoinen kerrontaperinne laitetaan ei-toden alle ja länsimainen kerrontaperinne taas saa puhdasverisen realismin viitan ylleen? Ja kun tästä tulee odotus, siis siitä, että ei-länsimaiset kertovat meille viehättäviä ja epärealistisia tarinoita, jotka paketoivat ruman totuuden sisäpolitiikasta viehkeään maagisuuteen, mitä muuta maaginen realismi on kuin yltäkylläinen tapa eksotisoida kaikki ei-lännestä tuleva?

No, palatakseni Maali Almeidan seitsemään kuuhun, Karunatilaka pyrkii kyllä välttämään viimeiseen asti itse omaa eksotisointiaan. Seitsemän kuun Sri Lanka on kirjassa nimenomaan realistisen monikerroksinen: se on täynnä hähmäisiä poliittisia verkostoja, sisällissodan tarkkarajaisia mutta yksilön kannalta epämääräisen fanaattisia osapuolia, verta, kyyneleitä ja syvää homofobiaa. Ja samalla se on rakkautta, kauneutta ja huolenpitoa, yhteisyyden ja ymmärryksen voimaa. Karunatilaka kietoo yhteen niin monta eri teemaa niin taitavasti, etten lainkaan ihmettele tämän kirjan Booker-palkinnon voittoa vuodelta 2022. Näin laadukasta lukukirjallisuutta paitsi lukee myös suosittelee erityisen mielellään ihan jokaisen lukupinoon.

“Do not be afraid of demons; it is the living we should fear. Human horrors trump anything that Hollywood or the afterlife can conjure. Always remember this when you encounter a wild animal or a stray spirit. They are not as dangerous as you.”

Lue koko maailma: Sri Lanka

Helmet-haaste 2024: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja

MIES JOKA NÄKI KAIKEN

DEBORAH LEVY : MIES JOKA NÄKI KAIKEN

262s.

S&S 2024

Alkuteos: The Man Who Saw Everything, 2015

Suom. Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Luin viime kuussa uudelleen Deboreah Levyn Uiden kotiin -romaanin, ja muistin jälleen miksi Levy on noussut viime vuosina yhdeksi uudeksi lempikirjailijakseni: Levyn taitava ja psykologisesti uskottava henkilöhahmojen luomiskyky yhdistyy niin ihanan vikuroivaan huumoriin, taitavaan rakenteelliseen leikittelyyn sekä laajempien yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyyn yksittäisten hahmojen kautta, että harva nykykirjailija pystyy samaan terävyyteen. Minulla Levyä on vielä jonkin verran onneksi myös lukematta, mutta nyt heinäkuun lukuvuoroon pääsi alkukesästä suomeksi ilmestynyt Mies joka näki kaiken.

x

Mies joka näki kaiken -romaanin päähenkilö, aloitteleva historiantutkija Saul Adler, matkustaa Itä-Saksaan vuonna 1988, muutamia hetkiä ennen muurin ja maailmojen romahtamista. Hän tutkii Saksan sivistyneistön suhtautumista Natsi-Saksaan, mutta todellisuudessa muutaman vuoden alle kolmikymppinen Adler keskittyy lähinnä maailmaan sekä siihen, miten hän itse sen kokee: mahdollisuutena itselleen, omille toiveille, haaveille ja haluilleen. Juuri ennen lähtöä lahjakas valokuvaajalupaus Jennifer jättää Saulin tämän kosittua tyttöystäväänsä, ja nyt elämä on auki ja mahdollinen nuorelle ja rakkautta janoavalle Adlerille. Saksassa hän tapaa kauniin Walterin, kääntäjänsä, asuu tämän äidin ja siskon luona, ja yrittää ymmärtää paitsi kommunistista järjestelmää myös sitä isänsä ja veljensä karsastamaa, menehtyneen äitinsä helmiä käyttävää pikkupoikaa, joka hän on joskus ollut.

Mies joka näki kaiken on kahteen osaan, syyskuuhun joitain kuukausia ennen Berliinin muurin kaatumista sijoittuvaan ensimmäiseen osioon sekä toiseen, vuoden 2015 Brexit-Britanniaan sijoittuvaan osioon. Molemmat osiot alkavat samalla tapaa: Saul jää auton alle Abbey Roadilla, sillä samaisella suojatiellä, jossa The Beatles levyn kannessaan poseerasi. Alkuun romaani on näennäisen helppo, lineaarisesti etenevä kasvutarina, mutta hieman ennen puoliväliä Levy heittää kaiken kutkuttavalla tavalla ympäri. Ja taiten heittääkin.

 Vaikka odotukseni alkavat olla verraten korkealla, Levy onnistuu lunastamaan ne jälleen. Hän rakentaa romaaninsa henkilöistä, Saul Adlerista ja etäisen tuntuisesta tyttöystävästä Jennifer Moreausta sekä saksalaisesta tulkista Walter Müllerista niin kokonaisia, inhimillisiä ja eheän rikkinäisiä hahmoja, että heidän fiktiivisyytensä sekoittuu todellisuuteen vaikuttavin keinoin. Se mikä on kirjan ensimmäisessä osassa totta, näyttäytyykin toisen osan luettua aivan uudelta, jos enää edes todenmukaiselta. Ja tätä kautta Levy näyttää myös sen viiltävän inhimillisyyden, mikä meissä jokaisessa piilee: sen tiukan ja kipeän projisoinnin, jonka kautta näemme muissa ihmisissä lähinnä omia vikojamme, jonka avulla selitämme itsemme ja elämämme sankareiksi ja omilla tavoillaan välittävät lähimmäiset meitä vastaan rikkoneiksi. Olemme todella oman elämämme parhaita asianajajia itsellemme ja toisten elämien kipeimpiä tuomareita toisillemme.

Romaani on Levylle tyypilliseen tapaan toisaalta mahdollista lukea myös pelkän juonivetoisen ihmissuhdetarinan sijaan huomattavasti laajemmassakin mittakaavassa: Saul Adler kun kasvaa Levyn sosialistiseen DDR:ään sijoittamana kommunisti-isän poikana myös vertauskuvaksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, jossa kaiken täytyy aina olla suurempaa, kauniimpaa, parempaa ja onnellisempaa. Kuten meidän markkinavetoisessa maailmassamme, onni on aina jossain muualla, jonkun muun puun takana kuin sen, jonka äärellä hän silloisenkin kumppaninsa kanssa istuu. Meitä, kuten Saul Adleriakin, ohjaa lähinnä omat, egoistiset ja hedonistiset halumme, emmekä välitä niiden seurauksista tai pitkittäisvaikutuksista, jos ne tuovat meille lyhyellä tähtäimellä helpotuksen. Ja tässäpä on iskevä silta hieman sivulauseessa mainittuun päähenkilö-Adlerin väitöskirjatutkielmaankin: ei ole vaikea myöntää juuri Natsi-Saksan ylimystön kannattaneen rotuerottelua ja ihmisoikeusrikoksia, koska se hyödytti heitä suoraan: juutalaisten omaisuus jaettiin uudelleen, ja se jaettiin juuri heille, niin kulttuurisessa, sosiaalisessa kuin taloudellisessakin mielessä. Samahan tapahtuu maailmassa myös juuri nyt, kun kotimainen natsivitsihallituksemme haalii yhteisen omaisuuden jo valmiiksi varakkaille ja samalla tekee suoraa asekauppaa kansanmurhaa toteuttavan valtion kanssa. Minä minä minä, ei koskaan kukaan muu, sanoo kapitalismi, sinimusta hallitus sekä Levyn romaanin Saul Adler.

Adler ihmishahmona, kirjan päähenkilönä ei toki ole yhtä armoton ja karu, ja Levy kuvaakin häntä lempein ja ymmärtävin ottein. Ihminen on sitä miksi hän kasvaa ja tulee kasvatetuksi, ja tässä maailman tilassa valkoisen miehen on helppo kasvaa oman napansa ympärille. Sivuun jää muu totuus – niin sen entisen tyttöystävän, jonka työstä ei tulla koskaan kysyneeksi kuin itäsaksalaisen rakastajankin, sillä vaikka toinen huutaisi korvaan vaihtoehtoista totuutta, ei aikamme valkoinen mies sitä kuule. Ei hänen tarvitse, hänellä on jo kaikki. Ja samalla hän viimeiseen hengen vetoon asti kysyy, että miksi aina minä, miksi aina minulle, miksen minä saa koskaan tarpeeksi.

Miksiköhän.

Muut Levyn teosten arviot täällä: 

Living Autobiography -trilogia x Uiden kotiin x August Blue x Kuumaa maitoa

Helmet-haaste 2024: 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö

3 x DYSTOPIA // I WHO HAVE NEVER KNOWN MEN, THEY & THE WALL

Olen osallistunut tänä vuonna instagramissa Lukien läpi vuosikymmenten -lukuhaasteeseen, jossa jokaisena kuuna luetaan yksi kirja aina alenevalta vuosikymmeneltä: tammikuun 2010-luvun kirjasta joulukuun 1900-luvun kirjaan. Säännöt eivät sitä vaadi, mutta itselleni olen vielä lisähaasteeksi asettanut ehdon, ettei kirjailijan tule olla (valkoinen) mies, joten niinpä siis vaan myös klassikkokaanonia uudistamaan. Yllätyksekseni olen pysynyt haasteessa sekä mukana että aikataulussa koko vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vielä sen lisäksi tullut valinneeksi lukemista oman tyypillisimmän mukavuusalueen ulkopuolelta: dystopiakirjojen maailmasta, joita edustaa nyt kaikki nämä kolme yhteenniputettua teosta, I Who Have Never Known Men, They sekä The Wall (suomennettu nimellä Seinä). 

Kaikkia näitä kolmea yhdistää siis paitsi genre, myös naiskirjailijuus, astetta vanhempi alkuperäinen julkaisuhetki sekä dystopioille tyypillinen maailmanjärjestyksen muuttumisen turha selittelemättämyys. Muuten yhtäläisyyksiä ei juuri olekaan; I Who Have on omaperäinen, synkkä tarina nuoresta nimettömästä naisesta, joka joutuu kasvamaan pimeässä sellissä 39 muun naisen kanssa miesvartijajoukon heitä kaltereiden toisella puolella tiiviisti vahtien. Belgialaisen Harpmanin dystopia on todella dystooppinen: se on ilman tunne- ja emotionaalista hoivaa jääneen naisen kertomus ensin tarkkailija- sittemmin ja toimijapositiosta, viileä, vähätunteinen ja silti etäisyydestään huolimatta vahva. I Who Haven pohjavire on tummanharmaa ja kolkko. Brittäisen Dickin They taas on tiivis dystopia maailmasta, jossa he ovat ottaneet vallan. He ovat etäällä, kun Theyn päähenkilö ystävineen yrittää elää rauhassa yhteiskunnan kireäksi ja suljetuksi muuttuneiden sääntöjen keskellä. He eivät sinänsä hallitse tai ole näkyvillä paikoilla, mutta he rankaisevat: polttavat runoilijoiden kädet, repivät kuvataiteilijoilta ne irti, vievät puolisojaan surevat ikkunattomaan torniin. Jossain Theyn rivien välissä on kuitenkin pyyteetön vastarinta, ja vaikka tunnelma on kuolemankauhuinen, jää kyseisestä pienoisromaanista silti jollain tapaa toiveikas pohjavire mieleen. Itävaltalaisen Haushoferin The Wall taas alkaa, kun noin 4-kymppinen nainen herää itävaltalaiselta alppimökiltä koiran kanssa, ja huomaa että hänen ja muun maailman väliin on ilmestynyt näkymätön seinä. Seinän sisäpuolella, naisen ja koiran kanssa, mikään ei ole muuttunut, mutta muualla kaikki on kuolleet. 

Vaikuttavia, mieleenpainuvia ja hyvin voimakkaita teoksia nämä kaikki kolme siis. Se, ettei kahta ensimmäistä ole edes suomennettu, ja se, että vaikka viimeisin on, se on lähes mahdoton enää löytää mistään, eikä kukaan siitä juuri puhu, kuvaa kuitenkin varsin piinaavalla tavalla sitä faktaa, miten miespainotteinen kirjallisuuden klassikkokaanon edelleen on. 2010–2020-luku ja sen tasa-arvokeskustelut on saanut (englanninkielisiä) kustantamoita sitä jonkin verran korjaamaan julkaisemalla uusintapainoksina näitä osin unohdettuja ja osin jopa löytämättömiä helmiä, mutta Suomessa kyseistä ilmiötä saa vielä tunnetusti odotella hetken jos toisenkin. Se on tärkeää, ja kulttuurisesti hyvin merkityksellistä: nämäkin kolme upeaa romaania ovat jääneet piiloon kirjailijan sukupuolen vuoksi, osa pidemmäksi ja osa lyhyemmäksi aikaa. 

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että nämä olisi unohdettu ja nyt uusintajulkaisukierroksella korjattu. Tämä on tärkeä liike, sitä en kritisoi, mutta se ei paikkaa sitä, missä me itseasiassa voisimme kokonaisena yhteiskuntana olla jo nyt, jos nämäkin teokset satojen ja satojen sisartensa aikalaisteostensa tapaan olisi jo silloin julkaisuaikana osattu lukea laadukkaana kirjallisuutena naiskirjallisuuden sijaan. Kirjallisuuden historiassa tarina kun ei ole pelkästään mennyt niin, ettei naiset saaneet tilaa julkaisukentällä vaan heidän kirjansa on myös kautta aikojen, nykypäiviin saakka (heippuli vain Hesarin paatuneet kriitikkosedät!) tupattu lukea naiseuden kuvauksina, kun miesten kirjoittamat kirjat ja hahmot taas ovat Suuria, Yleisinhimillisiä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua (SYJSHJKTVS:iä siis :--). SYJSHJKTVS:t ovat värittäneet minunkin 1990-luvulla lapsuutensa eläneen ihmisen ymmärryksen tarinoista ja toimijuudesta, ja he kelmit ovat antaneet minunkin ymmärtää, että aktiivinen toimijuus ja tekijyys on rakennettu sisään SYJSHJKTVS:n, ja naiseuteen on rakennettu sisään vain ja ainoastaan objektius ja tunteellinen hömppyys. Ei meistä ole yleisesti samaistuttaviksi, mutta voihan naiset toisilleen nyt muutaman tunnekirjan kirjoittaa, jos siltä tuntuu!

Tämä kolmkkko on kuitenkin kaikkea muuta kuin naiskirjaillisuutta naisilta naisille. Nämä kaikki ovat yleisinhimillisiä, monia aikalaismiehiään tarkemmin yhteiskuntaa, ympäristöä, kapitalismia ja esimerkiksi ihmisen luonto- ja taidesuhdetta tarkastestelevia teoksia, joista soisi tehtävän kirjallisuuden graduja ja aikuisia kouluesseitä yläkoulusta lukioon. Harpmanin päähenkilön toimijuus, aktiivinen suunnitelmallisuus ja solidaarisuus ryhmää kohtaan, Dickin päähenkilön rakkaus läheisiä, taidetta ja kauneutta kohtaan sekä Haushoferin luonnon armoilla selviytyjänä elävän päähenkilön luonto- ja eläinsuhde ovat jotain, josta saisi mitä upeimpia analyyseja aikaiseksi. Eikä kukaan, yksikään kirjan hahmoista typisty naiseksi, niinkuin miehet naisista 1960–1990-luvuilla ovat kirjoittaneet. Näiden kirjojen jokainen hahmo on ollut voimakas, aktiivinen ja silti ilman tunkkaisen maskuliinisuuden yliarvottamia ominaisuuksia myös osa luontoa: helliä, hoivaavia, omistautuvia ja solidaarisia. Se ei ole naiseutta, se on Yleisinhimillisyyttä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua. Missäpä lie yhteiskuntana jo olisimmekaan, jos olisimme voineet hahmottaa yleisinhimillisyyden jo vuosikymmeniä näin.

Helmet-haaste:

Harpman: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Dick: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

Haushofer: 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu 

Lue koko maailma -haaste:

Harpman: Belgia

Haushofer: Itävalta

LOVE ISLAND

 AMANDA PALO : LOVE ISLAND

165s.

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoinen Outoja kaloja oli yksi vuoden 2021 lempikirjojani, ja tämä hänen toisinkoisensa, Love island sen myötä erityisen odotettu teos. Pidän valtavasti Palon tavasta tarkastella ja havainnoida maailmaa, kommentoida kontroversiaaleinakin pidettyjä asioita mediassa ja toisaalta myös siitä järkkymättömästä oikeudentunnosta ja solidaarisuudesta, jota hän pitää yllä instagram-tilillään. Tätä kaikkea löytyy myös Love islandista, ihanan omanlaisestaan yhdenkrapulapäivänromaanista, jossa Palo yhdistelee yhdenpäivänromaanin rakennetta niin yhteiskuntaan, feminismiin kuin siihen kulttuurikuvastoon, jossa tietyn verran yli kolmikymppisen naisen enemmän tai vähemmän edelleen odotetaan olevan.

Love island lähtee liikkeelle juhlien jälkeisestä pahasta olosta, päälle vyöryvästä krapulasta ja valveunesta, joka on mitä vastenmielisin tapa olla taju kankaalla. Nimettömäksi jäävä kertoja käy läpi edellisillan juhlia, niiltä osin kun sitä nyt sattuu muistamaan. Häpeä ja fyysinen paha olo vellovat yhtaikaa ja kokonaisvaltaisesti, mutta kun selaa yhtaikaa kännykkää ja käynnistää brittien Love Islandin yhdeksännen tuotantokauden viimeisimpiä jaksoja, ei huomio onneksi riitä kovin pitkään omaan oloon.

Lyhyt, vain hieman päälle 160-sivuinen romaani etenee hitaasti, ja pitää sisällään paljon sivujaan enemmän. Palon havainnoiva ja tarkkaileva silmä toimii tässäkin erityisen hyvin, ja vaikka kokonaisuus lukiessa vaikuttaakin hieman poukkoilevalta, puristuu se kauniisti yhteen mitä pidemmälle kirjaa päästään. Palo kommentoi ja tutkii kirjassaan taiten niin vanhenevan naisen osaa, alkoholia ja sen kuluttamista kuin tosi-tv-sarjojen ihmiskuvaa, ja erityisesti sitä valtavaa ristiriitaa, mikä mielessä pyörii kun toinen toistaan fyysisesti täydellisemmät nuoret hahmot kuvataan täydellisissä juhlissa täydellisen rakkauden keskellä, kun tosi elämässä ihminen lähinnä pelkää haisevansa, kuolaavansa tai kuolevansa.

Mielenkiintoisimman lisän romaaniin antaa kertojahahmon (kuviteltu) rakkaustarina Sophien, entisen mallin ja valovoimaisen tosi-tv-hahmon kanssa, ajalta kun kertoja on jättänyt miehet taakseen ja päättänyt seurustella jatkossa vain naisten kanssa. Sophien hahmo on etäinen (kuin) päiväun, jonka kautta myös kertoja elää jollain tapaa toive-elämäänsä. Sophie on jättänyt kertojan, mutta miten ja miksi, se jää lukijalle ihanan seitinohuesti ilmaan. Kertoja kuvittelee läheistensä kuolemia, harjoittelee niihin reagoimista aina sisäistämisestä hautajaisiin saakka todeten, ettei ole menettänyt koskaan kuolemalle ketään, mutta Sophieta ei enää ole, sekin on yhtaikaa totta. Sophie, alkoholi, huumeetkin, kuoleman odottaminen ja toisaalta ikuinen väistely, kaikki se muodostaa synkän ja tuhruisen kokonaisuuden, joka kuitenkin on kokonainen elämä.

Love islandin rakenne on villin nerokas, se todella on kuin pitkä ja piinainen krapulapäivä, tahmainen, eritteinen, koko ajan hieman vellovan pahoinvoiva, kunnes se löytää tasoittavan, ja sitä kautta uuden, kuplivan nousun. Kerronta mukailee taiten päivän kulkua, hitaita ja nihkeitä lakanoita, toistaa tahmoen paksussa yhteenliimautuneessa vaiheessaan, ja loppua kohden lähtee taas poreilevaan nousuun, lyhyisiin, innokkaampiin lukuihin ja terävämpiin havaintoihin. Palon tarkkanäköinen yhteiskuntakommentointi jää rivien väliin, ja se jos mikä on kaunista lukijaan luottamista.

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi 

KOULU JA ERIARVOISUUS

SONJA KOSUNEN, SARA JUVONEN, HEIDI HUILLA & MARJA PELTOLA (toim.) :

KOULU JA ERIARVOISUUS

280s.

Gaudeamus 2024

Saatu arvostelukappaleena

Millainen on 2020-luvun suomalainen koulu? Miten yhteiskunta ja koulu liittyvät toisiinsa? Kuka koulua käy, entä kuka päättää miten sitä käydään? Miten opetussuunnitelmat toteutuvat arjessa, ja onko siihen perustuva laadukas pedagogiikka edelleen kaikkien saatavilla? Jos ei, kuka sen ulkopuolelle jää? Miten yhteiskunnan tilastollisestikin todennettavissa oleva eriarvoistumiskehitys liittyy kouluun? Ja: Onko 1970-luvulla alkunsa saanut tasa-arvoa lisäävä peruskoulueetos tullut viimein päätökseensä, ja kasvatammeko me kouluissa itseasiassa kahden luokan kansalaisia, pärjääjiä ja pärjäämättömiä?

Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa alkuvuodesta ilmestynyt 11 lukuun jakautuva, vertaisarvioitu teos Koulu ja eriarvoisuus. 

x

Kuten blogini pitkäaikaiset seuraajat tietänevät, olen itsekin opettaja. Ensin varhaiskasvatuksen ope, sittemmin erityisopettaja ja nykyään koulututkija, väitöskirja-aiheenani aggressiivisena pidetty käyttäytyminen ja sen sosiaaliset rakenteet nykykoulussa. Koulu on valtava pakkolaitos, jota jokaikisen on lain velvoittamana kymmenen vuotta käytävä. Koulu koskee siis ihan jokaista, joko itsensä tai lastensa tai sitten oman työnsä kautta, kuten allekirjoittaneella. Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen vaan itseasiassa sen hyvinkin keskeinen osa. Kun puhumme siis koulusta, emme voi olla puhumatta myös koulusta yhteiskunnassa. Sekä pahimmillaan että parhaimmillaan koulu on yhteiskunta, paikka, jossa lasten ja nuorten yhteiskunnallinen toimijuus joko juntataan paikalleen tai autetaan yhteiskunnallisesti sensitiivisen opettajuuden kautta täyteen potentiaaliinsa.

Kun puhumme koulusta, sekä koulua käyneet että koulussa opettavat tulevat ylikorostaneeksi nykyisessä kilpailu- ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa lähinnä sen akateemista, oppimissisältöihin painottuvaa puolta. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu sekä opetussuunnitelmasta, perusopetuslaista kuin koulun arjestakin, ja etenkin koulutussosiologinen tutkimus on jo pitkään yrittänyt palauttaa koulua siihen kontekstiin, jossa sitä käydään: yhteiskuntaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaluokkiin. Tähän samaan jatkumoon liittyy myös tämä uudehko Gaudeamuksen kouluteos Koulu ja eriarvoisuus. Koulu ei siis tosiaan pelkästään ilmennä vaan paikoin jopa tuottaa ja syventää eriarvoistumista. Miksi näin on ja mitä sille pitäisi tehdä, siihen Kosunen, Juvonen, Huilla ja Peltonen kumppaneineen pyrkii ottamaan tieteen näkökulmasta kantaa.

x

Julkisesta keskustelusta poiketen koulu on siis paljon muutakin kuin arvosanat ja se, miten lapset ja nuoret nykyään käyttäytyvät. Julkinen keskustelu heijastelee kuitenkin paitsi tämän kirjan, myös oman väitöskirja-aineistoni mukaan sitä ymmärrystä, miten myös opettajat työpaikkansa hahmottavat: akateemisten valmiuksien ja tulosten valossa. Jo kirjan johdannossa huomautetaan että, "yhteiskuntaluokittuneen eriarvoistumisen ymmärtämisen soisi kuitenkin olevan keskeinen osa opettajakunnan ja muun kasvatusalan ammattilaisten osaamista, koska on olennaista ymmärtää, millä tavoin erot oppilaiden koulutuspoluissa ja oppimisessa sekä opetusryhmien ja koulujen välillä noudattelevat yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja miten tämä tulisi ottaa huomioon opetuksessa". Koulu on siis valtava, monitasoinen ja tavoitteidensa kautta yhteiskuntaan limittyvä ja lomittuva vyyhti, jota on oleellista tarkastella yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Kosusen ym. kirja jakautuu aiheen tiimoilta kolmeen osaan: Kouluun ja kaupunkiin, kouluun ja nuoriin sekä kouluun ja aikuisiin. Ensimmäinen osio koostuu kahdesta segregaatiota avaavasta artikkelista, ja näyttää sen nykytodellisuuden, jossa lapsemme ja nuoremme kouluaan käyvät. Toinen osio taas keskittyy nuorten omiin näkemyksiin ja kokemuksiin erityisesti eriarvoisuuden keskellä: miltä tulevaisuus näyttää huono-osaisemmalla oppilaaksiottoalueella ja miten sitä hahmottaa niin keskiluokkaistaustaiset, korkean sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman taustoista tulevat oppilaat verrattuna heikko-osaisemmista taustoista tuleviin oppilaisiin? Miten osallisuus jakautuu kouluissa oppilaiden yhteiskuntaluokkataustan mukaan, entä miten moninaisella oppilaspohjalla varustettu koulu onnistuu sekoittamaan esimerkiksi etnisyyteen tai yhteiskuntaluokkaan perustuvia rajoja – vai onnistuuko se ollenkaan? Viimeinen osio taas avaa vahviten sitä, mitä me opettajat voisimme tehdä toisin paitsi päivittäisessä arjessa oppilaiden kanssa myös rakenteellisesti koulua uudistaessa ja sen ääneen lausumattomia normeja toistaessa. 

Koulu ja eriarvoisuus on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Koulueetosperinteeseemme on kuulunut ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa, koska meillä kaikilla on kuitenkin yhtäläiset mahdollisuudet käydä peruskoulua. Kun peruskouluun tarkennetaan kuitenkin lähemmäs ja yksityiskohtaisemmin, osoittaa sekä vanhempi että Kosusen ym. tuore tutkimus, ettei tämä oletus pidä tässä ajassa enää paikkaansa. Se eetos kuitenkin elää sen verran vahvana, että pahimmillaan oikeutamme sillä itsemme olemasta huomioimatta oppilaan taustaan liittyviä rakenteellisia tekijöitä. Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin, ja kenestä sen muutoksen pitäisi lähteä? Aihe on syvä ja moninainen, päätöksen monesti poliittisia ja kansallisia, mutta koulu ei voi myöskään itse jäädä kädet levällään odottelemaan ulkoa tulevia pelastustoimenpiteitä.

Parhaan esimerkin opettajien toimivuuden merkityksellisyydestä Koulussa ja eriarvoisuudessa antaakin kirjan viimeinen luku, jossa Juvonen käsittelee yhteiskunnallisesti sensitiivistä opettajuutta. Hän hahmottelee teoreettisen lähestymistapansa paitsi Pierre Bourdieun sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kautta myös erityisesti Gert Biestan koulun kolmen ulottuvuuden, sosialisaation (koulun sosiaalistava ja käyttäytymisnormeja opettava tehtävä), kvalifikaation (koulun mitattavia taitoja opettava tehtävä) sekä subjektivikaation (oppilaan toiminnan valmiuksia tukeva tehtävä) kautta. Juvonen huomauttaa aiheellisesti, että suomalaisessa koulussa voidaan nähdä kvalifikaation ottaneen toisinaan liikaakin alaa koulun kahdelta muulta tehtävältä, ja sen lisäksi, että tulemme painottaneeksi lähes ainoastaan koulun akateemisia ja mitattavia taitoja opettavaa puolta, nimittää Juvonen kvalifikaation logiikaksi sitä toimintaa, jossa mitattavuus valuu myös sekä sosialisaation että subjektivikaation puolelle muodostaen niistä mitattavia osaamisalueita. Käytännössä tämän voisi siis nähdä tarkoittavan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että tiedostamme opettavamme oppilaalle paitsi koulun normatiivisia sosiaalisia sääntöjä ja toimijuuden taitoja, oletammekin niiden tulevan osittain annettuina ja alamme arvioida oppilaan omatoimista kykyä päästä näihin taitoihin niin sanotusti opettamatta. Tämä on oman, käyttäytymistä ja sen soveliaisuuden rajoja ja niihin liittyvää tukea tutkivan väitöstutkimukseni kannalta erityiskiinnostava näkökulma, sillä se haastaa ajattelemaan käyttäytymistä aivan uudella tavalla: sen lisäksi, että opettajat ovat koulussa se faktuaalinen auktoriteetti, joka määrittää (yhdessä yhteiskunnallisten normien kautta) oppilaan sopivan käyttäytymisen ja esimerkiksi aggressioenergian esiintyvyyden rajat, tulee opettajat toisinaan myös arvottaneeksi ja mitanneeksi oppilaan käyttäytymistä kvalifikaation logiikan perusteella. Niinpä oppilaan reaktio, oli kyseessä sitten reagointi toisiin koulutovereihin, epäselviin sääntöihin tai opettajan tunnetilaan, muodostuukin asiaksi, jonka perusteella oppilaan toimintaa arvioidaan määrällisesti. Reaktiivinen ja aggressiivisena pidetty oppilas onkin siis paitsi normatiivisesti väärin myös graaveimmillaan hyvin yksin oman tunneilmaisunsa hillinnän tukena, kun käyttäytyminen ulotetaan itsekseen opeteltavaksi taidoksi.

Kuten Juvonen huomauttaa, "kasvatustoiminnassa subjektivikaatio toteutuu pitkälti tasapainoilussa vapauden ja vastuun antamisen välillä" ja se pitää aina sisällään myös mahdollisuuden epäonnistua, kun taidot koetella omia ideoita ja harkintakykyä eivät ole vielä kehittyneet niin sanotusti koulun määrittelemälle optimaaliselle tasolle. Yhteiskunnallisesti sensitiivinen opettaja kuitenkin tunnistaa, että epäonnistuminen on osa toimijuuden harjoittelua, ja suhtautuu siihen lempeästi ja kannustaen, ei nöyryyttäen ja rankaisten. Kun oppilaalla on vielä lisäksi taustassa tuplasti enemmän lastia kuin keskiluokkaisella, korkean kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman taustasta tulevan valkoisen lapsen harteilla on, on opettajan erityisen tärkeä mukauttaa omat odotukset ja sosialisaation sekä subjektivikaation vaade yksilöllisesti oppilaan taustan ja taitojen kanssa sopivaan linjaan. Jos tämä taas jää väliin, muistuttaa Juvonen, että oppilaita arvioidaan heidän sosiaalisen (tai oma lisäykseni: tunnesäätelykompetenssien) mukaan, jolloin suurena riskinä on, että sosiaalisen taustan merkitys heidän koulupoluilleen voimistuu. 

x

Kirjaa lukiessani kuuntelin alkuviikosta tohtoriksi väitelleen, edellisen luvun kirjoittajan Sara Juvosen väitöstilaisuun, jossa hän sanoi oivallisesti, että kritiittinen katse kouluun on ainoa tapa viedä asioita eteenpäin. Kun vastaväittäjänä toimiva Antti Saari kysyi Juvoselta, mitä hän vastaisi opettajien voihkaisuun, että tämäkinkö minun pitää vielä jaksaa tehdä, Juvonen vastaa vapaasti muotoillen, että kyllä, meidän opettajien täytyy jaksaa ajatella työtämme. Sillä sen kummemmasta tässä ei kentällä toimivalle ole kyse, kuin paluusta perustyöhön. Paluu ajatteluun ja oman kasvatusnäkemyksen itsekriittiseen tarkasteluun: mitä minä opetan, ketä minä opetan ja millaisia tapoja ja arvoja minä opetuksellani siirrän eteenpäin. Se kaikki kuuluu jo nyt meidän työhömme, eikä käytännön kiireet ja resurssipulat ole keino väistää opetussuunnitelmiin ja virkavastuuseen kirjattua velvollisuutta olla tietoinen tasa-arvoasioista. Se, miten yhteiskunta taas muuttuisi yhtenvertaisemmaksi, enemmän ihmisyyttä kuin akateemisuutta painottavaksi, ei taas ole yksittäisen opettajan käsissä. Sitä työtä tehdään yhdessä - niin kenttää, tutkijoita, asiantuntijoita kuin poliitikkojakin vastuuttaen. 

Helmet-haaste 2024: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää

SWIMMING HOME // UIDEN KOTIIN

 DEBORAH LEVY : SWIMMING HOME

160s.

And Other Stories 2011

(suomennettu nimellä Uiden kotiin, Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Löysin Deborah Levyn oikeastaan kunnolla vasta hänen Kuumaa maitoa -romaanin luettuani. Olin sitä ennen lukenut jo Levyn Living Autobiography -trilogian ja itseasiassa tämän samaisen Swimmin home -romaaninkin, mutta suomeksi, Uiden kotiin -nimellä. Koska kyseisen kirjailijan Kuumaa maitoa sekä uusin, vielä suomentamaton romaani August Blue, olivat molemmat yksiä viime vuoden lempikirjojani, ajattelin antaa Swimming homelle uuden mahdollisuuden: alkukielellä ja ehkä hieman enemmän tietoisena siitä, missä Levyn hienous itseasiassa piilee. Ensimmäisestä lukukerrasta on jo lähes seitsemän vuotta, ja muistan ainoastaan, että olin jotenkin kovin pettynyt tähän kirjaan ensilukemalla. Nyt, noin 440 välissä luettua kirjaa myöhemmin, hetki oli viimein sopiva (ja oma lukumakukin ajan myötä kultinoitunut?). 

"She was not a poet. Se was a poem. She was about to snap in half. He thought his own poetry had made her la la la la love him. It was unbearable. He could not bear it. She was still trying to remember how to say remember."

Swimming homessa ollaan 1990-luvun puolivälin Ranskassa, Nizzan laitamilla suuressa kesähuvilassa Jacobsin perheen, kuuluisa englantilainen runoilija-isä Joen, hänen sotajournalistivaimonsa Isabelin ja heidän 14-vuotiaan tyttärensä Ninan sekä heidän ystäväpariskuntansa Lauran ja Mitchellin kanssa. Eräänä päivänä heidän uima-altaassaan kelluu jotain. Jotain punaista ja alastonta. Se voisi olla karhu, mutta se onkin Kitty Finch, nuori nainen, joka livahtaa puoliviattomasti osaksi perheen huvilaelämää.

Swimming home on taitava perhedraama, lomaromaani ja tunkeilija-juonikuvio, jossa ylimääräinen ihminen paljastaa pikkuhiljaa jotain hyvinkin oleellista perheenjäsenistä sekä heidän välisestä dynamiikastaan. Romaani alkaa siitä, mihin se lähes loppuu, joten lukija tietää alusta asti mitä kohti Levy heitä kuljetaa, mutta hän on silti kirjoittana eri taitava jännityksen rakentaja ja ylläpitäjä. Kitty Finchin sekä muutaman taiten luodun sivuhahmon kautta Deborah Levy näyttää, tarkkailee ja paljastaa, sekä lukijalle että romaaninsa henkilöhahmoille. Swimming home on hallittu ja viehättävä tutkielma lapsuutta ja vanhemmuutta, mielenterveyttä ja itsetuhoisuutta, elossa pysymistä ja kuolemankutsua. 

Kuten muussakin tuotannossaan, Levy on ehdottomasti parhaimmillaan sanomatta jätetyissä merkityksissä. Hän kirjoittaa tyylipuhtaasti kahdella tapaa: kertoen ja kertomatta. Kuten etenkin Kuumaa maitoa ja August Blue, myös Swimming home on täynnä tietoisesti jätettyjä aukkoja, ihmisten käyttäytymisen kautta näytettyä toimintaa, hienovaraisia ja välillä aivan suoriakin vihjeitä tulevasta, jotka kuitenkin on rakennettu yksittäisten hahmojen ajatuksiksi, jolloin todellisuus itse jää täysin lukijan itsensä muovattavaksi. Niinpä Swimming home onkin romaani, joka haastaa lukijansa, kuten itsekin olen saanut huomata. Jos sitä lukee juonipohjaisena romaanina, siitä ei juurikaan saa irti sen hienoutta. Minullekin se vaati toisen lukukerran auetakseen kunnolla, mutta onneksi se aukesi. Tämä todella on juuri sellaista laatukirjallisuutta, jota kaikista eniten rakastan.

“Life is only worth living because we hope it will get better and we'll all get home safely. But you tried and you did not get home safely. You did not get home at all.”

Helmet-haaste 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

 FRANÇOISE VERGÈS : DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

148s. 

Tutkijaliitto 2024 

Alkuteos: Un Féminisme Décolonial, 2019

Suom. Anna Tuomikoski

Ajatteletko, että Suomessa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa? Oletko siinä uskossa, että koska meillä on ollut jo yksi nainen presidenttinä ja useampi pääministerinä, naisten määrä lisääntyy sekä pörssiyhtiöiden johdossa että asiantuntijatehtävissä, tasa-arvo olisi aidosti ottanut selvän harppauksen kohti valmista maailmaa, jossa ehkä korkeintaan on vielä muutamia pieniä rippeitä korjattavana? Oletko aivan varma, että räikeä orjuus ja kolonialismi on historiaa, ja olemme siirtyneet oikeastaan historian tuolle puolelle, moderniin nykyaikaan, kulttuurievoluution viimeiselle portaalle?

Jos vastasit edes yhteen kyllä, voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin omaksunut hienosti kulttuurisen liberaalipatriarkaatin. Siis kapitalistisen epätasa-arvon, joka on vain kuorrutettu valkoisella kermalla. Kirjaimellisesti. Réunioninlais-ranskalaisen Vergèsin pamfletti dekoloniaalisen feminismin tärkeydestä jälkikoloniaalisessa maailmassa muistuttaa piinallisen suoraan siitä, kenen varaan valkoinen ja länsimainen tasavertaisuus on rakentunut: globaalin etelän rodullistettujen naisten. 

x

Ranskan merentakaisessa deparmentissa Réunionilla syntynyt ja kasvanut Françoise Vergès on politiikan ja historian tutkija, elokuvatuottaja, kuraattori ja aktivisti, jonka työ keskittyy erityisesti jälkikolonialistiseen tutkimukseen ja dekoloniaaliseen feminismiin. Dekoloniaalinen feminismi on hänen alkuvuodesta käännetty pamflettinsa, joka asettuu suoraan mustan feminismin kaanoniin yhdessä alan pioneerien Angela Y. Davisin ja Audre Lorden sekä tuoreempien aktivistien kuten Minna Salamin ja Amia Srinivasanin seuraan. Vergès yhdistää analyysissään globaalin etelän näkökulman antikoloniaaliseen teoriaan, ja tarkastelee dekoloniaalisen feminismin historiaa etenkin marxistisesta ja antikapitalistisesta näkökulmasta. Dekoloniaalinen feminismi onkin siis ehdottomasti jokaisen nykyfeministin must read -teos, ainakin jos halutaan tavoitella tasa-arvoa, joka on irrallinen kolonialismista, rasismista ja rakenteellisesta sorrosta.

Vergésin teos valottaa vahvasti oman olemassaolonsa välttämättömyyden: kun koko läntinen yhteiskunta perustuu globaalin etelän riistämiselle ja rodullistettujen kehojen loppuun kuluttamiselle, on oma valkoinen käsityksemme tasa-arvosta hyvin ristiriitainen sen perimmäisten tavotteiden kanssa. Itseasiassa se ei ole tasa-arvoa ollenkaan, se on sekularisoitunutta patriarkaatia, jossa naisten näennäinen tasavertaisuus piilottaa alleen luokka- ja rotuyhteiskunnan, ja antaa valtaa vain ja ainoastaan sellaisille naisille, jotka suostuvat pelaamaan kapitalismin ehdoilla. Vergés osoittaa jopa nykyfeminismin, siis sen sellaisen chimamandangoziadichielaisen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -feminismin olevan oikeastaan loistavaa polttoainetta jopa sen näennäiselle viholliselle, äärioikeistolle, ja hän näyttääkin varsin kiistatta, miten Ranska on institutionalisoinut feminisminsä koskemaan vain ja ainoastaan valkoisia naisia. (Vergésin väite feminismin äärioikeistolaistumisesta voi tuntua alkuun kummalta, mutta kun sen asettaa suomalaiseen kontekstiin, emme me oikeastaan olekaan aivan niin kaukana ranskalaisista valkoisista sisaristamme: eipä ole vuottakaan, kun eräskin valtioinvarainministerinä toimiva Riikka puolusteli omaa vuoden 2019 bloggaustaan "naisista mustissa säkeissä" juurikin tasa-arvokysymyksellä, minkä nieli jopa muutenkin varsin kuistilla seikkaileva pääministerimmekin.)

x

Dekoloniaalinen feminismi on jaettu kahteen osaan, On valittava puolensa: dekoloniaalinen feminismi -kattoteeman alla kulkevaan, eheään tekstikokoelmaan sekä toiseen vastaavaa, loppupuolen 2000-luvun sivistystehtäväfeminismin kehitysvaiheisiin. Ensimmäinen osa purkaa nimensä mukaan osiin antikolonialismin merkityksellisyyden osana feminististä liikehdintää tarkastellen aihetta eurosentrisyyden sekä valkoisten naisten tuottaman tiedon kritiikin avulla kun taas toinen osa purkaa liberalistisen jälkikolonialistisen yhteiskunnan kolonialistista luonnetta näyttäen, miten valtavirtafeminismi unohti globaalin etelän naiset tasa-arvotaisteluistaan kokonaan, ja valjasti jopa oman liikkeensä tosiaan islamofobian ja rasismin varaan. Kokonaisuus on terävä, perusteltu ja äärimmäisen taiten lähteistetty, Vergésin erityisasiantuntijuus on näinkin tiiviin ja pamflettimuotoon puetun teoksen äärellä lähes käsinkosketeltavissa. Vergés ei pelkää haastaa ja kritisoida, ja hän tekee sen niin perusteellisen hyvin, että faktat puhuvat puolestaan; sen kummempaa palopuhetta niiden rinnalle ei tarvita.

Vergésin teos tuo kiistattomasti esiin sen, miten vahvasti koko länsimainen yhteiskunta on rakennettu globaalin etelän selkänahasta. Valkoiset naiset käyvät töissä, koska rodullistetut ihmiset hoitavat heidän lapsiaan. Koko sairaanhoitojärjestelmämme on lähellä romahtamista, mutta myös Suomessa haaveillaan kokoomuslähtöisesti halpatyövoiman tuomisesta Aasian matalan elintason maista paikkaamaan työvoimapulaa sen sijaan, että se tekisi hoivatyöstä sellaista, että se vetäisi itse tekijöitä puoleensa. Ja toisaalta: me valkoiset olemme myös itse jälkikolonialistisessa maailmassa niin korkean koulutuksen ja elintason perässä, ettemme enää edes suostu tekemään työtä, joka valuu maahanmuuttotaustaisille ihmisille: roskamme kerää todennäköisesti musta ihminen, rappukäytävämme siivoaa rodullistettu nainen ja lapsemme ja vanhuksemme hoitaa kaukaa kiikutettu korvaustyöntekijä. Hyvinvointimme perustuu puhtaalle rakenteelliselle rasismille, mutta oma mukavuudenhalu estää näkemästä sitä, sillä on niin mukava syödä näkymättömän ihmisen tekemää hampurilaista, joka on ilmestynyt näkymättömän ihmisen kuljettamana ovemme taakse. Olkoonkin, että se näkymätön kokki on saattanut olla kotimaassaan arvostettu lääkäri ja näkymätön Wolt-kuski nigerialaistaustainen yhteiskuntatieteiden maisteri Itä-Suomen yliopistosta, heidän paikkansa on niin kyseenalaistamatta olla palvelijoitamme niin omassa maassamme kuin kotimaissaankin dumpatun jätteemme keskellä, että maailmassa on hyvin helppo sokaistua sille, kenen varassa me täällä todellisuudessa seisommekaan.

x

Kolonialismi ja orjuus ei ole kadonnut minnekään, ja institutionalisoitunut feminismikin on karkaamassa pahimmillaan äärioikeiston käsiin. Kun olemme jo orjahistorian avulla saaneet afrikkalaistaustaiset ihmiset pidettyä näihin päiviin saakka epäinhimillistettyinä ja olemme onnistuneet eksotisoinnin kautta toiseuttamaan aasialaiset, on viime vuosikymmeninä noussut islamofobia viimeisiä lännen valloittamia viha-alueita, joiden ansiosta voimme kutsua itseämme jälleen maailman herroiksi. Siksi yhdyn täysin Françoise Vergésin länsimaisen feminismin kritiikkiin ja sanon sen, minkä hän sanoo rivien välissä: niin kauan kun feminismi ylläpitää rakenteellista rasismia, se pelaa vain ja ainoastaan patriarkaatin ja äärioikeiston pussiin. Ja niin kauan kun me unohdamme globaalin etelän ihmiset ja heidän oman tasa-arvoliikkeen sukupuoleen katsomatta, ei meidän toimintamme ole täällä lännessä todellista tasa-arvoa  nähnytkään.

Helmet-haaste 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 

(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)

112s. 

Fitzcarraldo Editions 2020

Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017

Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette

(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

“By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

YÖELÄIMIÄ

 

CAMILA SOSA VILLADA : YÖELÄIMIÄ

254s.

S&S 2024

Alkuteos: Las malas // 2019

Suom. Emmi Ketonen

Saatu arvostelukappaleena

Puisto on täynnä naisia, lyhyitä ja pitkiä, siroja ja romuluisia, kulmikkaita ja solakaksi leikeltyjä. He ovat kaikki aikuisia, tavoillaan, nekin jotka ovat vielä alaikäisiä. Elämä on kuitenkin pakottanut heidät omilleen, ulkopuolisuus ja perheiden viha vienyt lapsuuden jo ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaa. Naiset ovat ystäviä, työtovereita, toistensa perhe. He liikkuvat laumassa toisiaan suojellen, kilpenä maailmaa ja sen asenteita vastaan. Itselleen he ovat naisia, muille kauneimmillaan travesteja ja karuimmillaan jotain, mitä en edes tähän halua kirjoittaa. He kuitenkin ovat olemassa, suostui muu maailma siihen tai ei. He ovat, kuuluvat ja näkyvät, yritettiin heitä piilottaa, hiljentää ja siirtää millä voimalla tahansa. He ovat, elävät ja hengittävät, vaikka emme aina suostu edes katsomaan kohti. 

"Minusta oli yksinomaa välttämätöntä, että muutun täksi naiseksi, joka nyt olen. Väkivaltainen lapsuus ja isä, joka pienestäkin verukkeesta viskoi mitä käteen sattui osumaan, irrotti vyönsä ja rankaisi, hurjistui ja sivalsi: puolisoa, lasta, tavaroita, koiraa. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa."

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan esikoinen Yöeläimet on voimakas ja suora autofiktiivinen romaani kahdenkymmenen vuoden takaisesta Córbodan kaupungista ja sen Puistosta, joka on travestiyhteisön omaksi ottamaa aluetta. Yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät löytävät toisensa, ja Villada näyttää yhteisön jäsen kerrallaan millaista kadulla tehtävä seksityö ja toisaalta ammatin yhteen tuoma ystävyys sekä karuimmillaan että kauneimmillaan on. Villada kuljettaa lukijan sekä lapsuuteensa että varhaisaikuisuuteensa, ottaa mukaan sekä päivien turvapaikkaan Encarna-tädin vaaleanpunaiseen asuntolaan että Córbodan yöhön etsimään asiakkaita, jotka maksavat travestien ruumiiden koskemisesta. 

Villadan romaani on yhtäältä voimakas ja raju ja silti toisaalta myös pehmeä ja rauhallinen, siten kuin tällaisen elämän eläneen ihmisen kertomus voi pitkän ajan päästä olla. Aika pehmentää ja hioo kulmia, loiventaa surua ja pelkoa, mutta toisaalta näyttää myös suurempia kokonaisuuksia, alkuja, keskipisteitä ja loppuja, tuo yhteen lankoja, joiden hetkeä eläessä ei edes huomannut olleen yhteen solmittuja. Camila Sosa Villada kirjoittaa liioittelematta ja suurentelematta kertoen, maustaen tarinaa ripauksella maagista realismia ja toisaalta myös yhteiskuntakritiikkiä. Villada luottaa lukijaansa ja antaa ymmärtää itse, eikä siltikään mene liian vaikean taakse, vaan näyttää sen mitä päähenkilö itse milloinkin tarinassa on nähnyt. Yöeläimiä on tarina paitsi seksityöstä, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta myös ystävyydestä, yhteisöistä ja yhteiskunnasta.

"Halu kuolla syntyy hyvin nuorena, haavekuva itsemurhasta kypsyy varhain, tulen siitä tietoiseksi jo pienenä. Tiedän, että se on siellä, tunnistan sen selvästi, erotan sen kaikkien muiden halujen joukosta, kun en vielä tiedä vapautuvani siitä muuttumalla travestiksi, että toisin kuin on ilmoitettu, pelastuksekseni koituvat korkokengät ja puuterinpunainen huulipuna."

Loppua kohden Villadan romaani on myös suuri kysymys tilasta ja tilan hallitsemisesta – kenelle kaupunkitila kuuluu, ja mihin ihmiset joutuvat, kun sitä muutetaan jatkuvasti keskiluokkista ihannetta paremmin vastaavaksi? Elämme vihamielisen arkkitehtuurin keskellä myös Suomessa, laitamme puistonpenkkeihin välikaiteita, jottei niillä voi nukkua, parannamme puistojen valaistusta kitkeäksemme nimellisesti rikollisuutta ja kadulla tehtävää seksityötä. Todellisuudessa valot ja nukkumisen estävät penkit eivät kuitenkaan tee mitään muuta kuin siirrä ilmiöitä toiseen paikkaan, kauemmas keskiluokkaisista perheistä, vielä syvemmälle syrjään ja piiloon, pois silmistä ja pois mielestä. Seksityö, transsukupuolisuus, päihteiden ongelmakäyttö, kodittomuus ja rikollisuus eivät katoa poistamalla puistoja, vaan ajaa marginaaliin ajetut ihmiset entistä ahtaammalle, hajottaa heille elintärkeää suojaa antavia yhteisöjä ja saa ihmiset voimaan entistä huonommin kun heidät nähdään ainoastaan "torakoina: riitti kun sytytti valot päälle, niin johtan [he juoksivat] piiloon", kuten Camila Sosa Villada sen ilmaisee. 

Herkkä ja silti murtomaton kerronta vie mukanaan, näyttää sekä rakkauden että kuoleman kaikki mahdolliset puolet. Olen itse menossa ensi viikon viikonloppuna kuuntelemaan Camila Sosa Villadaa Helsinki Lit -tapahtumaan, enkä tämän kirjan perusteella muiden esiintymisiä tällä samalla vimmalla edes osaa odottaa. Sitä odotellessa toivon, että Yöeläimet ja sen rakastavaa hyväksyntää vaativan huudon löytää mahdollisimman moni.

Helmet-haaste 2024: 31. Kirjassa on vammainen henkilö

PARAS YSTÄVÄ

SIGRID NUNEZ : PARAS YSTÄVÄ

215s.

Aula & co 2024

Alkuteos: The Friend, 2018

Suom. Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Naisen paras ystävä, kirjallisuuden eräänlainen suurmies (ainakin nuorten naisopiskelijoiden silmissä) tekee itsemurhan, ja nainen saa hoidettavakseen tältä jääneen tanskandogin Apollon. Apollo on suuri ja valtava, puistosta alunperin löydetty, miehen silmäterä ja toisaalta naisen murheenkryyni, sillä hänen vuokrasäännellyssä Manhattinin asunnossaan ei saa pitää lemmikkejä. Minä-kertojana toimiva nainen tasapainottelee surun ja hoivan välillä – samalla tapaa kuin Nunez tasapainottelee kirjassaan itsemurhateeman sekä ihmisten lemmikkisuhteen välillä, vuorotellen, limittäin, toistensa kautta. Mitä jää jäljelle, kun koko elämän mukana kulkenut ystävä päättää itse poistua maailmasta? Entä miten eläin käsittelee luopumista, kuolemaa, poistumista, ja voisiko ihminen oppia siltä jotain?

"Minua mietityttää aboriginaalien sanonta, jonka mukaan koirat tekevät ihmisestä ihmisen. Samoin tämä (vaikka en muistakaan kuka näin on sanonut): Totaaliseksi misantroopiksi minua estää tulemasta se, että näen kuinka suuresti koirat rakastavat ihmisiä."

Sigrid Nunezin ensimmäinen suomennettu romaani Paras ystävä on kustantamon sivujen mukaan "haikea ja viisas romaani ihmisen ja koiran välisestä ystävyydestä". Kuvaus yhdistettynä hieman harhaanjohtavaan kanteen on kuitenkin liian kapea tapa hahmottaa tätä upeaa ja suurta romaania. Toki Nunezia voi lukea myös keveähkönä surukirjana, tarinana naisesta, joka yrittää päästää irti ystävästään linnottautumalla kotiin tämän koiran kanssa. Tällainen luenta typistää kuitenkin Nunezin älykkään, viisaan ja huomattavasti syvemmän puolen liian pieneen tilaan. Se myös sivuuttaa lähes kokonaan paljon suuremman rakenteen, jossa kirjailijan itsemurhan voikin lukea itseasiassa kirjallisuuden murroksena, kirjailijuuden kuolemana, mieskirjailijuuden itsemurhana ajassa, jossa valta ja menestys ei ole enää automaattisesti valkoiselle miehelle annettua, vaan myös heidän täytyy osallistua yhteiskunnalliseen kilpailuun, normistoon ja käyttäytymissääntöihin.

Parhaassa ystävässä parhaan ystävän tilasta romaanissa taistelee sekä juuri kuollut mieskirjailijaystävä sekä tältä jäänyt Apollo. Nunez vuorottelee kirjassaan näiden parhaiden ystävien välillä, ja käsittelee sujuvasti rinnakkain tosiaan kirjallisuutta sekä ihmisen ja toislajisten välistä suhdetta. Mieskirjailija on karikatyyrimainen kuva aikansa miestaiteilijasta: naisia hurmaavasta suuresta kirjoittajasta, jolla on useampi entinen vaimo ja vielä useampi entinen rakastaja, yleensä kirjoittamista opettavan kirjailijan entisiä tai nykyisiä oppilaita jokainen. Suuri tanskandoggi Apollo taas on hiljainen mysteeri, mykkä ja järkälemäinen suru, jota ei voi ymmärtää, ei selittää, eikä koskaan täysin tutkia, sillä se on rakentunut niin perustavanlaatuisesti erilaisin menetelmin, ettei ihminen voi koskaan ymmärtää jotain niin monin tavoin monimutkaista olentoa, eihän se ymmärrä edes täysin itse itseään. Nunez limittää upeasti koiran ja surun, kirjailijan kuoleman ja miesneromyytin kaatumisen, miehisyyden itsemurhan ajassa, jossa kukaan muu ei ole kieltämässä ketään sanomasta yhtään mitään kuin itseasiassa mies itse.

Nunez on etenkin kansainvälisessä kirjagramissa paljon näkyvä kirjailija, ja hänen kirjallisuutensa on ehdottomasti erityisesti kirjallisuuden rakastajien kirjallisuutta. Nunez käyttää viittauksia, tutkimuksia ja filosofiaa hieman Maggie Nelsonin ja Rebecca Solnitin tapaan, ja toisaalta taas rohkenee näyttää alleviivaamatta kuten esimerkiksi Deborah Levy pitkälti tekee. Lisäksi Nunez kirjoittaa teoksensa minä-kertojan avulla, mutta äärimmäisen taiten kertojan häivyttäen: hieman Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian tapaan kertoja tarkkailee vain ympäristöään, havainnoi muiden tekoja ja reaktioita, kuvaa toimintaa ja taustoja. Lukija ei saa tietää kertojasta oikeastaan mitään suoraan, joitain sinne tänne piilotettuja yksityiskohtia, terapeutin sanoja, entisten vaimojen asenteita, kuolleen ystävän toteamuksia lukuunottamatta. Nunezin ratkaisu on hieno, ja silläkin kirjan markkinointi kepeyden ja lemmikkisuhteen kautta hieman hämmentää. Nunez kirjoittaa laadukasta korkeakirjallisuutta, joten sellaisena se ansaitsisi tulla myös nähdyksi. 

"Nyt minun on pakko puhua. Jos ei muusta syystä niin selittääkseni miksi en halua puhua. Silti tilanne on edelleen sama: en tahdo puhua sinusta enkä kuulla muiden puhuvan sinusta.

Tahdon siteerata Wittgensteinia aiheena mistä ei voi puhua ja vaikenemisen välttämättömyys. Siitä huolimatta, että sinä kielsit meitä siteeraamasta filosofeja irrallaan asiayhteydestä. Filosofiset kannanotot eivät ole vanhoja sanontoja, sinä sanoit."

Sigrid Nunezin Paras ystävä on siis yksi älykkäimpiä, monitasoisimpia ja hienoimpia kansainvälisiä kaunokirjoja, joita tänä vuonna on suomeksi julkaistu. Se antaa paljon monenlaiselle lukijalle, mutta ehdottomasti kaikkein eniten kirjallisuuden ystäville, intertekstuaalisuuden rakastajille sekä kulttuurin murrosmerkkien etsijöille. Nunez näyttää ottamatta kantaa, luottaa lukijaansa lähes viimeiseen asti. Ja se todella on taito, jota kirjallisuudessa rakastan.

Helmet-haaste 2024: 15. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi 

HALUATKO? PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

 

ELINA NIKULAINEN : HALUATKO? 

PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

269s. 

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Suomi astui valtiona viimein yhtä askelta lähemmäs nykyaikaa, kun uusi suostumusperustainen seksuaaliväkivaltalaki tuli voimaan Marinin hallituksen aikana (eikä nyt sitten ajatellakaan kuinka 1950-luku on joutunut soittelemaan jatkuvasti ja pyytämään purevalta orpo-hallitukselta asenteitaan ja argumenttejaan takaisin). Seksuaalinen väkivalta määrittyy siis lain edessä vahvemmin sen kohteen, uhrin, ei tekijän näkökulman kautta, ja se jos mikä on yksi tärkeimpiä aiheeseen liittyviä uudistuksia vuosikausiin. 

Mutta mitä suostumus siis oikein tarkoittaa? Miten se määritellään? Kuka suostuu ja mihin, miten pitävä kerran sanottu kyllä on ja voiko sen perua milloin tahansa? Tähän teemaan pureutuu Elina Nikulainen alkuvuonna julkaistussa teoksessaan Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta. Siinä hän käy läpi paitsi sen mitä suostumus tarkoittaa ja mitkä elementit kuuluvat siihen olennaisesti myös sen, mitä se ei tarkoita. Ja miksi elämme yhteiskunnassa, jossa ei'n sanominen ja ilmaiseminen on edelleen hurjan vaikeaa, eikä sen koskaan pidä olla siis vain yhden osapuolen vastuulla, mitä seksin harrastamiseen tulee.

Nikukainen jakaa suostumuksen oman käännöksensä avulla seuraavaan iskulauseeseen: se on kuin TATTI, kepeästi pystyssä ja helppo huomata. Suostumus on siis

Takaisin vedettävää

vapaasti Annettua

Tietoon perustuvaa

Tiettyä

Innostunutta

Nikulainen avaa jokaisen kohdan rauhassa ja selkeästi: takaisin vedettävä tarkoittaa sitä, että toiminnan saa lopettaa ihan missä vaiheessa tahansa, vaikka kerran olisi jo illan tai hetken kohdalla sanonut kyllä. Ei on siis ei, vaikka olisitte jo kaksin alasti, ja mieli muuttuu viime hetkellä. Vapaasti annetulla Nikulainen painottaa kirjaimellista suostumuksellisuutta, siis sitä, että suostumuksen saamiseen ei saa koskaan liittyä painostusta, vonkaamista tai toisen tunteisiin vetoamista. Myöskään nukkuva, sammunut tai muuten heikosti tajuissaan oleva ei koskaan voi antaa vapaata suostumusta. Tietoon perustuva suostumus pitää huolen, että ihminen tietää, mihin suostuu, millaisia seurauksia suostumuksella on ja että suostumusta saadakseen ei saa valehdella, jättää jotain kertomatta tai kertoa vasta myöhemmin (tämä voi olla toim.huom. myös naisen puolelta valehtelua, että käyttää ehkäisypillereitä, vaikkei käytäkään). Tietty syventää myös edellistä, sillä jos on sovittu vaikkapa kondomin käytöstä, sitä ei saa ottaa kesken pois tai syyllistyy seksuaalirikokseen. Tiettyys muistuttaa myös sopimuksen kertaluonteisuudesta: se, että kerran on tehty jotain, ei ole automaattinen lupa tehdä aina niin. Innostus liittyy vahvasti vapaasti annettavuuteen,  vilpittömään haluun ja aitoon suostumukseen.

x

Nikulaisen teos sekä alkaa että päättyy suostumuksen ja halun riemuihin, yhteisiin sopimuksiin, seksuaaliseen mielihyvään ja luottamuksen perusteisiin. Hän valottaa aihetta runsailla kulttuuriviittauksilla, ja käsittelee suostumusta ja sen puutetta etenkin elokuvien ja tv-sarjojen kautta. Näkökulma on oivallinen, vaikka se jättää kirjan kohderyhmän hieman hämäräksi – kun kulttuuriviittaukset ovat suunnattu pääsääntöisesti tällaisille 40 ikävuotta läheneville varhaiskeski-ikäisille ihmisille, en ole ihan varma saavuttaako ko. teos juuri sitä porukkaa, kuka kirjaa eniten tarvitsisi. Eipä sillä, ei se minullekaan, jo vuosikausia itseäni feministiksi tituleeranneelle itselleni ole aina aukotonta, helppoa tai auvoista pitää omista rajoistaan kiinni, ja taas toisaalta haluaisin ajatella, että nuorempi polvi taas on jo pidemmällä tämän asian suhteen. Paitsi okei, tuoreet asennemittaukset yhä konservatiivisemmasta nuorten miehen kasvavasta joukosta ei kyllä aivan tue tätä mutuilua, mutta sitten taas tarvittaisiin aivan toiset kulttuuriviittaukset kuin mitä kirja tarjoaa, otaksuisin. Niin tai näin, tällä näkökulmavalinnalla olen hieman huolissani siitä, tavoittaako tämä kirja heitä, kenet sen kaikkein kipeimmin pitäisi tavoittaa. Mutta ehkä se tavoittaa edes heidät, jotka tavoittaa heidät, jotka sen kannattaisi tavoittaa, joten toivoa on. Keskustelu ja kirja kerrallaan.

Osa kulttuuriviittauksista menee siis osin ohi eikä ehkä aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta on tässä teoksessa paljon timanttiakin. Nikulainen on ehdottomasti vahvimmillaan perustellessa sitä kulttuuria, joka on opettanut meidät vieroksumaan suostumusta, näyttänyt, miten (naisen) rajoilla ei ole väliä. Miten esimerkiksi stalkkaamiseen ja vainoamiseen perustuva väsytystaistelutrooppi antaa kuvaa siitä, miten naisen ei on aina lopulta kyllä, kun mies on vain tarpeeksi sitkeä, tai miten nuoren ja lupaavan miehen tulevaisuus on aina tärkeämpi silloinkin kun hän on seksuaaliväkivallan tekijä eikä sen kohde.  Lupaavia nuoria miehiä on meillä täällä Suomessa ihan tosielämässäkin: eräs juontaja on saanut seksuaalirikostuomiostaan huolimatta jatkaa mainoskanavan vakihahmona, onhan hän kiltti, katuva ja niin sympaattinen. Jääkiekkoa ammatikseen ennen pelannut, raiskaustuomion saanut henkilö sai taas ihan vasta julkisuudessa enemmän sympatiaa puolelleen kuin raiskauksen uhri – ja on niin kovin harmi, että tällainen potentiaalinen kansallissankari joutui joukkueensa irtisanomaksi, että monet hänen toverinsa tulivat aivan julkisuuteen asti puolustelemaan rikoksentekijää vedoten ”yhteen virheeseen” muuten niin hyvän jätkän elämässä. Ihmiset sukupuoleen katsomatta tahtovat asettua tarinassa lupaavan nuoren miehen, ei rikoksen kohteeksi joutuneen naisen (eikä muunsukupuolisen, saati toisen miehenkään) puolelle. Toki vankeusrangaistus ja uran (hetkellinen?) taukoaminen ovat jo rangaistuksia sinänsä, mutta vaikea kuvitella, että kukaan asettuisi samalla tapaa yhden talousrikoksen tehneen lupaavan nuoren naisen puolelle. Hän on saanut ansionsa mukaan, ja hyvä jätkä -tarinassa paikoin myös silloin, kun hän on raiskauksen uhri. 

Apple TV:n Bonnie Garmusin n romaaniin perustuvassa Lessons in Chemistry -sarjassa kuvataan vähän uusin silmin tätä juonikuviota: Elizabeth Zott on lupaava nuori kemisti 1950-luvun Amerikassa, mutta hänen jatko-opintonsa tyssäävät seksuaaliseen väkivaltaan ja kieltäytymiseen pyytää itse anteeksi rikoksen uhriksi joutumisesta. Näkökulma on tärkeä ja hieno, mutta se ei mene ihan tarpeeksi pitkälle: Elizabethin eheyttää mies, joka yhtäkkiä kunnioittaakin hänen rajojaan (hurraa toki sille!), ja kohtausta seuraavassa seksiin viittaavassa kohdassa trauma onkin yhtäkkiä tipotiessään. Kuvio on kaunis, siis se, että toki trauma paranee usein vastakokemuksilla, mutta kompastuu hieman omaan naiviuteensa; tarvittiin jälleen mies pelastamaan nuori ja lupaava nainen. 

Niin toki tarvitaankin - suostumuskulttuuri eheyttää paitsi rikoksen uhreja myös kaikkia muita rikoksen uhriksi joutumista pelkäävää. Miehiä tarvitaan raiskauskulttuurin murtamiseen, ihan erityisesti. Toki ihaninta Lessons in Chemistryssä tohtori Calvin seisoo maisteri Zottin rinnalla joka paikassa, ja se on  i h a n a a, mutta trauman syvyyden ja sen helpon ratkaisun välinen tasapaino ei ole aivan kunnossa, että ko. kuvion voisi purematta niellä. On siis pakko kysyä, että kenelle ko. raiskaus tehtiin? Viihteelle vai miesten voimauttamiseksi? Kuten Nikulainen kirjoittaa, ”väkivalta ja trauma ei oikeastikaan vain häviä. Vaikka väkivallasta ja sen todistamisesta voi selvitä, se ei tapahdu saman tien ja keho kantaa seurauksia vielä pitkään.” Siksi tämän näyttämättä jättäminen Lessons in Chemistryssa saakin juonikäänteen lopulta toimimaan itse itseään vastaan.

x

Mutta entäs miehet, kysyy aina joku kulman takaa ilmestynyt hahmo. Nikulainen vastaa topakasti,  että samalla jokaisen miehen pahin pelko on tulla syytetyksi raiskauksesta, mikähän lie jokaisen naisen pahin pelko voisi olla samassa skenaariossa? On ihan varmasti kamalaa, että koko ura ja elämä voi hajota rikossyytteen takia. Mutta olisiko kuitenkin kamalampaa, että se hajoaa rikoksen uhriksi joutumisesta? Ja että välttääkseen turhat syytteet voikin itseasiassa olla ihan vain, no, ihmisiksi? Tässäkin tarinassa kun pahiksiksi maalataan naiset, nuo katalat viettelijättäret ja kostajat, jotka milloin tahansa vaanivat syytöntä miestä kulman takana. Todellisuudessa tosin tällaista tapahtuu vain kerran 99 todellista tarinaa kohtaan. Samalla taas 500 000 naista joutuu vuosittain seksuaalirikoksen kohteeksi samalla kun vain 209 miestä tuomitaan teoistaan. Kumpikohan ilmiö siis lopulta on se, mistä yleisesti kannattaa pitää enemmän meteliä? Aina kun haluaa keskustella turhista syytöksistä, kannattaa muistaa Nikulaisenkin esiinottama fakta, että mies joutuu todennäköisemmin itse raiskatuksi kuin syytetyksi turhaan raiskauksesta.

x

Ein sanominen ei ole aina helppoa – minullekaan. Olen viimeisten vuosien aikana vedonnut huonoon elämäntilanteeseen, ettei tarvitsisi sanoa suoraan ei. Olen antanut toisen jäädä yöksi, koska en jaksanut enää kolmatta kertaa sanoa ei, kun toinen pyysi ja pyysi (ja vaikka "mitään ei edes tapahtunut", sain aamulla paniikkikohtauksen tyypin lähdettyä, enkä jatkossa kyennyt olemaan hänen seurassaan saamatta inhon väristyksiä, koska rajojani oli rikottu. Dumppasin ko. tyypin, mutta en saanut koskaan kerrottua miksi). Olen vetänyt kättäni pois ja seuraavaksi jo työntänyt kirjaimellisesti kyynärvarrella toista kauemmas kun hän on ilman suostumustani yrittänyt väkisin viedä kättäni haarojensa väliin. Huomaan kavahtavani aina kun mieheltä tulee kuvaviesti, enkä tiedä sen kontekstia. Silloinkin kun mies on hyvä ystäväni tai kumppanini, joista järjellä tiedän, etteivät he lähettäisi kuvia sukuelimistään pyytämättä siihen lupaa. Miellytän ja hymyilen, alistun ja väistän, etsin pakoreittejä, jotta ei tarvitse sanoa ei. 

Joten siksi ja kaikista muista maailman syistä: mikään, toistan, mikään, ei ole kuumempaa, seksikkäämpää ja kiihottavampaa kuin ihminen, joka kysyy lupaa koskettaa. Kertoo, että hänen tekisi mieli suudella minua, ja odottaa vastaustani ennen kuin suutelee. Kysyy mistä pidän, ennen kuin tekee asioita, joista arvelee minun pitävän. Kysyy haluanko, ennen kuin etenee seuraavaan vaiheeseen kosketuksessa. Ja mikään, toistan, mikään, ei luo seksiin parempaa, turvallisempaa ja vapautuneempaa ilmapiiriä, kuin täydellinen luotto siihen, että sen voi lopettaa ihan milloin tahansa. Juuri ennen aloittamista, heti aloittamisen jälkeen, jos mieli muuttuu. Vain täydellisen, vastavuoroisen vapaaehtoisuuden kautta nautinto on aidosti mahdollista.

Helmet-haaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

213s.

Tammi 2023

Alkuteos: Un verdor terrible, 2019

Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle

LIV!

 

HELMI KEKKONEN : LIV!

183s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Liv, perheen iltatähti, on tullut saaristoon, kesäpaikalle siskojensa Telman ja Ellenin, Ellenin lapsen Teon sekä äitinsä kanssa. On loppukesän ennätyshelteet, taivas niin sininen, ettei muita värejä edes muista. Kallio on lämmin, meri vilvoittaa, kun jostain ilmestyy yhtäkkiä mies, Paul tai Pauli, Liv ei ole aivan varma. Miehessä on jotain, mitä on vaikea sanoittaa, mutta hän päättää kuitenkin tavata tämän uudestaan, kahden kesken, illallisen merkeissä. Liv valmistautuu kinastelevan ja kupruilevan perheensä keskellä, välttelee vastaamasta isänsä viesteihin, välttelee kertomasta minne on menossa. Hän huikkaa lähtevänsä kävelylle, jonka jälkeen kaikki voisi olla toisin. Jonka jälkeen kaikki on toisin.

"Liv nautti katseista, mutta ei juossut niiden perässä, ja se teki kaikesta hänelle aika helppoa – kun huomiota ei tarvitse, sitä sai. Joskus minusta tuntui, että hänen tarvitsi vain saapua paikalle ja heti alkoi tapahtua, hänessä oli öisin sellaista säteilyä, jota on mahdoton sivuuttaa. Muiden väsähtäessä hän saattoi himmentää valoja, laittaa musiikkia kovemmalle ja tanssia kuin olisi ollut yksin huoneessa, olisin voinut katsella sitä koko yön."

Olen tainnut lukea Helmi Kekkoselta koko tuotannon, viimeisimmät kolme heti ilmestymisen jälkeen. Rakastan Kekkosen kykyä luoda psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja, ristiriitaisia, eläväisiä, kokonaisia naisia. Niinpä Liv! on ollut kovasti odotettu uutuus siitä asti, kun olen tiennyt Kekkosen uutta kirjoittavan. 

Liv! on romaani parikymppisestä Livistä ja tämän perheestä, tiiviistä mutta aaltoilevasta, ristiriitaisesta mutta läheisestä. Saari ja helle tuovat jokaisen paikalla olijan temperamentin näkyviin kuin se hikoilisi kehojen ulkopuolelle. Äiti touhottaa, haluaa sääntöjä, rutiineja ja järjestystä, siskokset kinastelevat turhanpäiväisistä ja välttelevät tärkeitä aiheita, Teo piiloutuu, leikkii, temppuilee ja seikkailee. Isä on läsnä poissaolonsa kautta, kuten oikeastaan on aina ollutkin. Liv, nuorin ja kesyttömin, on kuitenkin keskiössä, kaikkien katseiden kohde, vaikkakin ihan vähän liian myöhään. Takautuen, kun väistämättömän kohdattua on olemassa enää miljoona jos-alkuista lausetta.

Liv! on tarina yhdestä päivästä, sitten kahdesta, ajasta, jonka voi jakaa viivalla niin, että on ennen ja on jälkeen. Jotain on tapahtumassa, mutta lukijakaan ei ole aivan varma mitä, ja kun hän viimein alkaa olla, miten asiasta selvittäisiin. Liv! on romaani henkilökohtaisuuden poliittisuudesta, yhteiskunnallisten asenteiden ja ajatusmallien henkilökohtaisuudesta. Liv! on helmikekkosmaisen upea ja tarkka romaani naisen asemasta, häirinnästä ja väkivallasta – kaikesta siitä miksi se on mahdollista ja mitä kaikkea se pitääkään sisällään niin psykologisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.

Kekkonen saavuttaa Livissä niin upeita tunnelmia, tiivistynyttä ilmapiiriä, ihmismielen pelkoja ja selviytymismekanismeja, että tämän uusimman romaanin voi nähdä nousevan hänen tähänastisen kirjailijauransa ehdottomasti vahvimmaksi, pidäkkeettömimmäksi helmeksi, jossa Kekkosen taito kirjoittaa ja koukuttaa nousee kaikkeen potentiaaliinsa. Ei sillä, on se ollut vahvaa jo aiemminkin, mutta jokin tässä Livissä säväyttää vielä syvemmältä, vielä moniulotteisemmin. En tiedä onko se tunnelman tiiviys, taito supistaa ja laajentaa vuorotellen, käyttää kerrontaa ja eri näkökulmia niin taiten vääjäämätöntä lähestyessä. Ehkä paljon sitäkin, mutta suurilta osin se on myös Kekkosen rohkeutta olla alleviivaamatta, näyttää ja jättää osin auki, haastaa ja osoittaa moralisoimatta tai asettumalla aiheensa yläpuolelle, portinvartijaksi. Avoimuus jättää lukijan ajattelemaan, ja siksi Liv! onkin yksi taitavimpia feministisiä romaaneja, joita Suomessa on aikoihin julkaistu.

Helmet-haaste 2024: 45. Kirjassa pelataan

TOISTO

VIGDIS HJORTH : TOISTO

160s.

S&S 2024

Alkuteos: Gjentakelsen, 2023 

Suomentanut Katriina Huttunen

Pyydetty arvostelukappaleena

"-- toisto on olemassa olon vakavuutta. Toivo on kuin uusi vaate – jäykkä, kireä ja kiiltävä – mutta jos et ole käyttänyt sitä, et tiedä sopiiko se tai pukeeko se, kun taas muisto on kuin käytetty vaate: olipa se miten upea tahansa, se ei enää mahdu, koska olet kasvanut siitä ulos. Mutta toisto on kuin kulumaton vaate, se istuu napakasti ja hellästi, ei purista eikä roiku."

Vigdis Hjorthin kaksi aiempaa suomennettua teosta, Perintötekijät (2020/2016) sekä Onko äiti kuollut (2021/2020) ovat olleet viimeisten viiden vuoden sisään yksiä vahvahduttavimpia kaunokirjallisia lukukokemuksia, joiden parissa olen ollut. Synkkiä, kipeitä ja häiritseviä perhesalaisuuksia käsittelevä kirjakaksikko syventyy ensin isään, sitten jäljelle jääneeseen äitiin, siihen miten he ensin olivat ja sitten eivät enää olleetkaan. Miten rangaistus jostain mustasta ja pimeästä valui tyttärelle, vanhimmalle, eikä sille, kenelle se todellisuudessa olisi kuulunut langettaa.

Hjorthin juuri ilmestynyt uusin suomennos Toisto jatkaa saman tematiikan ympärillä. Kun aiemmat kaksi olivat puolikkaita tiiliskiviä, tämä nimettömän päähenkilön teinivuosiin palaava, takaisin heitetty teos on kevyt ja pieni, hento kuin se nuori ja vasta elämänsä kynnyksellä oleva 16-vuotias, jota elämän olisi pitänyt suojella pahalta eikä vanhempien paljastumiselta, kuten lopulta ilmi käy. Hjorthia lukenut tietää jo ensi sivuilta, mistä puhutaan, ehkä muutkin, ja se ei ole salaisuus, salaisuus on se miksi salaisuus on ollut salaisuus niin kauan, miksi se selviää vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin, miksi vaietusta vaietaan ja miksi puolet on jaettu jo ennen kuin kaikki edes tietävät olevansa kilvassa mukana.

Hjorth kirjoittaa jälleen kieputtavaa, pyörittävää, kiihkeää tekstiä, etenkin nykypäivästä, kiertää, toistaa, tulee lähemmäs, mutta menee taas kauemmaksi, kiertää kehää, sitä kehää jota kaikkien kolmen romaanin päähenkilöt ovat koko elämänsä joutuneet kiertämään ennen kuin saivat tietää. Hjorth rauhoittuu kuitenkin, kerronta rauhoittuu kuitenkin kun se on ensin kieppunut nykypäivässä, kun päähenkilö on viettänyt joulukonserttia yliopiston salissa, nähnyt vanhempiensa vallan alla vastarinnalla kamppailevan nuoren ja tässä nuoressa itsensä ja kun hän vie tuon nuoren ja nuoren itsessään mukanaan mökilleen, hiljaisen sumun ja pimeyden keskelle. Hjort pysähtyy kertomaan muutaman viikon tapahtuman nuoruudesta rauhassa, lineaarisesti, kalapullat valkokastikkeessa muistaen, äidin hysterian muistaen, isän jätä tyttö rauhaan tokaisut muistaen. Päähenkilö haluaisi kasvaa aikuiseksi, ottaa askelia aikuisuuteen, mutta hänen harteillaan on äiti ja hysteria, äiti ja ahdistus, hänen nenänsä on hänen äitinsä hajuaisti, silmänsä hänen äitinsä näköaisti, eikä hän saa hetken rauhaa. Ei edes silloin kun on ollut hetken rauhassa.

Toisto on hieno, riipivä ja vääjäämättömältä tuntuva pienoisromaani, toistava tarina jostain, jota ymmärtääkseen se pitää kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. Hjorthin tehokeinot ja kieli on taiturimaista, upeaa, aivan omassa luokassaan. Hjorth pitää kokea ehdottomasti itse.

Helmet-haaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan