keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

PATRICIA LOCKWOOD : KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ
226s.
Tammi 2022
Alkuteos: No One Is Talking About This // 2021
Suom.: Einari Aaltonen

"Hänellä oli vaginassaan kristallimuna. Oli vaikeaa kävellä kristallimuna vaginassa, joten se sai hänet mietteliääksi eli käytännössä meditoimaan. 'Kuule, se tosiaan toimii', hän sanoi aviomiehelleen, joka iltamyöhällä häkeltyi kristallimunasta."

Kun tartun yhdysvaltalaisen Patricia Lockwoodin esikoisromaaniin Kukaan ei puhu tästä, luulen pitkälle puoliväliin lukevani satiirista teosta Twitteristä, tai portaalista, kuten kirjassa sanotaan. Ja niin itseasiassa luenkin: luen jonkinlaista postkapitalistista ilottelua, jossa tämän myöhäismoderninajan ilmiöt nostetaan niin nasevasti framille, että välillä oikein kutkuttavalla tavalla nolottaa olla juuri tässä ajassa juuri minä – niin yksi muista, niin laumasieluinen ja samaa aikaa elävä, että kenestä tahansa saa oivallisen stereotypian 2020-luvun milleniaalista, kun vaan on tarpeeksi elänyt elämäänsä internetissä. Ja sitä Lockwoodin romaani on: armoton kuvaus identiteetin rakentamisesta internetin syövereissä, portaaliposeerauksessa, ironisen nasevuuden ironisuudesta, siitä miten ironiasta huolimatta kaikki otetaan tässä ajassa niin  k a m m o t t a v a n  vakavasti.

"Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui, ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä."

Romaanin portaali on armoton paikka, jossa jotain nasevaa lohkaissut onkin yhtäkkiä kaiken asiantuntija, ja huomaakin jo kiertävänsä maailmaa kommentoimassa nykyaikaa niin erilaisissa seminaareissa kuin British Museumin luentosaleissakin. Portaali tasapäistää kaikista legitiimejä kommentoijia asiantuntijuustasosta riippumatta, yhtäkkiä väliä onkin vain sanavalmiudella sekä valmiudella kiistää ja kinata, runnoa oma ylemmyydentuntoinen mielipide muita ylemmäs. Tätä elämää kirjan päähenkilö elää, hän lentää paikasta toiseen, vierailee Helsingissä ja Australiassa, elää ikuisessa virrassa jossa langat, kommentit, twiitit ja iskut vyön alle ovat jatkuvassa virrassa juoksevia koodeja, kirjaimia, sosiaalista elämää, elämän imitointia. Maailma kulkee kohti tuhoaan, ja ihmiset istuvat nenä portaalin tekstivirrassa kiinni yrittäen saada kiinni edes jostain.

"Sanat, jotka saisivat liekit roihahtamaan hänen sisällään, kun hän vuoden päästä ajattelisi niiden postaamista:

mikä aika olla lainausmerkeissä elossa."

Ja yhtäkkiä alkaa kirjan toinen osa, ja koko tunnelma muuttuu. Kirjainten virta kääntää suuntaa, se virtaa ulos puhelimesta, se repi todellisuudesta toiseen, siihen mitä olemme pitäneet edellistä todellisempana, vaikkei kukaan kai enää tiedä missä todellisuuden ja missä virtuaalisen raja todella menee vai onko sitä edes.

Lockwood on kirjailija, jolla todella on tarinan ja draamankaari hallussa. Juuri kun on alkanut päästä mukaan kunnolla siihen twiitinmittaisen tekstin rytmiin, rytmi muuttuu, tunnelma muuttuu, elämä muuttuu, kaikki muuttuu. Kieli pitenee ja tihenee, teräviä havaintoja ei tarvitsekaan enää tiivistää rajattuun merkkimäärään, maailma ei enää mahdukaan rajattuun merkkimäärään. Kaikki kiepsahtaa ympäri romaanissa ja sen henkilöiden elämissä, ja yhtäkkiä koko se elämä, joka ennen venytti rajojaan virtuaalisen ja todellisen yli koko maapallolle, pienenee Ohioon, diktaattorin aikaiseen osavaltioon, joka tekee abortista rikollista, joka kiepauttaa historiaa taaksepäin, eikä yksikään lääkäri uskalla sanoa mitä se käytännössä saattaa synnyttävälle äidille tarkoittaa. Ja se mistä yhtäkkiä nyt äiti, diktaattori ja Ohion aborttilait tähän tulivat, se oli yllätys minullekin. Ja jotta se voi olla sitä myös seuraavalle lukijalle, jääköön se vielä arvoitukseksi.

Lockwood tutkiskelee kahden täysin erilaisen kirjan osan kautta sitä maailmaa, jonka rajat tuntuvat olevan kauempana kuin koskaan. Internet mahdollistaa kaiken sulautumisen yhteen, mutta romaani tuntuu kysyvän onko internet enää olemassa erillisenä vai osana meitä. Mitä ihmisestä kadotessaan jää, ja mistä ihminen katoaa kun hän katoaa? Loppuosan vakavuus saa alun leikittelyn näyttämään juuri siltä, mitä se on, leikittelyä. Leikittelemme, performoimme, elämme sellaisen kuvan kautta, jota emme kuitenkaan jaa ulkopuolelle, mutta toisaalta, jaoimmeko me sitä koskaan ennenkään? Nykyään se näkyvin puoli elämästämme on näkyvintä koskaan, mutta piiloinen on aina ollut piilossa. Katseilta, toisilta, kuvilta, tuijotukselta. Suojassa, suojeltavana. Ehkä toisen katseilta ja pilkalta, ehkä joltain mikä onkin enemmän meissä sisällä kuin oletetuissa tuntemattomissa ja heidän asenteissaan.

Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä on siis todella kirja, josta todella monen toivoisi puhuvan. Sen ristiriitaisuus, vetovoima ja omaleimaisuus on raikasta, se on yhtaikaa niin uskomattoman taitavasti tallennettu ajankuva sekä kipuileva näkyvän ja piilotetun rajanveto, että se elää elämäänsä myös tämän ajan jälkeen. Hieno, ristiriitainen vuoristorata tämä lukuelämys.

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

tiistai 15. maaliskuuta 2022

VUODET

ANNIE ERNAUX : VUODET
215s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Les Années // 2008
Suomennos: Lotta Toivanen
Pyydetty arvostelukappaleena

Kun lukee jotain todella sykähdyttävää, älykästä ja hengästyttävän kirkasta, kadottaa herkästi omat sanat. Huomaa, että tapa kertoa ei koskaan tule yltämään sen tasolle, mistä yrittää kertoa, eikä sitä tyyliä ja tapaa saa kiinni, täysin tavoitettua, kun ei oikein saa sitäkään, miksi jostain on tullut itselle näin suurta ja tärkeää. Sanat pakenevat määritelmiä, kirja kykyä tulla arvostelluksi. Lopulta on vain sivu toisensa jälkeen, pieniä muistilappuja lähes jokaisella aukeamalla, hiljaisuutta ja ihailua, kirjaan täydellistä uppoamista. On Vuodet ja vuodet 1940–2008, yhtaikaa edessä ja jonkun toisen muistoissa.

Vuodet uppoaa jollain herkällä tavalla siihen autofiktiivisen, muistelmallisuuden ja henkilökohtaisuuden maailmaan, johon kaikki kirjat viime aikoina, ja silti se on aivan omassa sarjassaan, omanlaisensa, uniikki. Ernaux kuljettaa lukijansa koko elinhistoriansa läpi aina sotaa käyvästä, miehitetystä Ranskasta vuosituhannen ensimmäiselle vuosikymmennelle, jossa vauhti kiihtyy kiihtyy kiihtymistään ja uutuuksista on tullut jo niin normaali osa elämää, että koko sana alkaa menettää merkitystään. Ernaux on kuvien tyttö 1940-luvulla, 1980-luvulla, 1990-luvulla, Vuodet on kuin pino valokuvia, joiden avulla kertoja palaa hetkiin, tai ainakin niiden hetkien vierelle. Vuodet on yhtaikaa Ernaux'n ja koko Ranskan historia edelliseltä vuosisadalta, se on se klassinen henkilökohtaisen ja poliittisen risteyskohta, yksityinen, mutta yhteiskunnallinen, mutta taas: aivan omalakisella tavallaan, ei niin kuin jokatoinen kirja nykyään. Ei päälleliimatusti, ei siksi, että näin nyt tarinat kuuluu kertoa, ei, se on paljon enemmän ja syvemmin. Vuodet on kuin kollektiivinen muisti, mitä vahvistaa entisestään Ernaux'n käyttämä, äärimmäisen hienosti toimiva me-kertoja, sivusta katsovasti itseään häneksi kutsuva, jonka kanssa me kuljemme kuitenkin yhdessä, vierekkäin, sunnuntailounailta mielenosoituksiin, salaisiin aborttitiloihin, luokkanousuun ja hylättyjä laukkuja metrossa katseella etsiviin suurkaupunkilaisiin.

Laputin pienillä muistilapuilla Vuosista jotain lähes jokaiselta aukeamalta. Ernaux'n kieli on kaunista, se ei kompastu koukeroihin, mutta tuo eloon koko historian, ne vuodet, joita hän täällä on elänyt, seurannut, yhden henkilön kautta nähtynä ja silti yhteisöllisesti hahmotettuna. Ernaux'n huomio on kiinnittynyt niin teräviin yksityiskohtiin, että koko Ranskan lähihistoria saa uuden näkökulman, filosofit esiintyvät, kertovat, kuolevat, poliitikot hallitsevat ja menettävät hallinnan. Yhteiskunta liikkuu ja aaltoilee, siltä odottaa koko ajan enemmän, mutta suurimmat asiat tapahtuvat aina kun niitä ei odota. Naiseus on yhtaikaa pieni vankila, silti lohdullinen ja helppo malli, se kasvaa ja suurenee sitä mukaa kun aika kasvaa ja suurenee, yhteiskunta mullistuu, hallitukset vaihtuvat ja ihmiset ovat eri syistä kaduilla. Asenteet erilaisuutta, maahanmuuttajuutta, arabeja ja köyhiä kohtaan ovat olemassa, mutta kiihtyvät ja kiristyvät, poliitikot ottavat ihmisjoukoista keppihevosia, eikä sitä vastusta kukaan. Historia kieputtaa itseään, se löytää samat asiat uudelleen ja uudelleen, kuvitellen joka kerta olevansa ensimmäistä kertaa asialla. Välissä risteilee kulttuuria, elokuvia, musiikkia, ranskalaisia tv-julkimoita, sellaisia, joita en tunne, mutta joiden vastaavat osaan omalta elinajaltanani samaan tapaan nimetä, joiden nimeen osaa kiinnittää kokonaiset kulttuurivaiheen. 

Ernaux kirjoittaa sellaisella älyllä ja terävyydellä, etten hetkeen ole tällaiseen kirjaan törmännyt. Lisään Vuodet elämäni kirjojen joukkoon, sinne, jossa on jo Rachel Cuskia, Maggie Nelsonia ja Vigdis Hjorthia. Annie Ernaux'n Vuodet on saatu suomeksi yli kymmenen vuoden viiveellä, mutta tämän kirjan kääntäminen on ehdottomasti jonkinlainen, suurikin, kulttuuriteko. Lotta Toivasen käännös on äärimmäisen kaunis, kuten Jenni Noposen suunnittelemat kannetkin. Olen äärimmäisen onnellinen, että tämä kirja on tässä. Minulla. Aina käsillläni.

Helmet-haaste 2022: 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

tiistai 8. maaliskuuta 2022

IHMISIÄ JA VIRTAHEPOJA KESÄYÖSSÄ – EMMI-LIIA SJÖHOLM : VIRTAHEVOT

EMMI-LIIA SJÖHOLM : VIRTAHEVOT
3h34min // 255s.
Kosmos 2022
Kuunneltu äänikirjana, rooleissa Samuli Niittymäki & Pihla Viitala

Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, Paperilla toinen on tuntunut jakavan lukijakuntaa runsaastikin viime vuosien aikana. Itse rakastin kyseistä teosta, se oli villin intimiimi, rehellinen, avoin ja kipeä kuvaus naisen elämästä, naiseudesta, elämästä ylipäätään. Abortista, huonosta seksistä, avioliitosta, nähdyksitulemisen tarpeesta. Kirjan ympärillä kävi ajalle tyypillinen samastumiskeskustelu yllättävänkin kiivaana: tuntui, että siitä pidettiin, jos samastuttiin, vihattiin, jos ei. Mutta ei kai hyvään kirjallisuuteen tarvitse aina hahmoja, jotka ovat kuin itse? Eikä kirjallisuus ole maailma eri tavoin ajattelevienkin maailmaan, kokemuksiin ja ristiriitoihin? Helppo toki sanoa, kun olen itse yksi niistä samastujista. Mutta ihmisen kuvaus kipeimmillään ja paljaimmillaan on taito, josta soisi kiitosta tulevan myös toisestakin suunnasta, edes silloin tällöin.

Ihmisten kipeiden pisteiden kuvaamisessa onnistuu Sjöholm myös toisinkoisessaan, ensisijaisesti äänikirjaksi tarkoitutetussa dialogiromaanissa Virtahevot. Kaksi ihmistä kohtaa toisensa kesäyössä, toinen kysyy toiselta pussaillaanko, ja toinen kieltäytyy nauraen. Alkuasetelmasta käynnistyy yli kolmetuntinen keskustelu, polveileva, keveä ja syvä. Ja jotenkin niin herkällä tavalla aito ja viiltävä, että tätä kuunnellessä toivoin ihan äärimmäisen paljon olevani tässä mukana, muutakin kuin kuuntelijana. Ja lopulta olinkin. Elin yhtäkkiä maagisen kauniin kohtaamisen pimenevässä kesäillassa, keskellä maaliskuuta.

Virtahevot on kipeän kaunis tutkielma ihmissuhteista, normeista, niistä poikkeamisesta. Se on tarinoita virtahepojen seksistä, lapsista ja lapsettomuudesta, eroista ja eroamattomuudesta. Kaksi toisistaan hyvin poikkeavaa henkilöä, Touko ja Eevis risteävät toistensa elämissä hyvin omalaatuisissa kohdissa, sellaisissa, joita ei voi ennalta kirjoittaa. Ja tässä ehdottomasti on Sjöholmin suurin taito tämän dialogiromaanin kohdalla: se todella kuulostaa siltä, kuin tätä ei olisi ennalta kirjoitettu. Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tekevät äänirooleissaan niin loistavan upeaa työtä, että tämän äänikirjan parissa unohtaa tasaiseen tahtiin kuuntelevansa fiktiivistä tarinaa, fiktiivisistä ihmisistä. Touko ja Eevis ovat niin kokonaisia, rosoisia, eksyneitä ja etsiviä kuin kuka tahansa oman elämäni ystävistä, kuin kuka tahansa juuri tässä ajassa suhde- ja elämäkipuiluja kolme-, neljäkymppisenä pyörittävä. Ehkä hieman joo tällaisesta Kallio-Vallila-kuplasta elävänä taas erityisen samastuttavaa, mutta on se enemmänkin. 

Virtahepojen kuuntelu oli kuin olisi kuunnellut elokuvan, aistinut kesäillan kaikkine aisteineen. Etenkin alkupuoliskolla dialogi oli hersyvän poukkoilevaa ja hakevaa, luonnollista ja eloisaa. Loppua kohden se vakavoitui, ja muuttui ehkä aavistuksen verran enemmän kirjoitetunoloiseksi, sellaiset luonnolliset poukkoilut vähenivät, mutta toisaalta aiheetkin syvenivät, kyllähän silloin keskustelijatkin ovat eri intensiteetillä mukana. Kepeä, kaunis ja äärimmäisen lempeä kuuntelukokemus. Suosittelen ehdottomasti kaikille, näennäistä keveyttä kaipaaville, eskapismin ystäville, suhdenormien rakastajille ja niitä haastaville. Tämä oli yksinkertaisesti aivan ihana.


Helmet-haaste 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

perjantai 4. maaliskuuta 2022

ARMOTON JA PALJAS ESIKOINEN – RAVEN LEILANI : KIILTO

RAVEN LEILANI : KIILTO
203s.
Otava 2021
Alkuteos: Luster, 2020
Suomennos: Kaijamari Sivill

23-vuotias newyorkilainen Edie on pitkään kustantamonsa ainoa ruskea työntekijä. Hän etsii, hapuilee, ei nöyrry, esitä valkoisempaa kuin onkaan. Ediellä on myös valkoinen rakastaja, kymmenisen vuotta vanhempi Eric, joka vaimonsa lupakirjan kanssa avaa avioliittoaan. Muutaman mutkan – potkujen sun muun – kautta Edie asuukin yhtäkkiä Ericin kotona, ulkopuolisena kolmantena pyöränä, keskellä valkoista esikaupunkialuetta.

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on kiivas tutkielma paitsi parikymppisyydestä, yksinäisyydestä ja rakkauden etsimisestä, rodullisuudesta, rakenteellisesta rasismista ja luokkaeroista, joista etuoikeutettu valkoinen lähiöisä ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään yhtään mitään. Kuten todellisessa maailmassa, luokan näkee vain kuin ei elä sen kaikkein normitetuimman keskiluokan keskellä. Tai kun lukee romaania, joka tuo sen upeasti näkyviin alleviivaamatta aihetta liikaa.

Leilanin Kiilto on kiihkeä, poukkoileva ja paljas romaani, jota ei aivan turhaan ole verrattu vast'ikään lukemaani Lisa Taddeon Eläimeen. Siinä missä Taddeon romaanin keskiössä on naisiin kohdistuva rakenteellinen sorto, on se Leilanilla ei-valkoisiin kohdistuva rakenteellinen rasismi. Ja se rasismi on sitä, mikä on kaikkein eniten piilossa; pientä, vihjailevaa, alistavaa ja näennäisen hyväntahtoisuuden alle piilotettua, sitä sellaista, joka yhtaikaa antaa ymmärtää, että yksilö voi ikään, sukupuoleen, ihonväriin ynnä muuhun katsomatta olla ihan! mitä! tahansa!, mutta joka todellisuudessa kaventaa sen "ihan minkä tahansa" aina hieman pienemmäksi kuin se vaikkapa valkoisella cis-miehellä on. 

Leilani ei korosta rasismiaan yliviivaten, vaan tuo sen mukaan tarinaan yllättävänkin vivahteikkaasti. Leilani tarkastelee rasismia työelämässä, yhteiskunnassa, yhteiskuntaluokissa, lähiöissä ja New Yorkin metroissa. Se vilauttaa kritiikkiä niin iänikuisiin, valkoisille jo tarpeeksi etäisiin orja-tarinoihin, työyhteisön kiintiömustiin ja hanttihommiin, joita tehdä kun saa varsin monennen koeajan jälkeen potkut. Kiilto on oivallinen tutkimus paitsi rodullisuuteen myös yhdysvaltalaiseen luokkayhteiskuntaan, joka pitää ihmiset lähtökohtaisesti paikoillaan. Amerikkalainen unelma kuulostaa lähinnä viiltävältä satiirilta maassa, jossa oman onnensa sepät näyttävät kaikki yllättävän samalta.

Ja samalla Kiilto on kaunis tarina yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja rakkaudesta sellaisista suunnista, joita sitä ei osaa odottaa. Se kysyy vahvasti, miksi vähimmäisvaatimuksesta tulee yhtäkkiä muka riittävää, miltä turva näyttää ihmiselle, joka on tottunut vain hylkäämisiin. Se kuljettaa mukana toivoa taiteilijuudesta, etsintää identiteetistä, hapuilua omasta paikasta maailmassa, jossa se paikka on yritetty jo ennalta antaa varsin kapein ehdoin. Kokonaisuutena Leilanin esikoinen on ehkä hieman turhankin poukkoileva ja esikoisromaanimaisesti täysi – ikään kuin yhtään mitään sivujuonnetta ei olisi maltettu ottaa pois, mutta toisaalta se on näin ainakin vahva ja moniulotteinen. Toki tarkempi syventyminen olisi saattanut tehdä romaanille erityisen hyvää, mutta lopulta voi kysyä kuka 23-vuotias nyt lopulta osaa paneutua ja syventyä maailmassa, jossa kaikki on hieman huonolla tavalla auki?

Helmet-haaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

tiistai 1. maaliskuuta 2022

MUISTIPOLIISI

YŌKO OGAWA : MUISTIPOLIISI
368s.
Tammi 2022
Alkuteos: 密やかな結晶 // 1994
Suomennos: Markus Juslin

Kun asiat katoavat, ihmiset heräävät outoon tyhjyyden tunteeseen. Kestää hetki, ennen kuin he huomaavat mitä on kadonnut, saati miten se tällä kertaa vaikuttaa heidän elämäänsä. Joskus kadonnut asia on soittorasia, toisinaan ruusut. Mutta kun asia on kadonnut, se on todella kadonnut. Ihmiset kerääntyvät tuomaan rovioille viimeisetkin tavaranrippeet, ja poltettuaan ne asiat katoavat mielistä, sydämistä ja koko maailmasta. Vaikka joku yrittäisi palauttaa mieleensä kadonneita asioita, ne eivät tule enää takaisin. Uudelleen löydettyinäkään ne eivät enää herää henkiin, tuo esiin muistoja. Ne ovat vain jotain, sillä sydämessä niiden tilalle on jäänyt vain onkalo.

Luin tämän kirjan jo pitkälti toista viikkoa sitten, ennen kuin Kreml aloitti sodan Euroopassa. Ennen kuin Euroopan historia kääntyi jälleen. Nyt en enää olisi pystynytkään, sillä tämä totalitarismin allegoria on ihan liian lähellä. Nyt kun kirjoitan siitä, tekee mieli ohittaa yhteiskunnallinen viitekehys kokonaan, keskittyä vain muistiin ja muistamiseen. Siihen, miten taiten tämä romaani kuvaa murtuvaa muistia, etenevää sairautta, jossa ensin kadotetaan ulkopuolisia asioita, lintuja ja kirjallisuutta, ja pikkuhiljaa edetään omaan mieleen. Muistipoliisin vainoamat muistavat tuntuvat tästä näkökulmasta tarkastellessa omaisilta, jotka hädissään yrittävät pitää muistiaan kadottavan läheisensä tässä päivässä, kiinni omissa muistoissaan siinä koskaan kuitenkaan täysin onnistumatta. Mutta Muistipoliisin yhteiskunnallinen sanoma on liian selvä kokonaan ohitettavaksi. Se on liian tässä kokonaan ohitettavaksi. 

x

Yōko Ogawan jo lähes 30 vuotta sitten alunperin kirjoittama Muistipoliisi on noussut maailmanmaineeseen vasta viime vuosina, ja se on pokannut jälkikäteen hurjan määrän kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksia ja palkintoja. Nyt se on käännetty suomeksikin, ja tämä dystooppinen kuvaus saarelaisista, joiden maailmasta tavarat ja asiat katoavat yksitellen on kieltämättä yksi omaleimaisimmista romaaneista jonka hetkeen olen lukenut. Ogawan luomassa maailmassa eletään hiljaista elämää katoamisten keskellä, ja katoavien tavaroiden lisäksi maailmasta lähtee enemmän tai vähemmän vähin äänin joukko ihmisiä, eritoten niitä, joiden muistiin ylempi taho ei kykene vaikuttamaan. Muistamattomuutta vahtii muistipoliisi, joka tekee pistotarkastuksia, etsii muistavia, heitä, jotka ovat piiloutuneet turvataloihin tai maan alle. 

Muistipoliisin keskiössä on noin kolmekymmenvuotias kirjailija, joka elää rauhallista elämäänsä saarella. Hänen perheensä on poissa, isä kuollut ja äiti menehtynyt muistipoliisien käsissä. Elämässä on enää ennen lauttojen katoamista lautturina toiminut pappa sekä R, nuoren kirjailijan kustannustoimittaja. Maailma menee eteenpäin, kadonneisiin asioihin on totuttu, ja sydämet ovat onkaloita täynnä. Ympäriltä katoaa lintuja, kalentereita, ihmisiä. Mutta niin vain on, eikä asiaa kukaan oikein kyseenalaista. Ja jos kyseenalaistaa, on vaara suurempi kuin muistinmenetys. Saarelaiset ovat joko muistiaan kadottavan läheisen muistavia omaisia tai järjettömän sotapropagandan keskellä eläviä tavallisia kansalaisia, joilla on aivan äärettömän vähän mahdollisuuksia yksin vaikuttaa hallitsijansa mielipuolisiin hankkeisiin.

Muistipoliisi on hyvin verkkaan etenevä, hiljaisen mutta sitäkin voimakaampi dystopia, klaustrofobinen kuvaus niin muistista ja muistojen katoamisesta kuin allegoria totalitarismista ja yhteiskunnan käsitysten muokkaamisesta. Muistipoliisin valta on ottanut hallintaansa ihmisten mielet täysin brutaalilla tavalla kadottaen sitä ympäröivät asiat pala palalta. Ogawan teksti etenee viipyilevän etäisesti, ja se on yhtaikaa jotenkin hurjan perijapanilainen että kaikenlaisesta ajasta ja paikasta irrallinen. Sen tunnelma on täysin omanlaisensa: hiipivän hidas, toteava, katoava. Tarina kulkee kahdessa tasossa, varsinaisena kertomuksena sekä nuoren kirjailijan omana romaanina. Katoamisten vastaparina toimii R, kustannustoimittaja, jonka dna:ssa on jotain, mikä estää muistin manipuloimisen. R ja kirjailija elävät rinnakkain, papan avulla pienessä talossa, sattumuksesta toiseen. Mutta miten kaksi niin eri tavoin kokevaa voivat koskaan ymmärtää toisiaan? Miten muistojansa kadottava voi ymmärtää, miltä täysi sydän joskus tuntui ja toisaalta miten kadottamiset voi ymmärtää kun välillä kadonneet asiat ovat niin kovin käsin kosketeltavia. Miltä propagandaan uskova voisi kuvitella maailman sen ulkopuolelta edes näyttävän, kun valtio vie kaikkein tärkeimmän, eli kyvyn kuvitella parempaa?

Tätä tarinaa voi lukea sekä allegoriana sodan, sotapropagandan sekä totalitaarisen hirmuhallitsijan traagisuuksista kuin muistamattomuuden traumaattisuudestakin. Muistoja ja ajatuksia hallitaan ulkoa, mistä vertauskuvallisuus totalitaristisiin valtioihin ja toisaalta ne katoavat myös sisältä, sairauksien, traumojen, elämän myötä. Ne hajoavat palasiksi, pirstaloituvat, jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä. Ja kun viimeisetkin rippeet lopulta katoavat, katoaa ihminenkin. Sillä onko meitä lopulta edes olemassa ilman muistojamme? Onko meitä edes olemassa ilman uskoa utopioihin, joissa kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita?

Helmet-haaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa