lauantai 10. huhtikuuta 2021

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS
361s.
Tammi 2021
Alkuteos: Olive, Again (2019)
Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

maanantai 5. huhtikuuta 2021

UNI VIIME YÖNÄ:

ANNA JÄRVINEN : UNI VIIME YÖNÄ:
144s.
Teos & Förlaget 2021
Alkuteos: dröm natten till idag:
Suomennos: Raija Rintamäki

Lainaan Unen viime yönä: kirjaston pikalainoista, kävin kerran jo katsomassa sitä bestseller-hyllyssä, en tarttunut mutta kadutti, joten ilahduin valtavasti kun se oli paikallaan vielä seuraavankin kerran sen saman ostoskeskuksen palvelutasolla sijaitsevan kirjaston hyllyssä, mihin sen viikkoa aiemmin olin jättänyt. En tiedä oliko se ollut jollain muulla siinä välissä, ehkä olikin, mutta silti tuntui kuin se olisi odottanut minua. Ollut siinä minua varten.

Luin Unta viime yönä: ehkä kymmenesosan kun jo tiesin että se on minun kirjani. Se sellainen, mistä olen lähiaikoinakin paljon puhunut, se tunnetasoon osuva kirja, ei kuitenkaan pelkkä peili, ei minä kirjassa, mutta ovi, joka avartaa ja kertoo lisää, minustakin, mutta ennen kaikkea maailmasta. (Peilit ja ovi, ne olivat Fran Lebowitzin ajatus muuten, Netflixin Pretend It's a City -sarjasta. Lainaan sitä tähän, koska se ajatus on ihana.) Ihmisyydestä, kokemisesta, yksityiskohdista, perheestä, rakkaudesta, perheen suhteesta aikuiseen rakastamiseen. Rakastamisesta, joka ei mahdu normiin, jossa toisen poissaolo on eniten läsnä.

"Tiedän mitlä olohuoneen tapetti tuntuu sormenpäissä ja miten ylpeä olin mummosta kun hän vaarin kuoltua tapetoi vaarin huoneen uudestaan jugendkuvioisella tapetilla ja boordilla. Tiedän että kahvipurkin takana on Julia-karkkeja ja miltä jauhopurkin pieni puulusikka tuntuu. Osaan keittää kahvia Juhla Mokasta ja siitä toisesta kahvista ja kaikkien mielestä juuri minun kahvini on hyvää, mittani tarkkoja. Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole."

Ja kuten muutkin minun kirjani, ostin tämän myös heti omakseni. Jotta voin palata, rakastaa, tunnustella, lukea hitaammin kuin kahdessa viikossa. Näin suuria kirjoja ei voi hotkia, ne täytyy lukea rauhassa. Sivu kerrallaan, joskus kaksikin, aina vain kaikkein sopivimmissa väleissä, ei koskaan pakottaen tai kiireessä. Siksi pikalainaus oli tälle kirjalle väärä formaatti, vaikka se juuri toikin minut tämän luo. Se ja kannen herkkä piirros, Järvisen oma. Kansikin tuntuu ihanalta, kun kirja on oma eikä muovien peitossa.

Uni viime yönä: on kaunis kuin helminauha, kuin helminauha. Jokainen pieni kertomuksentapainen on yksin yksittäinen, hiekanmurusta hioutunut, tavallaan irrallinen mutta toisten lomaan pujotettuna osa kokonaisuutta, kaunista ja selkeä. Jokainen yksittäinen rivi on pieni ja painava, ja silti niin kovin suuri ja ilmava, en osaa paremmin selittää. Unta viime yönä lukee hitaasti ja maistellen, ja siksikin se kasvaa, se saa tilaa riviensä väliin, muuttuu kokonaiseksi maailmaksi. 

"Ympärilläni on ihmisiä jotka eivät ajattele, eivät anna surun vajottaa itseään sängynpohjalle. He ajavat autolla johonkin läheiseen linnaan, kahvittelevat, käyvät kävelyllä. Usein heillä on perhettä ja sukulaisia joita he käyvät tapaamassa ja laittavat sitten kuvia nettiin. Kuvissa on kukkiakin. En millään jaksa nousta, käydä suihkussa, laittaa itseäni kuntoon, mennä ulos. Miksi. Koska se auttaa."

Uni viime yönä: on niin kaunis, että pakahdun. Se on pianomusiikkia, herkkää ja voimakasta yhtaikaa.

Helmet-haaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija