tiistai 22. helmikuuta 2022

MITÄ SUOMI LUKEE?

*Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Kirjakauppaliiton & @mitasuomilukee kanssa.

Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee? -listaukset ovat saaneet uuden ilmeen, ja kokeneet kauniin muutoksen noin muutenkin. Lukeminen digitalisoituu siinä, missä muukin maailma, ja nyt uusiin listauksiin ovat päässeet mukaan myös sähkö- ja äänikirjat. Tammikuun TOP 10 luetuimmat ja kuunnelluimmat kirjat ovat olleet seuraavat:

01  Carl-Johan Forssén Ehrlin : Kani joka tahtoi nukahtaa // Otava
02 Lena Bivner : Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi // Ordberoende förlag 
03 Beth O´Leary : Törmäyskurssi // WSOY
04 Meri Valkama : Sinun, Magrot // WSOY
05 Mika Mölsä : Prosenttijengit // Otava

06 Juhana Salakari & Jii Roikonen : Vitsipitsa – täytteenä Ella ja Helmi // Otava
07 Ryhmä Hay – Pennut pelastavat meriolion // Otava
08 Ryhmä Hau – Pennut pelastavat valtaistuimen // Otava
09 Laura Arffman & Lotta Hintsa : Lotta Hintsa – Elämäni vuoret // StorySide
10 Carl-Johan Forssén Ehrlin : Traktori joka tahtoi nukahtaa // Otava

Listoja on ollut hauska penkoa, ja ihana huomata miten esimerkiksi TOP vitoseen mahtuu kaikkea niin lastenkirjallisuudesta moottoripyöräjengeihin kuin kotimaisesta kaunosta käännösviihteeseenkin. Lukukattaus näyttää suomalaisten lukutottumusten monipuolisuuden: jos aina ihanasti hitiksi nousseiden lastenkirjojen lisäksi tarkastelee muita luetuimpia, kiinnostaa meitä selkeästi niin tieto- kuin kaunokirjallisuuskin. Erityisesti minua kiinnostaa mukana oleva Lotta Hintsan Elämäni vuoret äänikirjana parhaiten toimiva teos vuorikiipeilystä sekä Finlandia-taistoissakin mukana viime vuonna ollut, yleisön selvästi omakseen ottama Meri Valkaman Sinun, Margot. Jälkimmäinen minulla odottaakin lukuvuoroaan kunhan tämän perheeseen ostetun joululahjakirjan vuoro on viimein tänne luokseni Helsinkiin tulla.

Kirjablogeissa ja kirjagramissa harmitellaan usein lukemiston päällekkäisyyttä, sitä että kaikki tuntuvat kerralla lukevan samoja kirjoja. Laajemmin se toki varmasti saattaa pahimmillaan kapeuttaa lukemistoa, mutta toisaalta näitä valtakunnallisia listoja selatessa huomio kiinnittyi siihen, että jokaisella kuplalla lienee omat hittinsä, ja ajan trendit sekä ilmiöt kiinnostavat yleisesti varsin laajallakin skaalalla. Jos haluaa pysyä mukana kirjakeskustelussa, toisinaan on toki luettava samoja kuin muutkin, onhan lukeminen parhaillaan juurikin yhteisöllinen, keskusteleva ja yhdistäväkin harrastus. Myyvin kärki toki voi olla kuukaudesta ja vuodesta toiseen välillä kapeahkokin, mutta kyllä me onneksi vielä lukea osaamme. Ja tokihan sen taidon ylläpitoon ei niinkään ole väliä mitä lukee. Kunhan lukee. Kirjallisuus kuuluu meille kaikille, ja listojen moninaisuus muistuttaa, että lukijoitakin on moneksi. 

torstai 17. helmikuuta 2022

ELÄIN

LISA TADDEO : ELÄIN
408s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Animal // 2021
Suomennos: Marianna Kurtto

Eläin on aivan erilainen kirja, josta yleensä pidän. Se on kuin trilleri, mutta ei aivan. Se on murhamysteeri, muttei kuitenkaan. Se on yhteiskunnallinen, mutta aivan eri tavalla mihin olen tottunut. Se on lukuromaani olematta kevyt ja pintakerroksissa liikkuva. Se on ruma, rikkinäinen, eläimellisesti karjuva, hurja ja aivan äärimmäisen kaunis kirja. Omalla rujolla tavallaan korjaava, anteeksiantava, voimistava. Voimaannuttavakin, varmaan, jos tuota sanaa nyt haluaa käyttää. Se on suuri ja arvoituksellinen, ja silti jollain lihallisella tavalla niin kiinni tässä hetkessä, että yhtäkkiä sivuille lyödään jotain sellaista, mikä on ollut silmien edessä aina. Lisa Taddeon Eläin on kiihkeydessään kauhea, kauheudessaan upea. 

Joan on neljääkymmentä lähestyvä sekatyöläinen, joka lähtee New Yorkista Los Angelesiin pakoon omaa menneisyyttään. Menneisyys kulkee monella eri tasolla, mutta se ei jätä Joania rauhaan, vaan tulee esiin ja ampuu itsensä Joanin edessä. New Yorkiin jää työt ja rakastajat, satunnaiset panot ja suuri rakkaus. Menneisyyttä toki ei pakoon pääse paikkaa vaihtamalla, ja osittain Joan kuljettaakin sitä autossaan mukanaan Yhdysvaltain rannikolta toiselle. Hänen on löydettävä Alice, ainoa elossa oleva ihminen, joka on enää jäljellä. 

Taddeon esikoisromaani on vimmainen mysteeri, joka vangitsee jo ensisivuilta, ja toisaalta se on yksi moniulotteisimmista tutkielmista naisen raivosta, vihasta ja katkeruudesta, joita kaunokirjallisuuden puolella olen hetkeen nähnyt. Joan on oikeastaan Naiset yleensä, ja Los Angelesin kanjonilla kuukautisveren tuoksua vaanivat kojootit se saalistajalauma, joka piirittää verenhimoisena seurueena, menee Nainen mihin tahansa. Nainen ja hänen verensä on kojoottien/miehen omaa, siihen alistuvaa, siitä kilpailevaa. Mutta miksi Nainen kilpailee jatkuvasti jostain niin tappavasta, saavuttamattomasta, uhraa elämänsä ja itsensä sellaiselle, jonka mielenkiinto hupenee mitä helpommin Naisen voi saada?

Eläimessä naiset toimivat, muuttuvat saalistajista saalistettaviksi. Miehistä tulee taustastatisteja, ohuita ja kiilusilmäisiä kliseitä, joiden jokaisen sisällä asuu jonkintasoinen raiskaaja. Miehet ovat ehkä isiä, jotka suojelevat tyttäriään haulikoin, mutta mies, keneltä heidän jälkikasvuaan pitäisi suojella, ovatkin he itse. Miehet ovat aviomiehiä, kostonhimoisia ja verenhimoisia, raakoja kostajia, julmia henkisen väkivallan käyttäjiä, huomiotaan epäjohdonmukaisesti ripottelevia, koukuttavia ja viettiensä varassa kulkevia maailmannapoja. Elähtäneitä julkimoita, huoltoasemalla väkisin ottavia ohikulkijoita. Kuulostaako liioittelulta? Ehkä. Mutta samalla jos mietimme, mitä meitä on eniten opetettu pelkäämään (puskaraiskaajia ja tuntemattomia miehiä yössä), ehkä kyseessä ei olekaan liioittelu vaan hiljennetty totuus, jonka ääneen sanominen kavahduttaa aivan eri syistä kuin siksi, että se ei olisi totta.

Eläin näyttää, mitä naiselle tapahtuu kun häneltä riisutaan kaikki toimijuus, kun hänestä tulee aktiivisen sijaan passiivinen toiminnan kohde, kun hän riisuu toimijuuden itse itseltään maailmassa, jossa sitä odotetaan voidakseen tulla rakastetuksi. Eläimessä ei ole not all men -miehiä, Eläimessä on juurikin kyse kaikista miehistä. Siksi se onkin niin taitava, raadollinen ja kipakka, tarina jossa kaikki on ylösalaisin. Vai kuka muka muistaa niin sanotun perinteisen trillerin kohdalla viatonta naisruumista katsellessaan muistuttaa, että not all women?

Helmet-haaste 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

maanantai 7. helmikuuta 2022

HUIPPUTULOISET – SUOMEN RIKKAIN PROMILLE

ANU KANTOLA & HANNA KUUSELA:
HUIPPUTULOISET – SUOMEN RIKKAIN PROMILLE
360s.
Vastapaino 2019

Muistan kun Huipputuloiset muutamia vuosia sitten julkaistiin, ja se nousi niin otsikoihin kuin Twitter-keskusteluihinkin. Lukematta kirja nostettiin pienen kohun keskelle, teokseksi, jossa rikkaat pääsevät anonyymisti niin sanotusti päästämään höyryjä, mutta sen sijaan, että julkisuudessa olisi hirveästi keskusteltu kirjan sanoman yhteiskunnallisesta merkityksestä, päällimmäiseksi nousi se tuttu ja turvallinen vaientaminen: milloin (laadullinen) tutkimus oli huonosti/väärin/epäilyttävästi/vinoutuneesti tehty, milloin tahallisesti huipputuloiset huonossa valossa esittävä, milloin muuten vain vasemmistolaisesti väärässä. Kirjan sisältö ja sanoma menivät ohi, niin kuin ne tuntuvat niin surullisen usein nykyisessä pikakommentointiin keskittyvässä keskustelussa menevän. 360 sivua on liian pitkä määrä luettavaksi, mutta sehän ei toki estä kommentoimasta sitä kiperästi 140 merkissä pikkulinnunlaulusovelluksessa muiden kaltaistensa joukossa.

x

Jo pitkään on puhuttu, että niin maailmalla kuin Suomessakin tuloerot ovat kääntyneet nousuut. Tässä kohden löytyy aina joku, joka kaivaa tilastoja, jotka osoittavat nousun olevan pientä jos olemassa ollenkaan, mutta tarkastelusta unohtuu yksi merkittävä seikka: kaikkein radikaalein ero on nykyään juurikin rikkaimman promillen varallisuuden räjähdysmäinen erkaneminen muiden tuloista, varallisuudesta ja pääomista. Se ei mene enää tilastollisesti virhemarginaalin piikkiin. Mutta se ei erotu kokonaiskuvasta. Sitä pitää osata katsoa. Haluta katsoa. Kiusallisuuteen saakka.

Kantolan & Kuuselan Huipputuloiset on tutkimushankkeen osa, laaja tietokirja siitä, keitä ovat nyky-Suomen rikkaimpaan promilleen kuuluvat ihmiset, miten he rakentavat identiteettiään ja miten tämä oman aseman tarinallistaminen vaikuttaa rajanvetoon heidän ja muiden välille. Meillä toki jokaisella on oma yhteiskunnallinen tarina itsestämme, saavutuksistamme ja asemastamme. Meistä jokaisesta voisi tehdä tällaisen laajan laadullisen tutkimuksen, selvityksen siitä, miten erotamme meidät heistä, minkä varaan rakennamme itsemme, millaisilla tarinoilla oikeutamme etuoikeutemme. Siinä mielessä huipputuloinen promille ei eroa meistä kenestäkään. Mutta se, mikä meidät erottaa niin sanotusti heistä on heidän varallisuutensa. Eikä pelkästään se rahallinen vauraus, eikä vielä sosiaalinen tai kulttuurinen pääomakaan, ei yksin. Suurin ero on siinä, että demokraattisessa maassa, jota mahdollisuuksien tasa-arvolla mainostetaan, varallisuus antaa yhdelle ihmiselle useamman kuin yhden äänen. Huipputuloinen promille verkottuu. Vaikuttaa, lobbaa, kaataa lakeja, rakentaa lakeja. Soittaa kansanedustajalle, leikkaa veroista, ohjailee ja päättää. Vaikuttaa. Kaikista eniten. Ja juuri sen Kantolan & Kuuselan teos oivallisesti tuo esiin.

Huipputuloiset perustuu kolmen superrikkaan joukon, perijöiden, ammattijohtajien sekä yrittäjien haastatteluihin kiinnitettynä laadukkaasti suurempaan sosiologiseen yhteiskuntatutkimukseen. Yksittäinen perijä on toki aina yksittäinen perijä, mutta kun hän toistaa samaa tarinaa, osallistuu samaan kaanoniin kuin vuosisata aiemmin elänyt, ei yksittäinen enää olekaan vain henkilökohtaista. Uudempana yhteiskunnallisena ilmiönä mukaan on sittemmin noussut niin ammattijohtajat kuin yrittäjätkin, ja heillä kaikilla on valtaa keskimäärin enemmän kuin niin sanotusti tavallisella rivikansalaisella. Valtaa ja varallisuutta, mahdollisuuksia ja tasa-arvoa. Ja herrakerhoja, metsästysklubeja ja etujärjestöjä. Rahalla saa ja Ferrarilla pääsee.

Kantola & Kuusela erittelevät teoksensa eri osiin aina identiteetin rakennuksesta yhteiskunnalliseen pettymykseen, rikkaiden julkisuussuhteeseen sekä mielipiteisiin politiikasta. Ymmärrän, että asetelma aiheittaa kohua: onhan nyt äärimmäisen kiusallista, että hyvinvointivaltiona pidetyssä Suomessakin ollaan paikoin hyvinkin rankasti sitä mieltä, että rikkaat ovat moraalisesti parempia ja köyhät vain yrityksen puutteesta koostuvia laiskureita, joita yhteiskunta elättää hamaan taloudelliseen romahdukseensa saakka. Kuripolitiikka, julkisten alojen syyttäminen talouskasvun hidastumisesta sekä verokapina yhdistävät huipputuloisia niin ilmiselvästi, että eihän tällaista totuutta ole mukava katsoa silmiin. Ei edes silloin, kun se on esitetty mahdollisimman neutraalissa, tieteellisesti ja teoreettisesti pätevästi esitetyssä viitekehyksessä, yhdistettynä laajempaan globaaliin kokonaisuuteen. Tuntuuhan se kurjalta. Kun joku kyseenalaistaa rikkauden olevan palkinto omasta paremmuudesta. 

Teoksen ehdottomasti kiinnostavin osuus piileekin sen kriittisessä huomiossa: mitä muuta yhteiskuntaan mahtuu, kun varakkaimman promillen identiteettitarinasta onkin tullut yhteiskunnallinen tarina? Mitä tapahtuu ei-huipputuloisille, kun eriarvoisuutta perustellaan yksilön ominaisuuksilla yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan? Kenelle jää tilaa päätöksen teossa, kun rikkaat nähdään poikkeusyksilöinä, joiden kuulukin tienata tähtitieteellisiä summia ja köyhemmät taas laiskoina sosiaalitapauksina, jotka eivät vain ymmärrä omaa parastaan? Ja: mitä tapahtuu hyvinvointiyhteiskunnalle, kun sen perusta aidosta mahdollisuuksien tasa-arvosta on kaikista eniten niiden käsissä, jotka sitä haluavat omien etujensa mukaisesti purkaa?

Helmet-haaste 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

lauantai 5. helmikuuta 2022

KUKA TAPPOI ISÄNI

ÉDOUARD LOUIS : KUKA TAPPOI ISÄNI
82s.
Tammi 2022
Alkuteos: Qui a tué mon père // 2018
Suomennos: Lotta Toivanen

Kun hallitus poistaa tuen ruoansulatuslääkkeiltä, kenen vika on, että työttömän, kouluttamattoman, köyhän sekä työtapaturman seurauksena liikuntakyvyttömän ihmisen ruoansulatusjärjestelmä tuhoutuu?

Kun hallitus poistaa viisi euroa kaikkein köyhimmältä ja keventää samalla kaikkein rikkaimpien verotusta, muka on laiskuri, loinen, tukielätti, sosiaalipummi?

Kun jokainen on oman onnensa seppä, ja maassa vallitsee näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvo, kuka nousee todennäköisemmin johtajaksi, alkoholisoituneen työttömän kouluttamaton lapsi vai ylemmän keskiluokan esikoisvesa?

Édouard Louis on tullut tunnetuksi ranskalaisen työläisluokan tinkimättömänä kuvaajana ajassa, jossa yhteiskuntaluokkien olemassa olo systemaattisesti kielletään vetoamalla mahdollisuuksien tasa-arvoon. Louis näyttää viiltävällä tavalla, ettei tämä normalisoitunut tarina ahkeruus palkitaan -ajattelusta ole kuitenkaan totta, ei edes meillä rikkaimmissa länsimaissa. Raha menee rahan luo, köyhältä viedään pois viimeinenkin. Köyhältä viedään myös nuoruus, tulevaisuus, isä sekä mahdollisuus ylipäätään nähdä ne rakenteet, jotka ovat heidät tähän tilaan ajaneet. Köyhyys supistetaan yksilön epäonnistumiseksi, ja rikkaat keräävät sen, mikä heiltä leikataan. Tavalla tai toisella.

Louisin Kuka tappoi isäni on hänen tähän mennessä ehdottomasti vahvin ja voimallisin romaani. Tämän toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukulistoille. Varallisuuteen katsomatta. 


Helmet-haaste: 23. Pieni kirja