HIRVIÖITÄ JA CANCEL-KULTTUURIA – MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

CLAIRE DEDERER : MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

288s.

Sceptre 2023

Ajassa, jossa ihmisten vallan väärinkäytökset, vuosia jatkunut hyväksikäyttö ja lähes seksuaalirikoksiin perustunut elämäntapa alkaa tulla enenevissä määrin esiin (korkeastikoulutettujen, valkoisten ja etuoikeutettujen ihmisten keskuudessa, huom.), on ihmisille syntynyt uusi ongelma: mitä tehdä vanhalle mestariteokselle, jonka tekijä on paljastunut hirviöksi? Miten pitkälti taideteos ja taiteilija ovat yhtä? Annanko valtaa vallan väärinkäyttäjälle kuluttamalla hänen teoksiaan? Ja tärkein: olenko minä moraalisesti väärin, jos pidän edelleen Woody Allenin elokuvista, kuuntelen Michael Jacksonia ja luen lapsensa hylännyttä Doris Lessingiä? 

Nykyinen yksilön identiteettiin perustuva poliittinen tilanne vääntää mielen vähintäänkin mutkalle. Kun kapitalismi jyllää, se tekee meistä ensisijaisesti kuluttujia. Ja koska meillä on oikeastaan jäljellä enää kuluttajuus, syntyy oman kuluttamisen ympärille identiteetti, jota on hyvin tärkeä ylläpitää. Identiteettiin voi liittää vähän mitä tahansa ammatista seksuaaliseen suuntautumiseen (ymmärrettäviä identiteetin perusteita) ja asuinalueesta kulutusvalintoihin (enemmän harmaalla alueella liikkuvia identiteetin perusteita, väittäisin). Ajatusketju on siis tämä: kun kulutan, performoin jollain tapaa itseäni. Teen siis identiteettityötä, eikä ole siis lainkaan sama, mitä kulutan, sillä kuluttaminen on aina viesti. Niinpä kuluttamiseen on uinut sisään vahva moralismi, joka ei määritäkään enää kulutusvalintojamme, vaan itseasiassa meitä itseämme, ihmisinä. Lentolippu ei ole vain huono valinta, vaan lentävä ihminen on huono ihminen. Ja: J.K. Rowlingin lukeminen ei ole vain fantiasiakirjojen lukemista, vain lukuvalinta, vaan se on valinta seistä J.K. Rowlingin puolella. Ei ole siis kyse vain siitä, onko transvastaisia kommentteja suoltava J.K. Rowling paha/väärin, vaan osin siitä, että jo hänen tuotantonsa kuluttaminen kertoo jotain siitä, oletko niin sanotusti meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Miten tämä liittyy sitten taiteen monstereihin, hirviöihin, joista niin moni on maailmanmainetta nauttiva suuri tähti, julkisuuden henkilö ja vähintään jonkinlainen jalustalla seisova renessanssinero? Kirjassaan Monsters: a Fan's Dilemma yhdysvaltalaiskirjailija Claire Dederer tiivistää aiheen ristiriidan jo esipuheessaan: rikoksiin, raiskauksiin ja vallan systemaattiseen väärinkäyttöön syyllistyneiden taiteilijoiden teokset eivät olisi mikään ongelma, jos ne olisivat huonoja. Ristiriita ja syvempi dilemma syntyy vasta kun myönnämme, että ne eivät ole. Että ongelmalliset hyväksikäyttäjät ovat tehneet nimenomaan hyvää taidetta. Yleensä jopa nerokasta. Ja etenkin sellaista, jota me olemme rakastaneet.

x

“You are a hypocrite over and over. You love Annie Hall but you can barely stand to look at a painting by Picasso. You are not responsible for solving this unreconciled contradiction. In fact, you will solve nothing by means of your consumption; the idea that you can is a dead end. The way you consume art doesn't make you a bad person, or a good one. You'll have to find some other way to accomplish that.”

Claire Dederer on yhdysvaltalainen kriittikko ja kirjailija, joka on päättänyt tarttua tähän jo pitkään, erityisesti #metoo'n jälkeisen ajan vellovaan keskusteluun siitä, saako taidetta rakastaa, jos taiteilija on nykyoppien mukaan joko vähintäänkin ongelmallinen tai suoranainen sarjarikollinen. Kysymys on aivan äärimmäisen mielenkiintoinen, ja se minut tähän kansainvälisesä bookstagramissa paljonkin näkyneeseen teokseen sai tarttumaan. Ei sillä, että odottaisin valmiita vastauksia, mutta somen mustavalkoiseen kulttuuriin sopisi tuoda lisää harmaita sävyjä, syvää, pitkällistä keskustelua, joka ei tule automaattisesti valmiiksi tai päädy johonkin ratkaisuun. Ja jotain sen suuntaista tältä kirjalta kyllä sain.

Dederer jakaa teoksensa 13 osaan, jotka ovat melko itsenäisiä esseitä jokainen. Hän ottaa esimerkeikseen muun muassa alaikäisen raiskauksesta syytetyn ja syytettä ikuisesti pakoilevan Roman Polánskin, lapsipuolensa kanssa naimisiin menneen Woody Allenin, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetyn Michael Jacksonin, väkivaltaisen ja naisia halventavan Ernest Hemmingwayn, noin muutaman mainitakseni. Kuolleiden taiteilijoiden käsittely on sinänsä helpompaa, että he eivät ole enää samalla tapaa kärsimässä sosiaalisesta rangaistuksestaan, mutta elävillä tilanne on toinen. Dederer esittääkin, että hankalien, hirviömäisten ja väärintekijöiden sulkemisen ulos yhteisöstä - tai kuten sitä nykyään kutsutaan, canceloiminen - voi olla luettavissa ihmisen luontaisena sosiaalisena käytöksenä, jossa sosiaalinen kontrolli rankaisee väärin käyttäytyvää, riistää häneltä saavutetut oikeudet ja käyttää häntä varoittavana esimerkkinä aivan samaan tapaan kuin yhteisön normeja rikkoneita yksilöitä ennen laitettiin jalkapuuhun kirkon eteen. Mutta tällä logiikalla, eli luontaiseen käytökseen vedoten, voimme myös oikeuttaa yhtälailla kaikenlaisen vallan haalimisen ja väärinkäytön, voihan senkin nähdä olevan vain ihmislajille luonnollista käyttäytymistä. Että miehet nyt vain pitävät nuorista ja hedelmällisistä naisista, hyväveli-verkostot nyt vain ovat entisaikoijen metsästä-keräilijäyhteiskunnan jäänteitä. Se mikä yleensä tavataan leimata luonnolliseksi on kuitenkin yhdessä kudottu sosiaalinen toimintatapa, ja se voitaisiin kutoa myös johonkin toiseen suuntaan, johonkin rakentavampaan. Kuten Dederer huomauttaa, pelkkä cancel-kulttuuri ei siis poista väärinkäytöksiä, se vain piilottaa tai siirtää hyväksikäyttäjät muihin tehtäviin, ja toisaalta Srinivasaninia lainaten alistaa todellisille rangaistuksille ne, joilla ei ole vaikutusvaltaa ja etuoikeuksia siirtyä toisiin tehtäviin. Misogynia, seksuaalirikokset ja oman vallan väärinkäyttö ei katoa rankaisemalla yksilöitä, vaan puuttumalla yhteisön laajempiin normeihin, mikä kuitenkin unohtuu jatkuvasti tässä yksilökuluttajaidentiteettiperformatiivisessa maailmassamme.

Cancel-kulttuuri ei siis ratkaise asiaa, toteaa Dederer. Kun asia on liian monimutkainen, kiinnitymme auktoriteetteihin - niin sanotusti todellisiin tai kuviteluihin - ja etsimme vastausta itsemme ulkopuolelta. Dederer yrittää ulkoistaa keskustelun lähestymällä omaa professoriaan, keski-ikäistä valkoista cis-miestä - mutta ongelma ei ratkennut silläkään. Se ei toki poista sitä, etteikö joku ahdistelua kokematon tai sille vaarassa itse olematon valkoinen keski-ikäinen cishetmies jossain lausuisi, että ongelmaa ei ole (auktoriteetti heille, ketkä haluavat itsekin kieltää ongelman) samaan aikaan kun joku vähintäänkin ahdisteluvaarassa oleva feminismin nimissä kertoo, että ongelma on (ratkaisu ja auktoriteetti heille, jotka haluavat helpon ratkaisun samaan ongelmaan). Mutta jos ongelma on, no, auktoriteettijohtoinen, onko vastauksen etsiminen, toisen lausunnon pyytäminen oikeastaan ratkaisu sittenkään? Ei, toteaa Dederer, ja jatkaa etsintöjään muualta. 

Kriitikkonakin toiminut Dederer yhdistää teokseen myös muistelmamaisia osuuksia, eheää ja terävää (itse)kritiikkiä esimerkiksi kriitikkoalalta. Hän näyttää selvästi, miten esimerkiksi kritiikkien objektiivisuusvaatimus on usein peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa – eli kun ei-mies kirjoittaa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen” tai kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään. Kuten Dederer osoittaa, valkoinen mies on niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että erehtyy paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Miten tämä nyt sitten liittyy monstereihin? Muun muassa siten, että usein juurikin tämä objektiivisuusnäkemys tai pikemminkin -vaatimus on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle yleisölle tekemä ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään. Ehkä, kenties, kyse onkin siis hieman rakenteellisemmasta ongelmasta kuin haluammekaan myöntää?

“Consuming a piece of art is two biographies meeting: the biography of the artist that might disrupt the viewing of the art; the biography of the audience member that might shape the viewing of the art. This occurs in every case.”

Dederer käyttää kirjassaan paljon tahran vertauskuvaa: taitelijan oma ongelmallinen käyttäytyminen kaataa hänen kaiken työnsä päälle jotain vaikeasti poistettavaa, ikään kuin punaviiniä valkoiselle sohvalle. Sohvaa voi kyllä yrittää pelastaa erilaisin tahranpoistomenetelmin – käyttämällä yksilöpsykologisia selityksiä suolan tapaan tai vetoamalla aikaan ja tapoihin kuin liottaen kangasta – mutta tahra on niin räikeä valkoisella pohjalla, ettei se lähde koskaan kokonaan. Se, mitä itse sohvalle sitten tehdään, on kunkin taiteen kuluttajan oma valinta. Osa esittää, ettei tahraa olekaan, piilottaa sen ehkä huovalla, toinen heittää sohvan suoraan roskakatokseen muiden ongelmaksi. Kolmas taas saattaa jatkaa sohvan käyttämistä, mutta joka kerta siihen istuessaan muistaa tahran olemassa olon, mikä väkisinkin vaikuttaa yleisilmeeseen. Niin kauan kun taidetta tekee inhimilliset ihmiset, ongelmallisuus tulee olemaan myös osa sitä. Se ei toki oikeuta vallan väärinkäyttöön, saati ylläpitämään miesneromyyttiä, jonka varjossa muusiaan voi murskata mielensä mukaan. Mikään auktoriteetti ei voi kertoa, mikä on Ainoa Oikea Tapa suhtautua tahrautuneeseen taide-taiteilijapariin, ainoastaan ongelmallisuuden rajapinnat ovat neuvoteltavissa. Ja se keskustelu on ikuinen, minkä ko. kirjailijakin osoittaa: me kun pidämme miestä juuri ja juuri ongelmallisena, jos hän menee naimisiin lapsipuolensa kanssa, mutta nainen se vasta hirviö onkin kun hän valitsee kirjailijuuden perhe-elämän eteen, ja hylkää lapsensa.

On tämä siis vyyhti. Vaikka tämän arvion kapitalistinen kuluttajaidentiteettikritiikki on omani, eikä tästä kirjasta, huomaa jo varmasti tämän tekstin polveilevuudesta, ettei asiaan ole mitään yksinkertaista ja helppoa ratkaisua, vaikka aikamme sellaista niin kovin usein koettaakin etsiä. Rakkaus taiteeseen on universaalia ja pysyvää, ja sen tuleekin olla, mutta muu kulttuurinen normi- ja moraalikoodisto on aina ajassa ja paikassa kiinniolevaa, muuttuvaa, aaltoilevaa ja tempoilevaa. Niinpä lopulta Dederen tulee siihen tulokseen, että aito rakkaus taidekokemuksen äärellä on moraalin ja tuomitsemisen yläpuolella, sen tavallaan tuleekin olla ollakseen taidetta. (Tätä samaa ajatusta muuten hahmottelee Maggie Nelson teoksessaan Vapaudesta, huomattavasti syvällisemmin/akateemisemmin kuin kevyemmän kautta kulkeva Dederer. Enkä sano tätä arvottaen, vaan ihan vain todeten, paikkansa ehdottomasti kummallekin tekstilajille). Taiteen tehtävä – mitä se nyt sitten taas koskaan onkaan – ei voi jäädä vain ajallisen ja paikallisen alle, vaan sen täytyy kasvaa yli, kohauttaa, näyttää ja liikuttaa. Niinpä sekä Dederer että aiemmin Nelson antavat ikään kuin luvan rakastaa teoksia. Se, mitä me kuluttajaidentiteettipolitiikalle, cancel-kulttuurille, rangaistusfeminismille ja sen myötä ongelmallisille taiteilijoille teemme, on sitten mitä ilmeisemmin jonkun muun kirjan keskustelu.

YKSIN, KIITOS

 

MARIKA RIIKONEN : YKSIN, KIITOS

264s.

Hertta 2023

Saatu arvostelukappaleena

Millaista on elää ekstroverttien ulospäinsuuntautuneessa maailmassa, kun itse kaipaa erityisesti tyhjiä huoneita, täydellistä hiljaisuutta ja omaa rauhaa aamukahvin pariin? Entä millaista on viettää juhlia, kun uupuu jo ajatuksesta ihmisten kohtaamisesta? Entä miksi yhteiskunta suhtautuu yksin eläviin aina parkoina reppanoina, jotka jotenkin täytyy pelastaa, silloinkin kun he eivät välttämättä itse ymmärrä pelastusta tarvitsevansa? Jotain tällaista ja paljon muutakin käsittelee toimittaja-kirjailija Marika Riikosen uutuusteos Yksin, kiitos, jota Hertta-kustantamosta tarjottiin minulle syksyn kunniaksi arvostelukappaleeksi. Aihe kiinnostaa, sillä elän itsekin ehdottomasti kaikkein onnellisinta elämääni juurikin yksin. Itsekseni, omassa rauhassa, omaan tilaan vetäytyneenä.

Riikonen aloittaa teoksensa mielenkiintoisesta näkökulmasta tutkiessaan miten negatiivisia mielleyhtymiä yksinolo, vapaaehtoinenkin tuo ihmisten mieleen. Ihmisten sosiaalista puolta jaksetaan mainostaa ehtymättömänä luonnonvarana, ja silloinkin kun joku kirjoittaa Hesarin neuvontapalstalle pyytääkseen keinoja oman ajan saamiseen, kehottavat psykologit holhoten kysyjää miettimään nyt todella tarkasti, että kaipaako hän tosiaan omaa aikaa vai kuvitteleeko nyt harhaisesti vain, olemmehan me ensisijaisesti sosiaalisia eläimiä.

Miten raivostuttavaa. Rakastan itse yksinoloa, ja esimerkiksi pandemia-ajasta minulla alkaa olla jo varsin romantisoitukin kuva ihanana, loputtomana omana aikana, jolloin fomo ei vaivannut eikä minnekään tarvinnut lähteä. Sittemmin olen oppinut kaivamaan omaan arkeeni vielä enemmän omaa aikaa, lempiasiani on ehdottomasti viikottainen ihmisvapaapäiväni, jolloin en ole edes puhelimitse kehenkään yhteydessä. Tein ennen äärimmäisen sosiaalista työtä, ja ajattelin sen olevan syy vetäytymisen tärkeydelle, mutta nyt kotona etänä väikkäriä puurtaessa huomaan kaipaavani sitä edelleen. Aikaa, jolloin olemassa vain ja ainoastaan minulle. Ja siitä ajasta, sen tarpeesta ja arvokkuudesta on Marika Riikonenkin lähtenyt kirjoittamaan kirjaansa.

Riikonen tuo kirjaan valtavan määrän äärimmäisen kiinnostavia näkökulmia ja terminologiaa; hän sivuaa yksinolon tarpeen unohtamista yksinäisyystutkimuksissa, parisuhdehegemoniaa ja romanttisten suhteiden ylivaltaa yhteiskunnassa, naisen asemaa ja jatkuvasti saatavilla olon vaadetta, yksin matkustamista, etätyötä jne jne jne, mutta kirjaa vaivaakin ehkä juuri tämä: Riikonen tunkee, sivuaa ja mainitsee, muttei malta pysähtyä, tarkastella, analysoida ja perustella. Hän toteaa, että tämäkin, tämäkin on ongelma! Ja ratkaisee sen ohittamalla ongelman niinkin yksinkertaisesti kuin mutta ei sen tarviis olla! Argumentaatio on pidemmän päälle siis aika puuduttavaa ja vähän laiskaa, enkä oikein näe tämän kirjan kanssa muuta ansiota, kuin sen, että jos sattuu olemaan Riikosen kanssa täysin samaa mieltä, pääsee nyökyttelemään, että no niinpä. Erimieliselle tai esimerkiksi aihetta enemmän ymmärtämään haluavalle kirja ei sinänsä tarjoa juuri mitään, pitkälti runsaudenpulan ja pinnallisen käsittelytavan vuoksi. Osin kirjailija myös lukee omia lähteitään aika vinoon, suurin kritiikki menisi ainakin Malin Lindrothin Vanhapiika-kirjan luennalle, jossa Riikoselta menee selvästi viuhuen ohi, miten Lindrothin kirja käsittelee nimenomaan rakkauden puutteesta johtuvaa surua, jota joskus suhteessa ollut ei voi ymmärtää latistaen ko. kirjan juurikin suhteessa olleen ylimielisellä "viisaudella" siitä, että kyllä sitä kuule on myös vapaaehtoisia vanhoja piikoja, olipa ärsyttävää kun yksinäisyydestään kärsivä ihminen ei vain ymmärrä nauttia kun minäkin nautin.

Osin tuntui, että Riikonen kävi jopa varjonyrkkeilyä sellaisten ilmiöiden kanssa, joita ei ihan tuossa laajuudessa ole olemassakaan; kyse toki voi olla tyylivalinnasta, mutta jos kritisoi kirjan alussa esimerkiksi introvertti-ekstroverttibinääriä haitalliseksi introvertin näkökulmasta, ei ehkä kannata myöhemmin kirjassa käyttää ekstroverttiä jonkinlaisena mystisenä olentona, jota yksinolontarve ei koskaan koskisi. Riikosen tietynlainen sokeus omille stereotyyppisille mielipiteille ja jopa mutulla heitetyille "faktoille" syö kirjan kokonaisuskottavuutta, etenkin jos sitä yrittää lukea jonain muunakin kuin yksittäisen turhautuneen ihmisen tunnepurskauksena. Toki voi olla kyse myös sukupolvierosta, kuplaerosta tai mistä tahansa muusta erosta, mutta tuntuu että kirjailija itse luo yksinolontarpeesta suuremman peikon kuin ulkopuoliset, puolustaa kiihkeästi jotain huomaamatta, että uhkaa ja arvostelua ei ehkä todellisuudessa ole ihan niin paljoa kuin itse on ajatellut. Vaan juuri sen takia se itsekritiikki, itsensä näkeminen, sokeiden pisteiden tutkiminen olisikin tuonut tähän kirjaan ihan valtavasti enemmän.

Lopulta ehkä vielä totean, että Riikosen Yksin, kiitos onkin enemmän turhautuneisuudesta humoristisuuteen asti purkautunut tunnepamfletti kuin tietokirja yksinelämisestä ja yksin olemisen tarpeellisuudesta virikkeitä, ääniä, aistimuksia ja ihmiskohtaamisia täynnä olevassa nykymaailmassa. Sillekin on ihan varmasti tarvetta, ja uskon, että moni lukija pitää tällaisestä rempseästä ja reippaasta otteesta, jossa ei turhia pohdita vaan tuuletellaan menemään, mutta koska Riikonen itsekin sanoo, ettei ko. aiheesta olla juuri kirjoitettu, olisin itse kaivannut syväluotaavampaa ja vähemmän Riikosesta itsestä ja enemmän yksinolon tarpeesta kertovaa teosta. Kirjan parhaat oivallukset ja alleviivaamani virkkeetkin kun lopulta olivat muista teoksista lainattuja, eivät lainkaan Riikosen omia ajatuksia. 

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan ole kaikille, joten anna ihmeessä tälle mahdollisuus, etenkin jos oma taistelu yksinoloa vastaan tuntuu yksinäiseltä. On tästä ainakin vertaistueksi, ehkä.

PURE COLOUR – PUHDASTA TÄYDELLISYYTTÄ

SHEILA HETI : PURE COLOUR 

216s.

Vintage 2022

Onko maailma vain jumalan luoma beta-versio, luonnos ja hahmotelma jostain paremmasta ja täydellisemmästä? Ja jos on, minkälaisia hahmoja, tunteita ja tehtäviä siihen kannattaa sisällyttää? Miten jumalat saavat parhaiten tietoa seuraavaa versiota varten, kuka antaa parhaan kritiikin, ja minkälaisten tehtävien pariin elolliset kannattaa lopulliseen mukaelmaan laittaa? 

Entä mitä on Saturnuksen renkaiden takana? Miten kaksi partikkelia löytää toisensa miljoonien kuumien avaruusvuosien läpi? Miten valon pari, universumin toisella laidalla kulkeva puolikas aistii sen, että toista puolikasta tarkkaillaan erään aurinkokunnan pienellä sinivihreällä planeetalla? Onko valolla sielu ja mihin sielu menee kuoltuamme? Mitä meistä kuolee? Kuolemmeko me? 

Ja: kun Mira on syntynyt maailmaan linnun munasta, itsellisenä kriitikkona ja taiteen suurimpana kokijana, miltä tuntuu rakastua kalan munasta syntyneeseen, jolle yksilön sijaan enemmistön hyvinvoinnilla on suurin merkitys? Ja jos kaiken lisäksi oma isä on karhun munasta,  ymmärtääkö kukaan lainkaan toislajisiaan?

“It is only when you get older that everyone makes you feel bad about being alone, or implies that spending time with other people is somehow better, because it proves you to be likeable. 

 But being unlikeable wasn't the reason she was alone. She was alone so she could hear herself thinking. She was alone so she could hear herself living.”

Ymmärsitkö yhtään mitään, mitä aiemmin tässä kirjoitin? Ei se mitään, en minäkään ja rakastin silti jokaista sanaa, jokaista lausetta, jokaista kappaletta, jonka Sheila Heti romaaniinsa Pure Colour ylläolevien hahmotelmien tapaan kirjoitti. Pure Colour on romaani, joka on mahdoton tiivistää yhteen arvioon, ja toisaalta myös kokonainen pienoisuniversumi, jonka salat haluaakin lukijan antaa löytää itse. Minulle Hetin teos on kuitenkin upea kummajainen, monitasoinen tutkielma ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja tietoisuuden sekä sielullisuuden merkityksellisyydestä tässä valtavassa universumista, josta emme oikeastaan tunne ripaustakaan. Heti hahmottelee tämän kaiken jumalan maalaukseksi, suurteoksen luonnokseksi ja testiversioksi, ja läpeensä lempeän humanistisella otteella hän tuo luonnontieteen ja ihmismielen selvittämättömät arvoitukset yhteen, esittää ikään kuin tarinan tai teorian siitä, miten ainakin yhdellä tapaa tätä kaikkea, mitä elämäksi kutsumme, voi ymmärtää. 

Hetin Pure Color on lämmin, viisas, syvä ja erikoinen tapaus, ja uskoakseni se jakaa lukijansa voimakkaasti, nekin, jotka saavat kiinni Hetin kynänjuoksusta. Minulle henkilökohtaisesti se sanottaa elämästä, kuolemasta, luopumisesta ja rakkaudesta sellaisia asioita, joiden en edes tiennyt vaivaava, minulle se on elämäni kirja, sellainen, joka ihan vähän muuttaa suuntaa sen suhteen miten itse maailmankaikkeutta hahmotan. Sheila Heti liikautti minua jo aiemmin tänä vuonna Motherhood-teoksellaan, mutta jopa siihen verrattuna Pure Colour oli kuin maanjäristys, jonka jälkeen kaikki väreistä taivaankanteen näyttää ihan hippusen erilaiselta. 

Vaikka Hetin teksti poikkelehtii, ottaa ihan uusia ulottuvuuksia, osaa hän kirjoittaa niin vaivattoman heleää, painotonta ja ilmavaa tekstiä, että harva pystyy samaan. Hetin lisäksi osaan itse nimetä Ali Smithin, jonka kirjojen kanssa tuntuu tältä, häikäistyneeltä siitä, miten joku osaakin käyttää kieltä mielen asioiden nimeämiseen, kertomusten kuljettamiseen, hahmottoman hahmottamiseen. Heti kirjoittaa niin kauniisti, ehkä Smithiä vähemmän arkisesti, lisäämättä mitään ylimääräistä, antaen jotain niin henkilökohtaista ja yksityistä, ettei ihan aina tiedä lukeeko kirjaa todellisuudessa vai näkeekö itse kummaa unta, jossa toisessa hetkessä sitä nukkuu läheisensä vieressä ja toisessa on muuttunut puunlehdeksi. Heti tutkii maailman merkityksellisiä asioita, ja palauttaa ne niin yksinkertaisiin koloihin, että se tuntuu lähes nerokaalta. Sanojen merkitys kasvaa symboliseksi ja toisaalta symboliikka muuttuu arkiseksi, enkä täysin ymmärrä, miten joku voi ymmärtää näin paljon.

Tunnistan tässä teoksessa siis ikuisuuslempparini, sielunkirjani sekä sen, etten koskaan osaa ensimmäisen lukukerran jälkeen muuta kuin hurmiossa hehkuttaa lukemaani. Todennäköisesti toinen lukukerta jäsentää, antaa struktuuria ja rajoja jo ihan uudella tavalla, ja uskon, että senkin aika on ennemmin kuin myöhemmin. Nyt kuitenkin vain haluan kellua siinä ihanassa olossa, jonka vain täydellisen upea ja osuva lukukokemus voi saada aikaan. Siinä olossa, jossa oma sielu on saanut sanoja, jossa toisen sanat ovat muuttaneet jotain peruuttamattomasti, siinä olossa, jonka ainoastaan taide voi parhaimmillaan saada aikaiseksi.

 “The last thing that's needed is to judge your own heart, but then that's the first thing you go and do. A heart rushes to judge itself. A heart should have better things to do. A heart doesn't.”

Helmet-haaste: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole

MUUTOS: METODI

 

ÉDOUARD LOUIS : MUUTOS: METODI

272s.

Tammi 2023

Alkuteos: Changer: méthode, 2021

Suom. Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Édouard Louis oli reilu kaksikymppinen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy nousi maailmanmaineeseen, kun hän toi luokkakeskustelun takaisin ranskalaisiin kirjallisuuspiireihin. Väkivaltaisesta, köyhästä ja avoimen rasistisesta sekä homofobisesta lapsuudesta kertova esikoinen on vahva luokkakuvaus 2000-luvun alun Ranskasta, jota harva etuoikeutettu edes tunnistaa tämän vuosisadan kertomukseksi. Louis on jatkanut tällä omaelämäkerrallisella tiellään, Väkivallan historia taas on Louisin väkevä kertomus traumasta ja seksuaaliväkivallasta, sen luokka- ja seksuaalivähemmistösidonnaisuudesta. Nämä kaksi teosta ovat väkivaltaisia, verenmakuisia ja kitkeriä. Syystäkin. Lousin seuraavat teokset, isästään kertova, yksi Louisin upeimmista teoksista, Kuka tappoi isäni sekä hänen äitiinsä painottuva (ja ehkä vähän haparoiva, sellaisella "mies luulee ymmärtävänsä naiseutta" -tavalla) Naisen taistelu ja muodonmuutokset taas sukupuolen, luokan ja ylisukupolvisuuden yhteiskunnallisempia tutkielmia, jossa Louis paneutuu pohtimaan, mikä on tuonut hänen vanhempansa siihen, mistä hän itse on ollut lähtöisin. Muutos: metodi jatkaa tällä linjalla, koska Louisin on pakko jatkaa. Aihe ja menneisyys ovat hänessä niin kehollisesti, ettei hän muuta voi kuin jatkaa. Ei hänellä ole muuta, mistä kirjoittaa, sanoo Louis itsekin tämänkeväisen Helsinki Lit'n haastattelussa. Aihe on hänessä, eikä se ole tullut kokonaan ulos, kirjoittaa siitä miten paljon tahansa. Joten niinpä hän jatkaa. Ei siitä mistä jäi, vaan uudelleen alusta, aina vain uudesta, yllättävästäkin näkökulmasta. Ja tällä kertaa keskeisin näkökulma on luokkaretki, vimmainen ja määrätietoinen, kehollinen matka ensin kotikylästä Amiensiin, sieltä myöhemmin Pariisiin, keskelle porvaristo, prisessoja, herttuattaria ja sveitsiläisten suurkaupunkien kaupunginjohtajien eliittipiirejä.

Ei enää Eddyssä Édouard haaveilee lähtemisessä, Muutos: metodissa hän on jo lähtenyt. Hän ponnistaa opettajien ja kirjastonhoitajien tuella lähikaupungin lukioon, ensimmäisenä koko suvustaan. Lukiossa hän tapaa Elenan, porvariperheen tyttären, josta tulee Édouardille jonkinlainen kartta kohti tulevaisuutta, tulevaa minää. Elena ja hänen perheensä on kaikkea mitä Édouard ja hänen perheensä eivät ole: sivistyneitä, lukeneita, keskustelevia, välittäviä. Pian Édouard onkin kaikki viikonloput Elenan perheen ullakkohuoneessa, Elenan tavoissa, maneereissa, eleissä ja opeissa. Édouard lukee Elenaa kuin aarrekarttaa, uskoo Elenan tavat ja elkeet omaksessaan pääsevänsä viimein perille, perille jonnekin, mistä menneisyys ei häntä enää tavoita.

"Myöhemmin kun katkaisin välit Elenaan ja hänen perheeseensä, hänen äitinsä sanoi minulle: Olet käyttänyt hyväksesi kaikkea, mitä me olemme sinulle opettaneet. Mitä hyväksi käyttäminen tarkoittaa? Eikö Elenakin ollut käyttänyt hyväkseen kaikkea, minkä oli oppinut äidiltään? Ja omalta yhteiskuntaluokaltaan?

Onko siis niin, että joillekin hyväksi käyttäminen on sallittua ja joidenkin toisten kohdalla se on paheksuttavaa ryöstämistä?"

Lousin tyyli on vimmainen, hänen pakkonsa päästä pois näkyy kirjan riveillä, pakko ei ole ainoastaan pakkomielle vaan ainoa tapa selvityä, Louisin tekstin Édouard - on hän miten yhtä todellisen kirjailijan kanssa tai ei - tekee kaikkensa jotta selviytyy, menneisyydestä, lapsuudestaan, taustastaan. Tulee paremmaksi kuin se mistä hän on lähtenyt, muuttaa näyttämisenhalun kostoksi, kostaa olemalla kaikkea muuta mitä oma tausta on ollut. Hän muuttuu muuttuu muuttuu, ihmisiä jää jalkoihin, mutta oma pako, selviytyminen, ne ovat ainoat asiat, jotka ohjaavat Louisia, vasta sitten hän on turvassa, vasta sitten hän on saavuttanut jotain. 

Joskus kipeintä muutoksessa on se, että harva ihminen muuttuu yhtaikaa, harva ihminen muuttuu ympärillä. Muutoksen myötä itsestä kasvaa jotain uutta, ja vanhojen ystävien kanssa kasvu muuttuu erilaisuudeksi. Vaikka Édouardin vimma muuttua on ollut selvää heti kotikaupungista pois pääsystä saakka, kirjailija Didieriin tutustuminen saa hänet ymmärtämään, ettei vain läheiseen kaupunkiin pääseminen ole ollutkaan täydellinen vapautus, täydellinen vapautus koittaa vasta Pariisissa. Niin myös Amiensista tulee kotikylän lisäksi paikka, josta täytyy päästä pois saadakseen rakentaa itsensä loppuun, valmiiksi, täydelliseksi. Täytyy päästä pois, vaikka se tarkoittaakin myös poispääsyä rakkaan ystävän Elenan luota.

Kuten ihminen yleensä, Édouard etsii yleensä pelastusta ulkoa, koulutuksesta, rahasta, statuksesta, ihmisistä, joilla on jo koulutus, rahaa, status. Kullan ja kimalluksen perässä voi matkustaa vaikka maailman ääriin, mutta eri asia on, voiko ulkoista tavoitellessaan tulla koskaan perille. Édouard kuitenkin yrittää, jäljittelee, matkii, opettelee, lukee vuodessa vuosikymmenten sivistyksen, hankkiutuu pidemmälle kuin kukaan muu hänen tuntemansa. Matka on pitkä ja kipeä, ja silti välttämätön.

Louis kirjoittaa tästä kaikesta äärimmäisen upeasti. Hän näyttää taiten mitä peritty sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma on pelkän taloudellisen pääoman sijaan. Louisin tekstissä luokkahäpeä on kehollista, lihaisaa, rumaa ja vuotavaa, ja hän osaa tuoda aivan erityisellä taidolla esiin sen, mitä kokonaiseen ihmisryhmään suunnattu halveksunta ja ylenkatse saa yksilössä aikaan. Miten yhteiskunnan asenteet sisäistyvät, miten mielen gentrifikaatio saa jahtaamaan jotain, jonka todellisuudessa voi oikeastaan vain periä. Louis näyttää sen, minkä moderni länsi on kiivaasti yrittänyt peittää; sen miten valta ja hallinta on edelleen vuosisatojen takaa polveutuvilla aatelissuvuilla, rahalla ja eliitillä. Uusrikkaita mahtuu joukkoon, toki, mutta jääkarhunnahasta tehty sohva eroaa siitä siniverisestä hienostuneisuudesta, suvusta, jonka vaiheita Édouard on itsekin opiskellut historian tunneilla.

"Jotkut kuvaavat muuttumistaan hitaaksi prosessiksi, eräänlaiseksi kehojen ja sen olotilojen, oman olemisen ja elämisen tapojen perättäisten muutosten kasaumaksi, jolloin muutokset hajaantuvat ajassa niin etteivät ne tarvitse tietoisuutta tai tahdonvoimaa toteutuakseen, jotkut selittävät, että he ovat muuttuneet kohdattuaan kehoja ja yksilöitä, jotka ovat erilaisia kuin elämän alkupuolella kohdatut, sisäistettyään uusien kehojen ja yksilöiden asenteet usein hiukan hajanaisella tavalla. Minulle ei käynyt niin. Halusin muuttaa kaiken ja halusin, että kaikki muutosprosessissani olisi tietoisen päätöksen tulosta. Halusin, että kaikki olisi vastedes omassa hallinassasi."

Muutos: metodi on ehdottomasti Louisin tuotannon suurimpia helmiä, mutta suosittelen silti tarttumaan Louisin aiempiin teoksiin, ainakin Ei enää Eddyyn ensin, jos kyseistä kirjailijaa ei ole vielä lukenut. Se on erilainen kuin tämä, rikkinäisempi, kiireisempi, vielä pakeneva. Muutos: metodi on ehkä jo perillä kysyen onko matka lopulta edes sen arvoista.

HÄIRIÖ? KUKA KOULUSSA HÄIRITSEE JA KETÄ

   

MAIJA LANAS & TOMI KIILAKOSKI (toim.) : HÄIRIÖ?

NÄKÖKULMIA TYÖRAUHAN SÄRÖIHIN KOULUSSA

281s.

Vastapaino 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Kuten joku siellä ruudun takana ehkä tietääkin, olen (tutkimusvapaalla oleva) erityisopettaja, väitöskirjatutkija ja äärimmäisen intohimoinen lapsi- ja oppilaslähtöisen pedagogiikan puolesta puhuja. Luen varsin harvoin ammattikirjallisuutta näin "vapaa-ajalla" saati tuon sitä tänne kirjablogiin, mutta nyt vastaan tuli (itseasiassa jo viime syksynä väitöskirjaohjaajani vinkistä) Maija Lanaksen ja Tomi Kiilakosken toimittama Häiriö? Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa, ja kirja on käytännössä oman tutkimusaiheeni täydellinen sisar-(/esikuva?)teos. Siinä missä nykyammattikirjallisuuttani leimaa joko todella yksilöpsykologinen (ja sitä kautta oppilaista vikaa etsivä) näkökulma tai erityisen opettajakeskeinen näkökulma, on Lanas ja Kiilakoski koonneet kerrankin aivan mielettömän hienon ja tärkeän teoksen koulusta, jonka keskiössä on nimenomaan haastaa sekä yhteiskunnallista individualismiin perustuvaa selityskuvaa "koulun tuhoajasta" ja kiinnittää huomiota koulun ytimeen: oppilaisiin ja heidän hyvinvointiinsa. 

Lanaksen ja Kiilakosken kirja koostuu tämän hetken johtavien kasvatustieteen, koulutussosiologian sekä nuorisotutkimuksen tutkijoiden teksteistä, jotka tieteellisistä artikkeleista lyhennettyinä ja arkikielistettyinä pyrkivät antamaan raikkaan ja uudelleen herättelevän näkökulman nykykouluun liittyvään keskusteluun. Se on kuin tilaustyö viime aikojen poliittiseen hölmöläiskauppaan, jossa koulua pyritään parantamaan joko kurin ja järjestyksen tai entistä yksilökeskeisemmän rakenteen kautta. Häiriö haastaakin meidän opettajien käsitystä siitä, mitä häiriö luokassa oikeastaan on – oppilaan väärinkäyttäytymistä vai kuitenkin särö omassa onnistumisessamme.

Suomalaista koulua leimaa varsin vähän kiistetty näkemys tasa-arvoisuudesta, ja jos koulusta keskustellaan muusta näkökulmasta, jostain löytyy uupunut opettaja kertomaan, kuinka rikki koulu nykyään on. Jälkimmäistä en todellisuutta kiistä: kun markkinatalouden tehokkuusajattelu ja kilpailukyky ujutetaan institutionaaliseen kasvatus- ja koulutuslaitokseen, harva voi hyvin. Ensimmäinen väite suomalaisesta koulusta hyvinvointierojen tasaajana taas on täysin kuitenkin vahvastikin kyseenalaistettavissa: viimeksi tänään Hesari uutisoi poikien jäämisestä jälkeen niin Pisa-tuloksissa kuin yleisestä oppimiserojen kasvusta. Tasa-arvoinen ja eriarvoisuutta kaventava koulu onkin Suomessa myytti, toteavat myös Häiriön kirjoittajat.

Lanaksen & Kiilakosken toimittama kirja sisältää yhteensä kymmenen tekstiä, jotka jakautuvat kolmen teeman alle: häiriöön pedagogisena ilmiönä, häiriöön vertaisryhmän ilmiönä sekä häiriöön yhteiskunnallisena ilmiönä. Esimerkkinä ensimmäisestä osasta haluan ehdottomasti nostaa Juho Honkasillan ADHD oireisessa koulussa: häiriön sosiokulttuurinen tarkastelu -tekstin, joka haastaa meitä pohtimaan onko ADHD oikeastaan häiriö, ja ketä se eniten häiritsee? Oireista itseään vai yhteiskuntaa, joka on tottunut toimimaan vain neurotyypillisten aivojen keinoin? Tomi Kiilakosken ja Maija Lanaksen Kahden kehän koulu kirjan toisessa osassa taas nostaa esiin äärimmäisen tärkeän kysymyksen siitä, tunnistavatko opettajat oppilaiden omat sosiaaliset verkot, koulupäivän epäviralliset osuudet ja vertaissuhteiden ja aikuisen antaman tuen mahdollisuudet. Viimeisen osion suurin helmi on oman yliopistoni koulutussosiologin Anne-Mari Soudon Rasismi ja nuorten koulutuspolut -teksti, joka herättelee opettajia siihen samaan keskusteluun, jota eräskin pääministerimme on koko kuluneen kesän yrittänyt vältellä. Souto nostaa esiin kuitenkin hiljentymisen vaarallisuuden: kenen pussiin rasismilta silmien sulkeminen pelaa ja minkälaista kahden kerroksen yhteiskuntaa me rakennamme, jos emme tunnista koululaitoksemme omaa rasistisuutta? Tekstit keskustelevat myös hienosti keskenään; kun opettajat yrittävät "parantaa" oireilevaa oppilasta tai eivät tunnista koulun rasistisuutta, oppilaat etsivät kuuluvuuden tunteen ja yhteisöllisyyden muualta. Kun yhteisö taas on kouluvastainen, alkaa ikuinen kehä, jonka tekijät eivät enää näe toisiaan, kuulu toistensa kehiin. Koulu siis paitsi tuottaa yhteisöllisyyttä yhtäälle, uusintaa se eriytymistä ja normaaliuden ulkopuolisuutta toisaalle. Koulu neutraalina ja poliittisesti irrallisena laitoksena on myytti, johon me opettajat emme voi enää uskoa.

Häiriön tekstikokoelma on laaja, monimuotoinen mutta silti aiheensa ympärillä ihastuttavan koherentti, ja se herättää äärimmäisen tärkeän keskustelun koulutuspolitiikan, hyvinvointivaltion ja kasvatusinstituutioiden keskuuteen: kuka meillä oikeastaan häiritsee ja ketä? Ketä varten koululaitos lopulta on olemassa? Ja miksi opettajat unohtavat jatkuvasti oman työnsä kasvatuksellisen ja yhteiskunnallisen luonteen, vaikka se on jo opetussuunnitelmissa nostettu sivistävää ja opetuksellista sisältöä aiemmin esiin? Kuten Kiilakoski, Pekkarinen & Haapakorva artikkelissaan Koulumenestys ja pysyvä eriarvoisuus toteavat, peruskoulu on tasa-arvoideologiansa vastaisesti toiminut oikeastaan aina sosiaalisia asemia uudistaen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että peruskoulusta hyötyvät eniten korkeakoulutettujen lapset, joista tulee itsekin todennäköisimmin korkeakoulutettuja. Tutkijat lainaavat koulutussosiologi Risto Rinnettä, jonka mukaan koulutuspolitiikan tasa-arvoa korostavasta pohjasta huolimatta "sitkeä koulutuksellinen eriarvoisuus" on säilynyt, ja nykyään koulun sisäinen yksilökeskinen, markkinatalouden arvoille alistettu koululaitos jopa kiihdyttää eriarvoisuuttaan kaikessa kilpailukykyä peräänkuuluttavassa uusliberalismissaan. Häiriö kutsuu opettajia tarkastelemaan kriittisesti paitsi omaa toimintaansa, myös niitä tarinoita, joita me nykykoulusta kerromme. Sekä sitä, onko häiriö todella jotain keinolla millä hyvänsä poistettavaa vai kuitenkin äärimmäisen tärkeä viesti muutoksen tarpeesta.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti ihan jokaiselle opettajalle, tulevalle, nykyiselle ja menneelle. Sekä kaikille heille, joiden mielestä nykykoulussa on jotain korjattavaa.

Helmet-haaste 2023: 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut

SISTER, OUTSIDER – ESSEITÄ JA PUHEITA ANTIRASISTISEN TYÖN TUEKSI

AUDRE LORDE : SISTER, OUTSIDER

 – ESSEITÄ JA PUHEITA

289s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Sister Outsider : Essays and Speeches, 1984

Suom. Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Audre Lorden Sister, Outsider on alunperin jo 1980-luvulla julkaistu, viimein muutama vuosi sitten Kaijamari Sivillin suomentama kiistaton intersektionaalisen feminismin ja Mustan feminismin klassikkoteos. Toisin kuin aiemmin tänä vuonna lukemani, niin ikään klassikkojen klassikko, Angela Davisin Naiset, rotu ja luokka, Sister, Outsider ei ole varsinaisesti akateeminen teos, vaan se sisältää nimensämukaisesti Lorden esseitä ja puheita Mustan aktivismin, eroihin perustuvan feminismin sekä ylipäätään puhumisen ja puuttumisen tärkeydestä. Muodoltaan se on siis aavistuksen Davisin teosta henkilökohtaisempi, muttei lainkaan sanomaltaan kevyempi. Se vain lähestyy samaa aihetta eri tavoin, vähemmän tieteellisesti ja enemmän arjen toiminnan kautta.

"Olen kerran toisensa jälkeen tullut siihen tulokseen, että sen, mikä minulle on tärkeintä, on tultava puhutuksi, se on purettava sanoiksi ja kerrottava muillekin sillä uhalla, että se rusikoidaan tai ymmärretään väärin. Että puhuminen hyödyttää minua enemmän kuin mikään muu.”

Lorde lähtee liikkeelle siitä, miksi ei suostu enää olemaan hiljaa. Ei rasismista, ei seksismistä, ei heteronormatiivisuudesta, ei eroista ja niistä johtuvista monimutkaisista syrjinnän portaista, jotka nykyään intersektionaaliseksi feminismiksikin hahmotetaan. Sinun hiljaisuutesi ei suojele sinua, hän painottaa. Hiljaisuus ja vastaansanomattomuus palvelee ainoastaan vallitsevia normeja ja sortajia. Se palvelee kiusaajia, alistajia, valkoista ylivaltaa. Ääni on ainoa ase, mikä meillä jokaisella on. Ja vaikka meitä hiljennetään jatkuvasti, hyvää ja pahaa tarkoittaen, jotta emme haastaisi patriarkaatia tai rasismia, jotta emme aiheuttaisi kohtausta tai olisi hankalia, on äänen käyttämättä jättäminen aina vaarallisempaa kuin sen käyttäminen. Ääni, puhe ja kirjoitus on aseettomia ja silti maailman vahvimpia keinoja muuttaa maailmaa. Kun maailma koostuu kertomuksista, kerrotaan se siis toisin.

Lorde käyttää ääntään, ja on käyttänyt sitä jo pitkään. Hän kirjoittaa ensisijaisesti Mustille sisarillee, ja meidän valkoisten tehtävä on kuunnella ja oppia. Mustien historia Yhdysvalloissa on rasismin raa'in 400-vuotinen historia ihmiskunnan historiassa, ja orjuuden laineet näkyvät väistämättä siellä edelleen. Vaikka rasismin rakenteet ja valtava koko on toki omaa luokkaansa Atlantin toisella puolella, me emme täällä pohjoisessa Euroopassakaan ole yhtään sen korkeammalla korokkeella, vaan rasismin ja rasistisen yhteiskuntajärjestyksen opit voivat meilläkin hyvinkin paksusti. Samat stereotypiat, uskomukset, rakenteelliset syrjinnän muodot ja jatkuva epäinhimillistävä puhe ylläpitää 2020-luvun Suomessa rasistista yhteiskuntajärjestelmää, eikä sitä pysty kiistämään sillä, että jokin puolue irtisanoutuu "klassisesta rasismista", eli käytännössä ainoastaan rotuopista. 

Sorto ja rasismi on niin arkipäiväistynyt ja vahvasti olemassa, että sen merkit ovat sisäistyneet myös meihin itsemmeemme. Lorde huomattaakin äärimmäisen oivallisesti, että kukaan ei vielä voita sillä, että näemme sorron itsemme ulkopuolella, meidän on löydettävä sen vaikutukset myös itsestämme, ja pyrittävä korjaamaan ne. Esseessään Isännän taloa ei isännän työkaluilla hajoteta hän muistuttaa, että valkoisen ylivallan ja patriarkaatin rakenteet eivät kaadu käyttämällä samoja työkaluja, joilla ne on rakennettu, eli siirtämällä esimerkiksi valta-asetelmat ja rangaistukset sellaisinaan toisaalle, vain eri ihmisille. Lorde onkin vahvasti sen äärimmäisen tärkeän ja intersektionaalisen feminismin solidaarisen pohja-ajatuksen pioneeriajattelijoista, joka muistuttaa että keskinäinen huolenpito ja toisin tekeminen on tasavertaisuustyön ytimessä, ei vain vallanvaihto per se. Kuten Lorde kirjoittaa, "meidän maailmassamme sääntö 'hajota ja hallitse' on muutettava muotoon 'määrittele ja voimauta'". Tämä on myös yksi tärkeimmistä opeista vielä 2020-luvunkin tasa-arvo- ja aktivismiliikkeille, sillä 1960-luvun antirasistista liikehdintää puheessaan 60-luvun opit Lorde muistuttaa, että vielä tänäänkin on oleellista muistaa, ettei "yhtenäisyys tarkoita yksimielisyyttä". Lorde huomauttaa, että jos vähemmistöaktivistien oma keskustelu typistyy siihen, "kuka on kaikkein Mustin tai kaikkein köyhin", kukaan ei voita, sillä se on jälleen aktivismia sortajien säännöillä; jonkin rakenteen hajottamista samoilla työkaluilla, millä se on aikoinaan rakennettu. Historia toistaa itseään ja kulkee looppina, 2020-luvun alun woke-aktivismi kun kävi aivan samat kiemurat läpi, joista Lorde on puhunut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Siksi historian tuntemus on tärkeää. Siksi meidän pitää olla jatkuvasti itsekriittisiä. Siksi aiempien aktivistien työ on tunnettava, jotta voimme jatkaa siitä, emmekä aina kerta toisensa jälkeen aloittaa alusta. Siksi Lorde esittääkin, miksi on erityisen tärkeää, että aktivismi ei ole ainoastaan suunnattu sorron ulkoisia tekijöitä vastaan, vaan meidän täytyy aidosti tunnistaa epätoivo ja sorto myös itsessämme. 

Lorden esseet ja puheet ovat vaikuttavia, ja kokonaisuus eheä ja vahva. Palaan takuulla vielä kerran jos toisenkin puhumisen ja puuttumisen tärkeyteen vetoaviin esseisiin, samoin suuttumusta ja vihaa käsitteleviin teksteihin – ne kun paitsi puhuttavat henkilökohtaisesti, myös tällaisena aloittelevana aggressioväitöskirjatutkijana. Lorde sanoittaa suuttumuksen tunteesta jotain niin yleisinhimillistä ja syvää, että väitän, että jos hän olisi ollut 1980-luvulla valkoinen miesfilosofi, eläisimme näiden oppien mukaan arkipäiväistä elämäämme nyt 2020-luvulla. Mutta koska rasismi, nyt on meidän vuoromme antaa Lorden äänen kuulua, kovempana kuin rasistisen natsivitsihallituksemme ja sen ministerien.

”Kyseleminen tai oman uskon mukaisesti puhuminen olisi voinut merkitä kipua tai kuolemaa. Mutta me kaikki kipuilenme monin eri tavoin koko ajan, ja kipu muuttuu tai päättyy. Kuolema sen sijaan on lopullinen hiljaisuus.”

Helmet-haaste 2023: 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja

FUNNY WEATHER – TEKSTEJÄ TOIVOSTA JA SOLIDAARISUUDESTA KRIISIEN KESKELLÄ

OLIVIA LAING : FUNNY WEATHER – 

ART IN AN EMERGENCY

353s.

Picador 2020

“We're so often told that art can't really change anything. But I think it can. It shapes our ethical landscapes; it opens us to the interior lives of others. It is a training ground for possibility. It makes plain inequalities, and it offers other ways of living.” 

Olivia Laingista on tullut tänä vuonna ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Hänen vapaudesta ja kehoista kertova teoksensa Everybody oli vavahduttava, samoin yksinäisyyteen pureutuva The Lonely City yksi lempikirjojani. Nyt lukuvuoroon tarttui Funny Weather, taidetta kriisien ja hädän keskellä. Siinä missä aiemmat lukemani Laingin teokset ovat olleet temaattisesti yhtenäisiä, monografisia esseitä, Funny Weather sisältää lukuisia erilaisia tekstejä aina kolumneista esseisiin, kirja-arvioista rakkauskirjeisiin, taiteilijakuvista Laingin ja hänen ystävänsä Joseph Kecklerin litteroituun keskusteluun kirjoittamisesta ja taiteesta. Mutta vaikka yhtä selkeää yhdistävää tekijää tekstien välillä ei varsinaisesti ollut, kantoi Funny Weatheria hurjan kaunis rakkaus taiteeseen ja sen parantavaan, pelastavaan ja toisinkertovaan voimaan. Sekä toivoon, jota tässä ajassa erityisesti tarvitsemme.

Laingin tekstit on kirjoitettu Trumpin ja Brexit-ajan maailmassa, itse luen sitä vastaavalla tavalla kuohuvan natsivitsihallituskesän keskellä. Oikeistopopulismi, räikeä ja ruma rasismi, vastakkainasettelusta hyötyvä perussuomalainen politiikka ja sekä pelisääntökirjojen tahallinen rikkominen että rikkomuksilta silmien sulkeminen on saapunut rytinällä myös Suomeen, ja Laingin tekstit ovat paikoin jopa hyytävän ajankohtaisia. Ja: värisyttävän lohdullisia.

“A paranoid reader is concerned with gathering information, tracing links and making the hidden visible. They anticipate and are perennially defended against disaster, catastrophe, disappointment. They are always on the lookout for danger, about which they can never, ever know enough.”

Funny Weatherin kokonaisuus kursiutuu kasaan queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedqwickin paranoidisen lukemisen käsitteen kautta. Sedqwick esittää, että aikaamme leimaa kauhukuvia etsivä luku- ja tiedonvälitystapa, ja vaikka se paljastaa erilaisia vallan vinoumia ja esimerkiksi rakenteellista rasismia, tylpistyy kyseinen lukutapa herkästi itsekkääksi, vainoharhaiseksi ajatukseksi, että kaikki luettu koskee itseään. Tällaisella ajatuksella, Sedqwick esittää, on vaara joutua joko täydellisen lamaannuksen varaan tai vastaavasti kuvitella, että pelkkä tiedon paljastaminen jo sinällään muuttaisi jotenkin maailmaa. Näin se ei kuitenkaan automaattisesti ole, Sedqwick muistuttaa, sillä se, että esimerkiksi tieto rakenteellisen rasismin olemassa olosta tiedostetaan, ei automaattisesti saa valkoista ylivaltaa noin vain luopumaan etuoikeuksistaan. Tarvitaan paljon muutakin, huomattavasti aktiivisempaa toimintaa, ja Laing esittää yhtenä jatkoehdotuksena, että se aktiivinen toiminta voi olla esimerkiksi taiteessa ja taiteen parantavassa voimassa.

Olivia Laing löytää elämän suurimman toivon taiteesta, sen altruismista, olemassa olosta itseään varten, itseisarvosta ja mahdollisuudesta kertoa maailma toisin. Laing sukeltaa tuttuun tapaansa taiteilijaelämäkertojen kautta nykypäivän poliittisiin kiemuroihin, yhdistää 1980–1990-luvun AIDS-pandemian ja siihen menehtyneet taiteilijat tähän hetkeen. Funny Weather sivuaa yksinäisyyden ja kehollisen vapauden teemoja, taiteilijanaisten alkoholismia, pohtii taiteen ja taiteilijan välistä rajapintaa. Vaikka suurin osa Laingin mukaan valitsemista tarinoista ja teksteistä kumpuaa turhautumisesta nykytilanteeseen, sortoon ja syrjintään, on niissä aina jokin hippu ja toive paremmasta. Eikä vain sellainen haihattelevan utopistinen, vaan aidosti eteenpäin ajava, vaihtoehtoinen tapa kohdata nykyinen todellisuutemme.

Yksi lempiteksteissäni tässä kokoelmassa olikin Laingin haastattelu ja kirja-arvio Ali Smithistä ja hänen Syksy-teoksestaan. Tuntuu jotenkin aivan erityisen hienolta lukea kun yksi lempikirjoittajistani kirjoittaa toisesta lempikirjailijastani, näkee Smithissä juuri saman hehkun, upeuden ja altruistisen lempeyden, hyvyyteen ja solidaarisuuteen ikuisesti uskovan pohjavireen, joka paistaa läpi paitsi Laingin tekstissä Smithistä myös Smithin kaikissa omissa teoksissa. Smith on Laingille jo vuosien takaa tuttu, mutta silti Laingin ihailevat, mutta taiten objektiiviset havainnot Syksystä vavahduttavat – vaikka aivan samoja asioita olen itsekin aina Smitissä ihaillut. Sekä Laing että Smith jakavat käsityksen, että taiteella on mahdollisuus muuttaa maailmaa, ja että fiktio muistuttaa meitä terävästi siitä, että koko maailmamme on oikeastaan vain kertomuksista koostettu rakennelma. Ja se mikä kertomuksilla pysyy kasassa, on toisenlaisilla tarinoilla aina myös mahdollista muuttaa.

Maailma on tälläkin hetkellä täynnä kaikkea vastenmielistä, rumaa ja tukahduttavaa. Elämme aikaa, kun äärioikeiston kanssa vähintäänkin flirttaileva populistioikeisto maltillisen oikeiston mahdollistamana syöksee rasisminsa suoraan silmillemme myös Suomessa. Elämme aikaa, kun maapallo kirjaimellisesti palaa allamme, mutta jatkamme silti etelän lomiamme ja lentämistämme. Paranoidinen maailman lukeminen tällaisessa tilanteessa olisi enemmänkin kuin luonnollista, ahdistus vähimmäisreaktio kaiken kaoottisen keskellä. Mutta kuten Laing sanoo Sally Rooneyn Normal People -romaanista kirjoittaessaan, tällaisessa ajassa on erityisen tärkeä ymmärtää, että me emme ole olemassa ainoastaan yksilöinä vaan ennemminkin kompleksisina ihmisverkostoina. Sen vuoksi yhdenkin ihmisen vastarinta tätä kaikkea vastaan on merkityksellistä. Siksi toisin tekeminen ja aktiivinen työ toivon ja solidaarisuuden eteen merkitsee. Ihmisillä kun on kaiken kaameankin lisäksi kuitenkin aina taipumus seurata toisiaan. Myös hyvässä. Joten toimikaamme yhdessä sen puolesta, paranoidisuuden pakoreaktion ja pään pensaaseen työntämisen sijaan. Toivo ja aktiivinen toisin toimiminen on ainoa mahdollisuutemme sekä pelastua että pelastaa. Yhdessä.

“Empathy is not something that happens to us when we read Dickens. It’s work. What art does is provide material with which to think: new registers, new spaces. After that, friend, it’s up to you.” 

Helmet-haaste 2023: 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

LAPSILLA VAI ILMAN? KAKSI KAUNOKIRJAA LASTEN TEKEMISESTÄ

SHEILA HETI : MOTHERHOOD

284s.

Vintage 2018

MIEKO KAWAKAMI : BREASTS AND EGGS

430s.

Picador 2021

Japanista englanniksi kääntänyt Sam Bett

Luin yhden vuoden henkilökohtaisesti tärkeimmistä kirjoista jo huhtikuussa, mutta kirjoitin siitä vain instagramin puolelle. Kyseessä oli kanadalaisen kirjailijan Sheila Hetin Motherhood, pitkään lukulistallani roikkunut teos, jonka ostin omakseni alkuvuoden Amsterdamin reissulta. Kirjan henkilökohtaisuus tuntui (ja tuntuu osin edelleen) liian intiimiltä käsitellä blogissa, mutta nyt kun kesälomalla sain viimein luettua loppuun japanilaisen Mieko Kawakamin Breasts and Eggs -romaanin, ovat ne teemoiltaan niin risteävät, että Kawakamista kirjoittaessa tuntuu oleelliselta ottaa myös Heti mukaan käsittelyyn.

Sheila Hetin Motherhood on autifiktiivisenoloinen romaani neljääkymmentä lähestyvästä kanadalaisesta naisesta, joka on onnellisessa parisuhteessa, kirjoittaa työkseen kirjoja, ja päätyy pohtimaan, menettääkö hän elämässään jotain, jos ei tule hankkineeksi lapsia. Mieko Kawakamin Breasts and Eggs lähtee liikkeelle hieman samantyylisestä lähtökohdasta, romaanin päähenkilö, hittikirjan joitain vuosia aiemmin kirjoittanut Natsuko tosin ei ole eikä halua olla parisuhteessa, mutta neljänkymmenen lähestyessä ajatus omasta lapsesta alkaa tuntua jopa välttämättömältä. Motherhoodin päähenkilö kipuilee lapsettomuusvalintansa pitävyyttä, Kawakamin Natsuko taas Japanin konservatiivista ilmapiiriä yksin lapsia hankkivia naisia kohtaan. Siinä missä Motherhoodissa heitetään noppaa suurien päätösten alla, Breasts and Eggsin Natsuko selaa internetistä hedelmällisyysklinikoita ja etsii sieltä spermanluovuttajia, sillä julkinen terveydenhuolto tarjoaa Japanissa hoitoja vain naimisissa oleville pareille. 

“There is something threatening about a woman who is not occupied with children. There is something at-loose-ends feeling about such a woman. What is she going to do instead? What sort of trouble will she make?”

- Sheila Heti

"All the children are fast asleep. Now, in that moment, in that small house, there's no joy, no pain, no happiness, no sadness. There's nothing, because all the children are asleep. So what do you do? Wake them up or let them sleep? The choice is yours. If you wake them up, nine children will be happy that you did. They'll smile and thank you. But one won't. You know this, before you wake them up. You know that one child will feel nothing but pain from the moment they open their eyes until they finally die. Every second of that child's life will be more horrible than death itself. You know this in advance. You don't know which child it's going to be, but you know that's going to happen to one of them.” 

- Mieko Kawakami

Sekä Hetin että Kawakamin kirjat käsittelevät samaa aihepiiriä; nyky-yhteiskuntaa, naisen asemaa, taiteilijuuden ja vanhemmuuden välistä ristivetoa sekä lapsen mahtumista omaan arkeen, kumpikin tosin hieman erilaisesta näkökulmasta. Molemmat romaanit keskustelevat kuitenkin upeasti keskenään, sillä molempien kirjojen keskuudessa päähenkilöt eivät saa lainkaan olla rauhassa omien mietteiden, haaveiden ja tuntojensa kanssa; lapsettomuuteen kallellaan oleva Motherhoodin päähenkilö on jatkuvassa lapsia hankkineiden ystävien vanhan lasten puoleen kääntyvän kampanjoinnin kohteena kun taas lapsia pohtiva Breasts and Eggsin päähenkilö saa jatkuvasti kuulla ympäriltään miten naurettava, jopa tyhmä ja itsekäs päätös lapsen hankkiminen (yksin) tähän maailmaan olisi. Kumpikin kirja tuo esiin äärimmäisen taitavasti sen naisen elämään kuuluvan paineen, jossa lisääntyminen on aina julkinen asia sen äärimmäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta.

Katsontakannasta riippuen nainen on siis lopulta aina väärin, haluaa hän lapsia tai ei. Vaikka elämme jollain tapaa toki jo etenkin Japania edistyksellisemmässä ja avarakatseisemmassa elämässä, on heteronormatiivinen perhemalli niin vahva, että jos sen sisällä ei lisäänny, on väärin, ja jos sen ulkopuolella lisääntyy, on väärin. Nainen ei voi voittaa kuin ainoastaan asettumalla patriarkaalisen yhteiskunnan sääntöihin, jossa hänen oma toimijuutensa typistyy ainoastaan hoivaajaksi ja emotionaaliseksi kannattelijaksi, ja nimenomaan miehen jatkeeksi. Ilman miestä hän on väärä äiti, miehellä taas väärin itsenäinen. Kawakamin romaanin laajat pohdinnat itsellisen naisen lisääntymisestä ovat myös arvokasta ja monipuolista eettistä keskustelua siitä, mikä on paitsi vanhemman oikeus suhteessa lapseensa myös lapsen oikeus suhteessa vanhempaansa. Kun muilta kuin heteronormatiivisilta perheiltä pyritään eväämään lisääntyminen, vedotaan aina lapsen oikeuteen turvalliseen kotiin ja kahteen vanhempaan. Mutta kuten Kawakami hyvin selvästi näyttää, perinteisissä suhteissakaan saadut lapset eivät sitä automaattisesti saa. Niinpä heteronormatiivinenkin perhe on lopulta vain myyttinen satuhahmo, jolla uskonto ja konservatismi ratsastaa rajoittaakseen sitä, mitä eniten rakastaa kontrolloida: naisen oikeutta päättää omasta kehostaan ja lisääntymisestään.

"Does't a woman without a partner have the right to meet her child? Or is it her fault? This isn't the same about everyone's critical families or looks. It's not that I want a child. I don't want them, I don't want to have them. I want to meet them. My child. I want to meet my child and live with them."

- Mieko Kawakami

“There is a kind of sadness in not wanting the things that give so many other people their life's meaning. There can be sadness at not living out a more universal story - the suppose life cycle - how out of one life cycle another cycle is supposed to come. But when out of your life, no new cycle comes, what does that feel like? It feels like nothing. Yet there is a bit of a let-down feeling when the great things that happen in the lives of others - you don't actually want those things for yourself.”

- Sheila Heti 

Muiden mielipiteiden lisäksi sekä Heti että Kawakami pohtivat teostensa kautta naiseuden, äitiyden ja taiteilijuuden suhdetta. Miten nainen voi kirjoittaa, kun koko maailma näkee hänet ensisijaisesti jälkeläisiä tuottavana hoivaajana, joka on olemassa perhe-elämää ja miestä varten? Onko lapsen hankkiminen oman taiteellisen uran roskiin heittämistä (Kawakami) vai onko kirjailijauralleen omistautuva, lapsia hankkimaton nainen äärimmäisen itsekäs (Heti)? Entä miksei mies ole kummassakaan tapauksessa väärin, päätyi hän hankkimaan lapsia tai ei? Itsekkyys ylipäätään on naisen elämässä mitä ilmeisemmin pahinta mitä hän voi tehdä, oli päätös miltä kannalta tahansa itsekäs. Naisella voi olla toimijuus, mutta arvostusta hän saa vain perinteisiä arvoja noudattaen. 

x

Puhtaasti romaaneina Breasts and Eggs sekä Motherhood ovat keskenään hyvinkin erilaiset. Heti kirjoittaa viehkeän poukkoilevaa, mielen sisäistä pyöritystä loistavasti kuvaavaa viehättävän päiväkirjamaista fiktiota, kun taas Kawakamin teos on ns. klassisemman romaanin muotoon uppoava 430-sivuinen paksukainen. Kawakamin romaani koostuu oikeastaan kahdesta osasta; ensimmäisestä, Natsukon siskon ja siskontytön Tokion vierailusta, tämän kolmikon omalaatuisista väleistä, sekä toisesta, noin kahdeksan vuotta myöhemmästä "pääosiosta", jossa Natsukosta on tullut menestynyt esikoiskirjailija, joka pohtii omaa perhettä. Heti kirjoittaa enemmän tajunnanvirtaa, jonka sekaan ui hienovaraisesti niin yhteiskunnan odotukset erilaisten dialogien kuin oman pään looppien kautta, kun taas Kawakami kuljettaa tarinaansa enemmän tapahtumien, satunnaisten kohtaamisten ja arjen kuljettamisen kautta. Makuasioita, kumpi on enemmän omaa tyyliä, itselleni Hetin kirjasta tuli yksi tärkeimpiä, kun taas Kawakamin romaanista olisi voinut hyvinkin leikata ainakin sata sivua pois kokonaisuuden lainkaan kärsimättä. Toivoin kuitenkin, että molemmat näistä suomennettaisiin, sillä sekä kirjallisuudessa että yhteiskunnassa ylipäätään keskustellaan edelleen aivan liian vähän äitiydestä normatiivisten ratkaisuiden ulkopuolella. Toki meillä alkaa olla tietokirjaa jos toistakin, mutta emme saa jäädä siihen Rachel Cuskinkin varoittamaan todellisuuteen, jossa äitiydestä ja siihen liittyvistä teemoista kirjoittaminen nähdään jonain naisten kevyenä höpinänä, joka ei koskaan edes nouse vakavasti otettavien kriitikoiden arvioitamaksi. Jos mies kirjoittaa isyydestä, ajattelemme sen olevan upea ja rohkea avaus yleiseen ihmisyyteen kuuluvasta aiheesta. Kun nainen taas kirjoittaa äitiydestä, hiljenemme kirjat kuoliaiksi. Tai jätämme ne kokonaan suomentamatta.

Helmet-haaste 2023: 

Breasts and Eggs: 29. Kirjassa on minä-kertoja 

Motherhood: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

EPÄMIELLYTTÄVIÄ JA HANKALIA NAISIA – ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

 – THE WOMEN POP CULTURE WANTS YOU TO HATE

340s.

Sourcebooks 2023

Anna Bogutskaya, brittiläinen elokuvateollisuuden parissa työskentelevä kirjoittaja ja podcastaaja, kirjoittaa kirjansa viimeisessä luvussa, ettei tätä kirjaa pitäisi olla olemassakaan. Ei ainakaan 2020-luvulla, ajassa, jossa sukupuolten välisen tasa-arvon voisi kuvitella olevan jo äärimmäisen stereotypisia ja kapeita karikatyyreja tiedostavimmin käyttävällä alueella. Mutta tasa-arvo, se ei lie koskaan valmis. Ja sen osoittaa loistavalla feministisellä analyysillä Bogutskaya, ruotien elokuvien ja televisioviihteen ahdasta ja yksioikoista naiskuvaa.

Bogutskaya lähtee liikkeelle näyttäen, miten moninaisia, monitasoisia ja syviä mieshahmoja me pop-kulttuurissa rakastamme. Miehet hyppivät vieraissa, saavat raivokohtauksia ja hermoromahduksia, laittavat lapsensa taistelemaan keskenään miljardiyrityksen perimisestä ja valmistavat huumeita autotallissa. Joaquin Phoenixin uskomattoman rikkinäinen ja arvaamaton Jokeri on yksi viime vuosikymmenen upeimpia elokuvahahmoja, kiukkuava ja simputtava tohtori House 2000-luvun alun viehättävän äksy hahmo, Successionin Logan Roy kaikessa despoottisuudessaan ihan varmasti rakasti lapsiaan, eikö rakastanutkin? Mutta entä kun nainen on monitahoinen, sekava ja sotkuinen? No, hänestähän tulee epämiellyttävä. Hankala. Nariseva akka. Nalkuttava ämmä. Hullu sekopää. Paperinohut karikatyyri, joka ei koskaan peri puolta valtakuntaa, eli saa sitä, mitä jokaisen naisen kilparadan päässä ykköspystinä pidetään: miestä ja parisuhdetta.

Bogutskaya pilkkoo viihteen vihattavat naiskuvat seuraavaan yhdeksään luokkaan (suomennokset bloggaajan omia): Bitchiin (ämmään), Mean Girliin (ilkeään tyttöön), Angry Womaniin (vihaiseen naiseen), Slutiin (lutkaan), Trainwreckiin (emotionaaliseen katastrofiin/sekoilevaan ikinuoreen, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi"), Crazy Womaniin (hulluun ämmään), Psychoon (psykopaattiin), Shrewiin (äkäpussiin/nalkuttavaan akkaan) sekä Weirdoon (outolintuun). Jokaisella hahmolla on pitkä kulttuurillinen historia, jota Bogutskaya avaa lukijalleen hyvin kattavasti. The Bitch on ollut hyvin pitkäaikainen kulttuurillinen hahmo, omanlaisensa femme fatale, joka on ilkeä, oman edun tavoittelija, ja joka ei koskaan voi saada kahta yhtaikaa; toimijuutta ja arvostusta. The Bitch (ja itseasiassa moni muukin näistä hahmoista) valitsee ensimmäisen luopuen jälkimmäisestä. Mean Girl taas on ämmän pikkusisko, tuttu lukioviihteen kiusaajahahmo, joka käyttää valtaa teinipiireissä kauneuteen ja suosioon vedoten. Hänellä on ystäviä, hän määrää kuka otetaan piireihin ja ketkä joutuvat hylkiöiksi, ja kuka saa maata kenenkin kanssa. Lopulta "oikeus voittaa", ja pahasisuinen Mean girl syöstään vallasta yleensä julkisen nöyryyttämisen kautta. Hänkään ei voi saada kaikkea, mainetta ja suosiota. Jompikumpi riisutaan aina. Sama käy tietenkin vihaiselle naiselle, hullulle ämmälle, psykopaatille sekä lutkalle. Saat vain toimijuuden, et arvostusta. Opetus on selkeä: kun nainen kieltäytyy naisen kulttuurisesta roolista; lempeästä, empaattisesta, joustavasta ja miestä kannattelevasta hoivaajuudesta, hänellä on yksi ainoa lopputulos: tulla vihatuksi. Sekä sarjoissa, elokuvissa että kotisohvilla.

"An episode of Sex and the City summarizes the way pop culture treats Trainwrecks in a single scene. In the sixth-season episode 'Splat!', aired in February 2004, Carrie is attending a swanky New York loft party with her penultimate boyfriend in the series, the Russian, a.k.a. Alexandr Petrovsky (Mikhail Baryshnikov). Aging party girl Lexi Featherston (Kristen Johnston), who is wearing a shiny purple dress, doing coke in the bathroom, and loudly demanding to have a cigarette (despite smoking being out of vogue at this point), falls out the window of a high-rise. Splat. 

In an oral history of the episode for Vulture, the show's creator explicitly called her a cautionary tale for Carrie. Lexi was a character to 'scare her with what her life could be like if she stayed [in New York] - - - Lexi Featherston is only onscreen in one episode, and for less than ten minutes, but the message is clear: grow up or die."

...tulla vihatuksi tai kuolla. Jos vihattu naishahmo ei saa miestä, mutta se ei ole vielä tarpeeksi suuri rangaistus, hän kuolee. Hullut ämmät kuolevat, lutkat kuolevat, ilkeät tytöt ja outolinnut kuolevat, jos eivät kirjaimellisesti niin kuvainnollisesti, sosiaalisesti jääden kaiken hyväksynnän ulkopuolelle. Ja tämä jos mikä yhdistää Bogutskayan esiinnostamia naishahmoja; käyttäydy tai kuole. Mahdu muottiin tai ole ikuinen hylkiö. Kasva aikuiseksi, perusta perhe, omistaudu perheelle, ole hiljaa, älä ole liikaa, pysy kuosissa, kontrollissa, roolissa, sukupuolessa, pysy, pidä kiinni, näytä pintaa, älä liikaa, lopeta kun tulet äidiksi, vaimoksi, tyttöystäväksi, et voi harrastaa vapaata seksiä ja nauttia siitä, masennuksesi kuuluu olla kaunista ja lanadelrey'maisen esteettistä, itsemurhasikin on oikeastaan esteettinen kokemus, et saa reagoida miehen manipuloivaan käytökseen, et saa menettää kontrollia hetkeksikään, sillä muuten tulet vihatuksi tai kuolet. Se on meidän kohtalomme, ja sen jos minkä pop-kulttuuri on osannut naiselle opettaa jo satavuotisen historiansa alusta saakka. 

Lopuksi Bogutskaya muistuttaa vielä oivallisesti, miten pidettävyys ja miellyttävyys ylipäätään on noussut kummalliseksi tavaksi hahmottaa pop-kulttuurin hahmoja. Vähän väliä myös kirjamaailmassa saa törmätä arvioihin, joissa keskeisen hahmon epämiellyttävyys romuttaa koko kirjan, saa arvioijan tähdittämään teoksen yhdellä tähdellä ja ilmoittamaan, että vihaa kirjaa. Ja kyllä, julistin itsekin jokin aika sitten, että Eliza Clarkin Boy Parts -romaanin Irene on kenties vastenmielisin päähahmo, johon hetkeen olen törmännyt. Tämän Bogutskayan kirjan luettuani haluaisin kovasti väittää, että inhoni johtui siitä, että Clark päätyy käyttämään oikein ohjekirjaesimerkkiä hot mess -naisesta, jonka trauma päätyy selittämään täysin kusipäisen käyttäytymisen, mutta ei, vihasin häntä ihan vain siksi, että Irina oli kirjoitettu täydeksi kusipääksi. Kenties jopa sellaiseksi, jota toiseen sukupuoleen kirjoitettuna olisi vain pidetty viehättävänä fuckboina, jonka joku äititeresamainen hahmo lopuksi emotionaalisella työllään parantaa. Mutta: miksi hahmojen pidettävyydellä oikeastaan on mitään merkitystä? Ja mitä niinkin subjektiivinen asia kuin jostain pitäminen oikeastaan edes kertoo paitsi kirjasta etenkään sen tietyistä hahmoista? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea miellyttävä-epämiellyttäväakselin väliin mahtuu, eikö hahmojen pidettävyyden mittaaminen ole oikeastaan aika suppean asian tarkastelua, kun kirjallisuuden, kuten kulttuurin ylipäätään, näyttää, miten erilaisia, moninaisia, kompleksisia ja ristiriitaisia hahmoja me ihmiset parhaimmillaankin olemme? Jos pidettävyys vaatii normeihin mahtumista, ketä sellaisen arviointi lopulta edes palvelee? 

Meillä on mahdollisuus tehdä toisinkin, muistuttaa Bogutskaya: voimme ryhtyä kaikki joukolla yhdessä outolinnuiksi, weirdoiksi. Sillä oudoksi pääsee ihan vain olemalla suostumatta toimimaan normin mukaisesti, olemalla suostumatta yhteenkään rooliin. Rakastamalla itseään juuri sellaisena sekasortona, monitasoisena ja silti kasassa pysyvänä ihmehahmona, jota me jokainen olemme. Näyttäen, että meitä kuosissa pysymättömiäkin odottaa väistämätöntä kuolemaa myös ilo, nautinto, onni ja hyvä olo. Toimijuus. Ja kun katsomme TV:n moninaisia, sekapäisiä ja törmäileviä hahmoja, ehkä myös arvostus. Parhaimmillaan jopa yhtaikaa. 

Helmet-haaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

KESÄ (VUODENAIKAKVARTETTI #4)

ALI SMITH : KESÄ

397s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Summer, 2020

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Pääskyset kirskuvat ikkunani takana, vaaleanpunaiseksi värjäytyvää iltataivasta vasten. Ne ovat ehdoton kesän merkki, väliaikainen ja lyhyt kuten pohjoisen kesä on, ja silti jokavuotinen ja tuttu. Pääskyt ovat ilmassa lähes koko elämänsä, niiden avulla voi ennustaa sadetta, ja toisaalta nukahtaa tuttuun kaupungin äänimaisemaan. Pääskyt lentävät myös Ali Smithin tuoreimmassa suomennetussa teoksessa. Vuodenaikakvartetin viimeinen osa on täällä. Kesä on täällä. 

Siinä missä Ali Smithin Vuodenaikakvaretin aiemmat osat, Syksy, Talvi ja Kevät, voi lukea missä järjestyksessä tahansa, suosittelen Kesän lukemista vasta kun muut osat on luettu. Sanon sen jo alkuun, sillä saatan suositella myös tämän postauksen lukemista, vasta kun Kesä on luettu: tämän kirjasarjan taika nimittäin kietoutuu hurjan paljon siihen, ettei sen kanssa tiedä oikeastaan lainkaan mihin on menossa. Se on Ali Smithiä taitavimmillaan, mutta myös perinteisimmillään: vaikka olet lukenut kirjaa jo kaksi kolmasosaa, saattaa suunta olla lopulta jotain aivan muuta kuin alku on antanut ymmärtää.

Kesä on Smithin upean kvartetin päätösteos, se on tukipuu, jolla muu vuodenkierto seisoo. Kesä nivoo yhteen aiemmat osat, löyhästi, mutta juuri sellaisella lämpimän ihanalla tavalla, jolla myös vuodenajoista kesä kannattelee muita aikoja, on jotain mitä odottaa, jotain jonka varassa eletään, jotain, johon palataan vuodesta toiseen. Kuten Smith kirjoittaa, "englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä." Ja jos kirja Kesä pitäisi jotenkin tiivistää, tiivistyy se oikeastaan kaikkein parhaiten tuohon kesän etymologiaa pilkkovaan lauseeseen.

x

"Missä sinä olet viipynyt näin kauan? Daniel kysyy.

Liikenteessä oli enemmän ruuhkaa kuin luultiin, Hannah sanoo.

Mutta niin kamalan kauan, Daniel sanoo. Minä jo luulin, että aika oli erottanut meidät lopullisesti.

Päinvastoin, aika ja avaruus liittävät meidät kaikki yhteen, Hannah sanoo. Osaksi suurta kokonaisuutta. Universaalisti ajatellen. Pulma on siinä, että me luullaan olevamme erillisiä olentoja. Mutta se on harhaa. 

Ai, Daniel sanoo.

Minä tietenkin siteerasin Einsteinia, Hannah sanoo. Siis omin sanoin. Einsteinin mukaan ainut oikea uskonto ihmisille on se, että me vapautetaan itsemme harhaluuloista, ensinnäkin siitä että me ollaan toisistamme erillisiä olentoja, ja toiseksi siitä että me ollaan maailmankaikkeudesta erillisiä olentoja, ja Einsteinin mukaan ihminen saa mielenrauhan ainoastaan siten, pyrkimällä eroon näistä harhaluuloista."

Yhteyden ja ykseyden lisäksi Kesä on Brexit- ja korona-ajan Iso-Britannia, jakautunut kansakunta, rakkauslaulu yhteydelle ajassa, jossa sen katoaminen leimaa julkista keskustelua niin maailmalla kuin täällä meillä suomessakin. Smith sukeltaa "tavallisten" brittien ajatuksiin, vastakkain asetettuihin ja hallituksen hajottamiin, sekasortoon, joka hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kesä on myös Vuodenaikakvaretin kanssa pidempi tarina aktivismista, suorasta toiminnasta, pakolaisuudesta ja pakolaiskeskuksista. Mutta ennen kaikkea se on vuolas, taitava ja äärimmäisen tarkkanäköinen romaani ihmisyydestä epävarmuuden ja kuohunnan keskellä. Mitä yksi ihminen näin äärettömässä maailmankaikkeudessa voi tehdä muuttaakseen historiaa ja miksi juuri yhdellä on eniten merkitystä?

Smith luo neliosaisen romaanisarjan, joka kertoo upeasti, lähes nerokkaasti, yhteydestä ja yhteyden puutteesta, ihmisyydestä tässä ajassa ja historiassa. Siitä, ettei mikään ole toisistaan irrallista, että olemme kaikki samaa mystistä tähtipölyä, ja silti välillä niin yksin, ettemme edes huomaa muuta. Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ihmiselämä ja sen lähihistoria neljän kirjan kansien väliin kirjoitettuna.

Helmet-haaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

VAPAA

LEA YPI : VAPAA –

KUINKA KASVOIN AIKUISEKSI MAAILMAN LUHISTUESSA

303s.

Atena 2023

Alkuteos: Free: Coming at Age at the End of History, 2021

Suom. Riina Vuokko

Pyydetty arvostelukappaleena

1980-luvun lopussa Albania on yksi Euroopan suljetuimmista maista, tiukan sosialistinen valtio, kipeä kuriositeetti liberalismin valtaamassa lännessä. Kun ympäriltä hajoaa sosialismi- ja kommunistitasavalta jos toinenkin, alkaa poliittinen kuohunta Enver Hoxan kuoleman jälkeen heiluttaa myös Albanian yhtenäisyyttä. Lea Ypi, filosofi ja Marx-tutkija, kasvoi keskellä tuon pahimman kuohunnan, vietti lapsuuttaan suunnitelmatalouden ja yhden totuuden keskellä, perheessä, joka oli kummia sattumuksia ja erikoisia henkilöhistorioita täynnä.

Lea Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuva muistelmateos on hieno kurkistus 1990-luvun alun ja loppupuoliskon kuohuntaan, sosialististen valtioiden hajoamiseen ja arkeen, jossa kaiken jonottaminen on ehdotonta arkea. Ypi kirjoittaa muistelmiaan aikuisuudestaan käsin, mutta lapsen näkökulmasta; viehättävä lapsikertoja ymmärtää asioita ihanan vinosti, ja lukija saa kerran jos toisenkin hoksata yhtymäkohtia ennen lapsi-Ypia. Ypi kokee kuitenkin ensisijaisesti olevansa vapaa: hän saa valita mistä suunnasta lähestyy tänään kotia koulun jälkeen, hän saa valita mitä leikkii ystäviensä kanssa, hän saa valita missä kerhoissa käy koulun jälkeen. Ypi on kasvanut reippaaksi pikku-Toveriksi, joka uskoo järkkymättä järjestelmänsä erinomaisuuteen, länsimaiden raakaan kilpailuhenkeen, sosialismin solidaarisuuteen sekä Enver-setään, diktaattoriin ja hallitsijaan, jonka varaan Albanian sosialismi on rakentunut. Siirtymää odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta siirtymän sosialismista kommunismiin korvaakin hieman kaoottinen siirtymä sosialismista markkinatalouteen. Mitä maailmasta on enää jäljellä, kun kaikki lapsena uskottu ei yhtäkkiä enää pidäkään paikkaansa? Ja ketä Ypin vanhemmat, nuo Enver-sedän kuvaa ikuisesti kehystävät, mutta esille saamattomat henkilöt historioineen oikein edes ovat?

"Meillä kotona oltiin valmiita myöntämään, etteivät kaikki säännöt olleet yhtä tärkeitä ja että ajan myötä jotkin lupaukset menettivät merkityksensä. Siinä mielessä perheenjäseneni olivat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, samanlaisia kuin koko muu yhteiskunta ja samanlaisia kuin valtiotkin. Osa varttumisen haasteesta olikin siinä, että piti saada selville, mitkä säännöt olivat ajan myötä lieventyneet, mitkä jääneet tärkeämpien velvollisuuksien jalkoihin ja mitkä puolestaan pysyivät muuttumattomina."

Lea Ypin Vapaa on kaunis kasvutarina sosialistisen maan sydämestä. Lea elää onnellisen lapsuuden yhdessä vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa, ja tälle matkalle maailman muutoksiin myös lukija pääsee mukaan. Jostain syystä kustantamo on kuitenkin päättänyt nostaa kirjan kanteen Financial Timesin lainauksen, jossa kirjan kerrotaan olevan "taianomainen, ajaton ja äärimmäisen tärkeä kirja siitä, millaista elämä todella oli kommunismin ikeessä." ...kaunista ja tavanomaista? Rauhallista ja onnellista? Normaalia? Aivan samanlaista - eräällä tavalla - kuin kapitalismin "ikeessä", erilaisella pohjatarinalla vain?

No, ymmärrettävää lie, että jenkkiläinen Financial Times uskoo varsin sinisilmäisesti oman liberalistiskapitalistisen järjestelmänsä paremmuuteen, mutta nosto kannessa on oikeastaan varsinainen paradoksi, kun sukeltaa syvemmälle itse kirjaan. Se, miten Ypi opetetaan lapsesta asti ajattelemaan yhden totuuden olevan oikeampi kuin muut, on itseasiassa tismalleen sama tarina, mihin nykylapset länsimaissa opetetaan – korvataan tosin vain sosialismi kapitalismilla. Koska sosialismi, vainoharhaiset diktaattorit ja puolueet ovat meille vieraampia, on meidän helpompi vain istua kotona ja kauhistella yhteiskuntajärjestelmää kuin nähdä omamme valuvikoja. Satuun kun se markkinatalouskin perustuu, satuun vapaudesta, kollektiivin sijaan vain yksilön vapauden. Vapaus on kuitenkin täysin suhteellinen käsite, ja kyllä, vaikka sosialismin nimissä vangittiin ja kuoli yksi jos toinenkin toisinajattelija, ei kapitalisminkaan kädet verettömiä ole – meillä kuolonuhrit ovat vain kaukana globaalissa etelässä, vaarallisissa vaatetehtaissa valmistamassa sinunkin paitaasi ja kaivoksissa louhimassa materiaalia minunkin puhelimeeni, heidät on huomattavasti helpompi unohtaa. Joten niinpä Ypin kirja osuu tärkeään kohtaan: se kysyy, mitä vapaus todella on, ja miksi meidät kerta toisensa jälkeen opetetaan uskomaan, että juuri meidän järjestelmämme olisi korjaamattomana juuri se kaikista parhain? Kuka täällä oikeastaan aivopesee ja ketä? Mitä menneiltä sosialistisilta valtioilta voisi oppia, ottaa omaksi ajassa, jossa vapaus on oikeastaan täydellinen abstraktio, jossa yhteiskunnallinen hallinta opettaa meitä haluamaan ihan vain itsensä toivomia asioita? Ja: olemmeko me oikeasti vapaita, jos kaikki eivät ole vapaita? Onko vapautta se, että kenellä tahansa on oikeus tulla turvaan, vai todella se, että politiikkamme upottaa jatkuvasti satoja ja satoja siirtolaisia Välimereen kuolemaan, koska meillä on "vapaus" tehdä niin? Me kauhistelemme jatkuvasti raakalaismaisia diktatuureja ja kommunismia, mutta kun ihminen yrittää päästä sen "ikeestä" pois, olemme ensimmäisenä sulkemassa rajojamme ja rakentamassa muurejamme. Sitäkö vapaus siis todella on, kysyy myös Ypi.

"Ehkä liikkumisen vapaudella ei koskaan ollut oikeasti merkitystä. Sitä oli ollut helppo puolustaa silloin kun joku muu teki likaisen työn ja ylläpiti vankiloita. Mutta mitä arvoa on poistumisoikeudella, jos saapumisoikeutta ei ole? Olivatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävänä oli pitää ihmiset sisällä, eivät silloin jos ihmiset haluttiinkin pitää ulkona?"

Ypin muistelmat ovat hieno ja ajankohtainen teos, mutta ei siten kuten kannessa luvataan, vaan ennemminkin ylipäätään yhteiskunnallisen katseen herättelijänä. Lapsikertoja ja viehättävä musta huumori tekee lukukokemuksesta kevyen ja helpohkon, joskin myös samalla hieman etäisen, sillä vasta epilogissa Ypi antaa oman ajatuksensa ja äänensä tulla aidosti kuuluviin. Sitä olisin kaivannut lisää, aikuis-Ypillä olisi ja on todennäköisesti valtavasti annettavaa, mitä yhteiskuntafilosofiaan ja sosiologiaan tulee. Täytyy vain toivoa, että hän kirjoittaa vielä lisää.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Albania

Helmet-lukuhaaste 2023: 02. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

EASY BEAUTY

CHLOÉ COOPER JONES : 

EASY BEAUTY

270s.

Virago 2022

Chloé istuu baarissa kahden tuttavansa, Jayn sekä Colinin kanssa. Baari alkaa hämärtyä hänen ympäriltään, Chloé alkaa rakentaa itselleen neutraalia tilaa, turvahuonetta, seinä seinältä hän pystyttää sen, laskee kahdeksaan, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan, alusta uudelleen ja uudelleen. Hän etäännyttää itsensä keskustelusta, jota käydään. Miehet ympärillä käyvät keskustelua, josta on pakko dissosioitua pois pysyäkseen jokseenkin järjissään. Colin argumentoi järkkymättömästi, että ainoa eettinen päätös olisi ollut abortoida Chloé jo ennen syntymäänsä. Ainoa eettinen ja moraalisesti oikea näkemys on, ettei Chloéta olisi olemassa ollenkaan.

x

Yhdysvaltalainen Chloé Cooper Jones on filosofian professori, kirjoittaja ja matkustaja. Hän on katoilevan isän tytär, järkkymättömänä vierellä pysyvän äidin ja samanlaisen aviomiehen vaimo. Hän on kuusivuotiaan Wolfgangin äiti. Hän on äkäinen, häilyvä, dissosioiva, uusia kokemuksia jahtaava, epävarma, mieluummin noviisi kuin missään erityinen asiantuntija. Hän on kaikkea, mitä ihminen nyt kolme-nelikymppisenä on, hukassa, turvassa, etsimässä, perillä. Mutta muulle maailmalle hän on vain yhtä ainoaa; hän on yhtä kuin hänen synnynnäinen ruumiillinen vammansa. 

Chloé Cooper Jonesin Easy Beauty lähtee liikkeelle ensimmäisessä kappaleessa kuvatusta tilanteesta, kahden Jonesin lailla filosofian laitoksella jatkotutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan keskustelusta siitä, onko Cooper Jonesin elämä oikeastaan lainkaan elämisen arvoista. Keskustelu on yllättävä ja uusi näkökulma Chloén elämään, muttei sinällään mitään yllättävää: kun henkilö on näkyvästi vammainen, ei hänen autonomiansa, yksityisyytensä ja ajatusmaailmansa ole enää hänen, vaan se on koko ympäristön riepoteltavissa. Ruumiista tulee vammaisen identiteetti, ja samalla vapaata riistaa, eettinen kysymys ja luennoilla käytävä pohdinta. Vammaisen elämä on poliittinen kiistakappale, ja moraalinen dilemma. Elämisen arvoinen elämä vamman kanssa on ainoastaan hypoteettinen kuriositeetti, josta kaikilla on mielipide. Josta kaikilla saa olla mielipide. Kaikilla, paitsi vammaa itse kantavalla.

“But I’m not helpless, I’m struggling. People don’t always recognize the difference.”

Cooper Jonesin selkäranka, lantio ja jalat olivat vinossa ja eri tavoin kehittyneet jo kohdussa. Hän syntyi outona, vammaisena, epänormaalina maailmassa, jossa normaali on määritelty niin kapealla tavalla, että harva oikeastaan edes onnistuu syntymään siihen mahtuvien normien sisällä. Mutta kun vamma on näin selkeä – ja ennen kaikkea ulospäin näkyvä – tulee siitä annettu identiteetti, jonka kieltämisen ympärille Jonesin koko elämä alkaa muodostua. Muiden mielipiteiden, hedelmättöminä häntä pitävien lääkärien, kauhistelevien ohikulkijoiden, tuijottavien lasten ikeiden alla Cooper Jones yrittää jollain tapaa löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa häntä ei koskaan suostuta näkemään kokonaisena. Samalla hän tekee väitöskirjaa kauneudesta, Bernard Bosanquetin helpon kauneuden käsitteen innoittamana hankalammasta kauneudesta ja problemaattisista ihmismielen kiinnostuksenkohteista, yrittäen kuitenkin viimeiseen asti kiistää aiheensa ja oman identiteettinsä – annetun tai otetun – risteämät.

Easy Beauty on upea omaelämäkerrallinen essee niin elämästä vamman kanssa kuin ableismista, oman paikkansa etsimisestä ja vanhempien jalan jälkien tutkimisesta. Cooper Jones yhdistää omiin kokemuksiin upeasti niin filosofista teoriaa kuin perhe-elämän kiemuroita, ja kokonaisuus kasvaa yhdessä Jonesin kanssa eräänlaiseksi henkiseksi kasvukertomukseksi, jossa pyristellään irti niistä annetuista korteista, joiden itse kukin herkästi antaa ohjata elämäänsä valintoineen. Miten elää tässä, kun muualla voi olla koko ajan jotain muuta? Miten minusta voi tulla mitään muuta kuin omista vanhemmistani? Entä mitä kaikkea minä itseasiassa edes olen, jos ulkoa lapsesta asti minuus on rakentunut stereotypioiden ja ableismin varaan? Cooper Jones tutkii omaa matkaansa vahvemman toimijuuden äärelle lempeästi, kärsivällisesti ja silti itseään juurikaan säästelemättä. Hän näyttää kipukohtansa ja epävarmuutensa, raottaa sitä todellisuutta, jota normien ulkopuolelle kehollisesti jäävä joutuu päivästä toiseen kohtaamaan sekä yksilötasolla että rakenteellisena syrjintänä. 

Cooper Jones ei ole valinnut osaansa, hän ei ole asettunut uhriasemaan, vaan hänet on lapsesta asti työnnetty sinne. Milloin muiden asenteet ovat kummunneet säälistä (ja sen taustalla kulkevasta ylemmyydentunteesta) ja milloin taas näkyvästä ihmettelystä ja inhosta, asetelma on yhteiskunnan luoma, mutta eräänlainen taistelu, vastaanlaittaminen aina individualistisessa yhteiskunnassamme yksilön tehtävä.  Cooper Jones kirjoittaa omastaan äärimmäisen kauniisti, yhtaikaa objektiivisesti että subjektiivisesti. Vaikka Easy Beautyn voi lukea myös selviytymistarinana, se ei ole sitä sellaisessa HS Visio -narratiivissa, jossa vamma kannatti ja opetti Jonesin arvostamaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta yhtään sen pyhemmältä jalustalta kuin kukaan muukaan. Vamma ja erityisesti yhteiskunnan suhtauminen siihen on ihan uskomatonta paskaa, mutta Cooper Jones voi kuitenkin valita itse sen, ottaako hän muiden paskaa enää omansa päälle. Ja sellaisena oppina tämä kirja on aivan äärimmäisen upea – oman toimijuuden ja autonomian aarrekarttana maailmassa, joka yrittää riistää sitä ominaisuuksiemme mukaan sitä keneltä enemmän ja keneltä vähemmän.

"We'd not been given perfection, not godliness, not symmetry, not gracious measurement, not a bad hand, nor a curse; we'd not been given anything other than a life to spend together; our lives, not easy or free from pain; we'd been given only a real life, dreadfully normal and sublime, and I would no longer betray its beauty by wishing it otherwise.”  

Helmet-haaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi

KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs