maanantai 19. syyskuuta 2022

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

JOAN DIDION : 
THE YEAR OF MAGICAL THINKING
227s.
Harper 2005

"Life changes fast. Life changes in the instant. 
You sit down to dinner and life as you know it ends."

Joan Didionin The Year of Magical Thinking (suomennettu 2007 nimellä Maagisen ajattelun aika, Like 2007, suom. Marja Haapio) on ollut valtavan pitkään lukulistallani. Olen lukenut Didionilta joitain vuosia sitten Iltojen sinessä -muistelmateoksen, mutta koska Didionin kieltä on aivan erityisesti kehuttu alkukielellä (ja koska tämä englanninkielinen painos on myös aivan äärettömän kaunis), tartuin Didionin teokseen pitkästä aikaa jollain muulla kuin omalla kotimaisellani.

The Year of Magical Thinking on vuonna 2021 kuolleen Joan Didionin muistelmamainen suruteos hänen miehensä John Dunnen kuolemasta. Se on myös muistelmamainen selviytymisteos Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairastumisesta. Se on luopumistyö ja vertaistuki, ja se on yksi ehdottomasti kauneimpia, taitavimpia ja syvimpiä kirjoja surusta, jonka koskaan olen lukenut. Se on kirja maagisesta ajattelusta, mielen defensseistä, kaappiin jätetyistä kengistä, joita John voi vielä tarvita, jos hän tuleekin takaisin. Se on upea hybridi tiedettä, tutkimuksia, tunteita, hajoamista, merkkien etsimistä, merkityksien etsimistä. The Year of Magical Thinking on kurotus kohti mahdotonta, yritys pitää John elossa, löytää alkupiste virheelle, joka johti kuolemaan.

Didionin tapa käsitellä suruaan äärimmäisen paljaasti, pala palalta sille antautuen antaa aivan omanlaisensa tavan nähdä ja tunnistaa niitä psykologisia haurauden hetkiä, joita ihminen joutuu käymään läpi menetettyään äkillisesti rakkaimpansa. Didionin teos on jonkinlainen surun tutkielma, intiimi ja alaston, ja juuri siksi yleisinhimillinen ja yhteinenkin. Didion näyttää, miten ihmismieli etsii aina ratkaisua ja vastausta, logiikkaa, kun ei osaa jäsentää jotain, selityksiä, kun jokin menee yli käsityskyvyn. Tietynasteisena se saakin jo maagisen ajattelun mittasuhteita, se löytää merkkejä merkityksettömyydestä ja merkityksettömyyttä merkeistä. Didion huomaa herkkänäköisyydellään, miten sama mieli, joka niin pakonomaisesti tahtoo tietää millä nimenomaisella hetkellä hänen miehensä on aavistanut kuoleman lähestyneen, mikä nimenomainen hetki olisi voinut kääntää lopun toisenlaiseksi, on sama mieli, joka on järjestäen kieltänyt kuulemasta saman miehen eläessä tuntemia lopun aavistuksia, "jos minulle käy jotain, niin..." -lauseita.

Englanninkielinen sana mourning kääntyy eri tavoin kuin sadness, mutta molemmat kai käännettäisiin  suomeksi suruksi. Surullisuus, suru, sureminen, ne kasvavat ja kietoutuvat yhteen, ja kun surusta tulee kaikista suurin, katoaa entinen, tuttu elämä lopullisesti tavoittamattomiin. Didionin luopumisteos on upea moderniklassikko, jota uskaltaisin suositella surevalle lohduksi. Vaikka suru on aina omanlaisensa, äärettömän intiimi ja henkilökohtainen, kohtaa se meidät jokaisen jollain tapaa vuorotellen. Tai kuten Didionin lainaama John Dunne sen ilmaisisi, "it all evens out in the end."

Helmet-haaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

sunnuntai 28. elokuuta 2022

SYKSY (VUODENAIKAKVARTETTI #1)

ALI SMITH : SYKSY
272s.
Kosmos 2022
Alkuteos: Autumn (Seasonal #1) // 2016
Suomennos: Kristiina Drews
Saatu arvostelukappaleena

Ali Smithin lukijat ja kriitikot hurmannut Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa, Syksy, on täällä. 

Syksy on melankoliaa, putoavia lehtiä, kummia kohtaamisia, suurta rakkautta ja äänestyksen myötä kahtia jakautunut kansakunta. Syksy alkaa, kun 101-vuotiaan Danielin tajunta pyörii jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja jatkuu kun kolmissakymmenissä oleva Elisabeth tulee postitoimiston passinhakemusfiaskon kautta istumaan rauhallisesti iäkkään ystävänsä vuoteen viereen. Danielin ja Elisabethin omalaatuinen ystävyys aukeaa vähitellen, ja upottaa mukaansa rauhalliseen, mutta silti poukkaroivaan kerrontaan.

"Oli torstai maaliskuussa 1998. Elisabeth oli kolmetoista. Hän oli kävelyllä varhaisen kevätillan taas lisääntyvässä valossa Danielin kanssa, vaikka äiti oli kieltänyt. 
He kulkivat kauppojen ohi niitylle, missä järjestettiin koulujenväliset urheilukisat, markkinat ja sirkus. Edellisen kerran Elisabeth oli tullut paikalle heti sirkuksen lähdettyä, varta vasten katsomaan kuivaa, ruskeaa länttiä, jossa sirkusteltta oli ollut. Hän haki mielellään melankolisia elämyksiä."

Olen lukenut Ali Smithilta aiemmin kymmenisen vuotta sitten suomennetun Oli kerran kello nollan, ja hurmaannuin täysin. Jo tuolloin mieleen jäi Smithin erityislaatuinen tapa käyttää ja leikkiä kielellä, tuoda arkiseen absurdiutta ja absurdiin arkisuutta. Smithin kerronta on yhtaikaa totista ja silti kujeilevaa, tosissaan ja silti monitulkintaista. Siinä missä Oli kerran kello nollan tarina oli hieman suoraviivaisempi, saa Syksy taas hyvinkin monikerroksisia kerronnan tasoja, sivupolkuja ja oivaltavia huomioita sieltä täältä. Kristiina Drews tekee ilmiömäisen teos onnistuessaan suomentamaan Smithin leikkisyyden näin taitavasti, sanaleikit ja -listat soljuvat kuin ne olisi alunperinkin kirjoitettu tällä kielellä, sanaleikit tuntuvat luoduilta, ei käännetyiltä.  

Teemoiltaan Syksy onkin kokoonsa nähden varsinainen runsaudensarvi, eikä siltä lopu terävät kulmat kesken. Lempeään, tietyllä tapaa syksyistä, väistämätöntä kuolemaa odottava tunnelma rauhoittaa kuitenkin kokonaisuutta, ja Smithin tapa kuvata niin poikkeuksellista nuoren tytön ja vanhan miehen ystävuuttä, taidetta, taidehistoriaa, Brexit'iä, äiti-tytärsuhdetta kuin aidattuja alueita, joiden olemassaoloa ei osata edes perustella luo harmonisen, seesteisen kokoelman, ja todentotta syksyn sivujensa väliin. Smithin kerronnan herkkyys herättää yhtaikaa henkiin niin menneen kuin tulevan, ja se tekee sen kovin taitavasti kahden niin eri ikäisen päähenkilönsä kautta. Jopa unikuvaukset, unenomaiset tajunnan rajatilat ovat Smithin kirjoittamina upeita, vaikka normaalisti niitä kirjallisuudessa kovin vierastankin.

Ali Smith on ehdottomasti yksi aikamme merkittävimpiä nykykirjailijoita, ja on hienoa, että häntä viimein suomennetaan lisää. Kosmoksen sivujen mukaan kvartetin seuraava osa, Talvi, ilmestyy jo talveksi, marraskuussa loskan ja pimeyden keskelle. 

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 

tiistai 23. elokuuta 2022

ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ

ANNIE ERNAUX : ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ
152s.
Gummerus 2022
Alkuteokset, Isästä: La place, 1983 & Äidistä: Une femme, 1987
Suomennos: Lotta Toivanen
Pyydetty arvostelukappaleena

Tutustuin ranskalaiseen Annie Ernaux'iin ensimmäisen kerran puolisen vuotta sitten, maaliskuussa Vuosien merkeissä. Jo tuo viime vuonna suomeksi julkaistu kaunis muistelmateos hurmasi, jätti jälkeensä lisänälän, muistijäljen suuresta merkkikirjallisuudesta. Tänä vuonna Ernaux'ia saatiin suomeksi taas lisää, kun Gummerus julkaisi 1980-luvulla alunperin kirjoitetut pienoiskertomukset Isästä ja Äidistä yhteisniteenä.

Isästä / Äidistä on tosiaan alunperin kaksi aivan erillistä kirjaa, hieman eri aikoihin kirjoitettua, eri tyylilajein, tekstikeinoin ja intensiteetein kuvattua kertomusta Annie Ernaux'n vanhemmista heidän kuoltua 1980-luvulla. Niinpä minäkin luin ne kahtena aivan omanaan, Isänä ja Äitinä, tauottaen välissä, pyrkien näkemään ajan ja eron myös kirjailijan itsensä silmin. Ja niinpä tästä eteenpäin yritän myös kirjoittaa niistä erikseen, jos vain onnistun, sillä paljon nivoutuu yhteen, kuten arvata saattaa kun sama kirjailija kirjoittaa omista vanhemmistaan.

"Lapsilla oli aina matoja. Niitä häädettiin kiinnittämällä paidan alle navan kohdalle valkosipulipussi. Talvella korviin pantiin pumpulia. Kun luen Proustia tai Mauriacia, minun on vaikea uskoa, että ne kuvaavat samaa aikakautta, jolloin isäni oli lapsi. Isän elinympäristö oli keskiaikainen."

Ernaux'n kertomus Isästä, (ja isästä), on kertomus 1900-luvun alussa syntyneestä miehestä, ison lapsikatraan pojasta, lukutaidottoman rengin lapsesta, olkikattoisessa ja maalattiaisessa talossa syntyneestä miehestä, joka on ensin poika, myöhemmin myöhemmin renki, työntekijä, kauppias, isä ja lopulta sydänkohtaukseen menehtynyt keski-iän ylittänyt mies Normandian syrjäseuduilta. Ernaux'n isä kuolee, ja Ernaux pitää häntä hengissä vielä yhden kirjan verran, kirjoittaa hänet eloon, dokumentoi talteen. Ja dokumenttia, jonkinlaista ei-kaunokirjallista, viileää, toteavaa ja etäistä tyyliä Ernaux nimenomaan tavoittelee, siirtää sivuun oman itsensä, sankaritarinat ja ihaillut luokkanousut, kirjoittaa esiin epävarman luokkanousun, sukunsa ensimmäisen omistavaan luokkaan kuuluvan miehen, murteesta kiinnipitävän kauppiaan, jonka edustama elämä on tärkeämpi saada muistiin sosiologisessa kuin nostalgisessa mielessä. Ernaux kursivoi isälleen tyypilliset sanonnat, kirjoittaa itse auki, ettei tee niin painottaakseen saati tehostaakseen, vaan herättääkseen isänsä myös lukijoille henkiin. Isää ei kuitenaan mainita edes nimeltä, isä on yhtaikaa Ernaux'n sekä koko sukupolven yhteinen, yksi tarina, josta toistamalla tulee yhteinen.

"Kirjoitan hitaasti. Kun koetan poimia erilaisten faktojen ja valintojen joukosta isän elämän ytimen, kadotan vähitellen kaikki hänen erityispiirteensä. Pelkistäminen valtaa tilaa, ajatus rientää itsestään. Jos taas päästän omat muistikuvani solahtamaan mukaan, silloin näen isän sellaisena kuin hän oli, näen naurun ja kävelytyylin, sen miten hän talutti minut tivoliin ja pelkäsin huvipuistolaitteita, enkä silloin piittaa niistä merkeistä, jotka viittaavat siihen, että isän elämä oli samanlaista kuin muidenkin. Joka kerta riuhtaisen itseni irti omakohtaisuuden ansasta."

Isästä jää tavallaan emotionaalisesti kauas, tarkoituksella, ja se tekee Ernaux'n tekstistä erityisen taitavaa, sillä kirja on alunperin kirjoitettu juuri isän kuoltua. Isästä on taitava ja tarkka luokkakuvaus, toisaalta myös luokkamatka omistavaan yhteiskuntaluokkaan, mutta ikuisesti pysyvä murre, tietyt tavat, pelko aseman menetyksestä, harras toive oman lapsen matkasta vielä edemmäs ja toisaalta eriyttävä ulkopuolisuuden kokemus kun näin tapahtuu. Kun on lähtenyt alunperin satojen vuosien jatkumosta, renkisuvusta, toisia palvelleesta perinteestä, palveltaviin kuulunut lukenut ja porvaristoon päässyt tytär onkin vieras, outo, käsittämätön. Isästä on häpeää omasta luokkataustasta ja tyttären yritys ymmärtää omaa työteliästä, mutta etäistä isäänsä sukupolvineen. Ernaux herättää tunnekylmyyden henkiin jäljittelemällä sitä myös tekstissään, ja vaikka väliin livahtaa omia muistoja, käsityksiä, hataraa toisen tavoittelua, onnistuu Ernaux toistamaan jotain määrittelemätöntä siitä kuilusta, joka 1800-luvun teollisen murroksen loppuajat rakensi sukupolvien väliin.

x

"Äiti kuoli maanantaina seitsemäs päivä huhtikuuta Pontoisen sairaalan kroonikko-osastolla. Hän oli ollut siellä hoidettavana kahden vuoden ajan. Puhelimessa sairaanhoitaja sanoi: 'Äitinne menehtyi aamulla, aamiaisen jälkeen.' Kello oli noin kymmenen."

Siinä missä Isästä oli tunne-etäinen luokkakuvaus, kursivoituja sanontoja ja yritys ymmärtää, on Äidistä taas hieman klassisempi äiti-tytär-suhteen kuva, vaikkakin Isän tapaan luokkanousun, uusien tapojen opettelun, karkeuden välttelyn ja sukupolvien mittaisen äideiltä tyttärille välitetyn hiljaisen tiedon katkeamisen kuvaamisen kautta. Äidistä alkaa ylläolevalla lainauksella äidin kuolemasta, jälleen Ernaux'n (onnistuneella) yrityksellä pitää omaa vanhempaa hengissä vielä jonkin aikaa kuoleman jälkeen kirjoittamalla hänet eloon, pitämällä hänet läsnä senkin jälkeen kun ruumista on käyty katsomassa ruumishuoneella ja Alzheimerin haamu on kadottanut äidin rivakkaan ja riuskan elämänjanon. 

Ernaux'n Äiti on lähtöisin hyvin samanlaisista paikoista kuin Isä, mutta hiljaisen sopeutumisen ja taustansa häpeän sijaan äiti kantaa saavutettuja etuuksiaan ja etenemistään ylpeydellä, asettuen paremmin siihen maailmaan, johon hän on määrätietoisesti pyrkinyt. Koulutus ei erota äitiä ja tytärtä, mutta, Ernaux'ta lainaten, alzheimeriksi nimetty vanhuudenhöperyys tekee sen viimein. Ja silti, vaikka äiti alkaa jo kadottaa ja kadota, tarttuu kertoja-Ernaux muistoonsa äidistä terveenä entistä enemmän, ja hoivatusta tulee hoivaaja, side ei katoa vaikka saakin kolhuja.

Äidistä tulee huomattavasti lähemmäs, ja siksi se onkin täysin eri kertomus kuin aiempi Isästä. Gummeruksen päätös julkaista nämä kaksi teosta yhteisniteenä on kuitenkin varsin oivallinen, sillä peräkkäin luettuna ne kasvavat entistä suuremmiksi ja risteämät, erot ja eri näkökulmat suurentavat kumpaakin tarinaa entisestään. Lotta Toivasen kaunis suomennos ja Jenni Noposen suunnittelemat upeat kannet kruunaavat teosparin, ja Annie Ernaux'n luokkakuvaus on todella moderniin klassikkokaanoniin kuuluvaa kirjallisuutta.


perjantai 19. elokuuta 2022

KAHDEKSAN KUPLAN SUOMI

ANU KANTOLA & TYÖRYHMÄ :
KAHDEKSAN KUPLAN SUOMI
335s.
Gaudeamus 2022

Kesän jälkeen kirjastovarausten lukituksia vapauttaessani yhtaikaa lainaan saapuivat edellinen lukemani Anna Kontulan Pikkuporvarit että Anu Kantolan ym. Kahdeksan kuplan Suomi. Usein luen tiedon välissä kaunoa, mutta nämä kaksi teosta täydensivät toisiaan niin hienosti, että jatkoin Kontulan pamfletista suoraan Kantolan ym. tietokirjan pariin.

Anu Kantola työryhmineen on tehnyt laajan ja laadukkaan tieteellisen haastattelututkimuksen eri yhteiskuntaryhmien käsityksistä itsestään, omasta asemastaan yhteiskunnan jäsenenä, ajatuksista yhteiskunnasta ja esimerkiksi politiikasta. Kantola ym. on haastatellut hyvin laajasti ihmisiä ympäri Suomen, ja kirjan lopusta löytyykin kattava paketti sekä lähdeviitteistöä että tämän nimenomaisen tutkimuksen avaamista. Keskeisenä käsitteenä teoksessa käytetään syvän tarinan käsitettä, jonka avulla tutkijat ovat pyrkineet tuomaan esiin eri ihmisryhmien tarinoita itsestään muuttuvan yhteiskunnan keskellä.

Kantolan ym. ihmisryhmät jakautuvat kahdeksaan kuplaan: Hyvätuloisiin globaalin talouden etujoukkoihin, kunnolliseen konttorien keskiluokkaan, solidaarisuuden selkärankana toimiviin paperityöläisiin, luovan tuhon sankareihin eli yrittäjiin, maahanmuuttajayrittäjiin, maaseudun asukkaisiin muuttoliikkeen silmässä, palvelualan duunareihin pätkätöiden pyörteessä sekä sisukkaisiin lähiöiden pienituloisiin selviytyjiin. Näiden kaikkien kuplien kohdalla tutkimusryhmä avaa niitä syviä tarinoita, joiden kautta he hahmottavat itseään. Tutkimuksen lähtökohtana on sosiologinen ajatus siitä, että vaikka jokainen tarina onkin yksittäisen ihmisen oma, henkilökohtainen kokemus, voidaan se laajentaa suuremmaksi yhteiskunnalliseksi tarinaksi, kun se toistuu puheissa tarpeeksi monta kertaa.

Kahdeksan kuplan Suomi osoittaa varsin selkeästi sen, miten kuplautunut yhteiskuntamme todella nykyään on. Kun työelämä on muuttunut radikaalisti viime vuosikymmenten aikana, laman jälkeinen epävarmuus on jäänyt pysyväksi osaksi tiettyjen ihmisryhmien elämää ja toisaalta taas globalisaatio ja kasvukausi on rikastuttanut monellakin eri tavoin taas toisia, on myös kuilu ihmisten välillä kasvanut entisestään. Yhteiskunnan muutokset aiheuttavat yksilötasolla erinäisiä ongelmia ihan jokaiselle, mutta laajemmin hahmotettuna ihmiset jakautuvat entistä rajummin voittajiin ja häviäjiin. Ja mikä surullisinta, kuilu heidän välillään kasvaa, kun keskituloiset kokevat onnistumisensa olevan heidän henkilökohtainen saavutuksensa siinä missä lähiöiden sinnittelijöillä pahoinvointi kasautuu sukupolvelta toiselle. Kun laajempien rakenteellisten tekijöiden seurauksia vielä oikein ymmärretä, yleistyy myös puhetapa "laiskoista yhteiskunnan eläteistä" ja toisaalta todellisesta elämästä vieraantuneista "kermaperseistä".

Kahdeksan kuplan Suomi onkin tärkeä yhteiskunnallinen teos suuremmista mittakaavoista, ja tarinoiden merkityksestä paitsi identiteettityössä myös yhteiskunnallisen aseman ymmärryksenä. Kun rahan ja pääoman voi nähdä kasautuvan yhä kapeammalle joukolle, tapahtuu samaa kasautumista myös alemmille portaille joutuneilla, mutta lähinnä erilaisten syrjäyttävien tekijöiden kohdalla. Kuplautuneisuus ajaa ihmiset kauemmas toisistaan, ja omaa hyvinvointia ja toisaalta myös sinnittelyä perustellaan nimenomaan erilaisin eronteoin. Kun hyväosainen kuvittelee, että jokainen suomalainen on samalla viivalla pääministeriksi, turhautuu tukiviidakon heiteltävänä oleva yksinhuoltaja siihen, ettei heitä muisteta julkisessa keskusteluissa koskaan minkään muun kuin tukien leikkausten ja erilaisten kontrolloivien aktiivimallien kohdalla.

Kahdeksan kuplan Suomi on oivallinen kurkistus nyky-yhteiskuntaamme, ja sen syviin tarinoihin. Kirja auttaa hahmottamaan sitä normatiivista yhteiskunnallista puhetta, jonka raameihin ihmiset yritetään enemmän tai vähemmän pakottaa. Yksilöpsykologisesti voi olla ymmärrettävää, että 60-tuntisten työviikkojen jälkeen niin sanotut yhteiskunnan tuilla elävät kanssakansalaisemme voivat tuntua saamattomilta, mutta niin kauan kun käsitys elää vain oman kuplan, eikä aidon rakenteellisen ymmärryksen kautta, on vaatimuksilla lopulta todennäköisesti enemmän syrjäytymistä lisäävä kuin vähentävä seuraus. Yhteiskunnan muutosten keskellä solidaarisuus toisia kohtaan on vaarassa unohtua, mutta lopulta Kantola ym. löytää sitä paikoista, joista ei ehkä aiemmin olla ymmärretty katsoa. Toivoton yhteiskuntamme ei ole, mutta kuten tutkimukset kiistatta osoittavat, eriarvoisuuden vähentäminen hyödyttää lopulta ihan kaikkia, vaikka se välillä yksilöiden puheesta meinaakin unohtua.

Helmet-haaste 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

sunnuntai 14. elokuuta 2022

PIKKUPORVARIT

ANNA KONTULA : PIKKUPORVARIT 
- POHDINTAA AIKAMME HENGESTÄ
194s.
Into 2021

Sosiologi, yhteiskunnallinen keskustelija ja vasemmistoliiton kansanedustaja, eduskunnan ainoa avoin kommunisti Anna Kontula on yksi ehdottomia suosikkiajattelijoitani tämän hetken poliittisessa keskustelussa. Hänen kirjallinen tuotantonsa on jäänyt kuitenkin tähän asti baille huomiotani, kunnes nyt kesäisenä mökkiviikonloppuna tartuin Kontulan tuoreimpaan teokseen, Pikkuporvareihin.

"Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon."

Pikkuporvari on alle kaksisataasivuinen pamfletti, joka purkaa pikkuporvariutta niin historian, nykypäivän, harhaisen hallinnan, ulkokultaisuuden, mukavuudenhalun sekä yhteenvetona ilmiön vaarallisuuden näkökulmasta. Kontula taustoittaa teoksensa sekä kulttuuri- että tiedelähtein, nostaa esiin jo sata vuotta vanhan pikkuporvarikritiikin ja peilaa toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä analyysia nykypäivään. Mitä tekemistä valkoisella sohvalla on fasismin kanssa ja miksi pikkuporvalillisuus ei ole vain elämäntapa muiden joukossa? Näihin kahteen, sekä myös moneen muuhun kysymykseen Kontula vastaa rauhaisaan, mutta varsin ytimekkääseen tapaansa.

Kontulan pamfletti alkaa pikkuporvariuden kritiikin historialla, ja se valottaa oivallisesti kulttuuriälymystöstä lähtenyttä porvariston väheksymistä, joka ajan myötä vakiintui vahvemmin myös poliittiseksi yhteiskuntakritiikiksi. Kontula yhtyy tähän kritiikin kaanoniin, mutta tekee sen harvinaisen hyvin: siinä missä esimerkiksi nykyesseistiikka tapaa kovin helposti tarkastella tällaista keskiluokkaista normistoa ikään kuin ulkoa, ylhäältä ivallisesti tyhjyydelle naureskellen, Kontula osaa nähdä myös pikkuporvarin kriitikossa itsessään. Pikkuporvarius on paljon enemmän kuin näkymättömyysmaalilla kadotettua yhteiskuntaluokkaymmärrystä, se on itseasiassa yhteiskuntamme normatiivinen tila, johon sekä media, julkinen keskustelu että jo koululaitoskin ihmisiä jatkuvasti ohjaa, eikä nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ole järin mahdollista elää sen ulkopuolella, ei ainakaan täysin. Kontula näyttää ja paljastaa, kritisoi ja varoittaa, mutta vertaiselta toiselle, tarjoten vaihtoehtoja.

"Petos on kaksinkertainen, sillä niin paljon kuin pikkuporvari suorittaakin, niin paljosta kuin hän luopuukin, ei hän koskaan saa täyttä rauhaa ja turvallisuutta: jokaisen torjutun riskin tilalle kasvaa uusi uhka, jokaisen hallintaan saadun yksityiskohdan takana vaanii uusi kaaos. Mutta pikkuporvari ei uskalla sanoa sopimustaan irti, vaan syyttää itseään saamattomuudesta ja itsekurin puutteesta, ja yrittää vielä kovemmin. Ja vielä, ja sitten vielä."

Tällainen kritiikki on enemmän kuin paikallaan, sillä pikkuporvarius ei ole mikään elä ja anna muiden elää -henkinen yhteiskuntaluokka, vaan ennemminkin  moraalinvartija. joka vaatii kaikilta muilta omaan normatiiviseen elämäntapaansa mukautumista. Pikkuporvaristo on se ihmisryhmä, joka pyrkii määrittämään niin yhteisöjen liikkumavaraa kuin yksilön subjektiviteettia, eli sitä tilaa, jossa jokainen meistä elää, tekee valintoja ja hahmottaa mahdollisuuksiaan. Pikkuporvariston hallinta ei ole suoraa suvereenivaltaa, vaan se on puheeseen ja rakenteisiin piilotettua hallintaa, yhteinen sosiaalinen kuvitelma, että yksilöt itseasiassa haluavat elää, kuten pikkuporvarit edellyttävät. Se, että keskiluokassa nyt vain satutaan ihannoimaan vaikkapa luonnollista kauneutta, hyviä pöytätapoja, tupakoimattomuutta sekä jäntevää ja urheilullista vartaloa, ei ehkä olekaan ihan niin sattumanvaraista kuin voisi kuvitella. Se, että keskiluokassa itseasiassa paheksutaan kaikkea edellämainittujen vastaista onkin nimittäin vallankäyttöä. Kontrollointia, hallintaa ja normittamista, vaatimusta heidän kapeaan muottiinsa mahtumisesta, naiivia kuvitelmaa, että kuka tahansa voi olla kuin he tekemällä vain ne samat valinnat, jotka he itse ovat elämänsä varrella tehneet. Ajojahti on kuitenkin omanlaisensa ikiliikkuja, sillä pikkuporvarius perustuu nimenomaan eronteolla alempaan luokkaan, jolloin säännöt muuttuvat sitä mukaa mikä pikkuporvaristoa parhaiten milloinkin hyödyttää.

"Ja kun liekit kuitenkin lopulta pääsevät liian lähelle eikä keskiluokkainen status tunnukaan enää antavan suojaa, katoaa pikkuporvarin tolkku. Hetkessä nousevat vieraspelon, moraalipaniikin, kontrollivaatimusten ja sijaisuhrien kaltaiset ilmiöt, joiden toimintalogiikka on populismi. Kun oikea ongelma on liian monimutkainen ratkaistavaksi, liian pelottava katsottavaksi tai liian lähellä kiellettäväksi, vaihtakaamme ongelmaa! Keksikäämme tilalle sellaisia, joita pystymme hallitsemaan, jotka mahtuvat paremmin pieneen ja säntilliseen arkeemme."

Pikkuporvarit on siis onnistunut ja kokoonsa nähden kattavaksikin kutsuttava teos, jota voi lämmöllä suositella kaikille yhteiskunnasta kiinnostuneille henkilöille. Se voi olla paikoin kiusallista luettavaa, sillä on aina hieman selkäpiitä karmivaa saada itsensä kiinni pikkuporvariudesta, siltä meistä kukaan tuskin täysin voi välttyä. Se muistuttaa kuitenkin, ettei pikkuporvarius ole annettu tila, vaikka se sellaiseksi yrittääkin asettua, vaan yhteiskunnalisesti rakentunut normijärjestelmä, joka on aivan yhtälailla purettavissa kuin rakennettavissakin. Purkaminen vain vaatii tietoisuutta ilmiöstä ylipäätään, johon Pikkuporvarit on varsin oivallinen alkuteos. Ja antaa se jotain jo aiheesta enemmänkin lukeneille, vähintäänkin mallia siitä, miten yhteiskuntakritiikkiä voi kirjoittaa myös solidaarisuudesta käsin.

lauantai 30. heinäkuuta 2022

FANTASMA

TANJA TIEKSO : FANTASMA
357s.
S&S 2022
Saatu arvostelukappaleena

Luen paljon,suht monipuolisesti, eniten uutuuskirjoja, kaunoa, kaikkea kaunista. Kirjablogin myötä lukemismääräni on kasvanut hurjasti, luen kuukaudessa suurin piirtein saman verran kuin ennen puolikkaassa vuodessa. Ja sen lisäksi, että ehdin lukea enemmän, erilaisia, olen myös löytänyt sen kaikkein omimman kirjallisuuden; tiedettä, filosofiaa, ihmismielen tutkielmaa, mitä milloinkin sivuavan esseekirjallisuuden. Ja pitkästä aikaa olen juuri sen sellaisen äärellä. Sellaisen, joka sykähdyttää, saa sydämen lyömään nopeammin, sormet hapuilemaan jo pian seuraavaa sivua, ja toisaalta mielen viivyttelemään jokaisen lauseen luona, makustelemaan niitä uudelleen ja uudelleen, alleviivaten parhaat, laittaen marginaaleihin pieniä avainsanoja ja huomioita, ajatuksenjatkeita, huutomerkkejä. Tällä kertaa mukanaan vienyt teos on Tanja Tiekson Fantasma.

Fantasmassa päästään Tiekson seuraan junamatkalle pitkin Euroopan pitkiä junaratoja, asemalaitureille vaihtamaan junaa, Etelä-Euroopan puutarhoihin tutkimaan niiden historiaa, paikkaa luonnontieteissä ja toisaalta taidehistoriassa. Tiekso yhdistelee kerronnassaan niin antiikin myyttejä kuin kristinuskon tarinoita, ja lukija pääsee kulkemaan hänen kanssaan niin Kirken saarelle Kreikkaan kuin kirjastosaleihin lehteilemään 1300-lukulaista käsikirjoitusta. Tiekso jäljittääkin lajien välisten kytkösten historiaa, muodonmuutoksia taruista ja todesta. Missä kohtaa ihminen kadotti itsensä luonnosta? Mikä on johtanut nykyiseen käsitykseen siitä, että olemme me ja ne toiset? Ihmiset ja eläimet? Onko maailmaa enää edes mahdollista käsittää muuten kuin ihmisen kautta, entä jos olemme käsittäneet tämän jo vuosisatoja sitten yhtä väärin kuin vielä keskiajalla maailmankaikkeuden? Entä jos lajien välisiä rajoja ei olekaan, vaan olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän yhtä? 

Kuten Tiekso itsekin teoksessaan Foucault'ia lainaa, on oleellista pohtia ihmismielen kategorisoinnin, luokittelun ja määrittelyn seurauksia tarkemmin. Hyväntahtoinen yritys ymmärtää ympäristöään kun kääntyy nopeasti itseään vastaan, kategrisoinnista tuleekin erottelevaa ja tavasta luokitella seuraa myös kyky nähdä poikkeavuuksia normaalijakaumissa. Tällainen määrällisyyteen ja näönvaraiseen hahmottamiseen paneutuva maailman tulkinta on niin hegemonisessa asemassa nyky-yhteiskunnassa, että jo sen kyseenalaistaja leimataan jonkinlaiseksi huruilijaksi, mutta Fantasmassa Tiekso hyppää rohkeasti, rauhallisesti argumentoiden laadullisten, rajattomampien ja määritelmiä karkaavien ilmiöiden ympärille löytäen jotain uutta, raikasta ja monisyisempää, mittaamattomissa olevaa. Hän haastaa, ja hän haastaa taidolla.

"En pyri luomaan kuvaa Hildegardista poikkeuksellisena nerona, sellainen ei yksinkertaisesti ole erityisen kiinnostavaa. On väsyttävä ajatus, että mieskaanonit korvattaisiin naiskaanoneilla ja siten edelleen ylläpidettäisiin samaa patriarkaalista ajattelutapaa, kronologista poikkeusyksilöille perustuvaa historiankirjoitusta. Sen sijaan on hauskempaa ajatella, että Hildegardin luonnonfilosofiset kirjoitukset ehkä ovat yhteisöllisen ajattelun tuotoksia. Että ehkä ne edustavat hukattua kollektiivista tietämisen tapaa ja että niiden kirjoitustapa ehkä radikaalisti poikkeaa myöhemmästä yksilöitä korostavasta ajattelutavasta"

Fantasma on äärimmäisen viehättävä hybridi, jotain matkakertomuksen ja esseen rajatonta yhdistelmää, muodoltaan vapaata, sulavaa ja lentävää tekstiä, jonka kanssa olisi viipynyt mieluusti vielä toisetkin kolmisen sataa sivua. Teksti polveilee sinne tänne, mutta pysyy koko ajan fokuksessa, on ilmava ja sopivan määrittelemätön, mikä toistaa hienosti myös sisällön tematiikkaa. Tiekson teksti on kuin se juna, jossa kirjoittaja itse istuu kulkiessaan ympäri Eurooppaa kaupungista toiseen, se on kaikki ne myytit ja tarinat, joita Tiekso tutkii, tulkitsee ja näyttää muiden tulkitsevan. Tiekson tyyli tuokin mieleen yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani, Maggie Nelsonin, sen verran syviä, oivaltavia ja sykähdyttäviä tekstejä Fantasma sisältää.

Tämän tasoista esseekirjallisuutta julkaistaan harmillisen vähän, ja vielä vähemmän sitä saa nauttia suomeksi, suomalaisilta kirjoittajilta. Onneksi Tiekso jättää jälkeensä kuitenkin varsin pitkän varausjonon kirjastoon, sillä hänen lainaamansa tekstit, ajattelijat ja kirjat vain kasvattivat halua syventyä samaan mihin kirjoittaja itse on oman tekstinsä kanssa syventynyt. Jos vaikka aloitetaan niistä antiikin myyteistä, joissa monilajisuuteen sukelletaan.

Helmet-haaste 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva

maanantai 25. heinäkuuta 2022

MAKEAA VETTÄ

AKWAEKE EMEZI : MAKEAA VETTÄ
232s.
Kosmos 2021
Alkuteos: Fresh Water // 2018
Suomennos: Sari Karhulahti
Saatu arvostelukappaleena

Ada on isänsä rukous, lahja jumalilta, jumalten lapsi. Adan isä Saul ei aivan ymmärrä, mitä on rukoillut, mitä rukoiltuaan saanut, kun hänen vaimonsa Saachin kohdussa kasvava alkio onkin monta, on ruumiillistunut Ala-jumalan lapsi, portista kulkeneet velisiskot, jotka asettuvat ihmisruumiiseen asumaan. Ada saa elää lapsuuttaan nukkuvat velisiskot sisällään, mutta kun hän ensimmäisen kerran rikkoutuu, huutaa syliä, ei ihmisvanhemmat enää olekaan missään, eivät vastaa, eivät ota syliin. Eikä ota Yeshuakaan, tuo menneiden aikojen profeetta, joka kerran on lihaksi jo kaksi vuosisataa sitten muuttunut.

Akwaeke Emezin, nigerialaistaustaisen ja sittemmin yhdysvaltoihin muuttaneen kirjailijan esikoinen Makeaa vettä on yksi taitavimpia romaaneja, joita olen hetkeen lukenut. Muiden arvioiden mukaan romaania on luettu niin vertauskuvana mielen pirstaloitumiselle, dissosiaatiohäiriölle kuin tietynlaiselle omaelämäkerrallisuudellekin, mutta minulle se on ennen kaikkea Emezin upea, taitava ja äärimmäisen syvä kuvaus identiteetistä, sen moninaisesta palapelimäisyydestä, päähahmon matkasta omaan jumaluuteensa, kasvu ọgbanjeksi. 

Länsimaisella ihmisellä on valtava tarve määritellä, lokeroida, kategorisoida, luokitella, luetteloida, laittaa ihmismieli siistiin järjestykseen, ymmärtää ymmärtämätön, selittää selittämätön. Ja sen huomaa, kun länsimainen lukee Emezin esikoista. Kyllä, olen se itsekin, mutta tavallaan jo tämän suomenkielisen painoksen takakansi teksti pienentää romaanin joksikin sellaiseksi, jota se ei ole: traumakuvaukseksi, koskettavaksi kasvukertomukseksi, "erityislaatuiseksi tavaksi kokea todellisuus". Tokihan romaani on aina omalla tavallaan lukijansa oma, mutta tällaiseen kategorisoivaan tapaan tukeutuva luenta kaventaa kirjan aivan liian pieneksi, yksinkertaiseksi ja tavallaan hallittavaksi vain siksi, ettemme osaa ajatella laajemmin. Että mielenterveys ja diagnosoitava häiriö kuulostaa tutummalta kuin ihmisruumiin saanut jumaluus. Että määritelmällisyys, oli kyse sitten sukupuoli- tai seksuaali-identiteetistä, tai ihan vain identiteetistä ylipäätään, on aina helpompaa kuin määrittelemätön, binäärien väliin jääminen, sukupuolettomuus, kategorisoimattomuus. Siksi sanoisinkin, että vain lokerointiin perustuva luenta on hieman laiskaa, vaikka se toki antaakin hallinnan tunnetta, mahdollisuuden ajatella ymmärtävänsä, ja mikä jostain syystä nykyään tärkeintä, samastuvansa.

Emezin esikoinen karkaa kuitenkin äärettömyyksiin, ei piittaa lokeroista kuten ei piittaa päähenkilö ada velisiskoineenkaan. He ovat he, yhdessä marmorihuoneessa, saavuttamattomissa tavalla, jota vain toinen ọgbanje saattaa ymmärtää. Emezin romaani laajenee reunattomassa tilassa, pyörittää ja näyttää asioita sisältä päin tavalla, johon kirjallisuus harvoin yltää. Se on hämmästyttävä ja häikäisevä, ja se pitää kokea itse. Tavalla mikä kullekin on se kaikista sopivin.

Helmet-haaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

MATARA

MATIAS RIIKONEN : MATARA
307s.
Teos 2021


"Askel painuu maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painautui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivt, ja askel nousi."

Pikkuveli seuraa isoveljeä, on ensimmäistä kesää tiedustelijasotilaana Matarassa, valtiossa, jota hallitsevat muinaiset lait. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että ulkopuolelle ei viitata, toinen taas se, että kun puinen miekka viiltää kurkun auki, huutaa ei enää saa, sillä silloin on kuollut ja joutuu pelistä pois. Ja mitä kesän lopussa on, siitä seuraavana kesänä jatkaa, olit sitten soturi, orja tai menehtynyt.

Matias Riikosen Matara tarttui lukuun Finlandia-palkintolistalta, erityisesti siksi, kun HeidiBee sitä instagramissa suositteli. Ja onneksi tarttui, sillä Matara oli vinha, omaleimainen ja silti jotenkin ajattoman tarkka yhteiskuntakuvaus, kirja, jota tekee mieli suositella vähän kaikille. Matara on yhtaikaa totisinta totta, se on oodi lapsuudelle ja mielikuvituksen rikkaudelle ja toisaalta se on yksi suuri leikki, johon yhteiskunta toisensa jälkeen tuntuu vuorotellen kompastuvan. Matara on valtio ja kokonainen maailma.

Matara on taianomainen yhdistelmä totuutta ja kuvitteluleikkiä. Riikosen romaanissa 10–15-vuotiaat pojat ovat luoneet kokonaisen maailman, Rooman valtakuntaa muistuttavan valtion, jossa senaattorit juonittelevat lakanoista tehdyissä toogissaan ja auguurit tulkitsevat luonnonmerkkejä tulevista hyökkäyksistä. Kun Kaius-niminen poika saa aikaan kansankokouksella verohelpotuksia, vaihtuu valta huomaamatta vanhoillisista käsistä jonnekin, missä harva olisi sen uskonut olevan.

Riikonen kirjoittaa upeaa tarinaa täysin omintakeisella tavalla. Kirjaa lukee yhtaikaa kasvutarinana, poika-ajan seikkailuromaanina, jossa pikkupojista kasvaa jos nyt ei ihan vielä miehiä, niin isoja poikia ainakin ja toisaalta kertomuksena valtioista ja väkivaltakoneistoista, leikistä, joka ei koskaan pääty, kun tarjolla on valtaa ja keinoja sen kaappaamiseen. Leikki ei koskaan ole vain leikkiä, se on yhteiskuntaa pienoiskoossa, se on valtaa, väkivaltaa ja rajojen etsimistä, toisaalta roolien antamista ja niihin jämähtämistä. Riikonen muistuttaa romaanissaan taitavasti, että lapsi meistä ei katoa yhtään minnekään aikuiseksi kasvaneenakaan, ja se jättää jälkeensä kysymyksen siitä, kuka lopulta jäljitteleekään ketä, lapset aikuisten maailmaa vai aikuiset oman lapsuutensa tyhjiä aukkoja? Riikonen kirjoittaa tästä kaikesta suurella taidolla, ja kun kokonaisuuden kruunaa vielä upea luontokuvaus, linnunlaulut ja saniaislajit, henkiin herännyt metsä, joka voi olla mitä tahansa hehtaarinkokoisesta ikimetsästä helsinkiläiseen kuudentoista puun ryteikköön, joka täyttyy laudanpätkistä metalliromuun, nousee romaani yhdeksi vuoden vahvimmista lukemistani teoksista.

Riikosen Matara on heittämällä parempi kuin viime vuoden Finlandia-ehdokaskumppaninsa Sinun, Margot ja tekisipä mieli Viikilää lukematta sanoa, että voittajaakin hienompi. Olisipa meillä useammin uskallusta palkita tällaisia omintakeisia, kerrontaa uudistavia, hieman keskittymistäkin vaativia teoksia, eikä aina sitä yhtä ja samaa muottia. Mutta vaikka tämä ilman palkintoa sitten jäikin, onneksi oli ehdolla, muuten olisi saattanut minultakin mennä ohi. Ja se olisi ollut suuri harmi.

Helmet-haaste 2022: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS
222s.
S&S 2022
Alkuteos: Gift // 1972
Suomennos: Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsenin upea omaelämäkerrallinen/autofiktiivinen Kööpenhamina-trilogia on tullut päätökseensä, kun Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen on viimein Aikuisuuden vuoro, matka toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikaiseen Kööpenhaminaan, kun Tove on jo naimisissa kulttuuritoimittaja Viggo F.:n kanssa, ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan aamuviideltä käsin, jotta aviomies ei herää. 

Ditlevsenin upea, elämänmakuinen muistelma-, tai autofiktiotrilogia, luentatavasta riippuen, on ollut yksi lempiasioitani siitä asti kun viime kesänä luin ensimmäisen osan. Pohjoismaiselta Elena Ferranteltakin tuntuva Tove Ditlevsen kuvaa tarkan lakonisesti köyhälistöelämää Kööpenhaminan työläiskortteleissa, ja tässä viimeisimmässä osassa sitä kirjailijuutta ja ihmissuhteita, joita kohti trilogian päähahmo on määrätietoisesti alusta saakka kulkenut. Ensimmäinen avioliitto tuntuu virheeltä, kun kaivattua rakkautta ei löydy, mutta seurallinen ja kaunis päähahmo löytää pian seuraa sieltä sun täältä, kun hän viimein pääsee piireihin, sekä nuorten taiteilijoiden että ikuisten opiskelijoiden boheemiin vaihtoehtoelämään.

Ditlevsen kuvaa upealla intensiteetillä rakkautta kirjoittamiseen, mutta lisäksi paitsi aikaa Natsi-Saksan miehityksen alla myös sitä kipeää taistelua, jota erilaiset riippuvuudet aiheuttavat. Kun muistaa, että trilogia on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1960–1970-lukujen taitteessa, kerronta on upean avointa, peittelemätöntä sekä säästelemätöntä mitä tulee aina laittomista aborteista kipulääkeaddiktioon. Kuten kirjojenkin Tove, myös Ditlevsen kirjoittaa vain itselleen, välittämättä kumppaneidensa, perheenjäsentensä tai ystäviensä ajatuksista, kaunistelematta tai sensuroimatta. Ja se tästä kokonaisuudesta – ja viimeisestä osasta erityisesti – tekee juuri niin upean: kun Ditlevsen kirjoittaa suoraan kaikesta, hän antaa myös kirjallisuudelleen kaiken. 

Aikuisuus on upea päätös trilogialle, eikä sitä turhaan ole pidetty Ditlevsenin pääteoksena. Suora ja paikoin lakoninenkin kuvaus juuri Tovesta itsestään, itsensä kautta, tekee tästä teoksesta poikkeuksellisen hienon. Aikuisuuden voi lukea mitä helpoimmin feministisen luennan kautta, tietoisena tai vähemmän tietoisena päätöksenä elää vastoin sitä aikaan kuuluvaa oletusta naisen asemasta hoivaajana ja hoitajana, mikä tekee tästä myös ehdottomasti feministisen klassikon. Ditlevsen ei ota edes vaihtoehdoksi asettua muiden ehtoihin, hänen miehensä ovat ne taiteilijan peruskalliona toimivat muusat, lääkitsijät ja elämänkumppanit, johon nainen on tavattu näihin päiviin asti asettaa.

Upea, hieno kokonaisuus, mahtavaa, että tämä on viimein löytänyt tiensä käännöskirjojen joukkoon myös Suomessa. Suosittelen suurella lämmöllä.

Helmet-haaste 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

lauantai 25. kesäkuuta 2022

ELÄMÄN OHUET SEINÄT

NINA BURTON : ELÄMÄN OHUET SEINÄT
256s.
S&S 2022
Alkuteos: Livets tunna väggar // 2020
Suom. Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena

Nina Burton ostaa äidinsä kuoleman jälkeen pienen kesämökin luonnon helmasta. Mökkiä kunnostaessa hän tutustuu naapurustoonsa, aina pienen pienistä muurahaisista ryömintälattian alla asuvaan mäyräperheeseen. Burton kiepauttaa esseeteoksessaan tieteellisen tekstin yhteen omien elämystensä, tarinoidensa ja kirjallisuuden kanssa, ja saa aikaan äärettömän viehättävän kokonaisuuden, jossa kosminen äärettömyys kohtaa mikroskooppisen pienuuden.

"Samalla saatiin tieteellinen selitys tietoisuudelle. Jokainen keskushermostojärjestelmä vaatii jonkinlaisia aivoja, ja selkärankaisilla ja hyönteisillä ne ovat suurentuneen hermokyhmyn muotoiset. Niissä työstetään ja koordinoidaan aistihavainnot joiden pohjalta eläimet pystyvät suunnistamaan ja oppimaan kokemuksistaan. Subjektiivisia kokemuksia yksinkertaisesti vaaditaan elämän vaihtelusta selviytymiseen. Kaikki hermostolliset eläimet pystyvät siis periaatteessa tuntemaan pelkoa, vihaa, turvallisuudentunnetta ja läheisyyttä."

Burtonin lempeän viipyilevä teksti on aivan täydellisen ihanaa kesäluettavaa. Se ulottaa pohdintansa milloin hyönteisiin, milloin mereen, lopulta tosiaan aina kaikkein pienimmästä kaikkein suurimpaan muistuttaen miten pohjimmiltaan se kaikki lopulta on yhtä, yksi iso organismi, joka on aina enemmän kuin osiensa summa. Elämän mysteeri ei tunnu enää salaisuudelta, se on aina ollut tässä silmiemme edessä, kun vain omalta suuruudenhulluudeltamme sitä maltamme pysähtyä katsomaan. Me emme lopulta eroa juuri mitenkään, juuri mistään, ja se, ettemme ole ihmisinä osanneet tulkita eläinten kieltä, ei todella tarkoita ettei sitä olisi. 

"Jos gibboniapinan laulua soitettiin kaksinkertaisella nopeudella, se kuulosti lintujen laululta, ja jos sitä soitettiin hitaammin, se muistutti valaiden laulua. Kun niiden äänikäyrät kirjoitettiin muistiin, kuvio oli yhteinen suunnilleen samalla tavalla kuin oksa muistuttaa puuta."

Vaikka Elämän ohuiden seinien väliin mahtuu hieman epäjohdonmukaisia ja ylimääräisiäkin säikeitä, ne ovat niin pieniä, etteivät ne tämän kokonaisuuden viehättävyyttä lainkaan vähennä. Kun kirjaa lukee vielä itse mökillä, aivan samojen kartanokimalaisten, sinitiaisten ja tuulessa huojuvien koivujen keskellä, pääsee teokseen todella sisälle.

Helmet-haaste 2022: 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

MURHE JA AUTUUS

MEG MASON : MURHE JA AUTUUS
346s.
Otava 2022
Alkuteos: Sorrow and Bliss 2020
Suomennos: Maria Lyytinen
Saatu arvostelukappaleena

Meg Masonin Murhe ja autuus on näkynyt paljon alkuvuodesta kirjasomessa, se on puhututtanut ja ihastuttanut varsin laajaa yleisöä. Sain ko. kirjan itsekin jo helmikuussa ennakkokappaleena, mutta luettua vasta nyt kun suurin kuhina kirjan ympärillä on tauonnut. 

Murheen ja autuuden Martha on nelikymppinen alunperin lontoolainen hupaisa ruokakolumnisti ja omintakeisena pidetyn perheen vanhin tytär. Hänen miehensä Patrick on järjestänyt syntymäpäiväjuhlat, mutta Martha ei viihdy, ei kestä huomiota, juhlien irvokkuutta, omaa aviomiestään. Tämän alkuasetelman pohjalle Meg Mason alkaa kasvattamaan tarinaa, jossa Martha sukeltaa paikoin omaan lapsuuteensa, paikoin sisarussuhteeseensa, paikoin oloonsa, joka on ollut ylioppilaskirjoituksista asti yksi pitkä murheen ja autuuden välinen kilpataistelu. Eksentrinen taiteilija-äiti, epäonnistunut runoilija-isä, lähes identtiseltä näyttävä sisko sekä äidin siskon perhe putoavat mukaan polveilevaan perhetarinaan, joka alkaa ikään kuin chick lit'nä, mutta saa alun jälkeen pian mukaansa myös tummempia piirteitä mielen sairauksien tultua mukaan kuvioon.

Murhe ja autuus on täysin ymmärrettävästi hurmannut lukijansa: se on näennäisen helppo- ja nopealukuinen, mutta silti elämän tummemmissakin vesissä käyvä lukuromaani. Mason tutkii melko etuoikeutetun nykyihmisen elämää mielensairauden kautta, kuvaa hankaluutta elää ihmisenä maailmassa, joka edelleen pitää monia sairauksia teini-ikään kuuluvana murheellisuutena, hahmottaa kaiken mielenterveyden vain yksilön omana ongelmana. Mason tuo esiin tarkasti sen lääketieteellisen maailman, jossa päänsisäiset sairaudet näyttäytyvät vain jonain tyttöjen hapatuksena, ja saavat sairastajansa uskomaan, että vika on ensisijaisesti heissä, heidän tavassaan olla, tai oikeastaan osaamattomuudesta ihan vain olla. Olla ihminen.

SPOILER ALLERT !!Yksilökeskeinen lähestymistapa aina näihin sairauksiin saa myös tässä romaanissa samankaltaiset mittasuhteet, kuin se yhteiskunnassamme muutenkin saa: sairastunut on yhtaikaa paitsi huomionkipeä ja todennäköisesti kuvittelee kaiken että myös oman elämänsä napa, uhri, joka elää tietyllä tapaa tästä uhriudesta uhraten sille koko elämänsä. Uhri-teema on mielenkiintoinen, ja sitä olisi suonut Masonin käsittelevän syvemminkin, sillä  nyt tässä kävi hieman niin, että Mason sortuu siihen samaan, mitä hän tavallaan kirjassa kritisoi: kun uhrille sanotaan, että on täällä muillakin rankkaa, hän huomaa, että ohhoh, niinpä onkin, ja eheytyy. Tavallaan tuo on toki näkökulmana sinänsä oivallinen, että moni menee sairauksiensa ja traumojensa kautta ihan psykologisen ymmärrettävästikin tilaan, jossa sairaus vie kaiken tilan paitsi omasta myös läheisten elämästä, mutta tällaisena muutaman luvun kasvutarinana se antaa ilmiöstä hieman turhankin kepoisan kuvan. Tai ylipäätään, mielenterveydestä. Että ensin on murhe, ja sitten kun on oikea lääke, on autuus. Menee se näinkin, mutta kun tämä tuntuu olevan ainoa narratiivi, jolla mielenterveydestä kirjallisuudessa puhutaan, se puuduttaa ja antaa aika vinon kuvan maailmasta. Että asioista puhutaan vasta kun niistä on selvitty, ja toisaalta oma elämä rakentuu uudeksi, kun oivalletaan onnen olevankin pienissä asioissa. Juuh. SPOILER ALLERT PÄÄTTYY!!

Mutta niin tai näin, pidin tästä kirjasta kyllä varsin paljon. Se oli helppolukuinen, sen näennäiseen kepeyteen oli upotettu tarkkoja välähdyksiä nyky-yhteiskunnasta. Jos pitää Sally Rooneysta, pitää todennäköisesti tästäkin, samoin tämä on myös mainio sisarkirja alkukuusta lukemalleni Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin -pienoisromaanille. Ei Murhe ja autuus mikään kirjallinen poikkeusteos ole, mutta lämmin ja turvallinen hetkiin, kun juuri sellaista itselleen kaipaa elämäänsä eniten.

Lue koko maailma: Uusi-Seelanti
Helmet-haaste 2022: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

maanantai 13. kesäkuuta 2022

HÄVITYS : TAPAUSKERTOMUS

IIDA RAUMA : 
HÄVITYS – TAPAUSKERTOMUS
400s.
Siltala 2022
Pyydetty arvostelukappaleena

Juoksulenkillä A, yläkoulun historian opetussijaisuuksia tekevä turkulainen päähenkilömme, näkee menneisyydestä tutun hahmon, ja tajuaa, ettei menneisyys katoa koskaan. Alkaa kilpajuoksu, hengästyttävä purkaus, kuin nelisataasivuinen lause, tutkielma ja matka menneisyyteen, peruskouluun, kiusaamiskulttuuriin, henkiseen väkivaltaan ja siihen äärimmäiseen valtahierarkiaan, johon jok'ikinen kouluinstituutiomme läpikäynyt on tavalla tai toisella iskostettu.

"A sanoi, että Ranskan suuren vallankumouksen huumassa vallankumoukselliset päättivät vapauttaa Salpêtrièren mielisairaalan onnettomat naiset, he kiipesivät kivimuurien yli, rikkoivat portit ja mursivat ovet, ja tavatessaan vihdoin sairaalan saastaiset ja oudosti käyttäytyvät asukit he tyrmistyivät ja kauhistuivat niin, että vapauttamisen sijaan alkoivatkin surmata naisia.

A sanoi, että tämä pieni historiallinen kuvaelma – humalaiset ja villiintyneet vallankumoukselliset teurastamassa Salpêtrièn naisia – tuntui tiivistävän sen, miten ihmisen pohjimmiltaan suhtautuvat kärsimykseen. Pintapuolisen myötätunnon ja ääneenlausutun auttamishalun alla levittäytyvät sadismin ja torjunnan katvealueet, jokin ihmispsyyken räme, halu nujertaa nujerrettua, kiusata kiusattua, mitä muuta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ulottaminen hulluihin naisiin olisi voinut olla kuin känninen päähänpisto, joka kaikessa älyttömyydessään oli määrätty kääntymään silmittömäksi väkivallaksi?"

Iida Rauman pyörryttävä, traaginen ja ahdistavuudessaan jopa hypnotisoiva romaani Hävitys on dokumentaatio, romaani, paljastus ja kaikkien nähtävillä oleva totuus tuhoamisen kulttuurista. Rauman romaanissa tuhotaan Turku, kerta toisensa jälkeen, historia itseään toistaen, kadotetaan kerros kerrokselta joko polttaen, turmellen tai purkaen. Siinä tuhotaan ihminen, lapsi, systemaattisessa traumaa tuottavassa ja uusintavassa kulttuurissa, peruskoulussa, jossa kaikki on vinossa, kun keskiössä ei ole koskaan se, kenelle peruskoulua näennäisesti järjestetään: lapsi. Ja lopulta siinä tuhotaan planeetta, paikka jossa elämme, hitaasti ja varmasti, niin että loppu on itseasiassa jo tullut.

Rauman romaani on vimmainen, se haisee, purkautuu kuin paise, vyöryttää eteen ihan kaiken. Ja se onnistuu lähes mahdottomassa: se onnistuu kuvaamaan koulua siitä näkökulmasta, josta siitä ei koskaan suostuta puhumaan: kiusatun, sivuun jätetyn, rakenteellisesti syrjäytetyn ihmisen asemasta. Rauma liittää yhteen traagiset koulumuistot mässäilemättä, näyttäen, pakottamaan kerrankin katsomaan kohti. Ja hän tekee sen äärimmäisellä taitavuudella; ei millään melodramaattisilla, hennoilla ja väärinymmärretyillä lapsikertojilla, tai susilaumana suojelevina vanhempien kauhukokemuksena, ei psykologisoiden vaan nimenomaan haastaen, suostumatta olemaan hiljaa, nujertumatta, vaikka henkinen väkivalta painaa painaa painaa A:n niskaa, pakottaa, nöyryyttää, haastaa ja rankaisee, tahallaan, tarkoituksella, vuodesta toiseen, juuri niin kuin peruskoulumme on rakennettu, hajottamalla ja hallitsemalla, vangitsemalla normatiiviseen muottiin, muistuttamalla kuka on auktoriteetti, ketä totellaan ja miten suosioon päästään – sattumalta, etuoikeuksin, mutta silti jatkuvasti kuvitellen että sankaruus lähtee itsestä, että me teimme sen, me jotenkin ansaitsimme valkoisuutemme heteroutemme neuronormaaliutemme tämän kaiken.

Rauma on kirjoittanut romaanin, jonka jokaisen opettajan ja opettajaksi aikovan pitäisi lukea, analysoida ja tenttiä. Rauma on kirjoittanut siitä päivittäisestä valta-asetelmasta, jonka alle lapsemme kouluissa pakotetaan, pahoinvoinnista suomalaisessa priimuslaitoksessa, koulusta koululaisen kulmasta. Rauma haastaa opettajakoulutuksen, pedagogiset opinnot, kiusaamiskirjallisuuden, opettajien jatkuvan opettajakeskeisyyden ja syystä: näistä kaikista asioista myös minun tekisi mieli huutaa jatkuvasti, huutaa tuulimyllyille, huutaa tuuleen, minne tahansa. Koska aina kun koulusta puhutaan, päädytään puhumaan opettajista. Uupuvista, väsyvistä, niistä, jotka ansaitsevat enemmän. Jos oppilas mainitaan, hän korkeintaan on se sijaiskärsijä opettajan uupumuksesta, aina se reunalla häilyvä hahmo, aina se joka unohtuu, opettajilta, koulutuspolitiikasta päättäviltä, koulukeskustelusta, kiusaamiskirjallisuudelta, tutkimukselta. 

Rauma tuo järisyttävällä romaanillaan esiin sen, miten erilaisuus on itseasiassa puheessa tuotettua todellisuutta, harha, johon päätämme yhdessä uskoa. Hän ruotii painajaismaisella tahdilla etenevässä romaanissa niitä rakenteita, jotka saavat uhrinsa suohon, hitaasti upottavaan, sellaiseen syvään ja kosteaan, jota täytyy kestää päivästä viikosta vuodesta toiseen, pääsemättä pois, sillä mitä enemmän sitä tulee rimpuilleeksi, sen syvemmälle sen silmään vajoaa. Rauma näyttää, miten kokonainen ikäluokan kerrallaan kattava instituutio on itseasiassa syvien traumojen lähde, miten paljon pahoinvointia uusintava laitos peruskoulu löyhkävimmillään on, miten jokainen on osa sitä kiusaamiskulttuuria, sitä valtasuhteiden verkostoa, aina jonkin hierarkiaportaan partaalla, kilpailemassa, työntämässä kumoon, järjestämässä itselleen paikkaa, jossa ei ainakaan ole se alin. Ja kaikessa tässä Rauma onnistuu ilmiömäisesti, hän kirjoittaa mahdottomasta kokonaisen romaanin. Lauseet syöpyvät, kieppuvat, lamauttavat ja paikantavat jotain, mille ei ole ollut sanoja, ja yhtäkkiä henkilökohtainen onkin universaali kokemus. Kaikessa niljakkuudessaan.

Helmet-haaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

SINUN, MARGOT

MERI VALKAMA : SINUN, MARGOT
556s.
WSOY 2021

Markus ja Rosa kahden lapsensa kanssa muuttavat keskelle edistyksellistä ja hienoa Itä-Saksaa, DDR:ää ja Berliiniä, paikkaan jossa solidaarisuus voittaa kapitalistisen ahneuden, reaalisosialismi ohjaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten hyvää. On 1980-luvun alku. 

Viljan isä on juuri kuollut, ja Vilja löytää pinon kirjeitä, jossa Margot odottaa rakastettuaan Erichiä ja heidän lastaan Kastanjaa takaisin. Vilja kysyy kirjeistä äidiltään, mutta kuten aiemminkin, kyselyt lapsuudesta ja nuoruudesta torjutaan, siirretään sivuun, vaietaan kuoliaiksi. Viljan isä on Markus, äiti Rosa. On 2010-luvun alku.

Kahdessa eri aikatasossa kertova kotimainen esikoisteos, runsaudensarvi ja lukijoiden rakastama lukuromaani, Meri Valkaman esikoinen Sinun, Margot on poukkoileva, mutta silti yllättävän yhtenäinen teos, joka yhdistää sosialismin kaatumisen ainutlaatuisella tavalla erään perheen murenemisen tarinaan. Mitä kaikkea kauniin ulkokuoren alla onkaan? Miten yhdessä pysymisen ihanne selviää, kun vastassa on yksilön tarpeet ja toiveet? Mitä tarkoittaa vapaus yhteiskunnassa, joka sulkee toisinajattelijat leireille? Entä mitä tarkoittaa vapaus yksilölle, jolle perhe tuntuu kaikkein tärkeimmältä? Romaani vuorottelee Markuksen ja Rosan näkökulmissa 1980-luvun Berliinissä, ja toisaalta siirtyy ajassa päälle vuosikymmenten päähän, kun Vilja yrittää ymmärtää lapsuuttaan ja ristiriitaisia muistojaan ajasta Saksassa. Miksi veli ei muista samoja asioita äidistä kuin hän, miksi kaikki yhtäkkiä vain romahti ympäriltä?

Sinun, Margot on juuri sellainen Suuri Tarina, historillisen fiktion ilmentymä, joka onnistuu kasaamaan kansiensa sisään varsin runsaan määrän erilaisia teemoja, hahmoja ja tarinoita. Vähempikin olisi riittänyt, ja se olisi voinut tehdä jopa hyvää kokonaisuudelle: rakkautta, vanhemmuutta, uusioperhettä, sisaruutta, omia suhteita, muiden suhteita, tuhoa ja etenkin valehtelua kirkastamalla, vähentämällä tai suoraan jopa karsimalla ne parhaat teemat, kuten muistamiseen liittyvä hataruus, vapauden tematiikka, voittajien kirjoittama historia (liittyy sekä yksilöön että kokonaiseen kansakuntaan) ja lapsuus toukkaroivien aikuisten ympäröimänä olisi saaneet paremmin niiden ansaitsemaa sijaa. Valkama rinnastaa upealla tavalla yksityisen ja yhteiskunnallisen, muistin ja muistia varten olemassa olevat tarinat toisiinsa, mutta fokus kieltämättä katoilee, kun keskusjuoni karkailee suuntaan jos toiseen.

Kirja kysyy selväsanaisesti, kuka ihminen – tai toiseelta kokonainen kansakunta – on, jos hän ei muista menneisyyttään. Tämä kysymys on kiehtova, ja Valkama pyörittääkin sitä ympäri kauniisti, antaen pienien palojen kerralla löytyä yhtaikaa lukijalle, Viljalle sekä kaatuvalle sosialismille. Sosialismista olisin mieluusti lukenut lisääkin, elämästä 1980-luvun DDR:sta, mutta kuten lopulta hieman kaikki teemat, jäi sekin aika ohueksi raapaisuksi. Toisaalta sen antaa anteeksi, sillä kirja on selvästi suuren yleisön teos, sellainen, jossa jostain on karsittava päästäkseen mahdollisimman monen hyllyihin. Sitä suuntaan tai toiseen arvottamatta, kirja toteuttaa kerrontaansa tyylilleen uskollisena, kaikessa totutussa turvallisuudessaan.

Lukukokemuksena tämä oli nopea, helppo ja upottava, ja on kiehtovaa, miten näin viihteellisenkin luennan kestävään kirjaan on saatu mukaan isoja yhteiskunnallisia teemoja ilman, että tarina menee joko luennoinniksi tai mutkien oikomiseksi. Kaunis teos, joka tosin jättää enemmän tiedonnälkää aihettaan kohti kuin ehkä varsinaista muistijälkeä omana itsenään. 

Helmet-haaste 2022: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

torstai 2. kesäkuuta 2022

MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN


MARIE AUBERT : MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN
144s. / 2h39min
Gummerus 2022
Alkuteos: Voksne menneske
Suomennos: Aino Ahonen
Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Kesä on aina aikaa, kun yleensä palaan itsekin äänikirjojen pariin. Kuuntelen niitä pitkillä aamu- ja iltalenkeillä koiran seurassa kävellen, kauniiseen kerrontaan upoten. Olen aika tarkka siitä, kuka äänikirjani lukee, mutta jos lukijana on joko Antti Holma tai Pirjo Heikkilä, kirja kuin kirja alkaa kiinnostaa.

Norjalaisen Marie Aubertin esikoisteos Mikään ei voisi olla paremmin on näennäisen kepeä kertomus kesäviikonlopusta Oslovuonon kupeessa. Nelikymppinen arkkitehti Ida on menossa juhlistamaan äitinsä 65-vuotispäiviä perheen yhteiselle mökille, ja paikalle tulee myös Idan pikkusisko Marthe uuden kumppaninsa ja tämän kuusivuotiaan tyttären kanssa. Ida odottaa viikonloppua innolla, sillä hänellä on suuria uutisia; Ida on juuri palannut Ruotsista, jossa hän on päättänyt pakastaa munasolujaan. Perheen perustaminen ja juuri sen oikean kumppanin löytyminen ovat siis ihan juuri kulman takana, mutta Marthen uutiset muuttavat koko viikonlopun suunnan.

Mikään ei voisi olla paremmin on hieno, täyteläinen ja raikas kuvaus perhesuhteista, keski-ikäisyydestä, sisaruudesta ja odotuksesta, että elämä alkaisi hetkenä minä hyvänsä. Aubert kuljettaa tarinaa Idan kautta, tumman huumorin sävyttämänä kuvauksena aikuisuudesta, joka ei oikein tunnu siltä kuin sen oli ajatellut tuntuvan. Pienoisromaani kysyy, millaista on ikääntyä, kun ei ole saavuttanut sitä ainoaa, jota odotusten mukaisesti tiettyyn ikään tullessa täytyisi saavuttaa, ja millaista on vielä nelikymppisenäkin elää samojen perheroolien keskellä, joihin on jäänyt jumiin jo 80-luvulla, olla ikuisesti se isosisko, joka yrittää ja yrittää onnistua, tulla nähdyksi, elää oikein ja muiden mieliksi. Kun mökkiviikonloppu ei suju lainkaan niin kuin Ida on ajatellut, alkaa kireistä ja kimuranteista perhesuhteista aueta suurempikin vyyhti, jota Aubert taidolla romaanissaan kerii auki.

Aubert kuvaa kipeitä, kiemuraisia ja katkeria perhesuhteita lempeästi, näyttää ihmisyyden rumat puolet sellaisella lämmöllä, että jo pieneen sivumääräänsä nähden lyhyessä kirjassa hahmoista kaikkine puolineen ehtii tulla rakkaita, kokonaisia hahmoja. Kirja etenee näennäisen rauhallisesti, kiihdyttäen tahtia loppua kohden. Pirjo Heikkilän lakoninen, mutta silti jotenkin lämpimän pehmeä ääni kruunaa teoksen hienon suomennoksen (vaikka osa norjalaisista sanoista ja nimistä tuleekin äännetyksi [suomen-]]ruotsalaisittain) antaen sille ne rivien väliin piilotetut mustan huumorin pilkahdukset, jotka varmasti myös fyysistä teosta lukiessa esiin olisivat tulleet. 

Tämä on kaunis, melankolinen, mutta silti oivaltava ja lämmin tarina, jota voi todella kesäkirjaksi suositella. Pieni, hieno kirja äitiydestä, lapsista ja lapsettomuudesta, toiveista ja odotuksista. 

"Vatsassa on outo tunne, en ole syönyt kunnolla, minua huimaa. Ei tämä pelkkää surua ole, riippumatto huojahtelee hitaasti sivusuunnassa, ei tämä pelkkää surua ole. Kädet ja jalat tuntuvat erilaisilta, sydämenlyönnit lävistävät ruumiini voimakkaina ja terävinä. Mitä jos ei käykään kuten olen ajatellut. Mitä jos vastassa onkin kaikkea muuta kuin olen kuvitellut. Jotain vähän tavallisempaa. Vähän iloisempaa. "

Helmet-haaste 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (tässä kohtaa otan kaiken vapauden määritellä supersankariuden itse arjen tavallisuudeksi, tuskaisen inhimillisyyden näyttämiseksi ja elämän pettymyksistä selviämiseksi. Ns. normikäsitys supersankariudesta ei kiinnosta lainkaan, joten miksipä meistä jokainen ei voisi tavallaan olla supersankari.)

maanantai 30. toukokuuta 2022

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

KARINA SAIZ BORGO : 
CARACASISSA ON VIELÄ YÖ
208s.
Aula & Co 2019
Alkuteos: La hija de la española

Karina Saiz Borgon Caracasissa on vielä yö on venezuelaislähtöisen kirjailijan tiivis ja kipeä kuvaus Venezuelasta, romahtavasta yhteiskunnasta ja yksilöistä sen sisällä. Romaani alkaa hautajaisilla, kustannustoimittajana toimivan Adelaidan opettajana toiminut äiti menehtyy syöpään, eikä hoitoja juurikaan ole. Maassa, jossa hyperinflaatio romuttaa rahan arvon ja diktatuurimainen hallinto ihmisyyden, kaaos on kollektiviinen kokemus. Adelaidalla ei ole enää vaihtoehtoja, ja juurikin tulevaisuuden täydellinen puuttuminen saa ihmiset jonkin raa'an ja brutaalin kamppailun valtaan, jossa näköalattomuus ei anna kenellekään armoa.

"Ruumiinvalvojaisten kustannusten hoitaminen oli vielä hankalampaa kuin äidin viimeisten päivien rahoittaminen klinikalla Pankkijärjestelmää ei käytännössä enää ollut. Hautauskappelin henkilökunnalla ei ollut pankkikortinlukijaa eivätkä he hyväksyneet tilisiirtoja, eikä minulla ollut niin paljon käteistä, että olisin voinut maksaa heidän pyytämänsä summan, joka oli noin kaksituhatta kertaa kuukausipalkkani. - - - Rahasta tuli urbaani legenda. Sadan bolivarin seteleitä oli oltava parin tornin verran, jos halusi ostaa pullon öljyä, silloin kun sitä oli saatavilla, ja toisinaan kolme tornia neljänneskilosta juustoa. Arvottomia pilvenpiirtäjä, sitä oli kansallinen valuuttamme, silkkaa silmänlumetta."

Caracasissa on vielä yö kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä sekä Adelaidan lapsuudessa, ajassa, jolloin hyvinvoinnin kohentuminen yhdessä maailman suurimmista öljynporaajamaista oli vielä suhteellisen realistinen haave. Elintason nousu on ollut aivan käsivarren mitan päässä, odotettavissa, ja Venezuelan pääkaupunki Caracas onkin täynnä siirtolaisia, niin muualta Etelä-Amerikasta kuin manner-Espanjastakin. Caracas oli lupaus paremmasta, mutta lopulta sen riisti globaalin talouden muutokset yhdistettynä itsevaltaisiin, korruptoituneisiin johtajiin, poliittiset kriisit yhdistettynä kaoottiseen hyperinflaatioon, joka lopulta on lähes romahduttanut koko yhteiskunnan. Romaanissa yhteiskunta näkyy äidin ja tyttären elämässä, joka lopulta johtaa vain toivottomuuteen.

Tietyllä tapaa kirjan kirjan kieli ja juoni jäävät niin etäisiksi, että hetkittäin romaania lukiessa tulee mieleen, että onko käsissä taas kirja, joka ratsastaa lopulta vain ultimaattisen kurjuuden voimalla. Tuo kurjuuskirjallisuus, joskus kurjuuspornoksikin kutsuttu, on kaunokirjallisen maailman laji, joka ymmärrettävästi jakaa mielipiteitä. Toivottoman kauheuden kuvaaminen on raakaa, ja kaikessa raakuudessaan todella koukuttavaa: se mahdollistaa tirkistelynomaisen katsomisen ilman oman elämän järkkymistä, luo tilaisuuden kauhistelulle oman kodin turvallisten seinien sisällä. Se antaa tilaisuuden paheksua ja todeta, ettei "meillä onneksi ainakaan", ja lopulta kirjan suljettua omaan elämään sukeltaminen voi tuntua jälleen lempeän pehmeältä. Viihteenä kurjuuskirjallisuus tuokin eteen varsin kyseenalaisia puolia mässäilevästä tavastamme kuluttaa kulttuuria, katsoa yhtaikaa kun pidämme silmämme kiinnni. 

Toisaalta taas voidaan ajatella toki, että trauman käsittelyllä kulttuurin kautta on aina paikkansa – emme kai me Suomessa muuten edelleen suhtautuisi niin fanaattisesti vuosien 1918 sekä 1930–1940-lukujen sotiin vielä tänäkin päivänä – jolloin on oleellisempaa kysyä, onko kirja enemmän kirjailijan vai lukijan oma. Jos Caravasissa on vielä yön ajattelee jälkimmäisellä tavalla, voi tulkita kirjoitustyylin kuvaavan upeasti sitä hätäännystä, lamaantunutta selviytymistä, jossa ei ole aikaa tuntea, tunnustella tunteitaan vaan juosta eteenpäin kirjaimellisesti henkensäpitimeksi. Ei pakolaisuutta voi pakottaa tarinaksi, eheäksi ja virtaviivaiseksi kaunokirjallisuudeksi, ja vaikka muoto haastaa lukijaa, on tällainen kirjallisuus kuitenkin ehkä enemmän tosiaan kirjoittajansa omaa. Onnelliset loput, täpärät pelastukset, vaikeuksien kautta voittoon – ne ovat utopiaa maassa, jossa jäljellä on vain dystooppinen nykyhetki.

Helmet-haaste 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

perjantai 27. toukokuuta 2022

RADALLA

IIDA SOFIA HIRVONEN : RADALLA
157s.
Kosmos 2022
Kuunneltu osin äänikirjana, lukijana Elina Varjomäki

Autofiktiota. Minäkertojia. Pirstaileita, fragmentteja. Ajasta, ajattomuudesta, ihmissuhteista. Huumeita, huumevalistusta, trippejä. Työtä, työkritiikkiä, kapitalismikritiikkiä. Kohtauksia. Juurettomuutta, ulkopuolisuutta, minuuteen sukeltamista, minuuden riippuvuutta kaikista muista. 

Paperilla Iida Sofia Hirvosen esikoisromaani Radalla on kaikkea tätä, ja paperilla se on kosmoslaisin kirja, mitä maailmasta ehkä löytyy. Jo useampia vuosia pyörinyt, nykyään Bonnier-jättiläiseen kuuluva Kosmos-kustantamo toimittaa samanlaista kotimaista kirjallisuutta teos toisensa jälkeen. Niitä yhtaikaa ei erota mikään ja toisaalta jokainen on vuorotellen se sukupolvensa ääni. Kokeellisin. Kaunein. Hienoin. Osuvin.

Kunnes. Vastaan tulee Radalla. Joka oikeasti on, on tuota kaikkea. Niin terävästi, niin mind-blowing, ettei enää tee mieli verrata. Että viimein tuntuu, että on kirjan kansien sisällä kotona. 

"En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen. Olen varma siitä, että ajan rakenne on muuttunut peruuttamattomasti. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aina yö."

Aloitin Radallan kuunnellen äänikirjana, mutta aika pian kävin hakemassa itselleni oman kappaleen kirjakaupasta, jotta pääsen alleviivaamaan tärkeimmät kohdat, laputtamaan taitavimmat. Hirvosen ääni on nimittäin täysin omanlaisensa – kertojana, tarkkailijana, sivustaseuraajana. Radalla koostuu pienistä katkelmista, joita ei etenkään äänikirjana juuri erota toisistaan, vaan kerronta etenee ajatuksenvirtana kohti merta, poukkoilee välillä sinne tänne, ja lopulta tulee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, kehrää itsensä ympäri vain päästäkseen toisen luo.

Radalla on taitava romaani ajasta, sukupolven kokemuksista, yhteiskunnasta sivullisen silmin. Se on keskusteluja ystävien kesken, 2000-luvun alun kirpeää nuoruutta, kokemusta siitä, että elää aina sitä sekavinta aikaa joka ei koskaan enää tavoita menneiden vuosien viattomuutta muuttuen kuitenkin aina matkan päästä uudelleen viattomuuden ajaksi. Se on äärimmäisen oivaltavaa itsensä tarkkailua ulkopuolelta, tosin sellaisilla tavoilla, joka muuttuu paikoin niin kipeäksi itsetietoisuudeksi, ettei hetkessä ole kuin hämmennystä ja häpeää, analyysia ja pelkoa, että hetki menee ohi ennen kuin sitä ehtii analysoida. Se on viileät ja kelmeät juhlat, maailma, jossa hauskuus ja kokemukset ovat lopulta performansseja muille, maailma, jossa performointiin osallistuu tai ei osallistu itse, riippuen haluaako kuulua joukkoon vai erottua siitä. 

Ja ne kohtaukset. Vastailin juuri kirjainstagramissani kysymykseen mikä on lempikohtaukseni kirjallisuudessa. En oikein osannut vastata, mieleen jäi vain fiiliksiä, ajatuskeloja, joitain omia oivalluksia. Lopulta keksin ehkä Elena Ferranten Hylkäämisen päivien ryöpytyksen, keittiön, koiran sairastumisen, surrealistisuuden. Mutta nyt minulla on myös Hirvosen kertomat, täydet ja aivan omanlaisensa: on huumevalistus 2000-luvun alun tapaan. Poliisilta saatu elämä on parasta huumetta -tarra. Ensisuudelma, jonka iäkäs avaimensa hukannut rouva keskeyttää. Ja on hapoissa koottu ja syöty näkkileipä. Hirvonen kirjoittaa niin täyttä tekstiä, että vaikka en samastu tai koe samaa, tunnen että olen elänyt itsekin. Ollut kokoamassa valjua näkkileipää LSD-päissäni. Rakastunut samalla tavalla. Ollut ulkopuolinen eri tavalla, mutta silti tunnistettavasti. Hirvosen romaani koostuu niin hienoista, enemmän tai vähemmän näennäisesti toisiinsa limittyvistä palasista, että kokonaisuus meinaa huimata.

Joten kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen sitten mistä vain, ihastumisesta, psykedeeleistä, Beatlesin musiikista, beat-kirjallisuudesta, juhlista tai Tinderistä, väliin tulee niin hienoja oivalluksia ja havaintoja, että lukijana olisi ehkä jopa kateellinen, ettei ole osannut sanallistaa tuota itse, ellei kuitenkin vaikuttuisi jatkuvasti siitä, että Hirvonen osaa. Radallan minä-kertoja on osa sitä maailmaa, vähän vierestä, mutta kuitenkin niin, ettei se nouse yläpuolelle, eikä toisaalta kompastu sellaiseen liialliseen kikkailuun, johon tämän tyyliset (Kosmoksen) kirjat välillä taipuvat. Se on hieno, pirstaileinen mutta silti yhtenäinen, ja erityisesti se on sitä keveän pakottomalla tavalla. Se ei ole kokeilevaa kirjallisuutta, gendehybridiä kokeellisuuden ja hybridiyden vuoksi vaan itsensä, kerrontansa ja kokonaisuutensa puolesta. 

"Mutta jotkut ihmiset muistuttavat kyllä huonekasveja siinä mielessä, että he ylipäätään voivat parhaiten, kun heidät vain jättää rauhaan. Ja se on 'mennyt pieleen' heidän kasvatuksessaan, että heitä on hoivattu liikaa, luettu oppikirjoja ja yritetty 'ohjata johonkin suuntaan', kun pitäisi vain luottaa siihen, että ne pärjäävät. Ja se, mikä toimii yhdessä ympäristössä, ei ole toiseen tilanteeseen sovellettavissa."

Heti kirjan lopetettuani tuntui, että luin hienointa kotimaista kirjallisuutta ehkä koskaan. Ehkä vieläkin tuntuu, vähän, mutta aika näyttää miten suureksi tämä kasvaa. Olen alleviivannut kirjasta ehkä puolet, rakastan irrallisia lauseita, ajatusketjuja, sitä miten kaikki sulaa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi, valuu kuin laava pieninä purkauksina muuttuen suuremmaksi joeksi. Hirvosen kieli on niin hienoa, kiinni tässä ajassa mutta silti suuremmin, se on sitä kirkasta ja älykästä alleviivaamatta, varmaa olematta sitäkään yli. Hajanaisuus on kokonaisuus, ja sillä Hirvonen tavoittaa jotain, johon harva lukemani kirja on viime aikoina pystynyt.


Helmet-haaste 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää

torstai 19. toukokuuta 2022

TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA

JIA TOLENTINO : 
TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA
344s.
Into 2022
Alkuteos: Trickmirror: Reflections on Self-Delusion // 2019
Suomennos: Aura Nurmi
Pyydetty arvostelukappaleena

Jia Tolentinon Trikkipeili: ajatuksia aikamme itsepetoksesta on kirjasomen perusteella noussut Jenkeissä eräänlaiseksi it-kirjaksi (tai that girl / sad girl -kirjaksi, miten sen nyt haluaakaan sanoa), kirjaksi, jota tietty ajan hermolla oleva ihmisryhmä lukee. Tolentinoa verrataan varsin varauksetta jopa Susan Sontagiin, Rebecca Solnitiin sekä Joan Didioniin, joten odotukset esseitä kohtaan ovat korkeita. En oikein edes muista, missä itse tähän kirjaan alunperin törmäsin, mutta koska esseet nykymaailmasta, internetistä, feminismistä ja tyttöydestä kiinnostavat aina, olen ollut kirjan kanssa varsin lämpimillä vesillä, omalla mukavuusalueellani alusta saakka. 

Tolentinon esseet sijoittuvat hyvin vahvasti trumpinaikaiseen Amerikkaan, demokratiasiiven pöyristykseen uuden edessä. Esseet ovat siis paitsi hyvin vahvasti aikaan myös paikkaan sidottuja, ja suomalaisessa kontekstissa ne näyttäytyvät nyt hieman kaukaisilta, mikä tosin on tyypillistä näille jenkkiesseille; ne kun harvoin yrittävätkään (vai osaavatkaan?) olla ihan niin yleismaailmallisia kuin voisivat, tai sitten ne todella ajattelevat että amerikkalainen yhteiskunta college-kulttuureineen ja feministisine lehtineen on se yleismaailmallinen todellisuus. Kuvitelma on vähän valitettava, sillä se pyöräyttää esseet helposti melko omanapaisiksi, ainakin näin käännösversioina. Tällaisinaan ne näyttäytyvät hieman epätasaisina pop-esseinä, sellaisina näennäiskevyen ja näennäispainavan risteyksinä, joista ei aivan tiedä kumpaan suuntaan lähteä: syventääkö viihteellistä vai yhteiskuntakriittistä puolta.

Parhaimmillaan Tolentinon esseet ovat kuitenkin vetäviä, hauskoja, nokkelia ja varsin oivaltavia. Aloitusessee internet-kulttuurista oli toimiva, ja ehdoton lempiesseeni oli loppupuolen Hankalan naisen kultti, joka perkaa sitä itseään, eli hankalaa naista, naiseutta ja lopulta jo sitä paradoksaalista todellisuutta, jonka  hankalan naisen puolustaminen on kulttuurissamme aiheuttanut. Tolentinon esimerkit ovat amerikasta, superjulkkisia ja Trumpin hallinnon naisia, mutta aihe ei ole kaukainen meillä täälläkään; kun patriarkaatin kaatamiseen keskittyvä feminismi alkaa nostaa hankalia naishahmoja kulttihahmoikseen, on sekä vaarana erehtyä luulemaan maailman olevan yhtä avoin "tavalliselle" naiselle, koska se on sitä nykyään myös Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisille hahmoille. Spears ja Hilton typistyvät lopulta niin kapeiksi karikatyyreiksi, että hyvä ajatus pelaa parhaimmillaankin lopulta itseään vastaan, minkä Tolentino näkee myös amerikkalaisessa vaaliasetelmassa: kun pidämme huolta, että esimerkiksi Trumpia vastustaa ensimmäisissä vaaleissa nainen, on vastustaja nimenomaan nainen, naislajin edustaja, eikä vieläkään persoona, henkilöhahmo, sen kokonaisempi kuin ennenkään. 

Lisäksi Tolentino tuntuu esittävän, että lopulta seksismi on kenties vain muuttanut muotoaan, koska valtavirtafeminismi sekä jo paikoin myös konservatiivit ovat oppineet uuden termin, naisvihan, on se samalla otettu valtavaksi olkiukoksi, jolla kaikki naisten tekemät asiat nousevat kritiikin yläpuolelle sillä nojalla, että kritiikki henkilöä kohtaan onkin yhtäkkiä kritiikkiä naiseutta kohtaan. Näppäränä temppuna myös antifeministit hurmanneen sanan haltuunoton avulla olemme tilanteessa, jossa Melania Trump voi kävellä Teksasissa vangittujen siirtolaislasten keskellä takissa, jonka selässä lukee "I really don't care, do u?", ilman että häntä voidaan kritisoida joutumatta leimatuksi naisvihaajaksi. Näinpä Tolentinon ajatus jatkuu niin, että jos kaikki kritiikki naistapaista toimintaa kohtaan luetaan aktiivistien toimesta naisvihaksi, pelataan lopulta oikean naisvihan pussiin. Yhtäkkiä feministit ovatkin vain hupaisa ja riitaisa joukkio, joita voi trollata mennen tullen, koska oikeaa, rakenteellista naisvihaa ei enää eroteta asiallisesta ja aiheellisesta kulttuurikritiikistä, kun jokaisen keskustelun syvimmän ytimen pystyy siirtämään naisvihakeskusteluun. Ja se jos mikä typerryttää jo valmiiksi typerää nettikeskustelukulttuuriamme. 

Ja sitten taas takaisin Tolentinon esseisiin – ne ovat parhaimmillaan juuri tätä, eli jättävät mielenkiintoisia ajatuksia ja pohdintoja jälkeensä, ja antavat myös uudenlaisia näkökulmia (netti-)aktivismiin. Kehnoimmillaan ne taas olivat hieman irrallisia ja pitkäpiimäisiä luentoja esimerkiksi avioliiton historiasta, jossa kekseliäisyys typistyy yhteen lauseeseen. Hieman epätasaisenakin tämä tosin oli varsin luettavanarvoinen kokonaisuus, joka ansaitsee kyllä paikkansa esseekirjakokoelmassani. Parhaisiin palaan vielä varmasti, ja toisaalta toivon myös Tolentinolla lisää tekstiä: hiotumpaa, napakampaa ja yleismaailmallisempaa. Hänessä todella on siihen potentiaalia.

Helmet-haaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

SALLY ROONEY : 
KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET
319s.
Otava 2021
Alkuteos: Beautiful World, Where Are You // 2021
Suomennos: Cristina Sandu

Sally Rooney on varmastikin yksi aikamme puhutuimpia nuoria kirjailijoita, tietyissä piireissä ainakin. Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ilahdutti kolmisen vuotta sitten, mutta koska suomennos ei oikein tehnyt sille oikeutta, Normal Peoplen luinkin sitten englanniksi. Nyt Rooneyn uusin, Kaunis maailma, missä olet on saanut suomentajakseen Cristina Sandun, ja tämä kääntäjän vaihto todella oli teokselle eduksi. En tosin ollut kovinkaan kiinnostunut itse kirjasta, vaikka molemmista Rooneyn edellisista ihan pidin, niissä oli jotain sellaista hieman etäistä ja päälleliimattua kummassakin, etten jaksanut tätä uutta kirjastosta jonotella. Nyt huhtikuun lukuhaasteen aikana se tuli kuitenkin vastaan pikalainana, ja nappasinkin sen heti lukuvuoroon.

Kaunis maailma, missä olet on Friedrich Schillerin runosta nimensä saanut romaani, joka sijoittuu Irlantiin, sekä Atlantin rannikolle että Dubliniin. Rooneylle tyypilliseen tapaan se seuraa kahta ystävää ja sekä heidän keskinäistä suhdettaan että kummankin omia romanttisia kuvioita tipauttaen aina sopiviin väleihin ajalle kovin tyypillistä vasemmistointellektualismia – eli kapitalismikritiikkiä, maailman tuhoa, etuoikeuksien tiedostavuutta ja romaanikirjallisuuden tyhjyyttä tuhon partaalla. Tarina etenee vuorotellen Eileenin ja Alicen näkökulmista, sekä heidän omia arkitapahtumia että heidän keskinäistä sähköpostikeskustelua seuraten. 

Pakko myöntää, että siinä missä kahdessa aiemmassakin teoksessa, myös tässä Rooneyn uusimmassa vaivaa hieman se sellainen päälleliimattu "tässä olen ja tiedostan maailman epäkohdat vaikka kirjoitan valkoisten tyttöjen tarinoita" -vire, joka meinaa mennä hieman metatasolle ja överiksikin Eileenin ja Alicen sähköpostiviestittelyssä. Se kun seuraa niin vahvasti sitä määrättyä kaavaa, jolla tietty vasemmistoporukka tällä hetkellä puhuu, puhuu ihan kuin käsikirjoituksen kautta toistaen toistensa valmiita ajatuksia tuomatta niihin kovin paljon omaa, ollakseen hyväksytty, oikein, tiedostava, tarpeeksi woke saadakseen anteeksi sen, että itkee maahan kaatunutta maitoa maailmassa jossa on nälänhätä. 

Jos/kun tuosta pääsee kuitenkin yli, on itse romaanin ihmissuhdekuvaus jälleen kerran sitä äärimmäisen ihanaa ja lämmintä, inhimillisen vinoa ja vinoutunutta, jota tällä hetkellä vain Rooney osaa näin taiten kuvata. Rooneyn kuvaamat ystävyyssuhteet ovat niin tuttuja ja kipeitä, omia kipukohtia ystäviin projisoivia, puhumattomia, kiukkuavia, vääristeleviä ja silti niin hirveän kauniita ja rakastavia, jotenkin niin totta ilman sitä ikuista ystävyyskuvauksen kaksinapaisuutta, jossa ystävyyssuhteet naisten kesken ovat joko sataprosenttisen täydellisiä ja ihania tai vaihtoehtoisesti katkeria ja kamalia. Ja samaan Rooney yltää myös romanttisen rakkauden kuvaamisessa, jälleen. Ja seksin, seksin kuvauksessa hän on kyllä varsin mestarillinen, ollut jo aina. Rooneyn hahmojen väliin mahtuu kaikkea tuolta väliltä, ne ovat liukuvia, muuntuvia, kipeitä ja takkuisia, ja silti ihania, pysyviä, oikeita ja läheisiä. Ja niin – kyllä se moraalifilosofia, filosofiset pohdinnat, uskontokäsitykset ja katoavat sivilisaatiot siellä välissäkin kiinnostaa, Rooney tuo mielenkiintoisia teemoja ja näkökulmia kirjallisuuteen, vaikka ne ehkä vähän kaavamaisia ovatkin. Jos niiden yhdistäminen tarinaan olisi notkeampaa, en usko, että se varsinaisesti edes häiritsisi, päin vastoin antaisi tarinalle vielä tätäkin enemmän. 

Rakastan myös sitä, miten Rooney kääntää kirjoissaan hahmot ympäri, naiset ovat vahvoja toimijoita, vaikeilevia hahmoja, joiden ympärillä enemmän tai vähemmän lempeät miehet ovat ja pysyvät. Vähän kuin Anna Brotkinin kirjoittamassa Aikuiset-sarjassa, jossa nainen on tarkoituksella kerrankin se ihanan hankala ja sitä kautta kokonainen ja miehet herkkiä ja hyväksyviä. Monia tällainen "hankalien naisten" hahmo selvästi kulttuurissa ärsyttää, mutta minä rakastan sitä. Rakastan, että nainen saa olla kirjallisuudessa (ja tv-sarjassa) kokonainen, epäonnistuva, kohtuuton, kummallinen ja silti niin äärimmäisen rakastettu juuri sellaisena kuin hän on. Rooneyn katse kaiken tämän monimutkaisuuden keskellä hahmojaan kohtaan on niin lämmin ja lempeä, kieli ja kuvaus niin arkisen kaunista, että se jo kantaa todella pitkälle. Tämän kaiken ihmismielen kiemuraisuuden kuvaamisessa Rooney on taituri, ja se saa minut hurmaantumaan tästä hänen kolmannesta romaanistaan erityisen paljon. Niinkin paljon, että sen äärimmäisen lälly ja höperö loppu saa minut hyvälle tuulelle. Toivomaan kaikille hahmoille ihanaa elämää, onnellista loppua. Sellaista, jota voin Alicen ja Eileenin kautta toivoa itsellenikin.

Helmet-haaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä

perjantai 22. huhtikuuta 2022

JÄNNITYSTÄ OTAVAN KIRJASTOSTA

SADIE JONES : KÄÄRMEET
465s.
Otava 2020
Alkuteos: The Snakes // 2019
Suomennos: Sari Karhulahti

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, tällä kertaa jännäreiden parissa. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli Sadie Jonesin Käärmeet, Ranskan maaseudulle sijoittuva trilleri Beasta ja Danista, jotka hyppäävät hetkeksi oravanpyörästä, ja lähtevät autonrämällään Lontoosta kohti Keski-Eurooppaa. Aivan ensimmäisenä he suuntaavat syrjäiseen hotelliin, jota Bean enemmän tai vähemmän elämässä rimpuileva veli Alex pitää. Hotellille päästyään he huomaavat, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi, ja pian paikalla on myös Bean ja Alexin vanhemmat, joita Bea on viimeiseen asti koko aikuisikänsä vältellyt. 

Käärmeet on melko rauhallisesti etenevä jännityskirja, jossa sukelletaan niin luokkaeroihin kuin perheen sisäisiin traumoihinkin. Se on sinänsä genrelleen tyypillinen kirja, että juoni poukkoilee, henkilöhahmot ovat melko heppoisia ja mustavalkoisia, isotkin traumat ja tragediat jäävät aika köykäisesti käsitellyiksi, mutta kokonaisuutena huomasin viihtyväni tämän parissa paremmin kuin muiden jännäreiden kanssa aikoihin. Jones keskittyy pelkän tragedian selvittelyn ohella myös ihan mielenkiintoisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, raha- ja perhesuhteisiin, avioliiton salaisuuksiin sun muuhun. Onhan käsittely melko pinnallista, joo, hahmojen kehityksestä nyt puhumattakaan, mutta yllättävän näppärästi se kokonaisuutena toimi, kulki kepeänä lukusukkulana ja piti otteessaan myös keskivälin suvantovaiheen. Ja loppu, ai että. Pidin, erityisen paljon, ja se on paljon se kun tämän genren parissa ollaan!

Käärmeet on siis mainio viihdekirja jännäreiden ystäville, yllättäjä ainakin omasta mielestäni. Luen genreä vähän, ja sinänsä tätä on siis vaikea arvioida suhteessa muihin vastaaviin, mutta ainakin tällaiselle maallikolle se upposi mainiosti. Vastaavia kirjoja saa suositella, tämä oli kelvollista vastapainoa muuhun lukemistooni!

Helmet-haaste 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

MARGARET ATWOOD : TESTAMENTIT
489s.
Otava 2019
Alkuteos: The Testaments // 2019
Suomennos: Hilkka Pekkanen


Margaret Atwoodin Testamentit ei nyt ole ehkä perinteisessä mielessä jännityskirja, mutta menee nyt tähän samaan postaukseen, sillä varsin viihteellinen ja spekulatiivisena fiktiona myös kaikenlaisine käänteineen ainakin tarpeeksi lähellä jännäriä myös. Testamentit on alunperin 1985 julkaistun Orjattaresi-klassikon itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu fundamentalistien hallitsemaan Gileadiin. Tuossa Yhdysvaltain seuraajavaltiossa miehet pitävät valtaa ja naiset on asetettu eri kasteihin aina synnytyskoneina pidetyistä orjattarista piiloista valtaa ylläpitäviin täteihin. Testamentit on tarina kolmesta eri tuon ajan naisesta, yhdestä kunnianarvoisesta tädistä, Lydiasta, Gileadin ulkopuolella syntyneestä Daisysta sekä nuoresta naimaikään tulleesta gileadilaisesta Agnes Jemimasta.

Testamentit jatkaa todella alkuperää kunnioittaen siitä, mihin Orjattaresi jää, ja toisin kuin voisi toivoa, se ei oikeastaan tarjoa kyseiseen maailmaan mitään uutta, ei näkökulmaa eikä käännettä. Kaikki kirjassa oleva on jo ollut olemassa 80-luvun klassikossa, nyt Atwood vaan sijoittaa tuohon maailmaan uuden tarinan. Ja se varmasti toimii heille, ketkä tuosta maailmasta ovat pitäneet, joku mainiosti Goodreadsissa tästä taisi sanoakin, että Testamentit on kuin Atwoodin itsensä kirjoittamaa fanifiktiota Gileadista. Löytyy eri näkökulmia, hirmutekoja, teloitusta ja kiitollisuusharjoituksia, ihmisten mielten murskaamista ja yhteiskunnallista kapinaa sieltä, mistä sitä ei arvaisi etsiä. 

Siihen nähden, etten koskaan oikein innostunut Orjattarestasi, oli tähän jännä tarttua, sillä paljon viihteellisempään muotoon kirjoitettuna jatko-osana tämä imi heti alusta asti loistavasti mukaansa. Imu ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkälle, kun huomasin tämän kaatuvan samoihin ongelmiin, mihin aikaa hieman kehnosti kestänyt edeltäjänsäkin mielestäni kaatui; näen varsin ongelmallisena lähtökohtana tällaisen tosielämästä lainaavan fundamentalismin käytön viihteenä, kun se keskittyy kauhistelemaan asiaa silloin kun keskiössä on valkoinen nainen. Kuten moni alkuperäisen kirjan puolustaja tässä kohti on minulle todennut, Atwoodin tarkoituskin on ollut kuvata maailmaa sellaisena kuin se jossain "hurjissa ja kamalissa" maissa on, mutta tavallaan tarkoitus ei pyhitä keinoja, kun esimerkiksi Talebanin naisten kohtalon tapainen tarina kauhistuttaa kansaa vasta kun keskiössä onkin itsensä näköinen, omalla ihonvärillä varustettu keskushahmo. Ymmärrän Atwoodin dystooppisen ajatuksen täällä taustalla, tämä tosiaan voisi tapahtua täällä meilläkin, ja voihan myös länsimaissa patriarkaatti paksusti ja hyvin. Mutta kun soppaan vielä yhdistetään melko kömpelö juoni ja aivan äärimmäisen epäuskottavat henkilöhahmot (en tiedä ehkä huonommin nuoruutta ja nuoren ihmisen ajatusmaailmaa kuvaavaa hahmoa kuin tämän kirjan Daisy?), ei kirja kovin pitkälle pötki. Etenkin loppu on kiirehdityn ja hätäisesti kasaan kootun oloinen, ja tuntuu että tämä on tehty HBO-sarjan rahakkaan jatkon vuoksi.

Mutta saipa tällä sentään kahteen eri lukuhaasteeseen lisäpisteitä, onhan sekin jo jotain.

Helmet-haaste 2022: 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa


NOAH HAWLEY : ENNEN SYÖKSYÄ
490s.
Otava 2017
Alkuteos: Before the Fall // 2016
Suomennos: Markku Päkkilä

Kolmantena, ja vähän ehkä vähäisimpänä jännäriluvuissani on sitten taas oikein perinteinen jenkkijännäri, itselleni täysin uuden kirjailijan Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Nautin tästä Otava-lukuhaasteesta erityisesti siksi, että olen sen myötä saanut itseäni lukemaan monipuolisemmin kuin yleensä – kun yhden kuukauden pyhittää erityisesti pelkästään lukemiselle, ja vielä kapeasta valikoimasta valituille kirjoille, tulee todella tartuttua sellaisiinkin romaaneihin, joihin ei yleensä muka ehdi. Nyt kun tarkoitus on ollut huhtikuun aikana lukea vain ja ainoastaan Otavan kirjastoa, tulee hassusti luettua enemmän ja erilaisempia kuin aikoihin. Ehkä tästä jotain jää siis vähän päällekin?

Ennen syöksyä on tosiaan amerikkalaisen Hawleyn lentokoneonnettomuusjännäri, jossa koneeseen nousee yksitoista ihmistä, mutta vain kaksi selviää hengissä. Miten ja miksi - selviää siis hengissä ja toisaalta taas kuolee - siihen koko kirja sitten keskittyykin. Lankoja riittää yhtä paljon kuin koneessa on ollut matkustajia, aina siis mediamoguleista perheineen, tuntemattomasta taidemaalarista henkivartijaan, koneen henkilökunnasta rahanpesusta epäiltyyn pankkijäbyliin. Ennen syöksyä kulkee kahdessa eri tasossa, onnettomuuden jälkeisessä ajassa selviytyjien ja onnettomuustutkijoiden näkökulmissa sekä onnettomuutta edeltäneessä ajassa, koneessa olleiden matkustajien näkökulmissa. Varsin pian selviää, ettei onnettomuus ole tosin ollut onnettomuus, vaan varsin tahallinen teko, mutta kuka haluaa pahaa ja kenelle?

Kirjoittelin Goodreadsiin tästä lyhyen ja ytimekkään arvostelun: "Perushyvä B-luokan jenkkijännäri." Ja sitä tämä tosiaan oli. Hahmot olivat äärimmäisen stereotypisiä amerikkalaisviihteen karikatyyrejä ilman suurempaa syvyyttä, mutta juoni kulki sen verran mainiossa tahdissa, että kirjaan jäi koukkuun varsin pian. Samalla tavalla kuin yllä esitelty Käärmeet, se tutkiskelee jollain tapaa rahaa ja valtaa, mutta aika eri näkökulmista, vähemmän yhteiskuntalähtöisesti ja enemmän sellaiseen perinteiseen Amerikka-tapaan, jossa raha on ennemminkin mahdollinen motiivi kuin kyseenalaistuksen aihe. B-luokkaisuus tulee taas siitä, että varsinaisesti tämä ei millään tapaa eroa genrensä kirjoista niin kirjallisesti kuin tarinallisestikaan, mutta se ei haittaa, jos ainoa tarkoitus on vain viihdyttää itseään menevällä jännärillä. 

Helmet-haaste 2022:16. Kirjan luvuilla on nimet