torstai 19. toukokuuta 2022

TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA

JIA TOLENTINO : 
TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA
344s.
Into 2022
Alkuteos: Trickmirror: Reflections on Self-Delusion // 2019
Suomennos: Aura Nurmi
Pyydetty arvostelukappaleena

Jia Tolentinon Trikkipeili: ajatuksia aikamme itsepetoksesta on kirjasomen perusteella noussut Jenkeissä eräänlaiseksi it-kirjaksi (tai that girl / sad girl -kirjaksi, miten sen nyt haluaakaan sanoa), kirjaksi, jota tietty ajan hermolla oleva ihmisryhmä lukee. Tolentinoa verrataan varsin varauksetta jopa Susan Sontagiin, Rebecca Solnitiin sekä Joan Didioniin, joten odotukset esseitä kohtaan ovat korkeita. En oikein edes muista, missä itse tähän kirjaan alunperin törmäsin, mutta koska esseet nykymaailmasta, internetistä, feminismistä ja tyttöydestä kiinnostavat aina, olen ollut kirjan kanssa varsin lämpimillä vesillä, omalla mukavuusalueellani alusta saakka. 

Tolentinon esseet sijoittuvat hyvin vahvasti trumpinaikaiseen Amerikkaan, demokratiasiiven pöyristykseen uuden edessä. Esseet ovat siis paitsi hyvin vahvasti aikaan myös paikkaan sidottuja, ja suomalaisessa kontekstissa ne näyttäytyvät nyt hieman kaukaisilta, mikä tosin on tyypillistä näille jenkkiesseille; ne kun harvoin yrittävätkään (vai osaavatkaan?) olla ihan niin yleismaailmallisia kuin voisivat, tai sitten ne todella ajattelevat että amerikkalainen yhteiskunta college-kulttuureineen ja feministisine lehtineen on se yleismaailmallinen todellisuus. Kuvitelma on vähän valitettava, sillä se pyöräyttää esseet helposti melko omanapaisiksi, ainakin näin käännösversioina. Tällaisinaan ne näyttäytyvät hieman epätasaisina pop-esseinä, sellaisina näennäiskevyen ja näennäispainavan risteyksinä, joista ei aivan tiedä kumpaan suuntaan lähteä: syventääkö viihteellistä vai yhteiskuntakriittistä puolta.

Parhaimmillaan Tolentinon esseet ovat kuitenkin vetäviä, hauskoja, nokkelia ja varsin oivaltavia. Aloitusessee internet-kulttuurista oli toimiva, ja ehdoton lempiesseeni oli loppupuolen Hankalan naisen kultti, joka perkaa sitä itseään, eli hankalaa naista, naiseutta ja lopulta jo sitä paradoksaalista todellisuutta, jonka  hankalan naisen puolustaminen on kulttuurissamme aiheuttanut. Tolentinon esimerkit ovat amerikasta, superjulkkisia ja Trumpin hallinnon naisia, mutta aihe ei ole kaukainen meillä täälläkään; kun patriarkaatin kaatamiseen keskittyvä feminismi alkaa nostaa hankalia naishahmoja kulttihahmoikseen, on sekä vaarana erehtyä luulemaan maailman olevan yhtä avoin "tavalliselle" naiselle, koska se on sitä nykyään myös Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisille hahmoille. Spears ja Hilton typistyvät lopulta niin kapeiksi karikatyyreiksi, että hyvä ajatus pelaa parhaimmillaankin lopulta itseään vastaan, minkä Tolentino näkee myös amerikkalaisessa vaaliasetelmassa: kun pidämme huolta, että esimerkiksi Trumpia vastustaa ensimmäisissä vaaleissa nainen, on vastustaja nimenomaan nainen, naislajin edustaja, eikä vieläkään persoona, henkilöhahmo, sen kokonaisempi kuin ennenkään. 

Lisäksi Tolentino tuntuu esittävän, että lopulta seksismi on kenties vain muuttanut muotoaan, koska valtavirtafeminismi sekä jo paikoin myös konservatiivit ovat oppineet uuden termin, naisvihan, on se samalla otettu valtavaksi olkiukoksi, jolla kaikki naisten tekemät asiat nousevat kritiikin yläpuolelle sillä nojalla, että kritiikki henkilöä kohtaan onkin yhtäkkiä kritiikkiä naiseutta kohtaan. Näppäränä temppuna myös antifeministit hurmanneen sanan haltuunoton avulla olemme tilanteessa, jossa Melania Trump voi kävellä Teksasissa vangittujen siirtolaislasten keskellä takissa, jonka selässä lukee "I really don't care, do u?", ilman että häntä voidaan kritisoida joutumatta leimatuksi naisvihaajaksi. Näinpä Tolentinon ajatus jatkuu niin, että jos kaikki kritiikki naistapaista toimintaa kohtaan luetaan aktiivistien toimesta naisvihaksi, pelataan lopulta oikean naisvihan pussiin. Yhtäkkiä feministit ovatkin vain hupaisa ja riitaisa joukkio, joita voi trollata mennen tullen, koska oikeaa, rakenteellista naisvihaa ei enää eroteta asiallisesta ja aiheellisesta kulttuurikritiikistä, kun jokaisen keskustelun syvimmän ytimen pystyy siirtämään naisvihakeskusteluun. Ja se jos mikä typerryttää jo valmiiksi typerää nettikeskustelukulttuuriamme. 

Ja sitten taas takaisin Tolentinon esseisiin – ne ovat parhaimmillaan juuri tätä, eli jättävät mielenkiintoisia ajatuksia ja pohdintoja jälkeensä, ja antavat myös uudenlaisia näkökulmia (netti-)aktivismiin. Kehnoimmillaan ne taas olivat hieman irrallisia ja pitkäpiimäisiä luentoja esimerkiksi avioliiton historiasta, jossa kekseliäisyys typistyy yhteen lauseeseen. Hieman epätasaisenakin tämä tosin oli varsin luettavanarvoinen kokonaisuus, joka ansaitsee kyllä paikkansa esseekirjakokoelmassani. Parhaisiin palaan vielä varmasti, ja toisaalta toivon myös Tolentinolla lisää tekstiä: hiotumpaa, napakampaa ja yleismaailmallisempaa. Hänessä todella on siihen potentiaalia.

Helmet-haaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

SALLY ROONEY : 
KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET
319s.
Otava 2021
Alkuteos: Beautiful World, Where Are You // 2021
Suomennos: Cristina Sandu

Sally Rooney on varmastikin yksi aikamme puhutuimpia nuoria kirjailijoita, tietyissä piireissä ainakin. Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ilahdutti kolmisen vuotta sitten, mutta koska suomennos ei oikein tehnyt sille oikeutta, Normal Peoplen luinkin sitten englanniksi. Nyt Rooneyn uusin, Kaunis maailma, missä olet on saanut suomentajakseen Cristina Sandun, ja tämä kääntäjän vaihto todella oli teokselle eduksi. En tosin ollut kovinkaan kiinnostunut itse kirjasta, vaikka molemmista Rooneyn edellisista ihan pidin, niissä oli jotain sellaista hieman etäistä ja päälleliimattua kummassakin, etten jaksanut tätä uutta kirjastosta jonotella. Nyt huhtikuun lukuhaasteen aikana se tuli kuitenkin vastaan pikalainana, ja nappasinkin sen heti lukuvuoroon.

Kaunis maailma, missä olet on Friedrich Schillerin runosta nimensä saanut romaani, joka sijoittuu Irlantiin, sekä Atlantin rannikolle että Dubliniin. Rooneylle tyypilliseen tapaan se seuraa kahta ystävää ja sekä heidän keskinäistä suhdettaan että kummankin omia romanttisia kuvioita tipauttaen aina sopiviin väleihin ajalle kovin tyypillistä vasemmistointellektualismia – eli kapitalismikritiikkiä, maailman tuhoa, etuoikeuksien tiedostavuutta ja romaanikirjallisuuden tyhjyyttä tuhon partaalla. Tarina etenee vuorotellen Eileenin ja Alicen näkökulmista, sekä heidän omia arkitapahtumia että heidän keskinäistä sähköpostikeskustelua seuraten. 

Pakko myöntää, että siinä missä kahdessa aiemmassakin teoksessa, myös tässä Rooneyn uusimmassa vaivaa hieman se sellainen päälleliimattu "tässä olen ja tiedostan maailman epäkohdat vaikka kirjoitan valkoisten tyttöjen tarinoita" -vire, joka meinaa mennä hieman metatasolle ja överiksikin Eileenin ja Alicen sähköpostiviestittelyssä. Se kun seuraa niin vahvasti sitä määrättyä kaavaa, jolla tietty vasemmistoporukka tällä hetkellä puhuu, puhuu ihan kuin käsikirjoituksen kautta toistaen toistensa valmiita ajatuksia tuomatta niihin kovin paljon omaa, ollakseen hyväksytty, oikein, tiedostava, tarpeeksi woke saadakseen anteeksi sen, että itkee maahan kaatunutta maitoa maailmassa jossa on nälänhätä. 

Jos/kun tuosta pääsee kuitenkin yli, on itse romaanin ihmissuhdekuvaus jälleen kerran sitä äärimmäisen ihanaa ja lämmintä, inhimillisen vinoa ja vinoutunutta, jota tällä hetkellä vain Rooney osaa näin taiten kuvata. Rooneyn kuvaamat ystävyyssuhteet ovat niin tuttuja ja kipeitä, omia kipukohtia ystäviin projisoivia, puhumattomia, kiukkuavia, vääristeleviä ja silti niin hirveän kauniita ja rakastavia, jotenkin niin totta ilman sitä ikuista ystävyyskuvauksen kaksinapaisuutta, jossa ystävyyssuhteet naisten kesken ovat joko sataprosenttisen täydellisiä ja ihania tai vaihtoehtoisesti katkeria ja kamalia. Ja samaan Rooney yltää myös romanttisen rakkauden kuvaamisessa, jälleen. Ja seksin, seksin kuvauksessa hän on kyllä varsin mestarillinen, ollut jo aina. Rooneyn hahmojen väliin mahtuu kaikkea tuolta väliltä, ne ovat liukuvia, muuntuvia, kipeitä ja takkuisia, ja silti ihania, pysyviä, oikeita ja läheisiä. Ja niin – kyllä se moraalifilosofia, filosofiset pohdinnat, uskontokäsitykset ja katoavat sivilisaatiot siellä välissäkin kiinnostaa, Rooney tuo mielenkiintoisia teemoja ja näkökulmia kirjallisuuteen, vaikka ne ehkä vähän kaavamaisia ovatkin. Jos niiden yhdistäminen tarinaan olisi notkeampaa, en usko, että se varsinaisesti edes häiritsisi, päin vastoin antaisi tarinalle vielä tätäkin enemmän. 

Rakastan myös sitä, miten Rooney kääntää kirjoissaan hahmot ympäri, naiset ovat vahvoja toimijoita, vaikeilevia hahmoja, joiden ympärillä enemmän tai vähemmän lempeät miehet ovat ja pysyvät. Vähän kuin Anna Brotkinin kirjoittamassa Aikuiset-sarjassa, jossa nainen on tarkoituksella kerrankin se ihanan hankala ja sitä kautta kokonainen ja miehet herkkiä ja hyväksyviä. Monia tällainen "hankalien naisten" hahmo selvästi kulttuurissa ärsyttää, mutta minä rakastan sitä. Rakastan, että nainen saa olla kirjallisuudessa (ja tv-sarjassa) kokonainen, epäonnistuva, kohtuuton, kummallinen ja silti niin äärimmäisen rakastettu juuri sellaisena kuin hän on. Rooneyn katse kaiken tämän monimutkaisuuden keskellä hahmojaan kohtaan on niin lämmin ja lempeä, kieli ja kuvaus niin arkisen kaunista, että se jo kantaa todella pitkälle. Tämän kaiken ihmismielen kiemuraisuuden kuvaamisessa Rooney on taituri, ja se saa minut hurmaantumaan tästä hänen kolmannesta romaanistaan erityisen paljon. Niinkin paljon, että sen äärimmäisen lälly ja höperö loppu saa minut hyvälle tuulelle. Toivomaan kaikille hahmoille ihanaa elämää, onnellista loppua. Sellaista, jota voin Alicen ja Eileenin kautta toivoa itsellenikin.

Helmet-haaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä

perjantai 22. huhtikuuta 2022

JÄNNITYSTÄ OTAVAN KIRJASTOSTA

SADIE JONES : KÄÄRMEET
465s.
Otava 2020
Alkuteos: The Snakes // 2019
Suomennos: Sari Karhulahti

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, tällä kertaa jännäreiden parissa. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli Sadie Jonesin Käärmeet, Ranskan maaseudulle sijoittuva trilleri Beasta ja Danista, jotka hyppäävät hetkeksi oravanpyörästä, ja lähtevät autonrämällään Lontoosta kohti Keski-Eurooppaa. Aivan ensimmäisenä he suuntaavat syrjäiseen hotelliin, jota Bean enemmän tai vähemmän elämässä rimpuileva veli Alex pitää. Hotellille päästyään he huomaavat, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi, ja pian paikalla on myös Bean ja Alexin vanhemmat, joita Bea on viimeiseen asti koko aikuisikänsä vältellyt. 

Käärmeet on melko rauhallisesti etenevä jännityskirja, jossa sukelletaan niin luokkaeroihin kuin perheen sisäisiin traumoihinkin. Se on sinänsä genrelleen tyypillinen kirja, että juoni poukkoilee, henkilöhahmot ovat melko heppoisia ja mustavalkoisia, isotkin traumat ja tragediat jäävät aika köykäisesti käsitellyiksi, mutta kokonaisuutena huomasin viihtyväni tämän parissa paremmin kuin muiden jännäreiden kanssa aikoihin. Jones keskittyy pelkän tragedian selvittelyn ohella myös ihan mielenkiintoisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, raha- ja perhesuhteisiin, avioliiton salaisuuksiin sun muuhun. Onhan käsittely melko pinnallista, joo, hahmojen kehityksestä nyt puhumattakaan, mutta yllättävän näppärästi se kokonaisuutena toimi, kulki kepeänä lukusukkulana ja piti otteessaan myös keskivälin suvantovaiheen. Ja loppu, ai että. Pidin, erityisen paljon, ja se on paljon se kun tämän genren parissa ollaan!

Käärmeet on siis mainio viihdekirja jännäreiden ystäville, yllättäjä ainakin omasta mielestäni. Luen genreä vähän, ja sinänsä tätä on siis vaikea arvioida suhteessa muihin vastaaviin, mutta ainakin tällaiselle maallikolle se upposi mainiosti. Vastaavia kirjoja saa suositella, tämä oli kelvollista vastapainoa muuhun lukemistooni!

Helmet-haaste 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

MARGARET ATWOOD : TESTAMENTIT
489s.
Otava 2019
Alkuteos: The Testaments // 2019
Suomennos: Hilkka Pekkanen


Margaret Atwoodin Testamentit ei nyt ole ehkä perinteisessä mielessä jännityskirja, mutta menee nyt tähän samaan postaukseen, sillä varsin viihteellinen ja spekulatiivisena fiktiona myös kaikenlaisine käänteineen ainakin tarpeeksi lähellä jännäriä myös. Testamentit on alunperin 1985 julkaistun Orjattaresi-klassikon itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu fundamentalistien hallitsemaan Gileadiin. Tuossa Yhdysvaltain seuraajavaltiossa miehet pitävät valtaa ja naiset on asetettu eri kasteihin aina synnytyskoneina pidetyistä orjattarista piiloista valtaa ylläpitäviin täteihin. Testamentit on tarina kolmesta eri tuon ajan naisesta, yhdestä kunnianarvoisesta tädistä, Lydiasta, Gileadin ulkopuolella syntyneestä Daisysta sekä nuoresta naimaikään tulleesta gileadilaisesta Agnes Jemimasta.

Testamentit jatkaa todella alkuperää kunnioittaen siitä, mihin Orjattaresi jää, ja toisin kuin voisi toivoa, se ei oikeastaan tarjoa kyseiseen maailmaan mitään uutta, ei näkökulmaa eikä käännettä. Kaikki kirjassa oleva on jo ollut olemassa 80-luvun klassikossa, nyt Atwood vaan sijoittaa tuohon maailmaan uuden tarinan. Ja se varmasti toimii heille, ketkä tuosta maailmasta ovat pitäneet, joku mainiosti Goodreadsissa tästä taisi sanoakin, että Testamentit on kuin Atwoodin itsensä kirjoittamaa fanifiktiota Gileadista. Löytyy eri näkökulmia, hirmutekoja, teloitusta ja kiitollisuusharjoituksia, ihmisten mielten murskaamista ja yhteiskunnallista kapinaa sieltä, mistä sitä ei arvaisi etsiä. 

Siihen nähden, etten koskaan oikein innostunut Orjattarestasi, oli tähän jännä tarttua, sillä paljon viihteellisempään muotoon kirjoitettuna jatko-osana tämä imi heti alusta asti loistavasti mukaansa. Imu ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkälle, kun huomasin tämän kaatuvan samoihin ongelmiin, mihin aikaa hieman kehnosti kestänyt edeltäjänsäkin mielestäni kaatui; näen varsin ongelmallisena lähtökohtana tällaisen tosielämästä lainaavan fundamentalismin käytön viihteenä, kun se keskittyy kauhistelemaan asiaa silloin kun keskiössä on valkoinen nainen. Kuten moni alkuperäisen kirjan puolustaja tässä kohti on minulle todennut, Atwoodin tarkoituskin on ollut kuvata maailmaa sellaisena kuin se jossain "hurjissa ja kamalissa" maissa on, mutta tavallaan tarkoitus ei pyhitä keinoja, kun esimerkiksi Talebanin naisten kohtalon tapainen tarina kauhistuttaa kansaa vasta kun keskiössä onkin itsensä näköinen, omalla ihonvärillä varustettu keskushahmo. Ymmärrän Atwoodin dystooppisen ajatuksen täällä taustalla, tämä tosiaan voisi tapahtua täällä meilläkin, ja voihan myös länsimaissa patriarkaatti paksusti ja hyvin. Mutta kun soppaan vielä yhdistetään melko kömpelö juoni ja aivan äärimmäisen epäuskottavat henkilöhahmot (en tiedä ehkä huonommin nuoruutta ja nuoren ihmisen ajatusmaailmaa kuvaavaa hahmoa kuin tämän kirjan Daisy?), ei kirja kovin pitkälle pötki. Etenkin loppu on kiirehdityn ja hätäisesti kasaan kootun oloinen, ja tuntuu että tämä on tehty HBO-sarjan rahakkaan jatkon vuoksi.

Mutta saipa tällä sentään kahteen eri lukuhaasteeseen lisäpisteitä, onhan sekin jo jotain.

Helmet-haaste 2022: 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa


NOAH HAWLEY : ENNEN SYÖKSYÄ
490s.
Otava 2017
Alkuteos: Before the Fall // 2016
Suomennos: Markku Päkkilä

Kolmantena, ja vähän ehkä vähäisimpänä jännäriluvuissani on sitten taas oikein perinteinen jenkkijännäri, itselleni täysin uuden kirjailijan Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Nautin tästä Otava-lukuhaasteesta erityisesti siksi, että olen sen myötä saanut itseäni lukemaan monipuolisemmin kuin yleensä – kun yhden kuukauden pyhittää erityisesti pelkästään lukemiselle, ja vielä kapeasta valikoimasta valituille kirjoille, tulee todella tartuttua sellaisiinkin romaaneihin, joihin ei yleensä muka ehdi. Nyt kun tarkoitus on ollut huhtikuun aikana lukea vain ja ainoastaan Otavan kirjastoa, tulee hassusti luettua enemmän ja erilaisempia kuin aikoihin. Ehkä tästä jotain jää siis vähän päällekin?

Ennen syöksyä on tosiaan amerikkalaisen Hawleyn lentokoneonnettomuusjännäri, jossa koneeseen nousee yksitoista ihmistä, mutta vain kaksi selviää hengissä. Miten ja miksi - selviää siis hengissä ja toisaalta taas kuolee - siihen koko kirja sitten keskittyykin. Lankoja riittää yhtä paljon kuin koneessa on ollut matkustajia, aina siis mediamoguleista perheineen, tuntemattomasta taidemaalarista henkivartijaan, koneen henkilökunnasta rahanpesusta epäiltyyn pankkijäbyliin. Ennen syöksyä kulkee kahdessa eri tasossa, onnettomuuden jälkeisessä ajassa selviytyjien ja onnettomuustutkijoiden näkökulmissa sekä onnettomuutta edeltäneessä ajassa, koneessa olleiden matkustajien näkökulmissa. Varsin pian selviää, ettei onnettomuus ole tosin ollut onnettomuus, vaan varsin tahallinen teko, mutta kuka haluaa pahaa ja kenelle?

Kirjoittelin Goodreadsiin tästä lyhyen ja ytimekkään arvostelun: "Perushyvä B-luokan jenkkijännäri." Ja sitä tämä tosiaan oli. Hahmot olivat äärimmäisen stereotypisiä amerikkalaisviihteen karikatyyrejä ilman suurempaa syvyyttä, mutta juoni kulki sen verran mainiossa tahdissa, että kirjaan jäi koukkuun varsin pian. Samalla tavalla kuin yllä esitelty Käärmeet, se tutkiskelee jollain tapaa rahaa ja valtaa, mutta aika eri näkökulmista, vähemmän yhteiskuntalähtöisesti ja enemmän sellaiseen perinteiseen Amerikka-tapaan, jossa raha on ennemminkin mahdollinen motiivi kuin kyseenalaistuksen aihe. B-luokkaisuus tulee taas siitä, että varsinaisesti tämä ei millään tapaa eroa genrensä kirjoista niin kirjallisesti kuin tarinallisestikaan, mutta se ei haittaa, jos ainoa tarkoitus on vain viihdyttää itseään menevällä jännärillä. 

Helmet-haaste 2022:16. Kirjan luvuilla on nimet 

lauantai 16. huhtikuuta 2022

COWBOY-NOVELLEJA KALLIOVUORTEN JUURELTA

ANNIE PROULX : NÄIN ON HYVÄ
287s.
Otava 2011
Alkuteos: Fine Just the Way It Is: Wyoming Stories III // 2008
Suomennos: Juhani Lindholm

(+ Lyhyt kantama,
317s.
Otava 2001
Alkuteos: Close Range: Wyomin Stories // 1999
Suomennos: Marja Alopaeus)

Otavan kirjasto toi jälleen lisää hurjan lämmittävää luettavaa; Annie Proulxin lännennovellit. Western-kirjallisuudesta minulla ei näitä ennen juuri ole ollut kokemusta, ainoastaan mieleen tulee joitain vuosia sitten lukemani John Williamsin äärettömän kaunis Butcher's Crossing. Siihen nähden miten satunnaiselta se muihin mielenkiinnon kohteisiini nähden tuntuukin, huomasin tämän lukuhaasteen kautta löydetyn novellikokoelman myötä todella innostuvani genrestä: 1800-luvun uudisraivaajista, keskilännestä ja Kalliovuorista, cowboy-kulttuurista ja periamerikkalaisesta historiallisesta fiktiosta. Se on tavallaan jännä, sillä kotimainen historiallinen fiktio ei mene sitten lainkaan, mutta toisaalta näissä on jotain samaa kuin lempiklassikossani, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, joten kaipa se tietynlainen tuttuus ja lempeä köyhälistön ja yhteiskunnan alemmilla portailla pyörivän luokan kuvaus vaan sitten vetää puoleensa. 

Näin on hyvä on Proulxin Wyoming-sarjan kolmas osa, jonka itse tästä trilogiasta luin ensimmäisenä. Se on tasaisen hyvä, eheä kokonaisuus, vaikka aiheet pyörivätkin niin nykyajasta syvälle Amerikan alkuperäiskansan menneisyyteen, todellisuudesta Saatanaan ja Helvettiin. Kokoelma alkaa vaikuttavalla Suku on rakkain -novellilla, jossa isoisän paljastama sukusalaisuus ei aukea lapsenlapselle aivan toivotulla tavalla. Maagista realismia mukaan tuova Marunalapsi oli hieno ja intensiivinen tarina marunapensaasta, jota lapseton pariskunta hoito jälkeläisenään, villin hienoja ja mustan humoristisia olivat molemmat Helvettiin sijoittuvat tarinat Olen aina pitänyt tästä paikasta sekä Kiusantekoa rämeellä. Kahden viimeisimmän kautta Proulx kuvaa oivaltavasti nyky-yhteiskunnan tilaa, ja sitä toimettomuutta, jonka ihminen on itse Paholaiselle aiheuttanut omalla kiivaalla tuhoavalla tahdillaan. Oma lempitarinani Aasin todistus taas on hiljainen ja kipeä tarina ihmisestä ja valtavasta luonnosta, niistä hiljaisista hengenvedoista joiden ääreen pieni lajimme edustava taipuu syrjäisellä ja suljetulla vaellusreitillä, jonne on suutuspäissään itsekseen lähtenyt. Proulx kuvaa kaikkia hahmojaan äärimmäisellä tarkkuudella, lempeydellä ja oivaltavuudella, ja se onkin sinällään periamerikkalaisinta kirjallisuutta parhaimmillaan. 

x

Ja tämän ylläolevan kirjoittamisen jälkeen ehdinkin myös lukea Wyoming-sarjan aloitusosan, Lyhyen kantaman. Siinäkin pyöritään täysin samoissa maisemissa, kohtaloissa ja tarinoissa, ehkä jollain tapaa karummin ja vähemmän lempeästi? En löytänyt tuosta kolmiosaisen novellikokoelmasarjan ensimmäisestä kokoelmasta sitä samaa lämpöä, oivaltavuutta ja yllätyksellisyyttä, johon Näin on hyvä -kokoelmassa ihastuin, vaikka tarinat sinänsä ihan taidokkaita olivatkin. Vähän toisteisia tosin, sillä kokoelmasta ei loppua kohden jäänyt erityisesti mieleen kuin aivan viimeinen tarina, elokuvaksikin sovitettu Brokeback Mountain. Se oli äärimmäisen kaunis, koskettava ja omaääninen, mutta vaikka siitä kovin pidinkin, kokonaista kokoelmaa sekään ei aivan yksin pelastanut. Mutta täytynee vielä jossain vaiheessa lukea tuo Maan tomua -kakkososakin, sen verran Proulx kuitenkin edelleen jätti lämpöä jälkeensä.

Helmet-haaste 2022: 
Näin on hyvä: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti
Lyhyt kantama: 39. Novellikokoelma

tiistai 5. huhtikuuta 2022

VALTA JA SUKUPUOLI – KAKSI ROMAANIA YHDYSVALLOISTA

           JOYCE CAROL OATES                                   SIRI HUSTVEDT           
KOSTO:RAKKAUSTARINA                         SÄIHKYVÄ MAAILMA
157s.                                                                                                431s.
Otava 2010                                                                                     Otava 2014
Alkuteos: Rape: A Love Story // 2003                                        Alkuteos: The Blazing World // 2014
Suomennos: Kaijamari Sivill                                                   Suomennos: Kristiina Rikma

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, ja viime viikonloppuun mahtui jopa kaksi kirjaa. Molemmat on kirjailijoilta, joita olen joskus vuosia sitten lukenut aiemminkin, molemmat sellaisia, jotka eivät aivan omilta kuitenkaan tuntuneet. Kirjagramin lukuhaaste antoi kuitenkin innostusta tarttua heihin uudelleen, ja kun molemmissa on jotain samaa, ei ehkä tyylillisesti eikä tarinallisesti, mutta sinänsä temaattisesti, ajattelin näitä nyt yhteispostauksena vielä hieman itselleni purkaa.

Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina on väkevä, raaka ja julma pienoisromaani 1990-luvun puolivälin Yhdysvalloista, yksinhuoltajaäidistä Teenasta sekä hänen 12-vuotiaasta tyttärestään Bethistä, jotka joutuvat itsenäisyyspäivän juhlinnoista palatessaan silmittömän väkivallan ja joukkoraiskauksen uhriksi. Oates kuvaa tapahtumia viiltävästi sivusta, Bethin kautta, ilman tunteita, tai tavallaan tunteet lukijalleen jättävänä. Tarinan keskiöön nousee myös Persianlahden sodan veteraani, poliisi Droomor, joka ei tyydy katsomaan sivusta kun oikeuslaitos kohtelee Teenaa siihen amerikkalaisimpaan tapaan, parhaan tarinankertojan sepustukseen uskoen.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma taas on vuosituhannen vaiheeseen sijoittuva taiteilijaromaani, akateeminen ja intellektuelli tutkielma jo menehtyneestä kuvataiteilijasta Harriet Burdonista, jonka elämää elämäkertakirjailija lähtee kokoamaan fiktiivisten muistikirjojen, haastatteluiden, arvioiden ja muiden tarinoiden kautta. Harriet Burdon, tutummin myös Harry, on arvostetun taidekauppiaan leski, joka ei kuitenkaan koskaan ole saanut taidettaan kunnolla läpi. Niinpä hän vanhuuden päivillään kokeilee jotain uutta: taide siirtyykin taidemaailmaan kolmen pseudonyymin, eri ikäisen ja tyylisen miestaiteilijan kautta, ja lyö läpi tavoilla, joihin Harry ei ollut osannut varautua.

Romaaneina nämä kaksi kirjaa ovat aivan yhtä erilaiset kuin ylläolevat perusjuonitiivistykset jo näyttävätkin. Oates kirjoittaa tiivistä, tikkaavaa pienoisromaania, lyhyitä lukuja, lause lauseelta rakentavaa maailmaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Se on viiltävä, suora, peittelemätön. Hustvedtin romaani taas on jo reilussa 400 sivussaan varsinainen runsaudensarvi: se ei pysy pelkästään Harryn tarinassa, vaan poukkoilee milloin jo edesmenneeseen puolisoon, lapsiin, psykiatreihin, loppuvuosien kumppaniin, pseudonyymeihin, vanhempiin, entisen puolison vanhempiin, aaveisiin, filosofiaan, taiteeseen, taidehistoriaan, dokumenttielokuviin, mitä nyt ikinä. Se maalaa, unohtuu sivupoluilleen, tulee takaisin, jos tulee, karkaa ja poukkoilee. Ja se mikä silti näille kirjoille on yhteistä, on se, miten taiten molemmat valitut tyylit todella tukevat tarinaansa, toinen tiukkaa traumaa ja siitä selviämistä, toinen rönsyillen sinne tänne niin kuin elämä nyt tapaa tehdä.

Ja se mikä näille sitten oli yhteistä, on se taustatematiikka, valta, patriarkaatti, naisen asema kumppaneiden, valamiehistön, taidekriitikoiden, lähiyhteisön, lastensa ja yhteiskunnan silmissä. Oates tutkii valtarakenteita uhrin näkökulmasta, ja siitä, kuka oikeastaan saakaan mitä kerjäsi, kun taas Hustvedt tutkii valtarakenteita laveammin taidemaailmassa, taiteilijuuden, identiteettien sekä taideteoksen ja taiteilijan keskinäisen suhteen välissä ja vierellä. Valta on täysin vastustamaton, yhteiskunta imaisee itsensä miesten puolelle, miehiseen maailmaan, miesten selityksiin kuin itsestään, ja kumpikin amerikkalaiskirjailija antaa omalla tavallaan omalla teoksellaan näytteen siitä, mitä se tekee vallan alle jääneille naisille. Uhreille ja toimijoille. Niille reunaehdoille, joiden sisällä ylipäätään on mahdollista elää.

Kumpikin näistä romaaneista tekee sen omalla, hienolla tavallaan, ja siksi niillä on jotain yhteistä, vaikka ne näennäisen kaukana muuten toisistaan tuntuvat olevankin. Valta on pysyvää, ja ratkaisu on kummallakin uhmata sitä yksilötasolla; toisessa tarinassa kaikki päättyy tosin paremmin kuin toisessa. Hustvedt kuvaa ehkä hieman paremmin sitä, miten mahdoton tehtävä yksilönä kokonaista rakennelmaa on lähteä haastamaan, Oates taas hieman sortuu vahvistamaan kritisoimaansa kuviota, kun kuvioihin astuu mies, joka pelastaa neidon pulasta. Jälkimmäinen ratkaisu on aika ontuva, sillä se muun kokonaisuuden kanssa tulee tuottaneeksi tilanteen, jossa kerrotaan jo satoja kertoja kerrottua: että on uhri ja on uhrin puolella oleva mies, joka tulee ja pelastaa tilanteen. Hustvedtin versio on hienovaraisempi, ja se yrittää jotain uudempaa, mutta toisaalta tämä romaani taas kompastuu omiin rönsyihinsä niin pahasti, että kaiken taide- ja kulttuurisnobbailun alla itse juoni taitaa unohtua itse kirjailijaltakin. Jos sellaista nyt alunperin olikaan.

Mutta varsin ajatuksia herättäviä lukukokemuksia nämä kumpainenkin. Valta on ja pysyy, ellei sitä tietoisesti kaadeta. Mutta nimenomaan rakennetasolla, sillä tämä romaanikaksikko osoittaa, että yksinäinen taistelu naisella kokonaista maailmaa vastaan on pahimmillaan enemmän tai vähemmän tuhoisa tie.


Helmet-haaste 2022: 
Kosto: Rakkaustarina: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
Säihkyvä maailma: 47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun (oletan, että saan tälle pariksi vielä pian luettua jotain Hustvedtin kumppanilta Paul Austerilta)


perjantai 1. huhtikuuta 2022

OLI KERRAN KELLO NOLLA

ALI SMITH : OLI KERRAN KELLO NOLLA
284s.
Otava 2013
Alkuteos: There But For The // 2011
Suomennos Kristiina Drews

Ah. Onnea on lukuhaasteet, joiden avulla löytää aivan uusille kirjallisille vesille. Juuri tänään on käynnistynyt nimittäin kirjainstagramin Kevät Otavan kirjastossa -lukuhaaste, jossa on tarkoitus koko huhtikuun ajan lukea mahdollisimman paljon Otavan kirjaston käännösteoksia. Ja vaikka itse haasteen kisaosuus jää minulta tälläkin kertaa välistä – viimesyksyisessä Keltaisen kirjaston -lukuhaasteessa kärki luki toista sataa kirjaa kuussa – hyppään tähän haasteeseen mukaan juurikin lukukokemusten monipuolistamisen näkökulmasta. Kirjan elinkaari kun tuntuu olevan harmillisen lyhyt, ellei se hyppää jonkinlaiseen klassikkokaanoniin jo pian syntyessään. Näiden haasteiden avulla taas tulee tartuttua kirjoihin, jotka muuten ehkä jäisivät välistä, ja tämä aloituskirja, brittiläisen Ali Smithin Oli kerran kello nolla on ehdottomasti sellainen, johon en aivan heti olisi ymmärtänyt ilman haasteita tarttua.

Ja se onni, kun huomasin jo ensisivuilla löytäneeni aivan uuden kirjallisen maailman, lempikirjan, tarinan, jonka ansiosta olisin toivonut työmatkojen vai jatkuvan ja jatkuvan, että olisi ehtinyt lukea enemmän. 

Smithin upea Oli kerran kello nolla on valloittavan nokkela satiiri brittiläisestä keskiluokasta, sellaisesta päällepäin kovin koreasta, yhteisiä kutsuja järjestävästä ulkokultaisesta paremmuudesta. Se saa alkunsa – ja oikeastaan koko tarinan kiepautuksensa eräistä illalliskutsuista, joiden aikana eräs vieras nousee pöydästä ja lukkiutuu vierashuoneeseen. Isäntäperheen piina kasvaa kun he ymmärtävät, ettei vieras ole lähdössä minnekään, ja tätä kummaa tapausta Smith alkaa pyörittää eri kertojien avulla enemmän tai vähemmän auki. Tavallaan kirja kertoo vieraan kautta kaikesta muusta kuin hänestä, vieraasta tulee vierauden tunne, jonka läsnäoloon jokainen kirjan henkilö suhtautuu täysin eri tavalla. Toinen tuntee tulleensa kotiin, toinen taas tekee siitä elämänsä tarkoituksen.

Oli kerran kello nolla jakautuu neljään erilaiseen osaan, neljään kertojaan, omanlaiseensa ja eri tavoin keskustarinan ympärille kiepahtavaan. Mukana on vierashuoneen vieraan nuoruuden tuttava,  illalliskutsujen 60-vuotias avec, iäkäs rouva pinkissä sairaalakaavussa, olevinaan kaikista nokkelin nokkela 9-vuotias. Smith kuvaa jokaisen hahmonsa kautta maailmaa heidän tavoillaan, niin taitavasti kieltä ja sen eri rekisterejä käyttäen, että välillä lukija unohtaa olevansa jonkin fiktiivisen tapahtuman keskellä. Smith taitaa erityisesti kielen, nokkelat sanaleikit, kerronnan metatasot, eri kertojien ajatuksen juoksun, havainnot, koko maailman sanojen avulla. Yhtaikaa vierashuoneeseen jumiutuva kutsumaton vieras on hahmoille täysin totta ja toisaalta myös jotain suurempaa, vertauskuva, häiriötekijä keskiluokkaisessa arjessa, särö, joka paljastaa identiteettien onttouden, kun ne rakentuvat esimerkiksi vähemmistöjen halveksinnalle. Miles – se vierashuoneeseen lukkiutunut vieras – on henkilö, jota pidetään itsestäänselvyytenä kenties, mutta joka muille herkille, syrjään jääneille, kuulematta tulleille on jotain huomattavasti suurempaa, jotain, jonka katse ja läsnäolo voi muuttaa kaiken. Niin monella eri tasolla. Symbolinen vieras ja vieraus kantaa koko romaanin läpi, ja Smith käsittelee sitä herkullisilla, oivaltavilla ja äärimmäisen tarkoilla tavoilla aina lempeydestä nokkelaan rosoisuuteen.

Tekisi mieli sanoa, että Smith on taitavin ihmismielen sisäisen puheen kuvauksessa, mutta toisaalta hän on ehdottomasti myös taitavin dialogeissa, ihmisten välisten suhteiden esiin tuomisessa, ajatusten paljastamisessa, oikeastaan näemmä allekirjoittaneen näkökulmasta hieman kaikessa mitä hän tekee. Täytyy myöntää, että näitä lukemiani viiden tähden kirjoja sekä niistä kirjoitettuja arvosteluja toki leimaa aina tämä tällainen vilpitön ihailu, mutta toisaalta, sehän on koko lukemisen tarkoitus, ainakin itselläni. löytää kirjoja, jotka vievät niin täysin mukanaan, että hetken on ihan jossain muualla. Oli kerran kello nolla on siis yksi vuoden ehdottomasti suurimpia lukuhelmiä, ja Smithin pariin täytyy päästä palaamaan pian uudelleen. 

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ

PATRICIA LOCKWOOD : KUKAAN EI PUHU TÄSTÄ
226s.
Tammi 2022
Alkuteos: No One Is Talking About This // 2021
Suom.: Einari Aaltonen

"Hänellä oli vaginassaan kristallimuna. Oli vaikeaa kävellä kristallimuna vaginassa, joten se sai hänet mietteliääksi eli käytännössä meditoimaan. 'Kuule, se tosiaan toimii', hän sanoi aviomiehelleen, joka iltamyöhällä häkeltyi kristallimunasta."

Kun tartun yhdysvaltalaisen Patricia Lockwoodin esikoisromaaniin Kukaan ei puhu tästä, luulen pitkälle puoliväliin lukevani satiirista teosta Twitteristä, tai portaalista, kuten kirjassa sanotaan. Ja niin itseasiassa luenkin: luen jonkinlaista postkapitalistista ilottelua, jossa tämän myöhäismoderninajan ilmiöt nostetaan niin nasevasti framille, että välillä oikein kutkuttavalla tavalla nolottaa olla juuri tässä ajassa juuri minä – niin yksi muista, niin laumasieluinen ja samaa aikaa elävä, että kenestä tahansa saa oivallisen stereotypian 2020-luvun milleniaalista, kun vaan on tarpeeksi elänyt elämäänsä internetissä. Ja sitä Lockwoodin romaani on: armoton kuvaus identiteetin rakentamisesta internetin syövereissä, portaaliposeerauksessa, ironisen nasevuuden ironisuudesta, siitä miten ironiasta huolimatta kaikki otetaan tässä ajassa niin  k a m m o t t a v a n  vakavasti.

"Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui, ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä."

Romaanin portaali on armoton paikka, jossa jotain nasevaa lohkaissut onkin yhtäkkiä kaiken asiantuntija, ja huomaakin jo kiertävänsä maailmaa kommentoimassa nykyaikaa niin erilaisissa seminaareissa kuin British Museumin luentosaleissakin. Portaali tasapäistää kaikista legitiimejä kommentoijia asiantuntijuustasosta riippumatta, yhtäkkiä väliä onkin vain sanavalmiudella sekä valmiudella kiistää ja kinata, runnoa oma ylemmyydentuntoinen mielipide muita ylemmäs. Tätä elämää kirjan päähenkilö elää, hän lentää paikasta toiseen, vierailee Helsingissä ja Australiassa, elää ikuisessa virrassa jossa langat, kommentit, twiitit ja iskut vyön alle ovat jatkuvassa virrassa juoksevia koodeja, kirjaimia, sosiaalista elämää, elämän imitointia. Maailma kulkee kohti tuhoaan, ja ihmiset istuvat nenä portaalin tekstivirrassa kiinni yrittäen saada kiinni edes jostain.

"Sanat, jotka saisivat liekit roihahtamaan hänen sisällään, kun hän vuoden päästä ajattelisi niiden postaamista:

mikä aika olla lainausmerkeissä elossa."

Ja yhtäkkiä alkaa kirjan toinen osa, ja koko tunnelma muuttuu. Kirjainten virta kääntää suuntaa, se virtaa ulos puhelimesta, se repi todellisuudesta toiseen, siihen mitä olemme pitäneet edellistä todellisempana, vaikkei kukaan kai enää tiedä missä todellisuuden ja missä virtuaalisen raja todella menee vai onko sitä edes.

Lockwood on kirjailija, jolla todella on tarinan ja draamankaari hallussa. Juuri kun on alkanut päästä mukaan kunnolla siihen twiitinmittaisen tekstin rytmiin, rytmi muuttuu, tunnelma muuttuu, elämä muuttuu, kaikki muuttuu. Kieli pitenee ja tihenee, teräviä havaintoja ei tarvitsekaan enää tiivistää rajattuun merkkimäärään, maailma ei enää mahdukaan rajattuun merkkimäärään. Kaikki kiepsahtaa ympäri romaanissa ja sen henkilöiden elämissä, ja yhtäkkiä koko se elämä, joka ennen venytti rajojaan virtuaalisen ja todellisen yli koko maapallolle, pienenee Ohioon, diktaattorin aikaiseen osavaltioon, joka tekee abortista rikollista, joka kiepauttaa historiaa taaksepäin, eikä yksikään lääkäri uskalla sanoa mitä se käytännössä saattaa synnyttävälle äidille tarkoittaa. Ja se mistä yhtäkkiä nyt äiti, diktaattori ja Ohion aborttilait tähän tulivat, se oli yllätys minullekin. Ja jotta se voi olla sitä myös seuraavalle lukijalle, jääköön se vielä arvoitukseksi.

Lockwood tutkiskelee kahden täysin erilaisen kirjan osan kautta sitä maailmaa, jonka rajat tuntuvat olevan kauempana kuin koskaan. Internet mahdollistaa kaiken sulautumisen yhteen, mutta romaani tuntuu kysyvän onko internet enää olemassa erillisenä vai osana meitä. Mitä ihmisestä kadotessaan jää, ja mistä ihminen katoaa kun hän katoaa? Loppuosan vakavuus saa alun leikittelyn näyttämään juuri siltä, mitä se on, leikittelyä. Leikittelemme, performoimme, elämme sellaisen kuvan kautta, jota emme kuitenkaan jaa ulkopuolelle, mutta toisaalta, jaoimmeko me sitä koskaan ennenkään? Nykyään se näkyvin puoli elämästämme on näkyvintä koskaan, mutta piiloinen on aina ollut piilossa. Katseilta, toisilta, kuvilta, tuijotukselta. Suojassa, suojeltavana. Ehkä toisen katseilta ja pilkalta, ehkä joltain mikä onkin enemmän meissä sisällä kuin oletetuissa tuntemattomissa ja heidän asenteissaan.

Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä on siis todella kirja, josta todella monen toivoisi puhuvan. Sen ristiriitaisuus, vetovoima ja omaleimaisuus on raikasta, se on yhtaikaa niin uskomattoman taitavasti tallennettu ajankuva sekä kipuileva näkyvän ja piilotetun rajanveto, että se elää elämäänsä myös tämän ajan jälkeen. Hieno, ristiriitainen vuoristorata tämä lukuelämys.

Helmet-haaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle

tiistai 15. maaliskuuta 2022

VUODET

ANNIE ERNAUX : VUODET
215s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Les Années // 2008
Suomennos: Lotta Toivanen
Pyydetty arvostelukappaleena

Kun lukee jotain todella sykähdyttävää, älykästä ja hengästyttävän kirkasta, kadottaa herkästi omat sanat. Huomaa, että tapa kertoa ei koskaan tule yltämään sen tasolle, mistä yrittää kertoa, eikä sitä tyyliä ja tapaa saa kiinni, täysin tavoitettua, kun ei oikein saa sitäkään, miksi jostain on tullut itselle näin suurta ja tärkeää. Sanat pakenevat määritelmiä, kirja kykyä tulla arvostelluksi. Lopulta on vain sivu toisensa jälkeen, pieniä muistilappuja lähes jokaisella aukeamalla, hiljaisuutta ja ihailua, kirjaan täydellistä uppoamista. On Vuodet ja vuodet 1940–2008, yhtaikaa edessä ja jonkun toisen muistoissa.

Vuodet uppoaa jollain herkällä tavalla siihen autofiktiivisen, muistelmallisuuden ja henkilökohtaisuuden maailmaan, johon kaikki kirjat viime aikoina, ja silti se on aivan omassa sarjassaan, omanlaisensa, uniikki. Ernaux kuljettaa lukijansa koko elinhistoriansa läpi aina sotaa käyvästä, miehitetystä Ranskasta vuosituhannen ensimmäiselle vuosikymmennelle, jossa vauhti kiihtyy kiihtyy kiihtymistään ja uutuuksista on tullut jo niin normaali osa elämää, että koko sana alkaa menettää merkitystään. Ernaux on kuvien tyttö 1940-luvulla, 1980-luvulla, 1990-luvulla, Vuodet on kuin pino valokuvia, joiden avulla kertoja palaa hetkiin, tai ainakin niiden hetkien vierelle. Vuodet on yhtaikaa Ernaux'n ja koko Ranskan historia edelliseltä vuosisadalta, se on se klassinen henkilökohtaisen ja poliittisen risteyskohta, yksityinen, mutta yhteiskunnallinen, mutta taas: aivan omalakisella tavallaan, ei niin kuin jokatoinen kirja nykyään. Ei päälleliimatusti, ei siksi, että näin nyt tarinat kuuluu kertoa, ei, se on paljon enemmän ja syvemmin. Vuodet on kuin kollektiivinen muisti, mitä vahvistaa entisestään Ernaux'n käyttämä, äärimmäisen hienosti toimiva me-kertoja, sivusta katsovasti itseään häneksi kutsuva, jonka kanssa me kuljemme kuitenkin yhdessä, vierekkäin, sunnuntailounailta mielenosoituksiin, salaisiin aborttitiloihin, luokkanousuun ja hylättyjä laukkuja metrossa katseella etsiviin suurkaupunkilaisiin.

Laputin pienillä muistilapuilla Vuosista jotain lähes jokaiselta aukeamalta. Ernaux'n kieli on kaunista, se ei kompastu koukeroihin, mutta tuo eloon koko historian, ne vuodet, joita hän täällä on elänyt, seurannut, yhden henkilön kautta nähtynä ja silti yhteisöllisesti hahmotettuna. Ernaux'n huomio on kiinnittynyt niin teräviin yksityiskohtiin, että koko Ranskan lähihistoria saa uuden näkökulman, filosofit esiintyvät, kertovat, kuolevat, poliitikot hallitsevat ja menettävät hallinnan. Yhteiskunta liikkuu ja aaltoilee, siltä odottaa koko ajan enemmän, mutta suurimmat asiat tapahtuvat aina kun niitä ei odota. Naiseus on yhtaikaa pieni vankila, silti lohdullinen ja helppo malli, se kasvaa ja suurenee sitä mukaa kun aika kasvaa ja suurenee, yhteiskunta mullistuu, hallitukset vaihtuvat ja ihmiset ovat eri syistä kaduilla. Asenteet erilaisuutta, maahanmuuttajuutta, arabeja ja köyhiä kohtaan ovat olemassa, mutta kiihtyvät ja kiristyvät, poliitikot ottavat ihmisjoukoista keppihevosia, eikä sitä vastusta kukaan. Historia kieputtaa itseään, se löytää samat asiat uudelleen ja uudelleen, kuvitellen joka kerta olevansa ensimmäistä kertaa asialla. Välissä risteilee kulttuuria, elokuvia, musiikkia, ranskalaisia tv-julkimoita, sellaisia, joita en tunne, mutta joiden vastaavat osaan omalta elinajaltanani samaan tapaan nimetä, joiden nimeen osaa kiinnittää kokonaiset kulttuurivaiheen. 

Ernaux kirjoittaa sellaisella älyllä ja terävyydellä, etten hetkeen ole tällaiseen kirjaan törmännyt. Lisään Vuodet elämäni kirjojen joukkoon, sinne, jossa on jo Rachel Cuskia, Maggie Nelsonia ja Vigdis Hjorthia. Annie Ernaux'n Vuodet on saatu suomeksi yli kymmenen vuoden viiveellä, mutta tämän kirjan kääntäminen on ehdottomasti jonkinlainen, suurikin, kulttuuriteko. Lotta Toivasen käännös on äärimmäisen kaunis, kuten Jenni Noposen suunnittelemat kannetkin. Olen äärimmäisen onnellinen, että tämä kirja on tässä. Minulla. Aina käsillläni.

Helmet-haaste 2022: 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

tiistai 8. maaliskuuta 2022

IHMISIÄ JA VIRTAHEPOJA KESÄYÖSSÄ – EMMI-LIIA SJÖHOLM : VIRTAHEVOT

EMMI-LIIA SJÖHOLM : VIRTAHEVOT
3h34min // 255s.
Kosmos 2022
Kuunneltu äänikirjana, rooleissa Samuli Niittymäki & Pihla Viitala

Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, Paperilla toinen on tuntunut jakavan lukijakuntaa runsaastikin viime vuosien aikana. Itse rakastin kyseistä teosta, se oli villin intimiimi, rehellinen, avoin ja kipeä kuvaus naisen elämästä, naiseudesta, elämästä ylipäätään. Abortista, huonosta seksistä, avioliitosta, nähdyksitulemisen tarpeesta. Kirjan ympärillä kävi ajalle tyypillinen samastumiskeskustelu yllättävänkin kiivaana: tuntui, että siitä pidettiin, jos samastuttiin, vihattiin, jos ei. Mutta ei kai hyvään kirjallisuuteen tarvitse aina hahmoja, jotka ovat kuin itse? Eikä kirjallisuus ole maailma eri tavoin ajattelevienkin maailmaan, kokemuksiin ja ristiriitoihin? Helppo toki sanoa, kun olen itse yksi niistä samastujista. Mutta ihmisen kuvaus kipeimmillään ja paljaimmillaan on taito, josta soisi kiitosta tulevan myös toisestakin suunnasta, edes silloin tällöin.

Ihmisten kipeiden pisteiden kuvaamisessa onnistuu Sjöholm myös toisinkoisessaan, ensisijaisesti äänikirjaksi tarkoitutetussa dialogiromaanissa Virtahevot. Kaksi ihmistä kohtaa toisensa kesäyössä, toinen kysyy toiselta pussaillaanko, ja toinen kieltäytyy nauraen. Alkuasetelmasta käynnistyy yli kolmetuntinen keskustelu, polveileva, keveä ja syvä. Ja jotenkin niin herkällä tavalla aito ja viiltävä, että tätä kuunnellessä toivoin ihan äärimmäisen paljon olevani tässä mukana, muutakin kuin kuuntelijana. Ja lopulta olinkin. Elin yhtäkkiä maagisen kauniin kohtaamisen pimenevässä kesäillassa, keskellä maaliskuuta.

Virtahevot on kipeän kaunis tutkielma ihmissuhteista, normeista, niistä poikkeamisesta. Se on tarinoita virtahepojen seksistä, lapsista ja lapsettomuudesta, eroista ja eroamattomuudesta. Kaksi toisistaan hyvin poikkeavaa henkilöä, Touko ja Eevis risteävät toistensa elämissä hyvin omalaatuisissa kohdissa, sellaisissa, joita ei voi ennalta kirjoittaa. Ja tässä ehdottomasti on Sjöholmin suurin taito tämän dialogiromaanin kohdalla: se todella kuulostaa siltä, kuin tätä ei olisi ennalta kirjoitettu. Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala tekevät äänirooleissaan niin loistavan upeaa työtä, että tämän äänikirjan parissa unohtaa tasaiseen tahtiin kuuntelevansa fiktiivistä tarinaa, fiktiivisistä ihmisistä. Touko ja Eevis ovat niin kokonaisia, rosoisia, eksyneitä ja etsiviä kuin kuka tahansa oman elämäni ystävistä, kuin kuka tahansa juuri tässä ajassa suhde- ja elämäkipuiluja kolme-, neljäkymppisenä pyörittävä. Ehkä hieman joo tällaisesta Kallio-Vallila-kuplasta elävänä taas erityisen samastuttavaa, mutta on se enemmänkin. 

Virtahepojen kuuntelu oli kuin olisi kuunnellut elokuvan, aistinut kesäillan kaikkine aisteineen. Etenkin alkupuoliskolla dialogi oli hersyvän poukkoilevaa ja hakevaa, luonnollista ja eloisaa. Loppua kohden se vakavoitui, ja muuttui ehkä aavistuksen verran enemmän kirjoitetunoloiseksi, sellaiset luonnolliset poukkoilut vähenivät, mutta toisaalta aiheetkin syvenivät, kyllähän silloin keskustelijatkin ovat eri intensiteetillä mukana. Kepeä, kaunis ja äärimmäisen lempeä kuuntelukokemus. Suosittelen ehdottomasti kaikille, näennäistä keveyttä kaipaaville, eskapismin ystäville, suhdenormien rakastajille ja niitä haastaville. Tämä oli yksinkertaisesti aivan ihana.


Helmet-haaste 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

perjantai 4. maaliskuuta 2022

ARMOTON JA PALJAS ESIKOINEN – RAVEN LEILANI : KIILTO

RAVEN LEILANI : KIILTO
203s.
Otava 2021
Alkuteos: Luster, 2020
Suomennos: Kaijamari Sivill

23-vuotias newyorkilainen Edie on pitkään kustantamonsa ainoa ruskea työntekijä. Hän etsii, hapuilee, ei nöyrry, esitä valkoisempaa kuin onkaan. Ediellä on myös valkoinen rakastaja, kymmenisen vuotta vanhempi Eric, joka vaimonsa lupakirjan kanssa avaa avioliittoaan. Muutaman mutkan – potkujen sun muun – kautta Edie asuukin yhtäkkiä Ericin kotona, ulkopuolisena kolmantena pyöränä, keskellä valkoista esikaupunkialuetta.

Raven Leilanin esikoisromaani Kiilto on kiivas tutkielma paitsi parikymppisyydestä, yksinäisyydestä ja rakkauden etsimisestä, rodullisuudesta, rakenteellisesta rasismista ja luokkaeroista, joista etuoikeutettu valkoinen lähiöisä ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään yhtään mitään. Kuten todellisessa maailmassa, luokan näkee vain kuin ei elä sen kaikkein normitetuimman keskiluokan keskellä. Tai kun lukee romaania, joka tuo sen upeasti näkyviin alleviivaamatta aihetta liikaa.

Leilanin Kiilto on kiihkeä, poukkoileva ja paljas romaani, jota ei aivan turhaan ole verrattu vast'ikään lukemaani Lisa Taddeon Eläimeen. Siinä missä Taddeon romaanin keskiössä on naisiin kohdistuva rakenteellinen sorto, on se Leilanilla ei-valkoisiin kohdistuva rakenteellinen rasismi. Ja se rasismi on sitä, mikä on kaikkein eniten piilossa; pientä, vihjailevaa, alistavaa ja näennäisen hyväntahtoisuuden alle piilotettua, sitä sellaista, joka yhtaikaa antaa ymmärtää, että yksilö voi ikään, sukupuoleen, ihonväriin ynnä muuhun katsomatta olla ihan! mitä! tahansa!, mutta joka todellisuudessa kaventaa sen "ihan minkä tahansa" aina hieman pienemmäksi kuin se vaikkapa valkoisella cis-miehellä on. 

Leilani ei korosta rasismiaan yliviivaten, vaan tuo sen mukaan tarinaan yllättävänkin vivahteikkaasti. Leilani tarkastelee rasismia työelämässä, yhteiskunnassa, yhteiskuntaluokissa, lähiöissä ja New Yorkin metroissa. Se vilauttaa kritiikkiä niin iänikuisiin, valkoisille jo tarpeeksi etäisiin orja-tarinoihin, työyhteisön kiintiömustiin ja hanttihommiin, joita tehdä kun saa varsin monennen koeajan jälkeen potkut. Kiilto on oivallinen tutkimus paitsi rodullisuuteen myös yhdysvaltalaiseen luokkayhteiskuntaan, joka pitää ihmiset lähtökohtaisesti paikoillaan. Amerikkalainen unelma kuulostaa lähinnä viiltävältä satiirilta maassa, jossa oman onnensa sepät näyttävät kaikki yllättävän samalta.

Ja samalla Kiilto on kaunis tarina yksinäisyydestä, rakkaudenkaipuusta ja rakkaudesta sellaisista suunnista, joita sitä ei osaa odottaa. Se kysyy vahvasti, miksi vähimmäisvaatimuksesta tulee yhtäkkiä muka riittävää, miltä turva näyttää ihmiselle, joka on tottunut vain hylkäämisiin. Se kuljettaa mukana toivoa taiteilijuudesta, etsintää identiteetistä, hapuilua omasta paikasta maailmassa, jossa se paikka on yritetty jo ennalta antaa varsin kapein ehdoin. Kokonaisuutena Leilanin esikoinen on ehkä hieman turhankin poukkoileva ja esikoisromaanimaisesti täysi – ikään kuin yhtään mitään sivujuonnetta ei olisi maltettu ottaa pois, mutta toisaalta se on näin ainakin vahva ja moniulotteinen. Toki tarkempi syventyminen olisi saattanut tehdä romaanille erityisen hyvää, mutta lopulta voi kysyä kuka 23-vuotias nyt lopulta osaa paneutua ja syventyä maailmassa, jossa kaikki on hieman huonolla tavalla auki?

Helmet-haaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

tiistai 1. maaliskuuta 2022

MUISTIPOLIISI

YŌKO OGAWA : MUISTIPOLIISI
368s.
Tammi 2022
Alkuteos: 密やかな結晶 // 1994
Suomennos: Markus Juslin

Kun asiat katoavat, ihmiset heräävät outoon tyhjyyden tunteeseen. Kestää hetki, ennen kuin he huomaavat mitä on kadonnut, saati miten se tällä kertaa vaikuttaa heidän elämäänsä. Joskus kadonnut asia on soittorasia, toisinaan ruusut. Mutta kun asia on kadonnut, se on todella kadonnut. Ihmiset kerääntyvät tuomaan rovioille viimeisetkin tavaranrippeet, ja poltettuaan ne asiat katoavat mielistä, sydämistä ja koko maailmasta. Vaikka joku yrittäisi palauttaa mieleensä kadonneita asioita, ne eivät tule enää takaisin. Uudelleen löydettyinäkään ne eivät enää herää henkiin, tuo esiin muistoja. Ne ovat vain jotain, sillä sydämessä niiden tilalle on jäänyt vain onkalo.

Luin tämän kirjan jo pitkälti toista viikkoa sitten, ennen kuin Kreml aloitti sodan Euroopassa. Ennen kuin Euroopan historia kääntyi jälleen. Nyt en enää olisi pystynytkään, sillä tämä totalitarismin allegoria on ihan liian lähellä. Nyt kun kirjoitan siitä, tekee mieli ohittaa yhteiskunnallinen viitekehys kokonaan, keskittyä vain muistiin ja muistamiseen. Siihen, miten taiten tämä romaani kuvaa murtuvaa muistia, etenevää sairautta, jossa ensin kadotetaan ulkopuolisia asioita, lintuja ja kirjallisuutta, ja pikkuhiljaa edetään omaan mieleen. Muistipoliisin vainoamat muistavat tuntuvat tästä näkökulmasta tarkastellessa omaisilta, jotka hädissään yrittävät pitää muistiaan kadottavan läheisensä tässä päivässä, kiinni omissa muistoissaan siinä koskaan kuitenkaan täysin onnistumatta. Mutta Muistipoliisin yhteiskunnallinen sanoma on liian selvä kokonaan ohitettavaksi. Se on liian tässä kokonaan ohitettavaksi. 

x

Yōko Ogawan jo lähes 30 vuotta sitten alunperin kirjoittama Muistipoliisi on noussut maailmanmaineeseen vasta viime vuosina, ja se on pokannut jälkikäteen hurjan määrän kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksia ja palkintoja. Nyt se on käännetty suomeksikin, ja tämä dystooppinen kuvaus saarelaisista, joiden maailmasta tavarat ja asiat katoavat yksitellen on kieltämättä yksi omaleimaisimmista romaaneista jonka hetkeen olen lukenut. Ogawan luomassa maailmassa eletään hiljaista elämää katoamisten keskellä, ja katoavien tavaroiden lisäksi maailmasta lähtee enemmän tai vähemmän vähin äänin joukko ihmisiä, eritoten niitä, joiden muistiin ylempi taho ei kykene vaikuttamaan. Muistamattomuutta vahtii muistipoliisi, joka tekee pistotarkastuksia, etsii muistavia, heitä, jotka ovat piiloutuneet turvataloihin tai maan alle. 

Muistipoliisin keskiössä on noin kolmekymmenvuotias kirjailija, joka elää rauhallista elämäänsä saarella. Hänen perheensä on poissa, isä kuollut ja äiti menehtynyt muistipoliisien käsissä. Elämässä on enää ennen lauttojen katoamista lautturina toiminut pappa sekä R, nuoren kirjailijan kustannustoimittaja. Maailma menee eteenpäin, kadonneisiin asioihin on totuttu, ja sydämet ovat onkaloita täynnä. Ympäriltä katoaa lintuja, kalentereita, ihmisiä. Mutta niin vain on, eikä asiaa kukaan oikein kyseenalaista. Ja jos kyseenalaistaa, on vaara suurempi kuin muistinmenetys. Saarelaiset ovat joko muistiaan kadottavan läheisen muistavia omaisia tai järjettömän sotapropagandan keskellä eläviä tavallisia kansalaisia, joilla on aivan äärettömän vähän mahdollisuuksia yksin vaikuttaa hallitsijansa mielipuolisiin hankkeisiin.

Muistipoliisi on hyvin verkkaan etenevä, hiljaisen mutta sitäkin voimakaampi dystopia, klaustrofobinen kuvaus niin muistista ja muistojen katoamisesta kuin allegoria totalitarismista ja yhteiskunnan käsitysten muokkaamisesta. Muistipoliisin valta on ottanut hallintaansa ihmisten mielet täysin brutaalilla tavalla kadottaen sitä ympäröivät asiat pala palalta. Ogawan teksti etenee viipyilevän etäisesti, ja se on yhtaikaa jotenkin hurjan perijapanilainen että kaikenlaisesta ajasta ja paikasta irrallinen. Sen tunnelma on täysin omanlaisensa: hiipivän hidas, toteava, katoava. Tarina kulkee kahdessa tasossa, varsinaisena kertomuksena sekä nuoren kirjailijan omana romaanina. Katoamisten vastaparina toimii R, kustannustoimittaja, jonka dna:ssa on jotain, mikä estää muistin manipuloimisen. R ja kirjailija elävät rinnakkain, papan avulla pienessä talossa, sattumuksesta toiseen. Mutta miten kaksi niin eri tavoin kokevaa voivat koskaan ymmärtää toisiaan? Miten muistojansa kadottava voi ymmärtää, miltä täysi sydän joskus tuntui ja toisaalta miten kadottamiset voi ymmärtää kun välillä kadonneet asiat ovat niin kovin käsin kosketeltavia. Miltä propagandaan uskova voisi kuvitella maailman sen ulkopuolelta edes näyttävän, kun valtio vie kaikkein tärkeimmän, eli kyvyn kuvitella parempaa?

Tätä tarinaa voi lukea sekä allegoriana sodan, sotapropagandan sekä totalitaarisen hirmuhallitsijan traagisuuksista kuin muistamattomuuden traumaattisuudestakin. Muistoja ja ajatuksia hallitaan ulkoa, mistä vertauskuvallisuus totalitaristisiin valtioihin ja toisaalta ne katoavat myös sisältä, sairauksien, traumojen, elämän myötä. Ne hajoavat palasiksi, pirstaloituvat, jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä. Ja kun viimeisetkin rippeet lopulta katoavat, katoaa ihminenkin. Sillä onko meitä lopulta edes olemassa ilman muistojamme? Onko meitä edes olemassa ilman uskoa utopioihin, joissa kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita?

Helmet-haaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

tiistai 22. helmikuuta 2022

MITÄ SUOMI LUKEE?

*Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Kirjakauppaliiton & @mitasuomilukee kanssa.

Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee? -listaukset ovat saaneet uuden ilmeen, ja kokeneet kauniin muutoksen noin muutenkin. Lukeminen digitalisoituu siinä, missä muukin maailma, ja nyt uusiin listauksiin ovat päässeet mukaan myös sähkö- ja äänikirjat. Tammikuun TOP 10 luetuimmat ja kuunnelluimmat kirjat ovat olleet seuraavat:

01  Carl-Johan Forssén Ehrlin : Kani joka tahtoi nukahtaa // Otava
02 Lena Bivner : Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi // Ordberoende förlag 
03 Beth O´Leary : Törmäyskurssi // WSOY
04 Meri Valkama : Sinun, Magrot // WSOY
05 Mika Mölsä : Prosenttijengit // Otava

06 Juhana Salakari & Jii Roikonen : Vitsipitsa – täytteenä Ella ja Helmi // Otava
07 Ryhmä Hay – Pennut pelastavat meriolion // Otava
08 Ryhmä Hau – Pennut pelastavat valtaistuimen // Otava
09 Laura Arffman & Lotta Hintsa : Lotta Hintsa – Elämäni vuoret // StorySide
10 Carl-Johan Forssén Ehrlin : Traktori joka tahtoi nukahtaa // Otava

Listoja on ollut hauska penkoa, ja ihana huomata miten esimerkiksi TOP vitoseen mahtuu kaikkea niin lastenkirjallisuudesta moottoripyöräjengeihin kuin kotimaisesta kaunosta käännösviihteeseenkin. Lukukattaus näyttää suomalaisten lukutottumusten monipuolisuuden: jos aina ihanasti hitiksi nousseiden lastenkirjojen lisäksi tarkastelee muita luetuimpia, kiinnostaa meitä selkeästi niin tieto- kuin kaunokirjallisuuskin. Erityisesti minua kiinnostaa mukana oleva Lotta Hintsan Elämäni vuoret äänikirjana parhaiten toimiva teos vuorikiipeilystä sekä Finlandia-taistoissakin mukana viime vuonna ollut, yleisön selvästi omakseen ottama Meri Valkaman Sinun, Margot. Jälkimmäinen minulla odottaakin lukuvuoroaan kunhan tämän perheeseen ostetun joululahjakirjan vuoro on viimein tänne luokseni Helsinkiin tulla.

Kirjablogeissa ja kirjagramissa harmitellaan usein lukemiston päällekkäisyyttä, sitä että kaikki tuntuvat kerralla lukevan samoja kirjoja. Laajemmin se toki varmasti saattaa pahimmillaan kapeuttaa lukemistoa, mutta toisaalta näitä valtakunnallisia listoja selatessa huomio kiinnittyi siihen, että jokaisella kuplalla lienee omat hittinsä, ja ajan trendit sekä ilmiöt kiinnostavat yleisesti varsin laajallakin skaalalla. Jos haluaa pysyä mukana kirjakeskustelussa, toisinaan on toki luettava samoja kuin muutkin, onhan lukeminen parhaillaan juurikin yhteisöllinen, keskusteleva ja yhdistäväkin harrastus. Myyvin kärki toki voi olla kuukaudesta ja vuodesta toiseen välillä kapeahkokin, mutta kyllä me onneksi vielä lukea osaamme. Ja tokihan sen taidon ylläpitoon ei niinkään ole väliä mitä lukee. Kunhan lukee. Kirjallisuus kuuluu meille kaikille, ja listojen moninaisuus muistuttaa, että lukijoitakin on moneksi. 

torstai 17. helmikuuta 2022

ELÄIN

LISA TADDEO : ELÄIN
408s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Animal // 2021
Suomennos: Marianna Kurtto

Eläin on aivan erilainen kirja, josta yleensä pidän. Se on kuin trilleri, mutta ei aivan. Se on murhamysteeri, muttei kuitenkaan. Se on yhteiskunnallinen, mutta aivan eri tavalla mihin olen tottunut. Se on lukuromaani olematta kevyt ja pintakerroksissa liikkuva. Se on ruma, rikkinäinen, eläimellisesti karjuva, hurja ja aivan äärimmäisen kaunis kirja. Omalla rujolla tavallaan korjaava, anteeksiantava, voimistava. Voimaannuttavakin, varmaan, jos tuota sanaa nyt haluaa käyttää. Se on suuri ja arvoituksellinen, ja silti jollain lihallisella tavalla niin kiinni tässä hetkessä, että yhtäkkiä sivuille lyödään jotain sellaista, mikä on ollut silmien edessä aina. Lisa Taddeon Eläin on kiihkeydessään kauhea, kauheudessaan upea. 

Joan on neljääkymmentä lähestyvä sekatyöläinen, joka lähtee New Yorkista Los Angelesiin pakoon omaa menneisyyttään. Menneisyys kulkee monella eri tasolla, mutta se ei jätä Joania rauhaan, vaan tulee esiin ja ampuu itsensä Joanin edessä. New Yorkiin jää työt ja rakastajat, satunnaiset panot ja suuri rakkaus. Menneisyyttä toki ei pakoon pääse paikkaa vaihtamalla, ja osittain Joan kuljettaakin sitä autossaan mukanaan Yhdysvaltain rannikolta toiselle. Hänen on löydettävä Alice, ainoa elossa oleva ihminen, joka on enää jäljellä. 

Taddeon esikoisromaani on vimmainen mysteeri, joka vangitsee jo ensisivuilta, ja toisaalta se on yksi moniulotteisimmista tutkielmista naisen raivosta, vihasta ja katkeruudesta, joita kaunokirjallisuuden puolella olen hetkeen nähnyt. Joan on oikeastaan Naiset yleensä, ja Los Angelesin kanjonilla kuukautisveren tuoksua vaanivat kojootit se saalistajalauma, joka piirittää verenhimoisena seurueena, menee Nainen mihin tahansa. Nainen ja hänen verensä on kojoottien/miehen omaa, siihen alistuvaa, siitä kilpailevaa. Mutta miksi Nainen kilpailee jatkuvasti jostain niin tappavasta, saavuttamattomasta, uhraa elämänsä ja itsensä sellaiselle, jonka mielenkiinto hupenee mitä helpommin Naisen voi saada?

Eläimessä naiset toimivat, muuttuvat saalistajista saalistettaviksi. Miehistä tulee taustastatisteja, ohuita ja kiilusilmäisiä kliseitä, joiden jokaisen sisällä asuu jonkintasoinen raiskaaja. Miehet ovat ehkä isiä, jotka suojelevat tyttäriään haulikoin, mutta mies, keneltä heidän jälkikasvuaan pitäisi suojella, ovatkin he itse. Miehet ovat aviomiehiä, kostonhimoisia ja verenhimoisia, raakoja kostajia, julmia henkisen väkivallan käyttäjiä, huomiotaan epäjohdonmukaisesti ripottelevia, koukuttavia ja viettiensä varassa kulkevia maailmannapoja. Elähtäneitä julkimoita, huoltoasemalla väkisin ottavia ohikulkijoita. Kuulostaako liioittelulta? Ehkä. Mutta samalla jos mietimme, mitä meitä on eniten opetettu pelkäämään (puskaraiskaajia ja tuntemattomia miehiä yössä), ehkä kyseessä ei olekaan liioittelu vaan hiljennetty totuus, jonka ääneen sanominen kavahduttaa aivan eri syistä kuin siksi, että se ei olisi totta.

Eläin näyttää, mitä naiselle tapahtuu kun häneltä riisutaan kaikki toimijuus, kun hänestä tulee aktiivisen sijaan passiivinen toiminnan kohde, kun hän riisuu toimijuuden itse itseltään maailmassa, jossa sitä odotetaan voidakseen tulla rakastetuksi. Eläimessä ei ole not all men -miehiä, Eläimessä on juurikin kyse kaikista miehistä. Siksi se onkin niin taitava, raadollinen ja kipakka, tarina jossa kaikki on ylösalaisin. Vai kuka muka muistaa niin sanotun perinteisen trillerin kohdalla viatonta naisruumista katsellessaan muistuttaa, että not all women?

Helmet-haaste 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

maanantai 7. helmikuuta 2022

HUIPPUTULOISET – SUOMEN RIKKAIN PROMILLE

ANU KANTOLA & HANNA KUUSELA:
HUIPPUTULOISET – SUOMEN RIKKAIN PROMILLE
360s.
Vastapaino 2019

Muistan kun Huipputuloiset muutamia vuosia sitten julkaistiin, ja se nousi niin otsikoihin kuin Twitter-keskusteluihinkin. Lukematta kirja nostettiin pienen kohun keskelle, teokseksi, jossa rikkaat pääsevät anonyymisti niin sanotusti päästämään höyryjä, mutta sen sijaan, että julkisuudessa olisi hirveästi keskusteltu kirjan sanoman yhteiskunnallisesta merkityksestä, päällimmäiseksi nousi se tuttu ja turvallinen vaientaminen: milloin (laadullinen) tutkimus oli huonosti/väärin/epäilyttävästi/vinoutuneesti tehty, milloin tahallisesti huipputuloiset huonossa valossa esittävä, milloin muuten vain vasemmistolaisesti väärässä. Kirjan sisältö ja sanoma menivät ohi, niin kuin ne tuntuvat niin surullisen usein nykyisessä pikakommentointiin keskittyvässä keskustelussa menevän. 360 sivua on liian pitkä määrä luettavaksi, mutta sehän ei toki estä kommentoimasta sitä kiperästi 140 merkissä pikkulinnunlaulusovelluksessa muiden kaltaistensa joukossa.

x

Jo pitkään on puhuttu, että niin maailmalla kuin Suomessakin tuloerot ovat kääntyneet nousuut. Tässä kohden löytyy aina joku, joka kaivaa tilastoja, jotka osoittavat nousun olevan pientä jos olemassa ollenkaan, mutta tarkastelusta unohtuu yksi merkittävä seikka: kaikkein radikaalein ero on nykyään juurikin rikkaimman promillen varallisuuden räjähdysmäinen erkaneminen muiden tuloista, varallisuudesta ja pääomista. Se ei mene enää tilastollisesti virhemarginaalin piikkiin. Mutta se ei erotu kokonaiskuvasta. Sitä pitää osata katsoa. Haluta katsoa. Kiusallisuuteen saakka.

Kantolan & Kuuselan Huipputuloiset on tutkimushankkeen osa, laaja tietokirja siitä, keitä ovat nyky-Suomen rikkaimpaan promilleen kuuluvat ihmiset, miten he rakentavat identiteettiään ja miten tämä oman aseman tarinallistaminen vaikuttaa rajanvetoon heidän ja muiden välille. Meillä toki jokaisella on oma yhteiskunnallinen tarina itsestämme, saavutuksistamme ja asemastamme. Meistä jokaisesta voisi tehdä tällaisen laajan laadullisen tutkimuksen, selvityksen siitä, miten erotamme meidät heistä, minkä varaan rakennamme itsemme, millaisilla tarinoilla oikeutamme etuoikeutemme. Siinä mielessä huipputuloinen promille ei eroa meistä kenestäkään. Mutta se, mikä meidät erottaa niin sanotusti heistä on heidän varallisuutensa. Eikä pelkästään se rahallinen vauraus, eikä vielä sosiaalinen tai kulttuurinen pääomakaan, ei yksin. Suurin ero on siinä, että demokraattisessa maassa, jota mahdollisuuksien tasa-arvolla mainostetaan, varallisuus antaa yhdelle ihmiselle useamman kuin yhden äänen. Huipputuloinen promille verkottuu. Vaikuttaa, lobbaa, kaataa lakeja, rakentaa lakeja. Soittaa kansanedustajalle, leikkaa veroista, ohjailee ja päättää. Vaikuttaa. Kaikista eniten. Ja juuri sen Kantolan & Kuuselan teos oivallisesti tuo esiin.

Huipputuloiset perustuu kolmen superrikkaan joukon, perijöiden, ammattijohtajien sekä yrittäjien haastatteluihin kiinnitettynä laadukkaasti suurempaan sosiologiseen yhteiskuntatutkimukseen. Yksittäinen perijä on toki aina yksittäinen perijä, mutta kun hän toistaa samaa tarinaa, osallistuu samaan kaanoniin kuin vuosisata aiemmin elänyt, ei yksittäinen enää olekaan vain henkilökohtaista. Uudempana yhteiskunnallisena ilmiönä mukaan on sittemmin noussut niin ammattijohtajat kuin yrittäjätkin, ja heillä kaikilla on valtaa keskimäärin enemmän kuin niin sanotusti tavallisella rivikansalaisella. Valtaa ja varallisuutta, mahdollisuuksia ja tasa-arvoa. Ja herrakerhoja, metsästysklubeja ja etujärjestöjä. Rahalla saa ja Ferrarilla pääsee.

Kantola & Kuusela erittelevät teoksensa eri osiin aina identiteetin rakennuksesta yhteiskunnalliseen pettymykseen, rikkaiden julkisuussuhteeseen sekä mielipiteisiin politiikasta. Ymmärrän, että asetelma aiheittaa kohua: onhan nyt äärimmäisen kiusallista, että hyvinvointivaltiona pidetyssä Suomessakin ollaan paikoin hyvinkin rankasti sitä mieltä, että rikkaat ovat moraalisesti parempia ja köyhät vain yrityksen puutteesta koostuvia laiskureita, joita yhteiskunta elättää hamaan taloudelliseen romahdukseensa saakka. Kuripolitiikka, julkisten alojen syyttäminen talouskasvun hidastumisesta sekä verokapina yhdistävät huipputuloisia niin ilmiselvästi, että eihän tällaista totuutta ole mukava katsoa silmiin. Ei edes silloin, kun se on esitetty mahdollisimman neutraalissa, tieteellisesti ja teoreettisesti pätevästi esitetyssä viitekehyksessä, yhdistettynä laajempaan globaaliin kokonaisuuteen. Tuntuuhan se kurjalta. Kun joku kyseenalaistaa rikkauden olevan palkinto omasta paremmuudesta. 

Teoksen ehdottomasti kiinnostavin osuus piileekin sen kriittisessä huomiossa: mitä muuta yhteiskuntaan mahtuu, kun varakkaimman promillen identiteettitarinasta onkin tullut yhteiskunnallinen tarina? Mitä tapahtuu ei-huipputuloisille, kun eriarvoisuutta perustellaan yksilön ominaisuuksilla yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan? Kenelle jää tilaa päätöksen teossa, kun rikkaat nähdään poikkeusyksilöinä, joiden kuulukin tienata tähtitieteellisiä summia ja köyhemmät taas laiskoina sosiaalitapauksina, jotka eivät vain ymmärrä omaa parastaan? Ja: mitä tapahtuu hyvinvointiyhteiskunnalle, kun sen perusta aidosta mahdollisuuksien tasa-arvosta on kaikista eniten niiden käsissä, jotka sitä haluavat omien etujensa mukaisesti purkaa?

Helmet-haaste 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

lauantai 5. helmikuuta 2022

KUKA TAPPOI ISÄNI

ÉDOUARD LOUIS : KUKA TAPPOI ISÄNI
82s.
Tammi 2022
Alkuteos: Qui a tué mon père // 2018
Suomennos: Lotta Toivanen

Kun hallitus poistaa tuen ruoansulatuslääkkeiltä, kenen vika on, että työttömän, kouluttamattoman, köyhän sekä työtapaturman seurauksena liikuntakyvyttömän ihmisen ruoansulatusjärjestelmä tuhoutuu?

Kun hallitus poistaa viisi euroa kaikkein köyhimmältä ja keventää samalla kaikkein rikkaimpien verotusta, muka on laiskuri, loinen, tukielätti, sosiaalipummi?

Kun jokainen on oman onnensa seppä, ja maassa vallitsee näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvo, kuka nousee todennäköisemmin johtajaksi, alkoholisoituneen työttömän kouluttamaton lapsi vai ylemmän keskiluokan esikoisvesa?

Édouard Louis on tullut tunnetuksi ranskalaisen työläisluokan tinkimättömänä kuvaajana ajassa, jossa yhteiskuntaluokkien olemassa olo systemaattisesti kielletään vetoamalla mahdollisuuksien tasa-arvoon. Louis näyttää viiltävällä tavalla, ettei tämä normalisoitunut tarina ahkeruus palkitaan -ajattelusta ole kuitenkaan totta, ei edes meillä rikkaimmissa länsimaissa. Raha menee rahan luo, köyhältä viedään pois viimeinenkin. Köyhältä viedään myös nuoruus, tulevaisuus, isä sekä mahdollisuus ylipäätään nähdä ne rakenteet, jotka ovat heidät tähän tilaan ajaneet. Köyhyys supistetaan yksilön epäonnistumiseksi, ja rikkaat keräävät sen, mikä heiltä leikataan. Tavalla tai toisella.

Louisin Kuka tappoi isäni on hänen tähän mennessä ehdottomasti vahvin ja voimallisin romaani. Tämän toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukulistoille. Varallisuuteen katsomatta. 


Helmet-haaste: 23. Pieni kirja

perjantai 28. tammikuuta 2022

2 x VÄLIPALAKIRJA – MAAILMA KÄDEN ULOTTUVILLA & JÄLKEEN

MAYLIS DE KERANGAL : MAAILMA KÄDEN ULOTTUVILLA
255s.
Siltala 2019
Alkuteos: Un monde à portée de main, 2018
Suomentajat: Anu Partanen & Ville Keynäs

Pariisilainen Paula hakee paikkaansa elämässä. Opinnot vievät sinne ja tuonne, kunnes jostain tulee vastaan belgialainen koristemaalauskoulu, jäljennöskoulu, kopiointikoulu, taidekoulu, jossa kaikista tulee mestarillisia illuusioiden luojia. Betonista tulee marmoriseinä, paperin pinnalle ilmestyy täydellinen tammikuvio. Koulu meinaa tuntua jo alun jälkeen liialta, mutta vastoin aiempaa, Paula jää. Jää, uppoaa, uppoutuu, ystävystyy, maalaa. Maalaa, maalaa ja maalaa.

Maylis de Kerangalin Maailma käden ulottuvilla on heleä ja kaunis kasvukertomus, kiehtova tarina, vähän karkaileva ja hapuilevakin. Kerangal kirjoittaa aivan järkyttävän kauniisti, valjastaa kielen eri rekisterit äärimmäisen taitavasti käyttöönsä, luo hengästyttäviä kolmen sivun lauseita, jotka jatkuvat ja jatkuvat, mutta eivät katkea, eivät kadota otettaan, luovat maailmaa ja ihmisyyttä aivan kuin koristemaalaaja luo marmoria ja puunsyitä sinne missä todellisuudessa on vain paperia, mustetta ja öljymaalia. Joku kriitikko on sanonut ranskassa kielen olevan "esteettistä hattaraa", ja onhan se, mutta lempeän kauniilla, pehmeän upottavalla tavalla, ei sellaisella höttöisellä ja tyhjäpäisellä, kuten kai määritelmän alkuperäinen sanoja oli sen tarkoittanut.

Maailmassa käden ulottuvilla upotaan ja uppoudutaan maailmaan, josta ei etukäteen tiennyt mitään, ja josta yhtäkkiä kirjan myötä tahtoo tietää kaiken. Kerangalin hahmot ovat elämänkokoisella tavalla hieman hukassa ja ulottumattomissa, mutta tietyllä tapaa etäisyys käy tarinaan, luo tunnelmaa ja nuoruudenkuvaa iästä, jolloin yhtaikaa kaiken pitäisi olla mahdollista mutta silti juuri oman itsensä saavuttamattomissa. Kun koulutovereista osa nousee maineeseen, osa palaa portsarin hommiin, on Paula itse keskellä, hieman suuntaa vailla, kuten niin moni meistä. Samastuttava, kiehtova ja polveileva välipalakirja, jota suosittelen erityisesti upeaa kieltä arvostaville lukijoille.

Helmet-haaste 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan


SEIDI SAIKKONEN : JÄLKEEN
208s.
Kosmos 2022
Saatu arvostelukappaleena

Seidi Saikkosen Jälkeen on vuoden 2022 uunituore teos, tiheätunnelmaninen dystopia maailmasta, jossa eletään ikuisessa yössä. Ihmiskunta on muuttunut primitiiviseksi selviytyjälaumaksi kun auringonvalosta on tullut tappavaa, ja kaiken keskellä Leo ja Siru yrittävät etsiä suojaa, tarvikkeita sekä syitä elää. Kirja tuntuu kysyvän onko pelkkä olemassa olo elämistä ja voiko synkimmistäkin paikoista löytää syitä pysyä hengissä, ja se todella imaisee sisäänsä jo ensisivuilta lähtien.

Jos yllä arvioitu Kerangalin romaani saa voimansa kielestä, on Saikkosen vahvuus ehdottomasti pelkistetyn, mutta intensiivisen tunnelman luomisessa. Leon ja Sirun matka pohjoisen mökiltä pohjanmaalaiseen kaupunkiin vie mukanaan, ja tapaumat ennen ajasta valottavat kokonaisuutta, joka tässä jälkeen ajassa vallitsee. Kun kaikki mitä on jäljellä, on pimeys, on kiinnostavaa tutkia jääkö jatkuvan vaaran keskellä tilaa enää toivolle.

Vaikka kirja vetääkin alusta saakka puoleensa, vaivaa tätä kokonaisuutena silti (kustantamonsa Kosmoksen kirjoille aiemminkin tyypillinen) keskeneräisyys. Idea kirjasta on hieno, ja Saikkonen jättää rohkeasti selittämättä, alleviivaamatta ja keskittyy vain ja ainoastaan tiiviiseen tunnelmaan. Se ei kokonaiseen romaaniin kuitenkaan riitä, ja tuntuu että jälleen kerran muutama editointi- ja täydennyskierros olisi tehnyt tälle kokonaisuudelle valtavan hyvää. Nyt se on jollain tapaa jopa keskeneräisen oloinen, dialogi ei vedä, hahmot ovat lupaavia, mutta eivät silti tarpeeksi kiinnostavia saati psykologisesti uskottavia kuten takakansi antaa ymmärtää. Vahvemmalla työstöllä tästä olisi saanut kovinkin paljon paremman dystopian, ja nyt jopa harmittaa miten hiomattomana se on päädytty kansiin painamaan. 

Suosittelen dystopioiden ystäville, etenkin jos oma mieli innostuu aukkoisen kirjan täyttämisestä omilla laajennuksilla.

Helmet-haaste 2022: 04. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana

perjantai 14. tammikuuta 2022

KUKA ON MAUD DIXON?

ALEXANDRA ANDREWS : KUKA ON MAUD DIXON?
368s.
Otava 2021
Alkuteos: Who Is Maud Dixon?
Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kuten ehkä aiemminkin on huomattu, genrekirjallisuus ei varsinaisesti ole heiniäni. Nautin siitä kyllä pieninä annoksina silloin tällöin, ja rakastan ajatusta jännityskirjoista, jotka vievät mukanaan. Lähtökohtaisesti etsin jännitykseni kuitenkin nopeammassa muodossa, tv-sarjoina ja elokuvina, ja viihteellisempi kirjallisuus jää usein itselleni ominaisempien kirjojen varjoon. Kaikkea ei vain ehdi, joten helposti tulee jumituttua omalle lukemisen mukavuusalueelle. Nyt vastaan tuli kuitenkin kirjainstagramin kautta yhdysvaltalaisen Alexandra Andrewsin esikoinen Kuka on Maud Dixon?, joka suositusten perusteella tarttui minullekin kirjastosta käsiin. Olen taas ollut sairaana, joten mikä olisikaan parempaa kuumepotilaspuuhaa kuin upota tuntikausiksi viltin alle vetävän kirjan parissa.

Tavallaan me tiedämme, kuka Maud Dixon on. Hän on järjettömiä määriä myynyt esikoiskirjailija, josta koko New Yorkin kustannusala puhuu. Se, kuka Maud Dixon todella on, on taas koko alaa piinaava mysteeri. Florence Darrow taas on kustantamon assistentti, joka haaveilee kirjailijuudesta, suurista päivistä, maineesta ja kunniasta. Myös häntä piinaa enemmän tai vähemmän kysymys Maud Dixonista, ja eräiden sattumien kautta hän onkin pian juuri se, joka todella pääsee lähemmäs Maudia. Tai niinhän hän toki ainakin luulee.

Kuka on Maud Dixon? on kirjallisuusmaailmaan sijoittuva psykologinen jännäri, jossa kaksi erilaista henkilöä pyrkivät kohti omia unelmiaan. Toinen haluaa pysyä piilossa ja toinen tulla esiin. Ja jos jotain yhteistä hahmoilla on, on se tämä: nämä kaksi henkilöä, mysteerinen Maud Dixon sekä assistenttina toimiva Florence Darrow ovat muuten tähän astisen kokemukseni mukaan kirjallisuushistorian yksiä vastenmielisimpiä päähenkilöitä kumpainenkin. Ja sitä on etenkin Florence, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. En keksi ketään fiktiivistä hahmoa, jota olisin näin puhtaasti inhonnut koko kirjan ajan, mikä lie jonkinlainen saavutus sekin. Se tekee kirjan lukemisesta erikoisen kokemuksen. Tässä ei ole mitään samastuttavaa, ei mitään ihastuttavaa, ei mitään millä saisi sympatiat puolelleen. Ja tietyllä tapaa juuri se toimii. Florence Darrow on kuin se vihaseurattava some-tyyppi, jonka jokainen päivitys saa raivon partaalle, mutta häntä ei silti kykene olemaan seuraamatta ainakin salaa. Tämä toimii, sillä on ihana lukea kerrankin täysin vapaana mistään samastumisoletuksista.

Maud Dixonin arvoitus lähtee keriytymään auki varsin hitaasti, ja tämän kirjan alku onkin varsin tahmeaa kahlattavaa yllättävänkin pitkälle. Florencea en tosiaan voi sietää, joten hänen seuraamisensa aikaa ennen Maud Dixonia on lähinnä piinaa. Piinaa lisää toki myös se, että genrelleen uskollisesti nämä hahmot ovat myös äärimmäisen ohuita, karikatyyrisiä eikä millään tapaa oikeastaan edes uskottavia. Juonivetoisessa kirjassa tiedän sitä olla suuremmin odottamattakaan, mutta kieltämättä se aiheuttaa hieman haasteita päästä tarinaan sisään.

Mutta kun siihen pääsee, lähteekin se varsin vauhdilla liikenteeseen. Yhtäkkiä kömpelö kieli, turhauttavat hahmot sekä aivan tolkuttoman epäuskottavat käänteet eivät enää haittaa, sillä meno ja meininki vie mukanaan. Kirjan loppupuolisko on siis erityisen mainiota viihdettä, kun vain hetkeksi sulkee kaiken muun ulkopuolelle ja lukee vain menemään. Loppu on alkuun verraten jopa erityisen hyvä, mikä antaa kokonaisuudelle paljon: jos tänne asti pääsee, kirja tosiaan palkitsee. Ja kyllä, suosittelisin tätä eteenpäin, jos joku tällaista jännäriä elämäänsä kaipaa.

Noin niin kuin kirjallisesti tämä ei ole mitenkään erityisen tasokas teos, mutta sopii juuri tiettyyn viihtymistarkoitukseen. Pökkelö kieli ja tietyt käänteet ovat aika hiomattomia, enkä tiedä miten paljon tästä menee esikoisuuden piikkiin. Näen kuitenkin silmissäni jo tästä tehtävän elokuvan/minisarjan, liekö jo tekeilläkin, mene ja tiedä. Romaani on siis hyvin visuaalinen, sellainen, jonka voisi täysin mainiosti elokuvana katsoa ja jo seuraavana päivänä unohtaa. Täydellistä sairausvuodeviihdettä siis.


Helmet-haaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

lauantai 8. tammikuuta 2022

VIVEK OJIN KUOLEMA

AKWAEKE EMEZI : VIVEK OJIN KUOLEMA
236s.
Kosmos 2021
Alkuteos: The Death of Vivek Oji
Suomennos: Sari Karhulahti
Saatu arvostelukappaleena

Vivek Ojin kuolema alkaa hetkestä kun Vivek Oji kuolee. Se on siis trilleri, jännityskirja, mutta nurinkurin. Loppuratkaisun me tiedämme. Ruumis meillä on. Joku tietää, miten ja miksi Vivek Oji kuoli, ja päätyi kuolleena siihen mihin hän päätyi. Enää tarvitsee selvittää se myös lukijoille.

Kansainvälisesti suurta huomiota saanut, minun kanssani täysin samanikäinen nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija Akwaeke Emezi on saapunut varsin vikkelään myös suomenkielisille markkinoille Sari Karhulahden hienona käännöksenä. Vivek Ojin kuolema, se ensin käännetty, on itseasiassa Emezin toinen teos, ja joulukuussa suomeksi ilmestynyt Makeaa vettä esikoinen. Tulin nyt lukeneeksi nämä tässä suomalaisessa julkaisujärjestyksessä, ja tällä hetkellä tuntuu, että olen unohtanut kaiken muun, kun olen edelleen niin syvällä Emezin upean, polveilevan ja silti niin hallitusti kasassa pysyneen romaanin lumoissa, ettei muilla ole väliä. Ei ennen eikä jälkeen tulevilla, kun mieli tekee vain pysyä näiden kansien välissä, jatkaa tätä maailmaa, tätä tarinaa.

Vivek Ojin kuolema alkaa siis lopusta. Emezi kutoo yhteen laajan nigerialaisyhteisön, erityisesti sellaisen, jossa miehet ovat paikallisia, mutta vaimot muiden maiden kolkista eri mutkien kautta samaan paikkaan päätyneitä. Emezi zoomaa aluksi muutamaan yksittäiseen henkilöön ja perheeseen, pitää heidät tarinan keskiössä, mutta laajentaa yhteisöä sitä mukaa kun tarinan serkukset, Vivek ja Osita kasvavat, tuo heidät yhteen muiden yhteisön nuorten kanssa, risteää, kuljettaa ja törmäyttää taitavasti. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Vivek, mutta välillä etäämmältä, niiden elämien kautta, jota hänen kohtalonsa kosketti. 

Kielen rytmi on kaunista, etenevää, kuvailevaa, piilottelematonta, ja samalla ihanan queer-teemoja normalisoivaa: ne vain ovat, ilman että ihan kaikki on kipuilevaa tragediaa. Emezin tyylissä on taikansa, sillä tuntuu kuin olisin lukenut yli viisisataasivuisen lukuromaanin parisataa sivuisen (lähes pienois-)romaanin sijaan. Emezi onnistuu upottamaan hiottuun kerrontaansa niin paljon teemoja ja risteäviä lankoja, että lyhyestäkin kirjasta tulee äärimmäisen täyteläinen, hitaasti aukeava ja upottava. Se juuri sellainen, jota ei malta laskea käsistään, ei sitten millään ja toisaalta taas sitä haluaa säästellä mahdollisimman pitkään. Vivek Ojin kuolema onkin Suuri Tarina pienissä sivumäärissä, ja sellaisen kokonaisuuden luominen on kieltämättä erityisen taidokasta.

Tavallaan ainoa asia, mikä teoksessa häiritsee, on asia joka ei ehkä saisi häiritä, ilman että siinä on pieni elitistinen kaiku: kirja on niin viilatun hyvä, että siitä tietää kaikkien pitävän. Ei siinä varsinaisesti ole laskelmallisuuden saati suoraa kaupallisuuden makua, mutta melkein. Ja se melkein on se, miksi tämä on itselleni esimerkiksi neljän eikä viiden tähden kirja, mutta toisaalta se kertoo myös paljon minun maustani: tämä kun on puhtaammin genrekirjallisuutta, ja siihen kuuluu tämä tietty kaava. Ja kun sitä kaavaa taitavasti, ja silti omannäköisesti toistaa, voi olla hieman epäreiluakin arvottaa kirjaa siitä. Mutta jokin pieni särö, rajojen rikkominen, ennalta-arvaamattomuus, ylimääräinen koukero vähemmän olisi ehkä teroittanut tätä vielä lisää. Tehnyt pienellä hiomattomuudellaan, no, hiotumman, niin nurinkurista kuin se onkin.

Mutta Emezi on kansanvälisen tason kirjailija, ehdottomasti. Tämä taitava toisinkoinen on eheä, sivumääräänsä nähden runsas ja tietyllä tapaa ajattoman ajankohtainen teos, sellainen kulttuklassikon mainetta kenties tavoitteleva. Siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän siihen asemaan päästäkseen. Hieno, upea romaani. Suosittelen suurella lämmöllä ihan kaikille.

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua