keskiviikko 29. syyskuuta 2021

SANNA KAJANDER-RUUTH : LAMAN LAPSET – MITÄ MEILLE TAPAHTUI?

SANNA KAJANDER-RUUTH : 
LAMAN LAPSET – MITÄ MEILLE TAPAHTUI?
192s.
S&S 2021
Saatu arvostelukappaleena

Sanna Kajander-Ruuthin Laman lapset – mitä meille tapahtui? on syksyn mielenkiintoinen tietokirjauutuus – se sukeltaa poikkeusaikana edelliseen poikkeusaikaan, 1990-luvun lamaan ja sen syihin, pitkäaikaisvaikutuksiin mutta ennen kaikkea tuohon aikaan eläneiden lasten ja nuorten henkilökohtaisiin kokemuksiin haastattelujen muodossa. Kirjaan on lähtenyt mukaan monia ikäluokkani ihmisiä, meitä, jotka ovat eläneet lama-aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Aikaan, jolloin kenkäpareja oli yksi per kausi, ja vaatteet, liikuntavälineet sekä lelut kiersivät tuttavilta toisille. Haastateltavia yhdistää pakkokierrätyksen lisäksi myös vahvempi lamakokemus: vanhempien työttömyys, lapsuuden taloudellinen epävarmuus, köyhyydenkokemus, ulkopuolisuuden tunne tilanteessa, jossa lama kosketti näennäisesti kaikkia, mutta josta pahiten kärsi kuitenkin meistä vain osa.

Olen syntynyt 1980-luvun lopussa, juuri laman alla, joten olen ollut aika pieni kun Suomen talous sai varsin suuren kolauksen. Olen kuitenkin juuri sitä kirjassakin mainittua vuosikertaa, jonka elämässä tutkimusten mukaan laman vaikutukset ovat vaikuttaneet vuosia: siinä missä ennen minua syntyneet sukupolvet olivat pitkään omia vanhempiaan aina vauraampia, kääntyi kohdallamme kehitys laman jälkeen toiseen suuntaan. Myös hyvinvointivaltio täystyöllisyyksineen ja vahvoine sosiaalisine tukiverkostoineen on rapistunut rapistumistaan, ja tunnetusti palveluiden palauttaminen on aina ollut suurempi poliittinen ponnistus kuin niistä leikkaaminen. Vaikka lama-aikaa en omissa lapsuusmuistoissani muista/tunnista, olen sen vaikutuksista kärsinyt itsekin. Minua paremmin siitä muistavat kuitenkin Kajander-Ruuthin kirjan haastatellut, joten tämä teos todella vei mukanaan.

"Perhesuhteisiimme jäi haava, joka ei ole parantunut vieläkään. On haettu syyllisiä ja kannettu kaunaa. Raha, sen puute ja siitä riitely ovat varjostaneet kaikkea. 
Vaikeneminen ja häpeä ovat pahentaneet tilannetta.
- Pia Lahti"

Kiinnostavimpia näkökulmia kirjassa ehdottomasti oli lamaan liittyvä tutkimustieto; etenkin huomio siitä, miten 1990-luvun alun taloussukellus vakiinnutti poliittiseen puheeseen talouskuridiskurssin, joka asettaa talouskasvun ja ihmisten hyvinvointia tukevan julkisen sektorin vastakkain. Puhe kerää pontta ajatuksesta, jossa valtionvelka on ehdoton punainen vaate, ja ihmisten valtiollinen tukeminen jotain, josta ensimmäisenä täytyy leikata kun tiukkaa tekee. Ja kuten kirjakin sen näkyväksi tekee, osuu leikkaukset aina niihin, jotka kärsivät jo eniten. Työttömiin, mielenterveyden kanssa tasapainoileviin, yksinhuoltajiin, pienituloisiin, lapsiin ja nuoriin. Leikkauspolitiikka on äärimmäisen lyhytnäköistä, mutta kolmessa kymmenessä vuodessa jo niin vakiintunutta, että siihen meinaa uskoa kritiikittä jo hieman jokainen. Tavallaan tätä näkökulmaa olisin toivonut myös kirjassa perattavan enemmänkin, mutta kuten Kajander-Ruuth itsekin kirjoittaa, Laman lasten fokus on enemmän kokemus- kuin tutkimustiedossa, ja se on tarkoituksella valittu kulma. Osuvaa taustatietoa kuitenkin, onpahan taas jotain mitä tutkia itse lisää. 

"[Yhteiskuntatieteiden tohtorin] Tiina Ristikarin mielestä hyvinvointivaltion olisi pitänyt pystyä parempaan. Tehokkainta apua laman lapsille olisi ollut ennaltaehkäisy eli varhainen puuttuminen perheiden ongelmiin. Sen sijaan palveluita karsittiin kovalla kädellä valtiontalouden säästöjen takia. Menetettiin paljon sellaista, mistä olisi pitänyt pitää kiinni ja kehittää eteenpäin. - - - Julkisten palveluiden leikkaaminen onkin tunnetusti helpompaa kuin niiden palauttaminen, vaikka yhteiskunnan tilanne kohenisikin. Menojakaan leikkaukset eivät välttämättä vähennä – pulmat saattavat pahentua, ja muuttua erityistason ongelmiksi, joiden hoidon kustannukset kasvavat kunnissa koko ajan."

Laman lapset on myös terävää luettavaa juurikin koronapandemian aikana, kun yhteiskuntaa on jälleen kohdannut täysin ennalta-arvaamaton kriisi, joka osuu paitsi talouteen, lähes kaikkien ihmisten elämiin. Täysin samat yhteiskunnalliset diskurssin toistuvat nyt kuin kolme kymmentä vuotta sitten, yhteiskunnassa tunnutaan olevan enemmän huolissaan taloudesta kuin ihmisten arjessa.Vaikka kirjankin mukaan hallitus ylläpitää jatkuvasti puhetta siitä, ettei 90-luvun laman sosiaaliset seuraukset saa toistua, katselen itse tilannetta varsin huolissani ruohonjuuritasolla, varhaiserityiskasvatuksen näkökulmasta, jossa lasten ja perheiden pahoinvointi kulminoituu aikalailla. Siinä missä laman aikaan työttömyys ja konkurssiaallot veivät näennäisen lyhyen talouskriisin yksilölliset vaikutukset kymmenien vuosien päähän, tehnee tiukat sosiaaliset rajoitukset, poikkeustilat ja sulut samaa myös koronapandemian jälkeisellä ajalla. Täytyy vain toivoa, että menneisyydestä olisi todella opittu edes jotain, oli kyseessä kriisi kuin kriisi.

torstai 23. syyskuuta 2021

SINUT ON NÄHTY

ANU SILFVERBERG : SINUT ON NÄHTY
244s.
Teos 2020

Elän lapsuuttani ajassa, jossa Disney-elokuvien prinsessat ajavat maailmaa, muokkaavat maailmankuvaani ja olemustani. Lempielokuvani on Leijonakuningas, jossa kaksi ainoaa naaraspuolista hahmoa ovat Simban äiti (täytyyhän leijonanpentu synnyttää ja tulla hoivatuksi) sekä Simban ystävä Nala (täytyyhän aikuiseksi kasvaneen leijonakuninkaan lisääntyä ja täyttää valtakunta perillisillä). Rakastan jo viisivuotiaana laihoja mutta lanteikkaita Barbie-nukkeja, niiden säihkyviä hiuksia, siroja kasvonmuotoja, heleää ihoa. Kuljen alakoulun pihaa ajatellen opettajani lausahdusta siitä, miten käpyjä päin heittävät pojat ovat kuin hevosia, rakkaudesta potkivia. Pukeudun vapaa-ajalla aina vain hameisiin, en kai tyttöyttäni vaan niiden mahdollistaman liikkuvuuden vapauden perässä, ja saan jo alle kymmenvuotiaana kehuja sukulaismiehiltä pitkistä ja hoikista sääristäni. Se tuntuu tavallaan ihanalta, minut ja minun sääreni on nähty. Opin, että se on tärkeää. Pitkät jalkani ja hoikkuuteni merkitsee, sillä niitähän kehutaan jatkuvasti. Näin tulen nähdyksi, ulkoisen olemukseni kautta. Olen vasta lapsi, mutta kai ihan hauskannäköinen, kun kaikki sitä aina kommentoivat. Muusta en tiedä, ja tuskin tietää harva muukaan 80- ja 90-lukujen taitteessa syntynyt ja kasvanut, vanhemmista ikäluokista nyt puhumattakaan. Ehkä tyttöjen ja poikien vaatteita tai leluja ei ihan samaan tapaan erotella laman keskellä kuin hieman myöhemmin, tavarapaljouden ja värikoodaamisen huippuaika on vasta tulossa, mutta erilaisia me olemme. Kauniit ja taustalla olevat tytöt, rajut ja raisut, persoonina nähdyksi tulleet pojat. Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin me katsomissamme elokuvissa näymme. Tai siis tyttönäkökulmasta: olemme näkymättä. Ellei se ole päähenkilöpojan kehityskaaren takia sitten kovin oleellista, esimerkiksi lisääntymisen kannalta.

Olisi jotenkin ihan äärimmäisen ihanaa, että minun, 1980-luvun lopulla tytöksi syntyneen aikuisuudessa jokin olisi tätä aiempaa kuvausta lukiessa jo merkittävällä tavalla toisin. Toki se ehkä hieman onkin, sieltä täältä, ovathan nykylapset saaneet jo Peppi Pitkätossun ja Ronja Ryövärintyttären seuraksi Frozen-Elsan ja hallituksellisen nuoria ministerinaisia johtamaan maatamme. Muutos on aina hidas ja asenteet kovin tiukassa, etenkin kun puhutaan sukupuolesta, sen essentiaalisuudesta, eli siitä miten sen on pitkään käsitetty olevan vain luonnostaan annettua eikä sosiaalisissa suhteissa rakentunutta. Feminismistä, intersektionaalisestakin, on tullut jollain tapaa valtavirtaa, ja vaikka änkyröitä löytynee kaikista sukupuolista nyt ja aina, pystytään epäkohdista jo ainakin paikoitellen keskustelemaan. Sekä yksityisissä illanistujaisissa että julkisuudessa. Sukupuolikuvasto moninaistuu, pienin askelin. Eikä ehkä ole sinänsä ihme, että yksi sysäys muutokselle on tullut maailmasta, jolla todellisuuttamme on vuosikymmeniä kuvattu: elokuva-alalta, #metoo-liikkeen räiskyvin keinoin.

"Kaikenlainen huomion saaminen – oli kyse sitten rakkauden löytämisestä tai äänestä yhteiskunnassa – vaatii useimmiten yritystä tulla nähdyksi. Me katsomme peiliin toivoen, että kuva kelpaa. Me kuvitelemme itsemme hahmoksi, joka on kertomuksen hän.

Mutta jos kelpaaminen tarkoittaa väistämättä omien rajojen häilymistä, pelko on ikävä seuralainen. Pitäisi tietää, miten näkyy niin, ettei provosoi, houkuta väärin, ansaitse kokemaansa pahaa. Tai tee itsestään numeroa– missä se raja menee?"

Toimittaja ja esseisti Anu Silfverberg on suuri elokuvataiteen rakastaja, ja kolmisen vuotta metoo-liikkeen jälkeen hän julkaisee Sinut on nähty -teoksensa, joka sukeltaa kaikkeen tähän, josta yllä kirjoitin, ja silti vielä niin valtavasti syvemmälle, etten oikein edes tiedä mistä kaikesta lähtisin tätä lukukokemusta purkamaan. Silfverberg on näkyvä ja kuulluksi tullut ajattelija, feministi ja elokuvakriitikko, Long Play -julkaisun perustaja ja kolumnisti, joka osaa rakentaa sanottavansa taiten, itseään säästelemättä. Uusimmassa, viime vuoden syksyllä julkaistussa teoksessaan Sinut on nähty hän yhdistelee tätä kaikkea, esittelee elokuvataiteen sukupuolittunutta historiaa, sivuun siivottuja ohjaajanaisia 1920-luvulta sekä sitä representaatiota, jota elokuvat ovat aina tähän päivään saakka sukupuolesta tarjonneet. Tai siis naisista - miehethän vain ovat, heillä ei sinänsä ole sukupuolta, sillä he ovat yksilöitä, ristiriitaisia ja kompleksisia hahmoja motiiveineen, toiveineen ja kipuineen, kun taas naisen rooliksi on tähän päivään saakka jäänyt elokuvataiteessa joko mieshahmoa eteenpäin tai taaksepäin kuljettavan muusan/taakan osa enemmän tai vähemmän vähäpukeisina statisteina.

Silfverbegin esseekokonaisuus kerää voimansa erityisesti John Bergerin lanseeraamasta miehisen katseen, eli male gazen -käsitteestä. Miehinen katse (huom, ei miehen katse, etenkään kenekään yksittäisen) on asia, joka leimaa kulttuuriamme ja sitä edustavaa kuvastoa koko länsimaisen (elokuva-)historian ajalta. Miehinen katse on se katse, jonka kautta me maailman näemme, jonka kautta elokuvassa maailma näkyy. Toimijuus ja katse on aina miehellä, toimijuuden ja katseen kohde naisissa, jos se tarinan kannalta on edes oleellista. Elokuvien maailma rakentuu suuren homososiaalisuuden varaan, sellaiseen todellisuuteen, jossa tekijyys on aina yhden sukupuolen käsissä niin, että tässä tapauksessa miehiset porukat ovat ja temmeltävät yhdessä, ja nainen on sivuhenkilö, koriste tai halun kohde, jota jo kamera katsoo miehen näkökulmasta. Mietipä vaikka Leijonakuningasta; hoivaavan äidin ja rakkaustoveri-Nalan lisäksi koko elokuvahan on jätkäporukan keskinäistä verkostoitumista; isä-Mufasa: mies. Pahissetä-Scar: mies. Neuvonantaja Zazu: mies. Tietäjä-Rafiki: mies. Hassunhauskat parhaat kaverit Timon ja Pumba: miehiä. Miehiämiehiämiehiä. Kokonaisia persoonoja, toki päähahmo Simbaa tukevia, mutta täysine ominaisuuksineen. Mikä Nalan ominaisuus on? No rakastaa Simbaa.

"Olga [Palo] kertoi tapahtumasta, jota oli ollut vuonna 2016 järjestämässä Q-teatterissa. Siellä näytettiin tunnetuista elokuvista versioita, joista oli leikattu pois kaikki muut paitsi kohtaukset, joissa oli naisia. Ne olivat lyhyitä elokuvia ne – sekunteja tai minuutteja. Naisten todellisen roolin tekeminen näkyväksi tuotti myös silkkaa farssia, kun muu oli leikattu pois."

Silfverberg sukeltaa sekä miehisen katseen käsitteen että elokuvataiteen historiaan sellaisella syvyydellä, että tämä kaikki aukeaa kirjassa monin tavoin, lukemattomin esimerkein, ja se tarjoaa uutta myös aiemmin aiheeseen tutustuneelle, vaikka ennakkoon ehkä hieman pelkäsinkin muuta. Silfvergberg risteilee teoksessaan hienosti henkilökohtaisen ja yleisen, teoreettisen ja kokemuksellisen tiedon välillä, ja se luo tekstiin syvyyttä, samastuttavuutta ja uusia näkökulmia. Silfverberg tuo esiin mestarilliset naiskuvaajat, ohjaajat, jotka kuvaavat naista kuin kuvattaisiin luontoa; ihmeellisenä, mystisenä ja kaukaisena kohteena, jolta ei pääse itse kysymään sen tunteista, ajatuksista ja kokemuksista. Hän ruotii E.T.-elokuvan ulkopuolisuutta, ja sen kaksinkertaisuutta, kun samastumisen täytyy aina osua ei-kaltaiseensa henkilöhahmoon. Hän pilkkoo Dingo-fanit ja dingofanipojat palasiksi, tarjoaa maistiaisen elokuvaseksin luonnottomuudesta, pohtii samastuttavuuden vaatimusta sekä kritiikkiä, kritisoi seksuaalisen väkivallan kuvauksia puolustavia "täytyyhän naisen kipu näyttää kun tätä maailmassa edelleen tapahtuu" -puheenvuoroja ja kiinnittää huomion laajemmin siihen, millaiseksi tytöksi/naiseksi tässä yhteiskunnassa ylipäätään on mahdollista kasvaa, kun mieskatse on kaiken läpäisevä tapa hahmottaa maailmaa. Kun se katse on niin tiukka ja kipeästi puolustettava, ettei siitä suostuta luopumaan edes silloin kun sitä astuvat kritisoimaan sadat, tuhannet, ellei sadat tuhannetkin näyttelijänaiset ympäri maailman, muiden taidealojen seuratessa perässä. 

Miehinen katse on kapea, ja kuten varmasti patriarkaatistakin, siitä kärsii lähes kaikki. Ja ne ketkä siitä hyötyvät, kieltävät sen olemassa olon kaikkein tiukimmin. He tekevät sen korkeilta palleilta, ohjaajan paikoilta, omasta mielestään turhaan syytettyjen tuoleilta, joille media antaa edelleen tilaa, sääliviä haastatteluita siitä, miten mahdottoman vaikeaa onkaan ollut palata normaaliin arkeen sen jälkeen kun joku akka on jossain somen syövereissä paljastanut seksuaalisen häirinnän tai ahdistelun. He täyttävät palstatilaa sanomalla, ettei mitään saa enää sanoa, he käskevät hampaat irvessä erottaa tekijän teoksesta näkemättä sitä paradoksia, joka tekijän puolustuksesta aina syntyy tilanteissa, joissa heidön kaltaistensa ongelmallinen käytös paljastetaan. Mutta kapein ja tuhoisin se varmasti on ei-miehille tai vähemmistössä eläville miehille, niille, joita on totuttu katsomaan male gazen, voiman ja vallan silmälasien tai kameralinssin läpi. Ja sen jos minkä Silfverberg paljastaa taiten tässä esseekirjassaan.

"Niihin aikoihin tyttöjen prinsessamekoja ja kaikkea sit tuotteistamista käsiteltiin kriittisinkin äänenpainoin. Ja totta on, että tonneittain sinisenä kimaltavaa roskaa rahdataan kaatopaikoille vielä vuosienkin päästä. Mutta tyttömäisiä juttuja on aina paheksuttu, eivätkä tyttöjen harrastukset ole ainoita, jotka tuottavat muoviroskaa. Sifonkimekot eivät myöskään ole Frozen-siskojen ensisijainen ominaisuus. Heillä on prinsessamekot viran puolesta, vähän kuin aiemmilla supersankareilla oli trikoot muskelitoppauksilla. Sellainen on virka-asun."

Kun suljen kirjan viimeisen sivun, takakannen sen päälle, on olo jotenkin syvästi erilainen kuin ennen kirjan aloittamista. Se hiipii jostain sisältä, kasvaa pikkuhiljaa ja tuntuu niin äärettömän hyvältä. Tärkeältä. 

Viimein se on täällä. 

Nähdyksi tulemisen tunne.


Helmet-haaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito 

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI
208s.
Otava 2021
kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 20211. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

torstai 2. syyskuuta 2021

TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

HELMI KEKKONEN : TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ
211s.
Siltala 2021
Saatu arvostelukappaleena

Miltä tuntuu elää, kun koko olemassaoloa kannattelee syyllisyys tehdyistä valinnoista? Miten elämä rakentuu, kun kaikki olisi voinut olla toisin, jos juuri sinä yhtenä päivänä olisi ollutkin siellä, mistä tapahtumat lähtivät vyörymään, paikoillaan, ajattelematta jälleen kerran itseään? Ja voiko niin edes ajatella? Onko omalla valinnalla oikeasti perhosvaikutus, kenen syyllisyyttä me lopulta edes kannamme?

Jotakuinkin näistä asetelmista lähtee liikkeelle Helmi Kekkosen tuore romaani, Tämän naisen elämä. Kekkosen uutuus on surullisen kaunis tutkielma surusta ja lapsuudesta, joka antaa kovin vinot lähtökohdat, syyllisyydestä, joka ohjaa koko tapaa hahmottaa omaa itseään. Tämän naisen elämä on kokonainen ja eheä tarina Helenasta, hauraasta ja etäisestä, maailmaa sivusta ja välillä kaapin sisältäkin tarkkailevasta. Tarina aukeaa pikkuhiljaa, kasvaa päähenkilönsä mukana, alun välähdykset tiivistyvät loppua kohden intensiiviseksi hetkeksi, kun paon on vain tavalla tai toisella loputtava.

"Osallistuin opintojen ohella muutamiin taideprojekteihin ja olin mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia, toisinaan innostuin ja nautinkin, mutta nyt ymmärrän sen täysin selvästi: minusta ei koskaan tulisi tuollaista, noin luovaa ja avointa. Olen liian kulmikas, liian terävä. Osaan sopeutua, en muotoutua. Minussa ei ole mitään sellaista mistä voisi tulla jotain suurempaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä haluan elämälläni tehdä, mutta olen pitänyt tiedon itselläni, vältellyt koko asiaa. Niin kuin olen aina tehnyt, kaiken suhteen. Ajatellut, että niin kauan kun mikään ei ole varmaa on kaikki mahdollista. En vain oikein usko siihen enää. Kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoinna ei lopulta tarkoita yhtään mitään."

Tämän naisen elämä on kekkosmaisesti äärimmäisen kaunis, herkkä ja kipeä, se tarkkailee tavallaan etäältä mutta tuo hahmonsa silti hyvin lähelle. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa, ja etenkin takaumissa on sellaista voimaa ja kirkkautta, että en hetkeen muista tällaista lukeneeni. Kekkonen kirjoittaa terävästi, monikerroksisesti, toisaalta aivan tavallisista naisen elämään ja kasvuun liittyvistä asioista, kivuista ja vähätellyksi tulemisesta, toisaalta taas suuresta ja pimeästä, joka vetää puoleensa juuri silloin kun hetken ehtii kuvitella kaiken olevan hyvin. Ja se kontrasti on hieno, virittynyt hiljalleen täyteen tehoonsa kirjan ja Helenan kasvun mukana, ja se osoittaa vahvasti, miten puhumattomuus muuttuu kivuksi, miten kipu kaiken lävistäväksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Kekkosen tekstissä paistaa läpi se herkkä ja tarkka psykologinen silmä, joka kirjailijalla on hahmoja kuvatessaan. Kipu on tummaa ja kaiken lävistävää, äidin hautajaisista liikkeelle lähtevä romaani on tarkka ja yhden naisen elämän kokoinen. Se rakentuu pienistä palasista, joista toiset liittyvät yhteen ja toiset eivät sitten millään, se ei ole lineaarista ja pakotettua, vaan tavallaan paloja sieltä täältä, sellaisesta elämästä, josta emme ole tottuneet lukemaan tarinoita. Se on suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttä ja siitä se juuri saa voimansa: siitä, että kaiken takana piilee aina jotain suurempaa, haavoittavaa ja terävääkin, niin onnessa kuin onnettomuudessa. Synkimpiä mielen liikkeitä Kekkonen kuvaa niin tarkasti, että meinaan tipahtaa niihin takaisin itsekin, ja sitten toisaalta aina on myös valoa. Valoa, joka pitää pinnalla, ainakin osan meistä.

Helmet-haaste 2021: 19. Kirjassa leikitään