perjantai 29. toukokuuta 2020

NEIL DEGRASSE TYSON : TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE


NEIL DEGRASSE TYSON : 
TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE
176s. 
Aula & Co 2018
Alkuteos: Astrophysics for People in Hurry // 2017
Suomennos: J. Pekka Mäkelä
Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

"Ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu on kauneus ja totuus", lauletaan Pyhimyksen ja Saimaan Ylös alas outo lumo -kappaleessa, ja viimein ymmärrän mistä Pyhimys räppää. Kvarkeista. Tai siis no, ymmärrän ja ymmärrän, sillä oma ymmärrykseni noista sympaattisesti nimetyistä alkuhiukkasista on niin pinnallisella tasolla, että se muistuttaa jo sitä suurempaa pölyhiukkasvertausta ihmisestä ja maailmankaikkeudesta, joka yleensä astrofysiikan kohdalla otetaan esiin. Mutta siis niin, tiedän noin käsitteen tasolla siis, että ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu ovat alkuhiukkasia, ja tämän tiedon minulle tarjoili äänikirjan muodossa amerikkalainen astrofyysikko, tutkija ja tieteen kuuluisa kansantajuistaja Neil deGrasse Tyson kirjassaan Tähtitiedettä kiireisille.

Tähtitiede (ja toisaalta myös kuukauden kotoilun jälkeen kiireisyys) on minulle niin äärimmäisen kaukana omasta käsityskyvystä kuin olla ja voi. Myönnän, että peruskoulufysiikan aiheuttamat traumaattiset ymmärtämättömyyteen ja tyhmyyden tunteeseen palaavat muistot vaikuttanevat asiaan varsin valtavasti, eikä asiaa helpota kamalasti sekään, että juuri vuosi sitten keväällä kertasin yliopistolla koko peruskoulufysiikan oppimäärän, enkä silti tajunnut mistään mitään. Mutta koska tässä nyt on tätä aikaa ollut, ja tietokirjallisuus muutenkin toiminut minulle kaunoa parempana ajatusten todellisuudesta poissiirtäjänä, tarttui kuulokkeisiin siis tähtitiedettä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös päähän ehkä jonkinlaista oppia myös fysiikasta.

DeGrasse Tyson muistuttaa siitä, mikä on hyvän opettajan yleinen tunnusmerkki: asiaan vihkiytymisen lisäksi omasta aiheestaan pitää osata luoda niin kiinnostava tarina, jotta se kiinnostaa niitäkin, keitä se ei kiinnosta. Ja jos joku, niin deGrasse Tyson sen tähtitieteen kohdalla todella osaa tehdä. Tarinallistaa astrofysiikan, kiinnittää ihmisen egoistisen minäkäsityksensä täydellisesti mittasuhteeseensa: eli siis omaan mitättömyyteensä. Kirjassaan hän avaa niin perustiedot maailmankaikkeuden synnystä sen olemassa olon ehtoihin, oman planeettamme asemasta muuhun maailmankaikkeuteen sekä velvollisuudestamme suojella tätä pientä eloisaa kivipalleroamme kaiken kosmisen käsittämättömyydenkin keskellä. DeGrasse Tyson tuo aiheensa esiin tyylillä, ja onnistuu hurmaamaan minut. Ei siksi, miksi Yuval Noah Harari juuri onnistui hurmaamaan edellisten kuuntelukokemusteni keskellä, eli siksi, että saan vahvistusta jo ajattelemilleni asioille, vaan siksi, että opin jotain täysin uutta ja itselleni uskomatonta. Opin ihan hippusen tähtitiedettä.

DeGrasse Tysonin tekstit on julkaistu aiemmin muissa teoksissa esseinä, mutta ne toimivat myös tällaisena yhteisniteenä erityisen hyvin. Hän on hauska ja paikoin piikikäskin, mutta pysyy kuitenkin varsin kivasti omassa asiassaan eikä lähde liikaa huumoriveikon tielle, kuten näissä kansantajuistamiskirjoissa joskus sattuu tapahtumaan. Hän tekee tieteestä sellaista, kun tieteen minusta pitäisikin olla: käsitettävää myös niille, jotka eivät sitä työkseen tutki. Tiedän kyllä akateemisen maailman allergian populaaria tietokirjallisuutta kohtaan pohjautuvan usein siihen, että oman tutkimusalan keskivertoihmistä paremmin tuntevana nämä popularisoivat kirjat yksinkertaistavat asioita niin paljon, että sieluun välillä sattuu – sattuu minuakin, jos luen jonkin self help -tyylisen kirjan aggressioteorioita, etenkin suoraviivaisia syy-seuraussuhteita – mutta pohjimmiltaan tuo allergisuus tuntuu unohtavan, että tiede tuo asioita tiedoksi meiltä meille. Ei kammiosta kammioon, tutkijalta tutkijalle. Laadukkaan tieteen ansiosta ymmärrämme jatkuvasti enemmän, ja tuon tiedon tulee olla saatavilla myös sillä tasolla, että se auttaa tavan tallaajaa ymmärtämään. Vaikka sitten sillä riskillä, että lukijan ymmärrys laajenee vain vähän, ja hän silti kuvittelee olevansa aiheen asiantuntija. Mutta se on jokaisen lukijan oma riski, se ei ole syy jättää tiedettä jakamatta myös tiedeyhteisön ulkopuolelle. Ja tässä nimenomaisessa kirjassa se jakaminen on kovin onnistunutta, ja siksikin tästä olen jotenkin harvinaisen innostunut. (Vaikka pakko kyllä myöntää, että tämä kirja jo jonkinlaisen pohjatason fysiikasta lukijallaan olettaakin olevan olemassa. Itselleni riitti se peruskoulutason fysiikan kertaaminen, ja toisaalta monen asian Wikipedia-sivujen avulla jo pysyy ihan riittävästi kärryillä.) 

Lopun jonkinlainen humanistisempi essee oli myös mainio, ja allekirjoitin sen sanoman täysin. Vaikka olen itsekin elämää ja toki myös ihmistä arvostava henkilö, saan ääretöntä lohtua siitä, ettei meillä kaikessa kosmisessa mittakaavassa ole oikeastaan mitään hemmetin väliä. Olemme hiuksenohut säie koko maailmankaikkeuden historiassa, ja vaikka aiheuttaisimme tuhon koko maapallolle, ei merkitse loppujen lopuksi yhtään mitään. deGrasse Tysonia on kritisoitu tästä näkökulmasta, sillä sen on nähty merkitsevän sitä, että samapa vaikka tuhota koko maapallo ja jatkaa hedonistista elämää muiden kustannuksella, sillä katoamme täältä lopulta kuitenkin. Olen kuitenkin itse tuosta tulkinnasta eri mieltä: minusta juuri täydellinen merkityksettömyys luo elämään lohdullisuuden. Kun meillä ei ole kuin tämä yksi pieni miljardisosa koko äärettömyydestä, miksi ihmeessä käyttäisimme sitä mitenkään muuten kuin läheistemme ja ympäristömme kunnioittavaan kohtaamiseen. Olemme rakentuneet kaikki samasta kosmisesta tähtipölystä, olemme täydellisen tasa-arvoisia niin pimeän aineen kuin pienten hyönteistenkin kanssa. Olemme ihmislajina niin mitättömän merkityksettömiä, että juuri siksi meidän pitää laittaa oma egomme aisoihin, ja muistaa paikkamme maailmankaikkeudessa. Osana sen kosmista kokonaisuutta, tämän elämän mahdollistavan planeetan nöyränä asukkaana, joka ottaa vastaan lahjan olemassa olostaan, eikä mielellään käyttäisi sitä koko lajikirjon ja ekosysteemin tuhoamiseen. Maailmankaikkeus ei siitä tuhostakaan tosin mihinkään hetkahda, mutta meille itsellemme tuskin tulee toista mahdollisuutta tätä kaikkea ääretöntä kokea. Joten vähintä mitä voimme tehdä, on pysyä sovussa. Omalla paikallaan. Leikkimättä jumalaa tai tämän kaiken kosmisen kokonaisuuden keskipistettä. 

Helmet-haaste 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

STEPHEN HAWKING : LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN


STEPHEN HAWKING : 
LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN
249s.
WSOY 2019
Alkuteos: Brief Answers to the Big Questions (2018)
Suomennos: Markus Hotakainen

Toukokuu on ollut tietokirjakuukausi. Olen ahminut vapun jälkeen koko Yuval Noah Hararin suomennetun tuotannon, lukenut Tähtitiedettä kiireisille (Neil deGrasse Tyson, postaus tulossa myöhemmin), aloittanut niin ruokavalion (Jonathan Safran Foer - Me olemme Ilmasto) ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta kertovan tietokirjan kuin self helpin aiheesta, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Mark Manson). Näiden kaiken keskellä kuuntelin kuitenkin Stephen Hawkingsin Lyhyet vastauksen suuriin kysymyksiin -äänikirjan, joka lyhyistä vastauksistaan huolimatta on koko kevään tietopaketin ehdottomasti haastavin, syvin ja monipuolisin lukukokemus. Unohtumaton varmasti monella tapaa, ja silti jotain pientä maailmankaikkeuttamme suurempaa, jota ei koskaan ihan täysin voi ymmärtää.

Hawking käsittelee teoksessaan niin astrofysiikkaa, jumalan olemassa oloa, maailmankaikkeuden alkua ja aikaa ennen alkuräjähdystä (vaikkakin: "on mahdotonta mennä alkuräjähdystä edeltävään aikaan, koska ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaa"). Puheen keskiöön pääsee myös tekoäly, tulevaisuuden synkeät visiot itse itseään tuhoavan älyllisyyden keskellä sekä niin aika- kuin avaruusmatkailukin, tieteen merkitys ja lopulta jopa muun maailmankaikkeuden asuttaminen. Hawking pohtii jokaista asiaa ja ilmiötä hurjan intensiivisesti, syvästi ja monipuolisesti, ja vaikka kaikenmaailman aikapoimut ja madonreiät olivat minulle hieman tuntematonta kieltä, on tämä sen verran yleistajuinen teos, että suurin piirtein sen mukana pysyy koko kirjan verran. Ei ehkä metrossa kulkiessa ja kaupassa mehuja valitessa – kuten yleensä äänikirjoja kuuntelen – mutta ainakin rauhassa omissa oloissaan, yhteen lukuun kerralla keskittyen.

Lyhyet vastaukset on julkaistu postuumisti Hawkingin kuoleman jälkeen, ja se pitää todennäköisesti siksikin sisällään jopa kolme eri kirjoittajan esipuhetta, kun suomalaisen laitoksen Esko Valtaojakin lasketaan mukaan. Esipuheet sijoittavat Hawkingin tutkimuksen ja osin persoonankin mukavasti osaksi suurempaa kokonaisuutta, mutta voi että minua ottaa päähän niissä toistettu käsitys siitä, että vain nämä faktoin todistettavat kovat tieteet ovat tieteitä, ja esimerkiksi filosofia on tiede, joka ei ole mitään ilman kovia faktoja. Totta tietysti tiettyyn pisteeseen asti tuokin, moni filosofinen ja sosiologinenkin pohdinta tarvitsee toimiakseen ymmärrystä tietyistä luonnonlain alaisista tekijöistä. Mutta se, mikä tässä ärsyttää, on jatkuva unohdus siitä, että myös nämä ns. todistettavat, faktuaalisina pidetyt tieteet tarvitsevat ihan samalla tavalla toimiakseen myös ymmärrystä sosiologiasta, filosofiasta ja humanismista noin ylipäätään. Toki voidaan sanoa, että kvanttifysiikka on olemassa ihmisestä riippumatta, mutta ihminen ei ole olemassa ympäristöstään riippumatta. Jatkuvalla eron teolla luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä ei siis saavuteta mitään muuta kuin raivostuttavaa kilpailua, kun aidosti poikkitieteellisemmällä lähestymistavalla, keskustelulla ja tieteen filosofiaa haastamalla taas voidaan jopa oppia ymmärtämään myös kovia totuuksia huomattavasti paremmin. Ja muistamaan, että edelleen nämä faktoiksikin osoitetut tieteelliset perusasiat ovat vain ihmismielen tapa hahmottaa ympäristöään. Maailma toimii ilman meitäkin, joten tieteelle soisi hieman enemmän lempeyttä sen tosiasian muistamiseen, että meidän tietomme on aina rajallisen tietoisuutemme ja kulttuurisen käsityksemme rakentamia. Se ei poista sitä, etteikö fysiikan lait pätisi siitäkin huolimatta, miten niitä käytämme, mutta jumittumalla yksioikoiseen "näin nämä asiat todistetusti vain menevä" -ajatteluun osoitamme ennemminkin suurta typeryyttä kuin äärimmäistä älykkyyttä.

Kaikki tieto voidaan kumota myöhemmin paremmalla tiedolla, joten Hawking itseäänkin lainaten, on tärkeämpää esittää suuria kysymyksiä kuin kuvitella tietävänsä kaikkeen valmis vastaus. Hawkingin oma uteliaisuus, filosofinen pohdinta ja mielenkiinto maailman yksityiskohtia kohtaan on niin suurta, että nuo esipuheet tuntuivat olevan ihan eri maailmasta itse teoksen kanssa. Joten jos tämä kirja kiinnostaa sinua, skippaa alku ja siirry Hawkingin omiin sanoihin. Ne luovat hurjaa mittasuhdetta meidän pienten tomuhiukkasten ongelmiin, ja muistuttaa, miksi kaiken tämän merkityksettömyyden keskellä juuri on merkityksellistä olla läsnä ja tehdä asioita hyvän, eettisen ja kestävän toiminnan kautta. Hawkingin mielikuvituksesta soisi useammankin ottavan mallia, mutta erityisesti tästä saisi jäädä yhdelle jos toisellekin käteen se lempeys, jolla kaiken tämän nykyisyyden voimme vielä seuraavillekin polville säilyttää. Hawkingin unelmissa se tapahtuu tosin Marsissa, itse pysyisin ehkä kuitenkin mielelläni vielä parikin sukupolvea hyvinvoivalla Maapallollamme. 

Helmet-haaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

perjantai 22. toukokuuta 2020

VIELÄ KERRAN HARARIA – HOMO DEUS - HUOMISEN LYHYT HISTORIA


YUVAL NOAH HARARI : 
HOMO DEUS – HUOMISEN LYHYT HISTORIA
447s.
Bazar 2017
Alkuteos: Homo Deus: A Brief History of Tomorrow
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin


Homo Deus alkaa juuri nyt, juuri tässä ajassa kuunneltuna varsin profetiaalisella osuudella: Hararin pohdinnalla siitä, miten kulku- ja tartuntatautien lähes täydellinen kadottaminen länsimaisen lääketieteen ansiosta muuttaa myös suhtautumistamme niihin. Emme enää pidä uusia viruksia jumalien rangaistuksena tai edes luonnollisina luonnonkatastrofeina, vaan niiden keskelläkin syytämme ihmistä siitä, että emme toimineet tarpeeksi tehokkaasti jo alkuvaiheessa. Siinä missä Harari osoittaa syyn ebolasta kääntyneen WHO:n Afrikan jaoston viaksi, voimme todennäköisesti kaikki yksimielisesti todeta saman käyneen myös koronaviruksen kanssa: sen sijaan, että asiaan suhtauduttaisiin luonnonlakien mukaisesti, eri maiden presidentit etsivät jo nyt syyllistä tietyistä valtioista, huonosta toiminnasta, hitaasta reagoinnista. Eikä siihen syyllisty vain trumputtimet, vaan ihan meistä jokainen. Kun istumme eristyksissä kotonamme, ihmissyyllisen metsästäminen tuntuu jostain kummallisesta syystä nyt kaikkein oleellisimmalta. Ihan sama onko syy sitten yksittäisen eläinmarkkinoita ylläpitävän valtion, ylipäätään lihaa syövien ihmisten tai sitten joidenkin mielestä jopa suomalaisen vihervasemmistohallituksen, syyllisen on löydyttävä. Ja kuten Harari ennusti, sormi osoittaa aina toista ihmistä, ei luontoa tai sen kiertokulkua. Sillä ihmisyydestä on tullut uusi jumaluus. Humanismista on tullut uusi uskonto.

Hararin "ennustukset", uhkakuvat tai miksi niitä ikinä haluaakaan sanoa, saavat ehdottomasti voimansa laajasta uuden teknologisen tutkimuksen ja kehitystyön tuntemuksesta, joita hän teoksessaan esittelee. Tulevaisuuden kauhut eivät ole vain dystopiaa, vaan ne ovat jo olemassa olevien teknologisten keksintöjen käyttöönoton laajentamista. Sitä samaa, jota monet yrittävät tehdä, ja osin varmaan jo tekevätkin, tänäkin päivänä, mutta johon ainakin vielä toistaiseksi humanismiin perustuva yhteiskuntajärjestys asettaa toimintarajoituksia lainsäädännöllään ja eettisellä keskustelullaan. Mutta kuten Harari itsekin kirjoittaa, muutos on aina hyvin pienin askelin etenevää. Hän maalaa maailmaa porttiteorian kautta: kun olemme jo antaneet tekoälylle luvan kuunnella meitä ja älylaitteiden monitoroida ruumillisia reaktioitamme kellojen ja sormusten muodossa, on vain ajan kysymys milloin luovutamme sille koko yksityisyytemme. Ja kun yksityisyytemme on luovutettu, viitoittaa Harari tietä, jossa ihmiskunnasta tulee lopulta täysin tarpeeton, sillä koneet kykenevät tunnealgoritmimme opittua hoitamaan käytännössä kaiken meitä ihmisiä paremmin.

Siinä missä Hararin Sapiens pureutuu ylipäätään ihmisten kollektiiviseen mielikuvitukseen ja sen kehittämiin asioihin – kuten uskontoihin ja rahaan – Homo Deuksessa hän purkaa erityisesti nykypäivämme suurimpia uskontoja: kapitalismia, liberalismia, nationalismia sekä erityisesti humanismia. Siinä missä ihminen ulkoisti ennen päätöksen teon keksimilleen jumalille, on nykyaikana ihminen itse kaikkein suurin moraalin lähde, palvonnan kohde sekä vaatimattomasti elämän keskipiste. Humanismi nostaa ihmisyyden jumaluuden jalustoille, ja perustelee oman erityisyytensä muun muassa älyn, sielun ja tietoisuuden kaltaisilla käsitteillä. Harari ei tätä purematta niele, vaan hän purkaa tämänkinpäiväiset uskomuksemme paloihin, todistaa tieteen kautta ettei sielua ole ja että esimerkiksi ihmisen ylemmyys muihin eläinlajeihin verraten on siis vain keinotekoinen valta-asetelma eikä mikään sisäsyntyinen itsestäänselvyys. Ajatus tuntuu tavallaan kiusalliselta, sillä se palastelee myös oman uskomusjärjestelmäni, ja tuntuu näyttävän Hararin kylmän viileänä, lähes robotiikkamaisen luonnontiedekäsityksen kannattajana, mutta itse näkisin tuon tulkinnan oikaisevan varsin hurjasti. Se pakottaa pohtimaan mikä on esimerkiksi "kovien luonnontieteiden" ja niiden tulkintakehyksen sekä feminismin suhde? Entä miten paljon Harari typistää kulttuurisesti rakennettua todellisuutta pelkän biokemiallisen reaktiivisuuden piikkiin? Vai onko näillä eronteoilla edes merkitystä? Hänen ajatusketjunsa on nimittäin pitkä, mutta samalla toimiva: kun ihminen uskoo kritiikittä älyyn ja älyn ylemmyyteen, miten sitten inhimilliselle ihmiselle, nyt jo itseään heikompia sortavalle, käy, jos se onnistuu kehittämään yli-ihmisen, keinoälyn? Jos ihminen ei pysty osoittamaan myötätuntoa puolustuskyvyttömälle eläimelle, miksi pelkästään älyyn perustuva keinoäly osoittaisi sitä ihmiselle?

Harari on kaikissa kolmessa kirjoissaan osoittanut harvinaisen selkeästi, että ihminen on omassa älykkyydessään maailma typerin ja itsetuhoisin laji. Huomisen lyhyessä historiassa hän esittelee erilaisia malleja, miten saatamme onnistua tuhoamaan itsemme jo seuraavien vuosisatojen sisällä. Osa ajatusketjuista on tuttuja jo 2020-luvun keskustelusta: jatkuvaan kasvuun perustuva kapitalismi kun tuhoaa niinkin oleellista asiaa kuin elinympäristöämme aivan tolkuttomalla vauhdilla, mutta se ei pysty pysähtymään, sillä kuten toisaalla Paul Mason sanoi, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kaikkea tässä kirjassa käsiteltävää en ehkä (enää) niele ihan suoriltaan sen suuremmin asioita pureksimatta, mutta huomaan, että sillä seurauksella Harari muuttuu vain kiinnostavammaksi. Kun osaa suhtautua myös hänen ajatuksiinsa kriittisesti, saa niistä itselleen paljon enemmän. Ja kun hän purkaa minulle tärkeitä käsitteitä, saan perusteltua itse itselleni paremmin, miksi niihin on silti tärkeä uskoa. Ja se kai se kritiikin syvin voima onkin: viedä asioita eteenpäin. Pystyä uskomaan omaan uskomusjärjestelmäänsä sen aukoista huolimatta.

Täytyy siis vain toivoa, että Hararin tulevaisuuden skenaariossa – tai jopa dystopiassa – on yksi varsin vahva sisäinen ristiriita: hänen uskonsa ihmisen sisäiseen tyhmyyteen on toki vallan taitavasti näissä kolmessa kirjassa perusteltua mutta myös niin kattavaa, ettei hän, luonnollisestikaan, onnistu katsomaan itsekään sen yli. Harari maalaa pelottavaa kuvaa maailmasta ohjat ottavasta tekoälystä, ihmisyyden algoritmisyydestä ja totaalisesta inhimillisestä typeryydestä, mutta hahmottaa silti maailmaa vain niin kuin sitä yksi ihminen kerrallaan pystyy hahmottamaan: oman aikansa kautta. Kuten tekevät nyt luonnontieteilijätkin: sillä siinä missä 1800-luvulla psykologit ajattelivat ihmisen olevan kuin sen ajan huippukeksintö, höyrykone, nykytieteilijöille tuntuu olevan todella rakasta hahmottaa ihminen tietokonekielen kautta. Toki yhtään enemmän vaatimus olisi varmastikin jo sitä tekoälyn tapaista yli-inhimillisyyttä, mutta kuten hän muistaakseni itsekin jossain kohti kirjaansa esittää, me olemme kaikki vain aikamme lapsia, emmekä siis koskaan pysty kuvittelemaan tulevaisuutta sellaisena kuin se todella on. Aina tapahtuu jotain kaameaa, mutta yleensä kaameus on jo niin kamalaa, ettei sitä kukaan edellisillä vuosikymmenillä edes keksinyt pelätä. Tulevaisuus – ja ihmisten itsetuhoinen tapa elää elämäänsä – yllättää aina. Todennäköisesti sellaisilla tavoilla, joita kukaan meistä, ei edes Harari itse, ole koskaan osannut kuvitellakaan. Joten enemmän tai vähemmän lohdullisesti  – lohdutonta huomista odotellessa.


Helmet-haaste 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

MILTÄ MAAILMA TÄNÄÄN NÄYTTÄÄ – YUVAL NOAH HARARI : 21 OPPINTUNTIA MAAILMAN TILASTA

YUVAL NOAH HARARI : 
21 OPPITUNTIA MAAILMAN TILASTA
353s.
Bazar 2018
Alkuteos: 21 Lessons for the 21st Century
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin

Rakastan sitä, kun innostun kirjasta niin, että ajatukseni siitä tuntuvat täysin kritiikittömältä hurahtamiselta, hullaantumiselta ja maailmanporttien aukeamiselta. Näin käy verraten harvoin, mutta kun käy, ei edes tee mieli pilkkoa lukemaansa sanoiksi. Sanoittaa sitä postaukseksi, kertoa siitä muille, vaan alkaa julistaa jotain ilosanomaa. Tehdä asiasta itselle uskonto.

Ja mikä paradoksaalisinta, näin kävi minulle jälleen Hararin parissa, tällä kertaa 21 oppitunnin kanssa. Juuri sen teoksen, jonka ansiosta ymmärsin hurahtamisen ja hullaantumisen vaarallisuuden, kriittisen tarkastelun merkityksellisyyden sekä uskontojen sosiaalisen rakentumisen ja näiden rakennelmien vaarallisuuden, kun omaa totuutta lähdetään mustavalkoisesti julistamaan maailmalle.

Että rakastapa siinä nyt sitten vilpittömästi.

"Älä koskaan aliarvioi ihmisten typeryyttä."

21 oppituntia oli minulle suora jatkumo Hararin Sapiensista, jonka perään kuuntelin sen saman tien. Siinä missä Sapiens käsitteli ihmislajin 70 000-vuotista historiaa, 21 oppituntia olivat hyvinkin kiinni tässä päivässä ja tässä ajassa. Se jatkui siitä, mihin Sapiens jäi, vaikka todellisuudessa Harari onkin näiden kahden kirjan välissä kirjoittanu Homo Deus -teoksen, joka käsittelee ihmiskunnan tulevaisuutta. Minulle järjestys toimi kuitenkin varsin mainiosti näin, ja Homo Deus jää siis kirjaimellisesti vielä tulevaisuuteen.

Jos Sapiensissa Hararin raikkaat ja uskaliaaltakin tuntuvat näkökulmat ihastuttivat, tässä ne veivät todella mukanansa. Tunnistan kyllä kuunnelleeni itseni kanssa hämmentävänkin samanmielisen ja toki myös järjettömän paljon älykkäämmän ja oppineemman ihmisen ajatuksia, ja sitä kautta tiedostan osan viehätyksestä perustuvan siihen itsekeskeiseen faktaan, että noinhan minäkin jollain pienellä tavalla olen tätä asiaa hahmotellut. Tuota minäkin olen pelännyt, tuosta ollut huolissani, tuohon turhautunut. Ja 99 prosentissa tapauksista: että noinkinko tämän asian voi hahmottaa!

Teoksessaan Harari pohtii, onko Trump aikansa ilmiö vai ajaton ilmiö. Hän nostaa esiin ajatuksen, että jos käyttöön otettaisiin yleinen perustulo, kuka määrittelee, ketkä kaikki tuon yleisyyden piiriin kuuluvat ja missä menee perustoimeentulon raja? Bangladeshin hikipajoilla, joista osa sinunkin vaatteistasi on tehty vai Piilaakson insinöörien taskurahoissa? Entä kenelle sitten ihmisoikeudet kuuluvat ja ovatko ne todella luovuttamattomia oikeuksia? Voisiko pian syttyä kolmas maailmansota ja elämmekö nyt todellakin historian ensimmäistä totuudenjälkeistä aikaa? Ja lopulta myös: mihin piirtyy nationalismin ja fasismin välinen raja? Voiko nykymuotoista maailmaa edes ajatella ilman valtioiden rajoja, ja onko nationalismi aina tie fasismiin?

Harari käsittelee nykykulttuuriamme niin laajasta mittakaavasta, että toisaalta se saa kaiken tämänhetkisen puuhastelumme tuntumaan pienen maan matosen möyrinnältä ja toisaalta taas apokalyptiselta lopun ajan valmistelulta. Harari ei sanojaan säästele, mitä tulee teknologiakehitykseen, fundamentalismiin tai fasismiin, eikä se myöskään suostu hiljenemään sen itsesensuurin alle, jonka nuo kaksi edellä mainittua ryhmää ovat järjestelmällisen vihapuhe- ja väkivallan uhan avulla yhteiskuntaamme saanut levitettyä. Harari ei kuitenkaan hauku ja moiti haukkumisen ja moittimisen vuoksi, vaan siinä valossa, mikä minkäkin aatteen ja yhteiskuntamallin asema on historiassa ollut, ja minkälaiset ongelmat niistä ovat seuranneet. Kyytiä siis saakin niin ihmisen omaleimainen tapa tuhota jatkuvasti omaa lajiaan ja elinympäristöään kuin sen äärimmäinen tyhmyyskin, eikä suurimmassa osassa Hararin laajoja perusteita kuunnellessa voi kuin nyökkäillä näille ajatuksille.

Harari näyttäytyy etenkin tässä teoksessaan ilmeisen monelle lukijalle varsin kyynisenä ukkelina, joka ei paljoa ihmiskuntaan luota tai sen saavutuksia arvossaan pidä. Tämä on kuitenkin varsin vaarallinen tulkintakehys, sillä se tuntuu enemminkin defenssiiviseltä lukutavalta kuin aidolta kritiikiltä Hararin kritiikkiä kohtaan: jos kriittisyys jatkuvasti nostetaan yksittäisen ihmisen nurinaksi, sitä ei todella olla osattu ottaa vastaan. Se on toki ihmismielelle luontaista: itselleen tärkeiden asioiden kriittinen tarkastelu on vaikeaa, sillä se pakottaa meidät tarkastelemaan omia uskomusjärjestelmiään niin syvällisellä tasolla, ettei kaikki ajatusmallimme sitä kestä. Eikä niiden tulekaan kestää, sillä kuten Harari mainiosti avaa, kulttuurimme ja uskomusjärjestelmämme nyt vain rakentuvat kognitiivisen dissonanssin, eli mielen ristiriitojen varaan, kun kaikki neurologisen järjestelmämme solut nyt eivät vain koskaan kohtaa. Kritiikki on vaikea laji, sillä vaikka sen esittäjä miten alleviivaa olevansa kritisoimiensa asioiden sisäpuolella itsekin, kohteen oma epämiellyttävyyden tunne sokaisee täysin. 

Mutta juuri siksi kriittisyys on myös äärimmäisen tärkeää. Vaikka toimintamme ristiriitaisuus - eli esimerkiksi se, että lähimmäisen rakkauteen uskova kristitty voi olla yhtaikaa yhdysvaltalainen asefanaatikko, jonka mielestä on täysin ok ampua musta mies kadulle vain siksi, että hän sattui juoksemaan siitä ohi, ja olisi voinut olla murtovaras - on jollain tapaa varsin perustavanlaatuinen osa inhimillisyyttämme, on noiden ristiriitojen osoittaminen erityisen tärkeää, jotta kulttuurimme ja yhteiskuntamme voi kehittyä eteenpäin. Ja vaikka valitsisimme jonkin hieman lempeämmänkin ristiriidan kritiikin kohteeksi kuin uskonnon ja asefanaattisuuden yhdistelmän, kuten vaikkapa kapitalistikriittisen feministin mieltymyksen halpoihin Lidl-lenkkareihin, on nosto tärkeä, sillä se auttaa ymmärtämään ristiriitaisuuden laajuuden. Sen inhimillisen vaikeuden, mikä omien aatteiden mukaan elämisestä todellisuudessa meille jokaiselle seuraa. Ja miten vain vaikeita aiheita esiin nostamalla niistä aidosti edes voi keskustella. Inhimillinen typeryys, ristiriitaisuus ja myyttiksi paljastettu rationalismi ovat vain yhteiskuntamme rakennuspalikoita, ja vain niitä ymmärtämällä voimme myös ymmärtää ihmisen toimintaa myös muuten kuin ideologisella tasolla. Ja sehän lienee selvää, että ymmärtämättä myöskään mikään ei muutu.

Minulle Harari on siis erityisesti terävä kriitikko, ja vaikka kritiikki myös kriitikon ajatuksia kohtaan on tärkeää, käytän tällä kertaa itse aikani näiden ajatusten palasteluun ja pohdin myöhemmin, mitä kaikkea tästä otan mukaani ja mitä jätän muualle. Kokonaisuutena, ihan vain teoksena tämä kirja oli ehkä aavistuksen epätasainen, mutta osiltaan myös siksi, ettei kaikki sen osiot yksinkertaisesti kiinnostaneet minua niin paljoa. Mikä lienee luonnollista, jos kaikki 21 oppituntia kuitenkin käsittelivät jokseenkin eri asioita. Mutta se mikä ei kiinnostanut minua (eli esimerkiksi biotekniikka ja kyborgi-tulevaisuus), on ollut jollekin toiselle kirjan terävintä antia, joten mahdollisuutensa niilläkin osuuksilla. Itse nautin erityisesti humaaneina pitämieni aiheiden, kuten tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden sekä loppuun ihanan irrallisesti meditaation käsittelystä, ja näihin tulen takuulla palaamaan vielä uudelleenkin. Kuuntelin kirjan tosiaan äänikirjana, mutta jo sen puolivälissä päädyin tilaamaan myös fyysisen kappaleen itselleni. Nämä kirjanmerkit tahdon todella laittaa ylös todellisen kirjan väliin. Mutta niin. Olen jatkanut jo Harari-matkaani Homo Deuksen pariin, joten jospa jo sen loppuun saatuani keksisin jotain oikeastikin kriittistä näistä teoksista. 


Helmet-haaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

perjantai 8. toukokuuta 2020

VUODEN 2020 HIMOTUIMMAT KIRJAT OMASTA HYLLYSTÄ – JA MITEN MENI VIIME VUOSI




Olen pienen blogini alusta asti listannut näin keväisin aina kymmenen kirjaa omasta hyllystä, joita kovin kovasti himoitsisin lukea. Tämä haaste on saanut alkunsa alunperin nyt jo piiloon menneestä Pieni kirjasto -blogista, ja sen idea on simppeli: nostetaan erinäisiä aikoja omissa hyllyissä luettuja kirjoja korkeammalle lukulistalle, ja vuoden päästä palataan katsomaan tulikos niitä silloin listaamiaan luettua. Yleensä ei ole tullut. Itselleni haasteen ihanuus piileekin juuri sen huolettomuudessa, on nimittäin ihan sama miten se menee, mutta näitä valitessa on aina hurjan mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea lukematonta sitä omista hyllyistä löytyykään. Parhaimmillaan olen lukenut haasteeseen 9/10 kirjaa vuonna 2018, muuten saldo on ollut yleensä noin 2/10.

Ja ennen kuin perustelen tarkemmin tämän vuoden listaustani, tässäpä vielä viime vuoden himotuimmaksi nostamani kirjat:

V U O D E N   2 0 1 9    H I M O T U I M M A T
(kursivoidut luettu)

01. Sarah Perry : The Essex Serpent
02. Virginia Woolf : Oma huone
03. Leena Krohn : Erehdys
04. Laia Ufresa : Umami
05. Katja Kettu : Rose on poissa
06. Ristkari, Suni & Tyni : Sukupuolena ihminen
08. Charlotte Brontë : Kotiopettajaren romaani


3/10 tuli siis viime vuonna luettua, Orwellia klassikoista ja Stroutia sekä Cuskia tuoreemmista julkaisuista. Hyviä kirjoja kaikki, mutta todennäköisesti niin olisi ollut muutkin tuolta listalta. Nyt huomaan, että ainakin The Essex Serpent on jo lähtenyt jatkamaan matkaansa kierrätyskeskukseen. Aloitin sen jopa kahteen kertaan, sekä fyysisenä kirjana viime kesänä että myöhemmin äänikirjana, mutta ei vain lähtenyt. Jos vielä joskus annan tälle mahdollisuuden, taidan kuunnella sen, se jäi kyllä kiehtomaan jollain kummalla tavalla. Mutta se ei ole tämänvuotisella listalla, sieltä löytyy seuraavat kirjat!

V U O D E N   2 0 2 0    H I M O T U I M M A T

01. Boel Westin : Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä En ole lukenut pitkään aikaan elämäkertoja, ja kun hyllyssä on lempikirjailijastani Tovesta kertova, olisi tämä luonnollinen lukuvalinta. Olen aiemmin lukenut Janssonista kertovan uudemman, Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran, mutta siitä on jo aikaa, ja tämä vanhempi kiinnostaa myös. Sanat, kuvat, elämä on löytänyt tiensä hyllyyni mummin arkistoista, siksikin tämä olisi ihana jo viimein lukea.

02. Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä Tilasin tämän Woolf-päissäni jostain nettiantikvariaatista toissa vuonna, mutta en ole sitä koskaan saanut aloitettua. Viime vuonna listalla oli Woolfin Oma huone, harkitsen että lukisin edes sen sitten jos en tätä. Siitä tulkoon puolikas haastesuoritus, tästä Kiitäjän kuolemasta vasta kokonainen!

03. Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous Tämän olen lukenut jo hieman yli puoleen väliin! ...neljä vuotta sitten. Siitä asti se on odottanut loppuunsaattamista, olisikohan tämä viimein se vuosi? Luulen, etten aloittaisi tätä alusta, vaan jatkaisin siitä mihin jäin, sen verran vahvat muistikuvat alku on jättänyt, vaikka aikaa nyt aikalailla välissä on mennytkin.

04. Petina Gappah : Pimeydestä loistaa valo Myös tämän olen jo kertaalleen aloittanut, mutta se jäi kesken kun omassa elämässä tuli hieman liikaa ruuhkaa noin muuten, enkä oikein pystynyt keskittymään lukemiseen. Olen lukenut Gappahilta muutkin suomennetut teokset, joten tämä kiinnostaa – edelleen!

05. Sara Stridsberg : Rakkauden Antarktis Tämä taas lukeutuu ehdottomasti viime vuoden kiinnostavimpiin uutuuksiin, mutta ylläolevasta syystä en saanutkaan sitä syksyllä aloitettua. Odotan kirjasta varsin raskasta lukukokemusta jostain syystä, joten olen myös säästellyt sitä kevyempiin aikoihin. Milloin lie sellaisia sitten on tiedossa...

06. Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti Ankeriaan testamentti kuuluu siihen harvaan sarjaan, jolloin olen ostanut kirjan täysin kirjainstagram-suositusten perusteella sitä itse koskaan edes selailematta! Tämä oli minulla pitkään kirjastojonossa, mutta sattuneesta syystä jono on hieman jäässä, ja eräänä yksinäisenä iltana naputtelin tämän ostoskoriin. Jospa se olisi heräteostoshetken arvoinen.

07. Leena Krohn : Hotel Sapiens / Erehdys Hotel Sapiensin löysin viime vuonna Joensuun kirjaston vaihtokärrystä! Listalla on ollut Krohnia ennenkin, mutta edelleenkään en ole häneltä saanut mitään luettua. Omistan myös Erehdys-kirjan, joten haastekohdan suorittamiseksi riittää, että saisin nyt jomman kumman näistä luettua.

08. Elena Ferrante : Tyttären varjo Tuoretta suomennettua Ferrantea muistaakseni ko. kirjailijan tuotannon alkupäästä, ellei jopa esikoinenkin? Ferrante on minulle hurjan rakas kirjailija, joten tätä odotan, kovasti.

09. Lucia Berlin : Ilta paratiisissa Myös Berlin kuuluu lempinovellisteihini, ja itseasiassa myös tämä kirja niihin viime syksynä aloitettuihin, mutta kesken jääneisiin. Tässä on yksi todella haastava novelli kesken, enkä vain pääse siinä eteenpäin. Ehkä hyppäänkin suoraan seuraavaan, ja Berlin-imuun päästyäni palaan myöhemmin sitten tuohon minulle vaikeuksia tuottavaan. Pääasia, että nyt saisin tämän viimein luettua, nautin näistä novelleista niin paljon!

10. Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys Ankeriaan testamentin kohdalla mainitsema kirjatilaukseni sisälsi täysin samoilla perusteilla myös tämän Pienen hauen pyydystyksen, kalateemaista kirjallisuutta nyt siis, heheh. Odotukset korkealla, kun moni sellainen lukija, joiden kirjamakuun täysin luotan, on tätä niin kovin kehunut!

Löytyykö listalta tuttuja kirjoja? Mistä kannattaisi ehdottomasti aloittaa luku-urakka?


maanantai 4. toukokuuta 2020

YUVAL NOAH HARARI : SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA

YUVAL NOAH HARARI : 
SAPIENS – IHMISEN LYHYT HISTORIA
491s.
Bazar 2016
Alkuteos: קיצור תולדות האנושות [Ḳitsur toldot ha-enoshut] // 2011
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Äänikirjan lukija: Tuomo Holopainen

Aloitin Sapiensin lukemisen kesäkuussa 2017. Oma opintovapaa oli alkamassa, Hararin kiehtovat ajatukset keräilijä-metsästäjien historiasta, maatalouden vallankumouksesta ja yhteiskunnan sosiaalisesti rakentuneesta luonteesta kiehtoivat. Väliin tuli kuitenkin myös muita kirjoja, vielä enemmän mukanaan vieviä, ja kun Harari siirtyi rahan historiaan, siirryin itse kokonaan toisten teosten pariin.

Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, vietin järjettömän pitkiä ja pitkäveteisiä päiviä kotona, seuranani jälleen vaikka kuinka monta aloitettua kirjaa, joista mikään ei kuitenkaan vetänyt tarpeeksi puoleensa. Ilmaisessa kokeilussa ollut äänikirjasovellus oli myös vahingossa mennyt maksukuukauden puolelle, joten selailin hieman tylsistyneenä mahdollisimman pitkää kirjaa rahojeni vastineeksi. Vastaan tuli jälleen Sapiens, kirja, johon on enemmän tai vähemmän tehnyt mieli palata jo puolisen vuotta. Niinpä nappasin sen kuunteluun, ja neljä päivää sekä reilu 19 kuunneltua tuntia myöhemmin yksi elämäni intensiivisempia äänikirjakokemuksia on takana.

Sapiens alkaa olla jo modernin, popularisoidun tietokirjallisuuden klassikko, eikä se nimensä ansiostakaan juurikaan esittelyjä enää kaipaa. Kuten siis olettaa saattaa, se on israelilaisen historian tohtorin noin viiteensataan sivuun tiivistämä tarina oman eläinlajimme historiasta ja historiamme suuntia kääntäneistä vallankumouksista. Se on kertomus siitä, miten metsästäjä-keräilijöistä tuli maanviljelijöitä ja miten teollinen vallankumous on ollut ennen kaikkea maatalouden vallankumous. Sapiens on uskomattoman laaja ja tarkka kuvaus siitä, miten ihmisen historia on aina rakentunut sosiaalisen tiedon päälle enenmmän kuin minkään biologisten mahtien ja se on kärsivällinen selitys siitä, miten kristinusko ja kapitalismi ovat toisiinsa verrannollisia, kollektiivisen mielikuvituksen tuotteita, joiden tarkoitus on saada mahdollisimman suuri sapiens-lauma puhaltamaan (lähes kirjaimellisesti) yhteen hiileen.

Avarasta luonnostakin tutun Tuomo Holopaisen ääni kävi tähän äänikirjaan aivan täydellisen hyvin, ja lienee osasyy siihen, miksi se tulikin muutamassa päivässä ahmittua. Joitain juttuja muistin edellisestä lukukerrasta, ja jopa hieman yllätyin huomatessani, että täältäkö omatkin tietyt ajatusketjuni ovatkin olleet kotoisin. Osa taas oli täysin unohtunut, ja loppuosa tokikin sitten täysin uutta, ja sen perässä yritinkin tehdä jonkinlaisia muistiinpanoja siitä, mikä kaikki tällä luku-/kuuntelukerralla erityisesti vakuutti. Nyt muistiinpanoihin palatessani huomaan niiden kuitenkin olevan niin hajanaiset ja oudot, etten enää itsekään saa kiinni, mitä ajattelin, mutta ajatuksia tämä tosiaan herätti. Ajatuksia yleellisyysloukusta, tilasta johon ihminen ajaa itsensä kerta toisensa jälkeen, tekee mielestään mullistavan keksinnön, mutta lopulta päätyy tekemään vain entistä enemmän töitä. Kuvitellun kielen avainasemasta ihmislajin edistyksellisyydestä, tarinoista, jonka avulla olemme vuosisatojen kuluessa päätyneet niin kauas muista ihmisapinoista. Kognitiivisista ristiriidoista, joiden takia kulttuuri ylipäätään kehittyy eteenpäin. Jälkiviisausvirheistä, kapitalistisen ahneuden vertahyytävistä seurauksista. Siitä, ettemme pääse kuitenkaan kapitalismista mihinkään niin kauan, kun emme osaa kuvitella minkään muunlaista todellisuutta.

Sapiens on yhtaikaa siis laaja kuvaus siitä, miten olemme päätyneet tänne, missä nyt mukavasti istumme, vaikkakin toki todennäköisemmin eristyneemmin ja hieman tulevaisuutta huolestuneemmin katsovina kuin vielä muutama hassu kuukausi sitten. Se on myös alkua jonkinlaiselle dystooppiselle tulevaisuudenkuvalle, jota Harari ilmeisesti käsittelee laajemmin seuraavassa teoksessa, Homo Deus'issa. Se on oivallinen muistutus siitä, miksi dystopiat ovat yleensä melko kehnoja: ne kun ovat vain nykyisin tuntemamme todellisuuden siirtämistä kuvitellun tulevaisuuden kulisseihin, ja toisaalta taas vuosituhansien mittaisen mittakaavan tarjoamista nykypäivän mitättömän pienille huolillemme. 

Sapiens on tätä kaikkea, ja yhä vain enemmän. Se, luonnollisestikin, oikoo monia historian mutkia, ja on kiistatta varsin eurosentrinen kurkistus historiaan, vaikka ottaakin huomattavasti seuralaisiaan paremmin huomioon myös Euroopan ulkopuolisten kulttuurien historiat. En tähän asti elämässäni ole koskaan suostunut vastaamaan mitään yksittäistä kirjaa kysymykseen siitä, mikä kirja minun mielestäni ihan kaikkien pitäisi lukea. En edelleenkään pyörrä päätöstäni olla vastaamatta tähän hieman liiankin kapeaan kysymykseen, mutta ehkäpä seuraavan kerran saattaisin sanoa, että vahva suositukseni on ainakin kokeilla Sapiensia. Tieteen, kielen, kulttuurin ja historian asiantuntijoille tämä tuskin tarjoaa hurjasti mitään uutta, sillä sitähän se  on  – tämän kaiken jo tunnettua historiaa – mutta jos on kaltaiseni lukioaikaisen historian nykynuorisolaisittain sanottuna heitteri, tällä on kykynsä korvata yksi jos toinenkin aukko ihmislajin historian tuntemuksesta. Jos tämä olisi ollut olemassa kun minä kävin kouluja, historia olisi saattanut kiinnostaa tuota 2000-luvun alun minuakin enemmän. Sillä jos jotain Harari osaa, niin tarjota vetävän tarinan. Juuri sellaisen, jota hän oman tarinansa sisällä myös kriittisesti piikittelee. 

Maailmanvalloitushaaste: Israel
Helmet-lukuhaaste 2020: 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa