lauantai 31. joulukuuta 2022

HITIT JA HUDIT // 6 x 5 KIRJAA VUODELTA 2022

Yksi lukuvuosi on taas takana, ja siihen mahtui monenlaista, ennätysmäärä uusia lempikirjoja ja taas toisaalta muutama sellainen, jonka tilalla olisi kannattanut lukea jotain aivan muuta. Luin yhteensä 67 kirjaa, löysin kaksi uutta lempikirjailijaa (Ali Smith & Joan Didion), suoritin Helmet-haasteen kerrankin loppuun jo aiemmin syksyllä, Lue koko maailma -haasteeseen löysin kirjat Egyptistä, Senegalista, Venezuelasta ja Uudesta-Seelannista. Luin hurjan paljon uutuuksia ja yhteiskunnallisia teoksia, pysyttelin hyvin vahvasti mukavuusalueella kirjojen parissa, kun muu elämä ei meinannut lainkaan pysyä siellä. Kirjat tasapainottivat kaoottista päätä, ja se tuntuu aina lohdulliselta ja turvalliselta. Ja kuten jo vuodesta 2016 asti, tässäpä vielä muutamana listana lukunostoja vuodelta 2022!



5 x K O U K U T T A V I N T A
eli vuoden intensiivisimmät luku- & kuuntelukokemukset



5 x S U U R I N   H U T I
eli kirjat, joiden lukematta jättäminen olisi ollut jopa kannattavaa


5 x S U U R I N   Y L L Ä T T Ä J Ä
eli kirjat, joihin tartuin epäillen, mutta lopetettuani olisin
 halunnut heti aloittaa ko. kirjan uudelleen


5 x H I E N O I N   T I E T O
eli vuoden vaikuttavimmat ei-fiktiiviset teokset


5 x U P E I N   K A U N O A 
eli vuoden kauneimmat kaunokirjat



5 x H E N K I L Ö K O H T A I S E S T I   S U U R I N T A
eli kirjat, joihin tulen todennäköisesti viittaamaan lempikirjoinani lopun elämääni



Hienoja, hienoja kirjoja, paljon. Ensi vuodelle asetan saman lukutavoitteen kuin aina: 40 kirjaa ja Helmet-haasteeseen sen, mitä bingomaisesti sinne sopii. Toivon paljon aikaa lukea, oppia ja oivaltaa uutta niin kirjojen kuin muunkin elämän kautta. Ja teille kaikille toivon lempeää ja lämmintä vuotta 2023, olkoon se edeltäjiänsä vähemmän täynnä mullistuksia.


Ja täälläpä vielä kootusti aiempien vuosien hitit ja hudit:
2021 x 20202019 x 2018 x 2017 x 2016


sunnuntai 25. joulukuuta 2022

TALVI (VUODENAIKAKVARTETTI #2)

ALI SMITH : TALVI
336s.
Kosmos 2022
Alkuteos: Winter (Seasonal #2) // 2017
Suomennos: Kristiina Drews
Pyydetty arvostelukappaleena

On joulupäivä. Olen matkustanut Elvi-koirani kanssa joulun viettoon Pohjois-Savoon vanhempieni luokse, tänne on tullut myös idempää siskoni kumppanineen, sekä isoisäni. Koolla on siis eri sukupolvia, erilaisia kokemuksia, paloja toistemme henkilöhistoriasta, erillisiä, mutta risteäviä. Ja joulu on myös kirjassa, jonka tänään saan loppuun, Ali Smithin Talvessa, jossa niin ikään joulupäivänä kokoonnutaan, ulkoa katsottuna kovinkin luonnollisella joukolla, mutta syvemmälle sukeltaessa jokin silti onkin hieman vinksallaan. Kuten äärimmäisen viehättävästi Ali Smithin romaaneissa yleensä.

Ali Smithin Talvi on toinen osa hänen vuodenaikakvartetistaan, jonka ensimmäinen osa Syksy ilmeistyi suomeksi aiemmin tänä vuonna. Itsenäistä jatko-osaa yhdistää edeltäjäänsä lähinnä vuodenaikojen symboliikka, ja siinä missä edellisessä osassa tosiaan oltiin kuolevan ja lepoon asettuvan luonnon äärellä, nyt ollaan keskellä pimeintä hetkeä, niin vuodenkierrossa kuin ihmiskunnan omassa kansainvälisessä epähumaaniudessa. Smith yhdistää, jälleen kerran, henkilökohtaisen poliittiseen sellaisella taituruudella, että harva nykykirjailija siihen pystyy, ja, jälleen kerran, olen yhden vuoden lempikirjani parissa Smithin uusinta suomennosta lukiessani.

"Jumala oli kuollut: ensi alkuun.
Myös romantiikka oli kuollut. Ritarillisuus oli kuollut. Runous, proosa, maalaustaide, kaikki kuolleet, samoin kuvataide. Kirja oli kuollut.
Modernismi, postmodernismi, realismi ja surrealismi, kaikki kuolleet. Jazz oli kuollut, popmusiikki, disko, räppi, klassinen musiikki, kuolleet. Kulttuuri oli kuollut. Säädyllisyys, yhteiskunta ja perhearvot olivat kuolleet."

Sophian luo on ilmestynyt jostain pää. Elävä ja eloisa, huomiota vaativa lapsen pää, joka keikkuu ilmassa kuin ilmapallo. Noin 3-kymppinen Art on riidellyt rajusti tyttöystävänsä Charlotten kanssa, ja saa aivan kumman idean yrittäessään piilottaa tätä faktaa äidiltään. On joulu, Englannissa, nykyajassa, ja kummien sattumusten kautta joulupöydän ympärillä on pian Art, ei-Charlotte, Artin äiti Sophia sekä Sophian sisko Iris, jonka kanssa Sophie ei ole ollut tekemissä kymmeniin vuosiin. Kukaan eikä mikään ole ihan siltä miltä näyttää, ja eriskummallinen vyyhti selkenee hitaasti, pieni pala kerrallaan. Mutta koska kyseessä on Ali Smithin kirja, kyseessä ei ole mysteeri, vaan otos niin aidonoloisesta elämästä, että yhtäkkiä sitä unohtaa lukevansa kirjaa eikä seuraavansa vierestä erään englantilaiskylän tapahtumia reaaliajassa.

Smith kuvaa romaanissaan Talvi jälleen kerran lempeällä taidolla niin perhesuhteita kuin yhteiskuntaa, Iso-Britanniaa Brexitin kynsissä ja Eurooppaa taantuvan, yhtäkkiä rajoistaan ja näennäisistä omistaan hyvinkin tarkan ilmapiirin keskellä. Smith tuo yhteen sisarussuhteet ja ruumiit Välimerellä, aktivismin matkan vuosikymmenten mielenilmauksista poliittisiin blogiteksteihin ja ihmisen oikeuden tietoon omasta henkilöhistoriastaan toisen oikeuteen pitää tiettyjä asioita yksityisinä. Suurimmillaan Smith tuntuu kuitenkin tutkivan sitä, mikä kaikki lopulta onkaan poliittista maailmasa, jossa kansat sotivat keskenään, jossa tuholaisia torjutaan ympäristöä tuhoavilla aineilla ja jossa ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, että  voivat estää kuolemassa olevien pakolaisten hengissä selviämiseen liittyvät auttamisopetaatiot. Mitä ihmisille tapahtuu, kun he hajoavat meihin ja muihin, oikeisiin ja vääriin, ja onko populistiset rajojen rakentajat ennemminkin seuraus kuin syy? Ja kuka meidät tuo enää yhteen, kun roolit eri laidoille rakennetaan jo lapsuudessa?

Smithin leikkisä kieli ja vakavat aiheet ovat kiehtova ja tehokas yhdistelmä, ja hän onnistuukin herättelemään tavalla, johon harva näin kaunokirjallinen romaani pystyy. Smith kuvaa hankalia ja monitahoisia hahmojaan lempeydellä, mutta epämiellyttävää inhimillisyyttä piilottamatta; hänen käsissään sietämättöminkin hahmo on jollain perusinhimillisellä tavalla rakastettava. Kaikki tämän päivän yhteiskunnallisuus voisi olla saarnaava sekametelisoppa, mutta Smith punoo kokonaisuuden yhteen sellaisella taidolla, että lähinnä hämmentää miksei hänestä puhuta valtavasti enemmänkin. Kristiina Drewsin tyylipuhdas suomennos kruunaa kokonaisuuden, ja jo näiden kahden ensimmäisen osan perusteella povaan tästä vuodenaikakvartetista yhtä modernin ajan klassikkoa myös Suomessa. Sen paikan nämä kirjat todella ansaitsevat.

"Kuvaus kuulostaa jotenkin siivottomalta: siinä sen näkee kuinka sanojen kanssa käy. Tuo ei ole sitä mitä hän tarkoitti. Joskus sanat kutistavat kokemusta tai muuttavat sen joksikin mitä se ei ole."

lauantai 10. joulukuuta 2022

HALUN POLITIIKKA

AMIA SRINIVASAN :
HALUN POLITIIKKA – 2020-LUVUN FEMINISMI
344s.
Gummerus 2022
Alkuteos: To Right to Sex // 2021
Suomennos: Laura Lahdensuu
Pyydetty arvostelukappaleena

Valtavirtafeminismin julkinen kritiikki on nousussa – ja se on äärimmäisen hyvä asia. Luin lokakuussa Alison Phippsin Minä, et sinä -teoksen, ja aloitin melkein heti perään tämän Amia Srinivasanin Halun politiikan, joka itseasiassa liikkuukin varsin samoilla vesillä Phippsin kirjan kanssa. Terävää, herättelevää intersektionaalista feminismiä, halua, seksiä, pakkovaltaa ja incel-kulttuuria huomattavasti mediafeminismiä monimuotoisemmassa paketissa. 

Srinivasan viisi laadukasta ja laajaa esseetä halusta, seksistä, vallasta ja yhteiskunnasta. Aloitusessee, Miesten vastainen salaliitto, risteää niin paljon juuri tätä ennen lukemani Phippsin teoksen kanssa, että se menee jo omassa päässänikin hieman sekaisin, enkä ole ihan varma kuka argumentoi mitäkin, mutta joka tapauksessa se on hyvä aloitusteksti tuleville. Onko feminismi siis todella jonkinlainen miesvihamielinen salaliitto, vai voisiko siinä sittenkin olla kyse jostain laajemmasta?

Puhun opiskelijoilleni pornosta sekä Oikeus seksiin -esseet taas alkavat olla jo vahvemmin omaäänisiä, monipuolisia ja sekä feminismin historiaa, sen kehitystä että nykypäivää ruotivia tekstejä, jossa haastetaan vallan hienosti vallalla olevia käsityksiä niin pornosta, suostumuksesta kuin incel-kulttuurin esiin nostamasta käsityksestä, että seksi olisi jotain, mihin jokaisella meistä on oikeus samalla tavalla kuin ihmisellä on oikeus perusturvaan, ruokaan ja kotiin. Srinivasan käsittelee aiheitaan monipuolisesti, tarkasti ja terävästi, ja etenkin incel-tekstilleen kirjoittamassa Huomioita ja päätelmiä -jälkikirjoituksessaan hän ruotii myös hyvinkin syvällisesti esseestään saamaansa palautetta ja palautteen pinnallista argumentointia. Srinivasanin tapa kirjoittaa on rauhallinen, mutta silti hän uskaltaa haastaa: on voitava yhtaikaa irtisanoutua siitä incel-liikkeen ajatuksesta, että naiskeho kuuluu otettavaksi kenelle tahansa mutta myös haastettava käsitystä siitä, mitä me pidämme haluttavana nyky-yhteiskunnassamme. Porno-essee onkin incel-esseelle hyvä pari, sillä halusta puhuessamme on oleellista tarkastella, kuka päättää mitä me haluamme. Srinivasanin argumentti onkin vahva: sinun halusi ei ole sinun. Se, että "satut" pitämään tietyn näköisistä, värisistä, pituisista ja painoisista ihmisistä, ei ole sisäsyntyistä, vaan se on kulttuurin tuotos. Ja tämän tuotoksen seurauksena on myös incel-kulttuurin itse itseään ruokkiva arvoasetelma; heidän kohdallaan kun ei ole kyse siitä, etteivät he saisi seksiä ylipäätään, vaan ennemminkin siitä, etteivät he saa seksiä kapitalistisen arvoasteikon "ylimmän tason naisilta". Ajatus on karmaiseva, mutta kuten Srinivasan argumentoi, se on silti koko incel-yhteisön yhteinen pohja, jossa patriarkaaliseen arvoasteikkoon, alfamiehistä sigmamiehiin, uskominen itseasiassa on syy heidän "ahdingolleen", ei seuraus, kuten he haluavat itse asian kääntää. Naisvihan ja samalla naiskehon itselleen vaatiminen on paradoksi, mutta kaikessa monitahoisuudessaan syvä ja feminismiäkin kaipaava ongelma. Halu on poliittista, halutaan sitä myöntää tai ei, ja siksi sekä oman että etenkin yhteiskunnallisen halun kohteita on opittava tarkastelemaan kriittisesti.

Toisaalta Srinivasanin esseet Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa sekä Seksi, pakkovalta ja kapitalismi laajentavat näkökulmaa halusta taas aivan uusiin suuntiin. Opettaja-opiskelijasuhteita ruotiva essee on raikas ja hieno, ja Srinivasan tuo siihen näkökulman psykoterapiasta, jonka soisi kuuluvan pedagogisiin opintoihin automaattisesti. Opettajaa ja terapeuttia kun yhdistää samankaltainen valta-asema suhteessa opetettavaan/terapia-asiakkaaseen, mutta vain jälkimmäistä ammattikuntaa velvoitetaan tarkastelemaan syvemmässä laajuudessa vastuuta ja valtaa omasta asemastaan, kun tilanteeseen eri psykologisin perustein mahtuu myös tunteita ja halua. 

"Se, että feministit kannattavat rangaistusmentaliteettiin perustuvia ratkaisuja – kadulla partioivia poliiseja, vankilaan lähetettäviä miehiä – tarjoaa hallitsevalle luokalle tekosyyn olla ottamatta kantaa rikosten syvimpiin syihin: köyhyyteen, rodullisiin valta-asetelmiin, rajoihin ja kasteihin. Nämä ovat myös naisten epätasa-arvon syvimpiä syitä sikäli, että nämä voimat ja niiden lieveilmiöt – pula asunnoista, terveydenhoidosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kunnollisista työpaikoista – aiheuttavat suurimman osan naisten kurjuudesta."

Pakkovaltaa käsittelevä essee tuo esiin oivallisia näkökulmia rangaistusfeminismin nurinkurisuudesta, uskostamme siihen, miten kapitalistinen ja patriarkaalinen oikeusjärjestelmä voisi korjata ongelmat, joita se itseasiassa tuottaa. Srinivasan osoittaa selkeästi, että oikeuslaitokseen ja poliisiin sokeasti uskova feminismi itseasiassa syventää eriarvoisuutta, sillä vaikka se onnistuu puuttumaan silloin tällöin valkoisiin vallankäytön ongelmiin, tulee se samalla aiheuttaneeksi ongelmia vahvemmin rodullistettujen, köyhien ja paperittomien keskuudessa. Ja kyllä, tätä tekee myös tällä hetkellä meidän mediamme ja hallituksemme: kerää kaduille lisää poliiseja ja suunnittelee vahvempia rangaistuksia nuorisorikollisille sen sijaan, että aidosti keskittyisi pohtimaan, mistä nuorten niin sanottu "jengiytyminen" ja rikollisuus maamme suurimmissa kaupungeissa todella johtuu. Mutta kuten Srinivasan esittää, näin huomio kiinnittyy yksittäisten pahisten rankaisemiseen ja häivyttää taustalta sen eriarvoisuuden ongelman, johon esimerkiksi segregoitunut koulujärjestelmämme on pääkaupunkiseudulla ajautunut. Nuoret voivat yhtä huonommin, ja nyt heitä myös rangaistaan siitä. Valkoinen, hyvinvoiva keskiluokka voittaa näennäisellä turvallisuuden tunteella, kaikki muut häviävät kun politiikan pitkän aikavälin leikkaustoiminnan seuraukset vain kumuloituvat nyt myös vankilakierteiden jälkijanassa.

Amia Srinivasan on filosofi ja politiikan tutkimuksen professori Oxfordista. Tieteellinen tausta näkyy hänen argumentoinnissaan, ja Halun politiikka onkin hieno kurkistus akateemisempaan feminismiin, joskin hyvin helpostilähestyttävällä ja yleistajuisella tavalla. Srinivasanin teos onkin äärimmäisen hyvä intersektionaalisen feminismin perusteos, jota tekee mieli suositella kaikille, joille feminismi on vielä vain ja ainoastaan valkoisen cis-naisen liike. On aika siirtyä eteenpäin, niin feminismissä kuin yhteiskunnassakin, kohti solidaarisempaa ja yhteisöllisempää politiikkaa.

tiistai 6. joulukuuta 2022

MAAN ASUKIT

SAYAKA MURATA : MAAN ASUKIT
238s.
Gummerus 2022 
Alkuteos: 地球星人 [Chikyū seijin] // 2018
Suomennos: Raisa Porrasmaa


Jos japanilaisen Sakaya Muratan tänä vuonna käännettyä romaania Maan asukit saisi kuvata vain yhdellä ainoalla lauseella, valitsisin lauseeksi internetissä paljon nähnyt tokaisun: "siis mitä mä just luin?".

"Selviydytään, kävi miten kävi."

Natsuki on nuori alakoululainen, joka matkaa perheensä kanssa Naganon vuoristoon juhlimaan o-bon-juhlaa yhdessä isovanhempiensa, setiensä, tätiensä ja lukuisten serkkujensa kanssa. Natsuki ei selvästikään ole vanhempiensa suosikki, mutta se ei haittaa, onhan hän taikurityttö. Muodonmuutostyökalut hänelle on lahjoittanut Pyūto, supermarketin pehmoleluhyllystä löytynyt siililelun muodon ottanut Pohapipinpobopia-planeetan salainen poliisi, joka on virkatehtävissä saapunut maapallolle. Kun Natsukin serkku Yū vielä osoittautuu maahan hylätyksi avaruusolioksi, on Natsukilla viimein joku, joka ymmärtää häntä.

Vielä päälle 3-kymppisenäkin Natsuki etsii paikkaansa yhteiskunnassa, tiiviin perhekeskeisessä Japanissa, patriarkaalisessa Tehtaassa, jossa naisen kohtu ja miehen kivekset ovat yhteistä riistaa. Onko maailmassa lopulta mitään, mikä kuuluisi itselle, ja miten sellaisen ajatuksen kanssa voi selvitä, jos ei suostu elämään yhteiskunnallisen lisääntymiskoneiston osasena?

Sayaka Murata on minulle aiemmin tuttu Lähikaupan nainen -romaanistaan (jonka aiemman luentani kyseenalaista Maan asukkien jälkeen aivan täysin, muttei mennä siihen nyt). Muratan tyyli on tuttu sen  yhteiskuntakritiikistään, japanilaiseen tyyliin tutusti istuvasta outoilustaan ja silti omaleimaisesta tavasta piiloon jäänyt esittämisestä ilmiselvänä, ja siinä missä vierastin (tai syystä tai toisesta ohitin?) nämä ansiot osin Lähikaupan naisessa, Maan asukeissa ne veivät jo täysin mukanaan. Tyyli näissä kahdessa romaanissa on kuitenkin hyvin erilainen, mikä sinänsä hämää, sillä Maan asukit ei ollut lainkaan sitä mitä odotin. Ja voin oikeastaan luvata, ettei se ole mitään mitä sinäkään odotat, jos et kirjaa ole vielä lukenut. Alkuun kun sitä kun kuvitteli lukevansa jotenkin lempeän kummaa perhetarinaa Naganon vuoristosta, seuraavaksi lukija onkin keskellä niin absurdia myllytystä, ettei ole enää ihan varma onko itsekään tällä planeetalla, vai jossain madonreiässä matkalla kohti Pohapipinpobopiaa. 

Kahden lapsen kohtaamisesta alkava Maan asukit on hienoin, vinksahtanein ja törkein pieni romaani, jonka ihan hetkeen olen lukenut. Ensin se on tarina ulkopuolisuudesta, sitten toisaalta taas lapseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Seuraavaksi Murata laajentaa tarinan alleviivauskynää tehokeinona taiten käyttäen älyttömän hienoksi yhteiskuntakritiikiksi, joka pakottaa katsomaan normejamme sellaisella tavalla, että itseäänkin alkaa kiinnostaa olla jo enemmän alien kuin maan asukki. Lopulta käsissä onkin sellainen miso-keitto (pun intended), että herkempää kauhistuttaa ja rohkeampaakin kaiken överiuden esiin tuoman riemun keskellä saattaa ihan vähän ällöttää. Mutta ällöttääkö vaihtoehtoinen maailma vai tämä omamme, se jäänee jokaisen lukijan itsensä pohdittavaksi.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 
MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET
464s.
Gummerus 2022
Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021
Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.