KEVÄÄSTÄ, KESÄSTÄ JA VIIMEISTEN KUUKAUSIEN KIRJOISTA

Onpa siitä kuulunut taas hetki, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne kuulumisia, oikein mistään suunnasta. Ehkä johtuu osin siitä, että keväällä ei oikein kuulunut mitään, ei ollut mitään mistä kirjoittaa, mistä ainakaan olisi halunnut, kun jo kaiken kokemisessa, painolastin kanssa kulkemisessa oli tarpeeksi, eikä sitä ainakaan tehnyt mieli laittaa internettiin. Toinen koronakevät vei voimat ihan totaalisesti, ilon kaikesta kuin mikäkin leijuva ankeuttaja, sai kaiken näyttämään varsin pimeältä ja lohduttomalta. Ei ollut jäljellä kuin työt, kaikki muu oli etänä, osa niistäkin, mikään ei oikein maistunut tai tuntunut miltään. Niinpä vain nukuin, nukuin ja nukuin, katsoin lukemattomia suoratoistopalvelusarjoja, pitkiä ja lyhyitä, Girlsin ensimmäistä kertaa (i h a n a ), Successionin (viiltävän loistava) myös, Killing Eveä (ensimmäinen kausi loistokas), Sharp Objectsin (hieno), Pretend It's a Cityn (täydellinen), lukemattomia espanjalaisia psykologisia trillereitä ja lyhytsarjoja. Ja sain kaiken vapaa-ajan, televisiosarjojen ja koiran kanssa tehtyjen keväisten metsälenkkien lisäksi myös luettua, huhtikuussa etenkin. 

H U H T I 

Anna Järvinen : Uni viime yönä:

Chimamanda Ngozi Adichie : Dear Ijeawele, or a Feminist Manifesto in Fifteen Suggestions

Elizabeth Strout : Olive, taas

Väinö Linna : Täällä Pohjantähden alla I

Emma Cline : Daddy

Vigdis Hjorth : Onko äiti kuollut

T O U K O 

Anna-Kaari Hakkarainen & Päivi Häikiö : Curiositas – Esineitä, tarinoita 1100-1917

Amanda Gorman : Kukkula jolle kiipeämme

Näistä ehdottomasti loistavimmat lukukokemukset oli Järvisen Uni viime yönä: sekä Hjorthin Onko äiti kuollut. Niistä tuli sellaisia sielunkirjoja, ikuisia lemppareita, itseään ehkä suurempiakin kokemuksia. Hakkaraisen & Häikiön Curiositas oli myös hieno, etenkin nyt kun olen käynyt myös Kansallismuseossa katsomassa Toista maata -näyttelyn, joka herätti monet teoksen esineet viimeistään henkiin. TPA-trilogian ensimmäinen osa oli vuoden kestänyt koronaprojekti, kuuntelin sen loppuun Holman Antin lukemana. Hienohan se on, mutta toinen osa odottaa ilmeisesti seuraavaa pysähtynyttä hetkeä.

Jos huhti- ja toukokuu tuntuivat kestävän ikuisuuden kumpainenkin, kesä-, heinä- ja elokuu taas katosivat yhdessä silmänräpäyksessä. Kaikki heräsi henkiin, helle vei mukanaan, ja yhtäkkiä edellisestä syyskuusta kestänyt seisahtunut ilma muuttui liikkeeksi, pääsin liikkeelle, ulos, kesäyöhön, kallioille, pyörän selkään, pitkille kävelyille ja teelle Lammassaaren rantaan. Kävin joka kuukausi mökillä, olin yhden ystävän kanssa Suomenlinnassa, toisen tärkeän seurassa Vallisaaressa, ystäväporukalla Lonnassa. Uin lukemattomia kertoja meressä, luin kirjan jos toisenkin sisäpihalla auringossa, valvoin kokonaisen yön Seurasaaren kuumilla kallioilla ja kävelin kotiin kun ensimmäiset jo lähtivät töihin. Söin useammin lettuja kuin vuosiin, palasin joogan ja kiipeilyn pariin, kiersin Itä-Suomea, Tamperetta ja Turun saaristoteitä. Ja luin – lähinnä mökkipätkillä, kun koko elämä käpertyi vain paikoillaan olemisen ja luonnon ympärille, kun päivän ainoa tehtävä oli nousta ylös aurinkoon lukemaan.

K E S Ä

Elina Viinamäki : Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita

Jani Toivola : Rakkaudesta

Suvi Auvinen : Kaltainen valmiste

Vappu Kannas : Kirjeitä Japaniin

H E I N Ä

Ocean Vuong : Lyhyt maallinen loistomme

Harry Salmenniemi : Fantastinen salaatti 

Tove Ditlevsen : Lapsuus

E L O

Liv Strömquist : Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Vigdis Hjorth : Perintötekijät

Saara Turunen : Järjettömiä asioita

Saara Turunen & Petra Maisonen (toim.) : Suurteoksia

Helmi Kekkonen : Tämän naisen elämä

Kesän tärkeimpiä kirjoja on ehdottomasti ollut Auvisen Kaltainen valmiste, Ditlevsenin Lapsuus, Turusen Järjettömiä asioita, Kekkosen Tämän naisen elämä sekä jälleen Hjorthin ilmiömäisen uupea Perintötekijät. Hersyvää naurua kuului, kun kuuntelin Pirjo Heikkilän lukemana Elina Viinamäen novelleja, samoin Antti Holman lukemana Harry Salmenniemen novellit nousivat ihan omaan luokkaansa. Hienoja tietokirjoja oli taas elokuiset Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan  sekä Suurteoksia, ne on moneen kohtaan alleviivattuja ja laputettuja uusien ajatusketjujen merkeiksi.

Pitkän ja kevyen kesän jälkeen on taas hieman ollut vaikeuksia totutella arkeen, jaksaa yhtaikaa sekä elää että työskennellä. Liikkeessä olo tekee hyvää, vaikka se väsyttää sellaisilla tavoilla joihin en ole tottunut, ja niinpä klassisesti, ajalle niin raivostuttavan tyypillisesti täytyy tietoisesti taas etsiä omia rajoja, niitä ääriviivoja, jonka sisällä sekä voin hyvin että jaksan. Luoda tila, jossa on turvallista toimia, hahmottaa kohdat, joiden yli en enää itseäni työnnä. Anna työntää, jää kiinni siihen puheeseen ja ilmapiiriin, jonka mukaan montaa asia tekevä on tehokas ja niinpä vähän ihmisenä parempi, en halua mitata suorituksilla ihmisarvoani, olla mukana ajassa, jossa oman jaksamisen kustannuksella tehdään enemmän kuin oikeastaan edes voi. Kesä toimii hyvänä vastapainona, sellaisena, jonka varassa kaikkea on taas hyvä opetella, muistukkeena siitä, että tällaistakin on. Tätä varten olen.

VIELÄ LISÄÄ RAKKAUDESTA – SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

339s.

Tammi 2021

Rakkaudesta kirjoittaminen on riskialtista puuhaa. Kun kirjoittaa rakkaudesta, romanttisista ihmissuhteista, leimautuu varsin pian kevytkirjailijaksi, kioskikirjailijaksi, vähän sellaiseksi ei niin kovin vakavasti otettavaksi (ellet sitten satu olemaan 1800-lukulainen venäläismies, se on tietenkin aivan eri asia. Miehethän kirjoittavat rakkaudesta oikein, siis järjellä, naiset väärin, siis tunteella.) Rakkaussuhteet eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen, vakavasti otettavaan taiteeseen, suuriin ja polttaviin kysymyksiin. Taiteen on otettava kantaa, annettava jotain yhteiskunnalle, tai vähintäänkin paljastettava siitä jotain uutta. Kaikki muu on ajanvietettä, viihdettä, ja sellaisen parissa nyt lähinnä tulee hupsuksi. Vai..?

Olen oppinut itsekin ajattelemaan, että ihmissuhteet, rakkaudesta nyt puhumattakaan, eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen. Jumiutunut käsitykseen, jossa on olemassa korkeaa ja matalaa kirjallisuutta, vakavia ja turhia aiheita. Voisin silmät kirkkaana tosin väittää, ettei näin ole, mutta kun Saara Turunen kirjoitti kirjan rakkaudesta, ja se freimattiin keväällä aika isostikin päivälehdissä (ja markkinointiteksteissä) poliittiseksi teoksi, saatoinpa jäädä hieman kiinni omista ennakkoluuloistani. Niinpä hankin kirjan suoraan omaksi – mutta lukuhetkeä se sai odottaa lähes syksyyn saakka, sillä keväällä keväällä omankin pään kanssa oli aivan tarpeeksi tekemistä, enkä todellakaan kyennyt enää muiden jahkailuja ottamaan vastaan romaanien sivuilla. 

"Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntyä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muile. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?"

Järjettömissä asioissa nimettömäksi jäävä päähenkilö elää elämää, jossa rakkaus on toisella puolella Eurooppaa kuin oma elämä, ura ja perhe. Rakkaus tulee yllättäen, vaihto-oppilasvuoden aikana, mies valloitetaan sillä perinteisellä vaikeasti tavoiteltavan tytön leikillä, sillä joka ei anna, on kontrollissa, pitää kiinni periaatteistaan. Alkusuhde on jahkailua, tätäkö minä halusin, voiko näinkin elää? Ja kun suhde astuu uomiinsa, aiheuttaa jahkailua lähinnä ympäristön paine, se, miten erilainen oma suhde on verrattuna siihen kapeaan heteronormatiiviseen malliin, jossa tapaillaan, seurustellaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, tullaan raskaaksi ja ollaan enemmän tai vähemmän onnettomia elämän loppuunsaakka, ellei sitten jotain aivan kummallista satu tapahtumaan, ja onni löytyykin arjesta. 

Rakkaus, joka aiheena kantaa kirjan tarinan läpi, on myös kirjan minä-kertojan mielestä aivan väärä aihe taiteelle, elämän keskiöksi, siihen, että tulisi otettua vakavasti. Ja silti se on se, minkä varassa koko elämä kulkee, minkä päälle omaa identiteettiä rakennetaan, minkä varassa tulee nähdyksi kaikkien muiden silmissä. Siihen nähden aiheen aliarvioinnissa onkin kyse varsin räikeistä kaksoisstandardeista: rakkautta kuuluu olla kaikilla, sillä rakkaudetonhan on jollain tapaa viallinen, puutteellinen, jopa puolikas, mutta itse rakkaudesta tai sen monimutkaisuudesta sitten ei puhuta, se kuuluu vain kevyeen ja höpsöön viihteeseen. Ja niinpä Järjettömien asioiden päähenkilö hiljenee rakkaudesta, niin taiteessa, haastatteluissa kuin omassa suhteessaankin, tavallaan. 

Turunen kirjoittaa rakkaudesta ihanasti. On ihana ja raikaskin lukea rakkaudesta näin, näin arkisesti ja toteavasti, ilman sitä Suuren Tarinan tuntua, jossa aina menehdytään jo ajatukseenkin, ettei toista voi omistaa lopunelämäänsä. Tiedän jotain siitäkin rakkaudesta, vaikkakin se on sellaista, että sitä tuntee vain niissä suhteissa joissa arki ei tule koskaan vastaan. Mutta Järjettömissä asioissa tulee, ja niin tulee se ikuinen venkoilukinm että tätäkö minä halusin, oliko tämä sitä mitä minä halusin, voiko näin olla, näinkö kuuluu olla, kuka tätä haluaa ja haluaako kukaan. Päähenkilön vanhemmat tiuskivat toisilleen, suomalaiset tiuskivat toisilleen, päähenkilö tiuskii miehelleen, ja silti kaikki vain ovat edelleen yhdessä, koska romanttinen rakkaus määrittelee hyvin pitkälti onnistuneen kansalaisuuden. Ja tottumuksestakin rakkaus asuu jossain arjenhuokosissa, pienissä hetkissä, päätöksessä olla. Yhdessä hetkessä sitä pakahtuu ihan vain toista katsoessaan, toisessa taas siitä miten vapaasti happi kulkee keuhkoihin kun saa olla vain yksin, olemassa vain itselleen.

Järjettömiä asioita on oikeastaan ensimmäinen rehellisen ja syvän tuntuinen Saara Turusen romaani, sillä se ei jätä kertomatta sitä, mikä tavallaan häilyy aiempien romaanien taustalla. Se ei väistele aihetta, jota ei nähdä vakavana, se ei piilota sitä, miten kokonaisvaltaisesti romanttinen ihmissuhde määrittää usein ihmistä. Tuntuu, että tässä romaanissa Turunen pääsee jonkun syvän ja selkeän lähelle, päästää lähelle, oli faktan ja autofiktion raja sitten missä hyvänsä. Järjettömät asiat on kirjana sellainen jossa annetaan mennä eikä vain anneta jotain mitä odotetaan lukijan haluavan kuulla. Turunen kirjoittaa rakkaudessakin niin kuin Turunen on tähän asti kirjoittanut kaikesta: lakonisesti, etäältä, tavallaan sivusta seuraajana vaikka päähenkilö onkin tapahtumien keskiössä. Tunteen luominen jää lukijan tekijäksi, tunnistettavaksi jos on ollut itse vastaavassa tilanteessa. Ja monipa meistä on ollut. Arkisen rakkauden parissa, jota kaikki tavoittelevat, mutta josta on jostain aivan järjettömästä tunne-järkivastakkainasettelusyystä muka naiivia tehdä taidetta. 

Helmet-haaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

SUURTEOKSIA

SAARA TURUNEN & PETRA MAISONEN (TOIM.) : 

SUURTEOKSIA

304s.

Tammi 2021

Jos listaan itselleni tärkeimpiä kirjailijoita, merkittävimpiä teoksia, eniten vaikuttaneita klassikoita, ovat ne pääsääntöisesti naisten kirjoittamia kirjoja. Voisin nimetä tähän hieman itsestäänselvästi Tove Janssonin Kesäkirjan tai toisaalta viime vuosina uudelleen löydetyn Sally Salmisen Katrinan.  Sylvia Plathin Lasikellon alla taas on henkilökohtaisesti tärkeimpiä klassikoita ja toisaalta Ranya ElRamlyn Auringon asema on yksi kauneimpia kirjoita, joita koskaan olen lukenut. Tekisi kovasti mieli sanoa, että kirjailijoiden sukupuolijakauma on sattuma, mutta ei se ole. Se on tietoisen aiheeseen tutustumisen, klassikkokaanonin haastamisen ja parin vuoden takaisen lukuhaasteen lopputulema. Se on katseen kääntämistä sinne, minne suuret klassikkolistaukset eivät ole sitä tottuneet kääntämään, se on haaste sille, mitä olemme tottuneet pitämään suurena kirjallisuutena. Voisin minä listata suurteoksiksi Linnaa, Waltaria tai Hemingwaytakin. Mutta ne ovat suuria, kun niitä on totuttu sellaisina pitämään. Ne ovat aina olleet kirjallisuutta kaikille, kun naisten kirjoittamat ovat olleet kirjallisuutta naisille. Ja sitä samaa ajatusta on nyt lähtenyt haastamaan Saara Turunen & Petra Maisonen alkuvuodesta ilmestyneessä Suurteoksia-kokoelmassaan, jossa kaksikymmentä suomalaista kirjailijaa kirjoittaa hienoja kirjallisuusesseitä itselleen tärkeistä suurteoksista. Eikä vain vaihtoehdoiksi niille miesten kirjoittamille, vaan aidosti myös listoille niiden kuluneimpien tilalle.

Suurteoksia on 20 kirjailijan kirjallisuusesseeantologia, jossa jokainen kotimainen kirjailija esittelee itselleen yhden tärkeän teoksen, käy sitä läpi peilaten sitä itseensä, omaan elämäänsä, omaan kirjoittamiseensa. Tekstit ovat hyvin erilaisia, kuten ovat niitä kirjoittaneet kirjailijatkin, mutta yhdessä ne muodostavat kauniin esseekaaren, kokoelman henkilökohtaisia tarinoita, tulkintoja ja pohdintoja siitä, mitä kaikkea kirjallisuuden avulla voikaan tuntea ja kokea. Suurteos tarkoittaa jokaiselle kirjailijalle hieman eri asiaa, mutta silti kaikkien sisältä paistaa läpi se suuri rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se on monille elinehto, tapa hahmottaa koko maailmaa, ja toisaalta paikka etsiä jotain samastuttavaa yhteiskunnassa, joka on yleensä näytetty vain yhdenlaisten hahmojen kautta.

Suurteoksissa sukelletaan monenlaisiin maailmoihin, mutta lempitekstejäni ovat ehdottomasti ne, jotka tulevat oikeasti lähelle, joko kirjoittajan omien kokemusten tai kirjoittajan tekemien kirjallisuustulkintojen kautta. Anna Kortelaisen teksti A.S. Byattin Riivauksesta saa lähes ryntäämään kirjaston lainahyllyille, Astrid Swanin essee Anaïs Ninin Henrysta & Junesta on taas yksi taidokkaimpia kirjallisuusesseitä, joita olen ihan hetkeen lukenut, tuntuu kuin olisin sukeltanut Anaïs Ninin tuotantoon itsekin. Milja Sarkolan Poikani Kevin & Koko Hubaran Nimikirjoitusmies olivat mielenkiintoisia, kauniita ja kohtaavia, Aura Nurmen & Saara Turusen tekstit Sirkka Turkan runoista sekä Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain -romaanista taas avasivat upealla tavalla lukijuuden ja kirjailujuuden/runoilijuuden rajapintoja. Ja ehdottomasti kauneita oli aina yhtä heleästi kirjoittavan Helmi Kekkosen essee Joan Didionin Maagisen ajattelun ajasta; Kekkonen sanoittaa Didionin kirjan kautta jälleen jotain sellaista, jolle en ollut osannut edes huomata kaipaavani sanoja, ennen kuin olen saanut ne tämän antologian kautta omakseni. Jo yksin tämä essee sai minut ostamaan Suurteokset myös itselleni, jotta voin lukea, alleviivata ja palata tähän milloin tahansa.

Monipuolinen kokoelma on kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuuden rakastajille, niille, jotka elävät lukemisesta ja toki kirjoittamisesta myös. Tämä toimi mainiosti myös tällaisena hybridimallina, jona itse sen koin: osan teksteistä kuuntelin äänikirjana, osan taas luin itse kirjaston lainakirjasta. Ja mikä ihaninta: tämän antologian ansiosta luettavien kirjojen pinoni kasvoi juuri kymmenillä teoksilla, osin niillä, joista tässä kirjoitettiin, osin niillä, jotka ovat tässä kirjoittaneiden omia. Enkä meinaa malttaa odottaa, että pääsisin lukemaan ne kaikki, suurteokset. 

Helmet-haaste 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

PERINTÖTEKIJÄT

VIGDIS HJORTH : PERINTÖTEKIJÄT

380s.

S&S 2020

Alkuteos: Arv og miljø // 2016

Suomennos: Katriina Huttunen

Hullaannuin huhtikuussa Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut -romaanista, joka on eräänlainen jatko-osa tälle, juuri lukemalleni Perintötekijöille. Hjorth kuvaa perhesuhteita äärimmäisellä tarkkanäköisyydellä, yhden näkökulman kautta tietoisen kapeasti, kierrellen ja kaarellen, lineaarisuutta ja suuria tarinarakenteita vältelle. Onko äiti kuollut on ollut yksi vahvimpia lukukokemuksiani vuosiin, ja luonnollisestikin sen jälkeen olen varsin malttamattomana odottanut tähän aiemmin julkaistuun Perintötekijöihin tutustumista.

Perintötekijät saa alkunsa perhedraamasta, jossa vakavaraiset vanhemmat antavat ennakkoperintönä kauniit mökkinsä kahdelle nuorimmalle siskolle, jättäen esikoispoikansa ja vanhimman tyttärensä ulkopuolelle. Bergljot, kirjan kertoja, se siskoksista vanhin, on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä jo vuosia aiemmin, eikä mitään perintöä kaipaisikaan, mutta tulee temmatuksi vimmaiseen riitaan mukaan, kun isoveli kaipaa epätasa-arvoisen perinnänjaon suhteen liittolaista. Kipeät, kiivaat ja tulehtuneet välit tekevät perintöjaon myötä näkyväksi jälleen sen, mistä kaikki on saanut alkunsa: syyn, miksi Bergljot on jättänyt perheensä alunperinkin. Kun riidellään perinnöstä, riidelläänkö koskaan lopulta rahasta? Vai onko kyseessä tarve tunnustukselle, nähdyksitulemiselle, oman totuuden esiin saamiselle? Ja kenen totuus merkitsee eniten, kenen tarvitsee tuoda todisteita pöydälle, kenen sanaan uskotaan, kun tilanne on "sana sanaa vasten"?

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleens hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua. Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen."

Hjorth kirjoittaa perhedraamaa uskomattomalla vimmalla, kiivaudella, kieputuksella ja taidolla, sanoittaa sellaisia tunteita, jotka harvoin pääsevät näin valovoimaisesti kirjallisuudessa esiin. Hjorth luottaa lukijaansa, sillä tarina tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, näkökulmia kuin ehdottomia totuuksia. Vaikka kirja on kuvattu kokonaan päähenkilön näkökulmasta, hänen kertomanaan, on kokonaisuus monisyinen ja kipeä, ei kenenkään puolella, mutta silti totuutta väistämätön. Päätarinan rinnalla kulkee myös muutama muu tarina, ystävyys, joka kantaa läpi kaikkein vaikeimman, toisaalta sotahistoriaan syventynyt tutkijatoveri, jonka kautta Hjorth laajentaa perhekriisin yhteiskunnallisiin mittasuhteisiin, tuo henkilökohtaisen yleiseksi, lapsuudentrauman sotatraumaksi. 

Hjorthin teosta on käsitykseni mukaan pyritty lukemaan autofiktiona, pienentämään sitä paljastuskirjallisuudeksi, totuudeksi kirjoittajansa perheestä, lapsuudesta, kokemuksista. Mutta haastatteluissa Hjorth itse toivoo kirjan tulevan luetuksi romaanina, sitä vahvistaa myös toki päähenkilölle annettu nimi, kirjailijan omasta poikkeava. Ja sellaisena tätä itsekin haluan lukea, tarinana totuudesta, mutta en todellisuudesta. Sitä kirja itsekin sivuaa, sitä, miten yhden totuus on niin vahvaa ja räikeää, että sen voi antaa sekä määrittää koko elämänsä että kieltää ulkopuolelta. Mikä lopulta on totta ja miten totuus vaikuttaa perheessä, jonka koko olemassa olo perustuu kieltämiseen? Ja kun yksi totuus kielletään, mitä kaikkea pinnan alle jääkään? Ja kun totuuksia on enemmän kuin yksi, voiko kaikkien kanssa olla väleissä tulematta valinneeksi puoltaan? 

Perintötekijät on upea, voimakas ja intensiivinen lukukokemus. Hjorth kirjoittaa tarinansa ympäriltä, ympyräksi, inhimillisen kehämäisesti kasvattaen sitä pikkuhiljaa, vieden trauman synnyttämää inhimillistä kokemusta eteenpäin taitavilla kielellisillä tehokeinoilla, toistolla, kahdella askeleella eteen ja yhdellä taakse, kieputtaen, palaten ja pala kerrallaan antaen, lukijansa tulkintakykyyn vahvasti luottaen. Valta ja voimasuhteet tiivistyvät tarinassa kipeästi sitä yhteiskunnallista kertomusta mukaileviksi, jossa todistustaakka on uhrilla ja sana riittää puolustukseksi hyvinkin pitkälle. Mutta sillä on aina seurauksensa, vaikka miten vastaan taistelisikin.

Helmet-haaste 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

MIKÄ RAKKAUSKÄSITYKSESSÄMME ON PIELESSÄ – LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN

LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN

171s.

Sammakko 2021

Alkuteos: Den rödaste rosen slår ut // 2019

Suomennos: Helena Kulmala

Pyydetty arvostelukappaleena

Ruotsalainen Liv Strömquist on ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani - tai sarjakuvataiteilijoita, jos tarkkoja halutaan olla. Strömquistia on suomennettu jo jonkin verran, ja tämä uusin, viimein julkaistu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan istuu täydellisesti aiempien julkaisujen jatkoksi.

Kapitalismi- ja yhteiskuntakritiikistään tunnettu Strömquist paneutuu usein laajempiin sosiologisiin teemoihin, mutta tämä uusin teos pureutuu varsin kapeaan aiheeseen: moderniin, hetero-oletettuun rakkauskäsitykseen ja mikä siinä on erityisesti pielessä. Punaisin ruusu tuntuu jonkinlaiselta sisarusteokselta - tai kirjalliselta vastaparilta - Strömquistin aiemmalle, jo oli kymmenen vuotta sitten alunperin julkaistulle Prinssi Charlesin tunteelle, joka ylipäätään haastoi myöhäiskapitalistista rakkauskäsitystä, tunnetyön lankeamista naisille sekä monogamisten, romanttisten suhteiden äärijalustalle nousemista. Nyt 9 vuotta myöhemmin Ruotsissa julkaistu ja muutama vuosi myöhemmin suomeksi saatu Punaisin ruusu taas sukeltaa syvemmälle; se tarkastelee viiltävän oivallisesti sitä, miksi rakkaus tunteena ylipäätään on mahdoton terapia- ja itsevoimautuskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa minästä tulee elämän keskiö ja hyvinvointiprosessi, miten yksilö käpertyy itseensä ja toteuttaa kuluttajaidentiteettiään myös niillä, pun intented, parisuhdemarkkinoilla.

Strömquist pohjustaa aihettaan katttavasti, ja käyttää oivallisina esimerkkeinä esimerkiksi Leonardo DiCaprion viehätystä lukuisiin bikinimalleihin tai feministisenä jumalattarena pidetyn Beyoncen sanoituksia, jotka käskevät tunteettomasti korvaamaan kelvottoman uccelin suoraan uudella. Taustalla on myös teoriaa, niin filosofian, psykologian kuin sosiologiankin kentiltä, ja Strömquist avaakin mainiosti sitä, miten oman itsen projektoituminen jatkuvasti paranneltavaksi ja kehitettäväksi kohteeksi on vain yksi myöhäiskapitalistinen juoni yksilön sortamiseksi. Kun keskitymme terapoimaan itseämme, parantamaan omaa asennettamme, omia miesvalintojamme, omaa suhtautumista suhteisiimme, häivyttyy taka-alalle äärimmäisen näppärästi kaikki rakenteellinen vinksahtaneisuus, ja patriarkaatti, cis-ylivalta sekä tunnetyön epätasa-arvo saavat rehottaa edelleen aivan rauhassa. Kunhan minä eheydyn, kunhan minulle mikään ei ole mahdotonta, kunhan minä opin yksilönä toimimaan paremmin saavuttamaan haluamani (eli sen, mitä yhteiskunta on opettanut haluamaan), kaikki on kontrollissa. Tai jotain.

Siinä missä rakkaus toista kohtaan vaatii täydellistä antautumista, on osa jotain yhteiskunnallista tarinaa oikein elämisestä sekä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän monien ihmisten päämäärä elämässä, nyky-yhteiskunnan suhtautuminen itseen ennemminkin vie meiltä mahdollisuuden syvään ja aitoon tunnesiteeseen sen sijaan että se kaikella voimauttamissanomallaan yksin sitä lisäisi. Ja jälleen tämä kaatuu naisen niskaan: nainen on väärin, nainen rakastaa väärin, nainen rakastaa liikaa, nainen on epätoivoinen, nainen on sitä ja nainen on tätä. Ja sen sijaan, että tunnerakenteellista vinoumaa siis korjattaisiin, haudataan se siihen, että nainen ottaa projektiksi olla enemmän mies; olla vähemmän, olla etäisempi, keskittyä itseensä, korvata rakkaus lennosta uuteen, olla näyttämättä, että toisen käytös sattuu, olla vahva, tunteeton, itsenäinen ja itsellinen. Valitaan parit kuin valittaisiin uusi tietokone, vertaillaan osia, etsitään mahdollisimman täydellinen, korvataan paremmalla, luovutaan kun siltä tuntuu. 

Ehkäpä se 1800-luvun kurjuusromanttinen rakkauskäsityskään ei aivan tähän aikaan puhtaiden sovi, mutta ainakaan siinä ei suhtauduttu toisiin välineellisesti, omaa itseä ja identiteettiä korostavina tekijöinä. Strömquist lainaa teoksessaan ehkä yllättävänkin kapeaa tutkijakuntaa, mutta toisaalta hän tekee sen taidokkaasti, terävästi ja omalla piikikkäällä tavallaan. Hän osoittaa taiten, että jälleen yksi perusinhimillinen tunnekokemus on jäämässä modernin myöhäiskapitalistisen ja ääriyksilökeskeisen ajattelutavan jalkoihin, ja muistuttaa, että siitä harvoin seuraa kovin hyvää. Ainakaan muille kuin nykyisen riistoon ja alistamiseen perustuvan yhteiskuntamuodon ylläpitämiselle. Miten solidaarisuus voisi löytää kasvusijaa, kun sen olemassaolo jopa romanttisissa parisuhteissakin alkaa tuntua varsin uhatulta?

Helmet-haaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta