3 x DYSTOPIA // I WHO HAVE NEVER KNOWN MEN, THEY & THE WALL

Olen osallistunut tänä vuonna instagramissa Lukien läpi vuosikymmenten -lukuhaasteeseen, jossa jokaisena kuuna luetaan yksi kirja aina alenevalta vuosikymmeneltä: tammikuun 2010-luvun kirjasta joulukuun 1900-luvun kirjaan. Säännöt eivät sitä vaadi, mutta itselleni olen vielä lisähaasteeksi asettanut ehdon, ettei kirjailijan tule olla (valkoinen) mies, joten niinpä siis vaan myös klassikkokaanonia uudistamaan. Yllätyksekseni olen pysynyt haasteessa sekä mukana että aikataulussa koko vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vielä sen lisäksi tullut valinneeksi lukemista oman tyypillisimmän mukavuusalueen ulkopuolelta: dystopiakirjojen maailmasta, joita edustaa nyt kaikki nämä kolme yhteenniputettua teosta, I Who Have Never Known Men, They sekä The Wall (suomennettu nimellä Seinä). 

Kaikkia näitä kolmea yhdistää siis paitsi genre, myös naiskirjailijuus, astetta vanhempi alkuperäinen julkaisuhetki sekä dystopioille tyypillinen maailmanjärjestyksen muuttumisen turha selittelemättämyys. Muuten yhtäläisyyksiä ei juuri olekaan; I Who Have on omaperäinen, synkkä tarina nuoresta nimettömästä naisesta, joka joutuu kasvamaan pimeässä sellissä 39 muun naisen kanssa miesvartijajoukon heitä kaltereiden toisella puolella tiiviisti vahtien. Belgialaisen Harpmanin dystopia on todella dystooppinen: se on ilman tunne- ja emotionaalista hoivaa jääneen naisen kertomus ensin tarkkailija- sittemmin ja toimijapositiosta, viileä, vähätunteinen ja silti etäisyydestään huolimatta vahva. I Who Haven pohjavire on tummanharmaa ja kolkko. Brittäisen Dickin They taas on tiivis dystopia maailmasta, jossa he ovat ottaneet vallan. He ovat etäällä, kun Theyn päähenkilö ystävineen yrittää elää rauhassa yhteiskunnan kireäksi ja suljetuksi muuttuneiden sääntöjen keskellä. He eivät sinänsä hallitse tai ole näkyvillä paikoilla, mutta he rankaisevat: polttavat runoilijoiden kädet, repivät kuvataiteilijoilta ne irti, vievät puolisojaan surevat ikkunattomaan torniin. Jossain Theyn rivien välissä on kuitenkin pyyteetön vastarinta, ja vaikka tunnelma on kuolemankauhuinen, jää kyseisestä pienoisromaanista silti jollain tapaa toiveikas pohjavire mieleen. Itävaltalaisen Haushoferin The Wall taas alkaa, kun noin 4-kymppinen nainen herää itävaltalaiselta alppimökiltä koiran kanssa, ja huomaa että hänen ja muun maailman väliin on ilmestynyt näkymätön seinä. Seinän sisäpuolella, naisen ja koiran kanssa, mikään ei ole muuttunut, mutta muualla kaikki on kuolleet. 

Vaikuttavia, mieleenpainuvia ja hyvin voimakkaita teoksia nämä kaikki kolme siis. Se, ettei kahta ensimmäistä ole edes suomennettu, ja se, että vaikka viimeisin on, se on lähes mahdoton enää löytää mistään, eikä kukaan siitä juuri puhu, kuvaa kuitenkin varsin piinaavalla tavalla sitä faktaa, miten miespainotteinen kirjallisuuden klassikkokaanon edelleen on. 2010–2020-luku ja sen tasa-arvokeskustelut on saanut (englanninkielisiä) kustantamoita sitä jonkin verran korjaamaan julkaisemalla uusintapainoksina näitä osin unohdettuja ja osin jopa löytämättömiä helmiä, mutta Suomessa kyseistä ilmiötä saa vielä tunnetusti odotella hetken jos toisenkin. Se on tärkeää, ja kulttuurisesti hyvin merkityksellistä: nämäkin kolme upeaa romaania ovat jääneet piiloon kirjailijan sukupuolen vuoksi, osa pidemmäksi ja osa lyhyemmäksi aikaa. 

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että nämä olisi unohdettu ja nyt uusintajulkaisukierroksella korjattu. Tämä on tärkeä liike, sitä en kritisoi, mutta se ei paikkaa sitä, missä me itseasiassa voisimme kokonaisena yhteiskuntana olla jo nyt, jos nämäkin teokset satojen ja satojen sisartensa aikalaisteostensa tapaan olisi jo silloin julkaisuaikana osattu lukea laadukkaana kirjallisuutena naiskirjallisuuden sijaan. Kirjallisuuden historiassa tarina kun ei ole pelkästään mennyt niin, ettei naiset saaneet tilaa julkaisukentällä vaan heidän kirjansa on myös kautta aikojen, nykypäiviin saakka (heippuli vain Hesarin paatuneet kriitikkosedät!) tupattu lukea naiseuden kuvauksina, kun miesten kirjoittamat kirjat ja hahmot taas ovat Suuria, Yleisinhimillisiä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua (SYJSHJKTVS:iä siis :--). SYJSHJKTVS:t ovat värittäneet minunkin 1990-luvulla lapsuutensa eläneen ihmisen ymmärryksen tarinoista ja toimijuudesta, ja he kelmit ovat antaneet minunkin ymmärtää, että aktiivinen toimijuus ja tekijyys on rakennettu sisään SYJSHJKTVS:n, ja naiseuteen on rakennettu sisään vain ja ainoastaan objektius ja tunteellinen hömppyys. Ei meistä ole yleisesti samaistuttaviksi, mutta voihan naiset toisilleen nyt muutaman tunnekirjan kirjoittaa, jos siltä tuntuu!

Tämä kolmkkko on kuitenkin kaikkea muuta kuin naiskirjaillisuutta naisilta naisille. Nämä kaikki ovat yleisinhimillisiä, monia aikalaismiehiään tarkemmin yhteiskuntaa, ympäristöä, kapitalismia ja esimerkiksi ihmisen luonto- ja taidesuhdetta tarkastestelevia teoksia, joista soisi tehtävän kirjallisuuden graduja ja aikuisia kouluesseitä yläkoulusta lukioon. Harpmanin päähenkilön toimijuus, aktiivinen suunnitelmallisuus ja solidaarisuus ryhmää kohtaan, Dickin päähenkilön rakkaus läheisiä, taidetta ja kauneutta kohtaan sekä Haushoferin luonnon armoilla selviytyjänä elävän päähenkilön luonto- ja eläinsuhde ovat jotain, josta saisi mitä upeimpia analyyseja aikaiseksi. Eikä kukaan, yksikään kirjan hahmoista typisty naiseksi, niinkuin miehet naisista 1960–1990-luvuilla ovat kirjoittaneet. Näiden kirjojen jokainen hahmo on ollut voimakas, aktiivinen ja silti ilman tunkkaisen maskuliinisuuden yliarvottamia ominaisuuksia myös osa luontoa: helliä, hoivaavia, omistautuvia ja solidaarisia. Se ei ole naiseutta, se on Yleisinhimillisyyttä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua. Missäpä lie yhteiskuntana jo olisimmekaan, jos olisimme voineet hahmottaa yleisinhimillisyyden jo vuosikymmeniä näin.

Helmet-haaste:

Harpman: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Dick: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

Haushofer: 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu 

Lue koko maailma -haaste:

Harpman: Belgia

Haushofer: Itävalta

LOVE ISLAND

 AMANDA PALO : LOVE ISLAND

165s.

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoinen Outoja kaloja oli yksi vuoden 2021 lempikirjojani, ja tämä hänen toisinkoisensa, Love island sen myötä erityisen odotettu teos. Pidän valtavasti Palon tavasta tarkastella ja havainnoida maailmaa, kommentoida kontroversiaaleinakin pidettyjä asioita mediassa ja toisaalta myös siitä järkkymättömästä oikeudentunnosta ja solidaarisuudesta, jota hän pitää yllä instagram-tilillään. Tätä kaikkea löytyy myös Love islandista, ihanan omanlaisestaan yhdenkrapulapäivänromaanista, jossa Palo yhdistelee yhdenpäivänromaanin rakennetta niin yhteiskuntaan, feminismiin kuin siihen kulttuurikuvastoon, jossa tietyn verran yli kolmikymppisen naisen enemmän tai vähemmän edelleen odotetaan olevan.

Love island lähtee liikkeelle juhlien jälkeisestä pahasta olosta, päälle vyöryvästä krapulasta ja valveunesta, joka on mitä vastenmielisin tapa olla taju kankaalla. Nimettömäksi jäävä kertoja käy läpi edellisillan juhlia, niiltä osin kun sitä nyt sattuu muistamaan. Häpeä ja fyysinen paha olo vellovat yhtaikaa ja kokonaisvaltaisesti, mutta kun selaa yhtaikaa kännykkää ja käynnistää brittien Love Islandin yhdeksännen tuotantokauden viimeisimpiä jaksoja, ei huomio onneksi riitä kovin pitkään omaan oloon.

Lyhyt, vain hieman päälle 160-sivuinen romaani etenee hitaasti, ja pitää sisällään paljon sivujaan enemmän. Palon havainnoiva ja tarkkaileva silmä toimii tässäkin erityisen hyvin, ja vaikka kokonaisuus lukiessa vaikuttaakin hieman poukkoilevalta, puristuu se kauniisti yhteen mitä pidemmälle kirjaa päästään. Palo kommentoi ja tutkii kirjassaan taiten niin vanhenevan naisen osaa, alkoholia ja sen kuluttamista kuin tosi-tv-sarjojen ihmiskuvaa, ja erityisesti sitä valtavaa ristiriitaa, mikä mielessä pyörii kun toinen toistaan fyysisesti täydellisemmät nuoret hahmot kuvataan täydellisissä juhlissa täydellisen rakkauden keskellä, kun tosi elämässä ihminen lähinnä pelkää haisevansa, kuolaavansa tai kuolevansa.

Mielenkiintoisimman lisän romaaniin antaa kertojahahmon (kuviteltu) rakkaustarina Sophien, entisen mallin ja valovoimaisen tosi-tv-hahmon kanssa, ajalta kun kertoja on jättänyt miehet taakseen ja päättänyt seurustella jatkossa vain naisten kanssa. Sophien hahmo on etäinen (kuin) päiväun, jonka kautta myös kertoja elää jollain tapaa toive-elämäänsä. Sophie on jättänyt kertojan, mutta miten ja miksi, se jää lukijalle ihanan seitinohuesti ilmaan. Kertoja kuvittelee läheistensä kuolemia, harjoittelee niihin reagoimista aina sisäistämisestä hautajaisiin saakka todeten, ettei ole menettänyt koskaan kuolemalle ketään, mutta Sophieta ei enää ole, sekin on yhtaikaa totta. Sophie, alkoholi, huumeetkin, kuoleman odottaminen ja toisaalta ikuinen väistely, kaikki se muodostaa synkän ja tuhruisen kokonaisuuden, joka kuitenkin on kokonainen elämä.

Love islandin rakenne on villin nerokas, se todella on kuin pitkä ja piinainen krapulapäivä, tahmainen, eritteinen, koko ajan hieman vellovan pahoinvoiva, kunnes se löytää tasoittavan, ja sitä kautta uuden, kuplivan nousun. Kerronta mukailee taiten päivän kulkua, hitaita ja nihkeitä lakanoita, toistaa tahmoen paksussa yhteenliimautuneessa vaiheessaan, ja loppua kohden lähtee taas poreilevaan nousuun, lyhyisiin, innokkaampiin lukuihin ja terävämpiin havaintoihin. Palon tarkkanäköinen yhteiskuntakommentointi jää rivien väliin, ja se jos mikä on kaunista lukijaan luottamista.

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi 

KOULU JA ERIARVOISUUS

SONJA KOSUNEN, SARA JUVONEN, HEIDI HUILLA & MARJA PELTOLA (toim.) :

KOULU JA ERIARVOISUUS

280s.

Gaudeamus 2024

Saatu arvostelukappaleena

Millainen on 2020-luvun suomalainen koulu? Miten yhteiskunta ja koulu liittyvät toisiinsa? Kuka koulua käy, entä kuka päättää miten sitä käydään? Miten opetussuunnitelmat toteutuvat arjessa, ja onko siihen perustuva laadukas pedagogiikka edelleen kaikkien saatavilla? Jos ei, kuka sen ulkopuolelle jää? Miten yhteiskunnan tilastollisestikin todennettavissa oleva eriarvoistumiskehitys liittyy kouluun? Ja: Onko 1970-luvulla alkunsa saanut tasa-arvoa lisäävä peruskoulueetos tullut viimein päätökseensä, ja kasvatammeko me kouluissa itseasiassa kahden luokan kansalaisia, pärjääjiä ja pärjäämättömiä?

Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa alkuvuodesta ilmestynyt 11 lukuun jakautuva, vertaisarvioitu teos Koulu ja eriarvoisuus. 

x

Kuten blogini pitkäaikaiset seuraajat tietänevät, olen itsekin opettaja. Ensin varhaiskasvatuksen ope, sittemmin erityisopettaja ja nykyään koulututkija, väitöskirja-aiheenani aggressiivisena pidetty käyttäytyminen ja sen sosiaaliset rakenteet nykykoulussa. Koulu on valtava pakkolaitos, jota jokaikisen on lain velvoittamana kymmenen vuotta käytävä. Koulu koskee siis ihan jokaista, joko itsensä tai lastensa tai sitten oman työnsä kautta, kuten allekirjoittaneella. Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen vaan itseasiassa sen hyvinkin keskeinen osa. Kun puhumme siis koulusta, emme voi olla puhumatta myös koulusta yhteiskunnassa. Sekä pahimmillaan että parhaimmillaan koulu on yhteiskunta, paikka, jossa lasten ja nuorten yhteiskunnallinen toimijuus joko juntataan paikalleen tai autetaan yhteiskunnallisesti sensitiivisen opettajuuden kautta täyteen potentiaaliinsa.

Kun puhumme koulusta, sekä koulua käyneet että koulussa opettavat tulevat ylikorostaneeksi nykyisessä kilpailu- ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa lähinnä sen akateemista, oppimissisältöihin painottuvaa puolta. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu sekä opetussuunnitelmasta, perusopetuslaista kuin koulun arjestakin, ja etenkin koulutussosiologinen tutkimus on jo pitkään yrittänyt palauttaa koulua siihen kontekstiin, jossa sitä käydään: yhteiskuntaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaluokkiin. Tähän samaan jatkumoon liittyy myös tämä uudehko Gaudeamuksen kouluteos Koulu ja eriarvoisuus. Koulu ei siis tosiaan pelkästään ilmennä vaan paikoin jopa tuottaa ja syventää eriarvoistumista. Miksi näin on ja mitä sille pitäisi tehdä, siihen Kosunen, Juvonen, Huilla ja Peltonen kumppaneineen pyrkii ottamaan tieteen näkökulmasta kantaa.

x

Julkisesta keskustelusta poiketen koulu on siis paljon muutakin kuin arvosanat ja se, miten lapset ja nuoret nykyään käyttäytyvät. Julkinen keskustelu heijastelee kuitenkin paitsi tämän kirjan, myös oman väitöskirja-aineistoni mukaan sitä ymmärrystä, miten myös opettajat työpaikkansa hahmottavat: akateemisten valmiuksien ja tulosten valossa. Jo kirjan johdannossa huomautetaan että, "yhteiskuntaluokittuneen eriarvoistumisen ymmärtämisen soisi kuitenkin olevan keskeinen osa opettajakunnan ja muun kasvatusalan ammattilaisten osaamista, koska on olennaista ymmärtää, millä tavoin erot oppilaiden koulutuspoluissa ja oppimisessa sekä opetusryhmien ja koulujen välillä noudattelevat yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja miten tämä tulisi ottaa huomioon opetuksessa". Koulu on siis valtava, monitasoinen ja tavoitteidensa kautta yhteiskuntaan limittyvä ja lomittuva vyyhti, jota on oleellista tarkastella yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Kosusen ym. kirja jakautuu aiheen tiimoilta kolmeen osaan: Kouluun ja kaupunkiin, kouluun ja nuoriin sekä kouluun ja aikuisiin. Ensimmäinen osio koostuu kahdesta segregaatiota avaavasta artikkelista, ja näyttää sen nykytodellisuuden, jossa lapsemme ja nuoremme kouluaan käyvät. Toinen osio taas keskittyy nuorten omiin näkemyksiin ja kokemuksiin erityisesti eriarvoisuuden keskellä: miltä tulevaisuus näyttää huono-osaisemmalla oppilaaksiottoalueella ja miten sitä hahmottaa niin keskiluokkaistaustaiset, korkean sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman taustoista tulevat oppilaat verrattuna heikko-osaisemmista taustoista tuleviin oppilaisiin? Miten osallisuus jakautuu kouluissa oppilaiden yhteiskuntaluokkataustan mukaan, entä miten moninaisella oppilaspohjalla varustettu koulu onnistuu sekoittamaan esimerkiksi etnisyyteen tai yhteiskuntaluokkaan perustuvia rajoja – vai onnistuuko se ollenkaan? Viimeinen osio taas avaa vahviten sitä, mitä me opettajat voisimme tehdä toisin paitsi päivittäisessä arjessa oppilaiden kanssa myös rakenteellisesti koulua uudistaessa ja sen ääneen lausumattomia normeja toistaessa. 

Koulu ja eriarvoisuus on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Koulueetosperinteeseemme on kuulunut ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa, koska meillä kaikilla on kuitenkin yhtäläiset mahdollisuudet käydä peruskoulua. Kun peruskouluun tarkennetaan kuitenkin lähemmäs ja yksityiskohtaisemmin, osoittaa sekä vanhempi että Kosusen ym. tuore tutkimus, ettei tämä oletus pidä tässä ajassa enää paikkaansa. Se eetos kuitenkin elää sen verran vahvana, että pahimmillaan oikeutamme sillä itsemme olemasta huomioimatta oppilaan taustaan liittyviä rakenteellisia tekijöitä. Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin, ja kenestä sen muutoksen pitäisi lähteä? Aihe on syvä ja moninainen, päätöksen monesti poliittisia ja kansallisia, mutta koulu ei voi myöskään itse jäädä kädet levällään odottelemaan ulkoa tulevia pelastustoimenpiteitä.

Parhaan esimerkin opettajien toimivuuden merkityksellisyydestä Koulussa ja eriarvoisuudessa antaakin kirjan viimeinen luku, jossa Juvonen käsittelee yhteiskunnallisesti sensitiivistä opettajuutta. Hän hahmottelee teoreettisen lähestymistapansa paitsi Pierre Bourdieun sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kautta myös erityisesti Gert Biestan koulun kolmen ulottuvuuden, sosialisaation (koulun sosiaalistava ja käyttäytymisnormeja opettava tehtävä), kvalifikaation (koulun mitattavia taitoja opettava tehtävä) sekä subjektivikaation (oppilaan toiminnan valmiuksia tukeva tehtävä) kautta. Juvonen huomauttaa aiheellisesti, että suomalaisessa koulussa voidaan nähdä kvalifikaation ottaneen toisinaan liikaakin alaa koulun kahdelta muulta tehtävältä, ja sen lisäksi, että tulemme painottaneeksi lähes ainoastaan koulun akateemisia ja mitattavia taitoja opettavaa puolta, nimittää Juvonen kvalifikaation logiikaksi sitä toimintaa, jossa mitattavuus valuu myös sekä sosialisaation että subjektivikaation puolelle muodostaen niistä mitattavia osaamisalueita. Käytännössä tämän voisi siis nähdä tarkoittavan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että tiedostamme opettavamme oppilaalle paitsi koulun normatiivisia sosiaalisia sääntöjä ja toimijuuden taitoja, oletammekin niiden tulevan osittain annettuina ja alamme arvioida oppilaan omatoimista kykyä päästä näihin taitoihin niin sanotusti opettamatta. Tämä on oman, käyttäytymistä ja sen soveliaisuuden rajoja ja niihin liittyvää tukea tutkivan väitöstutkimukseni kannalta erityiskiinnostava näkökulma, sillä se haastaa ajattelemaan käyttäytymistä aivan uudella tavalla: sen lisäksi, että opettajat ovat koulussa se faktuaalinen auktoriteetti, joka määrittää (yhdessä yhteiskunnallisten normien kautta) oppilaan sopivan käyttäytymisen ja esimerkiksi aggressioenergian esiintyvyyden rajat, tulee opettajat toisinaan myös arvottaneeksi ja mitanneeksi oppilaan käyttäytymistä kvalifikaation logiikan perusteella. Niinpä oppilaan reaktio, oli kyseessä sitten reagointi toisiin koulutovereihin, epäselviin sääntöihin tai opettajan tunnetilaan, muodostuukin asiaksi, jonka perusteella oppilaan toimintaa arvioidaan määrällisesti. Reaktiivinen ja aggressiivisena pidetty oppilas onkin siis paitsi normatiivisesti väärin myös graaveimmillaan hyvin yksin oman tunneilmaisunsa hillinnän tukena, kun käyttäytyminen ulotetaan itsekseen opeteltavaksi taidoksi.

Kuten Juvonen huomauttaa, "kasvatustoiminnassa subjektivikaatio toteutuu pitkälti tasapainoilussa vapauden ja vastuun antamisen välillä" ja se pitää aina sisällään myös mahdollisuuden epäonnistua, kun taidot koetella omia ideoita ja harkintakykyä eivät ole vielä kehittyneet niin sanotusti koulun määrittelemälle optimaaliselle tasolle. Yhteiskunnallisesti sensitiivinen opettaja kuitenkin tunnistaa, että epäonnistuminen on osa toimijuuden harjoittelua, ja suhtautuu siihen lempeästi ja kannustaen, ei nöyryyttäen ja rankaisten. Kun oppilaalla on vielä lisäksi taustassa tuplasti enemmän lastia kuin keskiluokkaisella, korkean kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman taustasta tulevan valkoisen lapsen harteilla on, on opettajan erityisen tärkeä mukauttaa omat odotukset ja sosialisaation sekä subjektivikaation vaade yksilöllisesti oppilaan taustan ja taitojen kanssa sopivaan linjaan. Jos tämä taas jää väliin, muistuttaa Juvonen, että oppilaita arvioidaan heidän sosiaalisen (tai oma lisäykseni: tunnesäätelykompetenssien) mukaan, jolloin suurena riskinä on, että sosiaalisen taustan merkitys heidän koulupoluilleen voimistuu. 

x

Kirjaa lukiessani kuuntelin alkuviikosta tohtoriksi väitelleen, edellisen luvun kirjoittajan Sara Juvosen väitöstilaisuun, jossa hän sanoi oivallisesti, että kritiittinen katse kouluun on ainoa tapa viedä asioita eteenpäin. Kun vastaväittäjänä toimiva Antti Saari kysyi Juvoselta, mitä hän vastaisi opettajien voihkaisuun, että tämäkinkö minun pitää vielä jaksaa tehdä, Juvonen vastaa vapaasti muotoillen, että kyllä, meidän opettajien täytyy jaksaa ajatella työtämme. Sillä sen kummemmasta tässä ei kentällä toimivalle ole kyse, kuin paluusta perustyöhön. Paluu ajatteluun ja oman kasvatusnäkemyksen itsekriittiseen tarkasteluun: mitä minä opetan, ketä minä opetan ja millaisia tapoja ja arvoja minä opetuksellani siirrän eteenpäin. Se kaikki kuuluu jo nyt meidän työhömme, eikä käytännön kiireet ja resurssipulat ole keino väistää opetussuunnitelmiin ja virkavastuuseen kirjattua velvollisuutta olla tietoinen tasa-arvoasioista. Se, miten yhteiskunta taas muuttuisi yhtenvertaisemmaksi, enemmän ihmisyyttä kuin akateemisuutta painottavaksi, ei taas ole yksittäisen opettajan käsissä. Sitä työtä tehdään yhdessä - niin kenttää, tutkijoita, asiantuntijoita kuin poliitikkojakin vastuuttaen. 

Helmet-haaste 2024: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää

SWIMMING HOME // UIDEN KOTIIN

 DEBORAH LEVY : SWIMMING HOME

160s.

And Other Stories 2011

(suomennettu nimellä Uiden kotiin, Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto)

Löysin Deborah Levyn oikeastaan kunnolla vasta hänen Kuumaa maitoa -romaanin luettuani. Olin sitä ennen lukenut jo Levyn Living Autobiography -trilogian ja itseasiassa tämän samaisen Swimmin home -romaaninkin, mutta suomeksi, Uiden kotiin -nimellä. Koska kyseisen kirjailijan Kuumaa maitoa sekä uusin, vielä suomentamaton romaani August Blue, olivat molemmat yksiä viime vuoden lempikirjojani, ajattelin antaa Swimming homelle uuden mahdollisuuden: alkukielellä ja ehkä hieman enemmän tietoisena siitä, missä Levyn hienous itseasiassa piilee. Ensimmäisestä lukukerrasta on jo lähes seitsemän vuotta, ja muistan ainoastaan, että olin jotenkin kovin pettynyt tähän kirjaan ensilukemalla. Nyt, noin 440 välissä luettua kirjaa myöhemmin, hetki oli viimein sopiva (ja oma lukumakukin ajan myötä kultinoitunut?). 

"She was not a poet. Se was a poem. She was about to snap in half. He thought his own poetry had made her la la la la love him. It was unbearable. He could not bear it. She was still trying to remember how to say remember."

Swimming homessa ollaan 1990-luvun puolivälin Ranskassa, Nizzan laitamilla suuressa kesähuvilassa Jacobsin perheen, kuuluisa englantilainen runoilija-isä Joen, hänen sotajournalistivaimonsa Isabelin ja heidän 14-vuotiaan tyttärensä Ninan sekä heidän ystäväpariskuntansa Lauran ja Mitchellin kanssa. Eräänä päivänä heidän uima-altaassaan kelluu jotain. Jotain punaista ja alastonta. Se voisi olla karhu, mutta se onkin Kitty Finch, nuori nainen, joka livahtaa puoliviattomasti osaksi perheen huvilaelämää.

Swimming home on taitava perhedraama, lomaromaani ja tunkeilija-juonikuvio, jossa ylimääräinen ihminen paljastaa pikkuhiljaa jotain hyvinkin oleellista perheenjäsenistä sekä heidän välisestä dynamiikastaan. Romaani alkaa siitä, mihin se lähes loppuu, joten lukija tietää alusta asti mitä kohti Levy heitä kuljetaa, mutta hän on silti kirjoittana eri taitava jännityksen rakentaja ja ylläpitäjä. Kitty Finchin sekä muutaman taiten luodun sivuhahmon kautta Deborah Levy näyttää, tarkkailee ja paljastaa, sekä lukijalle että romaaninsa henkilöhahmoille. Swimming home on hallittu ja viehättävä tutkielma lapsuutta ja vanhemmuutta, mielenterveyttä ja itsetuhoisuutta, elossa pysymistä ja kuolemankutsua. 

Kuten muussakin tuotannossaan, Levy on ehdottomasti parhaimmillaan sanomatta jätetyissä merkityksissä. Hän kirjoittaa tyylipuhtaasti kahdella tapaa: kertoen ja kertomatta. Kuten etenkin Kuumaa maitoa ja August Blue, myös Swimming home on täynnä tietoisesti jätettyjä aukkoja, ihmisten käyttäytymisen kautta näytettyä toimintaa, hienovaraisia ja välillä aivan suoriakin vihjeitä tulevasta, jotka kuitenkin on rakennettu yksittäisten hahmojen ajatuksiksi, jolloin todellisuus itse jää täysin lukijan itsensä muovattavaksi. Niinpä Swimming home onkin romaani, joka haastaa lukijansa, kuten itsekin olen saanut huomata. Jos sitä lukee juonipohjaisena romaanina, siitä ei juurikaan saa irti sen hienoutta. Minullekin se vaati toisen lukukerran auetakseen kunnolla, mutta onneksi se aukesi. Tämä todella on juuri sellaista laatukirjallisuutta, jota kaikista eniten rakastan.

“Life is only worth living because we hope it will get better and we'll all get home safely. But you tried and you did not get home safely. You did not get home at all.”

Helmet-haaste 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)