SIENISTÄ SEKAISIN – NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MERLIN SHELDRAKE : NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MITEN SIENET MUOKKAAVAT MAAILMAAMME, MIELIÄMME JA TULEVAISUUTTAMME

    354s.

Gummerus 2024

Alkuteos: Entangled Life: 

How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds & Shape Our Futures, 2021

Suom. Ulla Lempinen

Pyydetty arvostelukappaleena

”Jos sienet ja levät ovat ekologisesti yhteensopivia, toisin sanoen laulavat yhdessä ’aineenvaihduntalaulua’, johon kumpikaan ei pysty yksinään, ne luovat uusia symbioottisia suhteita. Tässä mielessä kasvien syntyyn johtanut sienten ja levien liittoutuminen on osa suurempa tarinaa, evolutiivista kertosäettä.”

Miljardeja vuosia sitten maapallo oli karu planeetta, jossa elämä kulki ainoastaan vedessä, syvänteissä, yksinkertaisimmissa muodoissaan. Aikaa kului, ja jonkinlaisia ensimmäisiä kasvikunnan eliöitä alkoi ilmestyä, muun muassa levien muodossa. Taas kului tähtitieteellinen tovi, ja levät alkoivat rantautua. Kasvisolut eivät kuitenkaan pärjänneet yksin ravintoa kerätessään, niiltä puuttui nimittäin juuret. Ne selvisivät kuitenkin, kivien raoissa ja rantakallioilla: ne olivat löytäneet kumppanin. Ne olivat löytäneet sienen. Merlin Sheldraken juuri suomennettu Näkymätön valtakunta - miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme on tarina juuri tästä – tai siis siitä, että miten kaikki sai alkunsa. Miten me saimme alkumme. Ja miten oleellinen osa sienet rihmastoineen ovat olleet aina tätä evolutionaarista tarinaa.

Mykologia eli sienitiede on ollut pitkään ihmisten tekemien luokitteluvirheiden vuoksi marginaalinen kasvitieteen alainen tutkimushaara, jossa ei oikein olla ymmärretty, miksei luonto taivu siihen täydelliseen taksonomiaan, jota ihminen niin kovin rakastaa. Mykologia haastaa, sillä se ei asetu kauniiseen, lineaariseen järjestykseen. Se poukkoilee, muodostaa verkkoja, suunnistaa labyrinteissa (kirjaimellisesti!), tekee rihmastoja, ylläpitää kaikkea elämää ja ennen kaikkea, se haastaa ihmisen kaavamaisen, lajitteluun taipuvan mielen, se muistuttaa universaalisesta luonnonlaista, joka on ristiriidassa luokitteluhalumme kanssa: se tekee ilmiselväksi, että luonnossa ei ole tarkkarajaisia lajeja, yksilöitä lainkaan. On vain enemmän tai vähemmän pieniä ekosysteemejä, symbiooseja, liittoja ja mikrouniversumeita, joista yksikään laji ei selviäisi ilman toista. On jäkäliä, jotka muodostuvat sienen ja kasvin liitosta. On metsän ekosysteemejä, jossa erilajiset puut yhdistyvät sienirihmastojen kautta, ja vaihtavat keskenään ravinteita. Ja olemme me ihmiset, jotka elämme tiiviisti paitsi muiden elämänmuotojen ansiosta ravinnonsaannin näkökulmasta, mutta olemme myös kirjaimellinen ravinto: olemme miljardien bakteerien, mikrobien sekä usein myös sienten kasvualusta. Nytkin, tällä hetkellä, ennen maaksi takaisin lahoamistamme. Me olemme - kuten kaikki tuntemamme elämä - elollisia yhteenliittymiä, symbioottisia kasvualustoja, pienoisuniversumeja, kirjaimellisesti yhtä ympäröimämme kanssa. Se ei sovi länsimaiseen tietokäsitykseen, monoteististen uskontojen perintöön, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Se vain korostaa omaa erehtyväisyyttämme entistä laajemmalla spektrillä.

x

Olen vaahdonnut viimeiset 10 päivää sienistä. Aloin lukea Merlin Sheldraken Näkymätöntä valtakuntaa puolisentoista viikkoa sitten, ja jokainen ystävä ja tuttava on saanut täysilaidallisen sieniluennointia, sienten kehityshistoriaa, psykedeelistä monimuotoisuutta ja ennen kaikkea sienirihmastojen merkityksellisyyden vilpitöntä ihailua. Ajatus koko maapallon kattavasta, valtavasta sienirihmastoverkostosta, sienien valtakunnasta on kutkuttava, se on kuin avaruustiedettä mutta sisäänpäin tarkennettuna. Sienten absoluuttinen liittolaisuus, yhteistyö, symbioottisuus ja lajirajat ylittävä avunanto on kuin jotain, mitä länsimainen yltiöyksilökeskeinen tiedekäsitys ei voisi koskaan tunnistaa, ja silti se on täällä. Se on täällä, rihmastoineen, toinen toistaan elossa pitäen, resurssejaan jakaen, vaikka kuinka kuvittelemme toisin. Vaikka kuinka kuvittelemme, että elämää ja maailmaa voi luokitella, lajitella, rajata, määritellä, valjastaa ja kilpailuttaa. Se on täällä, eikä se välitä meidän yrityksistämme paskan vertaa. Se vain on, ja jatkaa olemistaan, miljardeja vuosia ennen meitä ja miljardeja meidän jälkeemme, teimme me mitä tahansa. Sienet ja elämä maapallolla ei ole sinänsä tippaakaan kiinnostuneita meistä. Ne ovat, verkostoituvat, kasvavat ja kasvattavat. Ja vaikka me miten yritämme tutkia, miten sienet ovat meidän kaltaisiamme, ne vain ovat. 

"-- sienet ovat läheisempää sukua eläimille, vaikka niitä pidettiin pitkään kasveina. Se on hyvä esimerkki luokitteluvirheestä, jollaisia tutkijat usein tekevät yrittäessään ymmärtää sienten elämää. Molekyylitasolla sienet ja ihmiset ovat sen verran samankaltaisia, että pystymme hyötymään samoista biokemiallisista keksinnöistä. Kun käytämme sienten tuottamia lääkkeitä, omaksumme yleensä sienen kehittämän ratkaisun ja sovellamme sitä ihmiskehoon."

Silti kaltaisuus kiinnostaa – ilman sitä ihminen tuskin tutkisi sieniä. Sheldrake jakaa teoksensa kauniisiin, eheisiin lukuihin, ja käsittelee sieniä meissä ja maailmassamme monesta eri kulmasta. Hän tutkii sienten evoluutiohistoriaa, ja näyttää sen yhteneiväisyydet paitsi kasvien myös meidän eläinten kanssa. Sheldrake avaa vilpittömällä onnella ja innolla, sellaisella aihettaan täysin elävän ja hengittävän tutkijan riemulla, joka tarttuu kyynisempäänkin lukijaan. Sheldrake näyttää, miten paitsi me ihmiset, myös monet muut eläimet kasvattavat sieniä omiin tarpeisiinsa. Hän avaa sienten toimintalogiikkaa ja sen tenhovoimaa. 

Seuraavaksi Sheldrake siirtyy pohtimaan sienten kykyä suunnistaa ja tehdä erilaisia päätöksiä, vaikka siltä puuttuukin ihmismielelle niin tärkeä, rajattu päätöksentekoelin, eli aivot, joihin oman ymmärryksemme mukaan niin moni kognitiivinen kyky kytkeytyy. Ja aivoista Sheldrake pääseekin kiintoisille matkoille, kirjaimellisesti, kun hän sukeltaa psilosybiinisienten psykodeelisiin vaikutuksiin, ja pohtii lainaammeko me silloin sientä kokemustemme laajentamiseksi vai lainaako itseasiassa sieni meitä saadakseen jonkinlaisen ruumiillisen kokemuksen. Sheldraken teksti on laadukasta, innokasta ja vaikka hän popularisoi ja jopa romantisoi kauniilla kielellään aihetta aika reippaallakin kädellä, hän tekee sen pääsääntöisesti tieteen laadusta ja monimutkaisuudesta tinkimättä. Tällaiset luonnontiedekirjat ovat usein suosikkejani, ja tavallaan myös akateemisia esikuvia. Ei tiede pelkästään tutkijoita ja tieteentekijöitä varten ole, vaan ihan meitä kaikkia. Ja vastapainona äärioikeiston nousulle ja tiedevastaiselle propagandalle tarvitsemme juuri tätä: laadukkaampaa, mukaansatempaavampaa tiedettä, joka avaa asiaa maallikolle, antaa mahdollisuuksia ymmärtää ja ajatella toisin.

x

Sheldraken ehdoton vahvuus on yhdistää siis tietoa ja arkiymmärrystä, ja toisaalta muistuttaa, miten kapeasti me yleensä ympäristöä katsomme, vain ja ainoastaan itsemme ja oman ymmärryksemme kautta. Sheldrake avaa jokaisessa osassa melko taiten sitä, miten kapea tapa yrittää inhimillistää luontoa vaikuttaa siihen, miten huonosti me sitä lopulta ymmärrämme. Ja silti se on ainoa tapa, miten tietoa voi ihmisen rajallisella ymmärryksellä saada: kun kysymme, miten sieni on meidän kaltaisemme, voimme löytää jotain kiinnostavaa. 

Sheldrake viittaa esimerkiksi Readin, Simardin ym. vuonna 1997 tutkimukseen, joka osoitti viimein todeksi hypoteesin, jonka mukaan kasvit vaihtavat hiiltä juuriverkostonsa yhdistävän mykorritsasieniverkoston kautta. Read kirjoitti Naturessa, että jos kasvit tosiaan siirtävät resursseja toisilleen yli lajirajojen, tutkimusten painopiste kannattaisi siirtää keskinäisen kilpailun tarkastelusta siihen, miten kasvi- ja sieniyhdyskunnat jakavat resurssejaan. Toisaalta Sheldrake jatkaa tutkimustulosten perkaamista, ja toteaa, ettei kaikki lajit ja mykorritsasieniverkostot toimi samalla tavalla: kasvit ja sienet muodostavat yhdyskuntia paikallisten tarpeiden, lajitarpeiden ja muiden muuttujien mukaan, eivätkä siis pakottaudu ihmiselle tyypilliseen yhden vaihtoehdon kaavamaisuuteen. Samoin kuin ihmisyhteisöt aikoinaan, myös kasvit ja sienet muokkautuvat, kokeilevat erilaisia yhdyskuntamuotoja, eriytyvät, lähentyvät ja toimivat yhtäällä yhdellä tapaa ja toisaalla toisin. Mikään ei ole muuttumaton vakio, mikä muistuttaa meitä lähinnä siitä, miten luonnoton ihmisen luonnollisena pitämä, yhden ja oikean kulttuurievolutiivisen yhteiskuntamuodon malli lopulta onkaan. 

Sieniä on turha inhimillistää liikaa. Evoluutioteorian yksi perusajatuksista on nimittäin itsekkyys ja oman edun tavoittelu (tätähän toitottaa myös kulttuurievolutionistit, markkinatalouteen "ylimpänä" luottavat talousoikeistolaiset ynnä muut). Sheldrake pohtii, että sienet ja kasvit eivät vaihda tietoa ja ravinteita hyvää hyvyyttään, vaan koska kaikki hyötyvät yhteistoiminnasta jotenkin: terveet puut antavat sieniverkostolle enemmän ravinteita kuin sairaat, joten sienen kannalta on ainoastaan järkevää jakaa puuston resursseja tasaisemmin. Tässä biologinen evoluutio kuitenkin eroaa ihmisen hieman hupsusti käsittämästä kulttuurievoluutiosta: kun ihminen ajattelee, että luonto elää vahvimman ehdoilla, ja yleistää periaatteen omaan toimintaansa palkiten voittajat ja jättäen häviäjät oman onnensa nojaan, todellisuudessa evoluutio pitää huolen itsekkyydenkin kautta resurssien tasajaosta. Kun sienet varmistavat, että kaikilla puilla on ravinteita, voi sienet kasvaa paremmin. Kun ihminen varmistaisi, että kaikilla ihmisillä on elämään tarvittavat resurssit, myös ihmisyhteisö voisi paremmin. Aggressio, väkivalta ja riisto ovat stressireaktioita, ei luonnonvalintaa ja absoluuttinen ylhäältä annettu totuus, taipuu kirjan rivien välin tulkinta, näin oman tutkimuskohteeni ymmärryksen kautta ilmaistuna. Mutta tätäkin me tarvitsemme: luonnon ymmärtämisen sanoja, vaikka nekin asettavat sille aina jonkinlaisen, hieman liian kapean raamin.

x

Sheldraken tyyli ei ole kaikille. Se on tempoilevaa, jaarittelevaa, tarinoivaa ja välillä ihan turhiin yksityiskohtiin tarttuvaa: toki kuulen mielelläni lisää tryffelikoirien pehmeästä kouluttamisesta rankaisukouluttamisen sijaan, mutta ehkä jossain muualla – näissä kohden kun Sheldrake kompastuu omaan kritiikkiinsä, ja asettuu jonkinlaiseksi moraaliksi siellä, missä itse vaatii muiden pyrkivän siitä pois. Vaikka olen samaa mieltä ehdottomasti näistäkin kohdista kirjailijan kanssa, rönsyt saattavat puuduttaa ja viedä ydinsanomaa hieman väärään suuntaan, paikoin jopa unohtaa sen kokonaan. Lopussa Sheldrakelta unohtuu viimeinenkin tieteeseen kuuluva kriittisyydeen hiven, ja hän putoaa siihen läpi kirjan kuultaneeseen tunnekerronnan suohon, jossa oma lapsuus lehtikasassa välittävän isän kanssa menee sienien edelle. Paikkansa tällekin, mutta tässä se tahtoo hieman paljastaa kirjailijan puolueellisuuksia. 

Siitäkin huolimatta tämä kirja oli riemuisa, vallaton ja tekijänsä näköinen runsaudensarvi sienistä, rihmastoista ja mykologian uusimmista tuloksista. Tutkimusta tarvitaan, riemua tarvitaan, innostusta tarvitaan, jotta asioihin jaksaa syventyä. Joten ehkä oleellinen kysymys ei olekaan, ovatko sienet meidän kaltaisimme. Ehkä meidän pitäisikin kysyä tulisiko meidän olla enemmän sienten kaltaisia.

19. Suomi mainittu

KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO

RIINA TANSKANEN & SAMU KUOPPA : 

KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO

261s.

Into 2023

Saatu osana Into-kirjavaikuttaja yhteistyötä

✨ ENEMMÄN ✨ KOVEMPAA ✨ KORKEAMMALLE ✨ PAREMMIN ✨ 

✨ SINÄ PYSTYT MIHIN VAIN, SINUN ASENTEESI RATKAISEE KAIKEN ✨

✨ SINÄ OLET SE, JOKA MÄÄRITTELEE ELÄMÄSI, EI SE MISTÄ TULET ✨

✨ HISTORIAA EI OLE, ON VAIN TÄMÄ HETKI JA SE MITÄ PÄÄTÄT SILLÄ TEHDÄ ✨

✨ MINÄKÄÄN EN OLISI TÄSSÄ, JOS OLISIN JO LUOVUTTANUT ✨

✨ SINÄKIN VOIT TEHDÄ AINA VÄHÄN ENEMMÄN VÄHÄN KOVEMPAA VÄHÄN PAREMMIN ✨

✨ MIKÄÄN EI OLE MAHDOTONTA ✨

...paitsi kapitalismin näyttäminen kapitalistille. Mutta noin muutoin varmaan kuulostaa tutulta? 

Olemme eläneet viimeiset vuosikymmenet uskomatonta liberalistista ilotulittelua, vapaata markkinataloutta ja kapitalismia, jossa kapitaalilla saa ja ihmisellä pääsee. Elämme lähes hurmoksellisen uskonnon aikakautta, jota ohjaa raha, historiattomuus sekä usko yli-ihmisyyteen, jossa jokainen on kirjaimellinen oman onnensa seppä. Elämme maassa aikana, rikkaat rikastuvat köyhien kustannuksella, koska uskovat ansaitsevansa sen. Elämme hallituskautta, jossa on järkevämpää tehdä yhteistyötä jopa äärioikeiston kanssa ihmisoikeuksien kustannuksella, kuin panostaa yhdenvertaisuuteen ja pahoinvointia ehkäisevään työhön. Myymme sielumme, jotta saamme rahaa, ja kuvittelemme että tämä on se annettu normaali, kulttuurievoluution lopullinen tila, jossa meidän kuuluu olla ja pysyä. 

Miksi koko yhteiskunta silti tästä uskomattomasta talousoikeistolaisesta jargonista huolimatta ajautuu koko ajan vain syvemmälle inhimilliseen kriisiin?

No siksi, että kapitalismi on satu. Se on myyttinen taruolento, johon raharikkaat ovat päättäneet yhdessä uskoa. Sarjakuvataiteilija ja yhteiskuntakriitikko Riina Tanskanen sekä aktivisti, fillarisosialisti ja valtio-opin väitöskirjatutkija Samu Kuoppa ovat tarttuneet juuri tähän näkökulmaan, ja tehneet yhdessä loistavan teoksen Kapitalismin suuri illuusio. Siinä kaksikko purkaa palasiksi kapitalismin myyttiä, ja näyttää hyvin selkeästi ja vastaanpanemattomasti sen erityiset ongelmakohdat. Tanskanen & Kuoppa kamppaavat taiten vastaanhuutelijoiden perusargumentit, ja näyttävät, miksi toisinkin voi ajatella.

Kapitalismin suuri illuusio jakautuu yhdeksään oivalliseen lukuun. Se käsittelee kapitalismia väkivallan kaappauskoneistona, eriarvoisuuden pakottavaa olemassaoloa kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, jatkuvan kasvun tuhoisuutta, hoivan tematiikkaa, kapitalistista orjataloutta, rahan valtaa suhteessa politiikkaan, velkalaivanarratiivia, työtä ja ahditusta sekä kapitalismin korjaamattomuutta. Kaksikon tapa selittää ilmiöitä auki on oivaltava ja kriittinen. Toki lyhyehkössä ja silti laaja-alaisesti eri teemoja käsittelevässä teoksessa ei mennä mitenkään äärimmäisen syvälle, mutta en usko, että tämäntyylisessä kirjassa se on tarkoituskaan. Ennemmin Tanskanen & Kuoppa tarjoavat tuhdin ja perusteellisen perusteoksen kapitalismin kanssa kipuileville sekä kaikille heille, jotka jo ovat heränneet tai heräämässä huomaamaan, ettei tämä järjestelmä nyt sittenkään ole ihan niin okei kuin esimerkiksi Orpolle niin armas Vahva ja Sää.. siis Välittävä Suomi -hallitusohjelma antaa ymmärtää. 

Elämme tällä hetkellä Suomessa hyvin raakaa ja julmaa kuripolitiikkaan perustuvaa aikakautta. Juuri nyt kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miksi perusteet kaikelle tälle kurjistamiselle ja leikkaamiselle eivät itseasiassa olekaan ihan niin totta kuin ylhäältä annetaan ymmärtää.

x

Mutta entä kommunisti? Huutaa oikean laidan trolli X:ssa. Sehän tappoi tosi monia ihmisiä, eikö tappanutkin, kysyy hän muka nokkelasti. Tanskanen & Kuoppa vastaavat:

"Usein kapitalistisen yhteiskunnan vapautta ja inhimillisyyttä korostetaan verrattuna sen vastavoimiin. Erityisesti vertailua tehdään Neuvostoliiton totalitaristiseen hirmuhallintoon ja sen aiheuttamiin miljooniin kuolemiin. Kapitalismin oma tulos on kuitenkin merkittävästi pahempi. Pelkästään Belgian siirtomaassaan Kongossa aiheuttamat kuolemat yltävät arvioiden mukaan Neuvostoliiton kanssa samanlaisiin lukemiin. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden väkiluku taas romahti 1500-luvun aikana eurooppalaisten ansiosta 90 prosentilla, tarkoittaen noin 56 miljoonaa kuollutta."

...ja tästä jatkaisin itse (Tanskasen & Kuopan tavoin), että paitsi että kapitalismi tappaa jatkuvasti ihmisiä globaalissa etelässä nälänhädän, ilmastotuhojen ja äärimmäisen köyhyyden kautta tappaa se ihmisiä vuosittain myös ihan täällä meillä Suomessa. Kun kaikki mahdollinen on yksityistetty, riistetty yritysten käyttöön ja aidattu yksityisille omistajille samalla kun nykyinenkin hallitus purkaa vastenmielisellä intohimolla sosialistiseen yhteiskuntaan kuuluvia hyvinvointiyhteiskunnan rippeitä, on jokainen meidän kylmään kuollut koditon, syrjään jätetty ja itsemurhan tehnyt nuori sekä kiristettyjen resurssien keskellä hoitovirheen seurauksena kuollut henkilö kapitalismin uhri. Kuolemat verkottuvat kuitenkin niin hähmäisiksi, ettei syy-seuraussuhdetta ole yhtä helppo hahmottaa kuin Stalinin vankileirien sekä Venäjän poliittisten vankien kuolunuhrien kohdalla on. Mutta vaikka jokin on monimutkaisempaa, se ei tee siitä silti yhtään vähemmän totta.

x

Mutta entäs sitten velkalaiva? Onhan se saatava käännettyä, emme me voi tulevien sukupolvien rahoilla elää, muistuttaa mielestään maltillinen liberalisti. Kiellätkö, että yli varojensa eläminen on kannattamatonta, hän haastaa.

Tanskanen ja Kuoppa vastaavat:

Raha – ja etenkin valtion velka – on itse itseään ylläpitävä systeemi. Se ei toimi samalla tavalla kuin yksilön talous, vaikka oikeisto tahtookin niin kovin näin väittää. Systeemi itseasiassa luo rahaa valtion tarpeisiin, ja kuripolitiikka nauttii yleisestä kurjistamisesta: se kun tekee ihmisen riippuvaisemmaksi omasta työstä, teki sitä millaisin ehdoin tahansa. Heikossa asemassa oleva ei ehdi eikä kykene vastustamaan kyykytystä, sillä systeemi pakottaa ikuiseen tehostamiseen. Kun kaikkialta muualta on tehostettu, viimeiseksi revitään työntekijän selkänahkaa. Yksilö ei voi järjestelmälle mitään, ja oikeiston lempiteko on myös heikentää yhteistä sopimista ja työntekijäliittojen voimaa, jotta se saa ylivoiman myös määrällisesti. Valtionvelka toimii tässä kohden täydellisenä pelotteena. Vaikka Suomi on Euroopan velkapelkoisin maa, ja tutkimus (ja todellisuus) toisensa jälkeen osoittaa, että kuripolitiikka johtaa entistä kurjempiin oloihin, ei siihen luvattuun auvoiseen kukoistukseen, on tottelevainen ja nöyrä kansa valmiina antamaan omastaan, jotta raha kertyisi rahan luo. Satu tähtiin pääsemisestä on niin vahva, että siihen uskoo nekin, jotka äänestävät oikeistoa vastoin omia etujaan. Ja siihen tähtäävän retoriikan luomisessa oikeisto on ollut taitava viime vuosikymmenet.

x

Kuten Tanskanen & Kauppi muistuttavat, haaveilu, joutenolo, yhteisöllisyys, vastarinta ja utopiat ovat kapitalismin parhaita vihollisia, ja siksi niitä tarvitaan erityisesti juuri nyt. Ei ole mitään kapitalismi 2.0:aa, on vain tämä tai jotain aivan muuta. Mitä levänneempiä ja paremmin voivia me olemme, mitä enemmän autamme toisiamme ja toimimme järjestelmällisesti yksilökeskeisyyttä ja sen selitysvoimaa vastaan, sen paremmin pystymme tuottamaan vaihtoehtoisia tapoja olla ja järjestää yhteiskuntaa. Kapitalismi ei pelasta itseään, ei teknologialla eikä Marsiin muuttamalla. Vain yhteisöt järjestelmän sisältä ja reunamilta voivat korjata sen, mutta suunnan täytyy olla kokonaan uusi. Ja sen suunnan täytyy lähteä lempeydestä ja rakkaudesta, ei sorrosta ja eriyttämisestä. 

Helmet-haaste 2024: 4. Kirjassa on presidentti

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

THE TRIP TO ECHO SPRING

 

OLIVIA LAING : THE TRIP TO ECHO SPRING

ON WRITERS AND DRINKING

340s.

Picador 2013

Olivia Laingin The Trip to Echo Spring on aivan ehdottomasti minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuudenlajia: jonkinlainen esseehybridi tietoa, elämäkertaa, toisia ihmisiä ja filosofista, avarakatseista toisinkatsomista kiedottuna yhteen tiettyyn aiheeseen. Laingilta olen aiemmin lukenut kirjan yksinäisyydestä, taiteesta ja toivosta sekä kehosta, suomeksi vastaavaa on erityisen onnistuneesti kirjoittaneet muun muassa Sonja Saarikoski naisvangeista ja Tanja Tiekso ihmisen ja muun luonnon välisistä rajapinnoista. Nyt juuri loppuun saamassani, Laingin järjestyksessään toisessa ilmestyneessä hybridissä taas syvennytään 1900-luvun suuriin amerikkalaiskirjailijoihin ja erityisesti heidän suhteeseen alkoholiin. Eli siis tarkemmin: alkoholismiin.

“People don't like to talk about alcohol. They don't like to think about it, except in the most superficial of ways. They don't like to examine the damage it does and I don't blame them. I don't like it either. I know that desire for denial with every bone in my body: clavicle, sternum, femur and phalanx.” 

F. Scott Fitzgerald. Ernest Hemmingway. Tennessee Williams. John Berrymann. John Cheever. Raymond Carver. Kuusi lähihistoriamme suurta mieskirjailijaa Yhdysvalloista. Kuusi nerokasta, taitavaa, kerrontaa uudistavaa, palvottua ja vahvaa kulttuurihahmoa. Ja kuusi aikuista miestä, joiden sisällä on jotain tyhjää, jotain rikottua tai ohitettua, jonka paikkaamiseen he ovat osanneet käyttää kaikki ainoastaan kahta asiaa: kirjoittamista ja alkoholia. Olivia Laing taas on Yhdysvalloissa, matkustamassa maanosan halki junilla aina Atlantin rannoilta New Yorkista Floridan Key Westiin, Oklahomasta Chicagon kautta mantereen luoteiskulmaan Seattleen. Samalla hän käy läpi paitsi näitä kuutta mainittua, edellisissä paikoissa asuneita kirjailijoita, alkoholia ja alkoholismin syntyä. 

Laing kirjoittaa jo ensi sivuilta asti jälleen heleää, tarkkanäköistä ja syvän empaattista tekstiä taiteesta ja taiteilijoista taiteen takana. Tällä kertaa kohteena on tosiaan kirjailijat ja alkoholi – vielä viime vuosisadalla osin jopa erottamattomana nähty yhdistelmä. Kirjailijat ovat kaikki miehiä – Laing selittää jo aluksi miksi; omien kokemustensa vuoksi kun naiset ja alkoholismi tulevat liian lähelle, jotta niitä voisi tarkastella yhtäältä vilpittömällä kiinnostuksella ja toisaalta selitystä etsivällä lapsen tiedonjanolla, jolla hän aihettaan lähestyy. The Trip to Echo Spring jakautuu osin kirjailijoiden, osin Laingin matkakohteiden mukaan, mutta se kuljettaa kahdeksan lukuaan upeaksi ja eheäksi monografiaesseeksi, jossa jokaisella lauseella ja lainauksella on tarkkaan pohdittu paikkansa.

Alkoholismi on paitsi tietyn ajan taiteilijuuteen myös arkiseen selviytymiseen tiukkaan liitetty toksiini. Meillä Suomessa sen haitat eivät juuri esittelyjä kaivanne. Suomessa on satoja tuhansia alkoholisteja, ja noin 70 000 lapsen vähintään jommalla kummalla vanhemmalla on alkoholiongelma. Alkoholi näkyy ja kuuluu. Laajuuteensa nähden alkoholismi (kuten muutkin päihderiippuvuudet) hahmotetaan kuitenkin julkisessa keskusteluissa aina jonkinlasena "itse valittuna tienä", asiana, johon ajautumisen mukaan annetaan ymmärtää ihmisen suoraan hakeutuneen. Vaikka alkoholismi lie yleisempää matalamman sosioekonomisen taustan ryhmissä kumuloituen muihin elämän vaikeuksiin kuten hoitamattomaan masennukseen, työttömyyteen ja yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamaan syrjään jäämiseen, on se niin kutsuttuna kansantautina tuttu ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös työelämässä eikä sen ulkopuolella.

Olivia Laing lähtee tutkimaan syitä juoda (ja kirjoittaa) viime vuosisadan "miesnerokirjailijoiden" kautta, etsien yhteisiä ja erottavia tekijöitä sille, miksi ihminen juo (ja kirjoittaa). Laing tutustuu laajalti valitsemiensa kirjailijoiden tuotantoon mutta myös päiväkirjamerkintöihin, kirjeisiin ja aikalaisarvioihin, käy läpi mittavan kokoelman aineistoa ja luo siitä hallitun ja upean kokonaisuuden. Ja kun tarpeeksi syvälle mennään, yhtäläisyyksiä alkaa löytyä. On yksi jos toinenkin nuoruudessa itsemurhan vuoksi isättömäksi jäänyt kirjailija. On äidinsä hylkäämiä poikalapsia, ja on trauman kokeneita nuorukaisia. On syvä tyhjyys, jota keskustelukulttuurin ja avoimen tunnepuheen sijaan lääkitään jollain muulla: viinapullolla sisään ja kirjoituskoneella ulos. Alkoholi on kuin salva, jolla avohaava peitetään ja kirjoittajuus on se ainoa terapia, jonka 1900-luvun alkoholisti on itselleen antanut. 

Kirjoittaminen terapiana sitä tiedostamatta on kuitenkin alkoholin kanssa salakavala yhdistelmä: siinä missä addikti tutkimusten mukaan ylipäätään, myös alkoholisti tapaa löytää syynsä juomiselle jostain ulkoa, jostain hänestä riippumattomasta. Kaikkien kuuden kirjailijan tuotannosta löytyy joitain alter egoja, alkoholismiin taipuvaisia hahmoja, joiden kautta omaa riippuvuutta saatetaan käsitellä, mutta käsittely osoittuu päiväkirjamerkintöjen perusteella vähintäänkin alitajuiseksi, osin tiedostamattomaksikin toiminnaksi, koska vaikka alkoholisoitunut kirjailija voi luoda alkoholisoituneen hahmon, lähtee hänen oma minäkuvansa kuitenkin teoksen takaa aina oman addiktion olemassa olon kieltämisellä, lähes totaalisella silmien ummistamisella. Näinpä taiteen ja taitelijan välisistä rajaviivoista tulee vähintäänkin suttuisia, kuten Laing älykkäästi teoksessaan osoittaa.

Joitain vuosikymmeniä vanhan yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan lapsuuden trauman, kaltoinkohtelun tai kylmän kiintymyssuhteen ja addiktioiden alkoholismi mukaan luettuna väliltä löytyy jonkinlainen olemassa oleva tilastollinen yhteys. Addikti siis tavallaan hoitaa jollain nopealla tyydytyksellä trauman aivoihin jättämää haavaa, parantaa traumaansa ainoalla helpotuksella, johon kykenee vaikuttamaan. Laing osoittaa, että näin on useiden kirjailijoidenkin kohdalla: jokin ympäristössä on sairastuttanut heidät, saanut heidät riippuvaiseksi. Osa heistä tunnisti sen itse, osa jopa raitistui. Mutta jokaiselle haava oli niin suuri, että harva kykeni selvänäkään niitä käsittelemään.

Olivia Laingilla on uskomaton kyky tarkastella lempeän analyyttisesti näiden kuuden miehen jopa rappioalkoholismia niin, ettei hän missään vaiheessa sorru joko glorifioimaan tai karnevalisoimaan kirjailijoiden elämiin syvästi vaikuttanutta alkoholisuhdetta. Laing ei selittele tai puolustele, syytä tai osoittele. Hän näyttää, kertoo, yhdistää uskomattomalla terävyydellä tieteellistä tietoa, kirjailijoiden elämäkertaa ja omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Sitä taitoa, lempeää empatiaa, maailma kaipaisi enemmän.

“You could go two ways from there. You could keep on marinating in blame, in helpless submission to your circumstance. Or you could stop, just clean stop, and take up the liberating burden of responsibility for yourself.”

Helmet-haaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia