lauantai 19. elokuuta 2017

SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA


SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA
250s.
Gummerus 2017
Arvostelukappale

Aloitan kertomalla ensin sen, että tämä on ensimmäinen kirja, jolle en anna tähtiä, hyvän tai huonon kirjan tunnistetta, en muita kuin nämä sanani. Olen toki miettinyt jo aiemmin moisten järjestelmien järkevyyttä, mutta tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani ne antavat hyvää osviittaa siitä, mikä oma tunteeni on lukemisen jälkeen ollut. Miten vahva se on ollut, miten paljon minua on vavisuttanut. Tämän kohdalla en vain voi tehdä niin.

Toiseksi kerron, että olen tietoisesti ollut lukematta mitään arvosteluita tai muiden blogipostauksia tämän kirjan tiimoilta. Ainoastaan Hesarin kuukausiliitteen juttu Ahavasta on tuttu, Aamulehden artikkeliin en ole tutustunut. En siis tiedä, onko esiin nousevat ajatukset niitä samoja, joita muutkin ajattelevat, mutta koska tämä tuntuu aiheeltaankin jotenkin niin erilaiselta, haluan purkaa sen ensin osiksi ja vasta sitten kurkistaa mitä muut tästä tuntevat.

”Hän piti minusta kiinni viimeiseen asti ja antoi minun sitten kävellä pois. Ja aina kun käännyin ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”

Oli keltainen talo, oli niin siirappinen ensikohtaaminen, ettei sitä voi laittaa fiktiiviseen kirjaan. Oli vääristelty kartta, tutkimusmatka, niin suuri tahto löytää Intia lännen kautta, että Amerikkakin meni läpi. Oli rakkaus, mies ja nainen, Kolumbus ja Intia, eikä lopulta ollutkaan, ei koskaan ollutkaan ollut.

Oli myös markkinointi, artikkelit ja omaelämäkerrallisuus, jolla romaania lähdettiin myymään. Oli avioliitto, ja lause, joka sai elämän ratkeamaan kahtia, oli aviomies, joka oli halunnut olla aina nainen. Ja nyt, vuosikymmeniä jo eläneenä hän ymmärsi, ettei peli ole vielä menetetty, onhan niitä vanhojakin naisia.

Olen lukenut Ahavan kummankin aiemman teoksen, rakastin esikoista, pidin kovasti toisesta. Kolmannen kimppuun minun ei vielä pitänyt käydä, ei minun nyt pitänyt jaksaa ja haluta lukea. Ja silti jo pieni ensiselaus imaisi mukaansa niin, että huomasin kulkevani Ahavan nimettömän päähenkilön, ehkä hänen itsensä, tunnevuoristorataa, etsimässä Intiaa Kolumbuksen seurana, uppoavani löytämisen ja katoamisen maailmaan, mielettömän kauniisti soiviin lauseisiin, jotka eivät kuitenkin hukanneet itseään kiekuroihinsa. Haltioiduin, rakastin, tunsin mukana – ja muutamalla sanalla yhtäkkiä menetin kaiken.

Keskustelin erään kaverini kanssa kirjasta, tai ehkä ennemminkin Hesarin artikkelista, koska itse olin lukenut kirjasta vasta puolet ja hän ei ollut aloittanutkaan. Häntä häiritsi jo etukäteen, minua oli häirinnyt vähemmän taustalla, mutta työnsin pois, koska tahdoin roikkua haltioitumisen tunteessani mahdollisimman kauan. Valheellisuudessa, kuten päähenkilökin, ehkä. Mutta kun tuon lyhyen keskustelun jälkeen jatkoin kirjan lukemista, en päässytkään enää irti epäilystä ja myöhemmin ärsytyksestä. Päähenkilön mies, se kovasti tuttu ja rakastettu, olikin ollut jotain muuta, mitä hänen olisi haluttu olevan, millaisena hän oli vuosikymmeniä esiintynyt. Hän olikin nainen, oli aina halunnut olla, piilottanut sen vain. Ja siitä alkoi muutosprosessi, eroprosessi, suruprosessi. Se kaikki on niin kovin inhimillistä, ja se oli kirjoitettu niin todentuntuisesti, että sitä sattui lukea. Sattui kun mietti, miten vähän sitä itsekään ketään oikeasti voi tuntea, miten syviä me jokainen olemme, ja miten itsekkäitä, vain itseemme keskittyen, omaa onneamme hakien.

Mutta. Mutta kun asian kääntää toisin päin, alkaakin miettiä asiaa hieman vähemmän yksilökeskeisesti, yhden ihmisen surutyönä. Nimettömän päähenkilön puolison, Lilin, paljastus, muutos, kotilosta kuoriutuminen, naiseksi tuleminen, transsukupuolisuus, syntyminen väärään sukupuoleen ja sen tilanteen korjaaminen. Millä ihmeen oikeudella siitä kerrotaan, takakantta lainaten, että ”Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta”. Anteeksi, mutta mitä? Mistä asti kaapista tuleminen, oman itsensä löytäminen ja sukupuolisuutensa toteutuminen on inhimillinen tragedia?  Päähenkilölle? Puolisolle, joka ei enää toisen kanssa muutoksen jälkeen tahdo elää? Ihmiselle, joka on saanut syntyä cis-naiseksi, heteroksi, valkoiseksi, etuoikeutetuksi? Nytkö hänen on myös oikeus 250 sivua surra sitä, että häntä on huijattu?

Tätä on meidän nykyaikamme, tätä on heteronormatiivisuutemme. Tätä on se, että transsukupuolisuuskin on tragedia ympäröiville ihmisille, kun ihmisyyttä ja sukupuolisuutta soisi olevan vain yhdenlaista, sellaista, joka mahtuu oman identiteetin väliin. Totta kai se, ettei ihminen, jonka kanssa olet, olekaan sitä, jonkalaisena häntä rakastit, on surullista, ehkäpä traagistakin, mutta erot, menetykset, pilviin rakennetut odotukset toisista tuppaavat sitä olemaan. Eiväthän he meitä varten elä vaan itseään, onhan se vääryys. Enkä kyllä tiedä kenelle todellisen sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiään salaavan henkilön itsetunnolle tekee hyvää katsoa, kun kirjallisuusmaailmakin on polvillaan sen traagisuuden edessä, kun joku heistä sitten kuitenkin saa kerättyä rohkeuden olla oma itsensä. Kuinka kehtaavatkin, kadota omaan itseensä.


Kyllä kirjan päähenkilöllä on oikeus tunteisiinsa, onhan se totta. Hänellä on myös oikeus kirjoittaa noista tunteista, tehdä niistä kirjakin. Mutta onko hänen kokemustaan oikeutta myydä inhimillisenä tragediana saati vavahduttavana romaanitaiteena, sitä en tiedä. Tässä muodossa sanoisin, että ihmeellisyys ja traagisuus ovat ihan jossain muualla kuin miehen muuttumisessa omaksi itsekseen.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

LUKEMATTOMIA KOKEMUKSIA


Olin tätä jo hieman odotellutkin. 120 kirjaa puolentoista vuoden sisään sitä hieman ennakoi, sitäkin enemmän kerralla kuusi kesken olevaa, joista mikään ei oikein lähtenyt, mutta joka suuntaan oli silti pakko särppiä. Koska pitäähän sitä nyt jotain koko ajan lukea, pitää pitää pitää. Kokeilin yhtä, luin puolipakolla seuraavaa, sain yhden silloin tällöin loppuun, vaikutuinkin, mutten saanut sitä samaa lukuimua irti kuin yleensä. Harhauduin (ihan positiivisessa mielessä toki) yhä useammin podcastien maailmaan, tai yksinkertaisesti yhtä kirjasta luettua sivua kohden selasin puoli tuntia koomassa instagramia. Ja silti vain ajattelin, että pitäähän sitä lukea, joten aloin taas tökkiä seuraavaa kirjaa. "Jos mikään ei lähde, lue Murakamia" -ajattelin, mutta sekin tuntui puulta. Enkä siltikään osannut lopettaa. Mutta siinä vaiheessa kun (kaksi) kesken oleva(a) Tove Janssonkaan ei lähtenyt, täytyi hieman pysähtyä. Olen lukenut yksinkertaisesti liikaa.

Jollekulle 120 kirjaa 1,5 vuodessa on täysin normaali määrä, toinen lukee saman puolen vuoden sisällä. Minulle optimaalisin lukumäärä on ollut kolmisenkymmentä kirjaa vuodessa, viime vuonna täyteen tuli 69, tänä vuonna luin jo heinäkuun loppuun mennessä yhtä paljon kirjoja kuin vuonna 2015 yhteensä. Ahmin ja hamusin, tahdoin kaiken, luin pois alta, rakastuin useasti, mutta silti oli jo kiire seuraavaan. Lukeminen oli myös mitä mainioin todellisuuspako työarjesta, niistä päässä pyörivistä ajatuksista, jotka eivät meinanneet muuten jättää vapaa-ajalla rauhaan. Mutta kun on viettänyt juhannuksesta asti ihan laittoman pitkää kesälomaa, ei yhtäkkiä enää edes se kaikkein ominaisin, lomalukeminen meinaa maistua. Ja silloin on ehkä aiheellista laittaa hetkeksi kirjan kannet kiinni. Naputella Goodreadsista kaikki kesken olevat kesken jääneiksi tai myöhemmin palattaviksi, skipata suunnitelma viikonloppuisesta lukumaratonista ja ihan vain olla. Lukematta, syventymättä, tehden juuri sitä mitä milloin huvittaa. Koristella syksyn kalenteria tai mielikuvasisustaa opiskelijakotia. Etsiä Tori.fi'sta sohvia ja palauttaa kirjastoon nekin kirjat, joita ei edes kokeillut tänä kesänä lukea. 

Ja yhtäkkiä, hahah, sitä ihan sivumennen selaa postilaatikosta tipahtanutta arvostelukappaletta, ja huomaa lukevansa sitä neljäsosan ensimmäisen sivun sijaan. Ehkä luen sen loppuun tällä viikolla, ehkä syyskuussa. Onneksi sillä ei niin ole väliä, pääasia että luen sitten joskus ihan vain koska aidosti tekee mieli. Ei koska pitää/blogi/lukutavoitteet/olen kasvattanu itselleni lukijaidentiteetin enkä voi elää jos minulla ei ole kirjaa kesken. Ja hyvä niin.

(Niin ja kuvituksena viimeviikkoisen Madeiran matkan satoa. Se oli kyllä sellainen kokemus, että huh! Miksei kukaan kertonut, että tuo hieman keski-ikäiseltä kuulostava leuto lomasaari on noin täynnä ihmeitä ja paratiiseja! Vuoria, joilla olisi maailman siisteintä larpata Taru sormusten herraa, jos siis sellaista harrastaisi! Viidakkopolkuja, jossa kaiken kukkivan keskellä voi kuvitella olevansa Nangijalassa! Luonnon muovaamia uima-altaita ja useaan metriin pärskähtelevää turkoosia vettä! Mieletöntä. Madeiralle palaan vielä.)

lauantai 5. elokuuta 2017

KESÄ- JA HEINÄKUUN LUETUT

Kesän kuukaudet ja kirjat vain hurahtelevat ohi, en voi uskoa, että on jo elokuu! Kesä on tuntunut yhtä pitkältä kuin lapsena, ikuiselta, kuumalta ja venyvältä, vaikka ei kai missään vaiheessa ihan hurjan lämmin ole ollutkaan. Olen ollut lomalla jo viisi viikkoa, ja toisen samanlaiset ovat vielä edessä ennen opintojen alkua, mahdotonta. Ei tämä näin pitkältä tunnu töissä käydessä, mutta toisaalta kaipa sen suurimman rentoutumisen tason löytää silloin, kun tietää, ettei takaisin tarvitse pariin vuoteen mennäkään. Hassua, puoli vuotta sitten olisin voinut vannoa, etten selviä keväästä ikinä.


No selvisin, ja ihan kunnialla jopa. Kesäkuusta jäi päällimmäisenä mieleen viipyilevät kesäviikot lasten kanssa töissä, kun suurin osa poppoosta oli jo kesälomalla. Patikoimme myös pienen yhdenyön reissun Nuuksiossa tulevaa mielenrauhaa enteilemässä, ja lukuintokin löytyi elämäni ensimmäisen lukumaratonin avulla. Sain luettua muutaman pitkään jumineenkin kirjan loppuun, olen vieläkin ylpeä etenkin tuosta Hobitista. Ja huomhuom, ostin ja luin saman kirjan samassa kuussa, uskomatonta! On siis oikeasti näemmä mahdollista ostaa kirjoja ihan myös luettavaksi, ei vain hyllynlämmikkeeksi, haha.

Luin myös lähinnä hyviä kirjoja, lemppareikseni nousi niin Austerin New York -trilogia kuin Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu. Eat Pray Love oli vähän floppi, mutta tietoinen sellainen, Hobitti taas hämmentävän kaukana siitä, mitä siltä toivoin. Ostetuista onnellisin olen Anna mennä -oppaasta, joka tuli vastaan Yrjönkadun antikvariaatissa muutamalla hassulla eurolla. Vaikka sitä kai pitäisi kirjallisuutta tukea uusiakin ostamalla, en vain millään tohtisi maksaa mansikoita uudesta kun kierrätysperiaatteella saa paitsi halvempaa, myös hieman paremman omantunnon. 


K E S Ä K U U N  L U E T U T



K E S Ä K U U N  O S T E T  U T

Joanne Harris : Appelsiinin tuoksu
Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love
Emma Donoghue : Huone
Ildefonso Falcones : Fatiman käsi
Inkeri Markkula : Kaksi ihmistä minuutissa
Saara Särmä & Rosa Meriläinen : Anna mennä! - opas hauskempaan elämään

 


Heinäkuu taas hurahti ohi niin etten edes ehtinyt huomatakaan, välillä kotona, viikonlopun verran Oslossa, mutta eniten mökillä, hieman jumiin jääneenä pientä koirapotilasta hoitaen. Hieman on meinannut kirjaimellinen mökkihöperyys iskeä ja seinät kaatua päälle, mutta onneksi edessä on elokuussa vielä muutakin, uusia maita, saaria ja kaupunkeja, ehkä ne hieman tasapainottavat. Ja onpa ainakin säästynyt hieman rahaa, noin tulevaa ajatellen. Syksyä tai joulun ajan kaukomatkoja, mitä ikinä edessä onkaan.

Kirjoja oli määrällisesti varsin vähän, mutta Middlesexiin käytetty kaksi vikkkoa ehdottomasti sen veroista. Se oli aivan yhtä ihana kuin edellisellä kerralla kahdeksan vuotta sitten. Heinäkuussa hieman hullaannutti nettikirjakauppojen kesäalennukset, mutta sitäkin vielä enemmän Oslon kirjakauppojen englanninkieliset osastot. En toki Suomessa ole niin kiinnittänyt samaan, mutta tuntuu, että tarjontaa oli enemmän kuin meillä kotimaan kielelle käännettyjä. Kauniita erikoispainoksia, uutuuksia ja mitä kaikkea, rahatilanteen kannalta oli ehkäpä onni, että matkassa oltiin pelkin käsimatkatavaroin. 

H E I N Ä K U U N  L U E T U T



H E I N Ä K U U N  O S T E T U T

Viet Thanh Nguyen : The Refugees
Sarah Perry : The Essex Serpent
Tove Jansson : Kesäkirja
Tove Jansson : Kuvanveistäjän tytär
Katja Kettu : Surunkerääjä
Katja Kettu : Hitsaaja
Katja Kettu : Piippuhylly



Elokuulta toivoisin nyt elämän suhteen aurinkoa (no sitä pitäisi ehkä tuolla pienen lentomatkan päässä kyllä jo maanantaina olla!), eloa ja menoa, ehkä myös omaa asuntoa Joensuuhun, paikkaa mihin asettua. Kirjoilta taas rentoutta ja huolettomuutta, sen lukemista, mikä mihinkin hetkeen eniten sattuu kiinnostamaan. Mitään ihan hirveän suurta lukuhimoa ei koko kesänä ole oikein ollut, mutta kuluu ne päivät näemmä muutenkin, lukea ehtii taas kun enemmän siltä tuntuu.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES
♥ ♥ ♥ ♥
209s.
Corsair 2017

En ole tutustunut juurikaan kotimaisten (ketju-)kirjakauppojen englanninkielisiin osastoihin, mutta varsin vahvasti vaikutuin selaillessani heinäkuisen Oslon vastaavia valikoimia. Seisoin jo ensimmäisenä päivänä ties kuinka monta eri kaunispainoksista romaania käsissäni vähän jokaisessa kirjaputiikissa, mutta onnistuin välttelemään houkutuksia. Aina lentokentälle saakka, jossa lopulta mukaan lähti niin kirjainstagrameissa ahkerasti pyörinyt Sarah Perryn The Essex Serpent kuin tämä Nguyenin The Refugees, joka kauniilla kannellaan ja nimellään sai hurmattua niin, että sekin tarttui mukaan, vaikken siitä ollut koskaan ehtinyt vielä kuulemaankaan.

"I said I have a Vietnamese soul. It's a figure of speech. It's an expression. It means I think I've found someplace where I can do some good and make up for some of the things you've done."

The Refugees on kahdeksan kauniin novellin kokoelma, jonka taustahumuna pyörii jollain tapaa vietnamilaisten pakolaisuus ja sota. Useimmissa tarinoissa heidän elämäänsä ja ihmissuhteitaan kuvataan Yhdysvalloissa, useissa on pääosassa itsekin veneillä kotimaastaan paenneita, osassa heidän lapsiaan, sivujuonteenta amerikkalaislähtöisiä, joiden elämässä vietnamilaistaustainen vilahtaa. Vaikka kommunistit, Vietnamin sota ja henkeäriipivän pysäyttävät pakomatkat kulkevat tarinoiden taustalla, kirja ei keskity niihin, vaan ne ovat ennemminkin pohja sille, miten kenelläkin nykyään menee, taustaa niille enemmän tai vähemmän säröisille mielille, joiden keskellä kukin elää ja vanhenee. Sodan kauhut ovat pohja, jolle identiteetti on rakentunut tai vähintään sen pohjatöidensä alle haudannut, mutta ihmiskohtalot, muistisairaudet, vanhempien väliset suhteet, rakkaus tyttäreen, joka ei isäänsä edes muista, ovat yleismaailmallisen inhimillisiä ja kauniita, sellaisia, joita jokainen yksilö kokee, oli taustalla levoton yhteiskunta tai pysyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Luin ensimmäistä kertaa vuosiin, sitten viimeisimmän Harry Potterin ilmestymisen, englanniksi. Väittäisin ehkä maksimissaan yhden, kahden novellin vaativan vielä uusintalukua, jotta niihin pääsisin syvemmin sisälle, yhdestä en ehkä muuten niin innostunut, mutta muita jälleen kerran vaatimattomasti rakastin. Rakastin Nguyenin tapaa kuvata henkilöitään realistisesti mutta silti jo muutamalla lauseella niin kattavasti, että heidän sielunmaisemiinsa pääsi sukeltamaan mukaan. Rakastin sitä kahden kulttuurin yhteentörmäämistä, jollaista pääsen itse omassa elämässäni kokemaan lähinnä sivusta tai kirjojen sivuilta. 

Pidin myös erityisen upeana hänen kykyään olla sortumatta siihen tyypillisimpään ja myyvimpään pakolaiskirjallisuuteen, raastaviin pakotarinoihin, sodankeskellä selviämisiin, raiskauksiin ja sympaattisin sankaritarinoihin, vaan painottuvan nimenomaan elämään kaiken sen jälkeen, niihin inhimillisiin kohtaloihin, jotka olisivat voineet olla kenen tahansa. Se näkökulma kun tahtoo varsin usein ihan jo meidänkin kapeassa pakolaiskeskustelussa unohtua, sotaa ja levottomuuksia paenneet kutistuvat vain joko sankari- tai roistoasetelmiin, emmekä jaksa käyttää empaattisuuttamme niin pitkälle, että ymmärtäisimme heidän kipukohtiensa olevan aivan samoja kuin meidänkin. Eriytämme heidät oman agendamme pelinappuloiksi, tutustumme vain sodan kauheuksien kautta. Ja sen julkisuudessa pyörivät keskustelukuvan nämä novellit onnistuivat tallomaan rikki, tuomaan sen keskelle muutakin ääntä. Vaikka on toki tärkeää tuoda julki nekin tarinat, joiden selviytyjät ovat maanneet janoissaan aution meren keskellä ylitäytetyillä laivoillaan läheisiään meren syliin menettäen, on nämä arjen tarinat silti yksi askel pidemmälle. Vietnamilaisten venepakolaisuudesta ja sodasta on vuosikymmeniä, mutta heidän kohtalonsa ovat universaaleja. Niin ihmisryhmänä mutta ennen kaikkea tuntevina ja elämästä haaveilevina yksilöinä. Tämän kokoelman soisi pian suomennettavan.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin

tiistai 1. elokuuta 2017

30 x ♥


elokuun ensimmäinen päivä, jolloin sai lapsena kakkua sänkyyn kynttilöiden kera
auringonlaskut ja -nousut ja päivänsäteet omalla mökkilaiturilla
pienen eläimen pörröinen lämpö aamulla sääriä vasten
oman tyylin löytyminen ja siinä pysyminen
kahvi kauramaidolla ja tee haudutettuna ilman kiirettä minnekään
aamut, joihin saa herätä itsekseen toisen jo lähdettyä töihin
omista aikatauluista vastaaminen
itsekseen töitä tekeminen ja opintojen puurtaminen
kirjoittaminen käsin ja koneella
inspiroivaan tarinaan uppoaminen

vaaleanpunaiset donitsit ja auringonlaskut
lempikaupungeissa uudelleen vieraileminen
uuden aloittaminen
se, että on jo valmiiksi hyvä jossain
uusien asuntojen sisustuksesta haaveilu vaikkei muutosta olisi tietoakaan
lauseiden aloittaminen sanoilla "luin tiede-lehdestä/kuuntelin podcastia, jossa.."
ystävät, jotka ymmärtävät puolikkaista lauseista
muisto miten karmeaa oli hypätä benji-hyppy
yllytyshulluuntumisesta itsekseni palaaminen
lattiat, jotka narisevat vanhoja tarinoitaan

itsensä ja virheidensä hyväksyminen
musiikkiin tai muiden hälinään nukahtaminen
kymmenvuotisen parisuhteen rentous ja hioutuminen
valkoviini pahvimukista puistonpenkillä polttavista aiheista keskustellen
lämpimässä juhannusyössä pyöräilyn hiljainen onnellisuus
pienen kaupungin suuri sielu ja kiireettömyys
pienen eläimen lohdullinen silittäminen ja silitettävänä oleminen
toisten ajatuksista inspiroituminen ja voimaantuminen
kasvaminen perheessä ja ympäristössä, jossa ikä ei ole koskaan ollut kriisi
kaikki asiat, jotka halusin tehdä ennen kuin täytän 30 ja ehdin toteuttaa