TONI MORRISON : MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

TONI MORRISON : 

MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

329s.

Tammi 2009

Alkuteos: Beloved, 1987

Suomennos: Kaarina Sonck

Olen halunnut lukea Morrisonia lisää siitä saakka, kun luin aivan blogini alkutaipaleella hänen uusimman teoksensa, Luoja lasta auttakoon. Tuo puolitoista vuotta sitten luettu pienoisromaani kuuluu siihen kokoaan ajan myötä kasvattavien teosten sarjaan, jotka jäävät mieleen ja löytävät jatkuvasti uusia muotoja ja näkökulmia kun siihen keskustellen tai ihan jo omassa pienessä päässään palaa. Pientä rimakauhua jostain syystä Morrisonin kohdalla on kuitenkin ollut ilmassa, mutta nyt viimein tuli aika tarttua hänen ehkä yhdellä tapaa kiiteltyinpään ja kenties tärkeimpäänkin teokseen. 

"Vuodenajat ovat Ohiossa teatraalisia. Jokainen niistä saapuu kuin primadonna varmana siitä että juuri sen esityksen takia maailmassa on ihmisiä. Kun Paul D oli pakotettu ulos 124:stä talon takana olevaan vajaan, kesä oli vihelletty ulos näyttämöltä ja veren- ja kullanvärinen syksy sai kaikkien huomion osakseen. Rauhaisaa taukoa ei ollut yölläkään, vaikka olisi pitänyt, sillä kuolevan maiseman äänet olivat läpitunkevat ja kovat."

Sethe on Ohiossa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen elävä karannut orja, joka asuu yhdessä anoppinsa sekä tyttärensä kanssa talossa, jonka vavahteleva henki pitää kaikkia asukkaita otteessaan. Karkumatkalla katosi Sethen miehen, pojat lähtivät myöhemmin kun ymmärsivät, ettei kaikkien haamujen kanssa ole pakko elää. Kun anoppikin on siirtynyt jo ajasta toiseen, ilmestyy Sethen elämään ensin mies menneisyydestä, Kultaisesta talosta ja yhteisistä taustoista, ja myöhemmin ruummillistuu myös hänen elämäänsä pahiten vainoava aave. Tukahtuneet tunteet nousevat pintaan, ja yhtaikaa sekä suoraan tapahtumien keskelle hyppäävä että silti hieman hitaasti käyntiin lähtevä tarina alkaa vyöryä loppua kohden sellaista vauhtia, että se pitää otteessaan, vaikka sydän särkyy lukijankin matkalla ties kuinka monta kertaa.

Morrison on uskomattoman taitava kuvaamaan kauhistuttavia tekoja inhimillisesti, niin, että yhtaikaa sekä kärsii uhrin että tekijän puolesta. Hän kuvaa värillisten kärsimyksiä sekä orjuuden keskellä että vapautumisen jälkeisessä yhteiskunnassa mestarillisesti ja voimakkaasti: kirja ei ole ehkä varsinaisesti vaikea, mutta helpolla se ei lukijaansa päästä. Sen hienous on realistisuudessa ja raadollisuudessa, sen todellisuuden kuvaamisessa, jota värilliset joutuivat elämään kun heidän ihmisarvonsa oli totaalisen riistetty, heidän mittojaan luetteloitiin kuin eläimen ominaispiirteitä eikä heidän ei edes kannattanut kiintyä lapsiinsa, koska ne vietäisiin heiltä kuitenkin pois, myytäisiin muualle, käytettäisiin kauppatavarana kuten jo omia vanhempia ja isovanhempia aikoinaan. Ihmisten mielet ovat niin rikki, että vapauduttuaankin vapaus tuntuu joltain aivan utopistiselta, ja vapaaksi päästyään äidinvaisto puolustaa lapsiaan omalta kohtaloltaan niin vahvalla voimalla, ettei sen edessä ole enää oikeaa ja väärää.

Orjuuden historia on omalla tavallaan rankkaa luettavaa, mutta sen paikka kirjallisuudessa on tärkeä. Se tuo esiin kaiken sen alistamisen mihin valkoinen omistaja syyllistyy, ja se näyttää sen polun ja historian, minkä takia rodullinen tasa-arvo on haastavaa vielä nykypäivänäkin. Vaikka sitä jollain tapaa voisi kuvitella ihmisen oppineen virheistään, kasvaneen jollain tapaa henkisesti, ei näiden asioiden edessä voi vain hymistellen olla hiljaa ja toivoa, että viimein olisi se aika, jollloin historia ei kaikessa kauheudessaan enää toistaisi itseään.

Minun kansani, minun rakkaani on voimakas, vahva, vertauskuvallinen, maaginen ja tärkeä kirja. Se näyttää miten yleinen murtaa yksilön, miten yksilön tarinasta tulee yleistä. Se on yhtaikaa raadollinen pelastustarina sekä Sethestä ja Rakkaimmasta että koko siitä kansasta, joka on alistettu eläimen lailla vallassa olevan tahtoon. Morrison kirjoittaa laadukasta ja tunteisiin menevää kirjallisuutta, jota haluaisi oikeastaan ihan kaikkien muidenkin lukevan.

Helmet-haaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

178s.

Docendo 2016

Ostin viime jouluna korostetun monta kirjaa läheisilleni joululahjaksi. Kauniita romaaneja lukemista rakastavalle isotädilleni, dekkareita jännitystä kaipaavalle mummille, luontokirjan valokuvauksesta kiinnostuneelle isälleni. Korostetun paljon olen myös tässä lähiaikoina tullut viettäneeksi aikaa isäni kanssa (mittaamattoman suuri kiitos esimerkiksi muuttoavusta ja mökkiseurasta sinne suunnille!), ja koska luonto ja lukeminen kiinnostavat molempia, suositteli isä minua tarttumaan tähän lahjaksi saamaansa teokseen. Osuva oli kuulemma ollut kirjalahja, ja nyt ymmärrän itsekin miksi.

"Valtiovallan suurpetopolitiikkaan liittyviä päätöksiä seuratessa tulee usein kovin lohduton olo. Vaikka salametsästyksen olemassaolo ja sen vaikutus hauraisiin suurpetokantoihin tunnustetaan, sillä ei ole vaikutusta laillisten metsästyslupien myöntämiseen. Olemme erikoinen kansa, niin riippuvainen metsästä ja luonnosta. Silti tuhansilla niin tuotanto- kuin luonnonvaraisillakin eläimillä on tässä maassa huono olla; ne kärsivät, koska päättäjät sallivat niiden julman kohtelun taloudellisen kasvun tai kulttuurin nimissä."

34-vuotias luontotoimittaja ja -valokuvaaja Kimmo Ohtonen on viettänyt elämänsä aikana satoja tunteja niin metsässä kuin pienissä valokuvauskopeissa, oppien tuntemaan paremmin paitsi ympäröivää luontoa ja sen asukkeja myös itseään. Hän on kuvannut, seurannut ja havainnoinut karhuja, ja nyt hän lähteekin kirjan verran syventämään myös lukijoilleen sitä maailmaa, mitä hän noiden persoonallisten metsän kuninkaiden seurassa on oppinut tuntemaan. Kirja on yhtaikaa valokuvataidetta ja syvennys jokaisen omaan luontosuhteeseen Ohtosen omien kokemusten kautta.

Finlandia palkinnon Tieto-kategoriassakin viime vuonna ehdolla ollut kirja on vallan mainio sukellus maamme suurpetojen elämään. Ohtonen kirjoittaa mukavan sujuvasti, ja tuo väliin myös paljon raadollista henkilökohtaisuuttakin - väkivaltaista isää metsään paennut 10-vuotias poika kun löysi piilopaikastaan aivan uuden maailman, jonka parissa hän päätyi myöhemmin tekemään elämäntyötään. Lapsuuden pakopaikasta tuli jotain elämää suurempaa, ja se tunteenpalo näkyy tämän kirjan sivuilla. Eikä Ohtonen toki pelkästään omiin kokemuksiinsa syvenny, vaan tuo esiin jokaisen karhun yksilöllisen persoonallisuuden, lajityypilliset tavat, leikkisyyden, arkuuden ja inhimillisyyden, kaiken sen, joka usein suurpetokeskusteluissa tahtoo monilta unohtua. Hän ottaa myös kantaa salametsästykseen, ihmisen tekemiin viharikoksiin eläimiä kohtaan, jotka ovat yksi suomalaisuuden, etenkin tämän itärajalaisuuden suurimmista häpeäpilkuista. Miten häikäilemöttömästi salametsästäjät osaavatkin käyttää oikeita pelottelukeinoja ajaakseen omia agendojaan, lietsoakseen aivan turhaa petopelkoa pitääkseen yllä sallivaa ilmapiiriä petojen laittomaan hävittämiseen. Kritiikki ulkoistetaan etelän vetelien tietämättömyydeksi tai oikein perussuomalaisesti EU-direktiivien piikkiin, ja oma hauras petokantamme heikkenee ymmärtämättömyyden ja lietsottujen pelkojen edessä. Ihmisen pelko tuntematonta kohtaan on parasta polttoainetta mihin vihaan tahansa.

Vaikka Ohtonen käsittelee kirjassaan myös synkempiä teemoja, ei kirja lohduton ole, päinvastoin. Se tuo omalla panoksellaan tuota metsiemme kuningasta lähemmäksi lukijaansa, tekee siitä osan omaa historiaamme ja metsien ikiaikaisuutta. Sympaattisen sattumanvaraisesti nimetyt karhut aina Tuulista Brutukseen kulkevat omilla erämaillaan, ja toteuttavat sitä ikiaikaista kiertokulkuaan, johon heidät on alunperin luonto mukaan ottanut. Karhut tuntevat toisensa hajuista, leikkivät suolla ja puiden rungoilla, opettavat pentujaan suojautumaan vaaroilta ja puolustavat niiden oikeutta elää viimeiseen asti. Ne ovat tuntevia olentoja siinä missä me itsekin, ja heidän sielunmaailmastaan tiedetään vielä hurjan vähän. Jokainen karhu on oma yksilönsä, ja tärkeä osa metsiämme ja luontoamme. Tällaisten kirjojen avulla niiden tärkeä paikka on helpompi muistaa.

Helmet-haaste 2017: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA

SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA

250s.

Gummerus 2017

Arvostelukappale

Aloitan kertomalla ensin sen, että tämä on ensimmäinen kirja, jolle en anna tähtiä, hyvän tai huonon kirjan tunnistetta, en muita kuin nämä sanani. Olen toki miettinyt jo aiemmin moisten järjestelmien järkevyyttä, mutta tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani ne antavat hyvää osviittaa siitä, mikä oma tunteeni on lukemisen jälkeen ollut. Miten vahva se on ollut, miten paljon minua on vavisuttanut. Tämän kohdalla en vain voi tehdä niin.

Toiseksi kerron, että olen tietoisesti ollut lukematta mitään arvosteluita tai muiden blogipostauksia tämän kirjan tiimoilta. Ainoastaan Hesarin kuukausiliitteen juttu Ahavasta on tuttu, Aamulehden artikkeliin en ole tutustunut. En siis tiedä, onko esiin nousevat ajatukset niitä samoja, joita muutkin ajattelevat, mutta koska tämä tuntuu aiheeltaankin jotenkin niin erilaiselta, haluan purkaa sen ensin osiksi ja vasta sitten kurkistaa mitä muut tästä tuntevat.

”Hän piti minusta kiinni viimeiseen asti ja antoi minun sitten kävellä pois. Ja aina kun käännyin ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”

Oli keltainen talo, oli niin siirappinen ensikohtaaminen, ettei sitä voi laittaa fiktiiviseen kirjaan. Oli vääristelty kartta, tutkimusmatka, niin suuri tahto löytää Intia lännen kautta, että Amerikkakin meni läpi. Oli rakkaus, mies ja nainen, Kolumbus ja Intia, eikä lopulta ollutkaan, ei koskaan ollutkaan ollut.

Oli myös markkinointi, artikkelit ja omaelämäkerrallisuus, jolla romaania lähdettiin myymään. Oli avioliitto, ja lause, joka sai elämän ratkeamaan kahtia, oli aviomies, joka oli halunnut olla aina nainen. Ja nyt, vuosikymmeniä jo eläneenä hän ymmärsi, ettei peli ole vielä menetetty, onhan niitä vanhojakin naisia.

Olen lukenut Ahavan kummankin aiemman teoksen, rakastin esikoista, pidin kovasti toisesta. Kolmannen kimppuun minun ei vielä pitänyt käydä, ei minun nyt pitänyt jaksaa ja haluta lukea. Ja silti jo pieni ensiselaus imaisi mukaansa niin, että huomasin kulkevani Ahavan nimettömän päähenkilön, ehkä hänen itsensä, tunnevuoristorataa, etsimässä Intiaa Kolumbuksen seurana, uppoavani löytämisen ja katoamisen maailmaan, mielettömän kauniisti soiviin lauseisiin, jotka eivät kuitenkin hukanneet itseään kiekuroihinsa. Haltioiduin, rakastin, tunsin mukana – ja muutamalla sanalla yhtäkkiä menetin kaiken.

Keskustelin erään kaverini kanssa kirjasta, tai ehkä ennemminkin Hesarin artikkelista, koska itse olin lukenut kirjasta vasta puolet ja hän ei ollut aloittanutkaan. Häntä häiritsi jo etukäteen, minua oli häirinnyt vähemmän taustalla, mutta työnsin pois, koska tahdoin roikkua haltioitumisen tunteessani mahdollisimman kauan. Valheellisuudessa, kuten päähenkilökin, ehkä. Mutta kun tuon lyhyen keskustelun jälkeen jatkoin kirjan lukemista, en päässytkään enää irti epäilystä ja myöhemmin ärsytyksestä. Päähenkilön mies, se kovasti tuttu ja rakastettu, olikin ollut jotain muuta, mitä hänen olisi haluttu olevan, millaisena hän oli vuosikymmeniä esiintynyt. Hän olikin nainen, oli aina halunnut olla, piilottanut sen vain. Ja siitä alkoi muutosprosessi, eroprosessi, suruprosessi. Se kaikki on niin kovin inhimillistä, ja se oli kirjoitettu niin todentuntuisesti, että sitä sattui lukea. Sattui kun mietti, miten vähän sitä itsekään ketään oikeasti voi tuntea, miten syviä me jokainen olemme, ja miten itsekkäitä, vain itseemme keskittyen, omaa onneamme hakien.

Mutta. Mutta kun asian kääntää toisin päin, alkaakin miettiä asiaa hieman vähemmän yksilökeskeisesti, yhden ihmisen surutyönä. Nimettömän päähenkilön puolison, Lilin, paljastus, muutos, kotilosta kuoriutuminen, naiseksi tuleminen, transsukupuolisuus, syntyminen väärään sukupuoleen ja sen tilanteen korjaaminen. Millä ihmeen oikeudella siitä kerrotaan, takakantta lainaten, että ”Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta”. Anteeksi, mutta mitä? Mistä asti kaapista tuleminen, oman itsensä löytäminen ja sukupuolisuutensa toteutuminen on inhimillinen tragedia?  Päähenkilölle? Puolisolle, joka ei enää toisen kanssa muutoksen jälkeen tahdo elää? Ihmiselle, joka on saanut syntyä cis-naiseksi, heteroksi, valkoiseksi, etuoikeutetuksi? Nytkö hänen on myös oikeus 250 sivua surra sitä, että häntä on huijattu?

Tätä on meidän nykyaikamme, tätä on heteronormatiivisuutemme. Tätä on se, että transsukupuolisuuskin on tragedia ympäröiville ihmisille, kun ihmisyyttä ja sukupuolisuutta soisi olevan vain yhdenlaista, sellaista, joka mahtuu oman identiteetin väliin. Totta kai se, ettei ihminen, jonka kanssa olet, olekaan sitä, jonkalaisena häntä rakastit, on surullista, ehkäpä traagistakin, mutta erot, menetykset, pilviin rakennetut odotukset toisista tuppaavat sitä olemaan. Eiväthän he meitä varten elä vaan itseään, onhan se vääryys. Enkä kyllä tiedä kenelle todellisen sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiään salaavan henkilön itsetunnolle tekee hyvää katsoa, kun kirjallisuusmaailmakin on polvillaan sen traagisuuden edessä, kun joku heistä sitten kuitenkin saa kerättyä rohkeuden olla oma itsensä. Kehtaavatkin.

Kyllä kirjan päähenkilöllä on oikeus tunteisiinsa, onhan se totta. Hänellä on myös oikeus kirjoittaa noista tunteista, tehdä niistä kirjakin. Mutta onko hänen kokemustaan oikeutta myydä inhimillisenä tragediana saati vavahduttavana romaanitaiteena, sitä en tiedä. Tässä muodossa sanoisin, että ihmeellisyys ja traagisuus ovat ihan jossain muualla kuin miehen muuttumisessa omaksi itsekseen.

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

♥ ♥ ♥ ♥
209s.
Corsair 2017

En ole tutustunut juurikaan kotimaisten (ketju-)kirjakauppojen englanninkielisiin osastoihin, mutta varsin vahvasti vaikutuin selaillessani heinäkuisen Oslon vastaavia valikoimia. Seisoin jo ensimmäisenä päivänä ties kuinka monta eri kaunispainoksista romaania käsissäni vähän jokaisessa kirjaputiikissa, mutta onnistuin välttelemään houkutuksia. Aina lentokentälle saakka, jossa lopulta mukaan lähti niin kirjainstagrameissa ahkerasti pyörinyt Sarah Perryn The Essex Serpent kuin tämä Nguyenin The Refugees, joka kauniilla kannellaan ja nimellään sai hurmattua niin, että sekin tarttui mukaan, vaikken siitä ollut koskaan ehtinyt vielä kuulemaankaan.

"I said I have a Vietnamese soul. It's a figure of speech. It's an expression. It means I think I've found someplace where I can do some good and make up for some of the things you've done."

The Refugees on kahdeksan kauniin novellin kokoelma, jonka taustahumuna pyörii jollain tapaa vietnamilaisten pakolaisuus ja sota. Useimmissa tarinoissa heidän elämäänsä ja ihmissuhteitaan kuvataan Yhdysvalloissa, useissa on pääosassa itsekin veneillä kotimaastaan paenneita, osassa heidän lapsiaan, sivujuonteenta amerikkalaislähtöisiä, joiden elämässä vietnamilaistaustainen vilahtaa. Vaikka kommunistit, Vietnamin sota ja henkeäriipivän pysäyttävät pakomatkat kulkevat tarinoiden taustalla, kirja ei keskity niihin, vaan ne ovat ennemminkin pohja sille, miten kenelläkin nykyään menee, taustaa niille enemmän tai vähemmän säröisille mielille, joiden keskellä kukin elää ja vanhenee. Sodan kauhut ovat pohja, jolle identiteetti on rakentunut tai vähintään sen pohjatöidensä alle haudannut, mutta ihmiskohtalot, muistisairaudet, vanhempien väliset suhteet, rakkaus tyttäreen, joka ei isäänsä edes muista, ovat yleismaailmallisen inhimillisiä ja kauniita, sellaisia, joita jokainen yksilö kokee, oli taustalla levoton yhteiskunta tai pysyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Luin ensimmäistä kertaa vuosiin, sitten viimeisimmän Harry Potterin ilmestymisen, englanniksi. Väittäisin ehkä maksimissaan yhden, kahden novellin vaativan vielä uusintalukua, jotta niihin pääsisin syvemmin sisälle, yhdestä en ehkä muuten niin innostunut, mutta muita jälleen kerran vaatimattomasti rakastin. Rakastin Nguyenin tapaa kuvata henkilöitään realistisesti mutta silti jo muutamalla lauseella niin kattavasti, että heidän sielunmaisemiinsa pääsi sukeltamaan mukaan. Rakastin sitä kahden kulttuurin yhteentörmäämistä, jollaista pääsen itse omassa elämässäni kokemaan lähinnä sivusta tai kirjojen sivuilta. 

Pidin myös erityisen upeana hänen kykyään olla sortumatta siihen tyypillisimpään ja myyvimpään pakolaiskirjallisuuteen, raastaviin pakotarinoihin, sodankeskellä selviämisiin, raiskauksiin ja sympaattisin sankaritarinoihin, vaan painottuvan nimenomaan elämään kaiken sen jälkeen, niihin inhimillisiin kohtaloihin, jotka olisivat voineet olla kenen tahansa. Se näkökulma kun tahtoo varsin usein ihan jo meidänkin kapeassa pakolaiskeskustelussa unohtua, sotaa ja levottomuuksia paenneet kutistuvat vain joko sankari- tai roistoasetelmiin, emmekä jaksa käyttää empaattisuuttamme niin pitkälle, että ymmärtäisimme heidän kipukohtiensa olevan aivan samoja kuin meidänkin. Eriytämme heidät oman agendamme pelinappuloiksi, tutustumme vain sodan kauheuksien kautta. Ja sen julkisuudessa pyörivät keskustelukuvan nämä novellit onnistuivat tallomaan rikki, tuomaan sen keskelle muutakin ääntä. Vaikka on toki tärkeää tuoda julki nekin tarinat, joiden selviytyjät ovat maanneet janoissaan aution meren keskellä ylitäytetyillä laivoillaan läheisiään meren syliin menettäen, on nämä arjen tarinat silti yksi askel pidemmälle. Vietnamilaisten venepakolaisuudesta ja sodasta on vuosikymmeniä, mutta heidän kohtalonsa ovat universaaleja. Niin ihmisryhmänä mutta ennen kaikkea tuntevina ja elämästä haaveilevina yksilöinä. Tämän kokoelman soisi pian suomennettavan.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin