sunnuntai 14. tammikuuta 2018

LUE KOKO MAAILMA


Suhtautumiseni erilaisiin lukuhaasteisiin on hieman ristiriitainen, mutta kuten aiemmin viittasinkin, olen kyllä kaiken sivussa kerännyt jo muutaman vuoden ajan Maailmanvalloitushaasteeseen kirjoja, yrittänyt lukea teoksia mahdollisimman monista eri maista. Ja nyt viimein ajattelin tehdä siitä hieman virallisempaakin, lisäillä sen tänne blogiin asti! Kyseessähän on siis vuosia (sitten) kirjablogeissakin pyörinyt haaste, jossa on tarkoituksena lukea kirja kaikista maailman valtioista. Itse käytin valtiolistauksessa apuna ihan vain Wikipediaa plus lisäilin vielä mukaan ainakin Kosovon ja Palestiinan, mutta muuten en varsinaisesti tee tällä nyt mitään poliittista kannanottoa, kunhan luen vain kirjoja. 

Säännöt minulla on olleet varsin simppelit, riittää että joko kirjailija tai kirjan tapahtumat sijoittuvat kyseiseen maahan, mutta nyt vähän feministiherännäisenä toki olen alkanut myös pohtia, että olisihan se ideaali tilanne, että jokaisesta maasta lukisi nimenomaisesta maasta kotoisin olevan kirjailijan kirjallisuutta. Ehkä otan sen rinnakkaistavoitteeksi ainakin ns. helppojen maiden kohdalla nyt kun haaste on täällä blogissa saakka, korvailen jo täytettyjä kohtia kun paremmin niihin sopivia vastaan tulee. Muuten tämä on minulle muiden haasteiden tapaan rento ja stressitön haaste, lisäilen kirjoja sitä mukaan kun sopivia vastaan tulee, eikä tarkoitus varsinaisesti tätä nyt ole kiirehtiä valmiiksi, tulee kun tulee. (Tai no, jos tulee.) Minulla on nyt jo "aloittaessa" 52 maata kasassa, katsotaan kuinka monta niitä lisää lähivuosina ehtii tulemaan! Palailen täyttelemään tätä aina kun lisätäyteltävää on, ja jos jotakuta kiinnostaa, yritän lisäillä tuon maailmanvalloitushaaste-tunnisteen myös kirjoihin, jotka tällekin listalle mukaan pääsevät.

Ja pidemmittä esipuheitta, tässä jo tähän asti valloitetut maat maanosittain. Minkähän maanosan saisin valmiiksi ensin?

A A S I A

Bangladesh Tahmima Anam : Kulta-aika
Bhutan Jamie Zeppa : Ylitse taivaan ja maan
Iran Marjaneh Bakhtiari : Toista maata

luettu yhteensä 17/47


A F R I K K A
Egypti Mika Waltari : Sinuhe egyptiläinen
Somalia Ayaan Hirsi Ali : Pakomatkalla
Sudan Mende Nazer : Orja

luettu yhteensä 9/53


E T E L Ä - A M E R I K K A

Brasilia Paolo Coelho : Alkemisti

luettu yhteensä 2/12


E U R O O P P A

Espanja Carlos Luiz Zafón : Tuulen varjot
Iso-Britannia J.K. Rowling : Harry Potterit
Norja  Erlend Loe : Supernaiivi
Ruotsi Astrid Lindgren : Veljeni leijonamieli
Saksa Markus Zusak : Kirjavaras
Viro Sofi Oksanen : Puhdistus

luettu yhteensä 18/47


O S E A N I A


luettu yhteensä 2/14


P O H J O I S - A M E R I K K A

Meksiko Sabina Berman : Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

luettu yhteensä 4/23

E K S T R A T
(eli pienet saaret ja paikat, jotka kuuluvat ehkäpä jollekin valtiolle, 
mutta ovat kirjallisuudessa jollain maagisella tavallaan niin oma maailmansa, 
että ansaitsevat tulla mainituksi myös erillään)

Trintan da Cunha (UK) Marianna Kurtto : Tristania

Y H T E E N S Ä
52/196
(+ 2 ekstraa)

Mutta nyt vain lukemaan maailmaa läpi. Mahtavia kirjavinkkejä puuttuvista, eli tässä postauksessa listaamattomista maista, otetaan vastaan enemmän kuin mielellään! Tänä vuonna toivon saavani listaan ainakin kuusi uutta maata.

perjantai 12. tammikuuta 2018

MARI MANNINEN : YHDEN LAPSEN KANSA

MARI MANNINEN : YHDEN LAPSEN KANSA -
KIINAN SALAVAUVAT, PIKKUKEISARIT JA HYLÄTYT TYTTÄRET
205s.
Atena 2016

Mannisen Yhden lapsen kansa on kiinnostanut siitä saakka kun se julkaistiin, vieläkin enemmän sen jälkeen kun se voitti Tieto-kategorian Finlandia-palkinnon reilu vuosi sitten. Tosin tässä lienee täytyy myöntää, että kyseinen kirjahan on ollut jo ennen voittoa omassa hyllyssäni. Eli siis reippaan vuoden. Ja nyt joululomalla, väärin arvioidun ja kesken loppuneen kirjapinon kanssa kun piti valita Helsingin hyllystä luettavaa, tuli ensimmäistä kertaa aidosti mieleen tarttua tähän. Että juu, kiinnostanut on hurjasti kyllä, mutta se ei näemmä takaa ihan hurjasti vielä minkäänlaista toiminnallista puolta.

"Lillä on kyllä selvä näkemys syntyvyydensääntelyn merkityksestä niin Kiinalle kuin itselleenkin.
-Minusta yhden tai kahden lapsen politiikka estää Kiinaa kehittymästä humaanimmaksi kansakunnaksi. Teen kaikkeni, jotta tämä politiikka lopetettaisiin ja siihen käytetyt rahat käytettäisiin paremmin. Uskon, että Jumala muodostuu maailman seitsemästä miljardista ihmisestä. Olen yksi osa sen sielusta ja teen nyt osani."

Manninen on muuttanut Kiinaan miehensä kirjeenvaihtajapestin vuoksi ja on itse taustaltaan toimittaja. Pekingissä asuessaan hän kiinnostui Kiinan yhden lapsen politiikasta, ja haastatteli kunnioitettavan määrän paikallisia, jotka olivat niin politiikan puolella kuin sitä vastaan. 1970-luvulla alkunsa saanut syntyvyydensäätely on koskettanut jollain tapaa jokaista tälläkin hetkellä elävää kiinalaista, yli miljardia ihmistä, eli käytännössä joka viidettä maapallon ihmistä. Luku on valtava ja vaikka politiikka on muuttunut kahden lapsen politiikaksi, on pakkoaborteilla, sterilisoinnoinneilla ja hylättyjen lasten kokemilla kohtaloilla pitkät ja rankat jäljet.

Yhden lapsen politiikka on todella siis koskettanut huomattavaa määrää maapallomme asukkaista, ja siitä on kirjoitettu lukemattomia kertoja länsimaisessa mediassa. Eräs Mannisen haastatteltavistakin tosin totesi olleensa jo kyllästynyt iänikuiseen näkökulmavalintaan, kauhisteluun ja arvosteluun länsimaisin silmin. Toki Kiinastakin löytyy yhden- ja kahden lapsen politiikankin vastustajia, mutta on toki totta, että länsimaalaisten näkemys tästä on varsin yksisilmäinen ja omista lähtökohdista sitä katsovat. Siksi olikin mielenkiintoista tietää, pystyykö suomalainen, ei edes kovin tieteellinen artikkelikokoelma antamaan aiheeseen mitään uutta.

Nyt ajatus lennähtää hetkeksi hieman kirjasta ohi, mutta tieteellisyyteen tai sen puutteeseen viitatessa en kuitenkaan halua kompastua liikaa tietokirjallisuuden määritelmään. Tästä taisi olla viime vuodenkin Finlandian Tieto-kategorian kohdalla puhetta, ennen kaikkea koska kaikki ehdokkaat olivat toimittajien, ei tieteentekijöiden ja tieteilijöiden kirjoittamia. Suomen kielessä tietokirjallisuus on terminä kuitenkin hieman ongelmallinen, sen englanninkielinen vastine non-fiction ajaa minusta paremmin asiaansa. Toki olen ehdottomasti tutkitun ja neutraalin tiedon, tieteellisenkin, kannattaja, mutta eihän tietokirjan aina tarvitse olla tieteellinen, jotta se voi tuoda esiin muutakin kuin fiktiota. Toimittajien, tavallisten kansalaisten, muidenkin kirjailijoiden tekemää tietokirjallisuutta, ei-fiktiivistä kirjallisuutta tarvitaan, ja sille on oma paikkansa, ja tiedettäkin on välillä varsin hyvä kansantajuistaa, jotta se on kaikkien saatavilla. Mutta asenteellista ja ennakkoasenteita vahvistavaa se ei saa minun mielestäni olla, oli lähtökohta enemmän tutkitussa tai sitten hieman hutkitussa tiedossa.

Ja nyt Manniseen palatakseni. Hän toteaa kirjassa tahtovansa oikaista yhden lapsen politiikkaan liittyviä stereotypioita, mutta koska aiheesta on jo kirjoitettu paljon, olisin kovin kaivannut näiden artikkeleiden lisäksi joko tutkittua tietopohjaa tai neutraalisti kuvattua tietoa. Valitettavasti hän kuitenkin onnistuu kompastumaan samaan kuoppaan kuin niin moni muukin länsimaalaistoimittaja: näin valtavat länsimaalaislasit silmillään hän tulee vahingossa sekä vahvistaakseen stereotypioita että karnevalisoidakseen koko ilmiön. Se näkyy pienen sanavalinnoin ja näkökulmien kautta: aborttikampanjaan osallistuneet ns. pahikset väittävät asioita, kun taas sopivasti sympaattisemmat uhrit kärsivät, huokaavat ja katsovat pois. Näitä Mannisen "hyviksiä", ilmeisesti oikein ajattelevia ei myöskään ylitulkita, mutta kieli ja kertoja antavat ymmärtää, että tämä on totta. Samaa kohtelua eivät enää saa kuitenkaan ne, kenestä haastattelija ei pidä, vaan Manninen mutuilee ja aika armottakin leimaa heidät epäluotettaviksi. Ajatellen ehkä antavansa lukijalle tietoa siitä, miltä käyttäytyminen tilanteessa vaikuttaa, kenties, mutta harvoinpa olen näin puolensa valinnutta tietokirjaa itse lukenut.

Liekö syy selkeän ja tieteellisesti päteväksi osoitetun teoria- ja tutkimustiedon puuttumisessa pohjalta vai ylipäätään sensaatiohakuisessa kauhistelussa, mutta minusta tämä kirja oli paikoin varsin osoitteleva. Mannisella oli kummallinen tapaa useampaan otteeseen vetää matto haastateltaviensa alla ylitulkitsemalla, ja se valitettavasti söi valtavasti uskottavuutta myös paremmilta kohdilta, joita toki kirjassa oli roppakaupalla. Kuitenkin kuittaamalla nuori teinipoika onnettomaksi ilman, että se välittyy luonnollisesti haastatteluvastauksista (ja kuka sen onnellisuuden sitten määrittelee, länsimaalainen moraalikäsityskö?) sekä tuomitsemalla suoraan erään valittamiskierteessä olevan lääkärin sellaiseksi "jolta en itse uskaltaisi varata aikaa", Manninen otti kantaa niin tarpeettomasti, että lopulta kuuluvin ääni oli kirjan kirjoittajan, ei haastateltavien. Länsimaisten arvojen parempana pitäminen olikin niin läpinäkyvää, että tuntuu kirjan tunkeutuneen luvatta sellaiselle tontille, josta sen olisi parempi pysyä kaukana, ronkkivan aihetta, josta lukisi mielellään kiinalaisen toimittajan, tutkijan tai kirjailijan ajatuksia. Jos tietokirjan taustaääni ei tunnu uskottavalta, koska kirjoittaja ei osaa olla arvailematta, onko se silloin oikeasti puolueetonta tietoa? Ja millainen maailmastamme tulee, jos "näin ihmiset sen vain kokevat" -mututieto muuttuu täysin päteväksi ja varteenotettavaksi pohjaksi tehdä esimerkiksi poliittisia päätöksiä?

Tästä Mannisen kirjasta tuli hieman mieleen jokunen vuosi sitten lukemani ruotsalaiskirjailija Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus - vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. Se oli tärkeästä ja mielenkiintoisesta ilmiöstä kirjoitettu, aivan kuten Yhden lapsen kansakin, ja näille molemmille on ehdottomasti yhteistä se, että tällaisellekin täällä Suomessakin on erityisen tärkeä osata pitää silmänsä auki, oppia ymmärtämään myös muiden kulttuurien erilaisuuksia ja taustoja. Mutta kuten Kabulin tyttöjä, leimasi tätä Mannisen teosta sama, kauhisteluun kutsuva näkökulmavalinta: ei ollut edes yksi kerta, kun Manninen oikein käskee lukijansa itsensä kanssa samalle puolelle.

"Kuulostaako uskomattomalta? Ja vielä uskomattomammaksi menee!" 

Vai olenko ainoa, joka näkee tällaisissa kohdissa lähinnä tabloid-lehdistön kirkuvankeltaisen taustakuvan, ja kadottaa oikeastaan kaiken luottamuksen tähän "tietoon"?

Maailma ei ole vain meidän, tänne mahtuu myös paljon sellaista, joita ei meidän moraalikäsityksemme kannalta ehkä pitäisi.  Aito ymmärrys ei kuitenkaan synny paheksumalla ja kauhistelemalla vaan inhimillisyydellä sekä ymmärtämällä, että maailmassa mikään ei ole mustavalkoista, eihän se meillä länsimaissakaan sitä ole. Tunnistan tämän kirjan kieltämättä yrittäneen ottaa siihen kantaa myös näin, mutta valitettavasti Mannisen oma ääni huusi niin kovaa, että jälleen kerran valkoisen länsimaalaisen alle jäivät ne, kenen ääntä oikeasti olisin halunnut kuulla. Ensimmäisen maailman ongelmia, ehkä, mutta vaikea niistä muista maailmoista on kuulla, jos heidän päälleen puhutaan jatkuvasti. En usko, että mikään ihmisryhmä kaipaa etuoikeutetusta enemmistöstä puolesta puhujaa itselleen, tärkeämpää lienee olisi rohkeasti astua sivuun ja antaa heidän kertoa itse, mikä mättää ja mikä ei.

Yhden lapsen kansa on hurmannut myös kirjabloggaajat, sillä se voitti viime vuonna myös Blogistanian Tieto-palkinnon. Niinpä siitä on bloggauksia vaikka millä mitalla, joita itse kukin voi googlettamalla löytää, mutta tässä silti muutama siitä kirjoitettu: Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Hemulin kirjahylly & Kirjanurkkaus

Helmet-haaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

tiistai 9. tammikuuta 2018

ELINA HIRVONEN : KUN AIKA LOPPUU

ELINA HIRVONEN : KUN AIKA LOPPUU
251s.
WSOY 2015

Elina Hirvonen on yksi kotimaisia kirjailijoita, jonka tuotantoa minun on pitänyt lukea jo pitkään. Sekä tämä hänen kolmen vuoden takainen teoksensa Kun aika loppuu että esikoisensa Että hän muistaisi saman ovat lämmittäneet kirjahyllyäni jo kauan, tarttuneet mukaan kierrätyskeskuskierroksilta, mutta aina vain jääneet lukematta. Nyt kuitenkin joululomaa Helsingissä viettäen olin hieman arvioinut väärin mukaan otettavien kirjojen riittävyyden, ja jouduin hurjaan tilanteeseen, jossa seuraava kirja piti valita omasta hyllystä, vanhojen kirjojen joukosta. Vahingossakaan valinta ei toki osunut yhteenkään niistä kymmenestä, jotka seitsemisen kuukautta sitten listasin hyllystäni toivovani lukevan, mutta no, lopputulos lienee kuitenkin sama, oma hylly keveni sentään yhdellä luetulla teoksella enemmän.

"Kyyneleeni tai painajaiseni eivät auta ketään. Tuskani on etuoikeutetun ihmisen ahdistusta. Pienen vähemmistön, joka on tottunut siihen, että unelmat voivat toteutua ja niitä voi toteuttaa, ja jos se ei onnistu, voi vaatia parempaa. Vähemmistön, joka voi sanoa 'kaikki on itsestä kiinni' tai 'hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita' ilman minkäänlaista ironiaa ja joka menettää kykynsä toimia jouduttuaan tilanteeseen, jossa tapahtuu jatkuvasti pahoja asioita eikä juuri mikään ole itsestä kiinni."

Hirvosen romaani lähtee liikkeelle lopusta, ja kulkee taas uudelleen alun ja välipisteiden kautta kohti sitä, joka lukijalle jo alussa kerrotaan. Laura on pitämässä luentoa ilmastonmuutoksesta yliopistolla kun kaksi poliisia tulevat häntä vastaan. Lauran tytär Aava on lääkärinä sodan runtelemassa Somaliassa saadessaan kuulla, että Helsingissä joku on kivunnut Lasipalatsin katolle ja ampunut ihmisiä. Kumpikin heistä tietää heti, kuka ampuja on, ja toisin kuin uhrien omaiset, heidän surulleen ei ole kollektiivista sijaa.

Hirvonen tuo fyysisesti pienehköön kirjaansa valtavia teemoja: ilmastonmuutoksen, erilaisuuden sietämisen, vanhemmuuden vaikeuden, parisuhteen, jossa toinen haluaa lapsia ja toinen taipuu tahtoon vastoin omaa sisintään. Laura on joutunut elämään itse sellaisen äidin varjossa, josta ei onnelliseen ja pullantuoksuiseen lapsuuteen ole siltaa, ja samalla hän itse antaa omille lapsilleen mielummin periksi kuin lähtee rakentamaan väleille jotain sellaista, joka itseltäkin on puuttunut. Etäinen, omiin nurkkiinsa käpertynyt perhe on kuin hajonnut pieni maailma, jossa jokaisella ihmisellä, yhteisöllä ja kansalla on lopulta tarve vain yhdelle ja samalle asialle, mutta he eivät osaa hakea sitä toisistaan. Näinpä jokainen taistelee taisteluaan yksin, sitä sellaista, jolle yhdessä ollessa ei luultavasti olisi edes tarvetta.

Elämme tällä hetkellä sitä hetkeä, jossa kirjan päähenkilö Aslak on lapsi. Jos ei oteta huomioon, miten puolivillaisesti muut muutaman kymmenen vuoden päähän sijoitetut asiat eivät ole muuttuneet tippaakaan (olisin kaivannut tähän hieman dystooppisempaa rohkeutta!), on kuvaus vaikuttava, sillä jossain tällä hetkellä kasvaa sellainen lapsi, jota muut eivät huomaa. Hän on se hiljainen, torjuttu, vääränlainen ja passiivisesti tai aktiivisestikin kiusattu, joka ei pääse joukkoon ja jonka mieli on liian ohut kestämään sellaista. Sillä kenenpä meistä ei olisi. Mutta niin raadollista kuin se onkin, nyt on se hetki, jolloin tulevaisuuden joukkomurhat ja radikalisoituminen pitää estää. Nyt on se hetki, kun meidän pitää pitää huolta kaikista, niistä, jotka ovat syntyneet kanssamme samojen rajojen sisällä, ja niistä, jotka jotain pakoon ovat tänne myöhemmin tulleet. Nyt on aika tehdä se huominen, jossa lapsillamme ei ole paha olla.

x

Vaikka kirjan teemat ovat suuria ja näennäisesti kaukana toisistaan, ne hieman yllättäenkin solahtavat mainiosti kokonaisuudeksi, tekevät kaikesta eheän ja surullisen kauniin kokonaisuuden, jossa maapallon kohtalo on aivan yhtä hauras kuin sen pienin ja väärinymmärretyin ihminen. Ilmaston lämpeäminen on yhtä aiheellinen huoli kuin ihmisten kyvyttömyys toimia yhdessä yhteiseksi parhaaksi, mutta ehkä hieman epäuskottavasti sen sanoma kuitenkin sivuilta huokui. Ehkä siksi, että olen itse sattunut lukemaan aiheesta paljon, ehkä siksi, että yliopistoluennoijan sanoma tuntui olevan sama ympäristöpolitiikan opiskelijoille kuin se oikeassa elämässä on (hyvin toivottavasti) peruskoululaisille. Siitä paistoi siis hieman läpi aito perehtymättömyys alaan ja sen tutkimukseen, jo tuttujen asioiden jakaminen, mutta toisaalta, jos se herätti jonkun sellaisen ajattelemaan asiaa, joka ei ennen ollut sitä ajatelleeksi tullut, on se todennäköisesti saavuttanut tehtävänsä. Se, että tämä tematiikka on omassa kuplassani pidemmällä, ei todennäköisesti tarkoita sitä, ettei asioista edelleen olisi tarvetta puhua perustasollakin. 

Lopulta Hirvosen kirja oli kuitenkin minulle ennen kaikkea positiivinen yllätys. Vielä alkumetreilläkin ajattelin lukevani etäisen laskelmoitua, ja hieman keksitynoloista tarinaa, josta näkee, että nämä tunteet lähinnä näyttävät paperilla hyvältä, mutta eivät tunnu lopulta miltään, mutta se ajatus meni lopulta kuitenkin suurimmilta osiltaan ohi. Ei tämä ehkä ihan vaikuttavuudessaan yltänyt sinne, minne periaatteessa olisi voinut, mutta jos olisin lukenut tämän muutama vuosi sitten, olisin vaikuttunut ihan varmasti huomattavasti vahvemmin. Eli ehkä se olin vain minä, ei tämä kirja, mutta uskoakseni tämä saattaa kuitenkin olla niitä tarinoita, jotka vain kasvavat lukukokemuksen jälkeen, enkä kriittisiä ajatuksiani enää kuukausien päästä muistakaan. Suosittelen tätä vain eteenpäin ja mieleen on jäänyt vahvimmat palat, vanhemmuuden kuvaus ja suru siitä, että vain uhrien omaiset saavat aidosti kärsiä. Kirjat eivät muutamassa vuodessa vanhene, toivottavasti näitä Hirvosen teoksiakin edelleen ahkerasti luetaan.

Kirjasta muualla mm. seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Ps. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Lumiomena, Ullan luetut & Pieni kirjasto

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

LUKUHAJATELMIA VUODELLE 2018



En yleensä juurikaan suunnittele lukemisiani seuraavaa kirjaa pidemmälle, jos niinkään kauas. Luen, mitä milloinkin tuntuu, että olisi hyvä, ahdistun, jos jossain haasteessa on kaksi kirjaa lukematta, ja juuri silloin ei huvita lukea niitä, mutten osaa silti olla lukemattakaan. Haluaisin lukea myös enemmän kirjasarjoja, mutta minulla on siihenkin pinttynyt maailman hölmöin ajatusmalli: niin Täällä Pohjantähden alla -trilogia kuin alusta alotettavat Potteritkin on luettava kerralla putkeen ja se jos mikä "hieman" syö intoa tarttua niihin. Ensimmäinen tavoitteeni vuodelle 2018 onkin siis:

01 Lue rennommin.

Sääntöjä voi aivan rauhassa kehitellä muuallekin, lukemisen kuuluu olla mukavaa ja kivaa. Ja sarjoja voi lukea niin, että ne lukee kaikki joko viikon tai viiden vuoden sisällä, ei se ole niin justiinsa (, yritän itselleni hokea).

Luen myös hurjan paljon nykyään kirjastosta lainattuja kirjoja, asunhan moisen naapurissa. Se on ihana, ja ehkäpä yksi parhaista tavoista hankkia itselleen lukemista, ei kaikkea tarvitse aina omistaa. Mutta viitaten ensimmäiseen kohtaan, välillä niistäkin saa kehitettyä itselleen kummallisen paineen, ja silloin keskiverrompikin kirjastolaina menee oman hyllyn himotun ohi. Ah. Joten seuraava tavoite on:

02 Tyhjennä kirjastolainakasa nolliin ainakin kahdesti vuoden aikana. 
Ja ei, eri paikkakunnalla vietettävää kesää varten palautettavaa pinoa ei lasketa.

Ja vaikka olisikin ihana tosiaan lukea enemmän ihan niitä omiakin lukemattomia, en osallistu muissa blogeissa hurjasti kiertävään, ihanan Sivumennen-podcastin Jonnan ja Johannan hyllynlämmittäjähaasteeseen. Tekosyynomaisesti väitän, että ensisijaisesti se johtuu siitä, että asun yksinkertaisesti niin hankalasti kahdessa paikkaa, etten koskaan ole oikeiden kirjojen kanssa samalla paikkakunnalla, olin sitten Joensuussa tai Helsingissä, mutta enemmän se johtuu siitä, että olen vuosittain kokenut enemmän itselleni Katrin tavan listata 10 oman hyllyn himotuinta ja hylätä ne kirjat onnellisesti aina kunnes tulee aika tarkastaa luinko mitään. Palaan noihin nimenomaisiin kirjoihin, ja ehkäpä uuteen listaankin vielä keväällä, mutta nyt asetan itselleni mielummin tavoitteeksi...

03 Lue omasta hyllystä ainakin 10 kirjaa

Olisi ihana, jos niistä ainakin puolet olisi sellaisia, jotka siellä kauan ovat olleet ja ainakin kaksi sellaista, jotka olen lukenut jo aiemmin, jotta saisin raivattua tilaa ja aikaa myös vanhoille lemppareille, uudet kun tahtovat usein kiilailla niiden edelle. 



04 Lue ainakin neljä klassikkoa ja kirjoja ainakin kuudesta eri maasta

Ah, viimein jotain konkreettista! Blogeissa pyöriviin klassikkohaasteisiinkaan en uskalla luvata osallistua, koska en halua tähdätä klassikoiden lukemista tiettyihin hetkiin, mutta niitä ylipäätään haluan lukea. Kirjoitin tavoitteekseni aluksi kaksi, mutta se on tullut täyteen ilman erillisiä yrityksiäkin, joten tänä vuonna määrän voisi vaikka hurjana lukijana tuplata. Hiljalleen blogin ulkopuolella keräilty maailmanvalloitushaaste siirtynee myös alkuvuoden mittaan tänne sivuilleni asti, mutta siitä lisää sitten sittempänä. 

Viime vuonna listailin 25 kirjaa, jotka ajattelin vuoden 2017 aikana lukea, ja sain niistä luettua "jopa" yhdeksän. Silläpä en tälle vuodelle nyt nimenomaista kirjalistaa halua itselleni rakentaa, mutta ehkä kokoan nyt viidenneksi ja viimeiseksi tavoitteeksi vuoden viiden himotuimman kirjan listan, jotta on sitten taas alkuvuodesta 2019 jotain, joita kertoa jättäneensä lukematta. Mutta tässäpä ne:

05 Viisi vuoden 2018 malttamattomimmin odotettua

1. Ayòbámi Adébátò : Älä mene pois
2. Han Kang : Ihmisen teot
3. Gaël Faye : Pienen pieni maa
4. Elena Ferrante : Uuden nimen tarina & 
Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät
5. Tove Jansson : Kesäkirja

10 kirjaa omasta hyllystä, neljä klassikkoa ja kuusi uutta maata, I can do it! Tai sitten unohdan koko suunnitelmani onnellisesti jo helmikuuhun mennessä, ja kuittaan koko postauksen ensimmäisen tavoitteen onnistuneeksi, sekin on jo aivan tarpeeksi. Kunhan nautin lukemisesta! 

Mitä / miten te haluaisitte lukea vuonna 2018?

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ
478s.
Otava 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness
Suomentaja: Hanna Tarkka
Arvostelukappale

On kirjoja, jotka täytyy ymmärtää jättää kesken, jos niitä ei ole kahden kuukauden sisällä aloittamisesta saanut loppuun. Niitä ovat poikkeuksetta olleet lähes kaikki lukemani. Ja kesken jättämäni.

Mutta on myös kirjoja, joiden kanssa itselleen täytyy antaa aikaa. Vaikka lukemiseen menisikin neljä kuukautta. Vaikka koko ajan takaraivossa tuntuisikin hakkaava tunne, että tämä olisi jo pitänyt lukea, koska olen itse tämän arvostelukappaleeksi pyytänyt. Tai ihan vain lopettaa kesken, koska tämä on jotain, mikä ei ole minun lukuaivoilleni tarkoitettu.

Syyskuussa minä tämän aloitin. Ja joulukuun viimeisinä päivinä sen loppuun sain.

"Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei.
Muuttumalla hiljalleen kaikeksi."

Arundhati Royn pitkään odotettu uutuusromaani on teos muun muassa rakkaudesta. Se on myös tarina joukkoonkuulumattomuudesta, intersukupuolisuudesta, erilaisuudesta, Kashmirista, sodasta, joukkomurhista, nationalismista ja sen tuhoisuudesta, oikeudesta elää niin kuin haluaa. Se on kirja politiikasta, yhteiskunnasta, Intiasta, uskonnosta, siitä että ei usko. Se on kertomus jokaisesta, mutta ennen kaikkea kaikesta. Erillään ja yhtaikaa.

"Tilo tunsi ensimmäistä kertaa elämässään, että hänen ruumiissaan oli tilaa sen kaikille elimille."

Royn romaani ei ollut helppo. Ja entistä haastavamman siitä minulle teki se, etten osannut edes ajatella, ettei se olisi. Se alkoi rauhallisesti, näennäisen yksinkertaisesti, vaikka poukkoili ja lensi ajasta toiseen niin, että kronologisuus oli vain haave, jonka sai täysin opetella unohtamaan. Mutta varsin pian se vaihtoi suuntaa, eikä vaihtanutkaan, kertoi ajasta ja ajasta ennen aikaa. Meni edelle, palasi, muttei siihen, mistä äsken luettiin, tarkensi, muttei sitä, mitä alkuun luulit tarkennettavan.

Ja silti siinä oli jotain maagista. Jotain sellaista, jota en voi siirtää yhdessä mitättömässä blogipostauksessa kenellekään. 

Siinä oli taikaa, Intian kaoottisuutta, käsinkosketeltavaa surua ja menettämisen kauhua oloissa ja yhteiskunnassa, joka on meille vain eksoottinen tai vaarallinen lomakohde. Surua, toivoa, iloa ja naurua yhtaikaa. Yhdessä ja yksin.

Vaikka aloitin Äärimmäisen onnen jo syyskuussa, luin siitä viikon sisään yli kaksi kolmannesta. Ensin luin liian hitaasti, liian pitkillä tauoilla, sen jälkeen luin liian kiireesti, liikaa ahmien. Ja silti yhtään sopusuhtaisempi lukutahti tuskin olisi auttanut minua lainkaan. Olisin ollut aivan yhtä pihalla tai sisällä, haltioitunut tai epävarma. Ilman suuntaa joka tapauksessa, ja silti täysin kartalla, sillä ei tätä enää lopulta voinut edes laskea käsistään.

Joten joskus todella kannattaa taistella, vaikka kyse onkin lukemisesta, josta kai lähtökohtaisesti pitäisi nauttia. Joskus taistelu tuo suurimmat löydöt, vahvimmat ja elävimmät maailmat. Niin kävi nyt, vaikka tuntuu, että tämä pitäisi lukea vähintään vielä viidesti, jotta tästä ymmärtäisi edes puolet. Mutta jokin alku se tämä ensimmäinenkin jo on. 

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on ehditty lukea jo paljon, postauksia muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Illuusioita & Sanoissa ja sivuilla
Helmet-haaste 2017: 33. Kirja kertoo Intiasta