tiistai 30. tammikuuta 2018

ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI

ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI 
- TRAGIKOOMINEN PERHEENI
238s.
Like 2009
Alkuteos: Fun Home: A Family Tragicomic (2006)
Suomentaja: Taina Aarne

Sarjakuvahuuma vie mukanaan, ja jatkuu Katrin kommenttilaatikkoon heittämällä suosituksella, Bechdelin sarjakuvaromaanilla Hautuukoti. Kiitos loistavasta kirjavalinnasta kuuluu siis jälleen kerran maailman parhaalle kirjablogiyhteisölle ja sen kanssabloggaajille, mutta ehdottomasti myös Helmet-haasteelle: en takuulla olisi löytänyt tänä vuonna sarjakuvaromaanien maailmaan ilman sitä. Se lienee toki haasteen osa ideastakin, mutta no, toimii kuin häkä. Joten olkaa hyvät, rakkaat lukijani, vuorossa on jälleen kerran, jo viidennen postauksen peräkkäin kirja, jonka parissa olen saanut hurmaantua. Eikä yksikään niistä ole siltä "omalta mukavuusalueeltani". Tai entiseltä ainakaan, väittäisinpä nimittäin että olen saanut sitä jopa vähän laajennettua. Aikamoista.

Jos yleisesti sarjakuvista vielä hetki puhutaan, palasi oikeastaan vasta nyt mieleeni, että luin niitä itseasiassa yhdessä vaiheessa peruskouluikäisenä paljonkin. Lähinnä siis Lassia ja Leeviä, Kamuja ja Jerejä, sellaisia helppoja yksittäisiä pieniä tarinoita. Mutta luin kuitenkin, pidin niistä hurjasti ja ahmin niitä valtavasti. Todennäköisesti kaikki mitä silloin löysin. Joten kun nyt viitisentoista vuotta myöhemmin löysin sarjakuvat uudelleen, olinkin yhtäkkiä varsin tutulla alueella, jossa on yllättävänkin helppo olla. Visuaalisuus miellyttää, herättää ajatuksia ja toi taas omiin lukutottumuksiin jotain sellaista lisää, mikä sieltä on ehkä tavallaan puuttunutkin. Helppoa väliluettavaa, joka ei kuitenkaan ole niin hömppää, etteikö toimisi myös "päälukemisena". 


Mutta itse Hautuukodista. Se on tosiaan Bechdelin omaelämäkerrallinen tarina itsestään, isästään ja heitä yhdistävästä enemmän tai vähemmän salaisesta homoseksuaalisuudesta. Se on tarina isossa kartanossa kasvamisesta, vierekkäin olemisesta, mutta silti omiin kupliin jäämisestä, jossa jokainen on näennäisesti lähekkäin, mutta niin kaukana toisistaan kuin yhdessä kartanomaisessa kodissa vain olla voi. Se on myös tragikoominen tarina kuolemassa, tahallisesta tai tahattomasta, etäisyydestä, josta viimein tuli kuoleman jälkeen konkreettista ja läheistäkin.

Hautuukoti oli yksinkertaisesti kuvitettu, ja silti juuri se toimi minusta parhaiten tarinan eteenpäin vievänä voimana. Vaikka tekstiä toki sarjakuviin mahtuu enemmän kuin vastaavan sivumäärän romaaneihin, oli kuvitus niin syvää, moniulotteista ja taitavaa, että tuntuu kuin olisin lukenut useampisatasivuisen omaelämäkerrallisen muistelmateoksen. Eleet, asennot, ilmeet ja asenteet välittyivät sanattomasti, hienosti käytetty toisto kuljetti tarinaa kehinä kipupisteensä ympärillä, ja se loi todella vahvan ja aistivoimaisen tunnelman talosta, jossa oikein kenelläkään ei ollut hyvä olla, kasvaa eikä elää, vaikka sen kulissit olivatkin täydellisyyttä hipovat. Mutta kuten kaikki tietoisesti rakennettu lopulta on, jää sekin vain kaukaiseksi ihannekuvaksi todellisuudesta, aitoudesta, jota ei tietoisilla päätöksillä koskaan pystytä keinotekoisesti luomaan.

Bechdelin kerronta on vaivatonta ja se päästää lähelle, tuo koko tragikoomisuuden osaksi omaakin kokemusmaailmaa. Homoseksuaalisuus on toki kantava teema, mutta se on silti sitä taustalla, ennen kaikkea tärkeintä on suhde tai suhteen puuttuminen omaan isään. Kipuilu oman piilotetun identiteetin kanssa heijastuu sarjakuvaromaanissa kumpaankin päähahmoon, Alisoniin itseensä sekä tämän piilossa elävään isään, kun kumpikin yrittää elää omaa kiellettyä haluaan toisensa kautta. Bechdel on äärimmäisen ymmärtäväinen ja lempeä isänsä vikojakin kohtaan, ja on ihailtavaa, miten hän osaa nostaa itsensä tarinasta ulos tarkastellakseen sitä tarkasti ja objektiivisesti. Ainakin tämän sarjakuvaromaanin sivuilla.

Kuten ylläolevasta tekstistä siis kenties jo päätellä voi, pidin tästäkin valtavasti. Se oli lämmin, mutta surullinen, jollain tapaa haikeankaunis ja ennen kaikkea todella tragikoominen. Sen visuaalisuudessa on sellaista voimaa, etten aina edes muistanut tietoisesti sarjakuvaa lukevani.

Hautuukodista on blogattu paljon, ja se on selvästi jakanut mielipiteitä. Lisää postauksia täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Kirjanurkkaus, Todella vaiheessa & Lukuisa
Helmet-haaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

lauantai 27. tammikuuta 2018

LIV STRÖMQUIST : KIELLETTY HEDELMÄ

LIV STRÖMQUIST : KIELLETTY HEDELMÄ
139s.
Sammakko 2016
Alkuteos: Kunskapens frukt (2014)
Suomennos: Helena Kulmala


Spleenishin aiheuttamassa sarjakuvahuumassa marssin jokin aika sitten kirjastoon poistuen sieltä neljän eri sarjakuvakokoelman kanssa onnellisena kotiin. Mukana oli niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia, mutta eniten kiinnosti muutama päivä aiemmin lukulistallekin lisäilty ruotsalaisen Liv Strömquistin feministinen sarjakuvakokoelma Kielletty hedelmä. Joten niinpä hotkaisin sen vielä samana iltana kokonaan, ja nyt istun varsin vaikuttuneena sängylläni ja pohdin, mitä ihmettä tuosta voisi kirjoittaa.

Strömquistin ensimmäinen kokonaan suomennettu sarjakuvakokoelma pitää sisällään painavaa asiaa kuukautisista, patriarkaatista, tabuista, "naisen sukuelimestä", joka tietoisesti usein jätetään nimeämättä. Se on myös kannanotto feminismin puolesta, ja "loistava" kattaus tavoista, joilla nainen on pidetty viimeiset vuosisadat epäpuhtaana, poissa tieltä, vähemmän jumalallisena otuksena, jonka tarkoitus on oikeastaan olla vain reikä miehelle. 


Strömquist kuvittaa ja kertoo tarinaansa hulvattomasti, ja vakavuudestaan huolimatta hänen seurassaan nauraa ja viihtyy vallan mainiosti. Toki tulee asianmukaisesti vihaiseksikin, koska kuten aiemminkin on taidettu jossain sanoa, "if you are not outraged, you are not paying attention", mutta silti enemmän voimaa antavalla kuin latistavalla tavalla, sellaisella, jonka avulla tahtoo lähinnä muuttaa maailmaa ja kulttuuria jossa elämme, eikä kaivautua peittokasan alle itkemään yhteiskunnan epäreiluutta.

Ehkä se juontuu paljon siitäkin, että sitä Strömquist nimenomaan itse tekee, voimaantuu siis, ja hienosti siinä onnistuukin. Tämä kokoelma on tärkeä, se on kannanotto kauniin ja arvokkaan vulvan puolesta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, miksi se on meiltä tahdottu aina niin totaalisesti piilottaa. Se on myös isku häpeäkulttuuria vastaan, sillä se tuo esiin mainiosti sen, miten häpeällä ylipäätään pyritään pitämään tämä ns. heikompi sukupuoliaines aisoissa. Ja se tuo pöydälle myös erityisen tärkeän aiheen, sukupuolisuuden määritelmän ja viimevuosisataisen, ylivoimaisen pelottavan rakkauden kahta absoluuttista sukupuolta kohtaan. Ja se kannanotto on tärkeä, sillä lähtökohtaisestihan tuota rakkaussuhdetta edelleen elävät tykkäävät niin kovin typertää keskustelun idioottimaiseksi puhumalla jatkuvasti aiheen vierestä ja saamalla vastapuolen näyttämään vain mielensäpahoittajilta, joilla ei ole muka parempaakaan tekemistä.

Niin, parempaa tekemistä siis kuin mikä? Vaikuttaa kulttuuriimme niin, että jokaisella olisi siinä vähän parempi olla, senkin kustannuksella, että kaikkein laiskimpienkin pitäisi opetella edes vähän ajatelemaan uudella tavalla?

Tavallaan Strömquistin kirjassa ei ehkä "kaiketietävälle" intersektionaaliselle feministille ole mitään uutta, mutta toisaalta en myöskään usko kaikentietävään feminismiin. Uskon eri asteisiin feminismiportaisiin, siihen, että joku on ehtinyt tutustua ja tutkia enemmän kuin toinen, mutta se ei silti kenestäkään feministinä tai ihmisenä ylipäätään parempaa tee. Siksi Kieletty hedelmä onkin tärkeä, omaääninen ja hulvaton perusteos kaikille, joita aihe kiinnostaa.

(Mutta ennen kaikkea se olisi tärkeä, omaääninen ja hulvaton perusteos kaikille, joita aihe ei kiinnosta. Sillä toisin kuin monet heistä ehkä ajattelevat, tämän kanssa ei oikeastaan tulisi kysyä kiinnostaako vai ei. Nämä asiat kuuluvat kaikille, joten tätäkin suotaisiin lukevan myös niissä piireissä, joille tämä kaikki aidosti uutena asiana tulee. Paljon toivottu, mutta toisaalta olenkin pesunkestävä idealisti, henkeen ja vereen.)

Kielletystä hedelmästä muualla kirjablogeissa: Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa & Bookishteaparty
Helmet-haaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU
- TUTKIELMA IHMISYYDEN VALTAVIRRASTA
80s.
Sammakko 2016

Olenko jokaisen runokokoelman kohdalla kertonut, että ne eivät ole ennakkoon minun juttuni? Ovat jotain, joita on pitänyt tulkita aina yläasteen äidinkielentunneilta, mutteivat koskaan, niin kuin ikinä milloinkaan, ole auenneet minulle? Ja että minusta on ihan ok, jos niistä ei niin pidä.

Todennäköisesti olen. 

Entä oletko sinä joskus, ainakin salaa, syyllistynyt siihen uniikki lumihiutale -syndroomaan, jossa kuvittelet koko valtavan maailmankaikkeuden sisällä olevasi ihan vähän erilainen kuin kukaan muu, joka ainakaan parasta aikaa kanssani elää? Sellainen, jota ymmärtää vain harvat ja valitut, näkee aidosti vain muita hieman paremmat tyypit, kokee ihmisyydenkin jotenkin aivan toisella tavalla sisällään kuin kukaan muu ympärilläsi?

Todennäköisesti olet. Sillä kukapa ei olisi.

Ja eivätkö sinustakaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta liittyneet toisiinsa? Ei se mitään. Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu sitoo ne yhteen.

Tai on sitomatta.

Ihan miten sinusta parhaalta tuntuu.

"olet heräillyt öisin 
mutta et enempää kuin yöt ovat heräilleet meissä"

x

"kulkevat ympyrää koska
neliön kulkeminen vaatii tietoisia käännöksiä"

Sitoi joku jotain tai vaikka jonkun, näihin runoihin ja säkeisiin minä ihastuin täysin, löysin näistä itseni ja ennen kaikkea sen paradoksin, että niin oli tarkoituskin, koska olemme koko kokoelma, avaruuskissojenkin näkökulmasta lopulta vain valtavaa massaa, jossa jokainen kuvittelee olevansa hippusen enemmän, parempi, älykkäämpi, kauniimpi ja keskimääräistä kivempi kuin toinen, mutta paradoksaalisesti on vain sitä täysin samaa valtavirtaa kuin kuka tahansa muukin. Ja sitä mantraa saamme kuulla jatkuvasti myös ympäriltämme, kulttuuristamme, mutta silti se tulee suurimmalle osalle yllätyksenä.

"yö nostaa 
kuolleita muistoja silmien korkeudelle
maito murot kulhon reunalle"

x

"omiin hermoratoihin ei 
kannata eksyä etsimään
mitään itseään suurempaa"

Kokoelma jakautui eri osiin, ja vaikkei näennäisesti niiden parissa kuljettukaan minnekään, osoittautui tämäkin oletus loppua kohden varsin vääräksi. Runot välissä olivat kauniita, sana kerrallaan kudottuja kielellisiä taideteoksia kaikessa arkisuudessaan, murokulhoineen ja sylissä olevine kissoineen, listat välissä taas muistutus siitä, miten nämä olivat juuri minulle, joka on niin persoonaton, että minä voisin olla kuka tahansa. Runotkin ovat ihan vain runoja hetkellisesti, niiden kauneuden yksittäisestä ihailusta jää kiinni, kun Kosola kirjoittaa kokoelman viimeisessä osassa:

 "Sinä tiesit näin käyvän. Kerroin siitä jo ensimmäisellä sivulla. Mutta sinä jatkoit eteenpäin sana kerrallaan. Sinä halusit toisen lopun. Oman loppusi. Ja sinä saat sen - kukaan muu ei tule ymmärtämään kuin sinä."

Vaikka tällaisessa kokoelmassa on ehkä vaara, että niiden takana olevasta kertojasta tulee hieman ylimielinen, toisen valtavirrasta erottumisen osoitteleva kaikkitietävä ylihahmo, joka niin kuin oikeasti on se, joka on vähän enemmän, parempi, älykkäämpi ja kauniimpi, ei tästä sitä tunnetta kuitenkaan tullut. Nämä on kirjoitettu jollain tapaa lempeästi, ihmisestä on tehty hellästikin avaruuskissojen leikkikalu, massa, johon kuuluminen on lopulta lohdullisempaa kuin siitä poispyristely. 

"aamuisin olen katsonut kanssanne ikkunasta miten
aurinko kattaa päivää

meille kiittämättömille
lohduttomille ja 
vähän noloille

                                             osille tätä kattausta"

En väitä toki yhtäkkiä alkaneeni runoutta nyt kovin syvällisesti ymmärtää, mutta tästä jäi silti selkeä, kaunis ja viimeistelty tunne. Ja minä pidin siitä, näistä runoista, yksittäisistä riveistä, rappioromantiikasta paljon, mutta pidin siitä myös kokonaisuutena. Ehkä nyt jokin portti runouden maailmaan aukesi, kun ymmärsin, ettei kaikki olekaan sitä einoleinomaista, minulle etäistä loppusointuilua, se voi olla muutakin. Ja koska en vielä tiedä, mistä muualta kuin Kosolan parista sitä lähtisin etsimään, taidan seuraavaksi lukea hänen esikoisensa. Siinä välissä saa sitten vinkkailla myös muuta runoutta tämän bloginkin kautta minulle.

Tammikuussa 2018 minusta tuli noin viikoksi runotyttö.

"hätätapauksessa 
riko pääsi"

Avaruuskissoista on kirjoittanut myös ihana Bookishteaparty-Katri, jolle ylipäätään menee suuri kiitos ja kunnia siitä, että tämä runoilija on minulle jollain tapaa tutuksi käynyt, runoista kirjoittamisen esikuvani Reader, why did I marry him?, sekä muuten mainiot postaukset blogeissa Kirja vieköön!, Rinkka ja nojatuoli, Kaikkea kirjasta & Kirjavarkaan tunnustuksia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 02. Kotimainen runokirja

Avaruuskissoilla korkkaan myös #runo18 -haasteen osaltani käyntiin. (juupajuu, "en juurikaan osallistu lukuhaasteisiin". Se on jo varsin nähty.)

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

ULLA DONNER : SPLEENISH

ULLA DONNER : SPLEENISH
150s.
S&S 2017
Suomennos: Sinna Virtanen

Ennakkokipuilin jo valmiiksi Helmet-haasteen kohdan 12 kanssa, jonka täyttääkseen tulisi lukea sarjakuvaromaani. Oi kyllä, niin pihalla sarjakuvamaailmasta olen, että täytyi ihan tarkastaa mitä sarjakuvaromaanilla tarkoitetaan. Hieman oli toki päättelykykyä vielä tallella, ja olin ehkäpä osannut jollain maagisella tavalla tuosta käsitteestä jo hieman päätellä, mitä se todennäköisesti on, mutta eipä haku varsinaisesti auttanut siihen varsinaiseen pulmaan: mistä löytää vielä luettava sarjakuvaromaani.

Jos hieman vielä alustan, niin suuren ongelmanhan etsintään aiheuttaa oma varsin rajattu visuaalinen silmäni. Se ei ole pettämätön, ja pidän kyllä monenlaisesta kuvitetusta, mutta. Niin, no, mutta. Minusta lähtökohtaisesti sarjakuvat eivät ole visuaalisesti kovinkaan kiinnostavia, vaikka se toki onkin niissä hieman se jutun juoni. Ja siksi koin aikalailla mahdottomaksi, että löytäisin tähän haastekohtaan mitään muuta kuin puolipakkopullaista täyteluettavaa.

Ja sitten törmäsin Goodreadissa jonkun kaverini luetuksi merkitsemään Spleenishiin.


Ja ah! Miten tässä yhtäkkiä yhdistyikin kaikki! Tarina, visuaalisuus, se, kun joku kirjoittaa, kuvittaa ja tuo esiin sen, mikä itselle alkaa olla jo tietynlainen sukupolvikokemus. Puhumattakaan siitä, että se vielä sattuu tulemaan sieltä samojen punaviherkuplien sisältä, reunoilta, liepeiltä ja läheltä, joissa itsekin miellän jonkin verran pyöriväni. (Tai no, sattuu ja sattuu, onpa kummaa, että graafikko on punaviherkuplasta.) Että voihan Fafa's!

Vaikka Spleenish käy sukupolvikokemuksesta, on se myös mainio ja paikoin vakavankin itseironinen sarjakuvaromaani paikkansa etsimisestä ja yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyy olla jollain tavalla se uniikki lumihiutale, joka erottuu joukosta, mutta vain omilla ehdoilla, sillä tahdonvastainen erottuminen on (sosiaaliseksi) kuolemaksi. Donner havainnoi tätä ilmiötä mahtavan tarkasti, ja rakastan myös hänen tapaansa kuvittaa, käyttää tekstiä, viittauksia muuhun taiteeseen, lainoja, fonttejä ja grafiikkaa tehokeinona. Kuvitetut kohtaukset olivat sitä mitä aidostikin, kotibileet niin täynnä melua ja ajatuksia, ettei olennaisesta meinannut saada kiinni, taidenäyttelyt vain tapa tuoda itseään esille. Hyvän elämän etsintäkin on juuri sitä, mitä etuoikeutettu (etelähelsinkiläinen) kuvittelee tärkeimmäksi tehdä, mutta sitäkin on käsitelty niin lempeän ironisesti, ettei siitä voi tulla edes vihaiseksi. Ja tavallaan ironiassa on piilossa koko sarjakuvaromaanin hienous, sillä miten muuten y-sukupolven edustaja edes voisi ongelmiaan 2010-luvun lopulla käsitellä?

Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi alkuvuoden vahvimpia lukukokemuksia, ja suosittelen sitä ihan ehdottomasti myös niille, jotka sarjakuvia kirjallisuuden muotona jostain syystä minun tapaani vierastavat. Eniten suosittelen sitä sellaisille, jotka tunnistavat kriisin siitä, kun oma parasta ennen -päiväys on juuri umpeutunut ja niille, jotka kuuluvat siihen maagisen ironiseen ikäpolveen, joka ei voi elää ilman itsetietoisuuttaan. Mutta lopulta, tätä kyllä suosittelen ihan kaikille. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista, jonka hetkeen olen lukenut.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on ainakin Spleenishin lukenut aiemmin.
Helmet-haaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani 

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA (NAPOLI-SARJA #2)

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA
508s.
WSOY 2017
Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012
Suomentaja: Helinä Kangas

Olen pikahurmaantuja. Jos pidän jostain, pidän yleensä varsin täysillä, ja jos vain mahdollista, kulutan kaiken aiheeseen liittyvän loppuun niin pian kuin mahdollista. Katson kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa muutamassa illassa, kuuntelen kuukauden ajan ainoastaan yhtä levyä, joskus jopa yhtä ja samaa kappaletta repeatilla niin kauan, kun se vain onnentunnetta jaksaa kerta toisensa perään minulle tuoda. Kirjojen parissa en pitkään aikaan ole tällaista tunnetta saanut, en sitten varmaan Harry Pottereiden edellisen uusintakierroksen, sillä harvoinpa yhden yksittäisen romaanin parissa pystyy yliannostuttamaan itseään. 

Mutta sitten luin joululomalla Ferraten Napoli-sarjan avausosan.

"Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan"

Sarjan toisessa osassa Lila ja Elena ovat kasvaneet jo nuoriksi naisiksi, ja siinä missä kertojana toimiva Elena puurtaa lukionsa loppuun, ja jatkaa omaksi yllätyksekseenkin yliopistoon, on Lila mennyt naimisiin ja alkaa elää rouvasarkea uudessa, kauniissa naapurustossa, monella tapaa hyvin kaukana siitä köyhästä arjesta, jonka keskellä hän on nuoreksi aikuiseksi kasvanut. Toisin kuin aiemmassa osassa, heidän kohtalonsa alkavat pikkuhiljaa kaueta toisistaan, hivuttautua eri suuntiin, kasvaa ja kehittyä kietoutumatta jatkuvasti enää toisensa ympärille. Silti yhteenkuuluvuuden tunne ei katoa, vaan heissä on jotain, joka kantaa yli puhumattomuuden ja kateuden, ja kasvattaa kokoaan kahden maailman ristiaallokoissa.

Jonkinlaisena erona ensimmäiseen osaan, tytöt ovat todella kasvaneet naisiksi, mutta myös tarina on laajentunut pienen kortteliyhteisön suhteista yhteiskunnallisellekin tasolle. Se laajenee siihen kauniisti, ikään kuin Elenan mukana: opettelee ymmärtämään oppimaansa myös sovelletussa mielessä, näkemään maailmaa laajemmin kuin yksityiskohtien ja kirjojen kautta. Se on edelleen  tarkka kuvaus patriarkaalisesta ja hyvinkin väkivaltaisesta yhteisöstä, mutta se on myös pieni pyristely, miten oma minuus säilytetään, kun toinen sitä yrittää ulkoa murtaa. Kerronta ulotti reunojaan myös varsin mainiolla, vaikkakin osittain vähän liiankin tarkoituksenhakuisella keinolla kahteen suuntaan, Elenan omaksi, rauhalliseksi kasvutarinaksi, ja Lilan taisteluksi nuoren vastahankaisen vaimon roolissa muistikirjojen kautta, jotka hän oli Elenalle säilyettäväksi antanut.

Eniten tässä jatko-osassa rakastin sitä, miten se jatkui tasan siitä, mihin ensimmäinen osa loppui. Pääsin siis suoraan tuttuun ja turvalliseen maailmaan, ja alusta asti oli varsin selvää, että jos piti ensimmäisestä osasta, ei tämä tunne todennäköisesti toisenkaan kanssa tule muuttumaan. Näitä kahta kirjaa, tai todennäköisesti koko sarjaa, on varsin mahdoton erotella lopulta toisistaan, niin tarkkaan se kertoo edelleen yhtä ja samaa tarinaa, kietoo lukijansa näennäisen helpon juonikuvion ja sivua kääntämään pakottavan kerronnan avulla. Ja silti se ei jätä kaikessa viihteellisyydessäkään huijattua, liian helppoa oloa, vaan kirjan ihmissuhteisiin sukeltaa niin syvälle, että ne tuntuvat hieman kliseisestikin todettuna aidoilta.

Ja sitä aitoutta minä näissä rakastan. Elenan itseensä kohdistuvaa sokeutta, epävarmuutta, jatkuvaa peilaamista toiseen, sitä kautta joko itseään väheksyen tai sieltä ylös toista astinlautana käyttäen ponnahtaen. Jollain maagisella tavalla Ferrante osaa kuvailla niin pikkutarkan aidosti ja samaistuttavasti kahden ihmisen ystävyyttä, että kirjan pienille vioille, hieman huterille sivuhenkilöille ja välillä jopa naivisti eteneville tapahtumille, ei anna minkäänlaista painoarvoa, ne vain ohittaa olankohauksella, antamatta horjuttaa sitä hurmioituneisuutta, joka tällaisesta tarkkanäköisyydestä kumpuaa. Ja samalla kun tämän romaanisarjan kanssa totaalisesti uppoaa viihdyttävään maailmaan, jossa fiktiiviset murheet ohittavat arjen omat pienet pulmat, tuo se silti perspektiiviä myös omiin tunteisiin, kateuteen, epävarmuuteen, vertaamiseen ja peilaamiseen, ja se tekee sen käsittämättömän lohdullisesti. Ymmärtäen, antaen jokaisen olla oma itsensä virheineen päivineen. Rakastaen toista kuin vain lapsuudenystävää voi rakastaa.

Muutaman pienen aavistuksen hetken pohdin tätä lukiessani, että luenko liian ahnaasti, liikaa liian nopeasti, mutta vielä toisen osan kanssa se ei lopulta kuitenkaan vaivannut oikeastaan ohikiitävää hetkeä kauempaa. Saa nähdä, olisiko kolmas osa heti perään jo aivan liikaa, voi olla. Ja silti, lopulta tunne siitä, että tähän maailmaan on mahdollista vielä palata, ja hyvinkin pian, todennäköisesti tulee voittamaan. Kolmas osa tästä sarjastahan on jo julkaistu, ja jos yhtään omaa hurmaantumistapaani tunnen, olen senkin lukenut ennen kuin lumet maasta sulavat. Tiedä sitten, miten sarjan viimeisen, neljännen osan kanssa sitten käy, aiheuttaako kolmas jo ähkyn, vai huomaanko kahlaavani kohta viimeistä malttamattomana jo englanniksi. Se jää nähtäväksi.

Uuden nimen tarinasta on kirjoitettu hurjasti, muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Lumiomena & Luettua elämää

Helmet-haaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

LUE KOKO MAAILMA


Suhtautumiseni erilaisiin lukuhaasteisiin on hieman ristiriitainen, mutta kuten aiemmin viittasinkin, olen kyllä kaiken sivussa kerännyt jo muutaman vuoden ajan kirjoja ympäri maailmaa, yrittänyt lukea teoksia mahdollisimman monista eri maista. Ja nyt viimein ajattelin tehdä siitä hieman virallisempaakin, lisäillä sen tänne blogiin asti! Kyseessähän on siis vuosia (sitten) kirjablogeissakin pyörinyt haaste, jossa on tarkoituksena lukea kirja kaikista maailman valtioista. Itse käytin valtiolistauksessa apuna ihan vain Wikipediaa plus lisäilin vielä mukaan Kosovon ja Palestiinan, ja vuoden 2019 jälkeen yritän myös korvailla aiemmin haasteeseen lisätyt kirjat sellaisiksi, että teokset olisivat oikeasti myös kyseisen maan kirjallisuutta, ei vain sinne sijoittuvaa.

Muuten tämä on minulle muiden haasteiden tapaan rento ja stressitön haaste, lisäilen kirjoja sitä mukaan kun sopivia vastaan tulee, eikä tarkoitus varsinaisesti tätä nyt ole kiirehtiä valmiiksi, tulee kun tulee. (Tai no, jos tulee.) Minulla on nyt jo "aloittaessa" 52 maata kasassa, katsotaan kuinka monta niitä lisää lähivuosina ehtii tulemaan! Palailen täyttelemään tätä aina kun lisätäyteltävää on, ja jos jotakuta kiinnostaa, yritän lisäillä tuon Lue koko maailma -tunnisteen myös kirjoihin, jotka tällekin listalle mukaan pääsevät.

Ja pidemmittä esipuheitta, tässä jo tähän asti luetut maat maanosittain. Minkähän maanosan saisin valmiiksi ensin?

A A S I A

Bangladesh Tahmima Anam : Kulta-aika
Iran Marjaneh Bakhtiari : Toista maata
Israel Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia 

luettu yhteensä 19/47


A F R I K K A
Etelä-Afrikka : Trevor Noah : Laiton lapsi
Somalia Ayaan Hirsi Ali : Pakomatkalla
Sudan Mende Nazer : Orja

luettu yhteensä 13/53


E T E L Ä - A M E R I K K A


luettu yhteensä 5/12


E U R O O P P A

Espanja Carlos Luiz Zafón : Tuulen varjot
Irlanti Sally Rooney : Normal People
Iso-Britannia J.K. Rowling : Harry Potterit
Norja  Erlend Loe : Supernaiivi
Ruotsi Astrid Lindgren : Veljeni leijonamieli
Ukraina Mihail Bulgakov : Saatana saapuu Moskovaan


luettu yhteensä 18/47


O S E A N I A


luettu yhteensä 2/14


P O H J O I S - A M E R I K K A

Meksiko Sabina Berman : Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

luettu yhteensä 3/23

E K S T R A T
(eli pienet saaret ja paikat, jotka kuuluvat ehkäpä jollekin valtiolle, 
mutta ovat kirjallisuudessa jollain maagisella tavallaan niin oma maailmansa, 
että ansaitsevat tulla mainituksi myös erillään)

Tristan da Cunha (UK) Marianna Kurtto : Tristania

Y H T E E N S Ä
60/196
(+ 3 ekstraa)

* vuonna 2024 lisätty kirja

Mutta nyt vain lukemaan maailmaa läpi. Mahtavia kirjavinkkejä puuttuvista, eli tässä postauksessa listaamattomista maista, otetaan vastaan enemmän kuin mielellään! Tänä vuonna toivon saavani listaan ainakin kuusi uutta maata.

perjantai 12. tammikuuta 2018

MARI MANNINEN : YHDEN LAPSEN KANSA

MARI MANNINEN : YHDEN LAPSEN KANSA -
KIINAN SALAVAUVAT, PIKKUKEISARIT JA HYLÄTYT TYTTÄRET
205s.
Atena 2016

Mannisen Yhden lapsen kansa on kiinnostanut siitä saakka kun se julkaistiin, vieläkin enemmän sen jälkeen kun se voitti Tieto-kategorian Finlandia-palkinnon reilu vuosi sitten. Tosin tässä lienee täytyy myöntää, että kyseinen kirjahan on ollut jo ennen voittoa omassa hyllyssäni. Eli siis reippaan vuoden. Ja nyt joululomalla, väärin arvioidun ja kesken loppuneen kirjapinon kanssa kun piti valita Helsingin hyllystä luettavaa, tuli ensimmäistä kertaa aidosti mieleen tarttua tähän. Että juu, kiinnostanut on hurjasti kyllä, mutta se ei näemmä takaa ihan hurjasti vielä minkäänlaista toiminnallista puolta.

"Lillä on kyllä selvä näkemys syntyvyydensääntelyn merkityksestä niin Kiinalle kuin itselleenkin.
-Minusta yhden tai kahden lapsen politiikka estää Kiinaa kehittymästä humaanimmaksi kansakunnaksi. Teen kaikkeni, jotta tämä politiikka lopetettaisiin ja siihen käytetyt rahat käytettäisiin paremmin. Uskon, että Jumala muodostuu maailman seitsemästä miljardista ihmisestä. Olen yksi osa sen sielusta ja teen nyt osani."

Manninen on muuttanut Kiinaan miehensä kirjeenvaihtajapestin vuoksi ja on itse taustaltaan toimittaja. Pekingissä asuessaan hän kiinnostui Kiinan yhden lapsen politiikasta, ja haastatteli kunnioitettavan määrän paikallisia, jotka olivat niin politiikan puolella kuin sitä vastaan. 1970-luvulla alkunsa saanut syntyvyydensäätely on koskettanut jollain tapaa jokaista tälläkin hetkellä elävää kiinalaista, yli miljardia ihmistä, eli käytännössä joka viidettä maapallon ihmistä. Luku on valtava ja vaikka politiikka on muuttunut kahden lapsen politiikaksi, on pakkoaborteilla, sterilisoinnoinneilla ja hylättyjen lasten kokemilla kohtaloilla pitkät ja rankat jäljet.

Yhden lapsen politiikka on todella siis koskettanut huomattavaa määrää maapallomme asukkaista, ja siitä on kirjoitettu lukemattomia kertoja länsimaisessa mediassa. Eräs Mannisen haastatteltavistakin tosin totesi olleensa jo kyllästynyt iänikuiseen näkökulmavalintaan, kauhisteluun ja arvosteluun länsimaisin silmin. Toki Kiinastakin löytyy yhden- ja kahden lapsen politiikankin vastustajia, mutta on toki totta, että länsimaalaisten näkemys tästä on varsin yksisilmäinen ja omista lähtökohdista sitä katsovat. Siksi olikin mielenkiintoista tietää, pystyykö suomalainen, ei edes kovin tieteellinen artikkelikokoelma antamaan aiheeseen mitään uutta.

Nyt ajatus lennähtää hetkeksi hieman kirjasta ohi, mutta tieteellisyyteen tai sen puutteeseen viitatessa en kuitenkaan halua kompastua liikaa tietokirjallisuuden määritelmään. Tästä taisi olla viime vuodenkin Finlandian Tieto-kategorian kohdalla puhetta, ennen kaikkea koska kaikki ehdokkaat olivat toimittajien, ei tieteentekijöiden ja tieteilijöiden kirjoittamia. Suomen kielessä tietokirjallisuus on terminä kuitenkin hieman ongelmallinen, sen englanninkielinen vastine non-fiction ajaa minusta paremmin asiaansa. Toki olen ehdottomasti tutkitun ja neutraalin tiedon, tieteellisenkin, kannattaja, mutta eihän tietokirjan aina tarvitse olla tieteellinen, jotta se voi tuoda esiin muutakin kuin fiktiota. Toimittajien, tavallisten kansalaisten, muidenkin kirjailijoiden tekemää tietokirjallisuutta, ei-fiktiivistä kirjallisuutta tarvitaan, ja sille on oma paikkansa, ja tiedettäkin on välillä varsin hyvä kansantajuistaa, jotta se on kaikkien saatavilla. Mutta asenteellista ja ennakkoasenteita vahvistavaa se ei saa minun mielestäni olla, oli lähtökohta enemmän tutkitussa tai sitten hieman hutkitussa tiedossa.

Ja nyt Manniseen palatakseni. Hän toteaa kirjassa tahtovansa oikaista yhden lapsen politiikkaan liittyviä stereotypioita, mutta koska aiheesta on jo kirjoitettu paljon, olisin kovin kaivannut näiden artikkeleiden lisäksi joko tutkittua tietopohjaa tai neutraalisti kuvattua tietoa. Valitettavasti hän kuitenkin onnistuu kompastumaan samaan kuoppaan kuin niin moni muukin länsimaalaistoimittaja: näin valtavat länsimaalaislasit silmillään hän tulee vahingossa sekä vahvistaakseen stereotypioita että karnevalisoidakseen koko ilmiön. Se näkyy pienen sanavalinnoin ja näkökulmien kautta: aborttikampanjaan osallistuneet ns. pahikset väittävät asioita, kun taas sopivasti sympaattisemmat uhrit kärsivät, huokaavat ja katsovat pois. Näitä Mannisen "hyviksiä", ilmeisesti oikein ajattelevia ei myöskään ylitulkita, mutta kieli ja kertoja antavat ymmärtää, että tämä on totta. Samaa kohtelua eivät enää saa kuitenkaan ne, kenestä haastattelija ei pidä, vaan Manninen mutuilee ja aika armottakin leimaa heidät epäluotettaviksi. Ajatellen ehkä antavansa lukijalle tietoa siitä, miltä käyttäytyminen tilanteessa vaikuttaa, kenties, mutta harvoinpa olen näin puolensa valinnutta tietokirjaa itse lukenut.

Liekö syy selkeän ja tieteellisesti päteväksi osoitetun teoria- ja tutkimustiedon puuttumisessa pohjalta vai ylipäätään sensaatiohakuisessa kauhistelussa, mutta minusta tämä kirja oli paikoin varsin osoitteleva. Mannisella oli kummallinen tapaa useampaan otteeseen vetää matto haastateltaviensa alla ylitulkitsemalla, ja se valitettavasti söi valtavasti uskottavuutta myös paremmilta kohdilta, joita toki kirjassa oli roppakaupalla. Kuitenkin kuittaamalla nuori teinipoika onnettomaksi ilman, että se välittyy luonnollisesti haastatteluvastauksista (ja kuka sen onnellisuuden sitten määrittelee, länsimaalainen moraalikäsityskö?) sekä tuomitsemalla suoraan erään valittamiskierteessä olevan lääkärin sellaiseksi "jolta en itse uskaltaisi varata aikaa", Manninen otti kantaa niin tarpeettomasti, että lopulta kuuluvin ääni oli kirjan kirjoittajan, ei haastateltavien. Länsimaisten arvojen parempana pitäminen olikin niin läpinäkyvää, että tuntuu kirjan tunkeutuneen luvatta sellaiselle tontille, josta sen olisi parempi pysyä kaukana, ronkkivan aihetta, josta lukisi mielellään kiinalaisen toimittajan, tutkijan tai kirjailijan ajatuksia. Jos tietokirjan taustaääni ei tunnu uskottavalta, koska kirjoittaja ei osaa olla arvailematta, onko se silloin oikeasti puolueetonta tietoa? Ja millainen maailmastamme tulee, jos "näin ihmiset sen vain kokevat" -mututieto muuttuu täysin päteväksi ja varteenotettavaksi pohjaksi tehdä esimerkiksi poliittisia päätöksiä?

Tästä Mannisen kirjasta tuli hieman mieleen jokunen vuosi sitten lukemani ruotsalaiskirjailija Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus - vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. Se oli tärkeästä ja mielenkiintoisesta ilmiöstä kirjoitettu, aivan kuten Yhden lapsen kansakin, ja näille molemmille on ehdottomasti yhteistä se, että tällaisellekin täällä Suomessakin on erityisen tärkeä osata pitää silmänsä auki, oppia ymmärtämään myös muiden kulttuurien erilaisuuksia ja taustoja. Mutta kuten Kabulin tyttöjä, leimasi tätä Mannisen teosta sama, kauhisteluun kutsuva näkökulmavalinta: ei ollut edes yksi kerta, kun Manninen oikein käskee lukijansa itsensä kanssa samalle puolelle.

"Kuulostaako uskomattomalta? Ja vielä uskomattomammaksi menee!" 

Vai olenko ainoa, joka näkee tällaisissa kohdissa lähinnä tabloid-lehdistön kirkuvankeltaisen taustakuvan, ja kadottaa oikeastaan kaiken luottamuksen tähän "tietoon"?

Maailma ei ole vain meidän, tänne mahtuu myös paljon sellaista, joita ei meidän moraalikäsityksemme kannalta ehkä pitäisi.  Aito ymmärrys ei kuitenkaan synny paheksumalla ja kauhistelemalla vaan inhimillisyydellä sekä ymmärtämällä, että maailmassa mikään ei ole mustavalkoista, eihän se meillä länsimaissakaan sitä ole. Tunnistan tämän kirjan kieltämättä yrittäneen ottaa siihen kantaa myös näin, mutta valitettavasti Mannisen oma ääni huusi niin kovaa, että jälleen kerran valkoisen länsimaalaisen alle jäivät ne, kenen ääntä oikeasti olisin halunnut kuulla. Ensimmäisen maailman ongelmia, ehkä, mutta vaikea niistä muista maailmoista on kuulla, jos heidän päälleen puhutaan jatkuvasti. En usko, että mikään ihmisryhmä kaipaa etuoikeutetusta enemmistöstä puolesta puhujaa itselleen, tärkeämpää lienee olisi rohkeasti astua sivuun ja antaa heidän kertoa itse, mikä mättää ja mikä ei.

Yhden lapsen kansa on hurmannut myös kirjabloggaajat, sillä se voitti viime vuonna myös Blogistanian Tieto-palkinnon. Niinpä siitä on bloggauksia vaikka millä mitalla, joita itse kukin voi googlettamalla löytää, mutta tässä silti muutama siitä kirjoitettu: Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Hemulin kirjahylly & Kirjanurkkaus

Helmet-haaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

tiistai 9. tammikuuta 2018

ELINA HIRVONEN : KUN AIKA LOPPUU

ELINA HIRVONEN : KUN AIKA LOPPUU
251s.
WSOY 2015

Elina Hirvonen on yksi kotimaisia kirjailijoita, jonka tuotantoa minun on pitänyt lukea jo pitkään. Sekä tämä hänen kolmen vuoden takainen teoksensa Kun aika loppuu että esikoisensa Että hän muistaisi saman ovat lämmittäneet kirjahyllyäni jo kauan, tarttuneet mukaan kierrätyskeskuskierroksilta, mutta aina vain jääneet lukematta. Nyt kuitenkin joululomaa Helsingissä viettäen olin hieman arvioinut väärin mukaan otettavien kirjojen riittävyyden, ja jouduin hurjaan tilanteeseen, jossa seuraava kirja piti valita omasta hyllystä, vanhojen kirjojen joukosta. Vahingossakaan valinta ei toki osunut yhteenkään niistä kymmenestä, jotka seitsemisen kuukautta sitten listasin hyllystäni toivovani lukevan, mutta no, lopputulos lienee kuitenkin sama, oma hylly keveni sentään yhdellä luetulla teoksella enemmän.

"Kyyneleeni tai painajaiseni eivät auta ketään. Tuskani on etuoikeutetun ihmisen ahdistusta. Pienen vähemmistön, joka on tottunut siihen, että unelmat voivat toteutua ja niitä voi toteuttaa, ja jos se ei onnistu, voi vaatia parempaa. Vähemmistön, joka voi sanoa 'kaikki on itsestä kiinni' tai 'hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita' ilman minkäänlaista ironiaa ja joka menettää kykynsä toimia jouduttuaan tilanteeseen, jossa tapahtuu jatkuvasti pahoja asioita eikä juuri mikään ole itsestä kiinni."

Hirvosen romaani lähtee liikkeelle lopusta, ja kulkee taas uudelleen alun ja välipisteiden kautta kohti sitä, joka lukijalle jo alussa kerrotaan. Laura on pitämässä luentoa ilmastonmuutoksesta yliopistolla kun kaksi poliisia tulevat häntä vastaan. Lauran tytär Aava on lääkärinä sodan runtelemassa Somaliassa saadessaan kuulla, että Helsingissä joku on kivunnut Lasipalatsin katolle ja ampunut ihmisiä. Kumpikin heistä tietää heti, kuka ampuja on, ja toisin kuin uhrien omaiset, heidän surulleen ei ole kollektiivista sijaa.

Hirvonen tuo fyysisesti pienehköön kirjaansa valtavia teemoja: ilmastonmuutoksen, erilaisuuden sietämisen, vanhemmuuden vaikeuden, parisuhteen, jossa toinen haluaa lapsia ja toinen taipuu tahtoon vastoin omaa sisintään. Laura on joutunut elämään itse sellaisen äidin varjossa, josta ei onnelliseen ja pullantuoksuiseen lapsuuteen ole siltaa, ja samalla hän itse antaa omille lapsilleen mielummin periksi kuin lähtee rakentamaan väleille jotain sellaista, joka itseltäkin on puuttunut. Etäinen, omiin nurkkiinsa käpertynyt perhe on kuin hajonnut pieni maailma, jossa jokaisella ihmisellä, yhteisöllä ja kansalla on lopulta tarve vain yhdelle ja samalle asialle, mutta he eivät osaa hakea sitä toisistaan. Näinpä jokainen taistelee taisteluaan yksin, sitä sellaista, jolle yhdessä ollessa ei luultavasti olisi edes tarvetta.

Elämme tällä hetkellä sitä hetkeä, jossa kirjan päähenkilö Aslak on lapsi. Jos ei oteta huomioon, miten puolivillaisesti muut muutaman kymmenen vuoden päähän sijoitetut asiat eivät ole muuttuneet tippaakaan (olisin kaivannut tähän hieman dystooppisempaa rohkeutta!), on kuvaus vaikuttava, sillä jossain tällä hetkellä kasvaa sellainen lapsi, jota muut eivät huomaa. Hän on se hiljainen, torjuttu, vääränlainen ja passiivisesti tai aktiivisestikin kiusattu, joka ei pääse joukkoon ja jonka mieli on liian ohut kestämään sellaista. Sillä kenenpä meistä ei olisi. Mutta niin raadollista kuin se onkin, nyt on se hetki, jolloin tulevaisuuden joukkomurhat ja radikalisoituminen pitää estää. Nyt on se hetki, kun meidän pitää pitää huolta kaikista, niistä, jotka ovat syntyneet kanssamme samojen rajojen sisällä, ja niistä, jotka jotain pakoon ovat tänne myöhemmin tulleet. Nyt on aika tehdä se huominen, jossa lapsillamme ei ole paha olla.

x

Vaikka kirjan teemat ovat suuria ja näennäisesti kaukana toisistaan, ne hieman yllättäenkin solahtavat mainiosti kokonaisuudeksi, tekevät kaikesta eheän ja surullisen kauniin kokonaisuuden, jossa maapallon kohtalo on aivan yhtä hauras kuin sen pienin ja väärinymmärretyin ihminen. Ilmaston lämpeäminen on yhtä aiheellinen huoli kuin ihmisten kyvyttömyys toimia yhdessä yhteiseksi parhaaksi, mutta ehkä hieman epäuskottavasti sen sanoma kuitenkin sivuilta huokui. Ehkä siksi, että olen itse sattunut lukemaan aiheesta paljon, ehkä siksi, että yliopistoluennoijan sanoma tuntui olevan sama ympäristöpolitiikan opiskelijoille kuin se oikeassa elämässä on (hyvin toivottavasti) peruskoululaisille. Siitä paistoi siis hieman läpi aito perehtymättömyys alaan ja sen tutkimukseen, jo tuttujen asioiden jakaminen, mutta toisaalta, jos se herätti jonkun sellaisen ajattelemaan asiaa, joka ei ennen ollut sitä ajatelleeksi tullut, on se todennäköisesti saavuttanut tehtävänsä. Se, että tämä tematiikka on omassa kuplassani pidemmällä, ei todennäköisesti tarkoita sitä, ettei asioista edelleen olisi tarvetta puhua perustasollakin. 

Lopulta Hirvosen kirja oli kuitenkin minulle ennen kaikkea positiivinen yllätys. Vielä alkumetreilläkin ajattelin lukevani etäisen laskelmoitua, ja hieman keksitynoloista tarinaa, josta näkee, että nämä tunteet lähinnä näyttävät paperilla hyvältä, mutta eivät tunnu lopulta miltään, mutta se ajatus meni lopulta kuitenkin suurimmilta osiltaan ohi. Ei tämä ehkä ihan vaikuttavuudessaan yltänyt sinne, minne periaatteessa olisi voinut, mutta jos olisin lukenut tämän muutama vuosi sitten, olisin vaikuttunut ihan varmasti huomattavasti vahvemmin. Eli ehkä se olin vain minä, ei tämä kirja, mutta uskoakseni tämä saattaa kuitenkin olla niitä tarinoita, jotka vain kasvavat lukukokemuksen jälkeen, enkä kriittisiä ajatuksiani enää kuukausien päästä muistakaan. Suosittelen tätä vain eteenpäin ja mieleen on jäänyt vahvimmat palat, vanhemmuuden kuvaus ja suru siitä, että vain uhrien omaiset saavat aidosti kärsiä. Kirjat eivät muutamassa vuodessa vanhene, toivottavasti näitä Hirvosen teoksiakin edelleen ahkerasti luetaan.

Kirjasta muualla mm. seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Ps. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Lumiomena, Ullan luetut & Pieni kirjasto

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

LUKUHAJATELMIA VUODELLE 2018



En yleensä juurikaan suunnittele lukemisiani seuraavaa kirjaa pidemmälle, jos niinkään kauas. Luen, mitä milloinkin tuntuu, että olisi hyvä, ahdistun, jos jossain haasteessa on kaksi kirjaa lukematta, ja juuri silloin ei huvita lukea niitä, mutten osaa silti olla lukemattakaan. Haluaisin lukea myös enemmän kirjasarjoja, mutta minulla on siihenkin pinttynyt maailman hölmöin ajatusmalli: niin Täällä Pohjantähden alla -trilogia kuin alusta alotettavat Potteritkin on luettava kerralla putkeen ja se jos mikä "hieman" syö intoa tarttua niihin. Ensimmäinen tavoitteeni vuodelle 2018 onkin siis:

01 Lue rennommin.

Sääntöjä voi aivan rauhassa kehitellä muuallekin, lukemisen kuuluu olla mukavaa ja kivaa. Ja sarjoja voi lukea niin, että ne lukee kaikki joko viikon tai viiden vuoden sisällä, ei se ole niin justiinsa (, yritän itselleni hokea).

Luen myös hurjan paljon nykyään kirjastosta lainattuja kirjoja, asunhan moisen naapurissa. Se on ihana, ja ehkäpä yksi parhaista tavoista hankkia itselleen lukemista, ei kaikkea tarvitse aina omistaa. Mutta viitaten ensimmäiseen kohtaan, välillä niistäkin saa kehitettyä itselleen kummallisen paineen, ja silloin keskiverrompikin kirjastolaina menee oman hyllyn himotun ohi. Ah. Joten seuraava tavoite on:

02 Tyhjennä kirjastolainakasa nolliin ainakin kahdesti vuoden aikana. 
Ja ei, eri paikkakunnalla vietettävää kesää varten palautettavaa pinoa ei lasketa.

Ja vaikka olisikin ihana tosiaan lukea enemmän ihan niitä omiakin lukemattomia, en osallistu muissa blogeissa hurjasti kiertävään, ihanan Sivumennen-podcastin Jonnan ja Johannan hyllynlämmittäjähaasteeseen. Tekosyynomaisesti väitän, että ensisijaisesti se johtuu siitä, että asun yksinkertaisesti niin hankalasti kahdessa paikkaa, etten koskaan ole oikeiden kirjojen kanssa samalla paikkakunnalla, olin sitten Joensuussa tai Helsingissä, mutta enemmän se johtuu siitä, että olen vuosittain kokenut enemmän itselleni Katrin tavan listata 10 oman hyllyn himotuinta ja hylätä ne kirjat onnellisesti aina kunnes tulee aika tarkastaa luinko mitään. Palaan noihin nimenomaisiin kirjoihin, ja ehkäpä uuteen listaankin vielä keväällä, mutta nyt asetan itselleni mielummin tavoitteeksi...

03 Lue omasta hyllystä ainakin 10 kirjaa

Olisi ihana, jos niistä ainakin puolet olisi sellaisia, jotka siellä kauan ovat olleet ja ainakin kaksi sellaista, jotka olen lukenut jo aiemmin, jotta saisin raivattua tilaa ja aikaa myös vanhoille lemppareille, uudet kun tahtovat usein kiilailla niiden edelle. 



04 Lue ainakin neljä klassikkoa ja kirjoja ainakin kuudesta eri maasta

Ah, viimein jotain konkreettista! Blogeissa pyöriviin klassikkohaasteisiinkaan en uskalla luvata osallistua, koska en halua tähdätä klassikoiden lukemista tiettyihin hetkiin, mutta niitä ylipäätään haluan lukea. Kirjoitin tavoitteekseni aluksi kaksi, mutta se on tullut täyteen ilman erillisiä yrityksiäkin, joten tänä vuonna määrän voisi vaikka hurjana lukijana tuplata. Hiljalleen blogin ulkopuolella keräilty maailmanvalloitushaaste siirtynee myös alkuvuoden mittaan tänne sivuilleni asti, mutta siitä lisää sitten sittempänä. 

Viime vuonna listailin 25 kirjaa, jotka ajattelin vuoden 2017 aikana lukea, ja sain niistä luettua "jopa" yhdeksän. Silläpä en tälle vuodelle nyt nimenomaista kirjalistaa halua itselleni rakentaa, mutta ehkä kokoan nyt viidenneksi ja viimeiseksi tavoitteeksi vuoden viiden himotuimman kirjan listan, jotta on sitten taas alkuvuodesta 2019 jotain, joita kertoa jättäneensä lukematta. Mutta tässäpä ne:

05 Viisi vuoden 2018 malttamattomimmin odotettua

1. Ayòbámi Adébátò : Älä mene pois
2. Han Kang : Ihmisen teot
3. Gaël Faye : Pienen pieni maa
4. Elena Ferrante : Uuden nimen tarina & 
Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät
5. Tove Jansson : Kesäkirja

10 kirjaa omasta hyllystä, neljä klassikkoa ja kuusi uutta maata, I can do it! Tai sitten unohdan koko suunnitelmani onnellisesti jo helmikuuhun mennessä, ja kuittaan koko postauksen ensimmäisen tavoitteen onnistuneeksi, sekin on jo aivan tarpeeksi. Kunhan nautin lukemisesta! 

Mitä / miten te haluaisitte lukea vuonna 2018?

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ
478s.
Otava 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness
Suomentaja: Hanna Tarkka
Arvostelukappale

On kirjoja, jotka täytyy ymmärtää jättää kesken, jos niitä ei ole kahden kuukauden sisällä aloittamisesta saanut loppuun. Niitä ovat poikkeuksetta olleet lähes kaikki lukemani. Ja kesken jättämäni.

Mutta on myös kirjoja, joiden kanssa itselleen täytyy antaa aikaa. Vaikka lukemiseen menisikin neljä kuukautta. Vaikka koko ajan takaraivossa tuntuisikin hakkaava tunne, että tämä olisi jo pitänyt lukea, koska olen itse tämän arvostelukappaleeksi pyytänyt. Tai ihan vain lopettaa kesken, koska tämä on jotain, mikä ei ole minun lukuaivoilleni tarkoitettu.

Syyskuussa minä tämän aloitin. Ja joulukuun viimeisinä päivinä sen loppuun sain.

"Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei.
Muuttumalla hiljalleen kaikeksi."

Arundhati Royn pitkään odotettu uutuusromaani on teos muun muassa rakkaudesta. Se on myös tarina joukkoonkuulumattomuudesta, intersukupuolisuudesta, erilaisuudesta, Kashmirista, sodasta, joukkomurhista, nationalismista ja sen tuhoisuudesta, oikeudesta elää niin kuin haluaa. Se on kirja politiikasta, yhteiskunnasta, Intiasta, uskonnosta, siitä että ei usko. Se on kertomus jokaisesta, mutta ennen kaikkea kaikesta. Erillään ja yhtaikaa.

"Tilo tunsi ensimmäistä kertaa elämässään, että hänen ruumiissaan oli tilaa sen kaikille elimille."

Royn romaani ei ollut helppo. Ja entistä haastavamman siitä minulle teki se, etten osannut edes ajatella, ettei se olisi. Se alkoi rauhallisesti, näennäisen yksinkertaisesti, vaikka poukkoili ja lensi ajasta toiseen niin, että kronologisuus oli vain haave, jonka sai täysin opetella unohtamaan. Mutta varsin pian se vaihtoi suuntaa, eikä vaihtanutkaan, kertoi ajasta ja ajasta ennen aikaa. Meni edelle, palasi, muttei siihen, mistä äsken luettiin, tarkensi, muttei sitä, mitä alkuun luulit tarkennettavan.

Ja silti siinä oli jotain maagista. Jotain sellaista, jota en voi siirtää yhdessä mitättömässä blogipostauksessa kenellekään. 

Siinä oli taikaa, Intian kaoottisuutta, käsinkosketeltavaa surua ja menettämisen kauhua oloissa ja yhteiskunnassa, joka on meille vain eksoottinen tai vaarallinen lomakohde. Surua, toivoa, iloa ja naurua yhtaikaa. Yhdessä ja yksin.

Vaikka aloitin Äärimmäisen onnen jo syyskuussa, luin siitä viikon sisään yli kaksi kolmannesta. Ensin luin liian hitaasti, liian pitkillä tauoilla, sen jälkeen luin liian kiireesti, liikaa ahmien. Ja silti yhtään sopusuhtaisempi lukutahti tuskin olisi auttanut minua lainkaan. Olisin ollut aivan yhtä pihalla tai sisällä, haltioitunut tai epävarma. Ilman suuntaa joka tapauksessa, ja silti täysin kartalla, sillä ei tätä enää lopulta voinut edes laskea käsistään.

Joten joskus todella kannattaa taistella, vaikka kyse onkin lukemisesta, josta kai lähtökohtaisesti pitäisi nauttia. Joskus taistelu tuo suurimmat löydöt, vahvimmat ja elävimmät maailmat. Niin kävi nyt, vaikka tuntuu, että tämä pitäisi lukea vähintään vielä viidesti, jotta tästä ymmärtäisi edes puolet. Mutta jokin alku se tämä ensimmäinenkin jo on. 

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on ehditty lukea jo paljon, postauksia muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Illuusioita & Sanoissa ja sivuilla
Helmet-haaste 2017: 33. Kirja kertoo Intiasta
Lue koko maailma -haaste: Intia