torstai 14. tammikuuta 2021

PÄÄOMANI

MILJA SARKOLA : PÄÄOMANI
165s.
Teos 2020

On yksi lempiasioitani, kun lukemani kirjat onnistuvat järjestäytymään peräkkäin niin, että lukukokemuksista tulee jatkumia, keskenään keskustelevia kokonaisuuksia, joiden keskuudesta ei välttämättä enää edes muista mistä teoksesta mikäkin ajatus on lähtenyt. Kahdesta edellisestä toisiinsa limittyneestä, Aura Nurmen Leijonapatsaista ja Édouard Louisin Ei enää Eddystä jo tänne kirjoittelinkin, niiden työväenluokka- ja köyhyyspyörteestä taas hyppäsin seuraavaksi täysin toiselle laidalle, Milja Sarkolan Pääoman, ylemmän keskiluokkaisuuden, puolen miljoonan euron asuntolainojen, rahastosijoitusten ja Pierre Bourdieun sosiologisiin teorioiden pariin.

Pääomani on tiivis romaani suomenruotsalaisesta teatteriohjaajasta, joka laskee rahojaan sentin tarkkuudella, kerryttää varallisuuttaan ja hahmottaa koko ympäröivää todellisuuttaan sen taloudellisten hyötysuhdeverkostojen kautta. On mies ja on poika, on premium-asiakkuus Aktiassa, menestyksekäs ura ja apurahoja, joiden avulla voi lähteä viettämään kulttuurimatkaa Berliiniin tai residenssiviikkoja Yhdysvaltoihin rahaa jopa säästäen kun ei tarvitse käyttää omaa pääomaa useampaan päivään.

Sarkolan romaanin päähenkilö on rahallisen pääomansa kanssa lähes neuroottisen tarkka, ja vaikka yksinkertaista kirja olisikin lukea yksittäisen ihmisen pakkomielteenä istua varallisuutensa päällä, on romaani oikeastaan kokoaan hurjasti laajempi näkökulma nykykapitalistiseen yhteiskuntaan, keskiluokkaiseen opportunistiseen ajattelutapaan, jossa taloudellisen hyödyn maksimointi ajaa kaiken edelle. Täysin sopimusten varaan perustuva rahan arvo tuo näennäistä turvaa maailmassa, jossa kaikki pyörii sen ympärillä. Mutta pääoma ei ole vain taloudellista, vaan rivien välissä Sarkola kuvaa taitavasti esimerkiksi Bourdieun käsittelemää kulttuurillista pääomaa, jossa sosiaaliset suhteet, äly, koulutus, kokemukset, perhesuhteet ja luokkatausta ruokkivat yhteiskuntaa, jossa pääoma todella menee pääoman luo. Tarina on voimakas, ja se saa jopa räikeät mittasuhteet, kun kirjan sattui lukemaan Louisin Ei enää Eddyn -köyhyys- ja työväenluokkakuvauksen perään. Sarkolan romaanissa luokkakuvaus on hienovireisempää, mutta niin tarkkaa ja jokaiseen päätökseen ja hetkeen päähenkilön kautta limittyvää, että siitä tulee silti näkyvä ja äärimmäisen taitava yhteiskunnallinen kuvaus. 

Sarkolan erityistaito onkin kuvata tiettyä yhteiskuntaluokkaa ikäänkuin vertaisasemasta, osoittelematta tai moralisoimatta, mutta tuomalla silti selkeästi näkyviin mihin kaikkeen esimerkiksi juuri taloudellisesti turvattu elämä ulottaa lonkeroitaan. Luokkaeroista puhutaan Suomessa ehkä jo hieman enemmän, mutta puhe on silti varsin kuplautunutta: teen itse töitä tälläkin hetkellä lähiöissä, eikä sosioekonomisten tekijöiden vaikutusta esimerkiksi perheiden tilanteissa aina osata ottaa arjen keskusteluissa tarpeeksi hyvin huomioon. Ihmisiltä odotetaan vähintään samaa kulttuurista osaamista, suhteisuutta ja taitavuutta mihin itsellä on ollut rahkeita, ja harva onnistuu hahmottamaan, että ne rahkeet eivät ole itse vaivalla aina hankittuja, vaan syntymän kautta etuoikeuksina saatuja. Luokkakysymykset ovat oleellisia, kun oman alani ammattikasvattajat kohtaavat erilaisista taustoista tulevia vanhempia ja heidän lapsiaan, mutta silti eriarvoistumiskeskustelussa välillä lipsahdetaan enemmän yksilön syyttelyyn kuin laajempien rakenteiden tarkasteluun.

Kuten huomata siis saattaa, Sarkolan romaani osui varsin vahvasti oman mielenkiinnonkohteideni alueelle, ja puhuisin täällä blogissakin vaikka miten pitkään mieluusti luokkataustoista ja niiden vaikutuksista tähän ihmiseloon. Ajatus meinaa karata, mutta otan sen kiinni ja säästän myöhempää varten, ehkä enemmän myös omaan työ- ja mahdollisesti tulevaan tutkimusympyrään. Pääomaan palaan nyt sen verran, että kirjana se oli tosiaan äärimmäisen mielenkiintoinen, kiinnostavalla tavalla terävä ja teoreettinen, erityisesti myös yhteiskunnallinen. Rahasta puhuminen on kirjallisuudessa tällä tasolla harvinaista, ja tämä kirja on siihen aiheeseen oivallinen avaus. Paikoin Sarkolan teksti saavuttaa jopa joitain hieman rachelcusk'maisia sivustakatsovan tarkkailijan oivallisia positioita, joita tässä aivan erityisesti fanitin. Hieno romaani auennee toisella lukukerralla vielä vahvemmin.

Helmet-haaste 2021: 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

LUOKKAMATKOILLA – LEIJONAPATSAILLA & EI ENÄÄ EDDY

AURA NURMI : LEIJONAPATSAILLA
86s.
Otava 2020

&

ÉDOUARD LOUIS : EI ENÄÄ EDDY
190s.
Tammi 2019
Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule // 2014
Suomennos: Lotta Toivanen

Luin heti tammikuun alkuun kaksi kirjaa perätysten, niin tyystin erilaista, että niistä tuntuu hassulta kirjoittaa yhdessä, ja silti toisiaan risteävää, että se on luontevampaa kuin kirjoittaa peräkkäin kaksi postausta toistaen samoja sanoja. Aura Nurmen Leijonapatsailla on kirkkaan kaunis proosarunoteos, kirjastolaina, odottanut vuoroaan ikuisuuden, tarttunut lukemistoon monien kehujen kautta. Édouard Louisin Ei enää Eddy taas on ollut jo kesäkuusta asti lainassa ystävältä, hautautunut hyllyyn muiden lukemattomien seuraksi, ennakko-oletuksena jonkinlainen kurjuusporno ja väkivaltamässäily. 

Kirjallisuuskeskustelun keskiluokkaisuus – ja välillä jopa tietynlainen elitismiin kallistuminen – on kiinnostava ilmiö. Tuntuu, että usein hegemonista kirjallisuusmielipidettä edustaa juuri se stereotypinen, korkeastikoulutettu, ehkäpä itsekin alalla oleva henkilö, joka arvottaa herkästi kaiken korkeaan ja matalaan, sitä kautta siis tietenkin oikeanlaiseen ja vääränlaiseen tapaan kuluttaa kulttuuria. Silloin tällöin kirjakeskustelu on täynnä arvokiistoja, kuplia ja arvottamista, kuten toki taide ja kulttuuri noin yleensäkin, ja sellaista ylevää arvokkuutta rakennetaan usein varsin tietoisesti tekemällä eroa massoihin (eli rahvaaseen, joka lukee väärin). Marginaalista tulee upeaa ja hienoa (ja oikeanlaista), suurta yleisöä miellyttää vain kevyt ja turmeleva. Sama diskurssi on pyörinyt aiheen ympärillä jo vuosikymmeniä, ellei jopa saa kaikuja jo aiemmilta vuosisadoiltakin, kun ylemmän luokan on täytynyt tehdä selkeää eroa alempiin, mutta vaikka se muuttaa muotoaan ja nyanssit sijoittuvat eri tavoin, siellä se on olemassa, pinnan alla, kulttuurihenkilöiden kolumneissa ja Suurten Kriitikoiden Arvioissa. Ja samalla sitten ollaan toki myös moralistisesti huolissaan, ettei nykynuoret tai alemmat yhteiskuntaluokat lue. 

Ja miten tämä nyt sitten taas näihin kahteen kirjaan liittyy? Kenties siten, että koska kirjoja kirjoittavat erityisesti kirjoja lukevat keskiluokkaiset ihmiset, on nykykirjallisuudenkin kentässä työväenluokkainen kirjallisuus selkeässä vähemmistössä, ainakin mitä kaikkein myydyinpään, saati arvostetuimpaan kirjallisuuteen tulee. Kun kirjallisuus on keskiluokkaista, se kertoo keskiluokasta. Köyhyydestä, perheväkivallasta, homofobiasta, toksisesta maskuliinisuudesta, hyväksikäytöstä ja kesäyönlämpöistä siideriä juovista teineistä kirjoitetaan kyllä, mutta yleensä erikseen luokkataustasta irroitettuna, ei kokonaisena luokkakokemuksena. Ei rakenteellisena tekijänä, joka leimaa kokonaisia elämiä. Tai kuten Louis romaaninsa aloittaa, "minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään."

Nurmen Leijonapatsailla sijoittuu 2000-luvun vaihteen Hankoon, pieneen yksiöön ja siellä asuvaan suureen sisarusparveen äiteineen. Louisin Ei enää Eddy on suurinpiirtein samoissa ajoissa pyörivä romaani Pohjois-Ranskan pieneen kylään, jossa tiet ovat asvaltoimattomia ja miehet perheen hallitsijoita. Nuoruus on erilaista Hangossa ja Ranskassa, mutta vain vivahteina. Köyhyys ja omille jaloille ilman suurta tukiverkostoa nouseminen taas varsin universaalia, mutta silti sellaista, jota yhtaikaa julkisessa keskustelussa kaikilta odotetaan lähtökohdista huolimatta. Työväenluokkaisuus piiloutuu, sillä sitä opetetaan häpeämään kulttuurissa, jossa jokainen on näennäisesti oman onnensa seppä, ja ihmistä arvostetaan vain tietyn rajan ylittävistä saavutuksista, ei siitä, millaisen henkilökohtaisen matkan hän itse on tehnyt. 

Tietyllä tapaa tähän sitten ne yhtäläisyydet loppuvatkin: Nurmi kun kuvaa kirkkaalla säkeellään nuoruutta, kasvamisen kipua, väkivaltaa ja toisten silmien alle alistumista rivien väleissä, hiljaa ja sinänsä alistumatta, Louis taas tuo kaiken Nurmen sanomatta jääneen mäiskien silmille, verta roiskuvine kissanpoikasmuovipusseineen ja isiään hakkaviine poikapuolineen. Olen itse ehkä enemmän Nurmen tyylin ystävä, se jättää hiljaisella voimallaan vahvemman jälkitunnelman, mutta Louisilla on ehdottomasti myös vahvuutensa: toteava ja peittelemätön kirjoitustyyli tekee todella räikeän näkyväksi sen, jonka on väitetty jääneen jo barbaariseen historiaamme aikapäiviä sitten. Mutta sitähän se ei ole, se vaan on piilossa, rakenteiden pahnan pohjimmaisena, siistitty pois salonkikelpoisen keskiluokkaisen representaation tieltä. Se on väärin elettyä elämää, josta yleisen tarinan mukaan kuka tahansa voi nousta kun vaan tarpeeksi yrittää. Ottaa itseään niskasta kiinni, niin sanotusti.

Vahvoja, voimakkaita ja iholle piirtyviä kirjoja nämä siis molemmat. Henkilökohtaisia olematta tirkisteleviä, ennemminkin vaivatta kokoaan suuremmiksi kasvavia. Nurmen tapa kirjoittaa on kaunis olematta päälleliimattu ja kikkaileva, ja sitä ihailen valtavasti. Louis, no, hän taas kirjoittaa suoraan, toteavasti ja iljettävimpiä yksityiskohtia kaihtamatta. Se on toisaalta omiaan typistämään hahmot päähenkilöä lukuunottamatta hieman paperinukkemaisiksi, mutta toimii tehokeinona. Ymmärrystä ja empatiaa ei Eddyn kasvumaailmassa ole, joten sitä ei sieltä myöskään ympärille valu. Ja toisaalta: Leijonapatsaat on turhan yksioikoista ja hieman ahdastakin tunkea vain tämän yhden tulkintakehyksen, köyhyyden ja luokkaerojen kapeaan laatikkoon, se on niin paljon enemmän, kokoaan suurempi, kirkas ja tarkka, pieni maailma säkeiden välissä. Ei enää Eddy taas käpertyy lähes ainoastaan siihen, ja se on yhtaikaa sen heikkous ja äärimmäinen vahvuus. Vain ulkopuolisuuden tunteesta saa kasaan tällaista tarkkanäköisyyttä, rakenteiden kuvailua siellä missä elämän ankeus on muille vain annettua arkea.

Helmet-haaste 2021:
Leijonapatsailla: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
Ei Enää Eddy: 11. Kirja kertoo köyhyydestä

lauantai 2. tammikuuta 2021

20 KIRJAA VUODELTA 2020

5  x R I S T I R I I T A I S I M M A T
ELI JOISTA EN IHAN ITSEKÄÄN SAA KIINNI PIDINKÖ VAI EN


5 x V A I K U T T A V I M M A T    T I E T O K I R J A T
ELI NE, JOTKA MUUTTIVAT ENITEN OMAA AJATTELUANI


5 x S U U R I M M A T   Y L L Ä T T Ä J Ä T
ELI KIRJAT, JOILTA TOKI JOTAIN ODOTIN, MUTTEN NÄIN PALJOA AJATELLUT SAAVANI


5 x  H E N K I L Ö K O H T A I S E S T I    T Ä R K E I M M Ä T
ELI KIRJAT, JOITA YKSINKERTAISESTI RAKASTIN



+ e k s t r a n a:
5 x L E M P I S I T A A T T I
ELI PIENET YKSITYISKOHDAT, JOTKA HALUAISIN MUISTAA AINA

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."
Frank Martela : Elämän tarkoitus

"28. Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."
Goethe : Värioppi

3 "Kaikki mikä on mielen käsitteistettävissä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja rajallista ja siksi tuhoisaa, jos sitä palvotaan varauksetta. Älä toivo olevasi onnellisempi. Älä toivo vähempää kärsimystä. Älä toivo kasvavasi ihmisenä. Älä toivo pääseväsi vioistasi.

Toivo nykyisyyttä. Toivo loputtomia mahdollisuuksia ja pakottavia välttämättömyyksiä, joita jokainen hetki pitää sisällään. Toivo vapauden mukanaan tuomaa kipua. Toivo onnellisuuden synnyttämää kipua. Toivo tietämättömyydestä kumpuavaa viisautta. Toivo antautumisen synnyttämää voimaa. Ja sitten toimi, kaikista näistä asioista huolimatta."
Mark Manson : Kaikki menee päin h*lvettiä

"Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen."
Rachel Cusk : Kunnia

5 "Aivan muuten vain Malcom mainitsi minulle Keski-Kalifornian pohjoisosassa asuvan Wintu-heimon, joka ei kuvaile kehonosia sanoilla vasen tai oikea vaan käyttää niiden sijaan pääilmansuuntia. Minua kiehtoi tämä kuvaus kielestä ja sen takaisesta kulttuurisesta kuvastosta, jossa oma minuus on olemassa vain suhteessa muuhun maailmaan ja jossa ihmistä ei ole ilman vuoria, aurinkoa tai taivasta."
Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas


x

Voihan 2020. Kokonaisen vuoden summaaminen tuntuu aina oudolta, mutta tänä juuri päättyneenä se on erityisen vaikeaa, suhmuraista ja omituista. Kaikki on tavallaan yhtä suurta puuroa ja silti irrallista, enkä oikein ymmärrä, miten kaiken keskellä edes lopulta sain kuin sainkin 44 kirjaakin luettua. Vähemmän kuin aiempina vuosina, toki, mutta silti paljon, jatkuvasti ja hieman joka välissä kuitenkin jotain. Vaikeaa se paikoin oli, enkä muista kuin muutaman hassun kerran, kun olen todella kirjan imuun viime vuonna päässyt, mutta loppuun sain silti kovin monta, ja varsin hyvääkin vielä.

Lukukokemuksia kuitenkin leimaa sama outo, yhteenkasvanut tunnelma kuin koko vuotta. Onnistuin välttelemään yhden tähden kirjoja mallikkaasti, mutta toisaalta luin vain muutaman, joille viisikään rohkenisi antaa. Kaikki on vähän tasapaksua, ja moni kaikkein laadukkaimman oloinen kirja jäikin viime vuonna kesken, kun aika tuntui niin väärältä: en halua lukea huikean upeaa, kun pää on kykenemätön vastaanottamaan. Mutta jospa ne sellaiset aloitetut saisi vaikka sitten tänä vuonna loppuun, oikeammalla ja paremmalla lukuhetkellä. Sellaisia on tulossa (onhan?).

Kun normaali on romutettu jo aikaa sitten, ja kaikesta kummasta on tullut tavallista, en tiedä mitä sen kummempaa tältä juuri alkaneelta vuodelta edes odottaa. Toisaalta edellisestä nyt kuvittelisi ainoan suunnan olevan vain ylöspäin, mutta pitkän jumittavan vaiheen jälkeen tuntuu, että oma lukeminen on ylipäätään vähän kriisissä. Mutta lähtee, jos on lähteäkseen, jääköön jumiin, jos siltä tuntuu. En jaksa, enkä haluakaan pakottaa yhtään mitään, nyt tekee mieli hetki vain ajelehtia virran mukana ja odottaa että mukavat yllätykset vain tipahtelevat tielleni. Se, miten todennäköistä sellainen sitten on, on tulevaisuuden murhe, mutta koska kaikki lopulta menee ohi, menee ihan varmasti tämäkin. 

Edellisvuosien vuosikatsaukset