lauantai 10. huhtikuuta 2021

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS
361s.
Tammi 2021
Alkuteos: Olive, Again (2019)
Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

maanantai 5. huhtikuuta 2021

UNI VIIME YÖNÄ:

ANNA JÄRVINEN : UNI VIIME YÖNÄ:
144s.
Teos & Förlaget 2021
Alkuteos: dröm natten till idag:
Suomennos: Raija Rintamäki

Lainaan Unen viime yönä: kirjaston pikalainoista, kävin kerran jo katsomassa sitä bestseller-hyllyssä, en tarttunut mutta kadutti, joten ilahduin valtavasti kun se oli paikallaan vielä seuraavankin kerran sen saman ostoskeskuksen palvelutasolla sijaitsevan kirjaston hyllyssä, mihin sen viikkoa aiemmin olin jättänyt. En tiedä oliko se ollut jollain muulla siinä välissä, ehkä olikin, mutta silti tuntui kuin se olisi odottanut minua. Ollut siinä minua varten.

Luin Unta viime yönä: ehkä kymmenesosan kun jo tiesin että se on minun kirjani. Se sellainen, mistä olen lähiaikoinakin paljon puhunut, se tunnetasoon osuva kirja, ei kuitenkaan pelkkä peili, ei minä kirjassa, mutta ovi, joka avartaa ja kertoo lisää, minustakin, mutta ennen kaikkea maailmasta. (Peilit ja ovi, ne olivat Fran Lebowitzin ajatus muuten, Netflixin Pretend It's a City -sarjasta. Lainaan sitä tähän, koska se ajatus on ihana.) Ihmisyydestä, kokemisesta, yksityiskohdista, perheestä, rakkaudesta, perheen suhteesta aikuiseen rakastamiseen. Rakastamisesta, joka ei mahdu normiin, jossa toisen poissaolo on eniten läsnä.

"Tiedän mitlä olohuoneen tapetti tuntuu sormenpäissä ja miten ylpeä olin mummosta kun hän vaarin kuoltua tapetoi vaarin huoneen uudestaan jugendkuvioisella tapetilla ja boordilla. Tiedän että kahvipurkin takana on Julia-karkkeja ja miltä jauhopurkin pieni puulusikka tuntuu. Osaan keittää kahvia Juhla Mokasta ja siitä toisesta kahvista ja kaikkien mielestä juuri minun kahvini on hyvää, mittani tarkkoja. Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole."

Ja kuten muutkin minun kirjani, ostin tämän myös heti omakseni. Jotta voin palata, rakastaa, tunnustella, lukea hitaammin kuin kahdessa viikossa. Näin suuria kirjoja ei voi hotkia, ne täytyy lukea rauhassa. Sivu kerrallaan, joskus kaksikin, aina vain kaikkein sopivimmissa väleissä, ei koskaan pakottaen tai kiireessä. Siksi pikalainaus oli tälle kirjalle väärä formaatti, vaikka se juuri toikin minut tämän luo. Se ja kannen herkkä piirros, Järvisen oma. Kansikin tuntuu ihanalta, kun kirja on oma eikä muovien peitossa.

Uni viime yönä: on kaunis kuin helminauha, kuin helminauha. Jokainen pieni kertomuksentapainen on yksin yksittäinen, hiekanmurusta hioutunut, tavallaan irrallinen mutta toisten lomaan pujotettuna osa kokonaisuutta, kaunista ja selkeä. Jokainen yksittäinen rivi on pieni ja painava, ja silti niin kovin suuri ja ilmava, en osaa paremmin selittää. Unta viime yönä lukee hitaasti ja maistellen, ja siksikin se kasvaa, se saa tilaa riviensä väliin, muuttuu kokonaiseksi maailmaksi. 

"Ympärilläni on ihmisiä jotka eivät ajattele, eivät anna surun vajottaa itseään sängynpohjalle. He ajavat autolla johonkin läheiseen linnaan, kahvittelevat, käyvät kävelyllä. Usein heillä on perhettä ja sukulaisia joita he käyvät tapaamassa ja laittavat sitten kuvia nettiin. Kuvissa on kukkiakin. En millään jaksa nousta, käydä suihkussa, laittaa itseäni kuntoon, mennä ulos. Miksi. Koska se auttaa."

Uni viime yönä: on niin kaunis, että pakahdun. Se on pianomusiikkia, herkkää ja voimakasta yhtaikaa.

Helmet-haaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

KEVÄÄN REUNALLA


Milloinhan lie olisin viimeksi kirjoitellut jotain muuta kuin kirjoista, viime syksynä, marraskuun kynnykselläkö varmaan? Aika on yhtaikaa maailman hitainta ja armottominta, mikään ei etene, ja kaikki tuntuu vain yhdeltä samalta päivältä, viikolta, kuukaudelta, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että vuodentakaisesta koronakeväästä on ikuisuus, aika tekee siinäkin jonkinlaisen tempun, kun kaikki sulautuu yhteen eikä kiinnekohtia ole, se tuntuukin jälkikäteen tarkasteltuna jollain kierolla tapaa nopeammalta, kaiken syöneeltä, jonnekin käsittämättömiin koloihin kadonneelta. En tiedä olisinko selvinnyt, jos joku olisi tasan vuosi sitten sanonut, että näitä koronakeväitä on enemmän kuin yksi, enkä tiedä selviänkö vieläkään, jos joku nyt osaisi kertoa, etteivät ne jää kahteen. En halua tietää, en halua spekuloida, pohtia tai viedä tätä ajatusta yhtään kauemmas, suljen uutispalvelut, poistan sovellukset puhelimesta ja uppoudun vain syvemmälle tähän outoon ja odotan, että vielä joskus tämäkin menee ohi. Kaikki menee, hyvät ja huonot, ihanat ja onnettomat, ja se lohduttaa, kosminen merkityksettömyys lohduttaa, kun se on meissä kaikissa eikä vain minussa.

Ja kirjat, ne on lohduttaneet myös, pitkästä aikaa. En meinaa oikein jaksaa innostua, tai siis haluaisin jaksaa, mutta huomaan, että uuvun nykyään pienimmästäkin, siitäkin, että olen innoissani. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni opetellut säästelemään omia voimiani, olemaan toimimatta jatkuvasta toimimisen tarpeesta, vähentää myös ihania asioita, etteivät ne vie kokonaan mukanaan. Mutta kirjat ovat jollain tapaa tulleet takaisin, saan taas kiinni hienoista ajatuksista, niiden virrat vie mukanaan, oma ajatus kasvaa ja kirkastuu, ja on taas jotain mistä ottaa kiinni. Olen lukenut jo nyt alkuvuonna niin hienoja kirjoja, ettei kahteen edelliseen vuoteen taida mahtua edes yhteensä näin montaa uutta lempparia, ja toivon valtavasti, että tämä intuitiivinen tapa valita lukemistoaan kantaa vielä pitkälle, kesään asti, siitäkin kauemmas. On jotain mikä lämmittää, ja se on ihanaa.

t a m m i k u u 



h e l m i k u u 


m a a l i s k u u 


Tammikuun kirjoja leimasi sosiaalisen pääoman pyörittely, niin monin eri tavoin, ja esimerkiksi tuo Sarkolan Pääomani on kasvanut mielessä hienoksi, hienommaksi vielä kun juuri luettuani. Ehdoton lempikirja siltä kuulta kuitenkin oli Minna Salamin Aistien viisaus, niin viisas, suuri, niin paljon omaa ajatusta tukeva, kannatteleva, eteenpäin vievä. Sellainen, jonka parissa saa kasvaa, kirja jota en ollut edes osannut odottaa kohdalle tulevan. Tammikuu oli muutenkin näistä kuukausista kevein, jälkikäteen ehkä tosin ymmärrän, että hieman pakotetunkin kevyt, sellainen kumma totuuden ja oman väsymyksen kieltävä kuukausi, kun sain aikaan, mutta se kostautui myöhemmin. 

Helmikuussa kuitenkin vielä jaksoin, moniakin asioita, kirjoja erityisesti. Sieltä kirkkaimmaksi nousee Valkoinen kirja, niin kaunis ja herkkä, heleä ja täydellinen. Maaliskuu taas kaikessa liiallisella kirkkaudessaan, armottomassa kevätvalossaan yhdistettynä uuteen eristymiseen, mielen ja kehon väsymiseen, tahmeuteen ja loskaisuuteen tuntui ihan kamalan hankalalta, mutta pinnalla piti taas kirjallisuus, ystävien lisäksi. Vanhatalon Tuntemani maailma oli kuin se empaattinen ja kuunteleva ystävä, vertaistuki ja oman pään sanoittaja kun itsestä kaikki tuntui hieman liian sekavalta. Ja Sandbergin Pimeys, se se vasta osuikin oikeaan kohtaan. Suurimmaksi helmeksi nousee silti Hosseinin esseet, ne virkistivät, toivat uusia ajatuksia, kulmia ja oivalluksia, ja jaksoin pitkästä aikaa vähän haastaakin, sekä itseäni että lukemaani.

Nyt kevään reunalla, huhtikuun alla kaikki tuntuu vielä vähän tunkkaiselta, mutta valoisissa iloissa, kevään ensimmäisissä mustarastaissa ja terhakasti ylöspäin nousevissa keltaisissa leikkotulppaaneissa on jotain pienen pientä lupausta taas paremmasta, toivon. En näe sitä ehkä ihan vielä itse, mutta on se siellä jossain, kaiken mudan ja mullan alla. Tulossa, jälleen. Toivottavasti. Ja sitä odotellessa voi aina kaivautua koiramuorin seuraksi sängyn nurkkaan ja lukea taas yhtä uutta kirjaa. Ne eivät onneksi lukemalla tästä maailmasta loppumaan pääse.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

SILVIA HOSSEINI : TIE, TOTUUS JA KUOLEMA
238s.
Gummerus 2021
Pyydetty arvostelukappaleena

Rakastin Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelmaa Pölyn ylistystä aivan kritiikittä reilu kaksi vuotta sitten. Oma postaukseni on ollutkin aika mykistynyt ylistys, ja muistan sen edelleen; tunnelman esseiden lukemisen jälkeen, että tällaistakin voi olla, suomeksi, suomesta. Miten ihanaa. Ostin Pölyt omaksenikin, mutta sinne ne ovat jääneet, pölyttymään hyllyyn muiden lempikirjojen joukkoon, enkä sen koommin niihin ole palannut. Hosseinin teksteihin kylläkin, Imagessa, muutamassa esseeantologiassa ja ehkä jossain muuallakin internetissä tässä välissä, en ole ihan varma. Ja vielä enemmän muiden arvioihin Hosseinin kirjoituksista, tai jopa kirja-arvioista: ajatukseen siitä, että Silvia Hosseinin kirjoittajaääni olisi snobbaileva, ylimielinen ja elitistinen, joskus jopa ilkeäkin. Hänen teksteissään on kieltämättä sellaista kipakkaa piikikkyyttä, kyllä, jota on tärkeä tarkastella kriittisestikin. Mutta minulle Hosseinin äänessä on jotain lempeän tuttua ja tärkeää, sellaista vähän anttiholmamaista nasevuutta. Ilman tosin sitä Holman nurinkurista ihmisvihasta kumpuavaa ymmärrystä ja lempeyttä, mutta kyllä maailmaan mahtuu ihan vain tarkkuutta ja puhdasta kritiikkiäkin, ilman että sitä luetaan aina iänikuiset snobi- ja elitistikortit edellä. Kyllä, alaspäin lyöminen ja toisen tyhmyyden esiinnostaminen on ongelmallisia tehokeinoja (heh, Hosseini itse kirjoittaa, miten "sietämätön sana [ongelmallisuus on]: 'ongelmallisuuden avulla voi siirrellä mihin tahansa pulmaan liittyvää syyllisyydentunnetta ihmiseltä toiselle itse asiaan puuttumatta."), mutta niin on sekin, että yksi olemassa oleva yhteiskunnallinen normi yksinkertaisesti vain korvataan uudella, sen sijaan että sitä pyrittäisiin aidosti laajentamaan. Tällaisella disclaimerien ja somekohujen aikakaudella kun tuntuu aidosti raikkaalta, että joku on mieltä asioista, ilman että pyytää sitä jatkuvasti jo valmiiksi anteeksi. Se, miten surullista se raikkaudentunne yleisen keskusteluilmapiirin näkökulmasta on, on sitten oma keskustelunsa.

Mutta niin. Nyt kun Hosseini on kirjoittanut kirjallisen lisää esseitään, aivan loogisestikin niiden kimppuun käyminen on kutkuttanut. Ensin tosin kaikesta muiden kritiikistä vähän hämmentyneenä, että muistinko tai luinko itse oman Pölyni vähän liiallisenkin ylistyksen kautta, mutta lopulta lukuvauhtiin päästyäni taas onneksi ihan omin silmin. Hosseini on toisen kokoelmansa kanssa onneksi ehtinyt jo laskeutua siltä maagiselta jalustalta, jonne hänet Pölyjen kohdalla nostin, ja se on tärkeää, sillä näin esseiden lukemiseen mahtuu paremmin myös omia ajatuksia. Ja sitä myötä oikeaa syventymistä, syventämistäkin.

x

Tie, totuus ja kuolema on nimensämukaisesti kolmeen osaan, tiehen, totuuteen ja kuolemaan jakautuva esseekokoelma, jossa sukelletaan niin kulttuurien kirjon, sukupuoliperformanssien, pääoman kuin räjähtävien perseidenkin maailmaan. Hämmennyin itse ehkä hieman siitä itsestäänselvien aiheiden määrästä, siis siitä että Hosseini kirjoittaa siitä, mistä kaikki (vasemmisto-)intellektuellit nyt tuntuvat kirjoittavan: haitallisesta identiteettipolitiikasta, luokkaeroista ja pääoman epätasa-arvoisesta jakautumisesta, woke-kulttuurin ongelmallisuudesta ja trumpistisen logiikan kehäpäätelmistä. En muista, että aiheet olisivat olleet jotenkin näin suoraan tapetilta poimittuja Pölyn ylistyksessä, tai sitten voi vain olla etten ollut itse ihan siellä samalla seinäpaperilla (vielä?) silloin. Niin tai näin, kiinnostavia, oivaltavia ja (meinasin kirjoittaa tärkeitä, mutta sitten muistin, että Hosseini itse kirjoittaa että vihaa kirjoja, jotka ovat tärkeitä) osuvia näkökulmia, mutta joko nykyään luen Hosseinin kanssa liian samaa kirjallisuutta ja keskustelua itse tai sitten nämä alkavat olla jo vain niin pureskeltuja aiheita, että niihin yksinkertaisesti on aika vaikea enää lisätä mitään uutta. En tiedä, miksi Hosseini silti niin haluaa tehdä, osissa teksteissä tulee vähän mieleen että osoittaakseen tietävyytensä, sen että on jo vähän pidemmällä tematiikassa kuin julkinen keskustelu, mutta niissä Hosseinin oma oivallinen kirjoittajaääni pääsee vähän hukkumaan omiin aiheisiinsa. Se tulee kyllä esiin edelleen, vahvimmin aina siellä, missä teemat eivät ole liian kaluttuja, esimerkiksi minuuden liikkuvuutta ihanasti palastelevassa Kuka minä olen? -esseessä.

Ja toki niistä muistakin, itselleni ehkä turhan tutuistakin huomaa, miten taitava kirjoittaja Hosseini on. Useatkin hänen tekstinsä kaipaavat huomattavasti syvempää lukemista kuin miltä ne pelkästään pinnalta katsoen näyttävät. Jos ottaa nyt vaikka esimerkiksi esseen Miesten tarinoita, jossa Hosseini kritisoi Saara Turusen Medusan huone -näytelmää liian helposta feminisistä, mieskirjailijoiden hylkäämistä lyhytnäköisyydestä sekä woke-kulttuuria feminismin yksinkertaistamisesta: kyseinen essee olisi ihastuttavan yksinkertaista lytätä elitismin ja "annas kun viisaampi näyttää" -ylimielisen ongelmallisuuden piikkiin. Mutta tavallaan: se olisi niin helppo luenta, että tuntuu kuin Hosseini jossain kirjan reunalla naureskelisi, että menipä tuo juuri siihen halpaan, mistä itse tässä yritän lukijaa varoittaa. Kyseinen essee on kieltämättä hieman provosoiva, mutta tuskin tarkoituksettomasti: Hosseini tuntuu näyttävän konkreettisesti, miten nykykulttuurin nopea reagointi, woke-kulttuurin uusi normikoodisto sekä reagointiin perustuva sosiaalinen media sokeuttaa hyvätkin tarkoitukset, eikä kukaan juuri enää anna asioille aikaa, vaan ihmiset juoksevat kohusta toiseen, osin hyötyäkseen siitä itse (vain someen paikantuva feminismi) tai saadakseen yksinkertaisesti vain purkaa reaktiviisen tarpeen olla ajan tasalla (some ylipäätään). Oi kyllä, tällä pintatasolla Hosseini on snobbaileva selittäjä, pienellä syventämisellä taas ehkä ennemminkin juuri se performatiivisuuden esiintuoja, jota hän kuljettaa esseessä mukana Jack Kerouacin tulkinnalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kohteena ei ehkä siis olekaan niinkään miehen kirjoittama kirjallisuus kuin itse feminismi, ja se millainen performanssi siitä on tullut toisinaan pohjimmaisen sanomansa kustannuksellakin. 

Kokoelman ehdottomasti kiinnostavin ja ilahduttavin essee taas on päätösessee Aurinkokuningatar, joka alkaa lauseella: "Perseeni räjähti elokuussa 2019." Se risteilee anaalifistelien kautta Aurinkokuninkaaseen, ulosteen historiaan ja instagrammableen tapaan taivuttaa ruumiillisuus tarinoiksi, joissa vahva ja psyykkisesti norminmukainen ihminen selättää syövän tai voittaa taistelun uupumusta vastaan. Hosseini palastelee sairauden, ruumiillisuuden ja ruumiineritteiden tarinallista etäännyttämistä, ja se muistuttaa mieleen Säde Vallarénin, eli instagramin missrukiverin, oivallisen huomion siitä, että ihmiset kyllä kertovat hyväksyvänsä esimerkiksi mielen sairaudet, mutta heti kun ihminen käyttäytyy oman mielenterveydellisen sairautensa oireiston mukaisesti, läheiset kaikkoavatkin ympäriltä. Sairaus, oli kyse sitten masennuksesta tai anaalifistelistä, taipuu hyväksyttäväksi tarinaksi vain voitettuna, etäältä, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse kohdata. Elämme selviytymistarinasta toiseen, mutta niiden takana oleva kärsimys, heikkous ja kipu piilotetaan edelleen, ihan siellä sosiaalisessa mediassa mutta myös sairaalasängyissä leikkauskipujen keskellä itkiessä. On niin kovin eri asia kiitellä lehtien palstalla selviytymisestään kiitollisena paistattelevaa hyvinvointijulkkista avoimuudesta kuin aidosti yrittää pitää yllä ihmissuhdetta, jossa toisen kärsimys on niin syvää, ettei hän lukuisista yrityksistä huolimatta pysty edes ottamaan läheisyyttä vastaan. Kun ruumiillisuus piilotetaan ja siitä tehdään kiusallista, kadotamme paljon. Kadotamme kokonaisen kehollisuuden itsestämme, kehollisina eläiminä. Voiko se johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, mitä yritämme kaikista eniten vältellä, ruumilliseen sairauteen?

"En ole uskonnollinen, mutta tunnen omakseni elämänkatsomuksen, jossa ruumiilla on yhtä suuri merkitys kuin hengellä. Siksi en voi olla kirjoittamatta anuksestani; en halua erottaa ajattelua ruumiistani.
Ja miten voisinkaan, onhan tämä koko teos syntynyt repaleisella perseellä istuen."

x

Eli kyllä, jos kaipaat tietoa siitä, pidinkö tästä esseekokoelmasta (tosin mitä väliä minun pitämiselläni loppujen lopuksi tässä edes on? Miksi haluatte tietää siitä?), niin kyllä, erityisen paljon. Vähän kaluttuja aiheita, ehkä, oivallisia näkökulmia, paljon. Hosseinin kirjoittajaääni on vahva, tarkka ja naseva, ja se kuljettaa edelleen todella taiten näennäisesti kaukaiselta tuntuvia lankoja rinnakkain, ja sitten yhdellä hurjan osuvalla lauseella tai havainnolla yhteen niin, ettei tekstin alun ja lopun välinen ristiriita ole epäjohdonmukaisuutta vaan puhdasta taituruutta. Koskaan lukumatkalle lähtiessä ei täysin tiedä, minne ollaan menossa, ja se on raikasta, ihanaa, poukkoilevaa ja hurmaavaa. Hosseinin teksti siis viehättää, tökkii ja ärsyttää, ja se riitasointu tekee tästä kaikesta hienoa. Pidän usein heleästä ja kirkkaasta, mutta Hosseinin kanssa erityisesti vähän limaisesta ja rosoisestakin. Hyvää vastapainoa varsin yhtenäisesteettiseen kulttuuriin tämä.

Helmet-haaste 2021: 46. Kirjassa syödään herkkuja 

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

LUOKSEEN VIMMALLA VETÄVÄ PIMEYS (ELI TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA)

SIGRI SANDBERG : PIMEYS – 
TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA
160s.
Nemo 2020
Alkuteos: Mørke: stjerner, redsel og fem netter på Finse
Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Olen pahimman luokan pimeänpelkuri, pelkään pimeää kesäisinkin, mökillä, metsän keskellä, jossa pimeää ei edes kunnolla tule, koska on siellä oleskellaan ainoastaan kesäisin, vakituisen asutuksen vastarannalla. Pelko palaa lapsuuteen saakka, kovin vilkkaaseen mielikuvitukseen, mahdottomuuteen kurkistaa sängyn alle, jalkoihin joiden täytyy neuroottisesti pysyä sängynreunojen sisäpuolella, mieluusti myös peiton alla oli miten kuuma tahansa, katse ovelle käännettynä, jotta unissanikin olisin valmis pakenemaan mahdollisimman nopeasti. Opin olemaan pimeän kanssa jotenkuten oikeastaan vasta 30-vuotiaana, kun muutin ensimmäistä kertaa asumaan yksin, Joensuuhun, kun pelko oli pakko kohdata. Ja se mitä olen aina pelännyt, on lopulta ollut kovin valoisaa pimeyttä. Ei tunturien pimeyttä, ei mustinta mustaa. Ei oikeastaan edes lähelläkään sitä. En edes oikein tiedä mitä tai miksi pelkään, ja kun huomaan, että norjalainen Sigri Sandberg on kirjoittanut samasta aiheesta kirjan, tartun siihen välittömästi. Pimeys ylipäätään vetää puoleensa juuri nyt, kaikki sellainen vetää juuri tällä hetkellä, jota pelkään eniten. 

"Valo edustaa elämää, pimeys kuolemaa ja pahuutta. Uskonnollisissa kirjoituksissa ajalta useita tuhansia vuosia ennen Kristusta löytyy auringonjumalia – ja pimeä, kylmä kuoleman valtakunta. Kahtiajako valoisaan taivaaseen ja pimeään helvettiin on jatkanut elämäänsä sekä alakulttuureissa että populaarikulttuurissa. Valo on yhtä kuin turvallisuus, valossa pimeät voimat menettävät valtansa – ja peikot halkeavat tai muuttuvat kiveksi.

Onko tämä kulttuurinen kahtiajako estänyt meitä näkemästä, että pimeys voi olla pehmeää, että se voi olla hyvää? Sillä vasta nyt, ihan ihmiskunnan historian viime sekunteina, joku on varovasti vihjannut, että, tuota (pieni rykäisy), ehkä pimeyskin on tärkeä. Ehkä hiukan. Tärkeä. Aika paljolle."

Pimeys on pieni suuri kirja pimeydestä, ei-valosta, pimeydestä luonnonilmiönä mutta myös kulttuurituotteena. Sen kehyskertomuksena toimii rinnakkain niin Sandbergin oma viiden päivän tunturimökissä vietetty matkakertomus kun vuoteen 1934 sijoittuvan böömiläisen hienostorouvan matka Huippuvuorillekin. Lisäksi rinnalla kulkee vielä teoriaa, luonnontieteitä, sosiologiaa, faktaa, pohdintaa ja pyörittelyä, sinänsä siis aika paljon 160 sivuun, mutta sulassa sovussa kuitenkin. Pimeys on ihmisen perustarve, mutta keinovalon, vilkkuvien ruutujen ja jatkuvan kasvun ja kehityksen keskellä siitä on tullut kirjaimellisesti katoavaa. Pimeyden perässä pitää lähteä jatkuvasti syrjempään ja syrjempään, ja mitä tottumattomampia pimeyteen olemme, sen enemmän kärsii niin kykymme kohdata sitä kuin ihan jo yksinkertaisesti vaikkapa nukkua sen keskellä. Eikä pimeyden puutteesta ja keinovalon valtavasta määrästä kärsi vain moderni kaupunkilaisihminen, vaan itseasiassa koko luonto. Valo on saaste, ja sen Sandberg todella selkeästi tuo monin eri keinoin kirjassaan esille.

Valon ja pimeyden suhde on äärimmäisen kiinnostava, ja Sandberg tarjoilee sen viehättävällä tavalla, omien kokemusten ja kehyskertomusten kautta. Tuntuu vähän hassulta pitää siitä näin paljon, sillä yleensä vierastan tätä paljon: että kerrotaan jostain valtavasta luonnonilmiöstä nyt yhden ihmisen kautta. Sandberg osaa kuitenkin olla kompastumatta liialliseen tarinallistamiseen, mikä taitaakin juuri olla se tekijä, joka hänen kirjansa erottaa niistä vastaavista, joille en oikein lämpeä. Pimeys on ihmisoikeus, mutta se on myös luonnon oikeus, ja vaikka rinnalla on hahmoa jos toistakin, sitä ei käperrytä käsittelemään lineaarisen yksioikoisesti, vaan ihana poukkoilevuus muistuttaa taiten, mihin kaikkeen me pimeää tarvitsemme. Ja millä kaikilla tavoin olemme siitä eroon yrittäessämme onnistuneet vain vahingoittamaan itseämme ja ympäristöämme.

Sandbergin oma tunturimatka on hieno pohja kaikelle faktalle, ja se toki kaikkine tyynyn viereen haettuine kirveineen ja painajaisineen tarjoaa myös sitä samastumispintaa moista kaipaaville. Ensimmäiset päivät yksin tunturissa ovat epävarmoja, hauraita ja pelokkaita, ja Sandberg kirjoittaa nuo ristiriitaiset tunteet esiin varsin taitavasti. Kolmantena päivänä, keskiviikkona Finsen tunturin valtaa myrsky, ja Sigri jää jumiin, pelkää maailman ja majan romahtavan ympäriltään. Sigrin seuralainen, taitelija 1930-luvulta "on epävarma niin itsestään kuin majastakin, joka peittyy lumeen. Hän pelkää oman persoonallisuutensa kohta hajoavan. Hänellä ei ole ketään, joka vahvistaisi häntä ihmisenä. Hän jatkaa työntekoa, tuntee, että se on ainoa, mikä voi pitää hänet pystyssä. Lapioi lunta, yrittää päästä ulos. Päivä toisensa jälkeen, voimin, joita ei uskonut omistavansa. Eräänlaisella 'villillä itsepäisyydellä, joka täyttää minut päivittäin uudelleen'."

x

Pimeys on yksi viehättävimpiä kirjoja, joita olen aikoihin lukenut. Se ei ehkä noin kirjallisesti ole mikään mestariteos, sellainen viiden tähden kulttuurituote, mutta se on silti tärkeä, merkityksellinen ja erityisen ihana. Lainasin sen kirjastosta, mutta jo ensimmäisen yhteisen tunturissa vietetyn päivän jälkeen naputtelin sen kirjakaupan virtuaaliseen ostoskoriin, ja nyt odottelen, että saan sen ihan omana vielä hyllyyn, siirtämään kirjastolainasta ylösmerkityt kohdat muistilapuilla ihan omaan versioon. Pimeydessä on myös jotain samaa lempeää vimmaa ja rakkautta omaa aihettaan kohtaan kuin nelisen vuotta sitten lukemassani Bea Uusman Naparetkessä, joka nyt tekisikin mieli lukea tämän perään uudelleen. On valloittavaa, miten omaa intohimoa voikin tällä tapaa kirjojen sivujen kautta lukijaan tartuttaa.

Helmet-haaste 2021: 10. Kirjan nimessä on numero

tiistai 23. maaliskuuta 2021

IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

RAFAEL DONNER : IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN
208s.
Teos & Förlaget 2018
Suomennos: Laura Jänisniemi
Alkuteos: Människan är ett känsligt djur

Muistan, että olen aloittanut tämän Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin -esseekokoelman ensimmäisen kerran asuessani Joensuussa Suvantokadulla, pienessä harmaalattiaisessa yksiössäni, jossa luin lähes sata kirjaa vuodessa ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan kiinnostanut lopulta lainkaan, ja se jäi, vuodeksi ja pariksi, kunnes bongasin sen uudestaan nyt toisen koronakevään kirjastosuosituksista, nappasin mukaan kun joku tässä ajatuksentasolla viehätti. On ihanaa, että elämästä saavat kirjoittaa muutkin kuin vanhat valkoiset miehet, olkoonkin, että nyt siitä kirjoittaa nuori valkoinen mies. 

Donnerin esseet ovat hyvin omakohtaisia, ja se on virkistävää, kirjoittaa nyt omasta elämästään 27-vuotiaana. Ei se tokikaan mitenkään poikkeuksellista ole, vaikka se hieman sellaiseksi kirjassa tuleekin maalattua. Donner kuvaa niin elämäänsä kuin yhteiskuntaansa puhtaasti itsensä kautta, ja hänen suuri tarpeensa jatkuvasti muistuttaa, että mitäpä minä tiedän, minähän olen vasta nuori luo jonkinlaista sympaattista ilmapiiria, vaikka moni hänen pyörittelemänsä asia aivan muuta onkin. 

Lukukokemuksena Donnerin kirja on sinänsä virkistävä, ettei se ollut minulle sitä samastumiskirjallisuutta, johon edellisessä postauksessa viittasin, päinvastoin: Ihminen on herkkä eläin oli kovin eri tavoin hahmottavan ihmisen pään sisään kurkistamista, ja voi että se teki hyvää. Se altisti uudenlaisille ajatuksille, käsityksille poikana kasvamisesta maaseudulla, työstään elävän isän poikana. Donnerin kertoja on yhtaikaa vieras ja tuttu, tunnistettava ja sopivasti erilainen, että siitä tulee kiinnostava. Tämä esseekokoelma on jonkinlainen tunne-esseekokonaisuus, jossa hän käsittelee maailmaa ja muun muassa omaa isä-suhdettaan, vapauden, itsekkyyden sekä kapitalismin kaltaisia teemoja oman itsensä ja niiden herättämien tuntemusten kautta. Herkän pojan arki hegemonisen maskuliinisuuden keskellä on hurjan kiinnostava näkökulma, ja se tarina tähän on kirjoitettu sisään ihanasti, liikaa alleviivaamatta.

"Koettuani miten tylsältä vuorenseinämästä roikkuva teltta voi sisäpuolelta tuntua, mietin, miten helposti ihminen antaa omien tunteidensa ja havaintojensa vaikuttaa päätöksentekoon; miten kykenemättömiä olemme näkemään omaa nenäämme pitemmälle; miten vaikea meidän on nähdä kokonaisuus ja asioiden väliset yhteydet. Naamioimme maailman ymmärrettävien kulissien taakse, suodatamme sitä, sensuroimme sitä, teemme objektiivisesta subjektiivista."

Viehättävä, rasittava, omaan napanöyhtään unohtunut, ihana, elävä, herkkä ja eloisa. Alleviivaava ja jaaritteleva, ei kirjallisesti kovinkaan taitava, ja silti niin kamalan kirkas paikoin, pienissä hetkissä, siinä nuoruuden huumassa, hetkessä, jossa Donner juuri kirjoittaessa on elänyt ja tehnyt jonkun havainnon, kokenut sen niin suureksi ja tärkeäksi, että jakaa sen meille kaikille siitäkin huolimatta, että joku vanhempi lukija hieman vino hymy kasvoillaan hymähtelee, että odotahan kun hieman kasvat. Mutta ei aina tarvitse odottaa, ei aina tarvitse kasvaa, ei olla valmis ollakseen esillä, sanoakseen, sanoittaakseen. Keskeneräisyyden sietäminen on aivan liian aliarvostettua, etenkin sellaisen, joka uskaltaa olla esillä oman kypsymättömyytensä kanssa. Ja sitähän tämän esseekokoelman kertoja erityisesti oli: kesken, keskeneräinen, keskenkasvuinen. Kuten ihan jokainen meistä, on ollut ja tulee olemaan. Vanhemmiten sitä vain menettää sen itseriittoisuudeksikin leimatun käsityksen maailmasta, jossa omat kokemukset tuntuvat niin suurilta, että niitä erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Eikä se ole pelkästään hyvä menetys, sillä nuoruuden voimasta, herkkyydestä ja uskalluksesta ne suurimmat muutokset ovat lähtöisin. Heille tämä maailma on, ja sille on annettava tilaa. 

Ehkä tässä lopulta sitten eniten häiritsi se sellainen etuoikeutetun kulttuurisuvun vesan asenne, että juuri minä olen niin herkkä ja erilainen, että koko maailman kurjuus kääntyy minun henkilökohtaiseksi vastuksekseni. Se tuntuu sinänsä hassulta, sillä genrenähän tämä on varsin sama, jota yleensä henkilökohtaisesti rakastan, tunne-esseemäinen kokoelma havaintoja maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä. Donner kuitenkin unohtuu kaivelemaan varsin rankasti lähinnä sitä omaa pientä napaansa – mikä hälle toki suotakoon, hänen kirjansahan tämä on eikä minun – vaikka hieman omaa kertojaminää laajentamalla olisi saattanut ehkä huomata, että monetkin Donnerin havainnoista on jo tehty, satojakin kertoja, niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin muussakin taiteessa. Kiinnittämällä omat kokemukset yleiseen, henkilökohtaisen vaikkapa sitten siihen poliittiseen kirja olisi itsekin kasvanut, laajentunut ja syventynyt, ja se olisi tehnyt sille erityisen hyvää.

Ja sitten taas toisaalta: sitähän se nuoruus toisaalta juuri pahimmillaan mutta myös parhaimmillaan on. Oma, vilpitön ja silti niin viehättävän egoistinen käsitys siitä, että koko maailma pyörii vain oman itsen ympärillä, ja asiat jotka tapahtuvat minulle, ovat ehdottomasti ainutlaatuisia. Se ihana, omaa napaa suojeleva harha jos mikä nuoruudesta tekee kaikkein liikuttavinta, samastuttavinta ja sympaattisinta.

Helmet-haaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

lauantai 6. maaliskuuta 2021

TUNTEMANI MAAILMA

PAULIINA VANHATALO : TUNTEMANI MAAILMA
160s.
S&S 2021
Saatu arvostelukappaleena

Minulla on kahdenlaisia lempikirjoja: niitä, joiden kautta opin niin valtavasti uutta itselleni vieraista, uusista tai muuten vain huomiotta jääneistä asioista ihan joko kirjan tematiikan tai vaikkapa yksinkertaisesti kerrontatyylin kautta. Ja sitten on ne, jotka puhuttelevat jotain omaa sisintäni niin syvältä, etten oikeastaan edes osaa laittaa lukemaani luettuani palasiksi. En tiedä onko se puhuttelu jotain oppimista, ymmärtämistä, aukeamista, ehkä kaikkea niitä. Mutta ennen kaikkea se on jonkin sellaisen sanojen saamista, joka on ollut tähän asti olemassa vain ilman käsitteitä. Jonkin sellaisen sanoittamista, jolle en tiennyt sanoja olevankaan. Ja kuten ehkä arvata jo saattaa, tämä Pauliina Vanhatalon Tuntemani maailma on jollain tapaa juurikin tätä jälkimmäistä. Määrittelemätöntä rakkautta, jota ei edes halua pilkkoa palasiksi. Saati ymmärtää.

Tuntemani maailma on Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian kolmas osa, ja silti itseasiassa ensimmäinen, jonka minä häneltä luen. Se on kirja ahdistuneisuudesta, omista rajoista ja niiden puutteesta, empatiasta, joka on niin suurta, että se hyökyaallon lailla vie tuntijan mennessään. Vastalauseeksi kaiken tuntemiselle (been there done that) kirjailija kiinnostuu psykopaateista ja sosiopaateista, heistä jotka eivät tunne yhtään mitään (been there done that... Oma kiinnostuksen kohteeni tosin on aggressiossa, mutta samaa settiä lopulta). 

Vanhatalon huomiot ja terävät havainnot kääntyvät teksteissä ihanasti yhteen, ne lähtevät liikkeelle jostain mutta päätyvät joko ihan muualle, minne odotit tai juuri luoksesi, eikä niistä ihan koskaan tiedä kumpaan suuntaan ne lähtevät. Vanhatalo tarjoilee jotenkin ihanasti yhtaikaa sekä yllätyksiä että tuttuutta, arkipäiväistä ja yleismaailmallista. Luin kirjaa varsin säästeliäästi, yhden tekstinpätkän siellä ja toisen täällä, ja jo siitä tunnistan, että se on itselle rakas ja tärkeä: keskiverrot voi lukea yhdellä istumalta, mutta omimmille haluan antaa aikaa ja tilaa hengittää ja kasvaa. 

Ja sitä Vanhatalon teksti jollain erityisen kauniilla tavalla juuri teki, hengitti. Se on ehkä juuri sitä ääriviivojen ja rajojen etsintää, joka jollain tapaa on todella tyypillistä tässä ajassa, tässä kirjallisuusgenressä, mutta se on sitä jälleen niin lempeästi ja kirkkaasti, että tässä ajassa elävä, hieman samanhenkisellä päällä ja ajatuskeloilla varustettu, täysin vielä rajojaan etsivä lukija sekä samastuu että oppii uutta. Näkee toisella tapaa, muistaa että näinkin voi olla, tämä ei ole vain minun erilaisuuttani, ei ulkopuolisuuttani. Tämä on yksi tapa hahmottaa maailmaa, ja Vanhatalo tuo sen esiin ihanan kauniisti.

Ja joo, aina on se kritiikin kritiikki, että samastuttavuuden ei pidä olla hyvän taiteen peruspilari, ja että nykyaika on pilalla kun se vähän on. Vanhataloa itseäänkin lainaten, "en ole tästä eri mieltä", taiteen ja kirjallisuuden "tehtävä" on varmasti muuallakin kuin tarjota perus keskiluokkaiselle ihmiselle lohtua, ja siksi on vähän vaarallista aina odottaa, että kaikkeen lukemaansa pitää pystyä samastumaan, ei pidä ja se samastumattomuus on itseasiassa aika tärkeäkin lähtökohta aika monelle uudelle kokemukselle. Mutt nyt  Tuntemani maailman kohdalla huudan vaan vastaan, että antakaa minun tuntea ja samastua, tämä on minulle nyt tosi tärkeää. Nämä on nyt minun rajani ja minä en jaksa mitään ulkopuolista määrittelyä taas tässäkin asiassa. Enkä nyt edes oikeastaan miettiä, onko se ulkopuolista laisinkaan vai ihan vain oma ääneni, joka jossain toisessa kohdassa sanoo toista, ihan sama. Nyt minä haluan vain kritiikittä rakastaa. 

"On täysin mahdollista viettää koko elämänsä jotakin asiaa tutkien käsittämättä sitä lainkaan."

Helmet-haaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi 

torstai 25. helmikuuta 2021

MIKSI EN ENÄÄ PUHU VALKOISILLE RASISMISTA

RENI EDDO-LODGE : 
MIKSI EN ENÄÄ PUHU VALKOISILLE RASISMISTA
224s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Why I'm No Longer Talking to White People About Race / 2017
Suomennos: Saana Rusi
Pyydetty arvostelukappaleena

Black Lives Matter -liike kuljetti viime kesänä viimein rasismikeskustelun myös Suomeen. Toki se käynnisti samalla myös sen iänikuisen heijausliikkeen, joka toi mukanaan ne iänikuisen argumentit aina "en näe väriä" -puheista "eihän meillä täällä Suomessa" -puheisiin ja toisaalta graaveimmillaan valtavaan hiljentämiseen, ammattiloukkaantujaheittoihin ja  muihin siilipuolustustekniikoihin. Oman etuoikeuden tunnistaminen on vielä lapsenkengissä, jos sukupuolten välisessä keskustelussa niin ennen kaikkea myös valkoisuuteen liittyvässä keskustelussa. Rasismi hahmotetaan edelleen vielä hurjan usein pelkän äärioikeiston tekeminä väkivaltaiskuina tai suorana loukkaavien sanojen huuteluna, eikä rakenteellisuutta edes suostuta tarkastelemaan. Jokainen on oman onnensa seppä -tarina läpileikkaa koko yhteiskuntaa, ja kaikkein tiukimmin siihen uskovat ihmiset tekevät edelleen säännöllisiä ulostuloja niin twitterissä kuin valtamediassakin, että kunhan otat itseäsi niskasta kiinni, pystyt mihin tahansa. Se sanotaan usein valkoisesta, keskiluokkaisesta taustasta, koulutettujen vanhempien valkoisena cis-heterolapsena, ja siihen tunnutaan uskovan niin vilpittömästi, että välillä sitä epäilee ovatko nämä ihmiset koskaan oikeasti nähneet toisia ihmisiä. Siis muita kuin heidän itsensä näköisiä, kuuloisia ja samalla tavalla ajattelevia. Tunnistan tuon kuplan itsekin, olen kasvanut siinä. Olen saanut paljon elämässä helpolla siksi, että olen valkoinen keskiluokkaistaustainen nainen, joka osaa argumentoida, puhua, esittää asiansa, olla asiallinen, oikeanlainen ja norminmukainen. Eikä mikään noista ole oikeastaan minun henkilökohtaista saavutustani. Ne ovat minun etuoikeuksiani, jota yhteiskunnassa nykyjärjestelmässä suositaan. 

BLM-liikkeen myötä heräsi myös viimein tarve lukea, tutustua ja laajentaa myös omaa ymmärrystä lisää, ihan jo täällä valkoistenkin keskuudessa. Tähän tarpeeseen on onneksi nyt puolen vuoden mittaan edes hieman vastattu, kun näitä maailmalla bestseller-asemaan nousseita tietokirjoja rasismista on alettu viimein kääntää. Yksi myydyimpiä on ollut brittiläisen Reni Eddo-Lodgen Miksi en enää puhu valkoisille rasismista -kirja, joka on saanut alkunsa Eddo-Lodgen 2014 kirjoittamassa samannimisestä blogitekstistä. Teksti sai alkunsa siitä turhautumisen tunteesta, mitä rasismista puhuminen pahimmillaan voi aiheesta tietämättömille aiheuttaa ja on johtanut tilanteeseen, jossa Eddo-Lodge puhuu aivan valtavasti rasismista. Valkoisille.

x

Eddo-Lodgen teos on taitavasti taustoitettu ja käsitteellistetty kirja. Se on paljolti sitä perustasoa, mutta se on sitä laadukkaasti: se avaa käsitteensä, kertoo mitä esimerkiksi luokkayhteiskunta, valkoinen feminismi ja rakenteellisuus rasismin yhteydessä tarkoittavat, ja jatkaa vasta sitten syventymällä aiheisiinsa. Ja vasta tämän teoksen parissa huomaan, mikä minua erityisesti häiritsi edellisessä luetussa Bolan Naamiotta-kirjassa: tämä kaikki perustelevuus ja pureutuvuus puuttui tuosta maskuliinisuuksia käsittelevästä kirjasta tältä tasolta, mitä Eddo-Lodge tässä rakenteellista rasismia käsittelevässä teoksessaan tarjoilee. Toki nämä ovat kaksi eri kirjaa, mutta Eddo-Lodgen ansioksi on ehdottomasti sanottava, että se todella onnistuu akateemisen tiedon ja konkreettisen arjen yhdistämisessä, avaamisessa ja näyttämisessä. Ei perustasoa pidemmällä vielä tarvitse automaattisesti ollakaan, mutta perustasoltakin pitää pystyä saamaan tiettyä syvyyttä. Ja sitä syvyyttä Miksi en enää puhu valkoisille rasismista tarjoilee.

Eddo-Lodge lähestyy rasismia useammasta eri näkökulmasta, ja kirja jakautuu seitsemään lukuun: historiaan, rakenteisiin, valkoiseen etuoikeuteen, mustan planeetan pelkoon, feminismiin, rodullisuuden ja luokan risteymiin sekä oikeudenmukaisuuteen. Tekstit toimivat irrallaankin, mutta yhdessä ne tarjoavat varsin kattavan katsauksen siihen mitä rasismi todella on. Miten se vaikuttaa ihmisen elämään, miten se ilmenee, minne se piiloutuu. Kirjan näkökulma on toki varsin brittikeskeinen, mutta ei vaadi kovinkaan suurta mielikuvitusta soveltaa Eddo-Lodgen tietoa myös kotimaiseen kontekstiin: tätä samaa tapahtuu täällä meilläkin, jatkuvasti ja joka puolella, oli sitä mukava myöntää tai ei. Kirjan kokonaisuus auttaa ymmärtämään, ettemme me elä täällä missään tyhjiössä. Myös meillä on nouseva äärioikeisto, ja etniseen profilointiin ja sitä huomattavasti suorempaankin rasismiin nojaava poliisilaitos. Ja erityisesti yhteiskunta: varsin on valkoista sakkia niin päättäjät, opettajat, puhujat kuin journalistitkin. Eikä se ole sattumaa.

Tärkeä kirja, niin aiheeseen tutustuville kuin jo siitä enemmänkin lukeneille. Tämän suomenkielisen painoksen alkusanat on kirjoittanut Maryan Abdulkarim, jolla on uskomattoman hieno taito osoittaa myös kotimaisen historiamme pitkä rasistinen historia. Usein kun kuulee puhuttavan, että tämä maahanmuutto on meillä niin uusi ilmiö, että eihän sitä vielä voi ihmiseltä odottaakaan ja sitä rataa, mutta kun samalla niin saamelaiset kuin romanitkin ovat jo vuosisatoja saaneet ihan täällä koto-Suomessakin tuta rakenteellisen rasismin kaikki raivokkaat puolet, ei ilmiön uutuuteen tai ulkomaalaisuuteen ole kovinkaan uskottavaa vedota. Me emme ole vapaita tästä rakenteellisesta syrjinnästä, vaan aivan yhtä vastuussa kuin kaikki muutkin etuoikeutetusta asemasta nauttivat kansanryhmät ympärillämme. Vastuuta ei voi pakoilla, ja se saa hyvän muistutuksen niin Abdulkarimin tekstissä kuin itse varsinaisessa kirjassakin. 

"Tasa-arvon ajatus ei aivan riitä. Ei riitä, että vaaditaan siivua epätasa-arvoisesti jaetusta vallasta. En tahdo tulla sisällytetyksi mihinkään. Tahdon sen sijaan tietää, kuka nämä jakoperiaatteet on luonut. Olen koko elämäni saanut edustaa toiseutaa, enkä tahdo tasa-arvoa. Tahdon purkaa ne valtarakenteet, joissa minut on leimattu erilaiseksi. En tahdo assimiloitua vallitsevaan maailmaan. Tahdon vapautua kaikista niistä kielteisistä oletuksista, joita kehooni liitetään. Vastuu muutoksesta ei ole minulla, vaan ympäröivällä maailmalla."

Helmet-haaste 2021: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

maanantai 22. helmikuuta 2021

MILLAISTA MIEHUUS VOISI OLLA?

JJ BOLA : NAAMIOTTA – 
MILLAISTA MIEHUUS VOISI OLLA?
144s.
S&S 2021
Alkuteos: Mask Off: Masculinity Redefined 2019
Saatu arvostelukappaleena

JJ Bola on runoilija, kirjailija ja puhuja, jonka työtaustasta löytyy myös vuosia moniongelmaisten nuorten parissa. Hän asuu Lontoossa, mutta törmää omassa elämässään myös kirjaimellisiin kulttuuriperformanssieroihin isobritannialaisuuden sekä kongolaisuuden välillä. Bola on kirjoittanut Naamiotta kirjansa näiden erojenkin inspiroimana, ja päätynyt havainnollistamaan hyvin käytännönläheisesti mitä erilaiset maskuliinisuudet voisivat olla ja erityisesti: miksi patriarkaatti on haitallinen myös miehille.

Naamiotta jakautuu kahdeksaan lukuun, käytännönläheiseen ja simppelein esimerkein varusteltuun, joiden kautta laajemmat sukupuolentutkimuksenkin kentälle aiemmin lähes yksin kuuluneet käsitteet saavat arkimaailman kaikupohjaa. Patriarkaatti – eli näennäisesti miesten valta-asetelmalle perustuva yhteiskuntajärjestelmä, joka rakentuu vahvojen valtahierarkkioiden varaan alistaen aina alempaa ryhmää niin, että korkeimmalla on hegemonisen aseman saavuttanut tietynlainen maskuliinisuus ja alimpana heikko feminiisyys – on jotain, joka vahingoittaa meitä kaikkia, myös miehiä. Patriarkaatti ei siis tarkoita sitä, että miehet ovat automaattisesti korkeammassa asemassa kuin naiset – vaan ennen kaikkea sitä intersektionaalisen feminismin tutuksi tuomaa näkemystä, jonka mukaan vallasta muodostuu suuret portaat, jonka ylimmällä tasolla istuu valkoinen järjenäänellä toimiva, fyysisesti ja psyykkisesti terve cis-heteromies, ylempään keskiluokkaan kuuluvana ja automaattisesti arvostuksensa ansaitsemana. Mikä tahansa ominaisuus poisotettuna: miehuus, järkevyys, cis-sukupuolisuus, valkoisuus jne. pudottaa yksilöä portaistolla alemmas. Näin siis esimerkiksi kärjistäen sanottuna valkoinen keskiluokkainen ja terve cis-heteronainen on korkeammalla portaalla kuin ruskea mies, ruskea cis-hetero taas korkeammalla kuin rodullistettu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva. Ylemmän portaan piirteitä leimaa kulttuurisesti muovautunut käsityksemme siitä, että kaikki toivottava piirteisyys on maskuliinisuutta ja ei-toivottu feminiinisyyttä. Mitä enemmän yksilöön sijoittuu feminiinisiä piirteitä, sen vähemmän hän kuuluu patriarkaatin valtaeliittiin. Ja mitä alemmalla portaalla työluokkaan kuuluva mies esimerkiksi on, sen vahvemmin hän käyttää maskuliiniseksi miellettyjä keinoja (esim. aggressiota tai tunteiden patoamista) pönkittääkseen omaa asemaansa suhteessa muihin. Että varmasti tulee selväksi, että ei tässä mitään neitejä sentään olla.

Bolan teos perustuu Judith Butlerin esittelemään teoriaan, jonka mukaan sukupuoli itsessään on performanssi, ja kaikki siihen liitetyt käyttäytymismallit siis (tiedostamatta) valittuja, toistettuja ja kulttuurissa jatkuvasti uusinnettuja tapoja, jotka perustuvat ennemminkin sanattomaan sopimukseen kuin johonkin biologiseen ja sisäsyntyiseen. Bola nostaa erityisesti esiin aggression performanssin, ja iskee monessakin kohtaa varsin vaikuttavia (britti-)tutkimuslähteitä pointtiensa tueksi. Pisteet myös suomennokselle: alaviitteissä löytyy mukavasti kotimaisia verrokkeja vastaavista täkäläisistä tutkimuksista. Niin sanotut "kovat faktat" eli selkeät prosenttilukemat tukevat kerrontaa, mutta tuntuvat pitävän hieman myös kiinni ensisijaisesta kohderyhmästä: miehistä, joille faktat ja selkeä esitys nyt vain toimii. Asetelma on sinänsä hieman nurinkurinen, sillä Bola sortuu kerran jos toisenkin kirjassa hieman toistamaan samaa, josta yhteiskuntaa kritisoi, mutta sitähän inhimillinen tiedon muodostaminen toki on. Emme ole valmiita emmekä täydellisiä, joten ei sitä tältäkään kirjalta tarvitse välttämättä odottaa, mutta ehkä vain itse olen jo sen verran aihetta käsitellyt, että sukupuolten erojen korostaminen ja miestieto/naiserityinen feminismi vierastuttaa. Haluaisin, että olisimme jo tästä pidemmällä, mutta sehän ei minun halustani ole kiinni. Emmekä me oikeastaan ole, emme, jos keskustelemme asiasta jossain muualla kuin omassa feministikuplassani. Ja siksi Bolan kirja on toki tärkeä ja ajankohtainen, edelleen. 

Bola särppii lyhyessä kirjassaan hurjan määrän eri aiheita, mutta toisaalta tuo väliin mukavan henkilökohtaisen tason, joka varmasti lisää samastumisen tunnetta. Kongossa syntynyt Bola näkee kahden eri kulttuurin tuntemuksen kautta sen yhteiskunnallisen tapanormiston sopimuksenmukaisuuden paremmin kuin vain yhtä kulttuuria elänyt ihminen, ja onkin herättävää esimerkiksi kiinnittää huomiota hänen itsensä lailla siihen, miten vaikkapa eri maista tulevat ihmiset suhtautuvat kahden miehen käsikkäin kävelyyn. Se kun on Kongossa suuri veljeyden ja läheisyyden merkki, meillä länsimaissa taas niin sanotusti naisten puuhia. No homo, kommentoisi valkoinen mies kun toista halaisi, ja jälleen kerran Bolan oivallisen avaamisen myötä tulisi korostaneeksi sitä, että läheisyys on naisten juttu, tai sitten naismaisten miesten, eli homojen, ja vain erikseen ilmoittamalla, että ei tässä homoja olla, voi ylipäätään toista koskettaa. Surullista, niin monella tapaa. 

Kokonaisuutena kirja oli ehkä hieman toisteinen ja toisaalta kovinkin pinnalliselle tasolle jäävä. Takakansi alleviivaa, ettei kirja tarvitse pohjaksi sukupuolentutkimuksen opintoja, mutta silti sisältö keikkuu hieman kummasti akateemisen ja käytännönläheisen rajapinnalla kuin osaamatta päättää, kumpaan suuntaan lähtisi. Akateemiseksi teokseksi se ei oikein tarjoa mitään uutta oivallusta tai näkökulmaa, mutta taas käytännönläheiseksi teokseksi se jättää hämmentävän usein omat käsitteet avaamatta ja määrittelemättä sen tarkemmin. Käytännön kautta tätä aihetta käsittelevää kirjaa olen kaivannut pitkään, niin työni kuin muun elämän tueksi, mutta tämä ei nyt ihan ehkä täyttänyt sitä aukkoa. Toisaalta on oleellista myös muistaa, että minulla toki on taustalla ne sukupuolentutkimuksen opinnot, enkä ole varsinaisesti muutenkaan kirjan ensisijaista kohderyhmää, joten subjektiivisen lukukokemuksen voin hyvillä mielin tämän kirjan kohdalla siirtää syrjään, ja todeta, että tällä on varmasti paikkansa, kun etsitään perustason teosta miehisyyksistä, maskuliinisuuksista ja feminismistä miehuuden näkökulmasta. Bola ei saarnaa eikä osoittele, vaan latelee faktoja omien muistojensa sekaan varsin näppärästi, joten kirja on yhtaikaa sekä helppo lukea että painava viestiltään. Toivon todella, että se saavuttaisi myös sen lukijakunnan, joka kirjan sisällöstä hyötyisi kaikista eniten. Maskuliinisuuksia on monia, ja vain maailmassa, jota ei hallitse eurooppakeskeinen patriarkaattinen tietojärjestelmä, moninaisuudelle on aidosti tilaa. Miehuudelle, joka voi sisältää herkkyyttä, huolenpitoa, hellyyttä, masennusta, tunteiden monitahoista kirjoa, kauneutta, keveyttä, heikkoutta ja feminiinisyyttä. Noin muutamista aloittaakseni.

Helmet-haaste 2021: 24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki 

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

V.S. LUOMA-AHO : DELETE
135s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Luoma-ahon delete on kirja, johon en takuulla olisi osannut tarttua, ellei se olisi minulle yllätysarvostelukappaleena kotiin ilmestynyt. Saan näitä jonkin verran, ja osa jää lukematta, maailma kun on täynnä kirjoja ja oma kiinnostus tempoilee välillä varsin eri suuntaan kuin mitä milläkin hetkellä olisi tarjolla. Deletellä oli ehkä uhkana hieman sama kohtalo, se epämääräinen pino, joka saattaisi kiinnostaa jos muuta luettavaa ei olisi, mutta jostain syystä se siirtyikin siihen pinoon, jossa on oikeasti ne kiinnostavimmat. Ehkä se meni sinne, koska olen törmännyt jossain muistamattani positiivisiin arvioihin kirjasta. Tai ehkä se meni sinne ihan vain siitä pinnallisesta syystä, että kirjan kansi viehättää. Se tietynlainen muodoton ja epämääräinen, outo ja vikuroiva. Joten sellaista aloin odottaa myös sisällöltä. (Ja sitä sain. Emme varmaan muuten olisi tässä, kirjapostauksen äärellä.)

"Uni ja valve muodostavat siis hetkellisesti yhteisen, 
vaahtoavan tilan. Sitten tila lyhistuu, kuin ilma 
puristuisi keuhkoistani.

Ennen luhistumista, noiden muutamien sekuntien 
tai silmänräpäyksen ajan muistan ja ymmärrän, että 
se on aina täällä, ettei se koskaan mene kauas.

En tiedä, mikä se on.

Tajusin, että tätä on jatkunut vuosia, kuin varjona 
elämän takana, aina. Kuolema ei auta. Minun pitää 
yrittää muistaa tämä päivällä.

Minun pitää muistaa tämä, kun olen hereillä. 
Pelkkä herääminen ei auta."

Luoma-ahon deletessä 13 keskenään erilaista tekstiä ja jonkinlainen esiteksti, kuvitteellinen metakeskustelu kirjasta ja sen saamasta arviosta niin Satakunnan kansan, Hesarin kuin Saarikosken Saskankin äänillä. Kustantamo luonnehtii markkinointiteksteissään deleteä "häiritseväksi lyhytproosaksi", ja on se varmasti sitäkin. Luoma-aho on aiemmin tunnettu erityisesti runoteoksistaan, joskin kirjailija itse on ainakin joitain vuosia sitten ollut Ylen haastattelussa jo erinäisten genreraja-aitojen vastahangoittelija. Ja hyvä niin. Tähänkin teokseen mahtuu niin Tinder-bioja, esseitä, sairaskertomuksia kuin luentojakin, ja se kaikki toimii yhdessä, hurjan hyvin juuri siksi, ettei sitä pakoteta liittymään tai kietoutumaan millään teennäisillä silloilla tai pakotetuilla genrerajoilla.

Deletessä leikitellään muodolla, visuaalisuudella, nykyhetkeen kuuluvilla ilmiöillä mutta myös erityisen ajattomilla ja yleisinhimillisillä huomioilla. Muotonsa – tai oikeastaan sen vikuroivan puuttumisen – puolesta Luoma-aho liittyy jotenkin omassa päässäni Pontus Purokurun Römaanin (jonka luin toissasyksynä, mutten tainnut siitä koskaan kirjoittaa, harmi!) ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun maailmaan, ja on silti aivan omanlaisensa. Ehkä eniten siksi, että näistä kaikista kolmesta etäisesti samanlaisesta Luoma-aho ottaa muodon/muodottomuuden kaikkein parhaiten haltuun, tekee siitä osan sisältöä eikä jotenkin sellaista vähän päälleliimattua kikkailua, mihin tällainen herkästi saattaisi kallistua. Delete on kokoelma mutta kokonainen, leikkivä, leikittelevä ja täysin totinen, absurdikin. 

Deleteen valuu vahvasti nykyhetken pirstaileisuus (vai tekeekö se sen juurikin itse näkyväksi?), se mistä tätä hetkeä aina jaksetaan kritisoida, että ennen oli paremmin kun oli miehet rautaa laivat puuta tarinat suuria ja lineaarisia. Mutta eivät ne ole, vaikka perinnekerronta menee niin, oikoo mutkia ja yhdistää sellaisia asioita toisiinsa, jotka eivät pakottamallakaan kosmisessa merkityksettömyydessä yhteen kuulu. Ihminen hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta, onhan se totta, mutta tarinallisuus pakottaa aina kaiken yhteen ja samaan muottiin, kirjoitin siitä juuri Rainbow Milkinkin kanssa, enkä oikein enää jaksa sitä. Tai: jaksan, mutta rakastan myös vaihtelua ja vaihtuvuutta, uusia näkökulmia, uutta ja rajoja rikkovaa, sitä ettei rajoja oikeastaan enää edes ole. Ei ole muottia, johon teksti pakotetaan, on vain tekstiä joka on tekstinä itsenään upeaa. 

Minulle Luoma-ahon delete siis menee siihen samaan määrittelemättömän kirjallisuuden jatkumoon, jota lähivuosina olen alkanut rakastaa vain enemmän ja enemmän. Jos kirjalle ei voi antaa selkeää genreä, se houkuttaa ja vetää puoleensa, on jollain kauniilla tavalla koko maailma kerrallaan ilman pakollista yhteen muottiin typistämistä. Rakastan sitä Maggie Nelsonissa, Tove Janssonissa, edellisessä lukemassani Han Kangin Valkoisessa kirjassa ja nyt tässä. Kun arjen ja elämän pienet yksityiskohdat nousevat keskiöön, nousee jollain tapaa inhimillisyys keskiöön. Se on pois siitä totutusta, tiettyyn valta- ja arvoasetelmaan nojaavasta tavasta tuottaa tarinoita, ja toisaalta se on lisää ihan jokaiselle. Niin kokemuksellisuudelle mutta ennenkaikkea kirjallisuudelle taiteena. Nykykirjallisuus best.

(Ja silti mietin pakostakin, että suhtauduttaisiinpa myös laajemmissa kritiikeissä muidenkin kuin jäbäoletettujen nykykirjallisuuteen näin: että tällainen uusi, omanlaisensa ääni on noussut uudistamaan kirjallisuutta, onpa hienoa. Eikä näin: jaahas, taas joku kohdullinen kertoo tamppoonin naruista autofiktion muodossa, onpa tylsää tämä geneerinen naiskirjallisuus. Kyllä ne miehet sitten osaa uudistaa kun eivät tartu niinkin banaaliin asiaan kuin sukupuoleen! Ottakaas tyttöset mallia!)

Helmet-haaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

lauantai 20. helmikuuta 2021

SURUSTA JA HAURAUDESTA – VALKOINEN KIRJA

HAN KANG : VALKOINEN KIRJA 
111s. 
Gummerus 2021
Alkuteos: 흰 // 2016
Suomennos: Taru Salminen

Han Kang on eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotanto tasaisesti sekä hämmentää että vetää hämmentävän paljon puoleensa. Aiemmin suomennettu, vahvan omaleimainen Vegetaristi ja toisaalta myös Gwangun verisesti päättyneestä mielenilmauksesta kertova Ihmisen teot ovat kuuluneet niihin vahvoihin lukukokemuksiin, joista ei ole ihan tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta joiden vaikutus on kestänyt vuosia ja satoja perään luettujakin kirjoja. Kun Kangin fragmentaarisen kaunis romaani (/runoteos/omaelämäkerrallinen kirja/jonkinlainen muistelma/ajatuskokoelma/jotain määrittelemätöntä) suomennettiin viimein, oli se lukuvuorossa käytännössä heti kun sen vain käsiini sain. Se tuli minulle kirjastosta, mutta kävin jo ensisivujen jälkeen ostamassa sen omaksi.

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan.

Kapalo
Vastasyntyneen vaate
Suola
Lumi
Jää
Kuu
Riisi
Aallot
Jademagnolia
Valkoinen lintu
Hymyillä kalpeaa hymyä
Valkoinen paperi
Valkoinen koira
Valkoiset hiukset
Käärinliina"


Han Kangin Valkoinen kirja on kirja pienistä hetkistä, ennen aikojaan syntyneestä isosiskosta ja perhettä seuraavasta traumasta kun pieni ja hento esikoinen ei elä muutamaa tuntia kauempaa. Siitä, että jos hän eläisi, kertojaa ei olisi, raunioista, joiden päälle rakennettiin sama kaupunki uudelleen. Nimettömäksi jäävä kertoja kulkee niin Itä-Euroopan kuin Soulinkin kaduilla, ja pienet hetket rakentuvat Kangin tekstissä aivan omaan luokkaansa, niin että jokainen rivi tekisi mieli alleviivata, painaa muistiin, kirjoittaa ylös. 

Kuten valkoinen väri, Valkoinen kirja on hauras ja kaunis, melankolinen ja silti niin tarkkanäköinen. Herkkä, mutta yksi kaikkein vahvimmista. Kangin tapa kuvata tekstinsä kautta ympäristöä, suuren sodan ja pienen henkilökohtaisen kokemuksen risteymiä on hieno, tavallaan aivan omanlaisensa ja toisaalta taas jotenkin yleisinhimillinen. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla on paino, ja tapa, jolla Kang kuljettaa tarinaansa eteenpäin, on yksinkertaisesti upea.

Edellisiin suomennettuihin teoksiinsa verraten Valkoisessa kirjassa Kang jättää rivien väliin niin paljon tilaa ja tulkintaa, että kirjasta kasvaa aivan valtava. Se ei hämmennä, kuten kaksi edellistä Kangilta lukemaani, vaan vangitsee, valloittaa ja hurmaa. Miten voikin muutamalla lauseella, havainnolla ja huomiolla kuvata kokonaisen maailman. Miten voi sanomatta jättämisellä kertoa kaikista eniten.

"Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja katsovat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois."

Rakastan värejä. Rakastan runsaita värikkäitä yksityiskohtia, tai kokonaan mustaan pukeutumista. Rakastan syventyä yksittäisiin asioihin, yhden värin sävyihin, sävyjen yhteensopivuuteen, väriharmoniaan ja joskus sen rikkomiseen. Ihmiset saavat mielessäni värejä, mutta toisaalta yksivärisimmät ihmiset ovat aina hieman karikatyyreja, aidosti kiinnostavimmissa on kaikki kerrallaan. He ovat sateenkaaria tai prismoja, valonsäteitä tai maaliroiskeita. Syviä värejä, joihin tarvitaan monen yhdistelmää, että niitä voi edes syntyä. Jos minä kirjoittaisin väristä, kirjoittaisin kirkuvasta oranssista, mustimmasta mustasta tai syvästä metsänvihreästä. Yksi lempikirjailijani Maggie Nelson kirjoitti Sinisestä, Goethe 1800-luvun alussa kaikista väreistä, Han Kang nyt Valkoisesta. Samaan jalat alta vieneiden kirjojen kategoriaan pääsee siis tämäkin, suoraan.

"Joihinkin muistoihin aika ei pysty. Eikä kärsimyksiinkään. Ei se kaikkea väritä ja turmele."

Helmet-haaste 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin 


maanantai 15. helmikuuta 2021

RAINBOW MILK

PAUL MENDEZ : RAINBOW MILK
384s.
Dialogue Books 2020

Paul Mendezin Rainbow Milk oli yksi viimekesäisiä Pride-teemaisia suosituksia, joita kirjagramiini sain. Se on keikkunut siitä asti lukulistoilla, muistaakseni kai myös kirjaston varauslistalla, josta sen viimein alkuvuodesta kävin itselleni kotiin luettavaksi hakemaan. Visuaalisesti kaunis kansi houkuttaa, mutta ennen kaikkea houkuttaa kirjan asetelma: 19-vuotias entinen Jehovan todistaja Jesse etsii paikkaansa 2000-luvun alun Lontoossa, yksin ja seksuaalisuudestaan hieman eksyneenä.

Rainbow Milk alkaa hieman yllätyksellisesti 50-luvun Englannista, jonne entinen nyrkkeilijä Norman Alonso on vaimonsa kanssa muuttanut. Muutaman luvun jälkeen tarinan keskiöön siirtyy 2000-luvun Jesse, kastettu Jehovan todistaja, musta poika, joka on valkoisen miehen ja uskonnon kasvattama. Taustalla soi vahvasti vuosituhannen alun listamusiikki, ja musiikki tarinaa omalla tavallaan pidemmälle kantaakin.

Mendezin esikoisteos on monitasoinen kasvukertomus, jonka sisään mahtuu niin uskontoa, seksuaalisuutta, rodullistamista, rasismia niin näkyvissä kuin rakenteellisissakin muodoissa, seksiä, seksityöläisyyttä, aidsia, rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuutta kuin esimerkiksi luokkaerojakin. Paljon paljossa, niin sanotusti. Puoliväliin asti rakastin tätä kirjaa, sen vimmaista kasvua ja paikan etsimistä, poukkoilevuutta ja pieniä selittäviä välähdyksiä. Mendez kirjoittaa hyvin elokuvallisesti, kirja kadut ja taustahälyn kuulee kyllä korvissaan.

Monitasoisuus ja -tahoisuus tosin on kaatua myös tämän esikoisen kohtaloksi: se on niin paljon ja niin monessa kerroksessa kaikkea, ettei se oikein meinaa olla mitään tarpeeksi. Etenkin puolivälin jälkeen Mendezillä tuntui olevan jo ihan hirveä kiire loppua kohti, niin kova, ettei minkään äärelle enää kunnolla pysähdytty, asioita vain tapahtui, eikä kirja meinannut rakenteellisesti tätä hoppua oikein kestää. Se särppii sieltä täältä, raapaisee yhtä pintaa, mutta jättää sen sikseen, koputtelee toista, mutta palaa taas 2000-luvun alun musiikkiin, hypähtää takaumaan ja kääntyy tekemään yksittäisen huomion rakenteellisesta rasismista. Ihan äärimmäisen mielenkiintoisia keloja kaikki, mutta kun mihinkään ei oikein keskitytä, tuntuu aiheiden latelu lähinnä hieman teemadroppailulta, että katsokaa, tämänkin otin huomioon. Ja silti, vaikka jossain toisessa kirjassa tämä olisi ehdoton kauneusvirhe, tässä semielämäkerrallisessa se muistuttaa, että sitähän meidän elämämme on. Vaikka ihmismieli on miten taipuvainen tarinallistamaan kaiken, rakentamaan yhteyksiä täysin irralisten asioiden väliin, kaipaamaan selkeitä ja lineaarisia selityksiä sielläkin missä sitä ei todella ole, näin elämä oikeastaan menee: irrallisesta hetkestä toiseen. Kirjallisuudessa sellaisiin Suuriin Tarinoihin ja Järjettömän Hienoihin Oivalluksiin ollaan vaan niin totuttu, että pintaraapaisut tuntuvat liian helpoilta tai ties miltä, ja lopulta palasistakin koostuva mosaiikki, jota elämäksikin kutsutaan, pakotetaan kansien välissä selkeäksi tarinaksi, jossa on alku, käännekohta ja loppu. Onnellinen tai onneton, ajanhengestä ja muotivirtauksista riippuen.

Ja sitä Rainbow Milk siis ei ole. Se on niin monta yhteen tarinaan liitettyä yksityiskohtaa, että kansien välissä se kieltämättä tuntuu irralliselta, mutta oikeassa elämässä täysin normaalilta. Ja juuri sellaisen tempoilevuuden kuvaamisessa Mendez kieltämättä onnistuu - vaikka ehkä paikoin tuntuukin, että hieman tahattomasti. Niin tai näin, lukemisen arvoinen esikoinen tämä oli, ja jos englanti vain lukukielenä taipuu, suosittelen tämän lukemaan. Toki mahdollista käännöstäkin aina voi jäädä odottelemaan, mutta Mendez käyttää niin taiten erilaisia englannin dialekteja esimerkiksi luokkaerojen kuvaamisessa, että en ihan tiedä miten se kääntyisi parhaiten suomeksi. 

Helmet-haaste 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia 

lauantai 13. helmikuuta 2021

BLOGISTANIA-ÄÄNENI 2020

Vuosittain kirjabloggaajat ja tänä vuonna myös kirjasomettajat valitsevat keskenään vuoden parhaat kirjat eri kategorioissa. Tänään äänestellään vuoden 2020 parhaita kirjoja, ja tässäpä omat ehdokkaani perusteluineen, olkaapa hyvät. Onnea ja menestystä kaikille.


F I N L A N D I A

3 pistettäAura Nurmi : Leijonapatsailla / Otava
Upea, henkilökohtainen proosarunoteos kasvamisesta, luokkaeroista, elämästä. Nurmi kuvaa elämää suoraan ja kaunistelematta, ja silti niin heleän kauniisti, että kirjan pariin tahtoo palata uudelleen ja uudelleen.

2 pistettäMilja Sarkola : Pääomani / Teos
Sarkolan satiirinen kuvaus talousyhteiskunnasta, pääomasta niin rahan kuin kulttuurillisenkin näkökulman kautta. Tiivis, terävä ja suora teos puhuttelee ja osuu juuri tässä ajassa hurjan tärkeisiin teemoihin luokkanäkökulman kautta.

Henkilökohtainen tarina taitelijuudesta, ihmisyydestä ja ehkäpä myös rakkaudesta. Kaikki elämästä, ihmisvihasta ihmisrakkauteen, lempeän terävästi, kuten Holmalla ylipäätään on tapana. 



G L O B A L I A

Upea teospari ja tutkielma naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen kulttuurisesta ihannoinnista. Ensimmäinen osa on hieno ja jopa dekkarimaisesti etenevä proosarunoteos, jälkimmäinen enemmän dokumentaarinen kuvaus murhaoikeudenkäynnistä. Hieno, kokonaisvaltainen kirjapari, joka on hienosti suomennettu yhdessä

2 pistettäYaa Gyasi : Maa ja taivas / Otava
Gyasin romaani on upea tutkielma kahtena erillisenä pidettyjen asioiden rajapinnoilta: tieteestä ja uskosta, henkilökohtaisesta kokemuksesta ja rakenteiden vaikutuksesta, mielenterveydestä ja normaalina nähdystä maailmasta. Gyasi kuljettaa tarinansa läpi taidolla, ja tarkastelee maailmaa tarkalla lempeydellä.

1 pisteEvie Wyld : Me olemme susia / Tammi
Wyldin teos tarkastelee niin ikään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja kulttuurista fetissiä sitä kohtaan. Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.  



T I E T O

3 pistettä : Minna Salami : Aistien viisaus / S&S
Salamin feministinen esseeteos on uskomattoman tarkka, taitava ja hienosyinen teos kulttuuristamme mustan feminismin kautta nähtynä. Kirja on yhtaikaa ylätasolla että kiinni arjessa, teoreettinen että läsnä jokapäiväisessä elämässä. Se haastaa, monellakin eri tasolla, mutta lopulta palkitsee ja avartaa tavalla, johon mihinkään kirja ei hetkeen tällä tasolla ole omalla kohdallani yltänyt.

Lahtisen & Purokurun tietokirja liberalismista on nykypäivän self helppiä kaikille, jotka tavalla tai toisella ovat uupuneet yksilökeskeisen kulttuurimme sisällä. Se avaa taitavasti käsitteensä ja toisaalta myös näyttää, mitä haitallisia malleja me jokapäiväisessä liberalistiskapitalistisessa elämässämme toteutamme. Teoksen myötä silmät ovat vähän enemmän auki, ja maailma näyttää taas asteen enemmän rakennetulta kuin ihan vain valmiina annetulta. Sen huomaaminen tekee hyvää kaikille.

Hieno, monisyinen esseeteos eksymisestä, löytämisestä, kulttuurista ja pienistä huomioista. 

torstai 4. helmikuuta 2021

TUTTUA JA TURVALLISTA – PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

ELIZABETH STROUT : PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ
467s.
Tammi 2020
Alkuteos: Amy and Isabelle // 1998
Suomennos: Marja Haapio
Saatu arvostelukappaleena

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on yksi elämäni kirjoista. Sellainen lämmin, kaunis ja sykähdyttävä, josta puhuminen ilahduttaa aina, ja jonka pariin haaveilen tasaisin väliajoin palaavani. Sen jälkeen olen muutkin suomennetut Stroutit lukenut, ja nyt viimein myös tämän uusintapainoksena ilmestyneen esikoisen, Pikkukaupungin tytön myös. Hieman siinä kesti, sillä olen näemmä ottanut tämän lukuun ensimmäisen kerran jo syyskuussa. Muutamaan kuukauteen tässä välissä en siihen tosin koskenut, mutta tammikuussa palasin sen pariin. Viipyilevä, hiljalleen etenevä romaani on ollut rinnallani nyt sen verran pitkään, että se on kasvanut kenties kokoaankin suuremmaksi. Kaunis, vähäeleinen romaani siitä, missä Strout on parhaimmillaan: ihmisten ja heidän välisten suhteiden kiemuroista.

Amy ja Isabelle ovat tytär ja äiti, pienelle Shirley Falls -paikkakunnalle vuosia sitten muuttanut kaksikko, joka elää elämäänsä hieman yhteisöstään syrjässä. Tai Isabelle ainakin, tuo tuima ja etäinen äitihahmo, joka on tuonut tyttönsä uuteen ympäristöön aloittaakseen itsekin niin sanotusti alusta. Amy taas on elämänhaluinen teini, omanlaisensa, ihastunut ja rakastunut sijaisopettajaan, joka on ensimmäisiä ihmisiä, joka todella tuntuu hänet näkevän.

Stroutin hiljainen ja maalaileva tyyli rakentaa Pikkukaupungin tytöstä tunnelmallisen romaanin, jossa eri ihmisten arjet ja elämät risteytyvät kuin sellaisessa ihanassa pienoismallissa, jossa kamera zoomaa aina välillä uusiin yksityiskohtiin. Yksityiskohdista tämä tarina tavallaan rakentuukin, paljastuu pala palalta, kuvaa pieniä hetkiä ja tunnelmia, joista kasvaa suuri puro. Tai se helteessä löyhkäävä joki, joka pientä kaupunkia tarinan poikkeuksellisen kuumana kesänä piinaa. Se kuvaa taiten niitä elämän kaikkein kipeimpiä pieniä sattumuksia: sanoihin täysin irrallista takertumista, elämän rakentumista haavekuvien varaan, haaveiden törmäämistä todellisuuteen, pettymyksen kehollista kipua kun kaikki käännekohtaa odottaessa valmisteltu irvokkaasti muistuttaa omien haaveiden (näennäisestä) naurettavuudesta.

Stroutin esikoinen on hyvinkin visuaalinen romaani, ja kuten esimerkiksi Olive Kitteridge, on se erityisen helppo nähdä elokuva- tai tv-sarjamaisena toteutuksena lähikuvineen ja yllättävine leikkauksineen aivan eri hahmojen arkeen. Tuo tietynlainen elokuvamaisuus tuokin tarinan kaikessa paikoin jaarittelevaisuudessaankin ihanan lähelle, tutuksi ja turvalliseksi jenkkilähiödraamaksi, joka kuitenkin taitavasti piilottaa sisälleen hieman suurempaakin tematiikkaa aina hyväksikäytöstä ihmisten välisten suhteiden kommervenkkeihin. Strout kirjoittaa kuitenkin tietyllä tapaa ulkoa päin, ja jättää moralisoimasta hahmojaan, on valitsematta puolta lukijansa puolesta. Ja se on kaunis ja taitava ratkaisu, sillä moraalihan on aina kiinni ajassa ja paikassa, lähestymistavassa ja näkökulmassa. Se, mikä on toiselle totta, on toiselle raakaa nuoren ihastumisen hyväksikäyttöä ja valtaa, ja toisaalta se, miltä omaa lasta yrittää suojella, on välillä juuri se kaikkein väistämättömin totuus. 

Strout on tosiaan siis etevä kirjailija, joka on lunastanut paikkansa lempikirjoittajieni joukossa. Nämä muut hänen kirjansa eivät ehkä Lucy Bartoniin verraten ole enää niin hullaannuttaneet, mutta ne ovat tasaisen varmaa, laadukasta amerikkalaiskirjallisuutta, jonka parissa saa hetken levähtää ihan vain nauttien moniulotteisista hahmoista ja  arjen kummasti toisiaan leikkaavista kuvioista. Tuttuus ja turvallisuus on tässä kohti ehdoton hyve, sillä tällaista vähän lohtukirjallisuudeltakin tuntuvaa tarinaa sitä kaipaa aina suuremman ja mullistavamman välissä. Olen muistaakseni aiemminkin verrannut tässä Stroutia Alice Munroon, mutta molemmat tarjoavat minulle juuri tätä samaa: pientä pakoa omista ajatuksista, lempeää ja täyteläistä ihmiskuvausta, hetkiä laadukkaan kirjallisuuden parissa. 

Helmet-haaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä 

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

KESKUSTELUJA KOLLEGOIDEN KESKEN – KOSKELA & TUOMI : TOISIN TEHTY


MINJA KOSKELA & ELINA TUOMI : 
TOISIN TEHTY – KESKUSTELUJA KOULUSTA
208s.
S&S 2020
Saatu arvostelukappaleena

Jos joku ei sitä vielä tiennyt, olen blogielon ulkopuolella ammatiltani opettaja. Aiemmin työskentelin vuosia varhaiskasvatuksessa esiopettajana, sittemmin opiskelin erityisopettajaksi, kelpoisuusalueena kaikki varhaiskasvatuksesta yläkoulun laaja-alaiseen erityisopetukseen saakka, luokanopettajan kelpoisuuden antavat opinnot yhtenä sivuaineena. Lisäksi alani akateeminen puoli kiinnostaa, ja jossain vaiheessa niin sanotun kenttätyön jälkeen näen hyvinkin mahdollisena, että hakeudun itse myös vielä tutkijakoulutuksen pariin tällä omalla alallani. Kun siis luen ja arvioin tätä kirjaa, luen sitä vahvasti oman ammattiminäni kautta, toisin kuin kirjallisuutta täällä blogissa siis yleensä. Siten en siis ehkä niinkään nyt arvioi lukemaani kirjaa vaan ennemminkin keskustelen sen kanssa. 

Lisäksi alkuun lienee tarpeen myös määritellä, mistä koulussa oikeastaan on kyse. (Aah, katsokaa, Laura on päässyt lempiaiheensa pariin!) Pitkään julkistakin keskustelua kun on tuntunut leimaavan koulun akateeminen puoli, eli siis se, joka tallettaa tietoa oppilaiden päähän ja valmentaa pieniä ihmisiä kohti yhteiskunnallista osallisuutta tulevina täysivaltaisina (työn-)tekijöinä. Nyttemmin keskusteluun on onneksi päässyt myös jo jonkin verran koulun sosiaalipoliittinen puoli, joka itseasiassa on myös se, joka opetussuunnitelmassa ensimmäisenä mainitaan: sen sijaan, että koulun oleellisin tehtävä olisi siis siirtää akateemista tietoa sukupolvelta toiselle, sen merkitys eettisyyteen sekä ihmisyyteen kasvattamisessa onkin itsesiassa huomattavasti oleellisempi osa koko järjestelmää (ainakin näin erityisopettajanäkökulmasta, huom.). Koulu sellaisena kuin sen käsitämme ei siis ole vain lukemista, laskemista tai pakkohiihtoa, vaan kokonaisuutena se on laaja sosiaalinen ja psyykkinen oppimisympäristö, joka muovaa kulloisenkin arvojärjestelmän mukaisesti sitä miten ja mihin meidän lastemme tulisi kasvaa. Koulua koskeva keskustelu kuitenkin varsin helposti jos nyt ei vääristy, niin ainakin vinoutuu, sillä kuten Tuomikin tässä kirjassa toteaa, koulua kelpaa mediassa kommentoimaan kuka tahansa, joka sen ovella on joskus kääntynyt. On toki totta, että lähes jokainen meistä sitä on jossain elämänsä vaiheessa käynyt. Mutta se, että täydellä itsevarmuudella sen rakenteisiin otetaan kantaa vain siksi, että 70-luvulla itsellään oli siellä kivaa tai kurjaa, vinouttaa koulukeskustelua. Eikä (keltaisen) lehdistön rakastamat klikkiotsikot kamalista opetussuunnitelmista ja katastrofaalisista ylilyönneistä tokikaan auta juuri asiaa. (En toki sano, ettei koulusta saisi lainkaan keskustella jos ei kuulu systeemiin ammatin puolesta, en todellakaan. Mutta jos haluaa osallistua keskusteluun ilman kytköksiä tämän päivän koulumaailmaan, voi aloittaa vaikka tämän kirjan lukemisesta. Jatketaan sen jälkeen keskustelua yhdessä.)

Ja sitten itse kirjaan. Musiikinopettajan ja myöhemmin väitöstutkija Minja Koskelan sekä kuvataideopettajan Elina Tuomen Toisin tehty – keskusteluja koulusta on kattava perusteos siitä, millainen 2020-luvun koulu on, ja mitä ongelmia sen sisään mahtuu niin opettaja- kuin yhdenvertaisuusnäkökulmastakin tarkasteltuna. Kirja itsessään jakautuu kolmeen päälukuun, opettajanäkökulmaan, oppilasnäkökulmaan sekä koulukulttuurinäkökulmaan, ja tekstit suurin piirtein vaihtelevat Koskelan & Tuomen välillä, vaikkakaan eivät ihan kauheasti keskustele keskenään. Koskela tuo kokonaisuuteen ehkä hieman akateemisempaa ja itsereflektiivisempää otetta, Tuomi taas esittelee taidokkaasti sitä arkitodellisuutta, joka koulumaailmassa vallitsee. 

Koskela & Tuomi tarjoavatkin siis ansiokkaasti popularisoidun kattauksen nykykoulun tilaan ja tutkimukseen. Ja kun sanon popularisoidun, tarkoitan sitä kaikella lämmöllä ja positiivisuudella: koulutuspolitiikkaa ja koulumaailmaa kun olen itse tottunut tarkastelemaan vain vahvan tieteellisen tekstin näkökulmasta, tuntuu raikkaalta lukea todellisia kommentteja kentältä, siitä miltä työ ruohonjuuritasolla näyttää, tuntuu ja kuulostaa. Valittu näkökulma on onnistunut, sillä parhaimmillaan se avaa keskustelua juurikin kollegiaalisesti, mutta toisaalta tarjonnee suht hyvän kattauksen koulumaailmaan myös niille lukijoille, jotka eivät itse alalla työskentele, mutta ovat siitä kiinnostuneita. Osiin teksteistä olisin kuitenkin ehkä kaivannut lisää syvyyttä, ja ennen kaikkea oppilaskeskeistä näkökulmaa, mutta toisaalta voi olla, että kyse on enemmän siitä, että olen itsekin esimerkiksi feminististä pedagogiikkaa lukenut, ja sosioekonomiseen epätasa-arvoon niin sanotusti perehtynyt, että tieto vain oli itselleni jo tuttua. On siis ehkä vähän vaikea hahmottaa, jäikö tekstit oikeasti pinnallisiksi vai onko kyse vain siitä, että valittu tekstimuoto tarkastelee asioita tarkoituksella ylätasolla, ja kiinnostuneet niistä sitten voivat itse enemmän tietoaan syventää.

Yleisesti ottaen keskustelun puutteesta huolimatta kirjan tekstit tukivat mukavasti toisiaan. Koskela & Tuomi haastavat opettajia ajattelemaan työtään eri näkökulmista kuin koulutuspoliittinen keskustelu ylipäätään automaattisesti tekee, ja toisaalta koulun rakenteellisuuden esiintuominen on myös tärkeä näkökulma. Koululaitoksesta keskustellessa kun on erityisen tärkeä muistaa, että koulu on laaja, poliittisestikin latautunut instituutio, jossa myös valta on niin sanotusti institutionalisoitunutta, eli rakenteisiin piiloutunutta. Tästä keskustellaan hämmentävän vähän, ja opettajien oma valtasuhdereflektointi etenkin oppilaita kohtaan on vielä suhteellisen lapsen kengissä. Se mitä, miten ja miksi opetetaan, on aina arvokysymys, ja toisaalta opettajakunnan keskiluokkaisuus ja korkeakoulutus leimaa osin myös keskustelua: se kun harvoin osaa ottaa kovinkaan inklusiivisesti huomioon esimerkiksi oppilaiden yhteiskuntaluokkataustaa, yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta oppilaan opiskelukykyyn tai toisaalta edes sitä, miten erilaiset kotiolot ylipäätään tukevat tai ovat tukematta lapsen koulunkäyntiä, minkä onneksi sekä Koskela että Tuomi omissa teksteissään toivat esiin. Yleisesti ottaen nimittäin tällaisella huomiottajättämisellä on vaaransa, sillä silloin esimerkiksi oppilaan kyvyttömyys toimia normitettujen, mutta sanoittamatta jätettyjen odotusten mukaisesti typistyy yksilöön: sen sijaan, että syrjiviä rakenteita tarkasteltaisiin kriittisesti, syy valuu yhden oppilaan ja hänen puutteidensa niskaan, jolloin opettaja vapautuu tarkastelemasta omaa toimintaansa suhteessa institutionaaliseen valtaan. Tätä näkökulmaa siis kyllä tuotiin tässäkin teoksessa esiin, mutta oman tutkimuksenikin valossa siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Tai no, siitä ei edelleenkään puhuta, vaikka pitäisi.

Ja niinpä lopulta vielä kaikkien näiden tärkeiden ja hienojen tekstien jälkeen haluan kysyä aiheesta kiinnostuneilta myös oman lempikysymykseni: kun koulua tarkastelee kriittisesti, unohdammeko me jatkuvasti, että se valta, jota se toisintaa ja uusintaa ei ole pelkästään piilossa rakenteissa vaan itseasiassa juuri meidän opettajien päivittäin uudelleen tuottamaa ja toteuttamaa? Että ihan samoin kuin yhteiskunnassakin, institutionalisoitunut valta on juurikin sen toimijoiden purettavissa, mutta jos sen siirtää edes puheen tasolla jonnekin epämääräiseen rakenteeseen, vapautuukin itse tarkastelemasta omaa toimintaan ja valta-asemaansa kriittisessä valossa. Tiedän, että opettajana työn vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta, ja on tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei yksittäinen opettaja voi tehdä, mutta kuten Me Too -liikkeessä on oleellista olla jumittumatta #notallmen-näkökulmaan, ei koulutuskeskustelussa saa myöskään juuttua #notallopettaja-näkökulmaan. Sillä ketä varten koulu lopulta on olemassa? Yhteiskuntaa? Opettajia? Vai yksittäisiä oppilaita, jotka pahimmillaan jäävät ilman tarvittavaa tukea, koska heidän toimijuutensa häivyttyy aina kaiken suuremman tieltä kun keskitymme jatkuvasti keskustelemaan kaikesta muusta? Tiedän, tämä on vahvasti erityispedagoginen näkökulma. Mutta juuri sitä näkökulmaa kaipaisin lisää, niin opettajakoulutukseen kuin koulutuspoliittiseen keskusteluunkin. Ilman sitä aitoon osallisuuteen perustuva, inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, saati koululaitos, ei toimi.

Helmet-haaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja