torstai 30. joulukuuta 2021

KUKA KUULUU KAANONIIN? – KOLME KLASSIKKONAISTA 1900-LUVUN ALUSTA


VIVIAN GORNICK : TOISISSAMME KIINNI
228s.
Gummerus 2021
Alkuteos: Fierce Attachments, 1987
Suomennos: Arto Schroderus
Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

SIMONE DE BEAUVOIR : EROTTAMATTOMAT
168s.
Kosmos 2021
Alkuteos: Las inseparables, 2020
Suomennos: Lotta Toivanen
Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

TOVE DITLEVSEN : NUORUUS
190s.
S&S 2021
Alkuteos: Ungdom, 1967
Suomennos: Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena

Länsimaisen kirjallisuuden klassikkokaanon on tunnetusti varsin miehinen. On miesten tarinoita miehistä. On miesten tarinoita kasvamisesta. On miesten tarinoita taiteilijuudesta. On miesten tarinoita rakkaudesta. On miesten tarinoita ystävyydestä. Ja lista jatkuu. Mies on neutri, yleissukupuoli, se jonka tarinat on totuttu lukemaan tarinoina ihmisyydestä. Miehen tarinat ylittävät sukupuolen, mieheen voi samastua kuka tahansa. Mies kirjoittaa ja kuvaa maailmaa, ja näiden silmien kautta olemme tottuneet itsekin kulttuuriamme lukemaan.

Niinpä joululomareissulle mukaan ottamani naisten kirjoittama kirjakolmikko on varsin herättävä trio. Eikä siksi, että ne ovat naisten kirjoittamia. Vaan siksi, että ne on klassikoita vuosien takaa, klassisten ajattelijoiden kuvauksia taiteilijuudesta, rakkaudesta, lapsi-vanhempisuhteesta, ystävyydestä. Mutta ne eivät ole samanlaisessa maailmanmaineessa kuin aikalaisensa. Ne ovat jääneet piiloon. Ja vielä 2020-luvullakin me kuvittelemme, että ei edes ole naisten kirjoittamia klassikoita. Ei ole naisten kirjoittamia kasvutarinoita. Ei ole naisten kirjoittamia lapsi-vanhempikuvauksia. Ei ole tarinoita ei-romanttisesta rakkaudesta, ystävyydestä. 

Ei kai, kun emme ole nostaneet niitä. 

Nämäkin kirjat on kirjoitettu alunperin vuosina. 1967, 1954 sekä 1987. Mutta mitä muuta niillä on yhteistä kuin Toinen sukupuoli kirjailijana? Ne on kaikki julkaistu suomeksi vasta herran vuonna 2021.

x

Vivian Gornickin (synt. 1935) muistelmateos Toisissamme kiinni sijoittuu sekä noin 40-luvun Bronxiin että 80-luvun Manhattanille, Simone de Beauvoirin (synt. 1908) autofiktiivinen pienoisromaani Erottamattomat 191-0 ja 1920-lukujen Ranskaan sekä Tove Ditlevseniin (synt. 1917) Nuoruus toisen maailman sodan alle Kööpenhaminaan. Gornick & Ditlevsen ponnistelevat kohti kirjailijuutta ja kirjoittajuutta köyhistä oloista, työläisperheistä ja siirtolaiskortteleista, Beauvoir taas Pariisin älymystöpiireistä Sylvie-hahmonsa kautta. Kaikissa teoksissa yhdistyy kuitenkin hurjan hienolla tavalla se vastakkainasettel konservatiivisten arvojen, naisten aseman ja toisaalta itsenäisyyttä tavoittelevan työnteon välillä ajassa, jossa ainoastaan avioliitto on nähty keinona olla jotain. Olla suhteessa mieheen, mutta sentään (taloudellisesti) turvassa. Beauvoir kirjoittaa siitä erityisesti ystävysten Sylvien ja Andréen välisten ristiriitojen kautta, Gornick & Ditlevsen taas vahvempana henkilökohtaisena pyristelynä pois omasta kasvuympäristöstä. Millaista ylipäätään on ollut olla nainen, työtä tekevä ja itsensä elättävä aikana, jolloin naisella on juuri ja juuri ollut mahdollisuus edes käydä ravintolassa toisen naisen seurassa? Millaista on olla sukupuolensa edustaja, kun muut aikalaistaiteilijat, mies-sellaiset, ovat neutreja, ja normi?

Kolme niin erilaista, mutta silti sävyltään yhteennivoutuvaa kirjaa raottaa aikaa ja maailmaa noin sadan vuoden takaa, paikoista, joihin pääsee lähinnä kirjojen sivuilla. Paljon tästä ollaan toki menty eteenpäin, ja silti näidenkin enemmän tai vähemmän feministiajattelijoiden kamppailu perheen ja uran välillä tuntuu hurjan ajankohtaiselta. Beauvoirin maailmassa omaa puolisoaan ei saanut edes itse valita, mikä aiheuttaa traagisia kohtaloita sekä syviä haavoja 1900-luvun alun nuoriin, konservatiivisissa perheissä kasvaneisiin naisiin uuden alun kynnyksellä. Eikä näennäisen vapaamielinen 1950-luvun Amerikkakaan ihan kauheasti kauempana ole, vaikka niin kovin sitä maailmalla onkin halunnut uskotella, sen Gornick muistuttaa kirjassaan oivallisesti. Kumpikin näistä kirjoista käsittelee myös rakkauskäsityksen ongelmallisuutta, Gornick äitinsä kautta, rakkaudelle uhrautuvan ja leskeydestään elinvoimansa saavan vahvan 1900-luvun alussa syntyneen naisen näkökulmasta, Beauvoir taas ylipäätään romanttisen rakkauden ja konservatiivisen uskonnon ristiriitojen keskeltä.

Äitejä ja tyttäriä, kahden naisen välisiä ystävyyksiä, mahdollisia kihlattuja ja taiteilijuuteen kasvamista. Sitä kaikkea nämä kolme upeaa teosta ovat omilla tavoillaan, omilla painoituksillaan, ja ne jättävät suuren jäljen omasta ajastaan. Kiinnyn itse erityisesti Ditlevsenin kerrontaan, mutta eivät kaksi muutakaan siitä kauas jää. Päin vastoin, jokaisella teoksella on omat vahvuutensa, ulottuvuutensa ja taikansa, ja yhdessä ne muodostavat hyvin vahvan historiallisen kuvauksen omien aikojensa yhteiskunnallisista, ja silti niin henkilökohtaisista kiemuroista. Nämä kolme hienoa kirjailijaa kertovat niistä itsestäänselvyyksistä, mistä normina pidetyn sukupuolen ei ole tarvinnut erikseen taistella. Niistä kulmista, jotka on leimattu liian henkilökohtaiseksi, jotta ne kiinnostaisivat suurta yleisöä, tai niistä, joita on aiemmin pidetty vain hömppänä. Beauvoir kuvaa uskomattoman kauniilla tavalla kahden naisen välistä ystävyyttä, ihastumista ja rakkautta – tavoilla, jotka on normaalisti varattu vain romanttisen rakkauden kuvaamiseen. Gornick kirjoittaa viiltävän hienosti äiti-suhteesta, joka ei täytä pyhää odotusta Madonna-äidin kuvasta. Ja Ditlevsen avaa pohjoismaista köyhälistöä, työläistaustaa ja sen normatiivisia askelkuvioita, jotka tahtovat jatkuvasti tulla taiteilijuuden tielle.

Ja se jos mikä tuntuu tämän päivän lukijana erityisen tärkeältä: tiedostaa sekä oma että muiden historia, nähdä mistä ja millaisten taisteluiden kautta tähän päivään on tultu. Asiat etenevät, aaltoilevat, ottavat takapakkia ja palaavat taas kehityksen tielle, mutta mikään tästä ei ole automaattista, valmiiksi annettua. Uudistukset, tasa-arvo, naisten oikeudet, ne ovat kaikki vaatineeet vaikka minkälaisia henkilökohtaisia uhrauksia, erilaisia aina ajasta riippuen, ja silti poliittisessa mielessä hyvin samanlaisia, jos sattuu olemaan henkilö, joka kulkee oman aikansa normistoa vastaan. Normit eivät vain muutu, niitä muutetaan. Ja ilman tämän muutosaallon historian tuntemusta myös moni nykyajatus, mantra ja normi kolisee tyhjyyttään. Olemme pitkässä, ajallisesti yhtenäisessä jatkumossa, ja vaikka kehitys on ollut toki sadassa vuodessa huimaa, on silti välillä varsin turhauttavaa, että naiset 1920-luvun Pariisissa, 1930-luvun Kööpenhaminassa sekä 1950-luvun New Yorkissa taistelevat samasta tilasta, omasta huoneesta, omasta oikeudesta tulla nähdyiksi itsenäisinä itseinään kuin me vielä osin taistelemme 2020-luvulla.

torstai 23. joulukuuta 2021

TOINEN PAIKKA

RACHEL CUSK : TOINEN PAIKKA
223s.
S&S 2021
Alkuteos: Second Place, 2021
Suomennos: Kaisa Kattelus
Pyydetty arvostelukappaleena

Vuosia aiemmin nainen on törmännyt taidemaalarin teoksiin galleriassa ohikulkumatkalla, ja tunnistanut niissä jotain syvästi itsestään. Pitkän ajan kuluttua hän kutsuu taiteilijan, L:n, luokseen marskimaalle, jonne hän on yhdessä miehensä Tonyn kanssa rakentanut sivutalon, toisen paikan, jota ajoittain myös taiteilijaresidenssinä pidetään. Pitkän kirjeenvaihdon jälkeen L viimein taipuu paikalle, mutta mikään ei mene kuten nainen olisi kuvitellut.

Toinen paikka etenee naisen näkökulmasta, eräälle Jeffersille kerrottuna tarinana siitä, mitä marskimaalla tapahtuu. Riveille mahtuu niin nainen itse, hänen kumppaninsa Tony, taiteilija L seuralaisineen kuin naisen tytär uuden heilansa kanssa. Tämä kuusikon ympärille kiertyy upea vyyhti näennäisen pieniä tapahtumia, jotka kuitenkin tavalla tai toisella muuttavat jokaisen elämän.

Rachel Cuskin tänä vuonna ilmestynyt ja jo suomennettukin uutuus on uskomattoman upea kirjallinen tapaus. Cusk on toki jo entuudestaan yksi lempikirjailijoitani Ääriviivat-trilogian myötä, mutta tässä uutukaisessaan hän ylittää jopa itsensä. Cusk kirjoittaa tapansa mukaan jotenkin erityisen tarkalla sivustakatsojan tavalla, keinoin, jotka näyttävät enemmän kuin ensisilmäyksellä uskoisi. Vaikka romaanissa tapahtuu vähän, se on kokonainen maailma, se on kaikkea taiteesta ja taiteen kokemisesta taiteilijuuteen mutta ennen kaikkea naiseudesta naisen asemaan: teoksen kertoja on aina itse vain Toinen, se toisella sijalla, toisella paikalla kulkeva, itseään neutrina pidettyyn miessukupuoleen heijastuma. Kertoja on tottunut tietynlaiseen jakoon, mutta L:n kautta eteen tulee ristiriita, joka tekee tämän kaiken entistä näkyvämmäksi. Ja kaiken tämän kautta Cusk on jälleen sellaisilla tasoilla, etten ihan hetkeen muista näin paljon itseänikin liikuttanutta lukeneeni.

Cusk on ehdottomasti yksi taitavimpia kirjailijoita, jonka tuotannon pariin olen viime vuosina löytänyt. Katteluksen suomennoskin on vallan upea: se säilyttää Cuskin herkän, mutta purevan kielen, jonka jokainen lause on yhtaikaa helpostilähestyttävä, mutta silti niin painavan osuva, että lähes jokaiselta sivulta tekee mieli alleviivata jotain. Tiedostan kritiikittömyyteni, jota myös rakkaudeksi voisi tässä tapauksessa kutsua, mutta tämä vain on jotenkin niin osuvaa, niin henkilökohtaista ja silti suurta. Viivyttelin kirjan parissa melkein kaksi kuukautta, säästelin ja pidin lähellä, ja nyt sen loputtua tekisi mieli palata sen pariin jo heti uudelleen.

Niin, ja kirjan kannen maalaus on Henni Alftanin tuotantoa, ja se kaikessa upeudessaan kuvaa kirjaa niin monella eri tasolla, ettei tähän onnistuneempaa kantta ehkä olisi osattu luodakaan. Hieno, moniulotteinen kokonaisuus kaiken kaikkiaan, yksi vuoden upeimpia lukukokemuksia.

Helmet-haaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

perjantai 17. joulukuuta 2021

AIVAN KYYRYSSÄ

HEIDI BACKSTRÖM & LAURA HAKANEN : 
KYYRY – KIRJA KOTISEUTUVIERAUDESTA
141s.
Avain 2021

Kyyry on tunne, jossa ryhti putoaa, mieli muuttuu hieman harmaaksi, omanarvontunne lähtee livohkaan ja minäpystyvyyden tunne katoaa jonnekin maan uumeniin. Kyyry yllättää aina, sillä silloinkin kun ollaan onnistumisten äärellä, se kuiskaa sisäisellä äänellä, että huijasit kuitenkin. Tai muistuttaa että et sinä silti mitenkään erityinen ole. Ettei nyt vain ylpistytä. Olla olevinaan. Kyyry on tunne, jotain sisäistettyyn häpeään rinnastettavaa, ja se on niin äärimmäisen yksityinen, että sen kanssa on yksin. Silloinkin, kun kaikki ympärilläkin ovat kyyryssä.

Kyyry on taas kirja, jonka tuosta ylläolevasta tunteesta kotiseutuvierauteen yhdistettynä ovat kirjoittaneet kaksi pienistä yhteisöistä tullutta kirjailijaa, Heidi Backström sekä Laura Hakanen. He ovat olleet kyyryssä pitkään – ja kyllästyneet siihen. Niinpä kaksikko lähti tutkimaan kyyryä laajemmin, kasvumpäristön vaikutusta, pienten tehdaspaikkakuntien ja maalaiskylien ahtaan ilmapiirin seurauksia, seurauksia siitä, miltä tuntuu kasvaa kun ei mahdu ympäristön asettamiin kapeisiin normeihin, ei tyydytä kulttuurihimoaan viikonlopun mainoskanavien viihdeohjelmilla ja ABC:n ravintolaillallisilla. Ollaan olevinaan.

Olen kasvanut itsekin aina kyyryssä. Tuntenut, etten kuulu joukkoon, ollut yksinäinen ja ulkopuolinen ystävienkin keskellä. Olen aina tuntenut, että minun pitää pienentyä, jotta kelpaan, minun pitäisi aina olla hieman vähemmän. Hiljempaa, pienempi, vähemmän kärkäs, vähemmän periaatteellinen. Mukautuvampi, tyytyväisempi, eikä missään nimessä niin kriittinen. Niinpä halusin aina pois. Pois pieneltä tehdaspaikkakunnalta, pois kaupungista, jossa olen aina sen ja sen lapsi, lapsenlapsi, sisko tai ystävä. Se, jonka lukioikää määrittää se, millainen olin ala-asteella ja se, kenestä tykkäsin yläasteella. Tunteesta, jossa koko ikäluokkansa tunsi, jos ei suoraan rinnakkaisluokalta niin ainakin jonkun ystävänsä kautta.

Backströmin & Hakasen kirja sukeltaa kotiseutuvierauden kokemukseen varsin monipuolisen asiantuntijakattauksen, omien näkökulmien sekä kokemusasiantuntijahaastatteluiden avulla. Se avaa yksityistä ja salattua – ja juuri sitä kautta niin yhteistä kokemusta siitä, miltä tuntuu olla erilainen paikassa, joka peräänkuuluttaa nimenomaan vaatimatonta samanlaisuutta. Kun oma yhteistö ei tarjoa minkäänlaista esikuvaa erilaisuudesta, kun tavallisuus on suurin valttikortti. Kaikille elämä automarketin kassavastaavana ei kuitenkaan riitä, kaikille auto, omakotitalo ja avioliitto ei ole niitä omia asioita. Joskus sen tietää jo kasvaessa, joskus vasta kun on kokeillut sitä kaikkea, eikä silti ole jostain kumman syystä tyytyväinen.

Lähdin itse kotipaikkakunnaltani heti lukion jälkeen, pakkasin tavarani ja muutin Osloon au pairiksi. Norjalaisvuoden jälkeen suuntasin kohti unelmieni kaupunkia Helsinkiä, sitä samaa, johon olin päättänyt jo kutosluokan luokkaretkellä muuttavani. Helsinki olisi iso, se olisi paikka, jossa saisi luoda itsensä uudelleen. Saisin olla kuka tahansa, saisin olla vapaa aiemmista odotuksista. Saisin aloittaa alusta, saisin olla minä.

Kyyryn tarinoita yhdistää se sisäistetty häpeä, joka tiukkoja normeja ja odotuksia vaalivat yhteisöt lähes jokaiseen aiheuttavat. Ne kasvattavat häpeän lisäksi syyllistämällä, pienentämällä, vaientamalla, antamalla ymmärtää että poikkeavuus on vika eikä voimavara. Kyyryn haastateltavat ovat eri ikäisiä, eri puolilta Suomea, ja silti kokemus on yhteinen. Suomessa odotus kotiseuturakkaudesta on kuitenkin suuri, joten erilaisuuden lisäksi vielä halu myös pysyä poissa tuntuu joltain, jota kuuluu hävetä, jota ei ainakaan saa sanoa ääneen. Poispääsy voi olla vapautus, mutta toisaalta kyyry seuraa herkästi myös mukana, pahimmillaan koko loppuelämän.

Ja sain minäkin lopulta, olla minä. Se tosin vaati kymmenen vieraalta ja juurettomalta tuntunutta vuotta Helsingissä. Se vaati kahta paluuvuotta pienemmälle paikkakunnalle opiskelemaan. Ja se vaati paluuta Helsinkiin, uudestaan, uutena alkuna, yli 3-kymppisenä. Monille kyyryyn vetää kotiseutu, minulle se tuntui koko Suomelta. Tätä kirjaa lukiessanikin huomasin, että ihan samaa tunnetta kotiseutuvieraudesta en jaa (olenhan savolainen, eli yksi vahvimpiin heimoidentiteetteihin kuuluva?), mutta jos laajensinkin ilmiön kuulumattomuuden tunteesta ylipäätään suomalaisuuteen, tiesin tasan mistä puhutaan. Sillä lopulta on ihan sama, missä, millaisessa, minkä kokoisessa ja laajuisessa yhteisössä elää, jos siinä ei tule hyväksytyksi. Sitä käy kaikkialla, kaikille, ja se on kaiken normaalina pidetyn, normalisoidun, pimeä ja haitallinen puoli. Se eristää ja saa meidät pysymään kyyryssä, kaukana täydestä potentiaalista. Se on jotain ylisukupolvista, jotain perisuomalaista, kyseenalaistamatonta.

Mutta tarvitsisiko sen olla? Erilaisuus sisäistyy yksilön häpeäksi, mutta muutos on yhteisöissä. Tunnistamalla sen haitalliset toimintatavat niitä voidaan muuttaa. Sukupolvi kerrallaan. Olemalla olevinaan.

Helmet-haaste 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI


OLGA TOKARCZUK : 
AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI
255s.
Otava 2020
Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009
Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on roikkunut lukulistallani jo tovin, odottelin kirjaa pitkään kirjastojonossa, ja tartuin siihen nyt pienen lukutauon ja intensiivisen Keltainen kirjasto -lukuhaasteen jäljiltä. Odotin trilleriä, lukuromaania, jotain helppoa ja vetävää, ja sainkin paljon enemmän.

Tokarczukin tumma, nokkela ja herkullinen kirja lähtee liikkeelle kun Janinan, pienessä puolalaiskylän syrjässä asuvan astrologian kautta maailmaa hahmottavan hieman höpsähtäneenä pidetyn vanhemman rouvashenkilön naapuri Outolintu tulee hakemaan Janinaa katsomaan kolmannen naapurin, Isojalan ruumista. Janina on jossain maailman laidalla, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, sivullisena tarkkailijana mökissä rikkaiden kesähuviloiden talvivahtina Tsekin rajalla, yli-ikäisenä ja täysin ohitettuna hahmona pienessä patriarkaattisessa kyläyhteisössä. Tarina lähtee liikkeelle Isojalan kuolemasta, mutta pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Tokarczukin vahva romaani on viehättävä, erikoislaatuinen ja aivan omanlaisensa, eikä kirjailijan Nobel-palkintoa tarvitse lainkaan ihmetellä. Juonivetoisten trillerien ystäville tämä voi olla varsin outo pala, mutta tällaiselle jännärigenreä kiertelevälle se oli lähes tulkoon täydellinen kirja, korkeatasoinen sukellus ihmisen ja luonnon suhteeseen, valtaa, toislajisuuteen, ystävyyteen ja eläinten kostolta näyttäviin sarjamurhiin. 

Tokarczukin voisi helpostikin nähdä ottavan kantaa heikompien puolesta, nostavan tiettyjä moraalikysymyksiä tarkempaan tarkasteluun kirjallisuuden avulla. Mikä on oikein ja kenelle, kenen kuolema meitä kiinnostaa ja milloin tappaminen on sallittua. Kenellä on oikeus elää – ja toisaalta, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan? Tokarczuk on rakentanut henkilöhahmonsa, päähahmo-Janinan etenkin, niin taiten, että hienompaa kaunokirjallista hahmoa saa hetken hakea. Minä-kertojan avulla lukija pääsee mukaan Janinan ajatuksiin, logiikkaan, taitaviin huomioihin, maailmaan, jota keski-iän ylittäneet, höpsähtäneiksi leimatut naiset tuomitaan elämään, näkymättöminä, yhteiskuntien reunamilla. 

Tekopyhyys, yhteiskunnan normien kaksois-, kolmois- ja varmaan myös neloisstandardit saavat kyytiä, kun Tokarczuk pyörittelee tarinaansa eteenpäin. Tavallaan kirjasta haluaisi sanoa vaikka mitä, pohtia sen kerroksellisuutta, moraalia, ystävyyttä, luontosuhdetta, ties mitä, ja tavallaan vain tekisi mieli jättää sen arvoituksellisuus, eksentrinen maailma sellaiseksi, ja antaa jokaisen kokea se itse. Hieno, kummallisen kaunis teos, joka jättää jäljen.

Helmet-lukuhaaste: 31. Jännityskirja tai dekkari 

maanantai 29. marraskuuta 2021

4 X KELTAINEN // MATALA MAA, NIIN RASKAS ON RAKKAUS, MIEHIÄ ILMAN NAISIA & PÄIVIEN LOPPU


Kirjainstagramissa on menossa marraskuinen #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa hurjan moni kirjagrammaaja lukee kilpaa Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Seurailin alkukuun sivusta, kun osan lukutahti ylitti jo viikoissa oman vuosittaisen tahtini, mutta viimein kuun puolivälin paikkeilla hyppäsin itsekin mukaan, jokin aika sitten täälläkin arvioidulla Väkivallan historialla. Haaste veikin täysin mukanaan ja puhkaisi kohdallani jonkin lukujumintapaisen varsin tehokkaasti. Puolen kuun jälkeen kun lukuvuoroon mahtui neljä muutakin Keltaista, sellaisia, joita en ihan takuulla olisi ilman tätä haastetta aivan ensimmäisenä lukenut. Kovin suuria ajatuksia nyt varsinaisesti näistä mikään ei tosin herättänyt sinänsä, mutta ajattelin ne tänne blogiinkin nyt tällaisina lyhytarvioina nostaa kuitenkin mukaan.



HERTA MÜLLER : MATALA MAA
137s.
Tammi 2009
Alkuteos: Niederungen, 1982
Suom. Raija Jänicke
Kirjastosta

Herta Müllerin Matala maa on roikkunut lukulistoillani aina Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta asti, ja olinpa sen jo kesällä käynyt kirjastosta kotiin lainaamassakin. Ilman instagramin lukuhaastetta se tosiaan olisi saattanut jäädä lukematta, ja toisaalta yhden lukukerran perusteella sanoisin, että tämä klassikko täytyisi kenties lukea vielä toistamiseenkin, jotta se aukeaisi kunnolla.

Müller kirjoittaa pienestä romaniansaksalaisesta yhteisöstä, svaabilaisuudesta, vähemmistöistä ja sulkeutuneista kylistä ytimekästä, haastavaa ja syvää proosaa. Matalan maan novellit kiertyvät nimikkotarinan ympärille, ja kuvaavat lyhyillä, terävillä lauseilla kokonaista maailmaa välillä absurdeinkin keinoin. Müllerin tyyliin pääsee sisään hieman pinnistelemällä, mutta pääosin tarinat palkitsevat, ja musta huumorikin pilkahtelee esimerksiki Kyläkronikassa erityisen taitavana. Teksti hakkaa eteenpäin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, se ei turhia koristele tai kuvaa. Matala maa on hieno, mutta tosiaan varsin haastava, mutta jätti jälkeensä halun tutustua Müllerin tuotantoon laajemminkin. Suosittelen klassisen kirjallisuuden, tummien sävyjen ja kipakoiden novellien ystäville.

Helmet-haaste: 14. Kirja on osa kirjasarjaa


x x x 


SARA STRIDSBERG : NIIN RASKAS ON RAKKAUS
365s.
Tammi 2026
Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj, 2014
Suom. Outi Menna
Oman hyllyn kirja

Stridsbergin Niin raskas on rakkaus taas on oman hyllyn nosto, kirjamessulöytö kirjailijalta, jota olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kirjan keskiöön nousee osin autofiktiivisyyteen pohjaava tarina isä-lapsi-suhteesta, mielenterveydestä, teini-iästä mielisairaalassa sekä rakkaudenkaipuusta, joka ylittää kaiken, jopa oman elämän. Romaani yhdistelee niin henkilökohtaista ja poliittista kuin yksityistä ja tietoakin, ja sen ruotsinkielinen nimi ohjaakin lukukokemusta aivan eri suuntaan kuin hieman hämmentävästi valittu suomennos.

Niin raskas on rakkaus on todella oodi perheelle, tarina Ruotsin valtavasta mielisairaalakompleksista, mielenterveyden poliittisesta puolesta sekä heistä, kelle ei juuri etuoikeuksia olla suotu. Pirstaleinen tarina kuroutuu hienoksi, sydäntäsärkevän kauniiksi kokonaisuudeksi, ja se on varsin runsas mittaansa nähden. Kudelma kantaa loppuun saakka, ja vaikkei tämä ehkä ihan ensimmäiseksi omaan suosikkisarjaani pääsekään, jättää se niinikään halun lukea Stridsbergiä lisää. Onneksi hänen kaksi muutakin suomennettua romaaniansa löytyvätkin jo valmiiksi hyllystäni.

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

x x x


HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA
276s.
Tammi 2016
Alkuteos: 女のいない男たち, 2014
Suom. Juha Mylläri
Oman hyllyn kirja

Voihan Muris! Kyseinen japanilaiskirjailija oli pitkään yksi suosikeistani, mutta sitten luin 1Q84:n ja jollain tapaa traumatisoiduin. Kolmeen vuoteen en kyseisen kirjailijan teoksiin ole tarttunut, mutta nyt haasteen myötä nappasin jo kertaalleen luetun novellikokoelman uusintakierrokselle nähdäkseni oliko entisessä maussani jotain vikaa vai iskisivätkö nämä tarinat vielä tänäkin päivänä. Ja kyllä, iskiväthän ne.

Murakami on kirjailijana siitä haastava, että kun on edes hieman perehtynyt feministiseen teoriaan ja ylipäätään näkee yhteiskunnan syrjivät rakenteet, ei tämän japanilaisherran misogynialta enää kykene sulkemaan silmiään. Ja niinhän tämänkin kanssa kävi: miehet ovat moniulotteisia, tuntevia, haavoittuneita ja häröileviä yksilöitä, ja naiset nöpöttävine nänneineen ei-kauniine kasvoineen vain pantavia statisteja oudon tunnelmallisessa maailmassa. Toki Murakamia voi lukea hieman toisinkin: hänen miehensä ovat niin reppanoita, että siinä on toki jotain tuoretta, ja katse tosiaan on miehissä kerrankin aika sukupuolittuneesti. Mies katsoo miestä miehenä, ei neutrina, ja se tuo välillä pilkahduksia siitä, että Murakami tietää mitä tekee. 

Melankolinen, symbolinen ja melko realistinenkin novellikokoelma on siis tosiaan nimensä mukaisesti kokoelma miehistä, jotka syystä tai toisesta ovat ilman naisia, joko kokonaan tai erinäisten menetysten muodossa. Näkökulmat ovat kiinnostavia sinänsä, ja osaahan Muris kieltämättä vangitsevan miljöön kirjoihinsa luoda. Suurin osa tarinoista oli tässä viiden vuoden aikana unohtunut, mutta esimerkiksi Kino-novellin baari oli kissoineen ja tunnelmineen yllättävänkin vahvasti mielessä. Kokonaisuutena tämä kokoelma on siis edelleen hieno, ja pidin näistä tarinoista. Tällä kertaa tosin ihan eri tarinoista kuin ensimmäisellä kerralla, vaikkain kummankin kerran lemppari oli nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Se, sietääkö heidän ilman naisia ollakin, on sitten jokaisen lukijan itse tulkittavissa.

Helmet-haaste: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

x x x 



JENNY ERPENBECK : PÄIVIEN LOPPU
314s.
Tammi 2020
Alkuteos: Aller Tage Abend, 2012
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
Kirjastosta

Päivien loppu taas tarttui mukaan kirjastosta, ja ihan puhtaasti siksi, että sillä sai pokattua sekä yhden keltaisen kirjaston haasteekirjan mukaan että myös täytettyä historiallisen romaanin kohdan Helmet-haasteesta. Genre on minulle nykyään vaikea, sillä luin joskus historiallisen romaanin jos toisenkin ihan kyllästymiseen asti, eikä nämä oikeastaan koskaan enää jaksa tarjota mitään uutta.

Uutta Päivien lopussa oli kuitenkin rakenne: vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttö, joka elää katsontakannasta riippuen viisi elämää. Hän kuolee yhtä monesti, mutta tarinoiden välissä intermezzoissa hän herää uudelleen henkiin, kirjailija laittaa lukijansa leikittelemään pienillä muutoksilla tarinoissa, jotka olisivat voineet kuoleman välttää. Niinpä päähahmo ehtii kuolla 8-kuisena vauvana, nuorena teininä, Neuvostoliitossa, Itä-Berliinissä kuin vanhainkodissakin. Kaikki voisi olla täysin toisin pienen pienellä muutoksella, ja tällä ajatuksella filosofisesti leikkiminen on kieltämättä varsin kiinnostavaa.

Itse romaanissa idea on kuitenkin parempi kuin toteutus; se meinaa nimittäin kääntyä jo puolivälin kohdalla itseään vastaan. Toisteisuus kyllästyttää, pakittaminen oli alussa hienoa ja lopussa jo aika päälleliimattua. Henkilöhahmot jäävät myös äärimmäisen litteiksi, ohuiksi kuin paperinuket, eikä heihin varsinaisesti kiinny, heidän kuolemaansa/kuolemattomuuteensa suhtautuu välinpitämättömästi. Toki kokonaisuudessa tärkein hahmo lienee Euroopan 1900-luvun pitkä historia, mutta sekään ei herää näillä sivuilla parhaalla mahdollisella tavalla henkiin. Suosittelisin kirjaa kuitenkin raskaista aiheista keveällä tavalla kirjoitettujen lukuromaanien ystäville, sillä oli tässä hetkensä. 

Helmet-haaste: 3. Historiallinen romaani

perjantai 19. marraskuuta 2021

AAVISTUKSIA

ZADIE SMITH : AAVISTUKSIA
 - KUUSI ESSEETÄ ERITYISAJASTA
80s.
WSOY 2021
Alkuteos: Intimations 2020
Suomennos: Irmeli Ruuska

Olen tulossa terapiakäynniltä selvittelemästä päätäni ja kummaa ahdistuneisuuttani, astun ulos yli sata vuotta vanhasta kivitalosta Kaartinkaupungin tyhjille kaduille ja koko kantakaupunki näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Muistikuvissani keskusta on harmaa, sellainen maaliskuisen väritön, missään ei ollut yhtä ainoaa ihmistä. En tiedä onko se todellisuudessa mahdollista, onko keskustassa voinut todella olla keskellä arkipäivää, kolmen aikaan iltapäivällä noin autiota. En tiedä onko tyhjiö todellinen vai mielikuvitukseni tuotetta, muistiväärentymä, mutta yhtäkkiä olen totaalisen yksin aivan erilaisessa todellisuudessa kuin koskaan ennen. Oman pään hiertymät tuntuvat jopa epäoleellisilta, taka-alalle unohtuneilta. Jossain välähtää tummanharmaan auton vilkkuvalot automaattilukituksen merkiksi. Ikkunakaihtimet menevät kiinni. Tien reunassa on tietyömaa-aita, se vilkkuu ei-kenellekään. Hallitus on ilmoittanut, että koulut ja varhaiskasvatus yksiköt siirtyvät etäopetukseen. Maailma menee kiinni.

Potkin itseäni varastolta näyttävässä toimistohuoneessa satulatuolilla huoneen reunasta toiseen. Olen lukenut juuri internetin läpi. Seurannut traumakoulutusta. Aloittanut adhd-lapsen kohtaamisesta kertovan diasarjan kirjoittamisen. Työkaverit siivoavat leluhyllyjä. Voisin olla mukana, pyyhkiä ylähyllyjä työpaikkani pisimpänä. Tuntuu niin turhalta, miksen saa olla kotona. Toisille pölyt ovat tie tomeruuteen, suorittamiseen, hyödyksi olemiseen. Minulle se näyttää vaaralta. Riskeeraan joka päivä terveyteni julkisissa paikoissa, jotta voin pyyhkiä pölyjä ylähyllyltä. Työkaveritkin tuntuvat vaarallisilta. Keittöapulaisemme sanoo, että virusta on myös ilmassa, jota hengitämme. Tuntuu liioittelulta. Haluan kotiin. Olen kriittisen alan työntekijä, näemmä, erityisopettaja, jonka varhaiskasvatusyksikön kaikki lapset ovat kodeissaan eristyksissä.

Olen kuunnellut viikon sisään koko Yuval Noah Hararin tuotannon äänikirjoina. Tietokirjallisuus laittaa jotain mittakaavaan, sijoittaa minut takaisin osaksi luontoa, osaksi maailmaa, historiaa, jotain konkreettista ja järjesteltävää. Siirryn tähtitieteeseen, ja rakastun niin sanottuihin koviin tieteisiin. Vetovoima on. Mustia aukkoja on. Singulariteetti on, aikapoimut ovat, madonreikiä, no ainakin voisi olla. En ymmärrä, mutta joku ymmärtää ja asiat ovat absoluuttisia. Varmoja maailmassa, jossa mikään muu ei ole sitä viikkoihin nähnytkään. Makaan sängyssä ja ajattelen vihlovaa hengitystäni. Ystäväni on juuri käynyt vilkuttamassa minulle ikkunan alla, ja se on kaikessa lohduttavuudessaan sydäntäsärkevää. Sydämen sijaan eniten särkee kuitenkin juuri keuhkoja. En ole koskaan ollut näin yksin.

Metrossa tulee vastaan henkilö, joka on pukeutunut sota-aikaiseen kaasunaamariin. Jokin sisälläni hajoaa, ja saa minut jälleen uskomaan, että tällä kertaa hajoaminen on lopullista. Tämä on liikaa. Miltä me lopulta suojaudumme kun me suojaudumme covid-19-tautia aiheuttavalta pieneltä koronavirukselta? Sairaudelta? Luonnolta? Toisiltamme? Todellisuudelta? Laumoilta?

Kun minun maailmani on tyhjentynyt Helsingissä, tyhjenee Zadie Smithin maailma New Yorkissa, Manhattanilla. Kun maailmassa on enää pelkkää aikaa, alkaa hän tehdä sitä, mitä kirjailijat yleensä ajankulukseen tekevät; kirjoittavat. Syntyy upea, pieni esseekokoelma Aavistuksia - kuusi esseetä poikkeusajasta. Puolitoista vuotta myöhemmin se saadaan viimein suomeksi Irmeli Ruuskan kääntämänä. Tästä kuukauden päästä minä luen kyseisen kirjan, yhdessä päivässä, kahdella istumalla, ja yhtäkkiä olen takaisin keväässä 2020, siinä maailman kummallisimmassa, jonka jälkimainingit paiskovat koko pallomme rantoja edelleen. Virus on tasa-arvoinen, sanotaan. Se ei katso kehen se tarttuu, sanotaan. Olemme yhdessä tämän tilanteen edessä, sanotaan. Ja silti kuolleista suurin osa on mustia. Maahanmuuttajia. Köyhiä. Kouluttamattomia. Yhteiskunnasta syrjään työnnettyjä. Kaukana rikkaista maista. Kaukana Manhattanista. Kaukana Kaartinkaupungista.

Tuntuu, että kevään 2020 jälkeen on tapahtunut niin paljon ja yhtaikaa ei mitään. Ajasta tulee abstrakti kun kaikki kiintopisteet katoavat, omasta kärsimyksestä absoluutio, jotain purkamatonta. Smith rinnastaa kärsimyksen upeasti etuoikeuksiin, ja muistuttaa oleellisesti että siinä missä jälkimmäinen on aina suhteellista, kärsimys ei sitä koskaan ole. Se ei välitä, onko jollain toisella huonommin. 

Smith on kirjoittanut kuusi äärimmäisen taitavaa, lempeää ja älykästä esseetä ajassa (ja ajasta), joka ei tunnu hahmottuvan mitenkään. Aavistuksia on niin tarkkanäköinen ajankuvaus, etten meinaa uskoa, että se on kirjoitettu keskellä kaikkea, ei vasta myöhempänä analyysina, jälkiviisaana. Smith kuvaa ympäristöään, tietämättömyyden aiheuttamia tunteita, todellisuutta epätodellisessa maailmassa lähes kipeän tarkasti. Ja juuri kun ajattelee löytäneensä Smithin tekstin punaisen langan, hän kääntää suuntaa. Hän pyöräyttää asian ympäri ja tekee siitä poliittisen, kriittisen ja tarkkanäköisen. Paljastaa. Kutoo sellaisia lankoja yhteen, joiden olemassa olon teksteissä huomaa vasta niiden loputtua.

Aavistuksia on taitava ja henkilökohtaisesti hyvin tärkeäksi noussut tekstikokoelma, jonka pariin kannattaa palata oli päällä poikkeusaikaa tai ei. Smithin intiimit ja henkilökohtaiset tekstit antavat sanoja sanoittamattomalle, järjestelevät käsittämätöntä. Ja ennen kaikkea muistuttaa sen, mitä itsekin muistan ajatelleeni jossain sivulauseessa jo vuosi sitten keväällä: virus ei tuo yhteiskuntaamme mitään uutta. Se vain sekoittaa pakkaa niin totaalisen järisyttävällä tavalla, että kaikki se rakenteisiin piilotettu kyönä muuttuu hetkellisesti kaikkien nähtäväksi. Ne, ketkä koronaan kuolevat tilastollisesti todennäköisimmin, olisivat kuolleet herkemmin tilastojen mukaan muutenkin. Ne, ketkä saavat rokotuksen kolmansia annoksia kun on maita, joissa ensimmäisiäkään ei päästä jakamaan, ei ole sattuman sanelemaa. Se, toimimmeko tuon näkyvillä olevan valtavan rakenteellisen epätasa-arvon edessä, on sitten eri tarina. Kollektiiviseen tapojen parantamiseen uskominen on kieltämättä lohduttavaa. Mutta miten realistista se on? En tiedä.


keskiviikko 17. marraskuuta 2021

VÄKIVALLAN HISTORIA

ÉDOUARD LOUIS : VÄKIVALLAN HISTORIA
196s.
Tammi 2020 
Alkuteos: Histoire de la violence, 2016
Suomennos: Lotta Toivanen

Luin Édouard Louisin esikoisen Ei enää Eddyn alkuvuodesta, rehellisenä luokkakirjallisuutena ranskalaisesta teollisuuskylästä. Mainetta niittänyt nuori kirjailija onkin koettu nimenomaan yhteiskuntaluokkien äänenä ja kuvaajana, ja hänen toinen romaaninsa Väkivallan historia jatkaa ainakin tietyllä tavalla hieman samaa tematiikkaa, vaikka laajin teema pyöriikin trauman ja sitä seuranneiden päivien ympärillä.

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

Väkivallan historia on väkevä pieni romaani traumasta, seksuaalisesta väkivallasta, murhanyrityksestä ja  pelosta, mutta myös henkisestä väkivallasta, jonka systeemi laittaa uhrin käymään läpi oikeuden nimissä. Autofiktiivisen teoksen päähenkilö Édouard tapaa jouluyönä kadulla komean Redan, ja vie tämän kotiinsa, tässä kohtaa varmaan sopivaa sanoa kliseisesti, että kohtalokkain seurauksin. Mutta kuten kertoja-Édouard itsekin kirjassa toteaa, paikka, aika ja henkilö olisivat voineet olla mitä tahansa, ja se mitä tapahtui, oli maantieteellinen väistämättömyys, ei vältettävissä ja varottavissa oleva yksittäistapaus. 

Louis on onnistunut kirjoittamaan jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. Louis kuvaa traumaa, traumaattisen tapahtuman aiheuttamia ajatusvinoumia ja  niiden seurauksia äärimmäisen taitavasti, ja sellaisena tämä pieni romaani onkin varsinainen taidonnäyte. Lisäksi miesten kokema seksuaalinen väkivalta ja raiskaukset ovat edelleen kirjallisuuden marginaaliaiheistoa, joten jo sinänsä Väkivallan historialla on väkevä paikka nykykirjallisuuden kaanonissa.

Kokonaisuutena kirja, noin niinkuin kirjallisuutena, oli kuitenkin hieman epätasainen, ja tavallaan sen kaikki kurjuus, väkivalta ja framille nostettu äärimmäisyys, niin harkittu ja valittu näkökulma kuin se varmasti onkin ollut, tahtoo melkein jo kääntyä kokonaisuuttaan vastaan. Siinä missä Ei enää Eddyä lukiessani odotin turhaan saavani jonkinlaista tirkistelevää kurjuus-/sosiaalipornoa, olikin se lopulta enemmän tässä jälkimmäisessä teoksessa. Mielipideasioita, varmastikin, eikä trauman kaunis ja eheä tarina paranemisesta kuulukaan olla, ei missään nimessä. Autofiktio on siinä myös haastava laji, että se asettaa lukijan ja arvioijan myös aivan erilaiseen asemaan – mikä minä olen muodostamaan mielipidettä siitä, miten joku toinen on tilanteen kokenut, ja miten se on täynnä mustaa synkkyyttä, suoraa ja veristä. 

Ja koska jostain syystä tuon asian kritisoiminen tuntuu aivan joltain, mikä ei ole minun käsissäni, aloin kiinnittää huomiota entistä enemmän teoksen kirjallisiin ansioihin – ja lopulta niiden ohuuteen. Aiheeltaan ja tunnekuvaukseltaan äärimmäisen taitava teos kun painottuu lähinnä juurikin teemaansa. Louis leikittelee toki kirjassa hienosti kertojavaihdoksilla, kiihdyttää ja jarruttelee, osoittaa karkeuksia niin systeemissä kuin yleisissä ajatusmalleissa, ja tuo esiin systeemin traumaa vahvistava tekijyyden, kyllä, mutta jokin muodossa silti tökki. Se poukkoili ei-niin-hyvällä tavalla, oli irrallinen palvelematta kokonaisuutta.

Ja toisaalta hyvä niin. Joskus suuri kirjallisuus syntyy kirjallisuustaiteellisista ominaisuuksista, joskus sisällöstä. Tämä menee selvästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja sillä on siellä vahva paikka. Ehkä jokin muu kirja jossain muualla on sitten se, joka toimii vielä vahvemmin keskustelunavaajana, ei vain kaunokirjallisena kuvauksena.

Helmet-haaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

lauantai 6. marraskuuta 2021

ÄITIKORTTI – KIRJOITUKSIA LISÄÄNTYMISESTÄ

ANU SILFVERBERG : ÄITIKORTTI 
KIRJOITUKSIA LISÄÄNTYMISESTÄ
251s.
Teos 2013


"En ole koskaan ajatellut, että lapsen saaminen olisi naiseuden, mieheyden, ihmisyyden, yhtään minkään mitta, tai että elämä ilman lasta olisi epätäydellisempää. En ajattele niin vieläkään. Ihmisarvon etsiminen vanhemmuuden kautta on vain helppo tapa kiertää muut kysymykset siitä, miksi olemme täällä tai mitä haluaisimme elämällämme tehdä."

Anu Silfverberg kirjoineen vei mennessään, kun luin jokin aika sitten Sinut on nähty -esseeteoksen. Äitikortti taas on roikkunut lukulistallani jo muutamia vuosia, siitä asti kun luin Helmi Kekkosen upean Olipa kerran äiti -teoksen, sen suurin piirtein  t o i s e n  Suomeksi ja suomessa kirjoitetun teoksen äitiydestä. Aiheesta, joka koskettaa jollain tapaa jok'ikistä ihmistä, onhan meillä kaikilla äitisuhde, puuttuva, puutteellinen tai puutteeton, enemmän tai vähemmän. Aihe on kuitenkin kaiketi kovin epämyyvä, onhan äitiys sellaista naiserityistä puuhaa. Hoivaamista, hellimistä ja kutsumusta, suoritus ja meriitti yhteiskunnassa. Nainen on tavallaan äitioletettu on hänellä lapsia tai ei, sillä lapsekas äiti on äitiäiti ja ilman lapsia elävä nainen on lapseton äiti, eli siis ihminen ilman jotain, määritelty negaation kautta. Ja niin siitä tupataan kirjoittamaankin – joko äitiyden ihanuuden/kamaluuden kautta, ajasta ja hengestä riippuen tai sitten lapsettomuuden ihanuuden/kamaluuden kauttta, näkökulmasta riippuen. Äitiys on kaikkialla, ja kaikilla on siitä mielipide. Mutta koska se ei kaiketi ole sitten korkeakirjallista, kuten miesten isät ja isäsuhteet, jää keskustelu kahteen (2!) kirjaan ja internetin perhelehtien keskustelupalstoille.

Silfverberg on kirjoittanut kuitenkin Äitikortin lähes kymmenen vuotta sitten, ja nyt viimein tosiaan itsekin pääsin sen pariin. Äitikortti on kirjoituksia lisääntymisestä, aina teini-iän seksuaalivalistuksen (eli raskauspelottelun) kautta lapsen yrittämiseen, lapsettomuuspelkoon, raskauteen, synnytykseen ja syntyneen muukalaisen kanssa elämän aloitteluun. Se on laaja, yhteiskunnallinen ja paikoin kärkeväkin teos siitä, mitä on olla vanhempi 2010-luvulla, mitä on olla ihminen jälkeläistilanteen kautta määriteltynä, mitä on olla eläin muiden eläinten joukossa.

Eläimyys meissä tuntuu usein heräävän vasta lisääntymisen ja syntymän kautta: yhtäkkiä olemmekin nisäkkäitä, jota ohjaa nisäkkään lajityypilliset tarpeet ja halut. Tämä herääminen omaan eläimellisyyteemme on käsitelty kirjassa mainiosti ja aika graavistikin esseessä Eläimen lisääntyminen porsitushäkissä liikkumaan kykenemättömän emakon kohtaloa kiertäen. Olen itseasiassa lukenut kyseisen tekstin aiemminkin, osana erästä sukupuolentutkimuksen kurssiani, ja se herätti jo silloin paljon keskustelua. Ihminen, kuten muutkin nisäkkäät tosiaan lisääntyvät kantamalla jälkeläistä sisällään, valmistautuvat poikimiseen erilaisin lajityypillisin tavoin ja enemmän tai vähemmän täyttyvät huumaavasta hoivavietistä uuden tulokkaan saapuessa maailmaan. Me tiedämme tämän – ja me tiedämme myös, että myös muut eläimet tietävät, ja ennen kaikkea kokevat tämän. Ja silti me riistämme eläimiltä heidän lapsensa, pilkomme, pakkaamme ja syömme ne, juomme heille kuuluvan maidon ja laitamme silppuriin kukonpojat. Hieman nurinkurista, ja silti tähän tunnutaan heräävän kollektiivisesti aika harvoin. Silfverberg kuvaa sitä tyypillisintä heräämishetkeä, eli raskautta ja sen myötä seuraavaa poikimista, ja se kuvaus on väkevä. Klassikkokamaa, tavallaan, vaikka hieman pienen piirin tietoon jääneenä. Olemme äitejä, isiä ja huoltajia ennen kaikkea eläiminä. Nyt ja aina.

"Kun muusikko Björk kesällä 2021 ilmoittautui venäläisen Pussy Riot -punkyhtyeen puolustajaksi, hän teki sen omien sanojensa mukaan 'äitinä ja muusikkona'. Viesti otettiin iloisesti vastaan. Hyvä Björk, siinä vasta hyvä nainen, hyvä ihminen!

Mutta miksi Björk puhui juuri näiden roolien takaa? Onhan hän myös tummatukkainen ja islantilainen ja puhuu hassun lapsekkaasti. Miksei hän vetoa näihin seikkoihin? 'Tummatukkaisena, lapsen lailla puhuvana islantilaisena olen sitä mieltä että...'. Ei. Björk puhui äitinä ja muusikkona, koska oletti näiden roolien antavan lisää painoarvoa puheilleen. Erityisen tehokas keskusteluapu on äitikortti, joka antaa olettaa, että puhuja on vähän muita moraalisempi ihminen, koska on äiti."

Toisaalta eläimyyden lisäksi olemme toki yhteiskunnallinen laji, ja kun kyse on Silfverbergistä kirjoittajana, ei kantaaottavuus jää piiloon rivien väliin. Ihminen suhteessa muihin eläinlajeihin on kiinnostava kela, mutta kiinnostavaa on myös sukeltaa siihen moraaliseen käsitykseen, jossa peilataan naista suhteessa äitiyteen. Äitiys on kaikessa epämyyvyydessään jotain pyhää ja moraalin ylittävää, ja harvassa asiassa voi olla yhtä mustavalkoisesti hyvä tai huono kuin äitiydessä. Silfverberg kuvaa taiten mitä tapahtuu, kun äitiydestä itsestään tulee kulttuurillisesti jotain moraalisesti ylevämpää, ja mihin tämän moraalisuuden vaaliminen johtaa. Oli kyse sitten äitinä asioihin kantaa ottamisesta tai hieman liian pitkälle menevästä kiintymysvanhemmuudesta, ei kirjassa jäädä hiljaiseksi asioiden yhteiskunnallisen puolen edessä. Toki se sisältää myös paradoksin; kun ohjataan muiden moraalia, ollaan jollain moraalisella metatasolla, mutta toisaalta Silfverberg tekee sen hyvin lempeästi, omaa riittävyyttä ja perustarpeita alleviivaten. 

x

Äitiys ylipäätään on aiheena asia, josta kirjoitetaan aina joko puolesta tai vastaan, janan päästä tai toisesta. Niinpä tämä kirja on raikas tuulahdus kyseisellä kirjallisuuden kentällä, ja se kestää aikaakin hurjan hienosti. Henkilökohtaisen kautta kokemuksista tulee suuria, ja toisaalta yhteisiä. Suosittelen tätä teosta lämmöllä kaikille, sukupuoleen tai lapsitilanteeseen katsomatta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää, kaikille.

Helmet-haaste 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin

torstai 28. lokakuuta 2021

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA

AMANDA PALO : OUTOJA KALOJA
96s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoisteos Outoja kaloja on tiivis ja tarkkanäköinen kollaasi, hetkien keräelmä, jossa risteilee sisäiset ja ulkoiset maailmat. Miehet, naiset, ohikulkijat, ohikulkeva. Täydellisen läsnäolon metsästys ja mahdottomuus, tuntemattomat ihmiset kahvilan toisella puolella, oma alaston vartalo toisessa kiinni, häpeä kaiken päällä. Palon esikoinen on jonkinlainen sometapaus, tai siltä ainakin noin kuukausi sitten tuntui kun joka toinen vaikuttaja kyseisen kirjan käsiinsä markkinointimielessä sai. Ja sain itsekin, vähän kuin samaan joukkoon kuuluen mutta hieman ulkopuolelta. Odotin omaa lukuhetkeä, odotin rauhaa, sitä että olisi vain minun ajatukset ja tämä kirja. Löysin sen hetken, löysin tämän kirjan, löysin tästä kirjasta yllättävänkin paljon. Minua, ihmisiä ylipäätään, ihmisyyttä. Ja sen hypen, jonka kirjan julkaisu lukijoissaan aiheutti.

"Välillä hän unohtaa että maailmassa on miehiä. Tämä tapahtuu ehkä kahdesti vuodessa, kyseessä on jonkinasteinen mielenhäiriö. Niinä päivinä kun hän unohtaa että maailmassa on miehiä, hän unohtaa myös kehonsa muodot, sen aukot ja menneisyyden. Hänen vartalonsa tuntuu helpolta ja oikealta."

Palon lyhytproosa on vilahtelevia tuokioita, ohikiitäviä hetkiä, ja sellaisenaan jotenkin hurjan täyteläistä ja kokonaista. Ensin luin kirjaa yksi lyhyt, alle sivunmittainen luku kerrallaan, sitten suurempia kokonaisuuksia ahmien, ja aina näkökulma muuttui luentatavasta riippuen; joskus tuntui kuin olisin erillisissä maailmoissa, joskus yhdessä ja samassa tarinassa ja toisinaan en kummassakaan. Ja lähes aina Palo silti piti lukijansa tarinassa/tarinoissa, kertojassa/kertojissa kiinni, rumankauniilla rehellisyydellä, jota yleensä sanotaan häpeilemättömäksi, mutta minusta se ennen kaikkea on häpeän lävitse menevää. Häpeässä kulkevaa, sitä ennen kaikkea tunnustelevaa ja tarkkailevaa, ulkoistavaa ja oivaltavaa. Häpeä ei yleensä ole kenenkään oma, vaan se on ulkopuolelta iskostettua. Ja Palo kuvaa taiten sitä, miltä se tuntuu kun tuota ei välttämättä huomaa. Kun muiden äänestä tulee omaa ääntä, kun oma vääränlaisuus tai liikaa oleminen kasvaa omaksi ajatukseksi.

Palo on lyhytkerronnassaan taitava, ja hän kertoo erityisesti sanomatta jättämällä. Palo kuvaa esimerkiksi hylätyksitulemisenpelkoa niin viiltävän tiheällä tavalla, että jokin usein sanottamatta jäänyt muuttuu ihan uudella tavalla todeksi. Rakastaa nyt toista niin paljon, että tulee lähteneeksi itse, ettei toinen ehdi lähteä ensin. Tarvita niin kovin, että oikeastaan olisi parempi että hän kuolisi nyt eikä joskus tulevaisuudessa, kun itse on vielä nuori ja kykenevä toipumaan. Tarinan kertoja(t) on vahvasti itsetietoisuuden kuplassa, jossa oman pään ääni, jokin suuri ja hahmoton pelko, peittää huminallaan alleen todellisuuden, kiinnittymisen muihin ihmisiin, hetkiin, joissa kertoja(t) elää. Palo kirjoittaa tarkasti millaista on olla läsnä olematta läsnä, millaista on olla tyyni olematta tyyni. Miten paniikkikohtaus tulee pinnan alta, eikä kukaan tiedä mitään, miten katse kääntyy joko kokonaan itseensä tai merkityksettömiin yksityiskohtiin, takertuu niihin, tarkastelee kuin pientä esinettä kädessään, olematta ihan tässä, ja ankkuroiden itsensä osaksi todellisuutta vain päänsisäisten tarinoiden, havaintojen ja ulkopuolisuuden kautta. 

Palon kirja voisi jollain luennalla olla kirja nuoruudesta, oman paikan ja ihmisen etsimisestä, mutta minulle se on kirja äänestä, jonka joku/jokin muu on kytkenyt aikoja sitten päälle ja jonka sammuttamiseen käytetään alkoholia, ihmisiä, minuutta, aikaa ja kaikkea mitä käytettävissä on. Kaikki on vähän rikki ja vinksallaan, ja juuri se on lohdullisinta, surussa ja melankoliassa on helpointa kun pahin on tässä eikä vain tulossa. Joskus elämä oli kriisistä kriisiin kulkemista, nyt se on traumareaktiosta toiseen kulkemista, omaa kierrettään joko huomaamatta tai katkaisematta. Outoja kaloja on yksinäisyyden kupla, jossa me kaikki enemmän tai vähemmän olemme.

"Hän avaa silmänsä ja kaikki on ohi. Vedessä lipuu muovipussi ja hän huomaa ajattelevansa illallista. Tämä on jäävä hänen elämänsä ainoaksi kokemukseksi täydellisestä läsnäolosta. tämän jälkeen kaikki on oleva vain sameutta, arkista huminaa."



Helmet-haaste 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

perjantai 15. lokakuuta 2021

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO

SOFIA BLANCO SEQUEIROS : VOITTO
191s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Kirjavalintani ovat tämän kalenterivuoden aikana olleet äärimmäisen laiskoja, mukavuudenhaluisia ja hieman toisiaan toistavia: ne ovat olleet pääsääntöisesti muutaman kustantamon uutuuskirjoja, sellaisia, joita minulle lähetetään pyytämättä, ja jotka kaikessa äärimmäisessä helppoudessaan päätyvät lukupinon päällimmäisiksi kerta toisensa jälkeen, samaa kaavaa noudattaen, huokuen rentoutta ja aikatauluttomuutta, panostuksen puutetta ja helpolla pääsemistä. Ei tarvitse lähteä edes kirjastolle asti, kun kaikenlaista enemmän tai vähemmän kiinnostavaa löytyy yöpöydältä. Se on ihanaa, mutta myönnän, että luen uutta kirjallisuutta tämän laiskuudeksikin luettavan valintatavan puolesta suhteessa todella paljon, sekä aika vinosti, lähinnä lempigenreistäni, mitään kovin uutta ja yllättävää valitsematta. Sen itselleni suon, koska se, että kaiken ruuhkaisuuden keskellä ylipäätään luen, on saavutus, mutta ehkä kohta jo kaipaa jotain muutakin. Kauempaa, ajallisesti ja ihan jo sijainnin puolesta.

Mutta ainakin vielä yksi uutuuksien uutuus tähän jonoon mahtuu, nimittäin Sofia Blanco Sequeirosin Voitto. Blanco Sequeiros on oululaislähtöinen kirjallisuuskriitikko, filosofi ja miekkailija, ja hänen esseitään on ennen kansiin pääsyä voinut lukea muun muassa Nuoren Voiman julkaisuissa. Voitto on hänen esikoisteoksensa, ja se istahtaa oikein ihanasti siihen nykykirjallisuuden jatkumoon, jossa nuori kirjoittaja tarkastelee yhteiskuntaa itselleen tutun näkökulman kautta, ja liittää kulttuurikritiikkiin niin feministisiä noitia kuin binäärisen sukupuolen kritiikkiäkin.

Voitto viiden esseen kokoelma, ja aiheiltaan ilahduttavan monipuolinen: se käsittelee niin Cheekiä, tieteenfilosofiaa, urheilua kuin avaruusmatkailevaa miestä suhteessa feministinoitaan. Kaikkia näennäisesti toisistaan erillä olevia aiheita yhdistää voiton ja voittamisen tematiikka, ja kokonaisuus kietoutuu melko kauniisti yhteen. Blanco Sequeirosin kieli on elävää ja nokkelaa, yhteen liitetyt kelat parhaimmillaan ihanan oivaltavia ja toisaalta auki avatut ilmiöt taas kärsivällisiä ja perusteellisia. Blanco Sequeiros osaa paitsi havainnoida maailmaa myös kirjoittaa. Esseitä, lauseita, heleitä vertauskuvia, terävää sanailua.

"Katsoja, räppäri ja urheilija tavoittelevat voitoiltaan armoa; en tarkoita kristillistä armoa, vaan tunnetta, joka voittamisesta syntyy. Voitto lupaa pelastusta oman minuuden turhuudesta, kaiken ainaisesta samankaltaisuudesta. Jos urheilu tarjoaa pelastusta, on kyseessä pelastus, jonka urheilija tietää kangastukseksi. Osuvin keksimäni muotoilu on, että voittaessa kaikki sietämätön häviää hetkeksi ja maailma on juuri sillä hetkellä hurmaava ja avoin paikka elää."

Kokoelman ehdottomasti vahvimpiin teksteihin kuuluu Rakkaus, joka jää, joka käsittelee kirjoittajan rakkautta Cheekiin, cowboy-miehiä, sankareita, kaiken saavuttamista, kulttuurikritiikkiä sekä jälkimmäisimmän laiskuutta mitä Cheek-analyysiin tulee. Blanco Sequeiros kirjoittaa aiheestaan raikkaasti, ja hän keskustelee tekstinsä sisällä niin musiikkikriitikoiden kuin muiden fanien kanssa, yhdistelee omaa ajattelua feministisiin teorioihin ja toisaalta nostaa juuri lukemani Anu Silfverberginkin tapaan nostamia ajatuksia naisen omasta katseesta terävästi esiin. Kirjoittaja muistuttaa oivallisesti, että Cheekin kritisoiminen naisvihasta ja kapitalismin sankaritarinoiden ihannoinnista kaikkine toksisine maskuliinisuuden muotoineen on tavallaan yhtä laiskaa kuin call outata Sanna Ukkolaa antifeminismistä, ja kerrankin Cheek-kritiikki/-analyysi sukeltaa hieman syvemmälle. Teksti on hieno, ja se todella rinnastaa myös Jare Tiihosen räppärihahmon osaksi suurempaa kulttuurillista kokonaisuutta kaikkine maneereineen ja suurine tarinoineen.

Toinen erityisen oivallinen teksti kokoelmassa oli Sössöttäjätalkoot, eli Blanco Sequeirosin teksti tieteen filosofiasta ja sen merkityksestä tieteen kentällä. Ihanaa tiedenörtteilyä, jotain yhteistä kiinnostuksen kohdetta minun kanssani, tämä oli hieno ja näppärä teksti. Lisäksi esseisti sanoittaa hienosti myös kilpaurheilun järjetöntä sukupuolinormatiivisuutta – siis sitä ihan samaa, joka yhteiskunnassamme edelleen sortavana binäärisenä järjestelmänä esiintyy, mutta vain pienemmässä mittakaavassa, Olympia-urheilun, kilpailun ja voiton näkökulmasta. Hieno, joskin hieman itseään toistava, teksti on tarkkanäköinen, ja se on kirvoittanut allekirjoittaneessa polveilevaa halua keskustella aiheesta laajemminkin myös kirjan ulkopuolella, mikä on aina erityisen ihanaa. Samaa voisin sanoa avaruus- ja astraalimatkailua yhdistävästä avaruuselokuvakritiikistä (hauska sattuma tämä, kun juuri olen katsellut teoksessa käsiteltyjä elokuvia), se oli ihana, terävä ja silti vähän turhan venytetty ja hajanainen voittaakseen täysin puolelleen.

Kokonaisuudessaan Voitto on sellainen vahvahko teos, joskin hieman epätasainen ja paikoin hiomisen tarpeessa oleva pienessä toisteisuudessaan. Tekstikokonaisuus ei kanna aivan loppuun saakka, ja parhaat esseet löytyvätkin ihan kokoelman alusta. Irrallisina ja erikseen luettuina jokainen on omalla tavallaan toki vähintäänkin hyvä, mutta kokoelmana tästä olisi ehkä voinut lähteä jopa kahteen eri suuntaan tienhaaroja täydentäen tai jopa jotain poisjättäen. Esseistiikan ystäville tämä kyllä ehdottomasti toimii, samoin kaikille, jotka haluavat tietää miten feministi voi kuunnella Cheekiä tai miten syvät rakenteelliset ongelmat sukupuoliin jakautuneessa urheilumaailmassakin voi olla. Sofia Blanco Sequeirosin teksti on ketterää ja kutkuttavaa, ja parhaimmillaan kiivaitakin keskusteluja herättävää. Odotan innolla, josko hän vielä joskus kirjoittaisi lisääkin.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

SANNA KAJANDER-RUUTH : LAMAN LAPSET – MITÄ MEILLE TAPAHTUI?

SANNA KAJANDER-RUUTH : 
LAMAN LAPSET – MITÄ MEILLE TAPAHTUI?
192s.
S&S 2021
Saatu arvostelukappaleena

Sanna Kajander-Ruuthin Laman lapset – mitä meille tapahtui? on syksyn mielenkiintoinen tietokirjauutuus – se sukeltaa poikkeusaikana edelliseen poikkeusaikaan, 1990-luvun lamaan ja sen syihin, pitkäaikaisvaikutuksiin mutta ennen kaikkea tuohon aikaan eläneiden lasten ja nuorten henkilökohtaisiin kokemuksiin haastattelujen muodossa. Kirjaan on lähtenyt mukaan monia ikäluokkani ihmisiä, meitä, jotka ovat eläneet lama-aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Aikaan, jolloin kenkäpareja oli yksi per kausi, ja vaatteet, liikuntavälineet sekä lelut kiersivät tuttavilta toisille. Haastateltavia yhdistää pakkokierrätyksen lisäksi myös vahvempi lamakokemus: vanhempien työttömyys, lapsuuden taloudellinen epävarmuus, köyhyydenkokemus, ulkopuolisuuden tunne tilanteessa, jossa lama kosketti näennäisesti kaikkia, mutta josta pahiten kärsi kuitenkin meistä vain osa.

Olen syntynyt 1980-luvun lopussa, juuri laman alla, joten olen ollut aika pieni kun Suomen talous sai varsin suuren kolauksen. Olen kuitenkin juuri sitä kirjassakin mainittua vuosikertaa, jonka elämässä tutkimusten mukaan laman vaikutukset ovat vaikuttaneet vuosia: siinä missä ennen minua syntyneet sukupolvet olivat pitkään omia vanhempiaan aina vauraampia, kääntyi kohdallamme kehitys laman jälkeen toiseen suuntaan. Myös hyvinvointivaltio täystyöllisyyksineen ja vahvoine sosiaalisine tukiverkostoineen on rapistunut rapistumistaan, ja tunnetusti palveluiden palauttaminen on aina ollut suurempi poliittinen ponnistus kuin niistä leikkaaminen. Vaikka lama-aikaa en omissa lapsuusmuistoissani muista/tunnista, olen sen vaikutuksista kärsinyt itsekin. Minua paremmin siitä muistavat kuitenkin Kajander-Ruuthin kirjan haastatellut, joten tämä teos todella vei mukanaan.

"Perhesuhteisiimme jäi haava, joka ei ole parantunut vieläkään. On haettu syyllisiä ja kannettu kaunaa. Raha, sen puute ja siitä riitely ovat varjostaneet kaikkea. 
Vaikeneminen ja häpeä ovat pahentaneet tilannetta.
- Pia Lahti"

Kiinnostavimpia näkökulmia kirjassa ehdottomasti oli lamaan liittyvä tutkimustieto; etenkin huomio siitä, miten 1990-luvun alun taloussukellus vakiinnutti poliittiseen puheeseen talouskuridiskurssin, joka asettaa talouskasvun ja ihmisten hyvinvointia tukevan julkisen sektorin vastakkain. Puhe kerää pontta ajatuksesta, jossa valtionvelka on ehdoton punainen vaate, ja ihmisten valtiollinen tukeminen jotain, josta ensimmäisenä täytyy leikata kun tiukkaa tekee. Ja kuten kirjakin sen näkyväksi tekee, osuu leikkaukset aina niihin, jotka kärsivät jo eniten. Työttömiin, mielenterveyden kanssa tasapainoileviin, yksinhuoltajiin, pienituloisiin, lapsiin ja nuoriin. Leikkauspolitiikka on äärimmäisen lyhytnäköistä, mutta kolmessa kymmenessä vuodessa jo niin vakiintunutta, että siihen meinaa uskoa kritiikittä jo hieman jokainen. Tavallaan tätä näkökulmaa olisin toivonut myös kirjassa perattavan enemmänkin, mutta kuten Kajander-Ruuth itsekin kirjoittaa, Laman lasten fokus on enemmän kokemus- kuin tutkimustiedossa, ja se on tarkoituksella valittu kulma. Osuvaa taustatietoa kuitenkin, onpahan taas jotain mitä tutkia itse lisää. 

"[Yhteiskuntatieteiden tohtorin] Tiina Ristikarin mielestä hyvinvointivaltion olisi pitänyt pystyä parempaan. Tehokkainta apua laman lapsille olisi ollut ennaltaehkäisy eli varhainen puuttuminen perheiden ongelmiin. Sen sijaan palveluita karsittiin kovalla kädellä valtiontalouden säästöjen takia. Menetettiin paljon sellaista, mistä olisi pitänyt pitää kiinni ja kehittää eteenpäin. - - - Julkisten palveluiden leikkaaminen onkin tunnetusti helpompaa kuin niiden palauttaminen, vaikka yhteiskunnan tilanne kohenisikin. Menojakaan leikkaukset eivät välttämättä vähennä – pulmat saattavat pahentua, ja muuttua erityistason ongelmiksi, joiden hoidon kustannukset kasvavat kunnissa koko ajan."

Laman lapset on myös terävää luettavaa juurikin koronapandemian aikana, kun yhteiskuntaa on jälleen kohdannut täysin ennalta-arvaamaton kriisi, joka osuu paitsi talouteen, lähes kaikkien ihmisten elämiin. Täysin samat yhteiskunnalliset diskurssin toistuvat nyt kuin kolme kymmentä vuotta sitten, yhteiskunnassa tunnutaan olevan enemmän huolissaan taloudesta kuin ihmisten arjessa.Vaikka kirjankin mukaan hallitus ylläpitää jatkuvasti puhetta siitä, ettei 90-luvun laman sosiaaliset seuraukset saa toistua, katselen itse tilannetta varsin huolissani ruohonjuuritasolla, varhaiserityiskasvatuksen näkökulmasta, jossa lasten ja perheiden pahoinvointi kulminoituu aikalailla. Siinä missä laman aikaan työttömyys ja konkurssiaallot veivät näennäisen lyhyen talouskriisin yksilölliset vaikutukset kymmenien vuosien päähän, tehnee tiukat sosiaaliset rajoitukset, poikkeustilat ja sulut samaa myös koronapandemian jälkeisellä ajalla. Täytyy vain toivoa, että menneisyydestä olisi todella opittu edes jotain, oli kyseessä kriisi kuin kriisi.

torstai 23. syyskuuta 2021

SINUT ON NÄHTY

ANU SILFVERBERG : SINUT ON NÄHTY
244s.
Teos 2020

Elän lapsuuttani ajassa, jossa Disney-elokuvien prinsessat ajavat maailmaa, muokkaavat maailmankuvaani ja olemustani. Lempielokuvani on Leijonakuningas, jossa kaksi ainoaa naaraspuolista hahmoa ovat Simban äiti (täytyyhän leijonanpentu synnyttää ja tulla hoivatuksi) sekä Simban ystävä Nala (täytyyhän aikuiseksi kasvaneen leijonakuninkaan lisääntyä ja täyttää valtakunta perillisillä). Rakastan jo viisivuotiaana laihoja mutta lanteikkaita Barbie-nukkeja, niiden säihkyviä hiuksia, siroja kasvonmuotoja, heleää ihoa. Kuljen alakoulun pihaa ajatellen opettajani lausahdusta siitä, miten käpyjä päin heittävät pojat ovat kuin hevosia, rakkaudesta potkivia. Pukeudun vapaa-ajalla aina vain hameisiin, en kai tyttöyttäni vaan niiden mahdollistaman liikkuvuuden vapauden perässä, ja saan jo alle kymmenvuotiaana kehuja sukulaismiehiltä pitkistä ja hoikista sääristäni. Se tuntuu tavallaan ihanalta, minut ja minun sääreni on nähty. Opin, että se on tärkeää. Pitkät jalkani ja hoikkuuteni merkitsee, sillä niitähän kehutaan jatkuvasti. Näin tulen nähdyksi, ulkoisen olemukseni kautta. Olen vasta lapsi, mutta kai ihan hauskannäköinen, kun kaikki sitä aina kommentoivat. Muusta en tiedä, ja tuskin tietää harva muukaan 80- ja 90-lukujen taitteessa syntynyt ja kasvanut, vanhemmista ikäluokista nyt puhumattakaan. Ehkä tyttöjen ja poikien vaatteita tai leluja ei ihan samaan tapaan erotella laman keskellä kuin hieman myöhemmin, tavarapaljouden ja värikoodaamisen huippuaika on vasta tulossa, mutta erilaisia me olemme. Kauniit ja taustalla olevat tytöt, rajut ja raisut, persoonina nähdyksi tulleet pojat. Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin me katsomissamme elokuvissa näymme. Tai siis tyttönäkökulmasta: olemme näkymättä. Ellei se ole päähenkilöpojan kehityskaaren takia sitten kovin oleellista, esimerkiksi lisääntymisen kannalta.

Olisi jotenkin ihan äärimmäisen ihanaa, että minun, 1980-luvun lopulla tytöksi syntyneen aikuisuudessa jokin olisi tätä aiempaa kuvausta lukiessa jo merkittävällä tavalla toisin. Toki se ehkä hieman onkin, sieltä täältä, ovathan nykylapset saaneet jo Peppi Pitkätossun ja Ronja Ryövärintyttären seuraksi Frozen-Elsan ja hallituksellisen nuoria ministerinaisia johtamaan maatamme. Muutos on aina hidas ja asenteet kovin tiukassa, etenkin kun puhutaan sukupuolesta, sen essentiaalisuudesta, eli siitä miten sen on pitkään käsitetty olevan vain luonnostaan annettua eikä sosiaalisissa suhteissa rakentunutta. Feminismistä, intersektionaalisestakin, on tullut jollain tapaa valtavirtaa, ja vaikka änkyröitä löytynee kaikista sukupuolista nyt ja aina, pystytään epäkohdista jo ainakin paikoitellen keskustelemaan. Sekä yksityisissä illanistujaisissa että julkisuudessa. Sukupuolikuvasto moninaistuu, pienin askelin. Eikä ehkä ole sinänsä ihme, että yksi sysäys muutokselle on tullut maailmasta, jolla todellisuuttamme on vuosikymmeniä kuvattu: elokuva-alalta, #metoo-liikkeen räiskyvin keinoin.

"Kaikenlainen huomion saaminen – oli kyse sitten rakkauden löytämisestä tai äänestä yhteiskunnassa – vaatii useimmiten yritystä tulla nähdyksi. Me katsomme peiliin toivoen, että kuva kelpaa. Me kuvitelemme itsemme hahmoksi, joka on kertomuksen hän.

Mutta jos kelpaaminen tarkoittaa väistämättä omien rajojen häilymistä, pelko on ikävä seuralainen. Pitäisi tietää, miten näkyy niin, ettei provosoi, houkuta väärin, ansaitse kokemaansa pahaa. Tai tee itsestään numeroa– missä se raja menee?"

Toimittaja ja esseisti Anu Silfverberg on suuri elokuvataiteen rakastaja, ja kolmisen vuotta metoo-liikkeen jälkeen hän julkaisee Sinut on nähty -teoksensa, joka sukeltaa kaikkeen tähän, josta yllä kirjoitin, ja silti vielä niin valtavasti syvemmälle, etten oikein edes tiedä mistä kaikesta lähtisin tätä lukukokemusta purkamaan. Silfverberg on näkyvä ja kuulluksi tullut ajattelija, feministi ja elokuvakriitikko, Long Play -julkaisun perustaja ja kolumnisti, joka osaa rakentaa sanottavansa taiten, itseään säästelemättä. Uusimmassa, viime vuoden syksyllä julkaistussa teoksessaan Sinut on nähty hän yhdistelee tätä kaikkea, esittelee elokuvataiteen sukupuolittunutta historiaa, sivuun siivottuja ohjaajanaisia 1920-luvulta sekä sitä representaatiota, jota elokuvat ovat aina tähän päivään saakka sukupuolesta tarjonneet. Tai siis naisista - miehethän vain ovat, heillä ei sinänsä ole sukupuolta, sillä he ovat yksilöitä, ristiriitaisia ja kompleksisia hahmoja motiiveineen, toiveineen ja kipuineen, kun taas naisen rooliksi on tähän päivään saakka jäänyt elokuvataiteessa joko mieshahmoa eteenpäin tai taaksepäin kuljettavan muusan/taakan osa enemmän tai vähemmän vähäpukeisina statisteina.

Silfverbegin esseekokonaisuus kerää voimansa erityisesti John Bergerin lanseeraamasta miehisen katseen, eli male gazen -käsitteestä. Miehinen katse (huom, ei miehen katse, etenkään kenekään yksittäisen) on asia, joka leimaa kulttuuriamme ja sitä edustavaa kuvastoa koko länsimaisen (elokuva-)historian ajalta. Miehinen katse on se katse, jonka kautta me maailman näemme, jonka kautta elokuvassa maailma näkyy. Toimijuus ja katse on aina miehellä, toimijuuden ja katseen kohde naisissa, jos se tarinan kannalta on edes oleellista. Elokuvien maailma rakentuu suuren homososiaalisuuden varaan, sellaiseen todellisuuteen, jossa tekijyys on aina yhden sukupuolen käsissä niin, että tässä tapauksessa miehiset porukat ovat ja temmeltävät yhdessä, ja nainen on sivuhenkilö, koriste tai halun kohde, jota jo kamera katsoo miehen näkökulmasta. Mietipä vaikka Leijonakuningasta; hoivaavan äidin ja rakkaustoveri-Nalan lisäksi koko elokuvahan on jätkäporukan keskinäistä verkostoitumista; isä-Mufasa: mies. Pahissetä-Scar: mies. Neuvonantaja Zazu: mies. Tietäjä-Rafiki: mies. Hassunhauskat parhaat kaverit Timon ja Pumba: miehiä. Miehiämiehiämiehiä. Kokonaisia persoonoja, toki päähahmo Simbaa tukevia, mutta täysine ominaisuuksineen. Mikä Nalan ominaisuus on? No rakastaa Simbaa.

"Olga [Palo] kertoi tapahtumasta, jota oli ollut vuonna 2016 järjestämässä Q-teatterissa. Siellä näytettiin tunnetuista elokuvista versioita, joista oli leikattu pois kaikki muut paitsi kohtaukset, joissa oli naisia. Ne olivat lyhyitä elokuvia ne – sekunteja tai minuutteja. Naisten todellisen roolin tekeminen näkyväksi tuotti myös silkkaa farssia, kun muu oli leikattu pois."

Silfverberg sukeltaa sekä miehisen katseen käsitteen että elokuvataiteen historiaan sellaisella syvyydellä, että tämä kaikki aukeaa kirjassa monin tavoin, lukemattomin esimerkein, ja se tarjoaa uutta myös aiemmin aiheeseen tutustuneelle, vaikka ennakkoon ehkä hieman pelkäsinkin muuta. Silfvergberg risteilee teoksessaan hienosti henkilökohtaisen ja yleisen, teoreettisen ja kokemuksellisen tiedon välillä, ja se luo tekstiin syvyyttä, samastuttavuutta ja uusia näkökulmia. Silfverberg tuo esiin mestarilliset naiskuvaajat, ohjaajat, jotka kuvaavat naista kuin kuvattaisiin luontoa; ihmeellisenä, mystisenä ja kaukaisena kohteena, jolta ei pääse itse kysymään sen tunteista, ajatuksista ja kokemuksista. Hän ruotii E.T.-elokuvan ulkopuolisuutta, ja sen kaksinkertaisuutta, kun samastumisen täytyy aina osua ei-kaltaiseensa henkilöhahmoon. Hän pilkkoo Dingo-fanit ja dingofanipojat palasiksi, tarjoaa maistiaisen elokuvaseksin luonnottomuudesta, pohtii samastuttavuuden vaatimusta sekä kritiikkiä, kritisoi seksuaalisen väkivallan kuvauksia puolustavia "täytyyhän naisen kipu näyttää kun tätä maailmassa edelleen tapahtuu" -puheenvuoroja ja kiinnittää huomion laajemmin siihen, millaiseksi tytöksi/naiseksi tässä yhteiskunnassa ylipäätään on mahdollista kasvaa, kun mieskatse on kaiken läpäisevä tapa hahmottaa maailmaa. Kun se katse on niin tiukka ja kipeästi puolustettava, ettei siitä suostuta luopumaan edes silloin kun sitä astuvat kritisoimaan sadat, tuhannet, ellei sadat tuhannetkin näyttelijänaiset ympäri maailman, muiden taidealojen seuratessa perässä. 

Miehinen katse on kapea, ja kuten varmasti patriarkaatistakin, siitä kärsii lähes kaikki. Ja ne ketkä siitä hyötyvät, kieltävät sen olemassa olon kaikkein tiukimmin. He tekevät sen korkeilta palleilta, ohjaajan paikoilta, omasta mielestään turhaan syytettyjen tuoleilta, joille media antaa edelleen tilaa, sääliviä haastatteluita siitä, miten mahdottoman vaikeaa onkaan ollut palata normaaliin arkeen sen jälkeen kun joku akka on jossain somen syövereissä paljastanut seksuaalisen häirinnän tai ahdistelun. He täyttävät palstatilaa sanomalla, ettei mitään saa enää sanoa, he käskevät hampaat irvessä erottaa tekijän teoksesta näkemättä sitä paradoksia, joka tekijän puolustuksesta aina syntyy tilanteissa, joissa heidön kaltaistensa ongelmallinen käytös paljastetaan. Mutta kapein ja tuhoisin se varmasti on ei-miehille tai vähemmistössä eläville miehille, niille, joita on totuttu katsomaan male gazen, voiman ja vallan silmälasien tai kameralinssin läpi. Ja sen jos minkä Silfverberg paljastaa taiten tässä esseekirjassaan.

"Niihin aikoihin tyttöjen prinsessamekoja ja kaikkea sit tuotteistamista käsiteltiin kriittisinkin äänenpainoin. Ja totta on, että tonneittain sinisenä kimaltavaa roskaa rahdataan kaatopaikoille vielä vuosienkin päästä. Mutta tyttömäisiä juttuja on aina paheksuttu, eivätkä tyttöjen harrastukset ole ainoita, jotka tuottavat muoviroskaa. Sifonkimekot eivät myöskään ole Frozen-siskojen ensisijainen ominaisuus. Heillä on prinsessamekot viran puolesta, vähän kuin aiemmilla supersankareilla oli trikoot muskelitoppauksilla. Sellainen on virka-asun."

Kun suljen kirjan viimeisen sivun, takakannen sen päälle, on olo jotenkin syvästi erilainen kuin ennen kirjan aloittamista. Se hiipii jostain sisältä, kasvaa pikkuhiljaa ja tuntuu niin äärettömän hyvältä. Tärkeältä. 

Viimein se on täällä. 

Nähdyksi tulemisen tunne.


Helmet-haaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito 

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI
208s.
Otava 2021
kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 20211. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

torstai 2. syyskuuta 2021

TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

HELMI KEKKONEN : TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ
211s.
Siltala 2021
Saatu arvostelukappaleena

Miltä tuntuu elää, kun koko olemassaoloa kannattelee syyllisyys tehdyistä valinnoista? Miten elämä rakentuu, kun kaikki olisi voinut olla toisin, jos juuri sinä yhtenä päivänä olisi ollutkin siellä, mistä tapahtumat lähtivät vyörymään, paikoillaan, ajattelematta jälleen kerran itseään? Ja voiko niin edes ajatella? Onko omalla valinnalla oikeasti perhosvaikutus, kenen syyllisyyttä me lopulta edes kannamme?

Jotakuinkin näistä asetelmista lähtee liikkeelle Helmi Kekkosen tuore romaani, Tämän naisen elämä. Kekkosen uutuus on surullisen kaunis tutkielma surusta ja lapsuudesta, joka antaa kovin vinot lähtökohdat, syyllisyydestä, joka ohjaa koko tapaa hahmottaa omaa itseään. Tämän naisen elämä on kokonainen ja eheä tarina Helenasta, hauraasta ja etäisestä, maailmaa sivusta ja välillä kaapin sisältäkin tarkkailevasta. Tarina aukeaa pikkuhiljaa, kasvaa päähenkilönsä mukana, alun välähdykset tiivistyvät loppua kohden intensiiviseksi hetkeksi, kun paon on vain tavalla tai toisella loputtava.

"Osallistuin opintojen ohella muutamiin taideprojekteihin ja olin mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia, toisinaan innostuin ja nautinkin, mutta nyt ymmärrän sen täysin selvästi: minusta ei koskaan tulisi tuollaista, noin luovaa ja avointa. Olen liian kulmikas, liian terävä. Osaan sopeutua, en muotoutua. Minussa ei ole mitään sellaista mistä voisi tulla jotain suurempaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä haluan elämälläni tehdä, mutta olen pitänyt tiedon itselläni, vältellyt koko asiaa. Niin kuin olen aina tehnyt, kaiken suhteen. Ajatellut, että niin kauan kun mikään ei ole varmaa on kaikki mahdollista. En vain oikein usko siihen enää. Kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoinna ei lopulta tarkoita yhtään mitään."

Tämän naisen elämä on kekkosmaisesti äärimmäisen kaunis, herkkä ja kipeä, se tarkkailee tavallaan etäältä mutta tuo hahmonsa silti hyvin lähelle. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa, ja etenkin takaumissa on sellaista voimaa ja kirkkautta, että en hetkeen muista tällaista lukeneeni. Kekkonen kirjoittaa terävästi, monikerroksisesti, toisaalta aivan tavallisista naisen elämään ja kasvuun liittyvistä asioista, kivuista ja vähätellyksi tulemisesta, toisaalta taas suuresta ja pimeästä, joka vetää puoleensa juuri silloin kun hetken ehtii kuvitella kaiken olevan hyvin. Ja se kontrasti on hieno, virittynyt hiljalleen täyteen tehoonsa kirjan ja Helenan kasvun mukana, ja se osoittaa vahvasti, miten puhumattomuus muuttuu kivuksi, miten kipu kaiken lävistäväksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Kekkosen tekstissä paistaa läpi se herkkä ja tarkka psykologinen silmä, joka kirjailijalla on hahmoja kuvatessaan. Kipu on tummaa ja kaiken lävistävää, äidin hautajaisista liikkeelle lähtevä romaani on tarkka ja yhden naisen elämän kokoinen. Se rakentuu pienistä palasista, joista toiset liittyvät yhteen ja toiset eivät sitten millään, se ei ole lineaarista ja pakotettua, vaan tavallaan paloja sieltä täältä, sellaisesta elämästä, josta emme ole tottuneet lukemaan tarinoita. Se on suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttä ja siitä se juuri saa voimansa: siitä, että kaiken takana piilee aina jotain suurempaa, haavoittavaa ja terävääkin, niin onnessa kuin onnettomuudessa. Synkimpiä mielen liikkeitä Kekkonen kuvaa niin tarkasti, että meinaan tipahtaa niihin takaisin itsekin, ja sitten toisaalta aina on myös valoa. Valoa, joka pitää pinnalla, ainakin osan meistä.

Helmet-haaste 2021: 19. Kirjassa leikitään 

keskiviikko 25. elokuuta 2021

VIELÄ LISÄÄ RAKKAUDESTA – SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA
339s.
Tammi 2021

Rakkaudesta kirjoittaminen on riskialtista puuhaa. Kun kirjoittaa rakkaudesta, romanttisista ihmissuhteista, leimautuu varsin pian kevytkirjailijaksi, kioskikirjailijaksi, vähän sellaiseksi ei niin kovin vakavasti otettavaksi (ellet sitten satu olemaan 1800-lukulainen venäläismies, se on tietenkin aivan eri asia. Miehethän kirjoittavat rakkaudesta oikein, siis järjellä, naiset väärin, siis tunteella.) Rakkaussuhteet eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen, vakavasti otettavaan taiteeseen, suuriin ja polttaviin kysymyksiin. Taiteen on otettava kantaa, annettava jotain yhteiskunnalle, tai vähintäänkin paljastettava siitä jotain uutta. Kaikki muu on ajanvietettä, viihdettä, ja sellaisen parissa nyt lähinnä tulee hupsuksi. Vai..?

Olen oppinut itsekin ajattelemaan, että ihmissuhteet, rakkaudesta nyt puhumattakaan, eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen. Jumiutunut käsitykseen, jossa on olemassa korkeaa ja matalaa kirjallisuutta, vakavia ja turhia aiheita. Voisin silmät kirkkaana tosin väittää, ettei näin ole, mutta kun Saara Turunen kirjoitti kirjan rakkaudesta, ja se freimattiin keväällä aika isostikin päivälehdissä (ja markkinointiteksteissä) poliittiseksi teoksi, saatoinpa jäädä hieman kiinni omista ennakkoluuloistani. Niinpä hankin kirjan suoraan omaksi – mutta lukuhetkeä se sai odottaa lähes syksyyn saakka, sillä keväällä keväällä omankin pään kanssa oli aivan tarpeeksi tekemistä, enkä todellakaan kyennyt enää muiden jahkailuja ottamaan vastaan romaanien sivuilla. 

"Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntyä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muile. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?"

Järjettömissä asioissa nimettömäksi jäävä päähenkilö elää elämää, jossa rakkaus on toisella puolella Eurooppaa kuin oma elämä, ura ja perhe. Rakkaus tulee yllättäen, vaihto-oppilasvuoden aikana, mies valloitetaan sillä perinteisellä vaikeasti tavoiteltavan tytön leikillä, sillä joka ei anna, on kontrollissa, pitää kiinni periaatteistaan. Alkusuhde on jahkailua, tätäkö minä halusin, voiko näinkin elää? Ja kun suhde astuu uomiinsa, aiheuttaa jahkailua lähinnä ympäristön paine, se, miten erilainen oma suhde on verrattuna siihen kapeaan heteronormatiiviseen malliin, jossa tapaillaan, seurustellaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, tullaan raskaaksi ja ollaan enemmän tai vähemmän onnettomia elämän loppuunsaakka, ellei sitten jotain aivan kummallista satu tapahtumaan, ja onni löytyykin arjesta. 

Rakkaus, joka aiheena kantaa kirjan tarinan läpi, on myös kirjan minä-kertojan mielestä aivan väärä aihe taiteelle, elämän keskiöksi, siihen, että tulisi otettua vakavasti. Ja silti se on se, minkä varassa koko elämä kulkee, minkä päälle omaa identiteettiä rakennetaan, minkä varassa tulee nähdyksi kaikkien muiden silmissä. Siihen nähden aiheen aliarvioinnissa onkin kyse varsin räikeistä kaksoisstandardeista: rakkautta kuuluu olla kaikilla, sillä rakkaudetonhan on jollain tapaa viallinen, puutteellinen, jopa puolikas, mutta itse rakkaudesta tai sen monimutkaisuudesta sitten ei puhuta, se kuuluu vain kevyeen ja höpsöön viihteeseen. Ja niinpä Järjettömien asioiden päähenkilö hiljenee rakkaudesta, niin taiteessa, haastatteluissa kuin omassa suhteessaankin, tavallaan. 

Turunen kirjoittaa rakkaudesta ihanasti. On ihana ja raikaskin lukea rakkaudesta näin, näin arkisesti ja toteavasti, ilman sitä Suuren Tarinan tuntua, jossa aina menehdytään jo ajatukseenkin, ettei toista voi omistaa lopunelämäänsä. Tiedän jotain siitäkin rakkaudesta, vaikkakin se on sellaista, että sitä tuntee vain niissä suhteissa joissa arki ei tule koskaan vastaan. Mutta Järjettömissä asioissa tulee, ja niin tulee se ikuinen venkoilukinm että tätäkö minä halusin, oliko tämä sitä mitä minä halusin, voiko näin olla, näinkö kuuluu olla, kuka tätä haluaa ja haluaako kukaan. Päähenkilön vanhemmat tiuskivat toisilleen, suomalaiset tiuskivat toisilleen, päähenkilö tiuskii miehelleen, ja silti kaikki vain ovat edelleen yhdessä, koska romanttinen rakkaus määrittelee hyvin pitkälti onnistuneen kansalaisuuden. Ja tottumuksestakin rakkaus asuu jossain arjenhuokosissa, pienissä hetkissä, päätöksessä olla. Yhdessä hetkessä sitä pakahtuu ihan vain toista katsoessaan, toisessa taas siitä miten vapaasti happi kulkee keuhkoihin kun saa olla vain yksin, olemassa vain itselleen.

Järjettömiä asioita on oikeastaan ensimmäinen rehellisen ja syvän tuntuinen Saara Turusen romaani, sillä se ei jätä kertomatta sitä, mikä tavallaan häilyy aiempien romaanien taustalla. Se ei väistele aihetta, jota ei nähdä vakavana, se ei piilota sitä, miten kokonaisvaltaisesti romanttinen ihmissuhde määrittää usein ihmistä. Tuntuu, että tässä romaanissa Turunen pääsee jonkun syvän ja selkeän lähelle, päästää lähelle, oli faktan ja autofiktion raja sitten missä hyvänsä. Järjettömät asiat on kirjana sellainen jossa annetaan mennä eikä vain anneta jotain mitä odotetaan lukijan haluavan kuulla. Turunen kirjoittaa rakkaudessakin niin kuin Turunen on tähän asti kirjoittanut kaikesta: lakonisesti, etäältä, tavallaan sivusta seuraajana vaikka päähenkilö onkin tapahtumien keskiössä. Tunteen luominen jää lukijan tekijäksi, tunnistettavaksi jos on ollut itse vastaavassa tilanteessa. Ja monipa meistä on ollut. Arkisen rakkauden parissa, jota kaikki tavoittelevat, mutta josta on jostain aivan järjettömästä tunne-järkivastakkainasettelusyystä muka naiivia tehdä taidetta. 

Helmet-haaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä