torstai 23. syyskuuta 2021

SINUT ON NÄHTY

ANU SILFVERBERG : SINUT ON NÄHTY
244s.
Teos 2020

Elän lapsuuttani ajassa, jossa Disney-elokuvien prinsessat ajavat maailmaa, muokkaavat maailmankuvaani ja olemustani. Lempielokuvani on Leijonakuningas, jossa kaksi ainoaa naaraspuolista hahmoa ovat Simban äiti (täytyyhän leijonanpentu synnyttää ja tulla hoivatuksi) sekä Simban ystävä Nala (täytyyhän aikuiseksi kasvaneen leijonakuninkaan lisääntyä ja täyttää valtakunta perillisillä). Rakastan jo viisivuotiaana laihoja mutta lanteikkaita Barbie-nukkeja, niiden säihkyviä hiuksia, siroja kasvonmuotoja, heleää ihoa. Kuljen alakoulun pihaa ajatellen opettajani lausahdusta siitä, miten käpyjä päin heittävät pojat ovat kuin hevosia, rakkaudesta potkivia. Pukeudun vapaa-ajalla aina vain hameisiin, en kai tyttöyttäni vaan niiden mahdollistaman liikkuvuuden vapauden perässä, ja saan jo alle kymmenvuotiaana kehuja sukulaismiehiltä pitkistä ja hoikista sääristäni. Se tuntuu tavallaan ihanalta, minut ja minun sääreni on nähty. Opin, että se on tärkeää. Pitkät jalkani ja hoikkuuteni merkitsee, sillä niitähän kehutaan jatkuvasti. Näin tulen nähdyksi, ulkoisen olemukseni kautta. Olen vasta lapsi, mutta kai ihan hauskannäköinen, kun kaikki sitä aina kommentoivat. Muusta en tiedä, ja tuskin tietää harva muukaan 80- ja 90-lukujen taitteessa syntynyt ja kasvanut, vanhemmista ikäluokista nyt puhumattakaan. Ehkä tyttöjen ja poikien vaatteita tai leluja ei ihan samaan tapaan erotella laman keskellä kuin hieman myöhemmin, tavarapaljouden ja värikoodaamisen huippuaika on vasta tulossa, mutta erilaisia me olemme. Kauniit ja taustalla olevat tytöt, rajut ja raisut, persoonina nähdyksi tulleet pojat. Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin me katsomissamme elokuvissa näymme. Tai siis tyttönäkökulmasta: olemme näkymättä. Ellei se ole päähenkilöpojan kehityskaaren takia sitten kovin oleellista, esimerkiksi lisääntymisen kannalta.

Olisi jotenkin ihan äärimmäisen ihanaa, että minun, 1980-luvun lopulla tytöksi syntyneen aikuisuudessa jokin olisi tätä aiempaa kuvausta lukiessa jo merkittävällä tavalla toisin. Toki se ehkä hieman onkin, sieltä täältä, ovathan nykylapset saaneet jo Peppi Pitkätossun ja Ronja Ryövärintyttären seuraksi Frozen-Elsan ja hallituksellisen nuoria ministerinaisia johtamaan maatamme. Muutos on aina hidas ja asenteet kovin tiukassa, etenkin kun puhutaan sukupuolesta, sen essentiaalisuudesta, eli siitä miten sen on pitkään käsitetty olevan vain luonnostaan annettua eikä sosiaalisissa suhteissa rakentunutta. Feminismistä, intersektionaalisestakin, on tullut jollain tapaa valtavirtaa, ja vaikka änkyröitä löytynee kaikista sukupuolista nyt ja aina, pystytään epäkohdista jo ainakin paikoitellen keskustelemaan. Sekä yksityisissä illanistujaisissa että julkisuudessa. Sukupuolikuvasto moninaistuu, pienin askelin. Eikä ehkä ole sinänsä ihme, että yksi sysäys muutokselle on tullut maailmasta, jolla todellisuuttamme on vuosikymmeniä kuvattu: elokuva-alalta, #metoo-liikkeen räiskyvin keinoin.

"Kaikenlainen huomion saaminen – oli kyse sitten rakkauden löytämisestä tai äänestä yhteiskunnassa – vaatii useimmiten yritystä tulla nähdyksi. Me katsomme peiliin toivoen, että kuva kelpaa. Me kuvitelemme itsemme hahmoksi, joka on kertomuksen hän.

Mutta jos kelpaaminen tarkoittaa väistämättä omien rajojen häilymistä, pelko on ikävä seuralainen. Pitäisi tietää, miten näkyy niin, ettei provosoi, houkuta väärin, ansaitse kokemaansa pahaa. Tai tee itsestään numeroa– missä se raja menee?"

Toimittaja ja esseisti Anu Silfverberg on suuri elokuvataiteen rakastaja, ja kolmisen vuotta metoo-liikkeen jälkeen hän julkaisee Sinut on nähty -teoksensa, joka sukeltaa kaikkeen tähän, josta yllä kirjoitin, ja silti vielä niin valtavasti syvemmälle, etten oikein edes tiedä mistä kaikesta lähtisin tätä lukukokemusta purkamaan. Silfverberg on näkyvä ja kuulluksi tullut ajattelija, feministi ja elokuvakriitikko, Long Play -julkaisun perustaja ja kolumnisti, joka osaa rakentaa sanottavansa taiten, itseään säästelemättä. Uusimmassa, viime vuoden syksyllä julkaistussa teoksessaan Sinut on nähty hän yhdistelee tätä kaikkea, esittelee elokuvataiteen sukupuolittunutta historiaa, sivuun siivottuja ohjaajanaisia 1920-luvulta sekä sitä representaatiota, jota elokuvat ovat aina tähän päivään saakka sukupuolesta tarjonneet. Tai siis naisista - miehethän vain ovat, heillä ei sinänsä ole sukupuolta, sillä he ovat yksilöitä, ristiriitaisia ja kompleksisia hahmoja motiiveineen, toiveineen ja kipuineen, kun taas naisen rooliksi on tähän päivään saakka jäänyt elokuvataiteessa joko mieshahmoa eteenpäin tai taaksepäin kuljettavan muusan/taakan osa enemmän tai vähemmän vähäpukeisina statisteina.

Silfverbegin esseekokonaisuus kerää voimansa erityisesti John Bergerin lanseeraamasta miehisen katseen, eli male gazen -käsitteestä. Miehinen katse (huom, ei miehen katse, etenkään kenekään yksittäisen) on asia, joka leimaa kulttuuriamme ja sitä edustavaa kuvastoa koko länsimaisen (elokuva-)historian ajalta. Miehinen katse on se katse, jonka kautta me maailman näemme, jonka kautta elokuvassa maailma näkyy. Toimijuus ja katse on aina miehellä, toimijuuden ja katseen kohde naisissa, jos se tarinan kannalta on edes oleellista. Elokuvien maailma rakentuu suuren homososiaalisuuden varaan, sellaiseen todellisuuteen, jossa tekijyys on aina yhden sukupuolen käsissä niin, että tässä tapauksessa miehiset porukat ovat ja temmeltävät yhdessä, ja nainen on sivuhenkilö, koriste tai halun kohde, jota jo kamera katsoo miehen näkökulmasta. Mietipä vaikka Leijonakuningasta; hoivaavan äidin ja rakkaustoveri-Nalan lisäksi koko elokuvahan on jätkäporukan keskinäistä verkostoitumista; isä-Mufasa: mies. Pahissetä-Scar: mies. Neuvonantaja Zazu: mies. Tietäjä-Rafiki: mies. Hassunhauskat parhaat kaverit Timon ja Pumba: miehiä. Miehiämiehiämiehiä. Kokonaisia persoonoja, toki päähahmo Simbaa tukevia, mutta täysine ominaisuuksineen. Mikä Nalan ominaisuus on? No rakastaa Simbaa.

"Olga [Palo] kertoi tapahtumasta, jota oli ollut vuonna 2016 järjestämässä Q-teatterissa. Siellä näytettiin tunnetuista elokuvista versioita, joista oli leikattu pois kaikki muut paitsi kohtaukset, joissa oli naisia. Ne olivat lyhyitä elokuvia ne – sekunteja tai minuutteja. Naisten todellisen roolin tekeminen näkyväksi tuotti myös silkkaa farssia, kun muu oli leikattu pois."

Silfverberg sukeltaa sekä miehisen katseen käsitteen että elokuvataiteen historiaan sellaisella syvyydellä, että tämä kaikki aukeaa kirjassa monin tavoin, lukemattomin esimerkein, ja se tarjoaa uutta myös aiemmin aiheeseen tutustuneelle, vaikka ennakkoon ehkä hieman pelkäsinkin muuta. Silfvergberg risteilee teoksessaan hienosti henkilökohtaisen ja yleisen, teoreettisen ja kokemuksellisen tiedon välillä, ja se luo tekstiin syvyyttä, samastuttavuutta ja uusia näkökulmia. Silfverberg tuo esiin mestarilliset naiskuvaajat, ohjaajat, jotka kuvaavat naista kuin kuvattaisiin luontoa; ihmeellisenä, mystisenä ja kaukaisena kohteena, jolta ei pääse itse kysymään sen tunteista, ajatuksista ja kokemuksista. Hän ruotii E.T.-elokuvan ulkopuolisuutta, ja sen kaksinkertaisuutta, kun samastumisen täytyy aina osua ei-kaltaiseensa henkilöhahmoon. Hän pilkkoo Dingo-fanit ja dingofanipojat palasiksi, tarjoaa maistiaisen elokuvaseksin luonnottomuudesta, pohtii samastuttavuuden vaatimusta sekä kritiikkiä, kritisoi seksuaalisen väkivallan kuvauksia puolustavia "täytyyhän naisen kipu näyttää kun tätä maailmassa edelleen tapahtuu" -puheenvuoroja ja kiinnittää huomion laajemmin siihen, millaiseksi tytöksi/naiseksi tässä yhteiskunnassa ylipäätään on mahdollista kasvaa, kun mieskatse on kaiken läpäisevä tapa hahmottaa maailmaa. Kun se katse on niin tiukka ja kipeästi puolustettava, ettei siitä suostuta luopumaan edes silloin kun sitä astuvat kritisoimaan sadat, tuhannet, ellei sadat tuhannetkin näyttelijänaiset ympäri maailman, muiden taidealojen seuratessa perässä. 

Miehinen katse on kapea, ja kuten varmasti patriarkaatistakin, siitä kärsii lähes kaikki. Ja ne ketkä siitä hyötyvät, kieltävät sen olemassa olon kaikkein tiukimmin. He tekevät sen korkeilta palleilta, ohjaajan paikoilta, omasta mielestään turhaan syytettyjen tuoleilta, joille media antaa edelleen tilaa, sääliviä haastatteluita siitä, miten mahdottoman vaikeaa onkaan ollut palata normaaliin arkeen sen jälkeen kun joku akka on jossain somen syövereissä paljastanut seksuaalisen häirinnän tai ahdistelun. He täyttävät palstatilaa sanomalla, ettei mitään saa enää sanoa, he käskevät hampaat irvessä erottaa tekijän teoksesta näkemättä sitä paradoksia, joka tekijän puolustuksesta aina syntyy tilanteissa, joissa heidön kaltaistensa ongelmallinen käytös paljastetaan. Mutta kapein ja tuhoisin se varmasti on ei-miehille tai vähemmistössä eläville miehille, niille, joita on totuttu katsomaan male gazen, voiman ja vallan silmälasien tai kameralinssin läpi. Ja sen jos minkä Silfverberg paljastaa taiten tässä esseekirjassaan.

"Niihin aikoihin tyttöjen prinsessamekoja ja kaikkea sit tuotteistamista käsiteltiin kriittisinkin äänenpainoin. Ja totta on, että tonneittain sinisenä kimaltavaa roskaa rahdataan kaatopaikoille vielä vuosienkin päästä. Mutta tyttömäisiä juttuja on aina paheksuttu, eivätkä tyttöjen harrastukset ole ainoita, jotka tuottavat muoviroskaa. Sifonkimekot eivät myöskään ole Frozen-siskojen ensisijainen ominaisuus. Heillä on prinsessamekot viran puolesta, vähän kuin aiemmilla supersankareilla oli trikoot muskelitoppauksilla. Sellainen on virka-asun."

Kun suljen kirjan viimeisen sivun, takakannen sen päälle, on olo jotenkin syvästi erilainen kuin ennen kirjan aloittamista. Se hiipii jostain sisältä, kasvaa pikkuhiljaa ja tuntuu niin äärettömän hyvältä. Tärkeältä. 

Viimein se on täällä. 

Nähdyksi tulemisen tunne.


Helmet-haaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito 

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI
208s.
Otava 2021
kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 20211. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

torstai 2. syyskuuta 2021

TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

HELMI KEKKONEN : TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ
211s.
Siltala 2021
Saatu arvostelukappaleena

Miltä tuntuu elää, kun koko olemassaoloa kannattelee syyllisyys tehdyistä valinnoista? Miten elämä rakentuu, kun kaikki olisi voinut olla toisin, jos juuri sinä yhtenä päivänä olisi ollutkin siellä, mistä tapahtumat lähtivät vyörymään, paikoillaan, ajattelematta jälleen kerran itseään? Ja voiko niin edes ajatella? Onko omalla valinnalla oikeasti perhosvaikutus, kenen syyllisyyttä me lopulta edes kannamme?

Jotakuinkin näistä asetelmista lähtee liikkeelle Helmi Kekkosen tuore romaani, Tämän naisen elämä. Kekkosen uutuus on surullisen kaunis tutkielma surusta ja lapsuudesta, joka antaa kovin vinot lähtökohdat, syyllisyydestä, joka ohjaa koko tapaa hahmottaa omaa itseään. Tämän naisen elämä on kokonainen ja eheä tarina Helenasta, hauraasta ja etäisestä, maailmaa sivusta ja välillä kaapin sisältäkin tarkkailevasta. Tarina aukeaa pikkuhiljaa, kasvaa päähenkilönsä mukana, alun välähdykset tiivistyvät loppua kohden intensiiviseksi hetkeksi, kun paon on vain tavalla tai toisella loputtava.

"Osallistuin opintojen ohella muutamiin taideprojekteihin ja olin mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia, toisinaan innostuin ja nautinkin, mutta nyt ymmärrän sen täysin selvästi: minusta ei koskaan tulisi tuollaista, noin luovaa ja avointa. Olen liian kulmikas, liian terävä. Osaan sopeutua, en muotoutua. Minussa ei ole mitään sellaista mistä voisi tulla jotain suurempaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä haluan elämälläni tehdä, mutta olen pitänyt tiedon itselläni, vältellyt koko asiaa. Niin kuin olen aina tehnyt, kaiken suhteen. Ajatellut, että niin kauan kun mikään ei ole varmaa on kaikki mahdollista. En vain oikein usko siihen enää. Kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoinna ei lopulta tarkoita yhtään mitään."

Tämän naisen elämä on kekkosmaisesti äärimmäisen kaunis, herkkä ja kipeä, se tarkkailee tavallaan etäältä mutta tuo hahmonsa silti hyvin lähelle. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa, ja etenkin takaumissa on sellaista voimaa ja kirkkautta, että en hetkeen muista tällaista lukeneeni. Kekkonen kirjoittaa terävästi, monikerroksisesti, toisaalta aivan tavallisista naisen elämään ja kasvuun liittyvistä asioista, kivuista ja vähätellyksi tulemisesta, toisaalta taas suuresta ja pimeästä, joka vetää puoleensa juuri silloin kun hetken ehtii kuvitella kaiken olevan hyvin. Ja se kontrasti on hieno, virittynyt hiljalleen täyteen tehoonsa kirjan ja Helenan kasvun mukana, ja se osoittaa vahvasti, miten puhumattomuus muuttuu kivuksi, miten kipu kaiken lävistäväksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Kekkosen tekstissä paistaa läpi se herkkä ja tarkka psykologinen silmä, joka kirjailijalla on hahmoja kuvatessaan. Kipu on tummaa ja kaiken lävistävää, äidin hautajaisista liikkeelle lähtevä romaani on tarkka ja yhden naisen elämän kokoinen. Se rakentuu pienistä palasista, joista toiset liittyvät yhteen ja toiset eivät sitten millään, se ei ole lineaarista ja pakotettua, vaan tavallaan paloja sieltä täältä, sellaisesta elämästä, josta emme ole tottuneet lukemaan tarinoita. Se on suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttä ja siitä se juuri saa voimansa: siitä, että kaiken takana piilee aina jotain suurempaa, haavoittavaa ja terävääkin, niin onnessa kuin onnettomuudessa. Synkimpiä mielen liikkeitä Kekkonen kuvaa niin tarkasti, että meinaan tipahtaa niihin takaisin itsekin, ja sitten toisaalta aina on myös valoa. Valoa, joka pitää pinnalla, ainakin osan meistä.

Helmet-haaste 2021: 19. Kirjassa leikitään 

tiistai 31. elokuuta 2021

KEVÄÄSTÄ, KESÄSTÄ JA VIIMEISTEN KUUKAUSIEN KIRJOISTA


Onpa siitä kuulunut taas hetki, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne kuulumisia, oikein mistään suunnasta. Ehkä johtuu osin siitä, että keväällä ei oikein kuulunut mitään, ei ollut mitään mistä kirjoittaa, mistä ainakaan olisi halunnut, kun jo kaiken kokemisessa, painolastin kanssa kulkemisessa oli tarpeeksi, eikä sitä ainakaan tehnyt mieli laittaa internettiin. Toinen koronakevät vei voimat ihan totaalisesti, ilon kaikesta kuin mikäkin leijuva ankeuttaja, sai kaiken näyttämään varsin pimeältä ja lohduttomalta. Ei ollut jäljellä kuin työt, kaikki muu oli etänä, osa niistäkin, mikään ei oikein maistunut tai tuntunut miltään. Niinpä vain nukuin, nukuin ja nukuin, katsoin lukemattomia suoratoistopalvelusarjoja, pitkiä ja lyhyitä, Girlsin ensimmäistä kertaa (i h a n a ), Successionin (viiltävän loistava) myös, Killing Eveä (ensimmäinen kausi loistokas), Sharp Objectsin (hieno), Pretend It's a Cityn (täydellinen), lukemattomia espanjalaisia psykologisia trillereitä ja lyhytsarjoja. Ja sain kaiken vapaa-ajan, televisiosarjojen ja koiran kanssa tehtyjen keväisten metsälenkkien lisäksi myös luettua, huhtikuussa etenkin. 

H U H T I 

T O U K O 

Näistä ehdottomasti loistavimmat lukukokemukset oli Järvisen Uni viime yönä: sekä Hjorthin Onko äiti kuollut. Niistä tuli sellaisia sielunkirjoja, ikuisia lemppareita, itseään ehkä suurempiakin kokemuksia. Hakkaraisen & Häikiön Curiositas oli myös hieno, etenkin nyt kun olen käynyt myös Kansallismuseossa katsomassa Toista maata -näyttelyn, joka herätti monet teoksen esineet viimeistään henkiin. TPA-trilogian ensimmäinen osa oli vuoden kestänyt koronaprojekti, kuuntelin sen loppuun Holman Antin lukemana. Hienohan se on, mutta toinen osa odottaa ilmeisesti seuraavaa pysähtynyttä hetkeä.


Jos huhti- ja toukokuu tuntuivat kestävän ikuisuuden kumpainenkin, kesä-, heinä- ja elokuu taas katosivat yhdessä silmänräpäyksessä. Kaikki heräsi henkiin, helle vei mukanaan, ja yhtäkkiä edellisestä syyskuusta kestänyt seisahtunut ilma muuttui liikkeeksi, pääsin liikkeelle, ulos, kesäyöhön, kallioille, pyörän selkään, pitkille kävelyille ja teelle Lammassaaren rantaan. Kävin joka kuukausi mökillä, olin yhden ystävän kanssa Suomenlinnassa, toisen tärkeän seurassa Vallisaaressa, ystäväporukalla Lonnassa. Uin lukemattomia kertoja meressä, luin kirjan jos toisenkin sisäpihalla auringossa, valvoin kokonaisen yön Seurasaaren kuumilla kallioilla ja kävelin kotiin kun ensimmäiset jo lähtivät töihin. Söin useammin lettuja kuin vuosiin, palasin joogan ja kiipeilyn pariin, kiersin Itä-Suomea, Tamperetta ja Turun saaristoteitä. Ja luin – lähinnä mökkipätkillä, kun koko elämä käpertyi vain paikoillaan olemisen ja luonnon ympärille, kun päivän ainoa tehtävä oli nousta ylös aurinkoon lukemaan.

K E S Ä

H E I N Ä
Harry Salmenniemi : Fantastinen salaatti 

E L O
Helmi Kekkonen : Tämän naisen elämä

Kesän tärkeimpiä kirjoja on ehdottomasti ollut Auvisen Kaltainen valmiste, Ditlevsenin Lapsuus, Turusen Järjettömiä asioita, Kekkosen Tämän naisen elämä sekä jälleen Hjorthin ilmiömäisen uupea Perintötekijät. Hersyvää naurua kuului, kun kuuntelin Pirjo Heikkilän lukemana Elina Viinamäen novelleja, samoin Antti Holman lukemana Harry Salmenniemen novellit nousivat ihan omaan luokkaansa. Hienoja tietokirjoja oli taas elokuiset Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan  sekä Suurteoksia, ne on moneen kohtaan alleviivattuja ja laputettuja uusien ajatusketjujen merkeiksi.


Pitkän ja kevyen kesän jälkeen on taas hieman ollut vaikeuksia totutella arkeen, jaksaa yhtaikaa sekä elää että työskennellä. Liikkeessä olo tekee hyvää, vaikka se väsyttää sellaisilla tavoilla joihin en ole tottunut, ja niinpä klassisesti, ajalle niin raivostuttavan tyypillisesti täytyy tietoisesti taas etsiä omia rajoja, niitä ääriviivoja, jonka sisällä sekä voin hyvin että jaksan. Luoda tila, jossa on turvallista toimia, hahmottaa kohdat, joiden yli en enää itseäni työnnä. Anna työntää, jää kiinni siihen puheeseen ja ilmapiiriin, jonka mukaan montaa asia tekevä on tehokas ja niinpä vähän ihmisenä parempi, en halua mitata suorituksilla ihmisarvoani, olla mukana ajassa, jossa oman jaksamisen kustannuksella tehdään enemmän kuin oikeastaan edes voi. Kesä toimii hyvänä vastapainona, sellaisena, jonka varassa kaikkea on taas hyvä opetella, muistukkeena siitä, että tällaistakin on. Tätä varten olen.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

VIELÄ LISÄÄ RAKKAUDESTA – SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA
339s.
Tammi 2021

Rakkaudesta kirjoittaminen on riskialtista puuhaa. Kun kirjoittaa rakkaudesta, romanttisista ihmissuhteista, leimautuu varsin pian kevytkirjailijaksi, kioskikirjailijaksi, vähän sellaiseksi ei niin kovin vakavasti otettavaksi (ellet sitten satu olemaan 1800-lukulainen venäläismies, se on tietenkin aivan eri asia. Miehethän kirjoittavat rakkaudesta oikein, siis järjellä, naiset väärin, siis tunteella.) Rakkaussuhteet eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen, vakavasti otettavaan taiteeseen, suuriin ja polttaviin kysymyksiin. Taiteen on otettava kantaa, annettava jotain yhteiskunnalle, tai vähintäänkin paljastettava siitä jotain uutta. Kaikki muu on ajanvietettä, viihdettä, ja sellaisen parissa nyt lähinnä tulee hupsuksi. Vai..?

Olen oppinut itsekin ajattelemaan, että ihmissuhteet, rakkaudesta nyt puhumattakaan, eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen. Jumiutunut käsitykseen, jossa on olemassa korkeaa ja matalaa kirjallisuutta, vakavia ja turhia aiheita. Voisin silmät kirkkaana tosin väittää, ettei näin ole, mutta kun Saara Turunen kirjoitti kirjan rakkaudesta, ja se freimattiin keväällä aika isostikin päivälehdissä (ja markkinointiteksteissä) poliittiseksi teoksi, saatoinpa jäädä hieman kiinni omista ennakkoluuloistani. Niinpä hankin kirjan suoraan omaksi – mutta lukuhetkeä se sai odottaa lähes syksyyn saakka, sillä keväällä keväällä omankin pään kanssa oli aivan tarpeeksi tekemistä, enkä todellakaan kyennyt enää muiden jahkailuja ottamaan vastaan romaanien sivuilla. 

"Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntyä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muile. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?"

Järjettömissä asioissa nimettömäksi jäävä päähenkilö elää elämää, jossa rakkaus on toisella puolella Eurooppaa kuin oma elämä, ura ja perhe. Rakkaus tulee yllättäen, vaihto-oppilasvuoden aikana, mies valloitetaan sillä perinteisellä vaikeasti tavoiteltavan tytön leikillä, sillä joka ei anna, on kontrollissa, pitää kiinni periaatteistaan. Alkusuhde on jahkailua, tätäkö minä halusin, voiko näinkin elää? Ja kun suhde astuu uomiinsa, aiheuttaa jahkailua lähinnä ympäristön paine, se, miten erilainen oma suhde on verrattuna siihen kapeaan heteronormatiiviseen malliin, jossa tapaillaan, seurustellaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, tullaan raskaaksi ja ollaan enemmän tai vähemmän onnettomia elämän loppuunsaakka, ellei sitten jotain aivan kummallista satu tapahtumaan, ja onni löytyykin arjesta. 

Rakkaus, joka aiheena kantaa kirjan tarinan läpi, on myös kirjan minä-kertojan mielestä aivan väärä aihe taiteelle, elämän keskiöksi, siihen, että tulisi otettua vakavasti. Ja silti se on se, minkä varassa koko elämä kulkee, minkä päälle omaa identiteettiä rakennetaan, minkä varassa tulee nähdyksi kaikkien muiden silmissä. Siihen nähden aiheen aliarvioinnissa onkin kyse varsin räikeistä kaksoisstandardeista: rakkautta kuuluu olla kaikilla, sillä rakkaudetonhan on jollain tapaa viallinen, puutteellinen, jopa puolikas, mutta itse rakkaudesta tai sen monimutkaisuudesta sitten ei puhuta, se kuuluu vain kevyeen ja höpsöön viihteeseen. Ja niinpä Järjettömien asioiden päähenkilö hiljenee rakkaudesta, niin taiteessa, haastatteluissa kuin omassa suhteessaankin, tavallaan. 

Turunen kirjoittaa rakkaudesta ihanasti. On ihana ja raikaskin lukea rakkaudesta näin, näin arkisesti ja toteavasti, ilman sitä Suuren Tarinan tuntua, jossa aina menehdytään jo ajatukseenkin, ettei toista voi omistaa lopunelämäänsä. Tiedän jotain siitäkin rakkaudesta, vaikkakin se on sellaista, että sitä tuntee vain niissä suhteissa joissa arki ei tule koskaan vastaan. Mutta Järjettömissä asioissa tulee, ja niin tulee se ikuinen venkoilukinm että tätäkö minä halusin, oliko tämä sitä mitä minä halusin, voiko näin olla, näinkö kuuluu olla, kuka tätä haluaa ja haluaako kukaan. Päähenkilön vanhemmat tiuskivat toisilleen, suomalaiset tiuskivat toisilleen, päähenkilö tiuskii miehelleen, ja silti kaikki vain ovat edelleen yhdessä, koska romanttinen rakkaus määrittelee hyvin pitkälti onnistuneen kansalaisuuden. Ja tottumuksestakin rakkaus asuu jossain arjenhuokosissa, pienissä hetkissä, päätöksessä olla. Yhdessä hetkessä sitä pakahtuu ihan vain toista katsoessaan, toisessa taas siitä miten vapaasti happi kulkee keuhkoihin kun saa olla vain yksin, olemassa vain itselleen.

Järjettömiä asioita on oikeastaan ensimmäinen rehellisen ja syvän tuntuinen Saara Turusen romaani, sillä se ei jätä kertomatta sitä, mikä tavallaan häilyy aiempien romaanien taustalla. Se ei väistele aihetta, jota ei nähdä vakavana, se ei piilota sitä, miten kokonaisvaltaisesti romanttinen ihmissuhde määrittää usein ihmistä. Tuntuu, että tässä romaanissa Turunen pääsee jonkun syvän ja selkeän lähelle, päästää lähelle, oli faktan ja autofiktion raja sitten missä hyvänsä. Järjettömät asiat on kirjana sellainen jossa annetaan mennä eikä vain anneta jotain mitä odotetaan lukijan haluavan kuulla. Turunen kirjoittaa rakkaudessakin niin kuin Turunen on tähän asti kirjoittanut kaikesta: lakonisesti, etäältä, tavallaan sivusta seuraajana vaikka päähenkilö onkin tapahtumien keskiössä. Tunteen luominen jää lukijan tekijäksi, tunnistettavaksi jos on ollut itse vastaavassa tilanteessa. Ja monipa meistä on ollut. Arkisen rakkauden parissa, jota kaikki tavoittelevat, mutta josta on jostain aivan järjettömästä tunne-järkivastakkainasettelusyystä muka naiivia tehdä taidetta. 

Helmet-haaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

maanantai 23. elokuuta 2021

SUURTEOKSIA

SAARA TURUNEN & PETRA MAISONEN (TOIM.) : 
SUURTEOKSIA
304s.
Tammi 2021

Jos listaan itselleni tärkeimpiä kirjailijoita, merkittävimpiä teoksia, eniten vaikuttaneita klassikoita, ovat ne pääsääntöisesti naisten kirjoittamia kirjoja. Voisin nimetä tähän hieman itsestäänselvästi Tove Janssonin Kesäkirjan tai toisaalta viime vuosina uudelleen löydetyn Sally Salmisen Katrinan.  Sylvia Plathin Lasikellon alla taas on henkilökohtaisesti tärkeimpiä klassikoita ja toisaalta Ranya ElRamlyn Auringon asema on yksi kauneimpia kirjoita, joita koskaan olen lukenut. Tekisi kovasti mieli sanoa, että kirjailijoiden sukupuolijakauma on sattuma, mutta ei se ole. Se on tietoisen aiheeseen tutustumisen, klassikkokaanonin haastamisen ja parin vuoden takaisen lukuhaasteen lopputulema. Se on katseen kääntämistä sinne, minne suuret klassikkolistaukset eivät ole sitä tottuneet kääntämään, se on haaste sille, mitä olemme tottuneet pitämään suurena kirjallisuutena. Voisin minä listata suurteoksiksi Linnaa, Waltaria tai Hemingwaytakin. Mutta ne ovat suuria, kun niitä on totuttu sellaisina pitämään. Ne ovat aina olleet kirjallisuutta kaikille, kun naisten kirjoittamat ovat olleet kirjallisuutta naisille. Ja sitä samaa ajatusta on nyt lähtenyt haastamaan Saara Turunen & Petra Maisonen alkuvuodesta ilmestyneessä Suurteoksia-kokoelmassaan, jossa kaksikymmentä suomalaista kirjailijaa kirjoittaa hienoja kirjallisuusesseitä itselleen tärkeistä suurteoksista. Eikä vain vaihtoehdoiksi niille miesten kirjoittamille, vaan aidosti myös listoille niiden kuluneimpien tilalle.

Suurteoksia on 20 kirjailijan kirjallisuusesseeantologia, jossa jokainen kotimainen kirjailija esittelee itselleen yhden tärkeän teoksen, käy sitä läpi peilaten sitä itseensä, omaan elämäänsä, omaan kirjoittamiseensa. Tekstit ovat hyvin erilaisia, kuten ovat niitä kirjoittaneet kirjailijatkin, mutta yhdessä ne muodostavat kauniin esseekaaren, kokoelman henkilökohtaisia tarinoita, tulkintoja ja pohdintoja siitä, mitä kaikkea kirjallisuuden avulla voikaan tuntea ja kokea. Suurteos tarkoittaa jokaiselle kirjailijalle hieman eri asiaa, mutta silti kaikkien sisältä paistaa läpi se suuri rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se on monille elinehto, tapa hahmottaa koko maailmaa, ja toisaalta paikka etsiä jotain samastuttavaa yhteiskunnassa, joka on yleensä näytetty vain yhdenlaisten hahmojen kautta.

Suurteoksissa sukelletaan monenlaisiin maailmoihin, mutta lempitekstejäni ovat ehdottomasti ne, jotka tulevat oikeasti lähelle, joko kirjoittajan omien kokemusten tai kirjoittajan tekemien kirjallisuustulkintojen kautta. Anna Kortelaisen teksti A.S. Byattin Riivauksesta saa lähes ryntäämään kirjaston lainahyllyille, Astrid Swanin essee Anaïs Ninin Henrysta & Junesta on taas yksi taidokkaimpia kirjallisuusesseitä, joita olen ihan hetkeen lukenut, tuntuu kuin olisin sukeltanut Anaïs Ninin tuotantoon itsekin. Milja Sarkolan Poikani Kevin & Koko Hubaran Nimikirjoitusmies olivat mielenkiintoisia, kauniita ja kohtaavia, Aura Nurmen & Saara Turusen tekstit Sirkka Turkan runoista sekä Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain -romaanista taas avasivat upealla tavalla lukijuuden ja kirjailujuuden/runoilijuuden rajapintoja. Ja ehdottomasti kauneita oli aina yhtä heleästi kirjoittavan Helmi Kekkosen essee Joan Didionin Maagisen ajattelun ajasta; Kekkonen sanoittaa Didionin kirjan kautta jälleen jotain sellaista, jolle en ollut osannut edes huomata kaipaavani sanoja, ennen kuin olen saanut ne tämän antologian kautta omakseni. Jo yksin tämä essee sai minut ostamaan Suurteokset myös itselleni, jotta voin lukea, alleviivata ja palata tähän milloin tahansa.

Monipuolinen kokoelma on kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuuden rakastajille, niille, jotka elävät lukemisesta ja toki kirjoittamisesta myös. Tämä toimi mainiosti myös tällaisena hybridimallina, jona itse sen koin: osan teksteistä kuuntelin äänikirjana, osan taas luin itse kirjaston lainakirjasta. Ja mikä ihaninta: tämän antologian ansiosta luettavien kirjojen pinoni kasvoi juuri kymmenillä teoksilla, osin niillä, joista tässä kirjoitettiin, osin niillä, jotka ovat tässä kirjoittaneiden omia. Enkä meinaa malttaa odottaa, että pääsisin lukemaan ne kaikki, suurteokset. 


Helmet-haaste 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

perjantai 20. elokuuta 2021

PERINTÖTEKIJÄT

VIGDIS HJORTH : PERINTÖTEKIJÄT
380s.
S&S 2020
Alkuteos: Arv og miljø // 2016
Suomennos: Katriina Huttunen

Hullaannuin huhtikuussa Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut -romaanista, joka on eräänlainen jatko-osa tälle, juuri lukemalleni Perintötekijöille. Hjorth kuvaa perhesuhteita äärimmäisellä tarkkanäköisyydellä, yhden näkökulman kautta tietoisen kapeasti, kierrellen ja kaarellen, lineaarisuutta ja suuria tarinarakenteita vältelle. Onko äiti kuollut on ollut yksi vahvimpia lukukokemuksiani vuosiin, ja luonnollisestikin sen jälkeen olen varsin malttamattomana odottanut tähän aiemmin julkaistuun Perintötekijöihin tutustumista.

Perintötekijät saa alkunsa perhedraamasta, jossa vakavaraiset vanhemmat antavat ennakkoperintönä kauniit mökkinsä kahdelle nuorimmalle siskolle, jättäen esikoispoikansa ja vanhimman tyttärensä ulkopuolelle. Bergljot, kirjan kertoja, se siskoksista vanhin, on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä jo vuosia aiemmin, eikä mitään perintöä kaipaisikaan, mutta tulee temmatuksi vimmaiseen riitaan mukaan, kun isoveli kaipaa epätasa-arvoisen perinnänjaon suhteen liittolaista. Kipeät, kiivaat ja tulehtuneet välit tekevät perintöjaon myötä näkyväksi jälleen sen, mistä kaikki on saanut alkunsa: syyn, miksi Bergljot on jättänyt perheensä alunperinkin. Kun riidellään perinnöstä, riidelläänkö koskaan lopulta rahasta? Vai onko kyseessä tarve tunnustukselle, nähdyksitulemiselle, oman totuuden esiin saamiselle? Ja kenen totuus merkitsee eniten, kenen tarvitsee tuoda todisteita pöydälle, kenen sanaan uskotaan, kun tilanne on "sana sanaa vasten"?

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleens hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua. Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen."

Hjorth kirjoittaa perhedraamaa uskomattomalla vimmalla, kiivaudella, kieputuksella ja taidolla, sanoittaa sellaisia tunteita, jotka harvoin pääsevät näin valovoimaisesti kirjallisuudessa esiin. Hjorth luottaa lukijaansa, sillä tarina tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, näkökulmia kuin ehdottomia totuuksia. Vaikka kirja on kuvattu kokonaan päähenkilön näkökulmasta, hänen kertomanaan, on kokonaisuus monisyinen ja kipeä, ei kenenkään puolella, mutta silti totuutta väistämätön. Päätarinan rinnalla kulkee myös muutama muu tarina, ystävyys, joka kantaa läpi kaikkein vaikeimman, toisaalta sotahistoriaan syventynyt tutkijatoveri, jonka kautta Hjorth laajentaa perhekriisin yhteiskunnallisiin mittasuhteisiin, tuo henkilökohtaisen yleiseksi, lapsuudentrauman sotatraumaksi. 

Hjorthin teosta on käsitykseni mukaan pyritty lukemaan autofiktiona, pienentämään sitä paljastuskirjallisuudeksi, totuudeksi kirjoittajansa perheestä, lapsuudesta, kokemuksista. Mutta haastatteluissa Hjorth itse toivoo kirjan tulevan luetuksi romaanina, sitä vahvistaa myös toki päähenkilölle annettu nimi, kirjailijan omasta poikkeava. Ja sellaisena tätä itsekin haluan lukea, tarinana totuudesta, mutta en todellisuudesta. Sitä kirja itsekin sivuaa, sitä, miten yhden totuus on niin vahvaa ja räikeää, että sen voi antaa sekä määrittää koko elämänsä että kieltää ulkopuolelta. Mikä lopulta on totta ja miten totuus vaikuttaa perheessä, jonka koko olemassa olo perustuu kieltämiseen? Ja kun yksi totuus kielletään, mitä kaikkea pinnan alle jääkään? Ja kun totuuksia on enemmän kuin yksi, voiko kaikkien kanssa olla väleissä tulematta valinneeksi puoltaan? 

Perintötekijät on upea, voimakas ja intensiivinen lukukokemus. Hjorth kirjoittaa tarinansa ympäriltä, ympyräksi, inhimillisen kehämäisesti kasvattaen sitä pikkuhiljaa, vieden trauman synnyttämää inhimillistä kokemusta eteenpäin taitavilla kielellisillä tehokeinoilla, toistolla, kahdella askeleella eteen ja yhdellä taakse, kieputtaen, palaten ja pala kerrallaan antaen, lukijansa tulkintakykyyn vahvasti luottaen. Valta ja voimasuhteet tiivistyvät tarinassa kipeästi sitä yhteiskunnallista kertomusta mukaileviksi, jossa todistustaakka on uhrilla ja sana riittää puolustukseksi hyvinkin pitkälle. Mutta sillä on aina seurauksensa, vaikka miten vastaan taistelisikin.

Helmet-haaste 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

lauantai 14. elokuuta 2021

MIKÄ RAKKAUSKÄSITYKSESSÄMME ON PIELESSÄ – LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN

LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN
171s.
Sammakko 2021
Alkuteos: Den rödaste rosen slår ut // 2019
Suomennos: Helena Kulmala
Pyydetty arvostelukappaleena

Ruotsalainen Liv Strömquist on ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani - tai sarjakuvataiteilijoita, jos tarkkoja halutaan olla. Strömquistia on suomennettu jo jonkin verran, ja tämä uusin, viimein julkaistu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan istuu täydellisesti aiempien julkaisujen jatkoksi.

Kapitalismi- ja yhteiskuntakritiikistään tunnettu Strömquist paneutuu usein laajempiin sosiologisiin teemoihin, mutta tämä uusin teos pureutuu varsin kapeaan aiheeseen: moderniin, hetero-oletettuun rakkauskäsitykseen ja mikä siinä on erityisesti pielessä. Punaisin ruusu tuntuu jonkinlaiselta sisarusteokselta - tai kirjalliselta vastaparilta - Strömquistin aiemmalle, jo oli kymmenen vuotta sitten alunperin julkaistulle Prinssi Charlesin tunteelle, joka ylipäätään haastoi myöhäiskapitalistista rakkauskäsitystä, tunnetyön lankeamista naisille sekä monogamisten, romanttisten suhteiden äärijalustalle nousemista. Nyt 9 vuotta myöhemmin Ruotsissa julkaistu ja muutama vuosi myöhemmin suomeksi saatu Punaisin ruusu taas sukeltaa syvemmälle; se tarkastelee viiltävän oivallisesti sitä, miksi rakkaus tunteena ylipäätään on mahdoton terapia- ja itsevoimautuskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa minästä tulee elämän keskiö ja hyvinvointiprosessi, miten yksilö käpertyy itseensä ja toteuttaa kuluttajaidentiteettiään myös niillä, pun intented, parisuhdemarkkinoilla.


Strömquist pohjustaa aihettaan katttavasti, ja käyttää oivallisina esimerkkeinä esimerkiksi Leonardo DiCaprion viehätystä lukuisiin bikinimalleihin tai feministisenä jumalattarena pidetyn Beyoncen sanoituksia, jotka käskevät tunteettomasti korvaamaan kelvottoman uccelin suoraan uudella. Taustalla on myös teoriaa, niin filosofian, psykologian kuin sosiologiankin kentiltä, ja Strömquist avaakin mainiosti sitä, miten oman itsen projektoituminen jatkuvasti paranneltavaksi ja kehitettäväksi kohteeksi on vain yksi myöhäiskapitalistinen juoni yksilön sortamiseksi. Kun keskitymme terapoimaan itseämme, parantamaan omaa asennettamme, omia miesvalintojamme, omaa suhtautumista suhteisiimme, häivyttyy taka-alalle äärimmäisen näppärästi kaikki rakenteellinen vinksahtaneisuus, ja patriarkaatti, cis-ylivalta sekä tunnetyön epätasa-arvo saavat rehottaa edelleen aivan rauhassa. Kunhan minä eheydyn, kunhan minulle mikään ei ole mahdotonta, kunhan minä opin yksilönä toimimaan paremmin saavuttamaan haluamani (eli sen, mitä yhteiskunta on opettanut haluamaan), kaikki on kontrollissa. Tai jotain.

Siinä missä rakkaus toista kohtaan vaatii täydellistä antautumista, on osa jotain yhteiskunnallista tarinaa oikein elämisestä sekä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän monien ihmisten päämäärä elämässä, nyky-yhteiskunnan suhtautuminen itseen ennemminkin vie meiltä mahdollisuuden syvään ja aitoon tunnesiteeseen sen sijaan että se kaikella voimauttamissanomallaan yksin sitä lisäisi. Ja jälleen tämä kaatuu naisen niskaan: nainen on väärin, nainen rakastaa väärin, nainen rakastaa liikaa, nainen on epätoivoinen, nainen on sitä ja nainen on tätä. Ja sen sijaan, että tunnerakenteellista vinoumaa siis korjattaisiin, haudataan se siihen, että nainen ottaa projektiksi olla enemmän mies; olla vähemmän, olla etäisempi, keskittyä itseensä, korvata rakkaus lennosta uuteen, olla näyttämättä, että toisen käytös sattuu, olla vahva, tunteeton, itsenäinen ja itsellinen. Valitaan parit kuin valittaisiin uusi tietokone, vertaillaan osia, etsitään mahdollisimman täydellinen, korvataan paremmalla, luovutaan kun siltä tuntuu. 

Ehkäpä se 1800-luvun kurjuusromanttinen rakkauskäsityskään ei aivan tähän aikaan puhtaiden sovi, mutta ainakaan siinä ei suhtauduttu toisiin välineellisesti, omaa itseä ja identiteettiä korostavina tekijöinä. Strömquist lainaa teoksessaan ehkä yllättävänkin kapeaa tutkijakuntaa, mutta toisaalta hän tekee sen taidokkaasti, terävästi ja omalla piikikkäällä tavallaan. Hän osoittaa taiten, että jälleen yksi perusinhimillinen tunnekokemus on jäämässä modernin myöhäiskapitalistisen ja ääriyksilökeskeisen ajattelutavan jalkoihin, ja muistuttaa, että siitä harvoin seuraa kovin hyvää. Ainakaan muille kuin nykyisen riistoon ja alistamiseen perustuvan yhteiskuntamuodon ylläpitämiselle. Miten solidaarisuus voisi löytää kasvusijaa, kun sen olemassaolo jopa romanttisissa parisuhteissakin alkaa tuntua varsin uhatulta?

Helmet-haaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS
142s.
S&S 2021
Alkuteos: Barndom // 1967
Suomennos: Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsen on suomenkielisen Wikipedian mukaan tanskalainen kirjailija, joka on saanut kirjallisuuspalkinnon, ollut kolmesti naimisissa ja tehnyt itsemurhan. Ja siinäpä se. Uskaliaasti väittäisin, että jos kyseessä olisi mieheksi luettava kirjailja, Wikipedia-sivu olisi a.) pidempi, b.) keskittyisi vahvemmin kirjailijan tuotantoon avioliittojen sijaan sekä c.) tunnustaisi laajemmin kirjailijan aseman pohjoismaisen kirjallisuuden klassikkokaanonissa. 

Niin tai näin, nyt tuotteliasta ja kotimaassaan rakastettua Ditlevseniä on viimein käännetty myös suomeksi. 1970-luvun taitteessa ilmestynyt Kööpenhamina-trilogia on kaiketi Ditlevsenin pääteoksia, ja ainakin Tanskassa kovasti arvostettu klassikkoteos. 54 vuotta myöhemmin kustantamo S&S sekä kääntäjä Katriina Huttunen ovat tehneet viimein hienon kulttuuriteon, ja julkaisseet ensimmäisen osan. Varsin ihastuneen vastaanoton se ainakin kirjoihin keskittyvässä bookstagramissa on onneksi saanutkin. Eikä suotta.

Lapsuus on nimensämukaisesti Ditlevsenin oman lapsuuden aikaiseen Kööpenhaminaan sijoittuva omaelämäkerrallinen pienoisromaani fiksusta tytöstä, jonka maailma näkee aikansa mukaisesti yksinkertaisena, outona ja aivan vääränlaisista asioista haaveilevana hempukkana. Politiikka, runous ja yhteiskunnallinen keskustelu ei kuulu Tovelle, mutta muutamaa vuotta vanhemmalle Edvin-veljelle kylläkin. Köyhä perhe työläiskaupunginosassa elää omaa aikaansa, ja moraalikasvatuksen kaksoistrandardit loistavat Ditlevsenin rivien välistä kilometrien päähän.

Ditlevesinin kerronta on lakonisen toteavaa, ja silti jotenkin äärimmäisen verevää, eloisaa ja moninaista. Ditlevsen näyttää yhteiskunnallisiakin asioita upeasti lapsikatseen kautta, paljastaa jättämällä sanomatta, luo aikalaiskuvaa terävillä piirroilla. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö näkee ja kuulee asioita, joita aikuiset eivät edes huomaa, ja näkökulma valinta tuntuu äärimmäisen toimivalta. Lapsuus etenee alle kouluikäisen Toven elämän mukaan aina rippikouluun saakka, ja jättää voimakkaan odotuksen kahta seuraavaa osaa kohtaan.

Jollain tapaa tästä trilogian aloitusosasta tulee mieleen myös kovin rakastettu Elena Ferranten Napoli-sarja, pohjoismaisena versiona muutama vuosikymmen aiemmin vain. Samaan tapaan kuin Ferrante, myös Ditlevsen kuvaa luokka- ja sukupuolieroja, perhesuhteita, köyhyyttä, katuelämää, naisen asemaa ja mahdottomuutta kouluttautua tiettyä astetta pidemmälle. Ditlevsenin teksti on kuitenkin tiiviimpää, keskittyneempää, ja vaikka se kuvaa upeasti työläiskorttelien eloa myös laajemmassa mittakaavassa, keskittyy se siihen paremmin yhden hahmon kautta siinä missä Ferrante pomppii enemmän perheestä toiseen. Ja se tiiviys toimii: vaikka Ditlevsenin romaanissa on vain murto-osa sivuja Napoli-sarjan aloitusteokseen verraten, maalautuu sitä kautta vähintäänkin yhtä vahva maailma ja ajankuva. Ellei paikoin jopa voimakkaampikin. 

Lapsuus on yksi voimakkaimpia kaunokirjallisia teoksia, joita olen pitkään aikaan lukenut. Enkä todella malta odottaa, että trilogian seuraavatkin osat jo suomennettaisiin. Suuri, lämmin suositus tälle kirjalle. 

Helmet-haaste 2021: 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

tiistai 13. heinäkuuta 2021

LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

 
OCEAN VUONG : LYHYT MAALLINEN LOISTOMME
367s.
S&S 2021
Alkuteos: On Earth We're Briefly Gorgeous / 2019
Suomennos: Tero Valkonen
Saatu arvostelukappaleena

Ocean Vuong on palkittu vietnamilais-yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti, jonka kriitikoiden ylistämä esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Vuongin romaanissa poika nimeltä Pikkukoira kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen, ja kulkee läpi yhden nuoren elämän, ensirakkauden, huumeiden ja perhesuhteiden selvittäessään kuka hän on ja millaista on kasvaa aikuiseksi rasistisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, joka on vain yksi sukupolvi taaksepäin ollut sodan runteleman Vietnamin vihollisvaltio.

"Kaikki vapaus on suhteellista - sinähän sen tiedät liiankin hyvin - eikä se joskus ole vapautta ensinkään vaan pelkästään sitä, että häkki levenee ja etääntyy, etäisyys muuttaa kalterit abstrakteiksi muttei poista niitä, kuten vaikka silloin kun villieläimet "vapautetaan" luonnonsuojelualueille, joissa ne jäävät aiempaa suurempien rajojen sisään. Mutta minä otin sen etääntymisen silti vastaan. Joskus nimittäin riittää sekin, ettei kaltereita näe."

Lyhyt maallinen loistomme on runollinen, riipivän kaunis ja äärimmäisen runsas romaani, jota värittää omaleimainen kieli, heleä kerronta, leikittelevä teksti ja raakaakin raaemmat aiheet. Perheväkivalta, poissaoleva isä, homoseksuaalisuus, huumeet, köyhyys, sodan traumat ja mielenterveys kuulostaa juuri siltä klassiselta esikoisteoksen kaikkea kaikessa -paketilta, mutta tällainen kritiikki lyhytnäköisesti unohtaisi, että juuri niin nyky-yhteiskunnassa epätasa-arvo kulkee; vaikeudet kasaantuvat, vähemmistöstressi lisää mielenterveysvaikeuksia, väkivallan kohteeksi joutumista, mielenterveysvaikeudet taas köyhyyttä, eristäytyneisyyttä, syrjäytymistä. Vuongin kuvaama maailma on kaikessa raakuudessaan todellinen, ja vaikka kaunis, runoilijuutta henkivä kieli antaa sille vastapainoa, kaunis ja onnelliseksi tekevä tämä romaani ei ole. Eikä sitä sellaiseksi ole yritettykään paketoida. Elämä näyttäytyy juuri niin rankkana ja raakana kuin se ylisukupolvisten traumojen kanssa tekee, ja Yhdysvalloista, länsimaisesta unelmasta piirtyy eteen kuva, jolta valkoinen, tänne syntynyt, terve ja sotaa kokematon ei koskaan osaa edes kuvitella.

Vuong kirjoittaa kokonaisen elämänkaaren, ja kirjemuotoon uppoaa nopeasti. Sodan kauhut ja toisaalta Pikkukoiran teini-ajan työpaikka tupakkapelto piirtyvät eteen, ja tarinaan uppoaa jokaisella aistilla. Se on voimakas ja suuri, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että se kulkee juuri sillä ohuen ohuella rajalla, jossa raakuudesta ja realistisuudesta tulee tarkoituksenhakuista, onnistuu se silti pysymään puolella, jossa se paljastaa, ei paljastele. Sitä mukaa kun kirjan hahmo kasvaa omaksi itsekseen, löytää äänensä voimakkaiden ja tilaavievien sukulaisten, äidin ja isoäidin varjosta, pienenee menneisyys, mutta kirjoittamallakaan mikään ei korjaannu. Ja miten jotain niin rikottua voikaan kokonaan korjata, kuulukokaan sitä? Sankaritarinat ja onnelliset loput ovat jossain muualla, Vuongin tekstissä paistaa suru ja tuska. Äärimmäisen kauniiseen kerrontaan paketoituna. Vuong ei pelkää olla poliittinen, ei paljastaa yhteiskunnan nurjapuolta. Tämä on se maailma jossa elämme, nämä kohtaloita, joita tuotamme. Tällaiselta on niin helppo sulkea silmänsä, vielä tarinamuodossakin. 

Helmet-haaste 2021: 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

PUOLIVÄLIKATSAUS // ALKUVUODEN KIRJAT 2021


Kuten ehkä aiemminkin tänä vuonna olen tainnut tänne kirjoitella, vuoden 2021 ensimmäinen puolikas on ollut henkilökohtaisesti aika hankala. Tahmea, väsynyt, paikallaan pysyvä ja silti vähän käsistä karkaava. Alkuvuosi vielä jotenkin meni, kevääntapainen jumitti minut aivan täysin. En sanoisi ehkä vieläkään, että kaikki varsinaisesti helpottaa, mutta kesän tullen onneksi rinnalle on silti tullut vähän muutakin: valoa, valvottuja öitä, ympäriinsä kuljeskelua, naurua, jäätelöä, ystäviä, läheisyyttä, hetkiä jotka aiempien sijaan haluaa muistaa eikä unohtaa. Omista ihmisistä on tullut tärkeämpiä kuin koskaan, ja lukuisten työperäisten karanteenien vuoksi jokaista halausta ja fyysistä kosketusta osaa arvostaa enemmän kuin koskaan.

Kesä ja aurinko selvittävät päätä, helle tuntuu tervetulleelta kaiken katoavan ajan jälkeen. Rakastan tätä kaamean kevään jälkeen ilmestynyttä kesää, jokaista lämpöastetta, jokaista valvottua tuntia, jokaista auringonsädettä, jonka seurassa olen ulkona kulkenut. Kuljen aina mukana neule tai villatakki, kirja ja piknik-huopa, ja ehkä viimein olen saanut rauhotuttua taas lukemaankin. Löytänyt paikan, kun voi lukea laadukasta, ilman että se katoaa johonkin loskaisen pään hukkatiloihin. Ja varovasti päivä ja kirja kerrallaan sitä uskaltaa taas ihan vähän toivoa parempien päivien olevan jonkinlainen jatkumo, ei vain sattuma lamaantuneisuuden välissä.

Ja koska yleensäkin, listat ja tilastot kiinnostaa aina, ja laskeskelin hieman aikani kuluksi mitä sitä tänä vuonna numeroissa onkaan tullut luettua. Näemmä valtavasti uutuuksia ja arvostelukappaleita, se menee totaalisen väsymyksen piikkiin, sillä on helpoin tarttua valmiiksi kotoa löytyvään kuin etsiä vanhempaa luettavaa kirjastosta. Joskus näinkin on aivan ok. Muuten yllättävän monipuolisesti, vaikka tuntuu että hirveän helposti sitä vaan jumiutuu kirjalliselle mukavuusalueelleen. Mutta niin, tässä niitä kirjoja siis:


 Tähän asti tänä vuonna olen lukenut 27 kirjaa, joista...


on 9 erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa
14 on suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa
18 on kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
3 enemmän kuin viime vuonna tähän mennessä
8 on ei-fiktiivistä kirjaa
2 on runoteosta
4 on novellikokoelmia
5 on esseekokoelmaa
4 on kuunneltu äänikirjoina
6 on ollut kirjastolainoja
14 on ollut arvostelukappaleita
3 olen päätynyt ostamaan lukemisen jälkeen omaan hyllyyn
2 on julkaistu alunperin ennen 2000-lukua
16 on julkaistu vuonna 2021
6 on yli 300-sivuisia kirjoja
12 on alle 200-sivuisia kirjoja
6 on saanut 2,5 tähteä tai vähemmän
6 on saanut viisi tähteä
 on (melko) aktiivisesti nyt kesken

ja 5 parasta ovat olleet


edellisvuosien 
puolivuosikatsaukset:
20202019 x 2018 x 2017 2016 

Loppuvuodelta toivon lähinnä lukuinnon jatkumista. Menee se missä merkeissä ja millaisten kirjojen parissa tahansa, toivon keskittymiseltä pysyvyyttä ja oivallisten kirjavalintojen jatkuvuutta. Sillä niitä jos mitä on riittänyt, uusia lempikirjoja. Ihan hurja määrä, ja se on ihanaa.

maanantai 28. kesäkuuta 2021

YSTÄVYYDESTÄ JA SEN KATKEAMISESTA - KIRJEITÄ JAPANIIN


VAPPU KANNAS : KIRJEITÄ JAPANIIN
253s.
S&S 2021
Saatu arvostelukappaleena

Ystävyys on ihmissuhteista se, joka jostain syystä saa kaikkein vähiten tilaa populaarikulttuurissa - naisten välisestä ystävyydestä puhumattakaan. Ja jos tilaa on, tilan vie kateus, katkeruus, vanhentuneet "nainen on naiselle susi" -tarinat. Ei kokonaiset ystävyydet, sydämet ylittävä siskous, sielunkumppanuus, sellainen rakkaus, jota on vaikea edes sanallistaa. Ja jos nämä tarinat eivät saa tilaa, miten katkenneista ystävyyksistä voitaisiin edes osata puhua?

Vappu Kannaksen romaani Kirjeitä Japaniin on raikas tuulahdus ystävyyteen liittyvissä narratiiveissa. Kirjeitä Japaniin on kaunis ja melankolinen tarina ystävistä, lähinnä kahdesta, jossain vaiheessa kolmestakin, ja sitten taas katkeamista, ja se sukeltaa ystävyyden menettämisen kipeisiin syövereihin sellaisella intensiteetillä, jota yleensä ei ole varattu kuin romanttisiin suhteisiin. Lapsuudenystävä on muuttanut toiselle puolelle maailmaa, välit ovat katkenneet jo jokin aika sitten, ja Suomeen jäänyt ystävä kirjoittaa kirjeitä ystävälleen, paikantaakseen hetken kun kaikki meni väärin, ja toisaalta ymmärtääkseen mitä kaikkea on ystävyyden mukana menettänyt.


"Loogisesti ajateltuna: jos minä olen menettänyt nämä asiat, on hänenkin täytynyt menettää jotain.

Tulen siihen johtopäätökseen, että hän on menettänyt minut. En keks muuta,  vaikka päätelmä tuntuu itsekeskeiseltä. Ajattelen häntä paljon ja silti tuntuu, että ajattelen silloin vain itseäni. En häntä ollenkaan."

Kannaksen kieli on kaunista ja ilmavaa, mutta silti (vai siksi?) myös hieman etäistä. Tarina käpertyy itsensä sisään, ja vaikka olen menettänyt vastaavaa, en silti ihan pääse kaikkein syvimmälle tarinaan sisään. Rakenne ja tarina olisivat heleän kielen rinnalle kaivanneet hieman voimaa, toisaalta tiivistystä ja toisaalta taas lisää intensiteettiä. Tällaisenaan kirja vaikutti enemmän siltä, että se on ollut terapeuttisempi kirjoittajalle kuin lukijalle, se on jonkinlainen irtipäästö, kipeä ja katkera, sillä sellaisella tavalla, jonka jokainen ystävän menettänyt varmasti jollain tapaa ymmärtää. Ihan koko tarinaa se ei silti kanna, ja se on harmi, sillä toisto ei toimi tässä parhaalla mahdollisella tavalla tehokeinona, ei, kun se ei oikein johda mihinkään. Vaikka mihinpä elämä aina johtaisi, ei eletystä lineaarista saa. 


"(onko kaksoistähtien vetovoima niin vahva että ne tuhoavat toisensa?"

Tarina on kuitenkin surullisen kaunis, ja se vie matkalle myös omiin katkenneisiin, haalenneisiin ja jo taaksejääneisiin ystävyyssuhteisiin. Se muistuttaa oivallisesti, että suru ei ole varattu vain romanttisten suhteiden katkeamiin, vaan ihmissuhde voi olla yhtä tärkeä, paikoin tärkeämpikin myös platonisesti. On yhteiskunnallisesti hieman ongelmallista, miten tietyt tunteet, ihmissuhteiden parantaminen ja käsittely, on varattu vain yhdenlaisille suhteille; miten parisuhteesta, siitä yleensä vielä hyvin kapeasta ja normitetusta, kasvaa ainoa vaalimisen arvoinen ihmissuhde, eikä muut saa tilaa missään. Hierarkkia näkyy kaikkialla, kulttuurissa ja jokapäiväisessä elämässä. Ihmissuhteita tulee ja menee, mutta ystävyyden katkeamista joutuu suremaan yksin. Sen kanssa jää ilman selitystä, särkyy itsekseen, eikä siihen edes löydy lohduttavaa samastumispintaa, kun kaiken tilan vie romanttiset suhteet. Myös ystävyydeltä.

Helmet-haaste 2021: 7. Kirjassa on kaveriporukka 

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

KALTAINEN VALMISTE

SUVI AUVINEN : KALTAINEN VALMISTE
208s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Kun Suvi Auvinen sanoo, kirjoittaa tai twiittaa jotain, sanoo, kirjoittaa tai twiittaa Suvi Auvinen, eikä ajatuksen sisältöön enää osata pureutua. Päivystävänä anarkistina, aktivistina ja yhteiskunnallisena vaikuttajana tunnettu Auvinen on hahmo, jonka taustalta inhimillisyys on helppo karsia, jotta häntä kohtaan on helpompi hyökätä. Jotta ajatuksista saadaan rakennettua parempia olkiukkoja, jotta sanomaa ei tarvitsisi ottaa vakavasti. Kun Auvinen puolustaa markkinatalouden lainalaisuuksiin nojaavaa Oatlya sen taustalla olevista suursijoittajista huolimatta, ei keskustelu käänny Oatlyyn tai suursijoittajiin, vaan Auvisen henkilökohtaisiin yhteyksiin kyseiseen yritykseen. Kun Auvinen pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisesti, ei huomio pysy Auvisen sanomassa, vaan esiin nousee kortti siitä, että Auvinen on töissä kokoomustaustaisessa viestintäyrityksessä. Ja kun Auvinen kirjoittaa kirjan, ei enää luetakaan sitä mitä Auvinen sanoo, vaan valtakunnallisessa päivälehdessä ruoditaan sitä, millainen Auvinen on. Joten luepa siinä sitten arvovapaasti Suvi Auvisen ajatuksia, kun jopa arvoneutraalia mediaa larppaava Hesari alittaa jo vasemmistokeskustelussa valmiiksi kovin alhaalla olevan rimansa eikä näe ajatuksia ajattelijalta.

"Sanoipa sitten että poliisi, työ tai parisuhteet kaipaavat ravistelua, ihmiset vastaavat heti että NO MIKÄ SITTEN ON SE PAREMPI VAIHTOEHTO? Ei voi olla niin, ettei nykyistä järjestystä saa kritisoida, jos ei ole esittää puolueohjelmaa sitä korvaamaan. Anarkismin idea nimenomaan on se, että minä en päätä, sinä et päätä, puolue tai liike ei päätä siitä, mikä olisi hyvä. Sen sijaan me yhdessä päätämme. Johtajan äänestäminen ei ole yhdessä päättämistä."

Auvisen esseekokoelma Kaltainen valmiste on ylläolevasta asetelmasta johtuen itsellenikin hieman sellainen ensisijaisesti kirjailijansa kirja. Anarkismin kasvo, höystetty pienellä ennakkoasenteella. Asenteista on kuitenkin osattava luopua, henkilökuvasta päästettävä irti. Ja sen Auvinen kirjoittajana, kirjailijana, tekee helpoksi: kun Kaltaista valmistetta alkaa lukea, uppoaa yhtäkkiä salaliittoteorioiden maailmaan, vakoojapuluihin, symboliikkaan, omaelämäkerrallisuuteen, aktivismiin ja anarkismiin sellaisella tarkkuudella, että harvoin esseitä tulee ihan näin intensiivisesti edes luettua. Auvinen kuljettaa lukijaa mukana elämänsä käänteissä, mutta tekee klassisesti niistä henkilökohtaisista kokemuksista suurempia, poliittisempia, anarkistisempia. Omien kokemusten käyttäminen tuo mukaan jotain samastumisen kaltaista, mutta Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle. Tässä pysähdytään jonkin suuremman äärelle, ja se joku suurempi on solidaarinen rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

"Ajatus todellisuudesta ilman kontrollia on vaaralinen mutta kiehtova. Ihmistä ei voi vapauttaa kukaan muu kuin ihminen itse. Viimeinen kaltainen valmiste, josta voi päästä eroon, on häpeä."

Auvinen ei erottele solidaarisuuden ulkopuolelle ketään, vaan esseitä yhdistää laajempi ajatus siitä, ettei tasa-arvo ole jotain vähän enemmän jollekin vaan tasapuolisesti kaikkea kaikille. Auvisella on ollut omanlaisensa tie ideologiansa toteuttamiseen, ja nämä älykkäät esseet ovat osa sitä: ne purkavat valtaa paikoista, joissa emme ole sitä edes huomanneet olevan, pilkkovat normatiivisuutta rakenteista, joissa se on ollut vuosikausia piilossa. Kun Auvinen pilkkoo ministeriötasoisen ääriliiketutkimuksen paloiksi, ja nostaa esiin valtiollisesti hyväksytyn ajatusmallin siitä, että äärioikeiston väkivaltaisuus nähdään samantasoisena rikkeenä äärivasemmiston tarrojen liimailun kanssa, ollaan varsin vahvasti vallan ytimessä. Sen vallan, jota käyttämämme kieli rakentaa jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Sen joka on niin vahvoina lonkeroina olemassa, että koko ajattelumme on kyllästetty sillä.

x

Luin alkuvuodesta ehkä pitkästä aikaa eniten tajuntani mullistaneen feministisen esseeteoksen, Minna Salamin Aistien viisauden, ja olen huomannut katsovani maailmaa, valtaa ja valtasuhteita sen jälkeen jatkuvasti hieman erilaisessa valossa. Uutta järjestystä, sitä aitoa lopputulosten tasa-arvoa, ei saavuteta pelkästään tökkimällä olemassa olevia valta-asetelmia, vaan kielellistämällä muutos; elämällä muutos. Häpeän ja vallan vastakohta ei ole häpeämättömyys ja vallattomuus, vaan rakkaus ja solidaarisuus. Radikaalein teko ei ole vastata valtaan vallalla vaan rakkaudella. Suurinta muutosta ei saada aikaan (pelkästään) kritisoimalla olemassa olevaa, vaan toimimalla aktiivisesti solidaarisuuden kautta kohti uudenlaista tapaa toimia. Aktiivinen muutos vaatii aktiivisia toimia, mutta niin, että kohteena on muuttuva maailma, ei rakastuminen omaan aktivismiinsa. Ja siitä Salamin lisäksi kirjoittaa upeasti myös Auvinen. Näiden kahden ajattelijan jalanjäljissä myös oma työ, ajatusmaailma ja vähän arvomaailmakin vahvistuu. Pieni askel kerrallaan. Yksi vallattu talo, muutettu kertomus ja haltuun otettu tila on alku. Alku jollekin uudelle tavalle toimia. Sillä valta on valtaa, vaikka se toimisi esimerkiksi feminismin sisällä. Valtasuhteiden kääntäminen päälaelleen ei ole muutos, se on vain järjestyksen vaihto. Ja siitä ei anarkismissa, feminismissä saati solidaarisuudessa lopulta koskaan ole kyse. Se ei ole tasa-arvoa, se on vain sama asia erilaiseen kaapuun piilotettuna. Joten ensimmäinen askel on luopua vallasta. Ja ottaa tilalle jotain aivan muuta.

"Jos rakkaus on rikos, niin sitten olen syyllistynyt rikokseen."


Helmet-haaste 2021: 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

perjantai 11. kesäkuuta 2021

RAKKAUDESTA

JANI TOIVOLA : RAKKAUDESTA
208s.
Kosmos 2021
Saatu arvostelukappaleena

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen on muutaman vuoden takaisena lukukokemuksena jäänyt mieleen vahvana, herkkyydellään rohkeana kirjana ja keskustelun avauksena, jonkinlaisena uutena aukeamana kohti pehmeämpää maskuliinisuutta, ihmisyyttä, tapaa kirjoittaa ja tuoda itsensä esiin kaikkine haavoineen. Tämän jälkeen en Toivolaa muuten ole lukenut, mutta kun kevään uutuus Rakkaudesta lähetettiin kustantamosta minulle arvostelukappaleena, pääsi se lukuvuoroon varsin pian. 

Toivolan Rakkaudesta on omaelämäkerrallinen teos, muistelma joka alkaa ajasta kun Toivola kantaa pahvilaatikollista pimeintä palautetta kotiinsa Eduskuntatalolta. Se sukeltaa miehisyyden, maskuliinisuuden, kehollisuuden, mustuuden, rakkauden ja vanhemmuuden maailmoihin, tarjoaa pieniä kurkistuksia Toivolan elämään, ja toisaalta ensisijaisesti ajatuksiin: yleisinhimilliseen ja silti niin herkkään ja henkilökohtaiseen. Se on pieni kirja, jolla on suuri vaikutus, se koostuu pirstaleista, jotka yhteen liimattuna tulee kokonainen elämä. Tai ainakin kaistale siitä.

Toivola kirjoittaa suoraan ja kirkkaasti, paljastaen ja jollain kauniilla tapaa pelkäämättä. Ei sellaisella häpeilemättömällä ja hyökkäävällä "tässä olen, ottakaa minut!" -tyylillä, vaan pelon ja häpeän tiedostaen, ja silti juuri niitä kohti kulkien. Se on raikasta, avointa ja jollain sellaisella tapaa rehellistä, että se korjaa muutaman vinon asian itsessäänkin. Jättää sisälle itämään siemenen, että näinkin tämän voi kokea. Erilaisuutensa, häpeänsä, ulkopuolisuutensa. Se on universaalia, ja silti niin Toivolan omaa, silti jotain sellaista, joka siirtyy myös oman kokemuksen ulkopuolelle, tummaan ihoon, homouteen, vanhemmuuteen, joka nähdään vain noiden roolien kautta. Ja se vaatii lukijalta reflektointia; miltä tuntuu lukea sellaisesta ulkopuolisuudesta, sellaisista katseista, joita ei itse joudu kohtaamaan? Miten ymmärtää jotain, josta itse ei olisi edes tietoinen ilman viime vuosina noussutta yhteiskunnallista keskustelua? Miten väistää omien kokemusten kanssa, että toisten ajatuksille jää aidosti tilaa?

Toivolan kirja on kaunis, herkkä, eloisa ja kirkas. Toivola kirjoittaa itseään peittelemättä, valiten kuitenkin itse minkä osan itsestään lukijoilleen näyttää. Vetäen rajat, tuoden esiin sen, minkä itse haluaa. Ei paljastele paljastelun ilosta, ei hurjastele hurjastelun. Herkkyys, omaäänisyys ja ilo kaiken häpeän keskellä kun on suurinta, millä pelon ja sortavan vinouden voi tavallaan yksilönä murtaa. Siitä Toivola itsekin kirjoittaa. Että rohkeinta on olla iloinen tilanteessa, jossa ihmistä yritetään pienentää. Olla iloinen ja kirjoittaa itse oma tarinansa, suurista tarinoista erillisenä. 

"Mikään millä yritän vuorata kehoani, ei vie häpeää pois. Päinvastoin. Kaikki millä yritän kipua väistellä juurruttaa minut entistä syvemmälle häpeään. Mitä selkeämmin uskallan katson kipua silmiin, olla ja antaa sen riepotella, sitä vapaammaksi olen alkanut kasvaa. Sitä kirkkaampana näen myös ne kohdat, joissa minulla on mahdollisuus valita ja katkaista sukupolvelta toiselle periytyviä ketjuja."

Helmet-haaste 2021: 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA

ELINA VIINAMÄKI : 
VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA
173s. // 3h 32min
Atena 2021
Kuunneltu äänikirjana, lukija Pirjo Heikkilä

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Ihan jo esittävässäkin taiteessa, yleisön edessä, mutta aivan erityisesti kirjallisuudessa. Hiljaisessa paikassa, jossa olet vain sinä ja teksti, ilman muiden reaktioita, ilman vihjeitä siitä, onko tämä edes aina huumoria. Saako tälle edes nauraa. Mitä tällä ylipäätään yritetään sanoa. Siksi hauskojen kirjojen suosittelu onkin tuntunut minusta aina aivan täysin mahdottomalta tehtävältä. Se, mille minä nauran, on aivan eri asia, mille moni muu nauraa. Toki omat läheisimmät ystäväni usein nauravat kanssani suhteellisen samoille asioille, mutta siitäkin huolimatta hauska kirja ilman sosiaalisia tilannevihjeitä olisi ihan mahdoton tehtävä löytää, välttämättä edes kaikkein tutuimmalle. Mutta siitä huolimatta aion nyt sanoa näin: kuuntelin juuri novellikokoelman, joka oli hauskinta, mitä olen aikoihin kuunnellut. Kaikessa äärimmäisessä vakavuudessaan.

Elina Viinamäen esikoiskokoelma Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on vähäeleinen kokoelma tekstejä ihmisistä, arjesta ja erityisesti ihmisten tunteista kaikkein tavallisimpien asioiden keskellä. Vaimossa vaimo ja aviomies taistelevat suhteessa siitä tilasta, kumman tunteilla ja kokemuksilla on eniten merkitystä. Lomassa äiti yrittää pitää sisällään sitä mitä kaikilla perhelomilla yritetään: tunteita ja riidanhaluisuutta. Omassa lempinovellissani, Puvussa, leski pohtii oliko miehen arkkuun puettu puku Boss vai Armani ja onkohan puku miehen päällä ylipäätään. Viinamäki kuvaa näennäisen tavallista, syvältä ja viiltävästi. Viinamäen tekstit eivät ota kantaa eivätkä anna lukijalle minkäänlaisia moraalisia ohjeita, mutta ne nostavat esiin sen, mikä on aina tavattu pitää syvällä piilossa. Mitä ei ole saanut sanoa, ajatella tai tuntea. Ja siksi kaikkein tavallisimmastakin tulee Viinamäen kynässä totaalisen absurdia.

Ja se absurdius, asioiden raaka paljaus on hersyvän upeaa. Se on mustinta mustaa huumoria, piikikästä ironiaa, todellisuuden paljastamista niin rumassa valossa, että sille ei auta kuin nauraa. Viinamäen huomiot ovat välillä jopa törkyisen osuvia, toisaalta mielettömän herkkiä. Yleisinhimillisiä, hieman sellaisia anttiholmamaisen ihmisvihamielisiä, joiden kautta nurinkurisesti päästään kuitenkin kaikkein suurimpaan lempeyteen ja rakkauteen viheliästä ja monitahoista ihmisyyttä kohtaan. Lakonia ja eleettömyys kasvavat niin suuriksi, että pieninkin tarina on kokonainen maailma.

Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on myös kokonaisuutena jopa harvinaislaatuisen tasainen novellikokoelma, sellainen, jonka jokaisessa tekstissä oli paitsi oma tunnelmansa myös se tunnistettava ja laadukas tyyli, aivan alusta loppuun. Somessa jonkin verran kritiikkiä saanut loppupuolen Syyllinen on kieltämättä luettavissa myös hyvinkin ongelmallisena ja jopa transfobisena tekstinä, sitä en kiistä. Mutta monin paikoin Viinamäen tyyli on kuitenkin erityisesti paljastava: niin kipeän alaston, että esiin nostetut epäkorrektit ja poliittisesti hyvinkin kiistanalaiset ajatusketjut kertovat ennemminkin rakenteista ja yhteiskunnan ongelmista, kuin tekstien omista. Se on hieno taito, hieman saaraturusmainen: asiat ja teemat tuodaan esiin niin rujosti valaistuna, että se paljastaa suurempia rakenteellisia kipukohtia näennäisen yksityiskohdan sijaan. Ja se on upea taito kirjallisuudessa. 

En ole pitkään aikaan kuunnellut novelleja, mietin tässä juuri että olenko itseasiassa koskaan ennen edes äänikirjana näitä kuluttanutkaan. Nämä olisivat ihan varmasti olleet juuri yhtä hienoja ja hersyviä itse fyysisen kirjan sivuilta luettuina, mutta kun äänikirjaa lukee lakonian täydellinen mestari Pirjo Heikkilä, on tätä audioformaattia myös pakko suositella täydestä sydämestä. Heikkilän omintakeinen lukutapa on kirjalle kuin se viimeinen piste i:n päälle, ja se tekee tästä (lähes) viiden tähden luku-/kuuntelukokemuksen. 

Helmet-haaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

KEVÄÄN UPEIN KURIOSITEETTI – HAKKARAINEN & HÄIKIÖ : CURIOSITAS

ANNA-KAARI HAKKARAINEN & PÄIVI HÄIKIÖ :
CURIOSITAS – ESINEITÄ, TARINOITA 1100–1917
336s.
Suomen kansallismuseo 2021
Saatu arvostelukappaleena

Curiositas on kevään kiinnostavin hybridi. Se on kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen sekä graafikko Päivi Häikiön yhteisteos Suomen kansallismuseon esineiden historiasta, ajanjaksolta 1100–1917, ajasta jolloin Suomi oli vielä Ruotsin Itämaa, ajalle kun samat maat olivat liikkuneet Venäjän keisarikunnan osaksi. Curiositas kurkistaa esineiden, taideteosten ja tarinoiden kautta mennesseen, ja se yhdistelee upeasti niin tieto, fiktiivistä kaunoa, taidetta kuin visuaalistakin näyttämistä. 

Curiositas jakautuu kuuteen eri teemaan, ja se tutkii niin esineitä kuin taidettakin nautinnon, elämysten, tarinoiden ja raikkaiden näkökulmien kautta. Kirja on jo esineenä itsekin kuin taidetta: paksut, mattapintaiset sivut, kaunis taitto ja graafinen suunnittelu tekevät siitä jo itsestään esineen, esineen esineistä, esineen tarinoista. Vaikka historia ei olisikaan se kaikkein suurin mielenkiinnon kohde, kirjaan uppoaa jo sen visuaalisuuden, runsauden ja polveilevuuden kautta niin varmasti, että pian on jo jonottamassa lippuja Kansallismuseon Toista maata -näyttelyyn.


Curiositas on kirja, joka pitää kokea itse. Sitä voi lukea sivu kerrallaan, tai särppiä sieltä täältä. Itse syvennyin perinteisempään lukemiseen, halusin imeä kaiken, kokea, tutkia, palata ja pohtia. Pohdittavaa tämä teos antaakin, sillä näkökulmat ovat kaukana siitä pölyisestä, mieskeskeisestä sankarikerronnasta, johon oman kouluaikani historiankirjat järjestään sortuivat. Curiositas on kirja kauneudesta, ihmisen yleisinhimillisestä halusta ilmaista itseään esineiden ja vaatteiden kautta. Eikä itseilmaisu kuulu vain ylimmille säädyille, kirja tuo esiin myös ne esineet, joiden kautta alemmat säädyt ovat pyrkineet nauttimaan niistä samoista asioista kuin muutkin, omilla tavoillaan vain.


"Historiaa ei koskaan voi perinpohjaisesti ymmärtää, tieteellisesti kuvata tai järjestää ilmiöitä omiin luokkiinsa niin kuin Carl von Linné teki kasveille. Historiasta on mahdotonta tehdä kattavaa kokonaisesitystä, sitä ei voi täysin alistaa valtaansa. Se on kuin kaleidoskooppinen kuva, joka muuttuu jos näkökulmaa vaihtaa vähäisenkin. Jälkikäteen historia näyttäytyy assosiaatioiden verkostona, jota olisi mahdotonta keksiä etukäteen. Totuus on aina fiktiota ihmeellisempää."

Curiositasin ehdoton vahvuus palaa juuri tähän: kieppuvaan, kaleidoskooppimaiseen historiankuvaan, joka viimein alkaa haastaa sitä vanhaa europatriarkaalista tapaa hahmottaa menneisyyttä, jonka alle ainakin oma ikäluokkani on vielä koulunpenkillä alistettu. Historiaa on tähän asti kirjoittaneet ja tutkineet miehet, miesten valitsemista näkökulmista, eurooppalaisen viitekehyksen sisällä. Historia on pakotettu kovien faktojen alle, "näin tämä nyt vain meni" -selityksiin, käsitykseen, jossa kerran lausuttu pitää paikkansa, vaikka eihän tarinat ja muistot koskaan absoluuttisesti pidä, ne elävät, muuntuvat, inhimillisesti paikasta ja ajasta, ihmisestä ja kertojasta riippuen. Ja jos on vuosisatoja kuunnellut vain yhdenlaista näkökulmaa, on siitä tarpeeksi monta kertaa toistettuna muodostunut totuus, yksi ja oikea, totuus yhden näkökulman sijaan. Ja sitä onneksi sekä nykyinen historiakäsitys että tämä Curiositas jo alkaa haastaa, Tarina ja katsoja kerrallaan. Objektiivista tietoa ei ole olemassakaan, tieto, tiede ja historia syntyvät aina yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän intresseistä. Yhdessä ne rakentavat uutta tietoa vanhan päälle. Usein se on johtanut upeisiin läpimurtoihin, kuten monissa esimerkiksi monissa lääketieteellisissä saavutuksissa. Mutta usein se on mennyt myös alusta asti vinoon; kuten monissa lääketieteellisissä saavutuksissa, joita on hieman huomaamatta tutkineet miehet, testanneet miehet, soveltaneet miehet ja läpimurron saavuttaneet, niin, miehet. Onneksi tuo käsitys alkaa jo viimein murtua, ja sillä polulla vahvasti jatkaa myös tämä teos.

Helmet-haaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa