sunnuntai 29. marraskuuta 2020

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU : 
MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?
207s.
Kosmos 2020
Saatu arvostelukappaleena

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? on yksi lempipodcasteistani. Se on terävä, omalla tavallaan hauska ja ajatuksia herättävä, ja vaikka se herättääkin ajoittain hieman erilaisia ajatuksia, miten itse asioita hahmotan, saa siitä paljon pohjaa niin yleiseen keskusteluun kuin omienkin näkemysten rakentamisen tueksi. Kun kaksikko nyt syksyllä julkaisi Mikä liberalismia vaivaa? -teoksensa, ryntäsin sen seuraan varsin suoriltaan. Hieman lukukokemus tosin venyi, luin sitä yhtaikaa esimerkiksi Martelan Suuntana merkityksellinen elämä -selfhelpin kanssa (mikä oli tavallaan hassua, sillä liberalismikritiikin rinnalla luettu liberalistinen "sen kuin löydät itse elämääsi merkityksellisyyttä, niin siitä tulee merkityksellistä" -tarina sai aika omia tasojaan tällä yhdistelmällä) sekä Morrisonin Toiseuden synnyn kanssa (paremmin toisiaan tukeva kombo), mikä teki tästä nimenomaisesta kirjasta joko vastaparin tai kaikukopan jo muulle luetulle. Lisäksi se osin sekoitti, limitti ja lomitti luetun ja toisaalta samaan aikaan myös podcasteja kuunnellun yhteen niin, etten enää ole ihan varma mikä on tästä kirjasta ja mikä jostain muusta, mutta toisaalta, sitä kai parhaat lukukokemukset ovat. Osa jotain suurempaa, osa omaa elämää. Ja ajatuksia, ennen kaikkea.

Olen itse töissä kasvatusalalla, erityisopettajana ajassa, jossa liberalismi on valunut hyvin vahvasti sisälle hyvinvointivaltion perusteisiin. Individualismi ja perheiden vapaus valita menee työnantajakunnassani oikeastaan kaiken edelle, ja mahdollisuuksien tasa-arvosta on tullut aivan riittävä tapa hahmottaa maailmaa. Ei sen niin väliä, ettei kaikilla ole samanlaista lähtökohtaa, onhan kaikilla teorian tasolla samanlainen tsäänssi nousta ylös koulutusportaita vaikkapa pöhiseväksi toimitusjohtajaksi! Tätä tarinaahan liberalismi rakastaa, köyhän yksinhuoltajaäidin (valkoista) poikaa lähiöstä, joka ihan itse omalla työllään nousee pois kurjuuden alhosta ja liittyy kokoomuksen kannattajiin. Oman onnensa seppiä jne. Ja samalla samaa vaaditaan muilta, kun itsekin pystyi. 

Oikein valistuneella hetkellä tolkullinen liberalisti kuitenkin muistaa välillä, että kaikilla ei ole hyvä olla. Silloin se (esimerkiksi presidentillisesti) huolestuu yhtäkkiä videopelejä pelaavista teineistä, jotka uhkaavat syrjäytyä (lue: muuttua tuottamattomiksi yhteiskunnan jäseniksi). Nyt heille suunnataan rahaa ja hankkeita, jotta heidät saadaan nostettua pois pois pois, takaisin kouluun, töihin, tuottamaan. Vastikkeeton raha kun tämän eetoksen mukaan tuottaa vain työtä vältteleviä lurjuksia, yhteiskunnassa, jossa tosiaan pätkätyöt ja alustatalous ovat uusi normi, eikä nuorilla enää tutkimustenkaan mukaan ole edes välttämättä mahdollisuuksia samaan tulotasoon kuin omilla vanhemmilla. Ennaltaehkäisy taas? No siitähän me leikkaamme, koska talouskuri ja lyhyen aikavälin voitot. Se on jo niin normittunut käytäntö, ettei se edes tule mieleen.

Ja niin, kuten Lahtinen & Purokurukin kirjassaan teorian avulla taustoittavat, tämä on juuri yksi niistä suurista asioista, joka sitä liberalismia vaivaa: näkymättömältä tuntuva yhteiskuntajärjestys kun tuottaa tarinaa, jossa jokaisen täytyy itse riipiä itsensä ylös samalla kun se tosiasiassa perustuu valtarakenteille, valtajärjestelmille ja taloudelle, jossa raha kirjaimellisesti menee rahan luo. Vaikka lukuisten tutkimusten mukaan juuri institutionalisoitunut ja politisoitunut valta tuottaa tilannetta, jossa ihmiset eivät syrjäydy vaan sysätään syrjään, koska he eivät mahdu liberaaliin normimuottiin, saadaan sekin, seuraus siis, näyttämään syyltä. Ja näin voidaan nostaa kädet pystyyn, tähän me ei kyetä, tuota me ei saada nostettua, oma moka. Ja ei kun vapautetulla, mutta kummasti kallistuneella taksilla seuraavaan yhtiökokoukseen.

"Liberalismi on toiminut kapitalismin käyttöliittymänä. Kun kapitalismi on päätynyt kriisiin, liberaalien maiden väestö on alkanut kyseenalaistaa liberalismia, ei kapitalismia." 

Liberalismin vaivoissa alkupuoli keskittyy historiakatsaukseen, varsin suppeasti, mutta juuri sellaisella tasolla, että siitä saanee oleellisen kiinni ja tarkemmin asiaan voi halutessaan syventyä itse. Loppupuoli taas oli osoitettu sekä nykytilan tarkastelulle että mahdollisille pienratkaisuehdotuksille; jälkimmäinen tosin vain jäi harmillisen ohueksi osuudeksi niin sivumäärältään kuin konkreettiselta sisällöltään. Niinhän maailma tosin menee, sitä on aina helpoin hahmottaa taaksepäin katsoen, nykytilan ymmärtäminen taas vaatii paljon enemmän tietoa ja kykyä ajatella jopa oman aikansa yli. Ja on sitäkin tässä, paikoin, ja esimerkiksi äärioikeiston nousua perustelevat osuudet ovat taiten taustoitetut. Ja muistuttavat erityisesti siitä, miten sekin on seuraus, ei syy. Kuten 99% muistakin liberalismin sisäisistä tai sitä uhkaavista ongelmista.

Ja taitavasta taustoituksesta ja teorian käytöstä huolimatta (vai juuri siksi?) lukukokemusta häiritsee hieman ylätasolle jumiutuminen: paikoin kirjoittajat toistavat itse itseään teoriatasolla sen sijaan, että esimerkiksi havainnollistaen avaisivat erilaisia liberalismin toimintamekanismeja yksittäisen ihmisen näkökulmasta, esimerkiksi valta-asetelmia purkaen. En toki täysin tiedä, onko se välttämättä tällaisen kirjan tehtävä, mutta toisaalta: jos mainostaa kirjaa eräänlaisena self helpinä, täytyisi kai päästä myös niihin käytännön rakenteisiin, jotka eroavat kuitenkin varsin merkittävästi filosofispoliittisesta pyörittelystä. Takakansi kun lupaa, että kirjan avulla "tunnistat liberalismin itsessäsi ja opit erottamaan liberalismin siellä, missä se piiloutuu neutraaliksi asianlaidoiksi". Osin kyllä juu, tätähän tässä on, ja sinänsä kirja toimii mainiona keskustelunavauksena etenkin niille, joille aihe on uusi. Mutta ehkä tässä kohtaa kysymys kuuluukin: tarttuuko tähän kirjaan ne, jotka eivät ole aiemmin liberalismin ongelmallisuutta huomanneetkaan vai ne, jotka jo valmiiksi nauravat instagramin libis-memeille?

Yleisesti ottaen paljon tässä oli "tuttua ja turvallista" Mikä meitä vaivaa -podcast-kuuntelijalle, mutta ei kai tätä voi liikaa painottaa. Liberalismin purkaminen kun lähtenee liikkeelle silmien avaamisesta, nykytilan havaitsemisesta siinä mielessä, ettei se ole mikään ikuinen ja luonnollinen asiantila, kuten siitä on totuttu puhumaan, vaan se tosiaan on se paljon puhuttu sosiaalinen konstruktio, rakennelma, jota ylläpidetään puheella, tarinoilla ja rakenteisiin uponneilla valta-asetelmilla. Vallankäyttöä jo sekin, että liberalismi paikantuu ainoaksi oikeaksi arvopohjaksi, kapitalismin luonnollistamisesta nyt puhumattakaan. Ja niin kauan kun liberalistiskapitalistisen yhteiskunnan vastaus ongelmiin todella on syihin puuttumattomuus ja seuraustulipaloihin pillillä puhaltaminen, ei tässä kovin valoisat tulevaisuuskuvat taida olla. Ainakaan jos Lahtista & Purokurua on uskominen. Onneksi loppua kohden kirjassa tarjotaan myös hieman lohtua vaihtoehtoisten yhteiskuntaa hahmottavien näkemysten avulla. Kaikki ei ole menetetty, mutta ensin meidän täytyisi yhdistää voimamme. Järjestäytyä liberalismia vastaan, eikä jäädä kiinni sen tarjoamaan kuplautuvaan keskustelukulttuuriin, jossa arvovasemmistokin muuttuu vain lähinnä keskinään nokitteleviksi moralisteiksi. Siis ainakin jos Lahtista & Purokurua ja lukuisia heidän lainaamiaan tutkijoita on uskominen. Mutta sekin on vain yksi tarina nykyvasemmistosta, jonka yli täytyy pystyä katsomaan. Josta täytyy irtaantua, jotta meillä olisi edes jollain tapaa realistisia vaihtoehtoja liberalismille. Sillä niitä jos jotain tässä kaivataan, todella kipeästi. Ennen kuin on myöhäistä.

Helmet-haaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi (tämä oli siis pyytämättä saatu arvostelukappale, hieman lavea haastekohdan tulkinta siis, mutta menkööt!)

perjantai 27. marraskuuta 2020

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY – 
RODUSTA, RAJOISTA JA KIRJALLISUUDESTA
128s.
Tammi 2020
Suomentanut Koko Hubara & Astrid Swan
Kuunneltu äänikirjana, lukija Tuija Kosonen

Vuosi sitten elokuussa kuollut Toni Morrison on ollut ehdottomasti aikamme yksi tärkeimpiä rodullisuudesta, rasismista ja valta-asetelmista kirjoittanut kirjailija. Nobelillakin palkittu yhdysvaltalaiskirjailija on ollut tuottelias, ja hänen tutkielmansa rodusta, rodullisuudesta, mustuudesta ja ei-valkoisuudesta on laaja ja moniulotteinen. Tänä syksynä suomennettu Toiseuden synty -esseekokoelma on joukko hienoja tekstejä, joissa Morrison sekä avaa toiseuttamista, eli sitä, miten ihminen rakentaa itselleen ylemmyyden kautta oikeuden nähdä itsensä erityisenä ja toisen ei-erityisenä, toiseuttamisen problematiikkaa sekä sen väistämätöntä yhteyttä erilaisiin valtarakenteisiin. Morrison käyttää esimerkkeinä niin omaa kuin muiden kirjoittamaa kirjallisuutta, ja hän sekä yhtaikaa häivyttää että karnevalisoi koko rodun käsitettä.

Morrison kuvaa esseissään valtaa ja piilotettuja, ajan saatossa vain toistettuja ja toistettuja valtarakennelmia oivallisesti, perustellen miksi niistä tulee normaali ja toisaalta taas purkaen sitä, mitä tuo normittuminen tarkoittaa yhteiskunnan hierarkiassa alemmas siirretyille. Hän tekee sen klassisesti orjuuden kuvauksen kautta, ja se onkin äärimmäisen tärkeä osa esimerkiksi Yhdysvaltain rotuerottelu- ja rasismin historiaa. Kuvata nyt niitä mekanismeja, jotka ihmismielen oikeuttavat käyttäytymään vastoin kaikkea inhimillisenä pidettyä. Ja oikeastaan: kuvata sitä, miten inhimillistettynä erilaiset valta-asetelmat tuntuvat niin normaaleilta ja luonnollisilta, ettei niissä valtaa nähdä enää laisinkaan, sekä sitä, mihin tällainen kielenkäyttöönkin liittyvä normalisointi johtaa. Sanoilla on väliä, ne eivät nimittäin vain kuvaa todellisuutta, vaan ne erityisesti luovat sitä. Se, mitä sanaa Toisista käytetään, luo suoria seurauksia siitä, miten Toista kohdellaan.

Kuvasto on hyvin tuttu vielä tänäkin päivänä, ja siksi rasismista edelleen joutuu vääntämään niidenkin kanssa, jotka eivät sellaista aktiivista, rotuvihaan perustuvaa rasismia harjoita ja sitä kautta sitten mitään muuta, yleensä rakenteisiin piiloutuvaa rasismia edes tunnista. Morrison muistuttaa hyvin osuvasti, että valtaa kun ei ole vain räikeän epäreiluissa paikoissa, kuten orjuudessa. Se on kaikkialla: sitä on globalisaatiossa, ja valtavassa muuttoliikekeskustelussa, päivittäin. Sitä on suomalaisessa marraskuun 2020 Ylen Nenäpäivä-lähetyksessä, jossa valkoinen (pelastaja) juontaja lähtee savimaja-Afrikkaan (koska eurooppakeskeisessä maailmassa emme edes vaivaudu muistaaan, että Afrikka ei tosiaan ole yksi paikka vaan valtava maanosa, jossa on valtavasti toisistaan hyvinkin erilaisia valtioita ja yhteiskuntia) ja itkee suorassa lähetyksessä likaista vettä juovien lasten kanssa, jotta sydämemme heltyisivät antamaan rahaa köyhille. Tästä on puhuttu jo vuosia, Suomessakin, mutta aiheen nosti ajankohtaiseksi esimerkiksi Pekka Torvinen 23.11.2020 Hesarissa kirjoittamassa kommentissaan. Kun jopa auttamiskuvastomme perustuu edelleen stereotyyppisiin ja jopa rasistisiin ajatuksiin Afrikasta, asemoimme itsemme Suuriksi Valkoisiksi Pelastajiksi, jotka voivat jollain tapaa ylhäältä tulla ja auttaa, omassa suuressa laupeudessamme. Ja kyllä, myös tämä valta-asetelma on omiaan jatkamaan rasismiin perustuvan yhteiskunnan pystyssä pysymistä. Se on täysin sama mekanismi, jolla orjia alunperin perusteltiin. Toiseutettiin.

Mutta takaisin Morrisoniin. Morrisonin tapa avata käsitteitä, rodullisuutta, toiseutta ja kolorismia, on hienon suora ja selkeä. Morrison kuvaa paitsi orjuutta, myös 2000-luvun globalisaatiota, ihmisten muuttovirtaa, sekä sitä, miten kolonialisoidut siirtyvät kolonialisoijien maille, kuvitteellisten rajojen sisään, jolloin jälleen kerran tarvitaan toiseuttamisen käsitettä, jotta "muukalais"viha voidaan oikeuttaa.  Kuten suomentajien loppukommenteissa huomautetaan, osa näistä käsitteistä on etenkin suomenkielisessä keskustelussa vielä hyvin akateemisia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä onnistuttaisi tässä teoksessa avaamaan hyvinkin käytännönläheisesti. Ja juuri siksi tämä teos, tämä suomennos on äärimmäisen tärkeä: se purkaa sitä keskustelutodellisuutta, jonka keskellä me jatkuvasti elämme. Se antaa sanoja, käsitteitä ja näkökulmia siihen intersektionaaliseen keskusteluun, jota todella soisi näkyvän vieläkin enemmän myös liberalistisessa valtamediassa. Se muistuttaa, että sanat luovat asenteita ja asenteet toimintaa. 

Helmet-haaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli 

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

ELENA FERRANTE : AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ

ELENA FERRANTE : 
AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ
366s.
WSOY 2020
Alkuteos:La vita bugiarda degli adulti 
Suomennos: Helinä Kangas
Pyydetty arvostelukappaleena


No nyt se on tapahtunut: olen lukenut liikaa Elena Ferrantea.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan tätä edelleen. Rakastan Ferranten tapaa kuvata ihmisyyttä, naiseutta, halua, kasvamista, ristiriitaisuutta, sitä miten mikään ei etene lineaarisesti tai hyvän ja pahan ääripäissä. Ferrante on taitava, ja etenkin kun koko tämän tematiikan yhdistää vetävään tapaan kirjoittaa, lyhyisiin, itseään keveämmänoloisiin lukuihin ja lukuromaanimaisuuteen, Ferrante tuntuu mestarilliselta.

Kunnes lukee sen yhden kirjan liikaa, ja kaikki hienoimmatkin taidot meinaavat muuttua maneereiksi. Ja juuri niin kävi tämän Ferranten uusimman, Aikuisten valheellisen elämän kanssa. Ja nyt minä yritän ymmärtää, olenko itse lukenut liikaa kyseistä kirjailijaa liian lyhyessä ajassa vai onko kyseinen kirjailija itse kirjoittanut uusimman kirjansa itseasiassa jo vähän liian monta kertaa.

Aikuisten valheellinen elämä palaa Napoliin, tyttöyteen, naiseksi kasvamiseen, luokkaeroihin ja ystävyyteen. Se on niin uskollinen monelle jo Napoli-sarjasta tutulle teemalleen, että jo siitä näkökulmasta mitään uutta ei varsinaisesti ole luvassa. Kaikki mitä Aikuisten valheellisissa elämissä on hienoa, on jo itseasiassa olemassa Ferranten aiemmissa kirjoissa. Eikä vain Napoli-sarjassa: upea, paljon tätä uutukaista vahvempi erotarina on saatu jo Hylkäämisen päivissä. Amalian rakkaus taas oli tätä tuoreinta huomattavasti verevämpi ja kokonaisvaltaisempi kuvaus vaikeista ja oudoista perhe- ja sukulaissuhteista. Luokkaerot on toki tässä uudessa näkyvämmässä roolissa kuin monessa muussa, etenkin nuoren teinin näkökulmasta, kipuillessa kahden maailman, alaluokkaisen sukutaustan ja yläluokkaisen nousukkaisuuden välillä. Mahdoton rakkaus taas on niin vahva toisinto Napoli-sarjasta, ettei se jaksa kiinnostaa laisinkaan.

Siksi tuntuukin nyt hassulta ylipäätään kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Aiemmin olen mykistynyt ja epäonnistunut tallentamaan lukutunnelmaa postaukseksi, koska kirjat ovat olleet niin hienoja, monitasoisia ja ihon alle meneviä, ja nyt tuo kaikki taas puuttuu, huutaa poissaoloaan. Ja kuten juuri jo sanoin, en täysin tiedä johtuuko se minusta, Ferrantesta vai meistä molemmista nyt yhdessä. Siitä, että liika on liikaa, vaikka pohja olisi miten hyvä, vai siitä, että Ferrante alkaa jo toistaa itseään, on alkanut käyttää oman aineistonsa loppuun. 

Ja onhan se toki ymmärrettävää, käyhän näin monille. Minulle ja Kjell Westölle tai minulle ja Haruki Murakamille, Paul Austerillekin ja minulle on käynyt näin. Luin ihastuneena ja ahmien, kunnes huomasin, että he kaikki kirjoittavat oikeastaan vain yhtä ja samaa uudestaan ja uudestaan. Väliin mahtuu uskomattomia helmiä, joukosta erottuvia täysosumia, mutta väleissä on täytekirjoja, jotka menevät jo keskenäänkin sekaisin. Ja jos kirjoittaa paljon, toki aiheet limittyvät ja lomittuvat, väkisinkin jossain vaiheessa. Ferrantea kritiikittä rakastaneena ei siis auta kuin toivoa, että tämä on nyt vain jokin suvantovaihe. Notkahdus huikean Napoli-sarjan perässä, yritys tuoda uutta näkökulmaa, vaikka näkökulma onkin juuri se ongelma: tuntuu nimittäin kuin tämä kirja tarkastelisi Ferranten aiempaa tuotantoa vain vähän eri hahmon silmin. Taito toki sekin, mutta minut se jätti tällä kertaa kylmäksi. 

Ehkäpä siis, jos Ferrantelta vielä lisää tuoretta kirjallisuutta joskus julkaistaan, minä pidän pienen tauon hänen tuotannostaan. Tai väkisinkin pidän, olenhan jo koko tähän asti suomennetun ehtinyt lukea. Ja sillä välin suosittelen oikeastaan kaikkia muita hänen kirjojaan lämmöllä eteenpäin paitsi tätä tuoreinta. 

lauantai 14. marraskuuta 2020

SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ

FRANK MARTELA : 
ELÄMÄN TARKOITUS – SUUNTANA MERKITYKSELLINEN ELÄMÄ
192s.
Gummerus 2020
Kuunneltu äänikirjana
Lukija: Aarne Linden

Elämän merkityksellisyys sekä jonkinlainen meta-self-help-kirjallisuus on ehdottomasti ollut itselläni tämän vuoden jonkinlainen lukuteema. Lasken tähän niin tähtitieteestä kuin ihmiskunnan historiastakin kertovan kirjallisuuden, mutta myös anti-itseapukirjan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan sekä jo selvemmin genreen kuuluvan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsyneen. Kun läheinen ystäväni kertoi kuuntelevansa Martelan uusinta elämän tarkoituksesta kertovaa kirjaa, nappasin sen kuulokkeisiin itsekin myyränharmaan marraskuun iloksi.

Kuulun ehdottomasti siihen kategoriaan, jolle elämän merkityksellisyys syntyy siitä kosmisesta merkityksettömyydestä ja ihmisen pienuudesta, tähtipölymeiningistä ja kaiken sattumanvaraisuudesta. Omaa elämääni helpottaa tietää, että mikään, siis kerta kaikkiaan yhtään mikään, ei ole pysyvää, lopullista eikä siten myöskään automaattisesti kohtalokasta, ja toisaalta mittakaava-ajattelu laittaa viimeistään oman pääni aisoihin muistuttaen miten ohikiitävää kaikki tämä oma räveltäminen täällä on. Tällä en missään nimessä tarkoita kuitenkaan sitä hedonistisliberalistista ajatusta, että koska kerranhan täällä vaan eletään, kaiken saa laittaa itsekeskeisesti niin sanotusti ranttaliksi muiden ihmisten kustannuksella. Ehei, se, että olemme täällä vain mitättömän pienen silmänräpäyksen vastuuttaa meitä myös omasta näkökulmastani käyttämään tuon ajan hyvin. Hyvin niin itselle mutta ennen kaikkea kaikille niille muille, joiden kanssa tämän kosmisen pikkuhetken jaamme. 

Ja oi kyllä. Kaikenlainen filosofinen pohdinta sekä elämän tarkoituksesta (eli tarkoituksettomuudesta) ja merkityksellisyydestä kiehtoo minua valtavasti. Niin henkilökohtaisella kuin rakenteellisemmalla tasolla. Mutta koska jälkimmäistä teen jollain tapaa työkseni, puhun siitä päivittäin ja yritän viimeiseen asti saada myös ihmiset ympärilläni huomaamaan oman toiminnan reflektoinnin merkityksen suhteessa esimerkiksi erityisinä pidettyihin lapsukaisiimme, keskityn nyt enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Tai no, en tiedä vielä. Mutta tästä kirjasta minä kyllä pidin.

Martela hahmottelee kirjan alkupuoliskon verran erityisesti elämän tarkoituksen kysymystä historiallisfilosofisena ajatuksena, ja tässä kohti filosofiaa ja osittain psykologisiakin tutkimuksia on kansantajuistettu varsin ihailtavalla tavalla. Tietenkin tässä voitaisiin taas ottaa mukaan se näkökulma, että näistä tutkimustuloksista soisi välillä kuultaa hieman enemmän yksilöpsykologian lisäksi myös sosiaalipsykologisetkin näkökulmat läpi, mutta yksilökeskeisessä maailmassa ajattelu jopa elämän tarkoituksesta on toki yksilökeskeistä. Martelan tekstissä tiede kohtaa kuitenkin hienosti käytännön ajattelun, ja sinällään onnistuu self help -henkiseksi kirjaksi purkamaan varsin eksistentiaalisiakin kysymyksiä lopulta pieniksi menettämättä niiden merkityksellisyyttä. Tulos tai ulos -keskeisessä yhteiskunnassa kun tuntuu välillä jopa vallankumouksellisen raikkaalta, että joku kertoo ääneen, miten merkityksellisyyden tunne voi syntyä vaikkapa oman kodin siistiksi saamisesta.

Loppupuolella Martela taas paneutuu enemmän siihen, mihin lopputuloksiin hän on itse niin muun kirjallisuuden kuin oman tutkimuksensa perusteella tullut: merkityksellisyyden kokemukseen ja ennen kaikkea siihen, ettei täyttä merkityksellisyyttä koskaan koeta tyhjiössä, vaan aina osana suurempaa ihmisryhmää, omaa sosiaalista ympäristöä. Martelan perustarpeisiin mukaan nostama hyvän tekemisen tarve on myös raikas tuulahdus jatkuvaan individualistisempaan tapaan hahmottaa ihmiseläintä, ja siitä johdetut jatkoajatukset toivatkin ainakin itselleni varsin vahvasti, no, merkityksellisyyden tunnetta. Ihmisen minuus ei ole olemassa tyhjiössä, joten kaikenlainen itsensä kehittäminen ja elämän näkeminen henkilökohtaisena projektina ei sitä myöskään ole. Tätä näkökulmaa soisi enemmän myös käsiteltävän, sillä kaikenlainen voimauttaminen, autonomian yhteisöllinen vahvistaminen sekä muiden ihmisten merkityksellisyyden kokemisen mahdollistaminen se vasta avain johonkin suurempaan onkin. Se on sitä henkilökohtaisella tasolla altruismin kautta, mutta ennen kaikkea se on valta-asetelmien näkyväksi tekemistä tavoilla, joilla sitä ei ole tavattu hahmottaa. Omalla alallani varhaiskasvatuksessa toki puhutaan välillä kyllästymiseenkin asti osallistamisesta, mutta mitä sillä aidosti tarkoitetaan, jos lapsen oikeutta autonomiaan ei aidosti mahdollisteta jokapäiväisessä arjessa? 

Martela auttaa parhaimmillaan reflektoimaan omaa elämää ja siihen liittyviä arvoja niin, että tuo oma ajatusketju johtaa merkityksellisyyden huomaamiseen oman (keskiluokkaisenko?) elämäni sisällä. Jälleen kerran kyse on kuitenkin Kolun kirjan tapaan mielialakirjasta, teoksesta joka osuu, kun sen lukee/kuuntelee oikealla hetkellä. Minua auttoi ehdottomasti se, että luin tämän rinnalla koko ajan myös Veikka Lahtisen & Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -teosta, sillä siinä itseapu on kerrankin rakenteellisella tasolla. Hassua sinänsä, mutta koska näistä muodostuu minulle päässä jonkinlainen toisiaan lävistävä kokonaisuus, Martela saa ehkä osakseen vähän vähemmän kritiikkiä kuin jossain toisessa hetkessä. Kirja-arvion kannalta ehkä hieman ongelmallista juu, mutta subjektiivisen lukukokemuksen kanssa ei niinkään. Sillä niinhän elämä etenee, sitä tulee otettua paloja sieltä ja täältä ja soviteltua niitä parhaansa mukaan yhteen omien näkemystensä kanssa. Parhaassa tapauksessa se rikastuttaa, tuo lisää monimuotoisuutta ja muistuttaa, ettei maailma etene mustavalkoisuuksissa vaan erityisesti jonkinlaisissa sisäisissä ristiriitaisuuksissa, jotka ihmismieli on vain opetellut sovittamaan keskenään toimeen tuleviksi. Se, että yksilökeskeisen ja luokkatiedottomuuden ongelmat ovat olemassa, ei yksilötasolla tee oman hyvän olon vaalimisen tärkeydestä yhtään vähempää totta. (Syväliberalismia much?)

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."

Helmet-haaste 2020: 2. Iloinen kirja

lauantai 7. marraskuuta 2020

AJASTA JA KORONASTA – PONTUS PUROKURU (TOIM.) : TARTUNTA

PONTUS PUROKURU (TOIM.) : TARTUNTA
237s.
Kosmos 2020
Saatu arvostelukappaleena

Ajassa, jota leimaa läpileikkaavasti yksi ja sama asia jo yli puolen vuoden ajalta, tuosta asiasta jaksaa yllättävän vähän enää lukea ja kuulla. Mutta kun pandemia on kaikkialla, se tunkee läpi jokaiseen keskusteluun, näkökulmaan, analyysiin ja loppupäätelmään. Siitä ei pääse eroon, vaikka miten monella eri tasolla itsekseen yrittäisi, silmiä, korvia tai omaa elämää totaalisesti sulkemallakaan pako ei ole mahdollinen. Ja vaikka sukulaisille antaa varsin suoraviivaisia uhkauksia ja jopa kieltoja tietyistä puheenaiheista, lurkkii covid-19 silti aina nurkan takana, ja sävyttää kaikkea, mitä arjessa ja arjen ulkopuolella tulee tehtyä tai jätettyä tekemättä. Se tuntuu jo niin epänormaalilta, että siitä on tullut se paljon puhuttu ja raivostuttavuuteen asti toistettu "uusi normaali".

Ja siksi minä en jaksa lukea enää yhtään korona-uutista, korona-kirjaa, korona-tarinaa, korona-arkea. Elän sitä itsekin, kyllästymiseen asti. Yksin poterossa, kuten enemmän tai vähemmän seitsemän miljardia ihmistä ympärillänikin. Ja siksi yllätyin itsekin, kun päädyin nappaamaan lukuvuoroon arvostelukappaleena kotiini ilmestyneen Pontus Purokurun toimittaman esseeantologian mistäs muustakaan kuin koronasta ja korona-ajasta.

Esseet ovat ihana kirjallisuuden muoto, ja olen varsin onnellinen, että ne lähivuosina olen enenevissä määrin löytänyt. Ennemmän on ehkä tullut luettua yhden kirjailijan omia esseekokoelmia, mutta tällainen monen kirjoittajan yhteiskokoelma rajatusta aiheesta on myös varsin toimiva konsepti. Ja sitä on myös Tartunta. 13 kirjoittajan tekstiantologia on yhtäältä moniääninen, ja silti toisaalta niin kiinnostavalla tavalla toisiinsa limittyvä, että siitä muodostuu jopa yllättäenkin hieman erittäin toimiva kokonaisuus. Siinä on hieman kaikille kaikkea, mutta sopivissa määrin. Toki se on myös äärimmäisen luokkasidonnainen: se on luovan ja/tai akateemisen väen läpileikkaus siitä, miten poikkeus muuttaa maailmaa, mutta toisaalta ei se kaikenkattava yritäkään olla. Se kuitenkin on tätä lukiessa hyvä pitää mielessä, sillä koronatodellisuus on varsin erilainen ihmiselle, joka kirjoittaa työkseen kuin ihmiselle, joka siivoaa työkseen.

Monenlaisia tekstejä kokoelmaan siis kuului, ja sen myötä sinne mahtui myös enemmän minua innostaneita sekä vähän kaukaisemmilta tuntuvia. Yhteistä vähän harppoen lukemilleni oli se jonkinlainen korona-arjen kuvaus, joka kyllä jo kahdeksan kuukauden jälkeen kyllästyttää itseäni ainakin äärimmäisen paljon. Se on jotain, mitä itsekin elän ja kuvaan, eikä sen kuvaus oikeastaan onnistunut tuomaan mitään uutta, toisti vain jo tiedettyä. Näitä arkikuvauksia enemmän siis ihastelinkin kirjoituksia, joissa hypättiin askel kauemmas: siihen, mitä yksi virus tai maailmanlaajuinen pandemia voi tarkoittaa laajempaan todellisuuteen kehystettynä. Sen teki taidokkaasti muun muassa Antti Nylénin Huokoisuudesta, Tere Vadénin Fossiilikapitalismin koronakevät, Tuomas Nevalinnan Poikkeustila, Aino Vähäpesolan Kylvö sekä ehdottomasti Antti Holman avausessee Pöpöjahti. Se oli jotenkin ihanan raikasta ja terävää Holmaa, sitä mikä hänen muistakin teksteistään tulee rivien välistä läpi, mutta joka jää jotenkin sen ulkoapäin pakotetun huumoriucceliastelman alle, johon Holma mediassa enemmän tai vähemmän jatkuvasti enemmän tai vähemmän väkisin tungetaan. 

Tartunta on siis varsin moniääninen, älykäs ja analysoiva katsaus siihen, mitä pandemia ja kuusi grammaa virusta voi tarkoittaa niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Se on askel kauemmas kapseleista, tai kapselin ulkopuolinen katse kapseliin. Yllättävää ja terävää luettavaa aiheesta, joka kerrankin todella koskettaa meitä kaikkia, omilla tavoillaan.