TOISTO

VIGDIS HJORTH : TOISTO

160s.

S&S 2024

Alkuteos: Gjentakelsen, 2023 

Suomentanut Katriina Huttunen

Pyydetty arvostelukappaleena

"-- toisto on olemassa olon vakavuutta. Toivo on kuin uusi vaate – jäykkä, kireä ja kiiltävä – mutta jos et ole käyttänyt sitä, et tiedä sopiiko se tai pukeeko se, kun taas muisto on kuin käytetty vaate: olipa se miten upea tahansa, se ei enää mahdu, koska olet kasvanut siitä ulos. Mutta toisto on kuin kulumaton vaate, se istuu napakasti ja hellästi, ei purista eikä roiku."

Vigdis Hjorthin kaksi aiempaa suomennettua teosta, Perintötekijät (2020/2016) sekä Onko äiti kuollut (2021/2020) ovat olleet viimeisten viiden vuoden sisään yksiä vahvahduttavimpia kaunokirjallisia lukukokemuksia, joiden parissa olen ollut. Synkkiä, kipeitä ja häiritseviä perhesalaisuuksia käsittelevä kirjakaksikko syventyy ensin isään, sitten jäljelle jääneeseen äitiin, siihen miten he ensin olivat ja sitten eivät enää olleetkaan. Miten rangaistus jostain mustasta ja pimeästä valui tyttärelle, vanhimmalle, eikä sille, kenelle se todellisuudessa olisi kuulunut langettaa.

Hjorthin juuri ilmestynyt uusin suomennos Toisto jatkaa saman tematiikan ympärillä. Kun aiemmat kaksi olivat puolikkaita tiiliskiviä, tämä nimettömän päähenkilön teinivuosiin palaava, takaisin heitetty teos on kevyt ja pieni, hento kuin se nuori ja vasta elämänsä kynnyksellä oleva 16-vuotias, jota elämän olisi pitänyt suojella pahalta eikä vanhempien paljastumiselta, kuten lopulta ilmi käy. Hjorthia lukenut tietää jo ensi sivuilta, mistä puhutaan, ehkä muutkin, ja se ei ole salaisuus, salaisuus on se miksi salaisuus on ollut salaisuus niin kauan, miksi se selviää vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin, miksi vaietusta vaietaan ja miksi puolet on jaettu jo ennen kuin kaikki edes tietävät olevansa kilvassa mukana.

Hjorth kirjoittaa jälleen kieputtavaa, pyörittävää, kiihkeää tekstiä, etenkin nykypäivästä, kiertää, toistaa, tulee lähemmäs, mutta menee taas kauemmaksi, kiertää kehää, sitä kehää jota kaikkien kolmen romaanin päähenkilöt ovat koko elämänsä joutuneet kiertämään ennen kuin saivat tietää. Hjorth rauhoittuu kuitenkin, kerronta rauhoittuu kuitenkin kun se on ensin kieppunut nykypäivässä, kun päähenkilö on viettänyt joulukonserttia yliopiston salissa, nähnyt vanhempiensa vallan alla vastarinnalla kamppailevan nuoren ja tässä nuoressa itsensä ja kun hän vie tuon nuoren ja nuoren itsessään mukanaan mökilleen, hiljaisen sumun ja pimeyden keskelle. Hjort pysähtyy kertomaan muutaman viikon tapahtuman nuoruudesta rauhassa, lineaarisesti, kalapullat valkokastikkeessa muistaen, äidin hysterian muistaen, isän jätä tyttö rauhaan tokaisut muistaen. Päähenkilö haluaisi kasvaa aikuiseksi, ottaa askelia aikuisuuteen, mutta hänen harteillaan on äiti ja hysteria, äiti ja ahdistus, hänen nenänsä on hänen äitinsä hajuaisti, silmänsä hänen äitinsä näköaisti, eikä hän saa hetken rauhaa. Ei edes silloin kun on ollut hetken rauhassa.

Toisto on hieno, riipivä ja vääjäämättömältä tuntuva pienoisromaani, toistava tarina jostain, jota ymmärtääkseen se pitää kirjoittaa uudelleen ja uudelleen. Hjorthin tehokeinot ja kieli on taiturimaista, upeaa, aivan omassa luokassaan. Hjorth pitää kokea ehdottomasti itse.

Helmet-haaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan