JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING

JOHN WILLIAMS : BUTCHER'S CROSSING

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

334s.

Bazar 2016

Alkuteos: Butcher's Crossing, 1960
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Williams on yksi parhaita kirjailijalöytöjä, johon muiden kirjablogien avulla olen tutustunut. Noin vuosi sitten lukemani Stoner ihastutti jo lukiessa, mutta on ennenkaikkea kasvanut suuremmaksi romaaniksi, yhdeksi parhaista, ajan kuluessa. Maaliskuussa luettu Augustus taas nousi kaikkien luettujen kärkeen jo ennen kuin viimeiset sivut oli kirjasta saatu kahlattua. Jäljellä oli enää Butcher's Crossing, lännenromaani 1800-luvun Amerikasta, hupenevista biisonilaumoista ja ihmisen kyltymättömästä ahneudesta ja mielen nyrjähdyksistä kaiken käsittelemättömän keskellä.

"Hän oivalsi, ettei ollut kääntänyt biisonille selkäänsä siksi, että olisi tuntenut naismaista pahoinvointia kohdatessaan verta, löyhkää ja sisälmyksiä; hän oivalsi, että oli pahoinvoivana kääntynyt pois, koska häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, untelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksenä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään."

En ole koskaan ymmärtänyt täysin ihmisiä, jotka jättävät kirjoja lukematta siksi, ettei niiden aihe lähtökohtaisesti kiinnosta. No juu, toki itsekin saatan pokkana vältellä aivan samasta syystä tiettyjä genrejä, mutta ymmärtämiseni hieman vähenee siinä vaiheessa, jos rakastaa kirjailijan muuta kirjallisuutta, mutta yhtä välttelee epämielenkiintoisen aiheen äärellä. Ehkä tässä tullaan hieman siihen, että kuten elämä noin ylipäätäänkin, on lukemisenkin tapana välillä kuplautua. Ja jos sieltä omasta mukavuuskuplastaan, lempiaiheistaan ja valmiiksi tutuista ympyröistä ei välillä poistu, ei hirveästi pysty uuttakaan kokemaan. Ja näinpä, näennäisesti hieman kaukaisesta ja mielenkiintoa herättämättömästä aiheestaan, länkkäriromaanista ja puhvelinmetsästyksestä, huolimatta itse tartuin tähänkin Williamsiin varsin suurin odotuksin, hienot kirjailijat kun pystyvät kirjoittamaan vaikkapa muurahaisten polkujärjestelmästä mielenkiintoisesti niin halutessaan, joten miksei Williams pystyisi siihen myös biisonien äärellä.

Romaani lähtee käyntiin kun nuori Will Andrews jättää yliopisto-opintosa Bostonissa kesken ja saapuu pieneen Butcher's Crossingin kylään etsimään täydellistä kosketusta luontoon, siihen aitoon ja alkuperäiseen. Hän etsii käsiinsä isänsä vanhan tuttavan herra McDonaldsin, joka toimii vuotatukkurina lännen preerioilla, jossa monituhatpäiset biisonilaumat on metsästetty jo lähes olemattomiin, mutta siisti kirjanpitotyö ei ole sitä, mistä hän tyydytystä itselleen etsii. McDonaldsin neuvojen saattelemana Andrews tutustuu pian Milleriin, mieheen, joka on lähes vuosikymmen sitten törmännyt Coloradon vuoristossa valtavaan biisonilaumaan, ja on jo siitä asti haaveillut pääsevänsä käsiksi tuohon käsittämättömään määrään ensiluokkaista biisoninnahkaa. Andrewsin rahoilla saadaankin kasaan neljän miehen retkikunta preerian halki, mutta raskaan matkan täyttymys saa valloilleen sellaisen ahneuden, että sen seuraukset kantavat pidemmälle kuin kukaan uskalsi edes pelätä.

Williamsin viipyilevä ja pelkistetty kerronta tekee kunniaa tarinalle, jossa ihmisen ahneus ja käsittämätön omistamisen oikeus kaikkea luonnossa liikkuvaa kohtaan ottaa päähenkilöistä vahvan niskaotteen. Tarina lähtee Williamsille tyypilliseen tapaan verkkaan liikkeelle, mutta tiivistyy loppua kohden niin, ettei sitä meinaa malttaa laskea käsistään. Siitä tulee mieleen hieman Hemingwayn Vanhus ja meri kaiken sen keskittyneisyyden ja luonnonarmoilla olemisen keskellä, ja sen retkikunnan kohtalo on taas kuin Uusman Naparetken henkiinherätys. Henkilöhahmot ovat vahvoja, inhimillisiä ja realistisia, ja heidän parissaan huomaakin värjöttelevänsä biisoninnahkojen välissä lumimyrskyltä pelastuakseen, kulkevan laaksoa pitkin vahvan mädäntyneen lihanhajun keskellä ja puistellen parrastaan niitä pieniä loiseläimiä, joita turkit ovat tartuttaneet mukanaan. Williams kertoo jälleen tarinaansa rauhallisen kiihkottomasti ja mitään alleviivaamatta, ja saa silti lukijansa tuohtumaan sen vahvimman oikeuden äärellä, jolla ihminen luontoa itselleen on jo vuosisadan riistänyt.

Kirja oli siis todella hieno ja ehjä lukukokemus. Se oli niin tarkkanäköinen ja vaikuttava, ettei sen äärellä miettinyt hetkeäkään kiinnostaako aihe vai ei, ennemminkin sivuja käänsi eteenpäin vauhdilla ja hiljaisela kunnioituksella sitä kohtaan, miten näinkin inhimillisesti voi joku tätä tarinaa kirjoittaa. Williams on ollut hurjan monipuolinen, taitava ja upea kirjailija, ja vaikka on toki hienoa, että nämä kirjat ovat viimein nyt yli 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen viimein saavuttaneet ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota, olisi näille sitä aikanaankin jo suonut enemmän. Nyt suljen jälleen kerran yhden kirjan takakannen sivujensa päälle huomatakseni kartuttaneeni lempikirjojeni listaa, ja en voi kuin kirjan voimakkaan tunteen jälkeen ihmetellä, mitä ihmiselle on oikein tapahtunut? Missä välissä tapahtui se naksahdus, jolloin luonnon kanssa ei enää elettykään symbioosissa, otettu sitä mitä tarvittiin, vaan riistettiin kaikki loppuunasti, vietiin asiat niin käsittämättömiin mittasuhteisiin, että ne kaatuvat väistämättäkin omaan mahdottomuuteensa? Mistä kumpuaa se kapitalismin alkujuurien ahneus saada kaikki ja hallita kaikkea, se nyrjähdys, jonka tie näyttää varsin aukottomasti tuhoontuomitulta? Sitä on tuntunut ihmettelevän Williams jo 1960-luvulla, ja sitä ihmettelen minä lähes 60 vuotta myöhemmin.

Helmet-haaste 2017: 05. Kirjassa liikutaan luonnossa

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

429s.

Bazar 2017

Alkuteos: Augustus, 1972
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Arvostelukappale

Oi John! Nyt olet saanut minut sellaisen sanattomuuden äärelle, etten tiedä lainkaan mitä tästä postaamisesta tulee. Kaikki sanat tuntuvat jälkeesi latteilta, mutta toisaalta, myöhemmin ne tuntuisivat siltä entistä enemmän, joten kokeillaanpa nyt kuitenkin tuoreeltaan. Vaikka mitään kovin mullistavaa en kyllä lupaakaan.

Mutta niin. Oli huhtikuu 2016 ja oli Stoner. Oli kirjablogini alkukuukaudet, ja ensimmäisiä rakkautta herättäneitä kirjoja, jonka olin toisten blogeista bonganut ja omaani siirtänyt. Ja oli pimeä syksy, kevätkaipuu ja -katalogit, Bazarin lupaus tuoda helmikuuksi auringon lisäksi myös Williamsin viimeiseksi jäänyt romaani. Ja oli helmikuu kun pyytämäni arvostelukappale kolautteli lähipostin hyllyjä, ja se hetki kun se oli viimein käsissäni. Ja nyt on sitten tämä hetki, kaksi viikkoa myöhemmin, kun suljin kirjan viimeisen, 492. sivun viimein takakannen alle. 

"Mutta minä ymmärsin pikemminkin vaistonvaraisesti kuin tiedon avulla, että jos ihmisen kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen täytyy muuttua ensin itse. Jos hän aikoo totella kohtaloaan, hänen on löydettävä sisimmistään tai luotava sinne kova, salainen sopukka, joka suhtautuu välinpitämättömästi häneen ja muihin - ja jopa maailmaan, jonka kohtalo on määrännyt hänet laittamaan uuteen uskoon, ei omien halujensa mukaiseksi vaan sen luonnon mukaiseksi, jonka hän maailmaa uudistaessaan löytää."

Mutta niin, aloitetaanpa alusta. Williams on siis tosiaan kevään uusimmassa suomennoksessaan, jo vuona 1972 Yhdysvalloissa julkaistussa teoksessaan onnistunut viimein siinä, mikä taisi aiempien kohdalla olla vain haave: lyödä läpi myös julkaisuaikanaan. Kun Williamsin aiemmat romaanit, Stoner ja Butcher's Crossing liikkuvat Amerikassa, hyppää hän viimeiseksi jääneessään antiikin Roomaan, aikaan ennen ajanlaskun alkua kun Julius Caesar kohtaa loppunsa salamurhan merkeissä, ja hänen nimellisesti adoptoitu sisarenpoikansa Gaius Octavius nousee Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Kirja kulkee kirjeiden ja fiktiivisten aikalaiskirjoitusten muodossa, ja se jakautuu kolmeen osaan, ensimmäinen ja pisin varsin pitkäpiimäisestikin taustoittaa kaikkea sitä, jota kahdessa myöhemmässä päästään viimein tarkemmin tarkastelemaan.

Ensimmäinen osa ei todella ollut mikään ihan helpoin luettava. Kirje- ja aikalaiskirjoitusmuoto kertoi oikeastaan kaiken, paitsi sen mitä oikeasti olisi halunnut tietää. Kaikki varsinaiset tapahtumat, tunteet, teot ja motiivit jäivät yksittäisten näkökulmien taakse, ja maailman, ympäristön ja tapahtumien muodostuminen vei todella aikaa ja keskittymistä. (Kirjojen jumalille tosin kiitos, että takana on luettuina esimerkiksi aika paljonkin samankaltaisina pitämäni Waltarin Sinuhe sekä Valtakunnan salaisuus, en tiedä olisinko ilman noita raskassoutuisia, mutta sitäkin mieleenpainuneimpia lukukokemuksia tätä saanut edes toiseen osaan asti kahlattua.) Kirjoittajat, näkökulmat ja kertojat vaihtuivat niin tiuhaan, että en edes meinannut pysyä perässä kuka kertoo ja mistä. Ja kun itse Octavius Caesar ei ollut edes äänessä, oli kuin olisin kiertänyt kivistä patsasta ja yritännyt sitä kautta ymmärtää oikeaa, tuntevaa ihmistä.

Mutta kärsivällisyys tunnetusti usein palkitsee, ja tämän kirjan kanssa se tapahtui viimeistään toisessa osassa. Ajat, paikat ja kertojat hypähtelivät edelleen hieman miten sattuu, mutta viimein tapahtumien keskiössä onkin myös itsestään kertova henkilö: Octaviuksen tytär Julia. Julia, isänsä Pikku Rooma, ainoa lapsi ja yksi elämän suurista rakkauksista nousee kirjassa sellaisille inhimillisille tasoille, ettei enää edes muista samaa teosta aiemmin pitäneensä hankalana. Ja siitä se sitten todella vetääkin mukaansa, antaa, niin hurjan paljon. Teksti soljuu, yhtäkkiä kaikki kymmenet eri kertojatkin ovat tuttuja, tematiikka tuntuu omassa sydänalassa asti ja iätöntä tarinaa myötäelää niin, ettei kirjaa saa laskettua käsistään. Ja viimein se on juuri sitä Williamsia, johon Stonerissa rakastuin: eleetöntä, hienostelematonta ja silti niin järjettömän elämänmakuista, että kertoi kirjailija kenestä tahansa, hän tekee henkilöstään hengittävän, lämpimän ystävän vierelle. Ja siinä kaiken keskellä antiikinajan Rooma onkin niin ajankohtainen, ettei välttämättä tiedä lukeeko ihmisen ahneudesta, korruptiosta, rakkaudesta ja ystävyydestä tuhansien vuosien takaa, 70-luvulta vai juuri tästä nimenomaisesta päivästä. Ja juuri se tekeekin Williamsista niin suuren kirjailijan, minulle. Antiikin Rooma, sen hallitsijat, myrkyttäjät, salajuonijat ja heikkoudet ovat lähempänä minulle kuin koskaan, ja tämä kaleidoskooppimaisesti ytimeen sukeltava teos on kuin sille parvekkeen alla laulettu ikuinen rakkauslaulu.

Ja ehkä se siitä olosta niin haltioituneen tekikin, se alun tahmaisuus, uutteruus, pieni pakottaminen, sillä kaikessa raskassoutuisuudessaan tämä kirja todellakin palkitsi. Se oli hieman henkinen maraton, ja se oli myös päätös, että minähän pidän tästä ja sillä siisti, mutta toisaalta, mikäpä tunne elämässämme ei loppujen lopuksi päätös olisi. Ja kun tämän kanssa sai uida sen pitkän merimatkan yhtärintaa, ja kun loppua kohti kaikki alkoi käydä eheämmäksi ja helpommaksi, ei lopussa voinut olla kuin ihastunut, ehkäpä jopa hieman rakastunutkin. Kuten tässä varsin usean kirjan kohdalla tänä vuonna, mutta sehän toki kertoo vain valitsemisen kehittyneestä taidosta, kaiketi. Mutta valitkaa muutkin tämä, se kannattaa.

Helmet 2017 -lukuhaaste: 06. Kirjassa on monta kertojaa

JOHN WILLIAMS : STONER

JOHN WILLIAMS : STONER

♥ ♥ ♥ ♥ 

306s.

Bazar 2015

Alkuteos: Stoner (1965)
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Koko viime vuoden ehkä yksi hehkutetuimpia kirjoja on ollut Williamsin Stoner, jo 1965 kirjoitettu teos, joka alkoi elää uutta elämäänsä 2000-luvulla, kun siitä otettiin uusia painoksia ja sen käännösoikeuksia myytiin ympäri maailmaa. Kansi lupailee, että teos on "suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut", mutta tässä vaiheessa ainakaan kirjablogimaailmaa seuraneena se tuskin on ihan täysin uusi nimi kenellekään. Ja sopivasti vuoden muiden perässä sain tämän itsellenikin viimein luettavaksi, noin parin, kolmen kuukauden kirjastojonottelun jälkeen. Että oli jo ehkä aikakin.

Stoner on tarina yliopistomaailmasta, elämän odotuksista, rakkauden saavuttamattomuuksista, yhden ihmisen elämästä. Se lähtee liikkeelle keskeltä Keskilännen peltoja, työläisperheen pojasta, jonka vanhemmat päättävät lähettää läheiseen Columbian yliopistoon opiskelemaan uudelle maataloustieteen kampukselle, jotta oppeja voitaisiin soveltaa heidän arkisessa aherruksessaan. Yliopistolle lähtevä William Stoner on jäyhä ja karhea hahmo, joka aloittaa kuuliaisesti opinnot niin kuin vanhemmat ovat toivoneet, mutta kahden vuoden tunnollisen, mutta innottoman opiskelun jälkeen herää yhtäkkiä aivan uuteen maailmaan kurssillaan, joka johdattaa kohti kirjallisuuden ja kielen maailmaa.

Stonerin elämäntarina on kaunis, omalla tavallaan eleetön ja melankolinenkin kertomus elämästä, joka tulee todella todentuntuisesti iholle. Se ei ole minulle teoksena suuri, mutta juuri siihen sen viehätys perustuukin.

Vaikka ihan täysin en siihen hurmioituneimpaan osaan lukijoita tämän suhteen kuulukaan, oli tämä silti aika huikean ihana lukukokemus. Alkuun jo säikähdin, että tämä kuuluu niihin lukemalla luettaviin kirjoihin, vähän raskaisiinkin teoksiin, jotka koruttomalla tavallaan kertoo kyllä upeasti jostain tärkeästä, mutta itse kerronta tuntuu vähän vanhan ja kumisen ruisleivän ikuiselta jauhamiselta. Ja noin 50 sivua myöhemmin huomasinkin olevani täysin väärässä. Tarina imi mukaansa, se piti kiinni, ja vaikka loppu jo harppoi makuuni vähän liiankin vauhdikkaasti kulkevia oikoteitä jaksamatta oikein enää syventyä mihinkään, oli kirja eheä ja suurenmoinen, omalla hyvinkin seesteisellä ja maanläheisellä tavallaan. Se antoi ajateltavaa, vei mukanaan omaan maailmaansa, sai uppoutuman. Välillä tuntui hassulta pitää kirjasta, jonka keskeisestä maailmasta en koe olevani mitenkään intohimoisen kiinnostunut, välillä jopa naurahdin nauttivani sellaisista asioista lukemisesta, jotka eivät olleet milään tasolla mielenkiintoisia, mutta jotain suurempaa tässä silti oli, tavallisen elämän kohtaaminen, ne tunteet, joita ihan täysin toisenlaiseen maailmaan pääsi kokemaan. Jokin vähän suurempi, jota ei ihan täysin edes osaa nimetä.

Ja kenellekö tätä suosittelisin? Oikeastaan kaikille. Kaikille, jotka nauttivat hyvästä ja laadukkaasta kirjallisuudesta, tavallisuudesta, inhimillisyydestä ja lempeydestä. Kaikille, jotka eivät tarvitse kuuta taivaalta, vaan ymmärtävät niiden suurimpien hetkien olevan tässä ja nyt. Niistä pienistä elementeistä kun tämä kirja on tehnyt, niissä tämän ihanuus piili. Tämä on kirja, johon haluaa palata, tämän taikaa ei useampikaan lukukokemus riko. 

Mutta yhden vinkin haluan silti antaa, saman minkä itse sain: hypätkää tämän saate-osuus alusta ehdottomasti yli. Se turhaan vain referoi koko tarinan, kirja on ihanampi kun kaikkea tulevaa ei etukäteen tiedä. Ihan niin kuin se tavallinen elämäkin on.