JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

429s.

Bazar 2017

Alkuteos: Augustus, 1972
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Arvostelukappale

Oi John! Nyt olet saanut minut sellaisen sanattomuuden äärelle, etten tiedä lainkaan mitä tästä postaamisesta tulee. Kaikki sanat tuntuvat jälkeesi latteilta, mutta toisaalta, myöhemmin ne tuntuisivat siltä entistä enemmän, joten kokeillaanpa nyt kuitenkin tuoreeltaan. Vaikka mitään kovin mullistavaa en kyllä lupaakaan.

Mutta niin. Oli huhtikuu 2016 ja oli Stoner. Oli kirjablogini alkukuukaudet, ja ensimmäisiä rakkautta herättäneitä kirjoja, jonka olin toisten blogeista bonganut ja omaani siirtänyt. Ja oli pimeä syksy, kevätkaipuu ja -katalogit, Bazarin lupaus tuoda helmikuuksi auringon lisäksi myös Williamsin viimeiseksi jäänyt romaani. Ja oli helmikuu kun pyytämäni arvostelukappale kolautteli lähipostin hyllyjä, ja se hetki kun se oli viimein käsissäni. Ja nyt on sitten tämä hetki, kaksi viikkoa myöhemmin, kun suljin kirjan viimeisen, 492. sivun viimein takakannen alle. 

"Mutta minä ymmärsin pikemminkin vaistonvaraisesti kuin tiedon avulla, että jos ihmisen kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen täytyy muuttua ensin itse. Jos hän aikoo totella kohtaloaan, hänen on löydettävä sisimmistään tai luotava sinne kova, salainen sopukka, joka suhtautuu välinpitämättömästi häneen ja muihin - ja jopa maailmaan, jonka kohtalo on määrännyt hänet laittamaan uuteen uskoon, ei omien halujensa mukaiseksi vaan sen luonnon mukaiseksi, jonka hän maailmaa uudistaessaan löytää."

Mutta niin, aloitetaanpa alusta. Williams on siis tosiaan kevään uusimmassa suomennoksessaan, jo vuona 1972 Yhdysvalloissa julkaistussa teoksessaan onnistunut viimein siinä, mikä taisi aiempien kohdalla olla vain haave: lyödä läpi myös julkaisuaikanaan. Kun Williamsin aiemmat romaanit, Stoner ja Butcher's Crossing liikkuvat Amerikassa, hyppää hän viimeiseksi jääneessään antiikin Roomaan, aikaan ennen ajanlaskun alkua kun Julius Caesar kohtaa loppunsa salamurhan merkeissä, ja hänen nimellisesti adoptoitu sisarenpoikansa Gaius Octavius nousee Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Kirja kulkee kirjeiden ja fiktiivisten aikalaiskirjoitusten muodossa, ja se jakautuu kolmeen osaan, ensimmäinen ja pisin varsin pitkäpiimäisestikin taustoittaa kaikkea sitä, jota kahdessa myöhemmässä päästään viimein tarkemmin tarkastelemaan.

Ensimmäinen osa ei todella ollut mikään ihan helpoin luettava. Kirje- ja aikalaiskirjoitusmuoto kertoi oikeastaan kaiken, paitsi sen mitä oikeasti olisi halunnut tietää. Kaikki varsinaiset tapahtumat, tunteet, teot ja motiivit jäivät yksittäisten näkökulmien taakse, ja maailman, ympäristön ja tapahtumien muodostuminen vei todella aikaa ja keskittymistä. (Kirjojen jumalille tosin kiitos, että takana on luettuina esimerkiksi aika paljonkin samankaltaisina pitämäni Waltarin Sinuhe sekä Valtakunnan salaisuus, en tiedä olisinko ilman noita raskassoutuisia, mutta sitäkin mieleenpainuneimpia lukukokemuksia tätä saanut edes toiseen osaan asti kahlattua.) Kirjoittajat, näkökulmat ja kertojat vaihtuivat niin tiuhaan, että en edes meinannut pysyä perässä kuka kertoo ja mistä. Ja kun itse Octavius Caesar ei ollut edes äänessä, oli kuin olisin kiertänyt kivistä patsasta ja yritännyt sitä kautta ymmärtää oikeaa, tuntevaa ihmistä.

Mutta kärsivällisyys tunnetusti usein palkitsee, ja tämän kirjan kanssa se tapahtui viimeistään toisessa osassa. Ajat, paikat ja kertojat hypähtelivät edelleen hieman miten sattuu, mutta viimein tapahtumien keskiössä onkin myös itsestään kertova henkilö: Octaviuksen tytär Julia. Julia, isänsä Pikku Rooma, ainoa lapsi ja yksi elämän suurista rakkauksista nousee kirjassa sellaisille inhimillisille tasoille, ettei enää edes muista samaa teosta aiemmin pitäneensä hankalana. Ja siitä se sitten todella vetääkin mukaansa, antaa, niin hurjan paljon. Teksti soljuu, yhtäkkiä kaikki kymmenet eri kertojatkin ovat tuttuja, tematiikka tuntuu omassa sydänalassa asti ja iätöntä tarinaa myötäelää niin, ettei kirjaa saa laskettua käsistään. Ja viimein se on juuri sitä Williamsia, johon Stonerissa rakastuin: eleetöntä, hienostelematonta ja silti niin järjettömän elämänmakuista, että kertoi kirjailija kenestä tahansa, hän tekee henkilöstään hengittävän, lämpimän ystävän vierelle. Ja siinä kaiken keskellä antiikinajan Rooma onkin niin ajankohtainen, ettei välttämättä tiedä lukeeko ihmisen ahneudesta, korruptiosta, rakkaudesta ja ystävyydestä tuhansien vuosien takaa, 70-luvulta vai juuri tästä nimenomaisesta päivästä. Ja juuri se tekeekin Williamsista niin suuren kirjailijan, minulle. Antiikin Rooma, sen hallitsijat, myrkyttäjät, salajuonijat ja heikkoudet ovat lähempänä minulle kuin koskaan, ja tämä kaleidoskooppimaisesti ytimeen sukeltava teos on kuin sille parvekkeen alla laulettu ikuinen rakkauslaulu.

Ja ehkä se siitä olosta niin haltioituneen tekikin, se alun tahmaisuus, uutteruus, pieni pakottaminen, sillä kaikessa raskassoutuisuudessaan tämä kirja todellakin palkitsi. Se oli hieman henkinen maraton, ja se oli myös päätös, että minähän pidän tästä ja sillä siisti, mutta toisaalta, mikäpä tunne elämässämme ei loppujen lopuksi päätös olisi. Ja kun tämän kanssa sai uida sen pitkän merimatkan yhtärintaa, ja kun loppua kohti kaikki alkoi käydä eheämmäksi ja helpommaksi, ei lopussa voinut olla kuin ihastunut, ehkäpä jopa hieman rakastunutkin. Kuten tässä varsin usean kirjan kohdalla tänä vuonna, mutta sehän toki kertoo vain valitsemisen kehittyneestä taidosta, kaiketi. Mutta valitkaa muutkin tämä, se kannattaa.

Helmet 2017 -lukuhaaste: 06. Kirjassa on monta kertojaa