LUONTAINEN KÄYTÖS

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : LUONTAINEN KÄYTÖS

168s.

Otava 2024

Alkuteos: Naturliga beteenden 2022

Suom. Jaana Nikula

Pyydetty arvostelukappaleena

Lily on juuri saanut pienen esikoisensa Jackin, kauniin, terveen pienen lapsen, jonka pieniä ääniä hän kuuntelee leikkaussalissa. Hänestä on tullut äiti, hänestä, jonka ei koskaan pitänyt.

Toisaalla Lily on pieni lapsi, joka kaivautuu vielä nukkujan jäljiltä lämpimiin lakanoihin hengittämään sisään tuttuja tuoksuja; unta, shampoota, äitiä. Äiti on töissä, äiti aina on, joka yö, usein edeltävät illatkin. Mutta Lily osaa jo huolehtia itsestään. Itsestään ja äidistä, suojella heitä molempia.

"Lily nojasi istuimen selkänojaan. He olivat yhdessä ja kimpassa, niin se oli. Hän oli pelännyt turhaan, pelot olivat olleet hänen mielikuvituksensa tuotetta, kun äiti oli ollut poissa. Vai oliko hän oikeastaan niin paljon poissa? Lily oli liioitellut ja hölmöillyt. Tämä oli nyt aitoa ja oikeaa. Hän nautti täysin siemauksin hetkestä ja torkahti äidin ääneen."

Golnaz Hashemzadeh Bonden vaikuttava Olimme kerran on ollut mieleenpainunut lukukokemus lähes kuuden vuoden takaa. En muista siitä järin paljoa, en tarinasta ainakaan, mutta sen tunnelman, kipeän, rikkinäisen, kompleksisen kylläkin. Olimme kerran on tarina äidistä, jonka toiveet omaa tytärtä kohtaan eivät koskaan kohtaa todellisuuden kanssa. Nyt käsillä oleva Luontainen käytös taas on hieman sama toisinpäin: se on tarina pienestä Lilystä, joka tekee kaikkensa ollakseen äidille juuri sopiva. Hyvä, kaunis, oikein. Rakkauden ja huolenpidon arvoinen.

Bonde kirjoittaa laadukasta ja psykologisesti hyvin tarkkaa romaania Lilystä nyt sekä Lilystä silloin. Kerronnan leikkaukset nykyisyydestä takaumiin etenevät klassisesti lyhyehköjä lukuja vuorotellen, vieden tarinaa nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Bonde kuljettaa lukijaa kohti vääjäämättömältä tuntuvaa, hän kertoo tiiviisti, tiukasti rajaten, näyttäen vain oleellisimman. Lapsi-Lilyn kohtalo on suoraan tarjottimella: näin yksin Lily on, näin valtavasti hän kaipaa poissaolevaa äitiään, näin kovasti hän yrittää, yrittää, yrittää, eikä silti riitä. Aikuinen Lily taas on ollut pitkään kuori, täydellisesti hiottu ja uuteen asetelmaan aseteltu, pakoon päässyt. Hän edelleen yrittää, yrittää ja yrittää, eikä silti riitä, mutta enää sitä ei huomaa kukaan. Hän on päässyt pitkälle, itsekseen, itseään suojellen. 

Luontainen käytös kasvaa tarinan edetessä pelkästä traumaattisen lapsuuden kuvauksesta myös kuvaksi siitä, millaisessa yhteiskunnassa tällainen lapsuus on mahdollinen. Bonde näyttää taitavan rakenteen avulla sen yhteiskunnallisen portaikon, jossa on lähiöiden kerrostaloja öisine tappeluineen, äidittömine lapsineen ja mykkine naapureineen samalla kun muutaman kilometrin päässä toiset kasvavat rakkauden ja huolenpidon pehmeässä kuplassa kuvitellen, että ovat jotenkin aivan erityisesti osansa ansainneet. Ja kenties ovatkin – kaipa jokaisen lapsen elämästä tosiaan tulisi parempi ylempään keskiluokkaan, rakkauteen ja perittyyn hoivaan syntyneenä, mutta hyvin vähän siinä kuitenkaan on kiinni mistään muusta kuin sattumasta. Sattumasta ja hyvästä onnesta sukupolvien jatkumona. Toisaalla on niin kovin toisin, ja Bonde näyttää, miten paljon tarvitaan, että sieltä voi kulkea toisaalle.

Ihminen on lopulta eläin, luontaisten vaistojensa kuljettama ja ohjaama, Bonde muistuttaa kirjan sivuilla Majsan-kissan kautta. Vaistoissa ei ole järjen logiikkaa, stressaantunut, ahdistunut ja vangittu eläin kissaeläimistä aina meihin kädellisiin käyttäytyy niin kovin eri tavoin kuin jokin valistunut mieli saattaisi siltä odottaa. Lopulta freudilaisittain voitaisiin todeta, että trauma kutsuu usein traumaa itseensä luokseen. Se toistaa omaa kaavaansa, koska se kaava on ainakin tuttu, se ainakin kannattelee, kun on kannatellut tähänkin asti. Bonde onkin yksi aikamme taitavimpia kirjailijoita, mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin äiti-tytär-suhteisiin ja etenkin solmuissa oleviin sisimpiin. Hänen vain 168 sivuun tiivistetty romaaninsa näyttää huomattavasti kokoaan enemmän, niin yhteiskunnasta, ylisukupolvisuudesta kuin luontaisesta käytöksestäkin.

Helmet-haaste 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

224s.

Otava 2018

Alkuteos: Det var vi 2017

Suomennos: Jaana Nikula

Arvostelukappale 

Itken kirjojen kanssa hyvin harvoin. En siksi, etten olisi kovinkaan herkkä, ei lainkaan. Eikä siksikään, etteikö lukukokemukset liikuttaisi, sitä ne suurimmaksi osaksi tekevät. Jostain syystä, en täysin tiedä itsekään mistä, en kuitenkaan pääse lukiessani sellaiselle tasolle, että tuntisin kirjan hahmojen surut, ilot ja pelonsekaiset ajatukset. Tunnistan, mutta en tunne puolesta. 

Mutta silloin kun itken, itken niin sanotusti huolella. Ja kuten ehkä arvata saattaa, tämä kirja kuuluu juuri tähän nimenomaiseen kategoriaan. Minun itkettäjiini. Kyynelkanavien avaajiin, kirjoihin, joita oikeasti elin.

"Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitisisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, etten eläisi kunnon elämää."

Olimme kerran pääsi todella yllättämään. Olen saanut tämän kirjan yllätyksenä postilaatikosta, kustantajan pyytämättä lähettämänä arvostelukappaleena. Ajattelin, että tämä on joko hieman hömppää tai sitten laskemoitu myyntimenestys, onhan kyseessä syöpään suhteellisen nuorena sairastuneen maahanmuuttajanaisen tarina. Kyllähän sellainen myy - lukea nyt mukava pieni selviytymiskertomus, jossa takuulla on onnellinen loppu ja mitä kaikkea muuta oikein sympaattista. Vähän hoitoja ja kaljuuntumista, sellaista, joka on omasta arjesta tarpeeksi kaukana, ettei siitä tarvitse kärsiä, mutta sellaista, johon oikein mainiosti muka-samaistuu, vaikka samalla tulee lähinnä onnelliseksi, kun omassa elämässä kaikki on tosi ok.

Mutta ei. Sellainen kirja Olimme kerran ei ollut, ei ainakaan minulle. Se oli vihainen, katkera, rikkinäinen ja ihan helvetin kipeä. Se oli niin itsekeskeinen, että pisti vihaksi, ja silti kaikki sen sapekkaat tunnemyrskyt tuntuivat niin valtavan inhimillisiltä, että omatkin kielletyt, pois suljetut tunteet olivat kerrankin sallittuja. Kerrankin olemassa. Nahid on yksi kirjallisuuden historian - siis minun lukemani kirjallisuuden historian, tokikin - raivostuttavampia, moniulotteisimpa ja kompleksisimpia hahmoja, ja juuri siksi rakastan häntä yli kaiken. Rakastan sitä, miten aito, inhimillinen, herkkä ja tarvitseva hän on. Paljas. Sellainen kuin ihminen kuoleman edessä on, kuoleman, joka voi ottaa muodon kasvaimista tai epäonnistuneista vallankumoushaaveista.

Olimme kerran ei ole mikään hyvänmielen parantumistarina, eikä se myöskään ole mikään liikuttava kertomus sankarillisesta maahanmuutosta, jossa kaikki muuttuu napista painamalla paremmaksi kun turvapaikka vauraasta länsimaasta tipahtaa kohdalle. Se näyttää pakolaisuuden, pakoon lähtemisen kaikki puolet harvinaisen rehellisesti, ja se tekee aiheelleen erityisen hyvää. Toki välillä pysähdyn itse pohtimaan, onko se jopa liiankin rehellinen, ei kai tästä nyt joku saa pönkitystä omille ennakkoluuloilleen, vahvistusta stereotypioilleen, mutta sitten palaan takaisin siihen suurimpaan vahvuuteen, jonka kirja sivuillaan kantaa: maahanmuuttajuus ei ole teema, sisältö tai rakenne, se on jotain luonnollista ja normaalia, jotain elämään kuuluvaa siinä missä muilla se saattaa olla traumaattinen isä-tytärsuhde tai lapsuus uskonnollisessa yhteisössä. Se vain on. Ei selitä mitään, ei ole syy mihinkään. Ihmiset ovat yksilöitä, heidän kohtalonsa ovat heidän omiaan, oli heidän juurensa missä tahansa.

Vaikka kirja on toki kertomus myös äiti-tytärsuhteesta, ennen kaikkea äidin odotusten ja toiveiden näkökulmasta, pidin itse erityisesti Hashemzadeh Bonden tavasta kuvata päähenkilön omaa sisäistä kamppailuaan niin syöpää kuin menneisyyden haamujakin vastaan. Ne loivat pohjan Nahidin ihmissuhteille, tytärsuhteellekin, mutta ennen kaikkea ne loivat inhimillisen tarinan, jossa elämä ei anna aina sitä, mitä siltä eniten toivoo. Kun kukaan ei kanna huolia puolestasi, vaikka miten toivoisit, kun maailma pysyy vain omilla hartioillasi silloinkin kun tahtoisit levätä. Kun vahva täytyy olla silloinkin, kun elää elämänsä viimeisiä hetkiä. 

Se on raastavaa, mutta niin järisyttävän todellista, että hetkittäin unohdin lukevani. Tuntui kuin olisin elänyt vieressä, ja se jos mikä tuntuu valtavalta. Joltain, mihin harva kirja todella sanoillaan pystyy. Lukekaa siis tekin tämä. Piditte tai ette, tämä ei mitään pois vie. Antaa, enimmäkseen, ja upeita, raastavia hetkiä antaakin.

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Nanna kirjakimara & Kirja hyllyssä