ANTHONY DOERR : KAIKKI SE VALO JOTA EMME NÄE
♥ ♥
544s.
WSOY 2015
Alkuteos: All the Light We Cannot See (2014)
Suomennos: Hanna Tarkka
Suomennos: Hanna Tarkka
Kaikki se valo jota emme näe on Anthony Doerrin on Pulitzer-palkittu romaani, josta ei tunnu tulevan vastaan mitään muuta kuin ihastuneita ja huokailevia arvosteluita, kritiikitöntä rakkautta ja onnen houkauksia, että tällaisiakin kirjoja voi olla! Ja mikäpä sen suurempi ennakko-odotusten kerääntymä näistä enää voisi tullakaan. Lisäilin tämän itse alkuvuodesta luettavien listalle, itseni kirjastonvarausjonoon, ja hypistelinpä sitä kirjakaupassakin melkein ostomielellä, mutta sinne se kuitenkin jäi. Kun tämän nyt viime kuun lopulla Stonerin kanssa lähikirjastostani hain, päätin jo jättää sen lukematta kun tuntuu ettei kaiken hehkutuksen keskellä tilaa omille mielipiteille taida olla. No, luin sitten kuitenkin, ja mitäkö tästä jäi käteen?
Kaikki se valo jota emme näe on "suuri lukuromaani", joka lupaa tarjoilla sotaa, rakkautta ja radioaaltoja. Kaiken kehumisen keskellä sen odottaisi olevan jollain tapaa maagisen upea ja sellainen, jota ei malta käsistään laskea, mutta lopulta se on lähinnä keskinkertainen viihderomaani kuluttaen samoja katuja, joista on aiemmin kirjoitettu huomattavasti voimakkaamminkin.
Tarina maalailee vuorotellen tarinaa sokeasta Marie-Lauresta, joka elää lukkoseppäisänsä kanssa Pariisissa ennen sodan syttymistä sekä Werneristä, saksalaisesta orpokodin lapsesta, josta teknisten ihmelahjojen ansiosta koulutetaan taitava vakooja SS-yksiköihin natsikoulutusleirin kautta. Ja sitten tietenkin kaiken sen muun keskellä on olemassa maaginen jalokivi, joka on tietenkin kirottu ja sen vuoksi kuolee,tai on kuolematta kaikki kiven omistajan läheiset. Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren kohtalot lähestyvät toisiaan, ja mitä tapahtuu kun heidän tiensä vihdoin kohtaavat?
No tarina lässähtää kasaan kuin pannukakku.
En tiedä oliko se ne ennakko-odotukset, kaikkien muiden kehut. Vai oliko se kuitenkin lopulta tämä kirja, teos, joka parhaimmillaankin on vain ihan sitä perusviihdettä, vähän rankempiin aikoihin ja teemoihin käärittynä, mutta silti ilman yhtä ainoaa uutta näkökulmaa tai vivahdetta. Mutta ei tämä nyt kyllä minun kirjani ollut. Tarina oli imelä, ennalta-arvattava, laiska. Kaikki ketkä kuoli, kuoli oikein sopivan laskelmoiduissa kohdissa, muutama paha juuri siinä missä pitikin. Tarina alleviivasi kaiken valmiiksi, ei jättänyt yhtä ainoaa koukkua pohdittavaksi, vaan tarjoili teemansa valmiiksi pureskeltuina ja lautaselle eteen mössöksi syljettynä. Se, miksi se on myynti- ja arvostelumenestys, ei yllätä minua yhtään, kyllähän tällainen helppo, muka-rankka ja happy ending -ratkaisu myy. Ja on sille oma paikkansakin, lukijakuntansakin, jopa hetkensäkin. Mutta minun tarpeisiini, toiveisiini ja lukuihanteisiini se ei vastannut, joten siksi vain kaksi tähteä, ja niistäkin toinen siitä, että oli tämä sentään varsin nopeasti luettu ja että sitä oli ihan hauska lukea puolitoista tuntia puistossa kun aurinko lämmitti paljaita käsivarsia. Mutta sekään nyt ei varsinaisesti ollut tämän kirjan ansiota, tuo sää tuolla ulkona. Mutta tulipahan luettua, sitten taas seuraavaksi oman hyllyn aarteiden kimppuun, siellä tuota luettavaa kun onkin jo odottelemassa.
(Kirjasta on kirjoittanut myös Maija ja Katri, joiden ajatuksiin samaistun. Myös Katjalla on siitä hyvä postaus, ehkä vähän armollisempikin kuin omani. Ja muut tätä sitten suitsuttivatkin, niiden kehujen etsiminen on luultavasti hyvin helppoa! Ja mielenkiinnolla myös kuulen, mitä te tästä olette pitäneet, jos se jo luettujen joukosta löytyy!)
