RIIKKA PULKKINEN : RAJA
♥
366s.
Gummerus 2006
Riikka Pulkkinen on ollut minulle entuudestaan vieraan tuttu kirjailija, se sellainen, josta olen kyllä kuullut, mutta itse teoksiin ei ole tullut koskaan tartuttua. Sitten nappasin Suomalaisen tammialeista Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen matkaani, ja tuon kevyen teoksen lukaisinkin ihan parissa päivässä joulureissun jälkeen. Ja kas, sehän olikin mitä mainioin hömppäkirja, sellainen ihanan kevyt, mutta silti oivaltava. Lempivaaran innoittamana tartuin Tottaan, ja sehän se vasta sitten hurmasikin. Ja näillä eväillä siis kohti Pulkkisen ilmestyttyään kovaakin kohinaa aiheuttanutta esikoisteosta Rajaa.
Raja on tarina 53-vuotiaasta Anjasta, joka on luvannut tappaa alzheimerintautia sairastavan miehensä, kun mies ei enää muista ja 16-vuotiaasta Marista, joka rakastuu lukion äidinkielenopettajaansa. Ja sitten vielä vähän noin kuudesta muustakin tyypistä, joista osa risteilee tarinassa sivuhenkilöinä, osasta ei saa taas lainkaan koppia, miksi heidätkin on mukaan ahdettu.
Riikka Pulkkisen Raja on kuin tyypillinen suomalainen elokuva:
täynnä ihan kaikkea mahdollista ilman syventymistä kunnolla yhtään mihinkään.
Ja siinäpä sitä sitten ollaankin. Mukana on eutanasiateemaa, muistisairautta, itsemurhayrityksiä, viiltelyä, naimista, halua, erektioita (joiden kuvailu on kuin lukisi viisitoistavuotiaan tytön seksipäiväkirjahaaveita, oi jippii), pettämistä, satunniasia seksisuhteita, lapsen näkökulmaa, kaveridraamaa, äiti-tytär-suhteita, taidehistoriaa, omituinen käväisy väitöskirjamaailmassa, oh, you name it. Vähän kuin siis tehtäisiin taas kirjallisuuden sekavuusennätystä väritettynä ei-niin-tyyliään-löytäneellä ja hieman laskelmoivankin oloisella kirjoitustyylillä. Kaikkea piti särppiä vähän, mitään ei käsitelty kunnolla. Henkilöhahmot olivat niin yksiulotteisia, että suretti, teemat rääpittiin kasaan hieman mutu-tuntumalla. Ja vaikka tarina alkoikin ottaa itseensä hieman paremmin vauhtia viimeisen sadan sivun kohdalla, ja ehdin jo huokaista ihastuksesta, että tuomitsin kirjan keskivaiheilla sittenkin aivan turhaan, läsähti se lopussa kuin pannukakku ja jätti todella täysin tyhjän fiiliksen. Että jaahas sitten vain, tulipa sitten tällainenkin luettua. Hieman kehittyneempänä kirjailijana Pulkkinen olisi saanut tästä hyvän, riisuttuaan ylimääräisen ja keskittymällä olennaiseen, koska oli tässä ainesta, oli paljonkin. Mutta nyt se oli tällaisenaan vain vähän hölmö ja lattea, ei sitä ihanaa Pulkkista, joihin myöhempien teoksien parissa olin jo tutustunut.
Voisin ehkä siis nyt viimein sanoa, että ymmärrän sen kaksijakoisuuden, jonka Pulkkisen kirjat tuntuvat aiheuttavan: jotkut ei lämpeä ollenkaan ja toiset rakastavat. Totta minulla pysyy edelleen yhtenä lempikirjoista, siihen tällä Rajalla ei luonnollisestikaan ole vaikutusta, mutta onpahan Pulkkinen ainakin kehittynyt, se on varsin hauska huomata. (Ja nyt vain jäin miettimään pitäisiköhän minun antaa tämän myötä ehkä myös esimerkiksi Sofi Oksaselle uusi mahdollisuus? Jos lempikirjani kirjoittajakin voi kirjoittaa teoksia, joista en pidä, niin ehkä myös ei-niin-suosikeilla saattaa olla hyviä kirjoja..?!)
Huh! No mutta, millaisia ajatuksia Raja tai Pulkkisen kirjat ylipäätään on teissä herättänyt? Kuulisin ja keskustelisin niitä erityisen mielelläni lisää!
