NADEEM ASLAM : SOKEAN MIEHEN PUUTARHA
♥(♥)
400s.
Like 2014
Alkuteos: The Blind Man's Garden (2013)
Suomennos: Kirsi Luoma
Suomennos: Kirsi Luoma
Kirja on paperilla minulle aivan täydellinen, ei siis ihme, että asiaan ihan oikeastikin panostamaan pyrkinyt puolisoni oli tämän juuri lahjaksi minulle valinnut. Ja heti kantensa ja takakansitekstinsä kanssa se tempaisikin minut mukaansa, taisin syöksähtää suoraan sitä sohvannurkkaan lukemaan, kun käsiini vain sain.
Pakistanilaissyntyisen Aslamin romaani luo tarinaa synnyinmaastaan WTC-tornin iskujen jälkeisenä aikana. Lääkäriksi opiskeleva Jeo ja hänen kasvattiveljensä Mikal päättävät lähteä perheeltään salaa Afganistaniin auttamaan sodan uhreja. Tarina kulkee niin näiden kahden parikymppisen miehen alun kuin heidän yhteisen rakastettunsa Naheedinkin kautta, mutta se seuraa myös Mikalin veljen ja Jeon sisaren tarinaa, sekä tuo mukaan myös vanhemman sukupolven Jeon isän Rohanin sekä Naheedin äidin Taran muodossa. Sota Lähi-Idässä, rakkaus kulttuurissa, jossa avioliitto on lähinnä sosiaalisen aseman kauppatavaraa, vankileirit ja raa'at ihmiskohtalot, kyllä, näiden todella pitäisi olla minulle juuri sen täydellisesti osuvan kirjan ainekset.
Mutta kun ei toiminut. Jo suhteellisen alussa jokin alkoi tökkiä, ja pahasti, mutta epäilin sen lähinnä johtuvan siitä, että olin varsin vahvasti edelleen Pulkkisen Totta -kirjan tunnelmissa. Noinkin tietoisen kauniin tekstin jälkeen Aslamin tyyli tuntui lähinnä tylyjen faktojen latomiselta toinen toisensa jälkeen, historian kuvauskin tuntui lähinnä päälleliimatulta faktadroppailulta. Mutta kun kirja eteni, enkä siihen edelleenkään päässyt oikein sisään, aloin huomata, ettei tämä ehkä ollutkaan ihan sillä tasolla, mitä tällaiselta kirjalta olisin toivonut.
Kaikki traaginen sodan kuvaus ja selviytymistarina vankileirien keskeltä takaisin rakastettunsa luokse sai tällä kertaa minut lähinnä turhautumaan. Aivan varmasti aidon oloiset tarinat sodan keskeltä jäivät laskelmoivan tuntuisen paukutuksen alle, ja sinne ne litistyivät pääsemättä enää lainkaan ylös. Niin hassulta kun se romaanista tuntuukin sanoa, tämän kirjan tarinaa vaivasi hyvin vahvasti se, miten kirjoiteltulta se tuntui. Puhumattakaan siitä, miten päästäkeksityltä tämän kirjan henkilöhahmot tuntuivat. Miespuoliset nyt vielä menivät, mutta naisten kuvaus oli mennyt niin kauas metsiin, että minua lähinnä raivostutti hahmojen ohuus, mustavalkoisuus ja päälleliimattu traagisuus. Oli raiskauksen jälkeen vankilaan huoraamisesta joutunutta äitiä ja kiellettyjä rakkauksia, vähän yksinkertaisia naisia, jotka ovat vain vaimoja ja puhuvat ohi suunsa Eli juuri niitä suurimpia Lähi-Idän naiskliseitä, mutta ilman mitään uutta tai syvää. Oli raakuutta, koko suvun kamalia kohtaloita ja kuolemia tarinan kannalta juuri sopivilla hetkillä. Oli lyöty yhteen se kaikki mitä länsimaalainen tarvitsee vaikuttuakseen terrorismin vastaisen sodan uhrien puolesta, puitteet oli kyllä taidokkaasti kasassa, mutta itse sisältö puuttui. Tarttumapinta, jokin mihin samaistua. Ja tunne. Sitä en tästä kirjasta löytänyt valitettavasti lainkaan.
Flopiksi en ehkä haluaisi sanoa, ei tämä huono ollut. On myös mahdollista, että luin tämän itse huonosti. Mutta tämä kirja on vähän kuin poikaystävän kaverin puoliso, se mimmi, jonka kanssa minulla pitäisi olla paljon yhteistä. Rakastamme samoja asioita, olemme opiskelleet toisiaan liippaavia aloja, ajattelemme maailmasta samalla tavalla ja nuo puolisommekin ovat varsin samanhenkisiä. Kaikki natsaa, mutta siihen se sitten jääkin. Varsinaista yhteyttä ei synny, sisältöä ei tule, ja lopulta välillä häilyy vain hieman päälleliimattu tunne, se sellainen, josta puuttuu oma-aloitteisuus ja spontaanius kokonaan. Eli ei, tämä ei nyt tällä kertaa siis vakuuttanut minua lainkaan. (Mutta esimerkiksi Main vakuutti, jos haluatte lukea kirjasta hieman eri näkökulmasta!) Seuraavan kerran taas jotain muuta.
