MAJA LUNDE : MEHILÄISTEN HISTORIA
♥ ( ♥ )
431s.
Tammi 2016
Alkuteos: Bienes historie (2015)
Suomennos: Katriina Huttunen
Suomennos: Katriina Huttunen
Arvostelukappale, kiitos kustantajalle
Syksyn uutuusputkesta ei vieläkään päästy, mutta tällä kertaa hypättiin kuitenkin sentään jo käännöskirjallisuuden puoleen, norjalaisen Maja Lunden vasta käännetyn, kotimaassaan palkintoja voittaneen romaanin pariin. Lunden teos, kuten monet muutkin lähiaikoina lukemani, kiinnostivat jo keväällä syyskatalogeja selaillessa, ja tästä sainkin itselleni ihan oman arvostelukappaleen viime viikolla käsiini, kiitos siitä Tammelle.
Mahtipontisesti nimetty Mehiläisten historia on romaani, joka kulkee kolmessa aikatasossa, menneisyyden, vuoden 1857 Englannissa, jossa suurperheen isä etsii itselleen kadonnutta intohimoa mehiläispesien parissa, nykypäivän, vuoden 2007 Ohiossa mehiläistarhaaja-Georgen saappaissa keskellä surua kun perijä ei osoitakaan kiinnostusta mehiläistarhaamiseen sekä tulevaisuuden, vuoden 2098 Kiinassa, jossa Tao, hänen miehensä ja tuhannet muut pölyttävät hedelmäpuita käsin mehiläisten kadottua vuosikymmeniä sitten maapallolta. Elokuvamaisesti etenevä romaani antaa tarinoiden kulkea omia ratojaan, kunnes, kas kummaa, ne toki lopulta löytävät toisensa, sitovat lankansa yhteen ja mehiläisensä surisemaan samoihin pesiin.
Siihen nähden miten paljon Mehiläisten historiaa odotin, oli se minulle oikeastaan aika iso pettymys. Alkumetrit veivät mennessään ihan huomaamattaan, mutta kun olin lukenut yli kolmesataa sivua, ja kirjassa oli tapahtunut lähinnä takakansiliepeessä kuvaillut perustapahtumat ja sarja aivan epärelevantteja yksityiskohtia, alkoi tämä puuduttaa. Mutta koska kirjojahan ei voi kesken jättää, taistelin sen loppuun, toivoin, että loppu tulee ja pelastaa minut useilta tuhlatuilta tunneilta, joita ei koskaan takaisin saa.
Ja pelasti se, mutta vain ihan vähän. Nosti kaksi tähteä kahdeksi ja puoleksi, sai taas hetkellisesti kiinnostumaan ennen kuin lässähti lopullisesti. Loppuratkaisun yhden käänteen lukijana keksi jo ensi metreillä (tai no ensi ja ensi, kun kyseisen käänteen alustukseen meni jo lähes sata sivua), loppujen yhteennivoutuminen taas tuntui pakolliselta päälleliimaamiselta, kun tämän kaiken nyt vain piti jotenkin liittyä yhteen. Henkilöhahmot olivat jotenkin erityisen etäisiä, osittain jopa erityisen ärsyttäviä nahjuksia, heistä ei saanut otetta eikä heidän kohtaloistaan jaksanut suuremmin kiinnostua. Sivumääränsä ja tapahtumien ja käänteiden vähäisyyteen nähden myös miljöötä, yksityiskohtia ja tunnelmakuvausta oli yllättävän vähän, ja ehkä toki voi olla myös tottumuskysymys kun on kuukauden putkeen lukenut hyvin kuvailevaa kotimaista kaunokirjallisuutta, mutta tällaisenaan tapahtumapaikat ja -maisemat tuntuivat lähinnä tylsiltä ja värittömiltä. Historiankuvausta en oikein pitänyt uskottavana, siinä oli harppailtu paljonkin helpoimman kautta ja parempaakin dystopiaa olen kyllä jo ehtinyt lukea.
Yleisfiilis kirjasta olisi ehkä lyhyesti ja todella hienoin kirjallisuustermein kuvattuna lähinnä "blaablaa". Se ei antanut mitään uutta, vaikka yritystä oli, se ei syventynyt sanomaansa vaikka tilaa sillekin olisi löytynyt. En tätä kokonaan teilata halua, ei tämä kirjana huono sanan varsinaisessa merkityksessä ole, mutta minun kirjani se ei ollut. Ei, vaikka siihen sillä aiheensa puolesta olisi varsin paljon ollut potentiaaliakin. Mutta jos 431 sivusta 4 käsittelee mehiläiskatoa ja ihmisen mahdollisia vaikutuksia siihen ympäristö- ja maatalousongelmineen, ei se ihan riitä täyttämään nimensämukaisia saappaita.
