keskiviikko 25. elokuuta 2021

VIELÄ LISÄÄ RAKKAUDESTA – SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA
339s.
Tammi 2021

Rakkaudesta kirjoittaminen on riskialtista puuhaa. Kun kirjoittaa rakkaudesta, romanttisista ihmissuhteista, leimautuu varsin pian kevytkirjailijaksi, kioskikirjailijaksi, vähän sellaiseksi ei niin kovin vakavasti otettavaksi (ellet sitten satu olemaan 1800-lukulainen venäläismies, se on tietenkin aivan eri asia. Miehethän kirjoittavat rakkaudesta oikein, siis järjellä, naiset väärin, siis tunteella.) Rakkaussuhteet eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen, vakavasti otettavaan taiteeseen, suuriin ja polttaviin kysymyksiin. Taiteen on otettava kantaa, annettava jotain yhteiskunnalle, tai vähintäänkin paljastettava siitä jotain uutta. Kaikki muu on ajanvietettä, viihdettä, ja sellaisen parissa nyt lähinnä tulee hupsuksi. Vai..?

Olen oppinut itsekin ajattelemaan, että ihmissuhteet, rakkaudesta nyt puhumattakaan, eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen. Jumiutunut käsitykseen, jossa on olemassa korkeaa ja matalaa kirjallisuutta, vakavia ja turhia aiheita. Voisin silmät kirkkaana tosin väittää, ettei näin ole, mutta kun Saara Turunen kirjoitti kirjan rakkaudesta, ja se freimattiin keväällä aika isostikin päivälehdissä (ja markkinointiteksteissä) poliittiseksi teoksi, saatoinpa jäädä hieman kiinni omista ennakkoluuloistani. Niinpä hankin kirjan suoraan omaksi – mutta lukuhetkeä se sai odottaa lähes syksyyn saakka, sillä keväällä keväällä omankin pään kanssa oli aivan tarpeeksi tekemistä, enkä todellakaan kyennyt enää muiden jahkailuja ottamaan vastaan romaanien sivuilla. 

"Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntyä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muile. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?"

Järjettömissä asioissa nimettömäksi jäävä päähenkilö elää elämää, jossa rakkaus on toisella puolella Eurooppaa kuin oma elämä, ura ja perhe. Rakkaus tulee yllättäen, vaihto-oppilasvuoden aikana, mies valloitetaan sillä perinteisellä vaikeasti tavoiteltavan tytön leikillä, sillä joka ei anna, on kontrollissa, pitää kiinni periaatteistaan. Alkusuhde on jahkailua, tätäkö minä halusin, voiko näinkin elää? Ja kun suhde astuu uomiinsa, aiheuttaa jahkailua lähinnä ympäristön paine, se, miten erilainen oma suhde on verrattuna siihen kapeaan heteronormatiiviseen malliin, jossa tapaillaan, seurustellaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, tullaan raskaaksi ja ollaan enemmän tai vähemmän onnettomia elämän loppuunsaakka, ellei sitten jotain aivan kummallista satu tapahtumaan, ja onni löytyykin arjesta. 

Rakkaus, joka aiheena kantaa kirjan tarinan läpi, on myös kirjan minä-kertojan mielestä aivan väärä aihe taiteelle, elämän keskiöksi, siihen, että tulisi otettua vakavasti. Ja silti se on se, minkä varassa koko elämä kulkee, minkä päälle omaa identiteettiä rakennetaan, minkä varassa tulee nähdyksi kaikkien muiden silmissä. Siihen nähden aiheen aliarvioinnissa onkin kyse varsin räikeistä kaksoisstandardeista: rakkautta kuuluu olla kaikilla, sillä rakkaudetonhan on jollain tapaa viallinen, puutteellinen, jopa puolikas, mutta itse rakkaudesta tai sen monimutkaisuudesta sitten ei puhuta, se kuuluu vain kevyeen ja höpsöön viihteeseen. Ja niinpä Järjettömien asioiden päähenkilö hiljenee rakkaudesta, niin taiteessa, haastatteluissa kuin omassa suhteessaankin, tavallaan. 

Turunen kirjoittaa rakkaudesta ihanasti. On ihana ja raikaskin lukea rakkaudesta näin, näin arkisesti ja toteavasti, ilman sitä Suuren Tarinan tuntua, jossa aina menehdytään jo ajatukseenkin, ettei toista voi omistaa lopunelämäänsä. Tiedän jotain siitäkin rakkaudesta, vaikkakin se on sellaista, että sitä tuntee vain niissä suhteissa joissa arki ei tule koskaan vastaan. Mutta Järjettömissä asioissa tulee, ja niin tulee se ikuinen venkoilukinm että tätäkö minä halusin, oliko tämä sitä mitä minä halusin, voiko näin olla, näinkö kuuluu olla, kuka tätä haluaa ja haluaako kukaan. Päähenkilön vanhemmat tiuskivat toisilleen, suomalaiset tiuskivat toisilleen, päähenkilö tiuskii miehelleen, ja silti kaikki vain ovat edelleen yhdessä, koska romanttinen rakkaus määrittelee hyvin pitkälti onnistuneen kansalaisuuden. Ja tottumuksestakin rakkaus asuu jossain arjenhuokosissa, pienissä hetkissä, päätöksessä olla. Yhdessä hetkessä sitä pakahtuu ihan vain toista katsoessaan, toisessa taas siitä miten vapaasti happi kulkee keuhkoihin kun saa olla vain yksin, olemassa vain itselleen.

Järjettömiä asioita on oikeastaan ensimmäinen rehellisen ja syvän tuntuinen Saara Turusen romaani, sillä se ei jätä kertomatta sitä, mikä tavallaan häilyy aiempien romaanien taustalla. Se ei väistele aihetta, jota ei nähdä vakavana, se ei piilota sitä, miten kokonaisvaltaisesti romanttinen ihmissuhde määrittää usein ihmistä. Tuntuu, että tässä romaanissa Turunen pääsee jonkun syvän ja selkeän lähelle, päästää lähelle, oli faktan ja autofiktion raja sitten missä hyvänsä. Järjettömät asiat on kirjana sellainen jossa annetaan mennä eikä vain anneta jotain mitä odotetaan lukijan haluavan kuulla. Turunen kirjoittaa rakkaudessakin niin kuin Turunen on tähän asti kirjoittanut kaikesta: lakonisesti, etäältä, tavallaan sivusta seuraajana vaikka päähenkilö onkin tapahtumien keskiössä. Tunteen luominen jää lukijan tekijäksi, tunnistettavaksi jos on ollut itse vastaavassa tilanteessa. Ja monipa meistä on ollut. Arkisen rakkauden parissa, jota kaikki tavoittelevat, mutta josta on jostain aivan järjettömästä tunne-järkivastakkainasettelusyystä muka naiivia tehdä taidetta. 

Helmet-haaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

4 kommenttia :

  1. Rakkaudesta voi kirjoittaa niin monella tavalla. Itse en oikein sellaisesta harlekiinitavasta pidä, mutta rakkauden syvemmät kuvaukset kyllä kiinnostavat. Rakkaus on mitä parhain aihe taiteelle, sillä se koskettaa jollain tapaa meitä kaikkia, jossain elämän vaiheessa. On absurdia, että se nähdään vain jonain höttönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta! Tärkeää, että romanttisen rakkaudenkin kuvasto moninaistuu, eikä jää vain yhden genren harteille.

      Poista
  2. Rakkaus on kaikkialla proosassa. Wirginia Woolf rakasti kirjoittamista, Alice Munro varmaankin yhteisöä, oikeudenmukaisuutta. Lucia Berlin rakasti myös kirjoittamista, lapsiaan ja ehkä ajatusta rakastetuksi tulemisesta? Siri Hustvedt kirjoittaa rakkaudesta elegantin voimallisesti. Rakkaudesta taiteisiin. Ja Elena Ferrante: kaikki se raivo ja tuhovoima, mikä ystävyyden, perheiden ja puolisoiden rakkaudessa on, huh.Kjell Westön monet hahmot rakastavat intohimoisesti (ja monesti myös haavoittavasti), Juha Itkosen kirjoissa on paljon arkirakkautta, Tommi Kinnusen kirjat ovat täynnä sekä kotiseudun, lähimmäisten että myös romanttista (jopa historiallisen kontekstin rikkovaa, epäsovinnaista) rakkautta.
    Siksi odotin Järjettömiltä asioilta paljon. Tulkitsin niin, että päähenkilöllä on isosti kesken suhde itseensä ja identiteettiinsä. Tasavertaisen (kahden aikuisen välisen) rakkaussuhteen luomiseen ei ehkä silloin vielä ole tarpeeksi aineksia. Tietty egosentrismi jopa häiritsi lukiessa. Enkä väitä, että rakkaudellisuuden löytäminen itseä kohtaan olisi edes mikään ehto, mutta se voi vapauttaa hyvää energiaa ihmisten välille ja tehdä vastavuoroisuuden aidommaksi.

    Olisi hienoa, jos joku kirjailija kuvailisi kiintymysrakkauden, tahtorakkauden ja eroottisen rakkauden sävyjä jonkinlaisena peilauspintojen polttopisteenä, eritellen ja yhdistäen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakkaus toki on - mutta silti romaanit, joiden keskiöön (nainen) kirjoittaa niin sanotusti sovinnaisesta rakkaudesta, eivät aivan suoraan ole verrannollisia noihin luettelemiisi teoksiin, näkisin. Niitä kaikkia yhdistää se, että rakkaudesta kirjoitetaan ikään kuin kirjoittamatta siitä, ja jos jostain saa puhua vain sivusta, päästään jälleen siihen ongelmalliseen asetelmaan, jossa tunnekirjallisuus kaartuu helposti vain yhdellä tapaa luettavaksi. Ehkä vähän juuri sellaiseksi, jossa yksilön pohdinta rakkautta kohtaan nähdään juuri egosentrisenä, vaikka minulle itselle tämä oli enemmän tarina länsimaisesta rakkauskäsityksestä, modernin yhteiskunnan ikuisesta valinnan vaatimuksesta ja malliin mahtumisesta laajemminkin. :)

      Poista