keskiviikko 17. marraskuuta 2021

VÄKIVALLAN HISTORIA

ÉDOUARD LOUIS : VÄKIVALLAN HISTORIA
196s.
Tammi 2020 
Alkuteos: Histoire de la violence, 2016
Suomennos: Lotta Toivanen

Luin Édouard Louisin esikoisen Ei enää Eddyn alkuvuodesta, rehellisenä luokkakirjallisuutena ranskalaisesta teollisuuskylästä. Mainetta niittänyt nuori kirjailija onkin koettu nimenomaan yhteiskuntaluokkien äänenä ja kuvaajana, ja hänen toinen romaaninsa Väkivallan historia jatkaa ainakin tietyllä tavalla hieman samaa tematiikkaa, vaikka laajin teema pyöriikin trauman ja sitä seuranneiden päivien ympärillä.

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

Väkivallan historia on väkevä pieni romaani traumasta, seksuaalisesta väkivallasta, murhanyrityksestä ja  pelosta, mutta myös henkisestä väkivallasta, jonka systeemi laittaa uhrin käymään läpi oikeuden nimissä. Autofiktiivisen teoksen päähenkilö Édouard tapaa jouluyönä kadulla komean Redan, ja vie tämän kotiinsa, tässä kohtaa varmaan sopivaa sanoa kliseisesti, että kohtalokkain seurauksin. Mutta kuten kertoja-Édouard itsekin kirjassa toteaa, paikka, aika ja henkilö olisivat voineet olla mitä tahansa, ja se mitä tapahtui, oli maantieteellinen väistämättömyys, ei vältettävissä ja varottavissa oleva yksittäistapaus. 

Louis on onnistunut kirjoittamaan jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. Louis kuvaa traumaa, traumaattisen tapahtuman aiheuttamia ajatusvinoumia ja  niiden seurauksia äärimmäisen taitavasti, ja sellaisena tämä pieni romaani onkin varsinainen taidonnäyte. Lisäksi miesten kokema seksuaalinen väkivalta ja raiskaukset ovat edelleen kirjallisuuden marginaaliaiheistoa, joten jo sinänsä Väkivallan historialla on väkevä paikka nykykirjallisuuden kaanonissa.

Kokonaisuutena kirja, noin niinkuin kirjallisuutena, oli kuitenkin hieman epätasainen, ja tavallaan sen kaikki kurjuus, väkivalta ja framille nostettu äärimmäisyys, niin harkittu ja valittu näkökulma kuin se varmasti onkin ollut, tahtoo melkein jo kääntyä kokonaisuuttaan vastaan. Siinä missä Ei enää Eddyä lukiessani odotin turhaan saavani jonkinlaista tirkistelevää kurjuus-/sosiaalipornoa, olikin se lopulta enemmän tässä jälkimmäisessä teoksessa. Mielipideasioita, varmastikin, eikä trauman kaunis ja eheä tarina paranemisesta kuulukaan olla, ei missään nimessä. Autofiktio on siinä myös haastava laji, että se asettaa lukijan ja arvioijan myös aivan erilaiseen asemaan – mikä minä olen muodostamaan mielipidettä siitä, miten joku toinen on tilanteen kokenut, ja miten se on täynnä mustaa synkkyyttä, suoraa ja veristä. 

Ja koska jostain syystä tuon asian kritisoiminen tuntuu aivan joltain, mikä ei ole minun käsissäni, aloin kiinnittää huomiota entistä enemmän teoksen kirjallisiin ansioihin – ja lopulta niiden ohuuteen. Aiheeltaan ja tunnekuvaukseltaan äärimmäisen taitava teos kun painottuu lähinnä juurikin teemaansa. Louis leikittelee toki kirjassa hienosti kertojavaihdoksilla, kiihdyttää ja jarruttelee, osoittaa karkeuksia niin systeemissä kuin yleisissä ajatusmalleissa, ja tuo esiin systeemin traumaa vahvistava tekijyyden, kyllä, mutta jokin muodossa silti tökki. Se poukkoili ei-niin-hyvällä tavalla, oli irrallinen palvelematta kokonaisuutta.

Ja toisaalta hyvä niin. Joskus suuri kirjallisuus syntyy kirjallisuustaiteellisista ominaisuuksista, joskus sisällöstä. Tämä menee selvästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja sillä on siellä vahva paikka. Ehkä jokin muu kirja jossain muualla on sitten se, joka toimii vielä vahvemmin keskustelunavaajana, ei vain kaunokirjallisena kuvauksena.

Helmet-haaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

7 kommenttia :

  1. Mää en oo tohtinu näitä Louisin kirjoja vielä lukea. Saanu semmosen kuvan blogeista, että nää ehkä tulee liian lähelle omia kokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näiden kanssa on varmasti tärkeä tehdä harkintaa sopiiko omaan lukemistoon!

      Poista
  2. Louis on lukulistalla, vielä ei ole sattunut teoksiaan kirjastossa vastaan. Kiitos kattavasta esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä ei varmaan kovin pitkää varausjonoakaan enää ole, jos innostuu sitä kautta kirjastosta luettavaksi hankkimaan. Kannattaa aloittaa Ei enää Eddystä, se taustoittaa hienosti myös tätä romaania.

      Poista
  3. Onko pahempi kuin teos Pieni elämä? Siitä toipuminen vei pitkään.
    Täytyy nostaa bloggaajalle hattua miten uskomattoman sitkeästi luet ihan äärimmäisen vaikeita teoksia; esseitä, marginaaliin jäävien ja vähemmistön teemoja, kotimaista, käännettyä, palkittua, unohdettua. Ja sitten vielä jaksat kirjoittaa ansiokkaasti lukukokemuksesi, elämänkokemuksesi tai laajemman viitekehyksen pohjalta.

    Luin vasta nyt Pienen hauen pyydystyksen ja vähän sitä ennen Taivaan ja maan sekä Tie, totuus ja kuolema pläjäyksen. Hauki- tarina oli mukavan erilainen, Taivas ja maa oli koskettava ja oivaltava ja Hosseini yhtä tekstiä lukuun ottamatta karsea.

    Nyt lukulistalla odottaa Tove Ditlevsenik Lapsuus (kirjoititko jo ehkä siitä?), Annie Ernaux' n Vuodet ja Sisko Savonlahden Kai minä halusin tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, vaikea sanoa kumpi on ns. pahempi. Tämä jää ehkä hieman etäämmämmälle, ja siksi tuntuu vähemmän rankalta, toisaalta taas Pientä elämää kannatteli jonkinlainen ystävyyden ja rakkauden voima, mitä tässä on toki myös, mutta pienemmässä osassa.

      Hienoja kirjoja sinulla ollut luvussa, samoja ajatuksia minulla niistä (pl. Hosseini, siitä pidin laajemminkin!). Ditlevsenin Lapsuus oli hieno, nautinnollisia lukuhetkiä sen kanssa! Savonlahden uusin kiinnostaa varovasti minuakin, ehkä kuuntelen sen joskus. Niin tein esikoisenkin kanssa, ja se ainakin toimi äänikirjana ihan kivasti.

      Ja kiitos kauniista sanoista! Sinnikkyyttä en sinänsä itse tunnista, sillä tämä on ehdottomasti harrastus, josta omien lukuvalintojen kautta juurikin paljon henkilökohtaisesti saan, ja toisaalta se lukukokemusten pilkkominen teksteiksi juurikin antaa lisää. Mutta mukava kun näitä myös luetaan ja kommentoidaan, se ilahduttaa aina.

      Poista
  4. ...hups, se oli Maa ja Taivas- järjestys meni väärin

    VastaaPoista