SELJA AHAVA : ENNEN KUIN MIEHENI KATOAA
250s.
Gummerus 2017
Arvostelukappale
Aloitan kertomalla ensin sen, että tämä on ensimmäinen
kirja, jolle en anna tähtiä, hyvän tai huonon kirjan tunnistetta, en muita kuin
nämä sanani. Olen toki miettinyt jo aiemmin moisten järjestelmien järkevyyttä,
mutta tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani ne antavat hyvää
osviittaa siitä, mikä oma tunteeni on lukemisen jälkeen ollut. Miten vahva se
on ollut, miten paljon minua on vavisuttanut. Tämän kohdalla en vain voi tehdä
niin.
Toiseksi kerron, että olen tietoisesti ollut lukematta
mitään arvosteluita tai muiden blogipostauksia tämän kirjan tiimoilta.
Ainoastaan Hesarin kuukausiliitteen juttu Ahavasta on tuttu, Aamulehden artikkeliin en ole
tutustunut. En siis tiedä, onko esiin nousevat ajatukset niitä samoja, joita
muutkin ajattelevat, mutta koska tämä tuntuu aiheeltaankin jotenkin niin
erilaiselta, haluan purkaa sen ensin osiksi ja vasta sitten kurkistaa mitä muut
tästä tuntevat.
”Hän piti minusta
kiinni viimeiseen asti ja antoi minun sitten kävellä pois. Ja aina kun käännyin
ympäri, hän oli siellä vielä. Katsoi perääni, kohotti kättään.”
Oli keltainen talo, oli niin siirappinen ensikohtaaminen, ettei
sitä voi laittaa fiktiiviseen kirjaan. Oli vääristelty kartta, tutkimusmatka, niin suuri
tahto löytää Intia lännen kautta, että Amerikkakin meni läpi. Oli rakkaus, mies
ja nainen, Kolumbus ja Intia, eikä lopulta ollutkaan, ei koskaan ollutkaan ollut.
Oli myös markkinointi, artikkelit ja omaelämäkerrallisuus,
jolla romaania lähdettiin myymään. Oli avioliitto, ja lause, joka sai
elämän ratkeamaan kahtia, oli aviomies, joka oli halunnut olla aina nainen. Ja
nyt, vuosikymmeniä jo eläneenä hän ymmärsi, ettei peli ole vielä menetetty, onhan niitä vanhojakin naisia.
Olen lukenut Ahavan kummankin aiemman teoksen, rakastin
esikoista, pidin kovasti toisesta. Kolmannen kimppuun minun ei vielä pitänyt
käydä, ei minun nyt pitänyt jaksaa ja haluta lukea. Ja silti jo pieni
ensiselaus imaisi mukaansa niin, että huomasin kulkevani Ahavan nimettömän
päähenkilön, ehkä hänen itsensä, tunnevuoristorataa, etsimässä Intiaa
Kolumbuksen seurana, uppoavani löytämisen ja katoamisen maailmaan, mielettömän
kauniisti soiviin lauseisiin, jotka eivät kuitenkin hukanneet itseään
kiekuroihinsa. Haltioiduin, rakastin, tunsin mukana – ja muutamalla sanalla
yhtäkkiä menetin kaiken.
Keskustelin erään kaverini kanssa kirjasta, tai ehkä
ennemminkin Hesarin artikkelista, koska itse olin lukenut kirjasta vasta puolet
ja hän ei ollut aloittanutkaan. Häntä häiritsi jo etukäteen, minua oli
häirinnyt vähemmän taustalla, mutta työnsin pois, koska tahdoin roikkua
haltioitumisen tunteessani mahdollisimman kauan. Valheellisuudessa, kuten
päähenkilökin, ehkä. Mutta kun tuon lyhyen keskustelun jälkeen jatkoin kirjan
lukemista, en päässytkään enää irti epäilystä ja myöhemmin ärsytyksestä.
Päähenkilön mies, se kovasti tuttu ja rakastettu, olikin ollut jotain muuta,
mitä hänen olisi haluttu olevan, millaisena hän oli vuosikymmeniä esiintynyt.
Hän olikin nainen, oli aina halunnut olla, piilottanut sen vain. Ja siitä alkoi
muutosprosessi, eroprosessi, suruprosessi. Se kaikki on niin kovin
inhimillistä, ja se oli kirjoitettu niin todentuntuisesti, että sitä sattui
lukea. Sattui kun mietti, miten vähän sitä itsekään ketään oikeasti voi tuntea,
miten syviä me jokainen olemme, ja miten itsekkäitä, vain itseemme keskittyen,
omaa onneamme hakien.
Mutta. Mutta kun asian kääntää toisin päin, alkaakin miettiä
asiaa hieman vähemmän yksilökeskeisesti, yhden ihmisen surutyönä. Nimettömän
päähenkilön puolison, Lilin, paljastus, muutos, kotilosta kuoriutuminen, naiseksi tuleminen,
transsukupuolisuus, syntyminen väärään sukupuoleen ja sen tilanteen
korjaaminen. Millä ihmeen oikeudella siitä kerrotaan, takakantta lainaten, että
”Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja
inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta”. Anteeksi, mutta
mitä? Mistä asti kaapista tuleminen, oman itsensä löytäminen ja
sukupuolisuutensa toteutuminen on inhimillinen
tragedia? Päähenkilölle? Puolisolle,
joka ei enää toisen kanssa muutoksen jälkeen tahdo elää? Ihmiselle, joka on
saanut syntyä cis-naiseksi, heteroksi, valkoiseksi, etuoikeutetuksi? Nytkö
hänen on myös oikeus 250 sivua surra sitä, että häntä on huijattu?
Tätä on meidän nykyaikamme, tätä on
heteronormatiivisuutemme. Tätä on se, että transsukupuolisuuskin on tragedia
ympäröiville ihmisille, kun ihmisyyttä ja sukupuolisuutta soisi olevan vain
yhdenlaista, sellaista, joka mahtuu oman identiteetin väliin. Totta kai se,
ettei ihminen, jonka kanssa olet, olekaan sitä, jonkalaisena häntä rakastit, on
surullista, ehkäpä traagistakin, mutta erot, menetykset, pilviin rakennetut
odotukset toisista tuppaavat sitä olemaan. Eiväthän he meitä varten elä vaan
itseään, onhan se vääryys. Enkä kyllä tiedä kenelle todellisen sukupuoli- tai
seksuaali-identiteettiään salaavan henkilön itsetunnolle tekee hyvää katsoa,
kun kirjallisuusmaailmakin on polvillaan sen traagisuuden edessä, kun joku
heistä sitten kuitenkin saa kerättyä rohkeuden olla oma itsensä. Kehtaavatkin.
Kyllä kirjan päähenkilöllä on oikeus tunteisiinsa, onhan se
totta. Hänellä on myös oikeus kirjoittaa noista tunteista, tehdä niistä
kirjakin. Mutta onko hänen kokemustaan oikeutta myydä inhimillisenä tragediana
saati vavahduttavana romaanitaiteena, sitä en tiedä. Tässä muodossa sanoisin,
että ihmeellisyys ja traagisuus ovat ihan jossain muualla kuin miehen
muuttumisessa omaksi itsekseen.
