lauantai 14. elokuuta 2021

MIKÄ RAKKAUSKÄSITYKSESSÄMME ON PIELESSÄ – LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN

LIV STRÖMQUIST : PUNAISIN RUUSU PUHKEAA KUKKAAN
171s.
Sammakko 2021
Alkuteos: Den rödaste rosen slår ut // 2019
Suomennos: Helena Kulmala
Pyydetty arvostelukappaleena

Ruotsalainen Liv Strömquist on ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani - tai sarjakuvataiteilijoita, jos tarkkoja halutaan olla. Strömquistia on suomennettu jo jonkin verran, ja tämä uusin, viimein julkaistu Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan istuu täydellisesti aiempien julkaisujen jatkoksi.

Kapitalismi- ja yhteiskuntakritiikistään tunnettu Strömquist paneutuu usein laajempiin sosiologisiin teemoihin, mutta tämä uusin teos pureutuu varsin kapeaan aiheeseen: moderniin, hetero-oletettuun rakkauskäsitykseen ja mikä siinä on erityisesti pielessä. Punaisin ruusu tuntuu jonkinlaiselta sisarusteokselta - tai kirjalliselta vastaparilta - Strömquistin aiemmalle, jo oli kymmenen vuotta sitten alunperin julkaistulle Prinssi Charlesin tunteelle, joka ylipäätään haastoi myöhäiskapitalistista rakkauskäsitystä, tunnetyön lankeamista naisille sekä monogamisten, romanttisten suhteiden äärijalustalle nousemista. Nyt 9 vuotta myöhemmin Ruotsissa julkaistu ja muutama vuosi myöhemmin suomeksi saatu Punaisin ruusu taas sukeltaa syvemmälle; se tarkastelee viiltävän oivallisesti sitä, miksi rakkaus tunteena ylipäätään on mahdoton terapia- ja itsevoimautuskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa minästä tulee elämän keskiö ja hyvinvointiprosessi, miten yksilö käpertyy itseensä ja toteuttaa kuluttajaidentiteettiään myös niillä, pun intented, parisuhdemarkkinoilla.


Strömquist pohjustaa aihettaan katttavasti, ja käyttää oivallisina esimerkkeinä esimerkiksi Leonardo DiCaprion viehätystä lukuisiin bikinimalleihin tai feministisenä jumalattarena pidetyn Beyoncen sanoituksia, jotka käskevät tunteettomasti korvaamaan kelvottoman uccelin suoraan uudella. Taustalla on myös teoriaa, niin filosofian, psykologian kuin sosiologiankin kentiltä, ja Strömquist avaakin mainiosti sitä, miten oman itsen projektoituminen jatkuvasti paranneltavaksi ja kehitettäväksi kohteeksi on vain yksi myöhäiskapitalistinen juoni yksilön sortamiseksi. Kun keskitymme terapoimaan itseämme, parantamaan omaa asennettamme, omia miesvalintojamme, omaa suhtautumista suhteisiimme, häivyttyy taka-alalle äärimmäisen näppärästi kaikki rakenteellinen vinksahtaneisuus, ja patriarkaatti, cis-ylivalta sekä tunnetyön epätasa-arvo saavat rehottaa edelleen aivan rauhassa. Kunhan minä eheydyn, kunhan minulle mikään ei ole mahdotonta, kunhan minä opin yksilönä toimimaan paremmin saavuttamaan haluamani (eli sen, mitä yhteiskunta on opettanut haluamaan), kaikki on kontrollissa. Tai jotain.

Siinä missä rakkaus toista kohtaan vaatii täydellistä antautumista, on osa jotain yhteiskunnallista tarinaa oikein elämisestä sekä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän monien ihmisten päämäärä elämässä, nyky-yhteiskunnan suhtautuminen itseen ennemminkin vie meiltä mahdollisuuden syvään ja aitoon tunnesiteeseen sen sijaan että se kaikella voimauttamissanomallaan yksin sitä lisäisi. Ja jälleen tämä kaatuu naisen niskaan: nainen on väärin, nainen rakastaa väärin, nainen rakastaa liikaa, nainen on epätoivoinen, nainen on sitä ja nainen on tätä. Ja sen sijaan, että tunnerakenteellista vinoumaa siis korjattaisiin, haudataan se siihen, että nainen ottaa projektiksi olla enemmän mies; olla vähemmän, olla etäisempi, keskittyä itseensä, korvata rakkaus lennosta uuteen, olla näyttämättä, että toisen käytös sattuu, olla vahva, tunteeton, itsenäinen ja itsellinen. Valitaan parit kuin valittaisiin uusi tietokone, vertaillaan osia, etsitään mahdollisimman täydellinen, korvataan paremmalla, luovutaan kun siltä tuntuu. 

Ehkäpä se 1800-luvun kurjuusromanttinen rakkauskäsityskään ei aivan tähän aikaan puhtaiden sovi, mutta ainakaan siinä ei suhtauduttu toisiin välineellisesti, omaa itseä ja identiteettiä korostavina tekijöinä. Strömquist lainaa teoksessaan ehkä yllättävänkin kapeaa tutkijakuntaa, mutta toisaalta hän tekee sen taidokkaasti, terävästi ja omalla piikikkäällä tavallaan. Hän osoittaa taiten, että jälleen yksi perusinhimillinen tunnekokemus on jäämässä modernin myöhäiskapitalistisen ja ääriyksilökeskeisen ajattelutavan jalkoihin, ja muistuttaa, että siitä harvoin seuraa kovin hyvää. Ainakaan muille kuin nykyisen riistoon ja alistamiseen perustuvan yhteiskuntamuodon ylläpitämiselle. Miten solidaarisuus voisi löytää kasvusijaa, kun sen olemassaolo jopa romanttisissa parisuhteissakin alkaa tuntua varsin uhatulta?

Helmet-haaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta

3 kommenttia :

  1. Todella tärkeä aihe ja hyvää pohdintaa! Erittäin kiinnostavaa.

    VastaaPoista
  2. Sun kirjotus tästä sai mun kiinnostuksen heräämään. Oon miettiny, että lukisinko tän vaiko en. Taidanpa lukeakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei huippua kuulla! :) Lämmin suositus, tämä on nopea mutta sitäkin ajatustaherättelevämpi luettava!

      Poista