Tässä pienen elämäni aikana, aikalailla tuntien tarkkuudella 29 vuoden sisällä, olen elämästä oppinut muun muassa sen, että elämä on aina vähän parempaa, kun lähellä on vettä. Jos valita saa, mieluiten pieni lampi tai järvi, joki on myös ihan kelvollinen, valtameri menee mainiosti. Itämeren kanssa suhde meillä on vielä kesken, mutta ehkä joskus järvisuomentyttönä vielä kelpuutan senkin.
Olen oppinut, ettei koskaan oikeastaan kannata vannoa. Ei kannata, vaikka luulee kymmenen vuotta nuorempana, että en ikinä enää tahdo pienelle paikkakunnalle, eikä silloinkaan, kun vannoen nauraa ettei varmasti koskaan tee samoin kuin vanhemmat sukupolvet. Ei myöskään kannata vannoa, ettei enää koskaan kirjoita blogia, koska edelliskerran se vannominen kesti puoli vuotta, nyt vuoden ja täällä sitä taas mennään. Eikä ennen kaikkea kannata vannoa, että minä en koskaan, koska siitä eikoskaasta tulee muutaman vuoden sisällä ihan takuuvarma toteutuja, itseni tuntien sen varmempi mitä vastaan vannomampi.
Olen myös oppinut, että ihan oikeasti välillä lähimmäksi on vaikein nähdä, ja sen, että onni tulee niistä pienistä arjen asioista, ei siitä, että haluaa aina vain suurempaa ja enemmän. Olen myös oppinnut, että ihmissuhteissa petyn 90 %:sti omien odotusteni varaan rakentamiin harhoihin, enkä siihen miten toinen oikeasti käyttäytyy, ja jos olisin oivaltanut tämän jo aiemmin, minulla olisi myös niitä vanhoja ystävyyssuhteita enemmän jäljellä, niitä joita kohtaan en osannut silloin aikoinaan olla tarpeeksi armollinen.
Olen oppinut, että maailma ei ole aina ihan niin vakava ja mustavalkoinen miltä se näyttää, mutta olen myös oppinut, että itselleen tärkeiden asioiden äärellä kannattaa pitää ääntä ettei se tärkeänä pitämä hyvä jaa kiihkoilun ja epäinhimillisen ajattelun jalkoihin. Olen oppinut, että minulle tärkeintä on olla itselleni ja läheisemmilleni hyvä, ei hyvä niin, että minusta kiinnostuu mahdollisimman moni. Olen oppinut, ettei elämäntapabloggaaminen, sosiaalinen media, twitter tai snapchat ole minun juttuni, koska rakastan ja arvostan yksityisyyttäni niin paljon, etten sitä halua tuntemattomien kanssa jakaa. Olen myös oppinut, että minun kannattaisi jakaa silti ajatuksiani enemmän, koska se auttaa läheisiäni ymmärtämään paremmin toimintaani ja reaktioitani.
Ja lopulta, ennen kaikkea myös olen oppinut sen, mitä äitini on minulle 29 vuotta hokenut, sen, että asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella.
Ja onneksi minulla on vielä tasan vuosi aikaa harjoitella näitä kaikkia ylläolevia, niin olen sitten varsinainen oman elämäni maisteri siinä vaiheessa kun vuosikellot raksauttavat luvun 30 täyteen. Mutta se on sitten ensi vuoden elokuun ensimmäisenä, ei minun ehkä siihen mennessä vielä valmis tarvitse olla, senkin olen oppinut, että sitä tuskin koskaan tulen olemaankaan.
