AKI OLLIKAINEN : NÄLKÄVUOSI
♥ ♥ ♥ ♥
141s.
Siltala 2014
Aki Ollikaisen Nälkävuosi nousi uuteen kirjablogihypeen, kun se asetettiin tämän vuoden Man Booker Prize -ehdokkaaksi. On se omalla luettavien listalla keikkunut jo hyvänkin tovin, mutta tämän uuden kohinan perässä sen nappailin kirjastosta jo nyt itsellekin luettavaksi, kaikkien muiden tavoin.
Ollikaisen alunperin vuonna 2012 julkaisema teos kertoo nimensäkin mukaisesti Suomea koetelleesta nälkävuodesta, vuodesta 1867, jolloin kesäkuussakin ajettiin vielä reellä järvien jäällä ja syksyllä halla vei sen pienenkin yrityksen sadosta, jolla ihminen olisi talvesta selvinnyt. Vain 139-sivuinen romaani on vahva ja tiivis teos, joka tuo nälänhädän silmien alle. Pieneen tilaan on saatu suuri tarina, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän, vaikkakin silti kirjan alkuosa lupaili sille hieman vieläkin enemmän. Se lupasi samaistumista, vaikuttamista ja ennen kaikkea tunnetta, jota se ei ihan saanut kannettua loppuun asti, se lupasi jotain sellaista, jota ilman jäädessään se ei omassa kategoriassaan ainakaan minulle nousi sellaiseksi suureksi, aikaansakin isommaksi teokseksi. Vaikka inhimillisyyden puuttuminen onkin keskellä tuollaista hätää varsin käsinkosketeltavaa, jäivät hahmotkin hieman kaukaisiksi, kärsiviksi kyllä ja kaikkensa menettäneiksi, mutta hieman tuntemattomiksi "keneksi tahansa", jotka eivät vyöryneet ihon alle. Ja silti, vaikka se hieman etäälle jättikin, oli kirja kovin hieno, monitahoinen teos, jonka takuulla haluan lukea vielä myöhemmin uudelleenkin.
"- Tuleehan se inhimilliseltä kannalta
liian kalliiksi, Renqvist myötäilee.
- Eikä pelkästän inhimilliseltä kannalta.
Emme me voi yksittäisen ihmisen onnea
laskea kansakunnan tulevaisuuden edelle."
Ja vaikka katovuodet ja nälkävuodet ovatkin jo varsin kaukaista historiaa nykylukijalleen, luin minä tämän kertomuksena myös tästä päivästä. Siinä missä renkejään nälkänsä tieltä karkoittava isäntä tuntuu nykyhetken Suomelta, sijoittuu leivän perässä viimeisillä voimillaan vaeltava Marja lapsineen varsin vahvasti pakolaisten saappaisiin. Inhimillisyys on kaukana kun kyllä täällä kaikilla muillakin on nälkä -asenne potkii maahan jo siellä olevaa, vertauskuvallisuus on valmis kun miettii nurkistaan pois potkivaa oman nälkänsä puolustajaa sillä "omamme hoidetaan ensin" -mentaliteettisella omanapailijalla, joka tietoisesti sulkee silmänsä toisen hädältä ja jatkaa reellään Prismaan ostamaan lauantaimakkaraa. Nälkä ja hätä kun on suhteellista, Suomessa sitä on oikeasti ollut viimeksi hätään asti vuonna 1867, ja silloinkin todella lähinnä sillä köyhimmällä osalla. Kunpa inhimillisyys ei vain olisi liian katoava luonnonvara tällä planeetalla.
